Kuuntele
Viime viikolla Tampereen ortodoksiseen kirkkoon iski salama kesken häätoimituksen. Uutismedioissa ja sosiaalisessa mediassa alkoi levitä video hetkestä, jolloin toimituksessa luettiin Paavalin Efesolaiskirjeestä kohtaa vaimon suostumisesta miehensä tahtoon. Ihmiset tulkitsivat sosiaalisessa mediassa tämän tekstin naisten alistamiseksi.
Videolla kuultu kohta on kuitenkin vain pieni osa häätoimituksessa luettavasta tekstistä. Vaimolle osoitettujen sanojen jälkeen Paavali käskee miestä rakastamaan vaimoaan niin kuin Kristus rakasti Kirkkoa ja antoi itsensä sen puolesta. Sulhasen esikuvaksi ei siis aseteta antiikin talonherraa vaan ristiinnaulittu Kristus.
Olen alkanut painottaa tämän tekstin tulkinnassa sitä, ettei sen ytimenä ole perhehierarkian luominen vaan Kristuksen kaltaisen rakkauden tuominen jo olemassa oleviin perhesuhteisiin. Tälle tulkinnalle on sekä historiallisia että teologisia perusteita.
Tulkinnassa on otettava huomioon ainakin se, että varhaiskristilliset yhteisöt vetivät puoleensa myös naisia, orjia ja muita yhteiskunnallisesti alisteisessa asemassa olevia. Evankeliumissa ja kristillisissä yhteisöissä oli siis jotakin, mikä puhutteli myös yhteiskunnallisesti alisteisessa asemassa olevia.
Tulkinnassa on hyvä ottaa huomioon myös, että evankeliumin sanoma koettiin uudeksi ja radikaaliksi, vaikka kristityt pyrkivätkin elämään rauhassa ympäröivän yhteiskunnan keskellä. Varhaiskristinusko ei vain hylännyt vallitsevaa järjestystä ulkopuolelta. Se eli sen sisällä ja toi sen keskelle todellisuuden, joka haastoi sen perustavia arvoja.
Efesolaiskirjeen historiallinen tausta ja sen teologinen sanoma on erotettava toisistaan
Paavali kirjoitti maailmassa, jossa perhe, talous ja yhteiskunta olivat jo valmiiksi hierarkkisia. Miehen asema kotitalouden päänä ei ollut hänen uusi kristillinen opetuksensa, vaan ympäröivän kreikkalais-roomalaisen maailman itsestään selvä rakenne. Jo kristinuskoa vanhempi kotitalousajattelu jäsensi perheen miehen, vaimon, lasten, orjien ja muun talousväen hierarkiaksi. Roomassa tällaisen kotitalouden juridisesti itsenäistä miespuolista vallankäyttäjää kutsuttiin paterfamiliaksi, perheen pääksi. Hänen valtansa piiriin kuuluivat hänen jälkeläisensä sekä kotitalouden orjat. Myös vaimo saattoi avioliiton muodosta riippuen kuulua hänen valtansa alaisuuteen.
Paavali ei siis luo tätä järjestystä. Hän puhuu sen sisällä ja tuo siihen jotakin uutta. Vallassa olevalle miehelle hän sanoo: rakasta vaimoasi niin kuin Kristus rakasti kirkkoa ja antoi itsensä sen puolesta. Älä käytä toista oman tahtosi jatkeena, vaan anna itsesi hänen puolestaan.
Tekstin varsinainen kristillinen sanoma ei ole hierarkia vaan rakkaus, joka muuttaa vallan palveluksi. Paavalin ei tarvinnut vahvistaa miehen valta-asemaa, koska siinä ei olisi ollut hänen kuulijoilleen mitään uutta. Uutta oli vaatimus rakastaa Kristuksen tavoin.
Tämän huomaa myös siitä, että sama kotitalousohje seuraavassa luvussa (Ef. 6:1-9) käsittelee vaimojen ja miesten jälkeen lapsia ja vanhempia sekä orjia ja isäntiä. Jos Paavalin sanomana olisi näiden hierarkkisten suhteiden vahvistaminen, olisi johdonmukaista ajatella, että kristittyjen miesten tulisi paitsi olla vaimojaan ylempänä myös omistaa orjia, kunhan he kohtelisivat näitä rakastavasti. Tuskin kukaan haluaa puolustaa tällaista johtopäätöstä.
Miksi siis orjuutta koskevat kohdat ymmärretään historiallisiksi, mutta sukupuolihierarkia julistetaan ajattomaksi? Molemmat kuuluvat samaan antiikin kotitalousjärjestykseen.
Ajattelen, että tulkinnassa sekoitetaan keskenään historiallinen kehys ja teologinen sanoma. Historiallinen kehys on antiikin hierarkkinen kotitalous. Kristillinen uutuus on rakkauden käsky: Rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä (Joh. 13:34).
Koska antiikin hierarkia ihan syystäkin järkyttää meitä, emme helposti kuule tekstin varsinaista liikettä. Teemme historiallisesta kehyksestä Paavalin sanoman ja menetämme näkyvistä sen, mikä tekstissä todella oli uutta.
