Kuuntele
Carrie Frederick Frostin kirja Lastenlastemme kirkko avasi itselleni aivan uuden näkökulman kirkkojen suhtautumisessa naisia kohtaan. Kertomukset naisten kohtelusta ja kokemuksista saivat minut hämmästymään täysin. Tähänastisen elämäni aikana en ollut kuullut mitään vastaavaa varsinkaan kirkon piirissä. Huomasin, että minulta puuttuu perusteellinen tieto kirkon historiasta. Kokemukseni elämästä ja arjesta kristillisessä hengessä pohjautuu evankeliumien opetukseen ja perheemme traditioon.
Tänä aikana on tapana puhua juuristaan, niinpä minäkin kerron omasta taustastani.
Minua puhuttelee Matteuksen evankeliumin kohta, joka kertoo kylväjästä: ”Mies lähti kylvämään. Ja kun hän kylvi, osa siemenistä putosi tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät jyvät. Osa putosi kallioiseen paikkaan, missä jyville ei ollut paljon maata. Ne nousivat kohta oraalle, koska maata ei ollut syvälti, mutta auringon noustua oraat helteessä kuivettuivat, koska niillä ei ollut juuria.
Osa siemenistä putosi ohdakkeiden joukkoon, ja ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat oraan.
Mutta osa jyvistä putosi hyvään maahan ja antoi sadon, mikä sata, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä jyvää.”
Aika ajoin kysyn itseltäni: Missä ovat juureni? Ovatko ne kallioisessa paikassa, missä maata on vähän vai kenties ohdakkeiden joukossa – niin että arkipäivän huolet ja kiivas elämänmeno tukahduttavat kasvun?
Kuin pysähtyäkseni olen itseltäni kysellyt. Missä olen? Mistä tulen? Olenko tällä hetkellä oikealla tiellä, matkalla kohti Jumalan valtakuntaa?
Näitä kysymyksiä pohtiessani mieleeni nousevat isoäidin lausumana psalmin sanat:
”Herra, käännä meihin kasvojesi valo”.
Varhaislapsuudessani vietin paljon aikaa isovanhempieni kanssa. Ensimmäiset vuodet elämästäni perheeni asui samassa pihapiirissä kuin isän vanhemmat. Ajan tapa oli, että lapsi sai olla mukana arjen askareissa, kaikenlaisissa maalaistalon tekemisissä. Niin olin minäkin.
Siinä ympäristössä minuun syöpyi rukouksen mieliala, koska kaiken työn ja kiireen keskellä virrenveisuu ja rukous olivat läsnä. Naapurien emännät saattoivat käydä isoäidin luona. Siinä yhdessä kuulumiset vaihdettiin, päiväkahvit juotiin ja usein myös virret veisattiin.
Isoäiti oli esikuvani kaikessa: nöyryydessä, rukouksessa ja erityisesti siinä, miten Jumalan apuun voi aina luottaa; Jumalan puoleen saa ja pitää kääntyä rukouksessa. Isoäiti oli maan hiljainen, mutta uskossaan vahva koko perheen esirukoilija.
Meillä ruoka siunattiin ja siitä kiitettiin. Myös aamu- ja iltarukoukset kuuluivat päiväohjelmaan. Sunnuntaisin oli pyhäkoulua, ja isovanhempien luo kokoonnuttiin hartaushetkiin. Tunsin voimakkaasti, miten rukous on käytännössä toteutuvaa rakkautta.
Suvussamme oli hyviä puhujia, arkisia ajattelijoita, niin miehiä kuin naisiakin. Heitä arvostettiin – ei korostettu sitä, olivatko he papeiksi vihittyjä vai eivät.
Perheemme kuului luterilaiseen kirkkoon. Elimme tavallista maalaiselämää kristillisessä ilmapiirissä. Kotiseurakunnassa oli pappeja ja diakonissa. En muista, että meillä olisi koskaan tullut esille tai puheeksi eriarvoisuus kirkon elämässä tai elämässä ylipäätään. Kotona oli periaate, että työt tekee hän, joka osaa ja ehtii. Ei ollut jakoa miesten tai naisten töihin. Toki kirkon piirissä käytävää naispappeuskeskustelua aikanaan seurattiin.
Tuolloin, pappeuskeskustelun ollessa kiivainta, muistan ihmetelleeni, mikä päättäjiä pelottaa. Miksi naisten osuutta kirkon elämässä pitää rajoittaa?
Jumalan johdattamana, erilaisten vaiheiden jälkeen liityin keski-ikäisenä ortodoksiseen kirkkoon ja päädyin luostariin. Luostarissa kaikki työ tehdään paastolla ja rukouksella Jumalan kunniaksi. Se kaikki on minulle kuin paluuta lapsuudessa opittuun hartaaseen elämänmenoon. Pyhät opettavat meitä. Rukouksessa on tärkeää sanoa ”Isä meidän, tapahtukoon sinun tahtosi”, sillä omat ajatuksemme eivät aina ole sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa.
Kristillinen hengellisyys on ollut sisäänrakennettuna kaikessa toiminnassa ja vuorovaikutuksessa. Sen perusta on rakentunut lapsuudessani esimerkkien avulla, yhdessä annettujen ohjeiden ja neuvojen kanssa.
Tätä kirjoittaessani mieleeni palaa myös lapsuuden harras tunnelma, jossa kuulen nuorempien sisarusteni äänet ja sanat: ”Siunaa Herra ruokamme, ole aina luonamme.”
Luostarissa elämä on säännöllistä. Yhteiset päivittäiset jumalanpalvelukset ja ruokailut tapahtuvat ajallaan. Olemme kuin iso perhe, sisaruksia keskenämme, kaikki erilaisia. Itse kukin kilvoittelemme omista lähtökohdistamme käsin, mutta yhteisen kaavan mukaan. Kaava on: kädet työssä ja mieli rukouksessa. Elämä luostarissa on samanlaista, yhtä työntäyteistä kuin mitä se oli lapsuudessani. Yhteinen rukous auttaa meitä jaksamaan, kantamaan kuormaamme tänään samoin kuin se auttoi vanhempiani uurastamaan sotien jälkeisenä aikana.
Luostarissa jokaisella on oma kuuliaisuustehtävä, niin että arki sujuu. Samoin jumalanpalveluksissa kukin toimii hänelle määrätyssä tehtävässä. Toiset ovat lukijoina, toiset laulajina ja yksi on siunattu alttariapulaisen tehtävään. Näin on Lintulan luostarissa aina ollut. Kaiken tämän ohella sisaristo kantaa esirukouksia niitä pyytävien puolesta. Lisäksi nunnat toimivat hengellisinä äiteinä ja ohjaajina omille sisarille ja maailmassa eläville apua ja lohdutusta kaipaaville.
Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla, kuten apostoli Paavali kirjeessään galatalaisille sanoo. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.”
