Vaikka ongelmaa ei tunnistaisi, se voi silti olla olemassa – yhden seurakuntalaisen kokemuksia 

Keskustelu nuorten miesten vanhoillisten arvojen näkymisestä internetissä sekä seurakunnassa on ollut tärkeää ja tarpeellista. Aamun Koiton toukokuisissa artikkeleissa on tullut esille, ettei ilmiö juuri tällä hetkellä näy käytännön seurakuntaelämässä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tällaisista kokemuksista on tietysti ollut ilahduttavaa lukea.

Omat kokemukseni ovat kuitenkin johtaneet minut erilaiseen johtopäätökseen. Haluan kirjoittaa asiasta hieman lisää, jotta myös toisenlainen näkökulma voisi tulla kuulluksi. En siis pyri kumoamaan kenenkään muun kertomia kokemuksia, ne ovat varmasti todellisia.

On helppoa uskoa, että moni ei ole kokenut seurakunnassamme erityistä ideologista painetta tai sen seurauksena mahdollisesti syntyvää turvatonta ilmapiiriä. Minäkään en ajattele, että vanhoillisten arvojen nousu nuorten miesten keskuudessa näkyisi suurina julistuksina tai avoimena naisvihana. Päinvastoin, näen sen tulevan vastaan kirkkomme arjen pienissä tilanteissa: katseissa, puheissa sekä oletuksissa. Sellaisissa hetkissä, jotka yksittäin voivat tuntua merkityksettömiltä, mutta jotka pitkällä aikavälillä toistuessaan muovaavat seurakunnassamme vallitsevaa kulttuuria. Kerron seuraavaksi muutamista tilanteista, joita olen itse kohdannut.

Olen istunut kirkkokahvipöydissä, joissa naisista on puhuttu lähes yksinomaan hoivavietin, hiljaisuuden ja mukautuvuuden kautta. Olen kuunnellut ihailua elämäntavasta, jossa naisen tulisi sijoittua taka-alalle miehen tukijaksi ja haaveilla kotiin jäämisestä työelämän sijaan. Kaikki saavat tietenkin haaveilla juuri sellaisesta elämästä kuin haluavat. Olen kuitenkin huomannut, että näiden keskustelujen keskellä oma oloni on elämänvalintojeni kanssa usein ulkopuolinen ja joukkoon sopimaton.

En enää odota saavani sanottua lauseitani loppuun, sillä päälleni puhutaan ja tarvittaessa ääntä ympärilläni korotetaan. En myöskään enää odota, että ajatuksiani käsiteltäisiin samalla vakavuudella kuin tilanteessa olevien miesten näkemyksiä. Minulle hymyillään kyllä ystävällisesti ja tuoli saatetaan vetää esiin valmiiksi, mutta sellaiseksi jäävä huomiointi tuntuu näennäiseltä, jos heti perään keskusteluun liittyvät kysymykset ohittavat minut. Sellaisesta syntyy ikävimmillään vaikutelma, että minua arvostetaan enemmän kauniina ja hiljaisena symbolina kuin ajattelevana ja kokonaisena ihmisenä.

Olen myös kohdannut tilanteita, joissa minua on hanakasti painostettu osallistumaan ehtoolliselle silloin, kun olen itse ollut jonoon asettumatta. Yrittäessäni sellaisessa tilanteessa asettaa rajoja puolitutun nuoren miehen ei-toivotuille neuvoille käyttäytymisestäni ja velvollisuuksistani, olen saanut kuulla, että ”rajanvedot sikseen, olemme samaa seurakuntaa”. Tällaiset kokemukset ovat olleet minulle hämmentäviä. Ikään kuin omalla harkinnallani ja rajoillani ei olisi väliä, vaan joku toinen pitäisi päästää niiden yli hyvää tarkoittavien neuvojen ja samaan kirkkoon kuulumisen nimissä.

Samanlaista tunnetta olen kokenut seuratessani sitä, miten naisten pukeutumisesta toisinaan puhutaan kirkkosalissa. Äänet madaltuvat, mutta arvioivat kommentit kuuluvat silti. Puhutaan kaula-aukoista, hameiden pituuksista ja siitä, minkälaisia ajatuksia ne miehille aiheuttavat. Olen myös seurannut tilanteita, joissa naisia on suoraan kehotettu menemään synnintunnustukselle pukeutumisensa vuoksi.