Hierarkia oli maailma, jossa Paavali kirjoitti. Rakkaus oli se, mitä hän toi siihen.
Kirjeen radikaali sanoma
Kirjeen sanomaa voi kuitenkin viedä vielä pidemmälle. Efesolaiskirjeen avioliittotekstiä luettaessa huomio kiinnittyy nykyään ymmärrettävästi vaimolle annettuun alamaisuuden kehotukseen. Antiikin kuulijalle sen sijaan siinä ei ollut juuri mitään uutta. Nainen eli jo valmiiksi miehen johtamassa kotitaloudessa. Lapsen kuului totella isäänsä ja orjan isäntäänsä riippumatta siitä, oliko Paavali koskaan kirjoittanut kirjettään.
Paavali ei siis tuo maailmaan näitä hierarkioita. Ne olivat jo siellä.
Tekstin uusi ja radikaali vaatimus kohdistuu ennen kaikkea siihen, jolla oli valta. Aviomiehelle ei sanota: johda vaimoasi, varmista hänen kuuliaisuutensa tai käytä asemaasi oikein. Se olisi ollut vanhan rakenteen vahvistamista. Vallassa olevalle miehelle sanotaan sen sijaan: rakasta vaimoasi niin kuin Kristus rakasti kirkkoa ja antoi henkensä sen puolesta (Ef. 5:25). Jakso alkaa lisäksi kaikkia kristittyjä koskevalla kehotuksella alistua toistensa tahtoon Kristusta totellen (Ef. 5:21). Myös aviomies kuuluu tämän kehotuksen piiriin.
Antiikin perheen pää oli tottunut ajattelemaan vaimoa, lapsia, orjia ja koko kotitaloutta oman määräysvaltansa piirissä. Nyt hänen toimintansa mittapuuksi asetetaan henkensä uhrannut Kristus. Hänen tulee asettaa toisen hyvä oman valtansa ja etunsa edelle sekä vaalia vaimoaan omana ruumiinaan (Ef. 5:28-30).
On mahdollista, että juuri tämä oli vallassa oleville mieskuulijoille tekstin haastavin ja järkyttävin kohta. Vaimolle sanottiin jotakin, mitä hänen yhteiskuntansa jo vaati häneltä. Orjalle ja lapselle sanottiin pintatasolla samaa. Mutta hallitsevalle miehelle Paavali sanoo jotain, mitä ei ennen ole sanottu.
Paavali ei vain ota antiikin hierarkkista käsitystä ja paina siihen kristillistä hyväksyntää. Hän asettaa miehen rinnalle Kristuksen, joka on Kirkkonsa pää, koska Kristus antoi henkensä Kirkon puolesta. Näin miehen oleminen vaimonsa päänä ei enää tarkoita ensisijaisesti oikeutta hallita, vaan velvollisuutta rakastaa, palvella ja antaa itsensä toisen hyväksi. Paavali käyttää vanhan kotitalousjärjestyksen hierarkkista kieltä, mutta täyttää sen Kristuksen kautta uudella sisällöllä.
Kristillinen vaatimus ei tyhjene moderniin muodolliseen tasa-arvoon. Tasa-arvo kieltää toiselta oikeuden hallita toista sukupuolen perusteella, mutta Kristuksen kaltainen rakkaus vaatii lisäksi käyttämään omaa vapauttaan toisen hyväksi. Samalla voidaan ajatella, että juuri kristillinen käsitys kaikkien yhteisestä arvosta Kristuksessa on ollut yksi niistä historiallisista voimista, jotka ovat tehneet tasa-arvoajattelun mahdolliseksi. Paavali nimittäin kirjoittaa toisessa kirjeessään, että Kristuksessa me kaikki olemme yhtä, olimmepa miehiä, naisia, orjia tai vapaita (Gal. 3:28).
Modernia kuulijaa järkyttää tekstin historiallinen pinta. Antiikin valtaa pitävää miestä saattoi järkyttää sen kristillinen sisältö. Häntä ei vain kehotettu käyttämään valtaansa paremmin. Hänen valtansa mittapuuksi asetettiin Kristus.
Kristus mittapuuna
Kun Paavali vertaa miehen asemaa Kristuksen asemaan Kirkon päänä, rinnastus on otettava vakavasti. Hän ei tarjoa ohjetta lempeään vallankäyttöön. Paavalin käsky on paljon väkevämpi. Hän asettaa miehen koko vallan logiikan ristin alle. Miehen ei pidä käyttää vaimoaan oman tahtonsa, etunsa tai asemansa jatkeena.
