Kuuntele
Ortodoksinen maailma pysähtyi 17.3.2026 uutiseen Georgian patriarkka Ilia II:n kuolemasta 93 vuoden iässä. Historiasta tuskin löytyy toista kirkon johtajaa, jonka kausi olisi yhtä pitkä ja tapahtumarikas.
Mistä näkökulmasta patriarkka Ilian perintöä pitäisi lähestyä? Maailmalla Georgian kirkko tunnetaan jyrkkälinjaisena ekumenian vastustajana, joka edustaa ortodoksisen maailman konservatiivisinta eetosta. Kovin paljon muuta Georgian kirkosta ei tiedetäkään.
Ulkoapäin katsottaessa anti-ekumeenisuus näyttäytyy luonnostaan päällimmäisenä ominaisuutena, koska se määrittelee ulkosuhteita. Kirkon sisäpuolisesta näkökulmasta se on kuitenkin marginaalinen asia, joka ei ole kirkon toiminnan sisältöä vaan paremminkin sisällön raja. Georgian kirkko keskittyy vahvasti oman kansansa asioihin.
Kirkolla on toki Georgiassakin kriitikkonsa, joille kirkko edustaa feudalismia, taikauskoa, ritualismia, vähemmistöjen jyräämistä. Länsimaiset tutkijat ja journalistit antavat kirjoituksissaan heille yleensä runsaasti sijaa, koska heiltä saa kuulla tuttuja ja turvallisia uskontokriittisiä ajatuksia – eurooppalaisen intelligentsian omia näkemyksiä.
Sisäpuolelta katsottuna tilanne näyttää toisenlaiselta. Georgiassa kirkkoon kriittisesti suhtautuvia on haastattelututkimusten mukaan vain viitisen prosenttia, mikä on nykymaailmassa hämmästyttävä lukema. Jos Georgian kirkkoa tarkastellaan vain kriitikkojen pienen joukon ehdoilla, paljon oleellista jää ymmärtämättä.
Nostan seuraavassa esiin joitain seikkoja patriarkka Ilian elämäntyöstä enemmänkin kansan perspektiivistä kuin ulkosuhteiden näkökulmasta. Millainen suhde suuren enemmistön ja kirkon välillä on Georgiassa viime vuosikymmeninä vallinnut?
Kansa luottaa kirkkoon
Kristinuskolla on Georgiassa 1700-vuotinen historia. Kirkolliset juhlat ja paastonajat kristillisine kansanlauluineen ja tapoineen muodostavat georgialaisen elämänmuodon ja kulttuurin perusrakenteet. Kirkko pitää kultakautenaan varhaisia vuosisatojaan ja keskiaikaa. Kirkon kriitikoille tämä näyttäytyy ”menneisyyden kulttina”.
Neuvostoateismin kauden jälkeen tilanne alkoi hakeutua kohti entistä, vaikka ihmisten elämäntavat olivatkin muuttuneet. 1990-luvun vaikeuksien keskellä Ilian johtama kirkko oli ainoa instituutio, joka kykeni yhdistämään kansaa ja tarjoamaan edes jonkinlaisia palveluita yhteiskunnan kaikille jäsenille.
Työtä oli valtavasti. Koulutus, papisto, luostarit, julkaisutoiminta, avustustyö, kirkot ja muut rakennukset – kaikki piti rakentaa uudelleen ja rakenteisiin piti puhaltaa elämää.
Jos kansalta kysytään, arvosana on kiitettävä. Esimerkiksi kesän 2019 haastattelututkimuksessa Georgian luotetuimmaksi instituutioksi todettiin kirkko, johon peräti 89 % suhtautui myönteisesti ja vain 5 % kielteisesti. Armeija tuli toisena ja media kaukana kolmantena. Niin koulutuslaitokset (40 %), pankki (25 %) kuin oikeuslaitoskin (23 %) jäivät luotettavuudessa kauas kirkon taakse, poliittisista liikkeistä puhumattakaan. Tulos on vahva indikaattori siitä asemasta, joka kirkolla kansan syvissä riveissä on. Kirkollisuus ei ole päälle liimattua tai ylhäältä annettua.
Näin ollen ei ole yllättävää, että georgialaisten asenteet ovat lännestä katsottuna pysyneet monissa suhteissa ”keskiaikaisina”: esimerkiksi 96 % pitää tärkeänä, että perheen asemaa korostetaan poliittisessa toiminnassa.
Suvereeni ja persoonallinen johtaja
Georgian kirkolla oli lähes puoli vuosisataa yhdet ja samat kasvot. Patriarkka Ilia II nousi kirkon johtoon vuonna 1977 ja jatkoi virassaan yli 48 vuotta.