Puheet voivat kuulostaa huolenpidolta. Niissä voidaan puhua rakkaudesta, lähimmäisen huomioimisesta, Jumalasynnyttäjän nöyryydestä tai oikean uskon vaalimisesta. Mutta jos niiden seurauksena ihmiset alkavat tuntea syyllisyyttä jo pelkästä olemassaolostaan, pienentyvät kirkkokahveilla kahvikuppinsa kokoisiksi tai eivät enää halua tulla kirkkoon lainkaan, uskon sen olevan kaukana todellisesta huolenpidosta.

Kirkkoon tulee jatkuvasti uusia ihmisiä, joille seurakuntayhteisö ja sen kulttuuri on uutta ja vierasta. He eivät voi mitenkään heti tietää, mikä kaikki kuuluu kirkon opetukseen ja missä keskusteluissa äänessä ovat yksinomaan joidenkin seurakuntalaisten omat ajatukset ja arvot. Itse pian kolme vuotta kirkkoon kuuluneena voisin oikeastaan sanoa mieluummin, että “me emme voi mitenkään heti tietää”. Näen tämän haasteen korostuvan erityisesti juuri tällaisten tilanteiden kohdalla, joiden taustalla vaikuttavat tekijät ovat vaikeasti nimettäviä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että vaikka ongelmaa ei tunnistaisi, se voi silti olla olemassa.

En pidä vanhoillisia arvoja tai omia epämukavia tuntemuksiani itsessään ongelmana, enkä näe kaikkien nuorten miesten seurakunnassa toimivan kuvaamillani tavoilla. Uskon myös, että suurin osa kirkkomme jäsenistä toimii vilpittömästi hyvää tarkoittaen. Hyvä tahto ei kuitenkaan valitettavasti yksin takaa sitä, etteivätkö sanat ja teot voisi tuntua toisesta turvattomilta, olla vahingoittavia tai jopa henkisesti ja hengellisesti väkivaltaisia.

Toivoisin kovasti, että kirkkomme muuttumattomuus voisi näkyä myös siinä, että pyrkisimme kaikkien ilmiöidenkin keskellä olemaan paikka, jossa jokainen saisi olla kokonaisena ihmisenä ilman, että hänen ihmisarvoaan, kaunista vapauttaan tai henkilökohtaisia rajojaan tallotaan. Sen toiveen kanssa olen huokaissut tämän tekstin äärellä syvään, ja uskon, että se toive ei tule jäämään yksin. Onhan kirkossamme sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat erityisen tarkkakorvaisia ja lämminsydämisiä juuri huokauksia kohtaan.

Kirkkoherra Aleksej Sjöberg: Keskustelu pidettävä avoimena

Petra Sinkko on oikeassa. Keskustelu nuorten miesten ja nuorten naisten vanhoillisten arvojen näkymisestä seurakunnissamme kannattaa pitää avoimena. Ihmisten joskus ristiriitaistenkin kokemusten esille tuominen kannattaa nähdä mahdollisuutena oppia – ei toisten mielipiteiden mitätöimisenä. On ikävää lukea, että nuorten naisten puhetta ja kykyä kyseenalaistetaan kirkoissa ja seurakuntiemme tilaisuuksissa.

Onko mahdollista, että Petra Sinkko on myös väärässä? Voiko olla niin, että vanhentuneita ja vääristyneitä arvoja löytyy muualtakin kuin arjen tilanteista kuten kahvipöytäkeskusteluista tai kirkkosalin hiljaisista kuiskailuista? Kun alamme tässä suhteessa parannuksen tekoon, olisi hyvä tarkistaa, onko kirkoissamme ja seurakunnissamme tapoja tai ajatusmalleja, jotka ylläpitävät ja vahvistavat vääristyneitä käsityksiä (nuorten) naisten elämästä tai kyvyistä. Onko mahdollista, että tämä ei ole vain nuorten, internetissä surffailevien miesten synti?

Miesten erityisasema kirkon johdossa ja liturgisessa elämässä ei ulotu muiden tehtävien vastuulliseen hoitoon tai sosiaalisiin tilanteisiin. On arvokasta, että Sinkko kiinnittää huomiota asiaan, jota oma parrakas habitukseni yhdistettynä ikävään sosiaaliseen sokeuteeni estää itseäni näkemästä.

Aleksej Sjöberg

Kirkkoherra

Tampereen ortodoksinen seurakunta