Paavali tunsi Kristuksen opetukset. Kristus evankeliumissa ei vahvista vallassa olevan oikeutta hallita. Hän sanoo, ettei hänen seuraajiensa keskuudessa saa olla niin kuin kansojen hallitsijoiden keskuudessa, joissa suuret käyttävät valtaansa toisiin (Matt. 20:25–28; Mark. 10:42–45; Luuk. 22:25–27). Suurimman tulee olla palvelija (Matt. 23:11), ja ensimmäisen tulee olla kaikkien orja (Matt. 20:27; Mark. 9:35; 10:44). Herra pesee opetuslastensa jalat osoittaen, millaista hänen johtajuutensa on, ja käskee heidän tehdä samoin toisilleen (Joh. 13:4–15). Kristus kääntää vallan suhteen kaiken päälaelleen.
Kristuksen elämässä suuruus ei tarkoita korkeampaa asemaa vaan syvempää palvelua. Valta ei oikeuta ottamaan toiselta, vaan velvoittaa antamaan itsensä. Hänen kuninkuutensa ei huipennu valtaistuimeen vaan ristiin.
Siksi Kristusta ei voi käyttää patriarkaalisen perhemallin uskonnollisena koristeena. Hän ei ole paterfamilias eli antiikin ajan perheen pää, joka vain hallitsee kotiaan rakastavasti. Hän on pää, joka tyhjentää itsensä, tulee palvelijaksi ja antaa elämänsä toisten puolesta.
Tämä ei tarkoita, että Paavali olisi elänyt modernissa tasa-arvoyhteiskunnassa. Hän ei tuntenut meidän aikamme tasa-arvoajattelua. Hän puhui antiikin hierarkkisen kotitalouden sisällä. Mutta hän toi siihen mittapuun, joka oli syvässä ristiriidassa vanhan vallan logiikan kanssa.
Kristus on siis tekstin hermeneuttinen avain. Evankeliumissa asia on päinvastoin kuin vanhassa järjestyksessä: Kristuksen rakkaus arvioi kaiken vallan.
Kristillinen kysymys ei lopulta ole: kumpi johtaa? Se on: kumpi on valmis pesemään toisen jalat, luopumaan omasta edustaan ja antamaan itsensä toisen puolesta? Kun Kristus asetetaan vallan mittapuuksi, valta ei voi enää säilyä entisellään, vaikka vanha rakenne vielä ulkoisesti jatkuisi.
Kristuksessa kaikki inhimillinen suuruus joutuu käännetyksi nurin päin. Tämä näkyy muussakin kuin vallassa: epäpuhtaus ei tartu häneen, vaan puhtaus leviää hänestä. Nyt valta ei ota, vaan antaa. Herra ei vaadi palvelua, vaan pesee jalkoja. Inhimillisessä kuninkuudessa alamaiset kuolevat kuninkaan puolesta. Kristuksessa kuningas kuolee alamaistensa puolesta. Kuolema ei niele häntä, vaan elämä murtautuu kuolemaan.
Tässä valossa myös ilmaus “Kristus on Kirkon pää” muuttuu ratkaisevasti. Pää ei ole se, joka pysyy turvassa ylimpänä, vaan se, joka antaa koko ruumiille elämän ja antaa itsensä sen puolesta. Silloin miehen kutsuminen vaimon pääksi ei voi olla yksinkertainen lupa hallita. Se ei aseta vaimoa miehen vallan alle, vaan miehen Kristuksen ristin alle.
Efesolaiskirjeen hiljainen liike
Näin Paavali näyttää tekevän kirjeessään intervention antiikin kotitaloushierarkiaan. Hän tekee sen ainakin kolmella tavalla, joiden radikaalius jää nykylukijalta helposti huomaamatta.
Ensinnä hän ei kohdista sanojaan pelkästään miehelle, vaan myös naisille, lapsille ja orjille. Hän puhuttelee näin alisteisessa asemassa olevia moraalisina toimijoina. Vaimoja, lapsia ja orjia puhutellaan suoraan, ei vain talonpään määräysvallan piiriin kuuluvina tai hänen kauttaan määriteltyinä. Jo tämä rikkoo paterfamilian yksisuuntaista maailmaa.
Sitten Paavali asettaa vallassa olevan miehen Kristuksen arvioitavaksi. Miehen asemaa ei jätetä luonnolliseksi ja itsestään selväksi, vaan hänen toimintansa mittapuuksi asetetaan itsensä antava Kristus.
Kolmanneksi hän tuo kotitalouteen vastavuoroisuuden ja yhdenvertaisen arvon siemenen (Ef. 5:21, Gal. 3:28). Kristuksen rakkaus ei vielä välittömästi pura koko antiikin rakennetta, mutta tekee siitä teologisesti epävakaan. Vanha talo jää hetkeksi pystyyn, mutta sen kantaviin seiniin on porattu suuren viikon ja pääsiäisen mentävä mureneva aukko.
Näistä syistä tulkintani on, ettei Paavali vain sopeutunut antiikin kotitalouteen. Pikemminkin hän puuttuu sen rakenteisiin taitavalla tavalla: hän käyttää tuttua rakennetta ja sanastoa, mutta tuo niiden keskelle Kristuksen, joka ei lopulta mahdu niihin. Kun vallan mittapuuksi asetetaan Kristuksen rakkaus, vanhan vallan sortava logiikka ei voi enää säilyä.
