Vakaalla sydämellä – kristityn elämää Syyriassa

Muutama viikko sitten Syyrian työmatkani oli viimeistä tapaamista vaille valmis. Filantropialla on Syyriassa hanke, jossa tuetaan väkivaltaa kokeneiden naisten voimaantumista.

Toinen keskuksista on Damaskoksessa Erbinin kaupunginosassa, joka on täyttynyt maan sisäisistä pakolaisista ja jonka asukkaat tunnetaan vanhoillisesta islamin tulkinnasta, ja toinen on Haman kaupungin lähistöllä Mhardan pikkukaupungissa, jossa enemmistö asukkaista on kristittyjä.

Odotin hotellissa yhtä hankkeeseemme palkatuista asiantuntijoista, ikoninmaalari Rashaa, jolta olin tilannut ikonin. Hän oli lähettänyt aikaisemmin päivällä viestin, että sopisiko, jos hän tulisi tapaamaan minua yhdessä sulhasensa Menadin kanssa.

Istuin nuoren parin kanssa sinä iltana pitkään. Sulhanen kuului myös yhä vähenevään Syyrian kristittyjen joukkoon. He kertoivat elämästään ja olivat onnellisia, että heille molemmille oli löytynyt töitä Antiokian ortodoksisen patriarkaatin hankkeiden kautta. Kummatkin nuoret olivat taidemaalareita, joiden toimeentulo muuallakaan ei ole itsestään selvää. Hanketöissä heitä kuitenkin tarvitaan, koska monesti ihmisten kokemukset ovat niin rankkoja, että vasta kuvien kautta löydetään tuntemuksille sanoja.

Menad kertoi, että ikonien maalaamisen lisäksi hän laulaa myös kirkkokuorossa. Heidän kotikirkkonsa on pyhän Eliaan kirkko Damaskoksessa, joka nousi otsikoihin vajaa vuosi sitten kesäkuussa tehdyn terrori-iskun yhteydessä. Rasha kertoi tulleensa sinä aamuna kirkkoon, mutta kääntyneensä ovella takaisin kotiin, koska jotenkin oli vain tuntunut siltä. ”Minä olin silloin siellä laulamassa”, Menad sanoi hiljaa.

Suru oli molemmilla vielä pinnassa, ja nuoret halusivat puhua tuosta päivästä. Kirkossa luettiin silloin Apostolien teoista lukua 11. ”Ja sanoma heistä tuli Jerusalemin seurakunnan korviin, ja he lähettivät Barnabaan Antiokiaan. ₂₃Ja kun hän saapui sinne ja näki Jumalan armon, niin hän iloitsi ja kehotti kaikkia vakaalla sydämellä pysymään Herrassa. ₂₄Sillä hän oli hyvä mies ja täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa. Ja Herralle lisääntyi paljon kansaa.”

Pari riviä myöhemmin olisi mainittu, kuinka Antiokiassa opetuslapsia nimitettiin ensimmäistä kertaa kristityiksi, mutta siihen ei ehditty, koska ovella ammuttiin. Sisään oli tullut nuorukainen, melkein pelkkä poika, ampuen aseella eri suuntiin. Rohkeita seurakuntalaisia ryntäsi häntä kohti ottamaan asetta pois. Kun nuori mies ymmärsi, että hän menettäisi kiväärinsä, hän räjäytti itsensä. Noin 25 seurakuntalaista kuoli marttyyreina heti ja yli 50 loukkaantui.

Nuoret näyttivät tuon päivän kuvia kirkosta ja myöhemmin kryptaan viedyistä ikoneista. Se ikoni, jonka vieressä Rasha olisi istunut vakiopaikallaan, oli pahoin vaurioitunut.

Iskun jälkeen kirkon ovella oli vähän aikaa vartijoita, mutta sitten ihmiset tottuivat, ja elämä on tavallaan jatkunut kuten ennenkin.

Meidän ei tarvitse pyhäaamuna miettiä, käykö kirkkomatka hengen päälle. Tai aamulla herätessä ajatella, kuinka minä ja perheeni olemme kristittyjä, ja se tekee meistä erityisen haavoittuvia täällä kotimaassamme.

Sen sijaan Rasha ja Menad valitsevat Kristuksen joka aamu, vaikka se ei ole turvallista. Molemmat kertoivat tuntevansa, kuinka Luojalla on heille vielä tehtävää. Heidän tarkoituksensa on myös elää Damaskoksessa ja jatkaa Antiokian kristittyjen vuosituhantista ketjua vakaalla sydämellä, vaikka muualla olisi varmasti paljon helpompaa.

Herra Jeesus Kristus, meidän Jumalamme, armahda meitä!