Ilia oli gallupeissa suvereenisti poliitikkojen yläpuolella. Kyselyissä kansa ilmaisi tyytyväisyytensä häneen peräti 94 %:n lukemilla, joskin viime vuosina luvut olivat hieman laskemaan päin. Useimmat kirkonjohtajat voivat vain haaveilla moisista luvuista, politiikoista puhumattakaan.
Suosiota ei nykymaailmassa voi pitää automaationa. Se oli kovalla työllä hankittua. Sen voi myös helposti menettää: kirkon suosio ei vielä sinänsä takaa kenenkään yksittäisen kirkonmiehen suosiota.
Jos kansalla on selkeä isähahmo poliittisen turbulenssin ja jokapäiväisten vaikeuksien keskellä, se voi olla hyvinkin tärkeä voimavara. Ilia itse määritteli missionsa niin, että georgialaisilla on vuosituhansien ajan ollut jotain arvokasta, josta on pidettävä kiinni: pyhyys ja traditiot. Menneiden sukupolvien georgialaisilla hänen mukaansa ”ei ollut rikkauksia, mutta heillä oli pyhyyttä, ja tämä pyhyys on Jumalan voima.”
Patriarkka Ilia käytti asemaansa persoonallisella otteella. Hän tarttui ennennäkemättömällä innolla sellaisiinkin haasteisiin, joihin länsimailla kukaan ei odottaisi ratkaisua kirkonmieheltä. Hyvä esimerkki on ongelma, joka on kaikille kehittyneille maille tyypillinen – matala syntyvyys.
Kun Suomessa syntyvyysvajeeseen on reagoitu lähinnä twiittaamalla ja twiittejä paheksumalla, Ilia kirjaimellisesti kääri omat hihansa. Vuonna 2007 hän lupasi vastedes itse kastaa jokaisen georgialaisen perheen kolmannen ja sitä seuraavat lapset. Kirkollisille georgialaisille tämä oli ainutlaatuinen kunnia.
Patriarkka järjesti neljä kertaa vuodessa joukkokastajaisia, joissa kastettiin sadoittain vauvoja. Näitä tilaisuuksia on järjestetty kymmenittäin, ja loppusaldoksi jäi varmasti yli 30 000, joidenkin tietojen mukaan jopa yli 40 000 kastettua.
Tilastot puhuvat puolestaan. Georgian syntyvyysluvut kääntyivät jyrkkään nousuun ja ohittivat esimerkiksi etelänaapuri Armenian. Vuoden 2025 tutkimuksen mukaan Ilia kastoi henkilökohtaisesti 34,5 % perheiden kolmansista tai useammista lapsista.
Kansallisen kristillisyyden kasvot
Patriarkka Ilia korosti kirkkonsa kansallista luonnetta monin tavoin. 80-vuotispäivänään hän julkaisi rukouskirjan, jonka rukoukset hän oli itse kirjoittanut. Teologisesti rukoukset ovat tyypillistä ortodoksista Pyhän Kolminaisuuden ylistystä, mutta anomusten fokusta on ajankohtaistettu: ”Valaise tiedollasi oppineita, kirjoittajia ja taiteilijoita.” Taiteilijoiden huomioiminen ei sinänsä ole yllättävää, sillä Ilia itsekin sävelsi ja maalasi.
Ilian rukouksissa on voimakas kansallinen sävy, joka ulottuu menneisyydestä nykyisyyteen: ”Sinä olet ollut kansamme hallitsija muinaisajoista saakka.” Kirjassa on myös kansallinen katumusrukous, eräänlainen kollektiivinen synnintunnustus. Ortodoksisissa paikalliskirkoissa hengellisyydellä on aina oma kansallinen sävynsä, mutta se on harvoin saanut yhtä rukouksellista ilmaisua.
Georgian media seurasi patriarkkaa tarkasti. Valtion ykköskanavan uutispalvelu nosti tuon tuosta esiin asioita jopa patriarkan kirkoissa pitämistä tavanomaisista opetuspuheista. Suomessa media kiinnostuu kirkonmiehistä vain silloin, kun tarjolla on kohuja tai epäkohtia, mutta Georgian ykköskanava on ollut patriarkan suhteen puhtaan informatiivinen.
Esimerkiksi elokuussa 2019 patriarkka mainitsi opetuspuheessaan, että ”Georgian nuoriso on fiksua ja viisasta, mutta Saatana yrittää houkutella sen pois Jumalasta”. Tämä kelpasi uutiseksi sellaisenaan. Suomalaisittain on melkoisen eksoottista, että kirkonmiehen puheen hengellistä sisältöä voidaan nostaa uutisaiheeksi neutraalisti, ilman skandaalihakuista aihetta. Toisaalta mitä tahansa hengellistä opetusta voidaan pitää ongelmallisena, mikäli se luetaan yhteiskunnallisena kannanottona jonkun puolesta tai jotakuta vastaan.
Patriarkka ajan hermoilla
Kansan perspektiivistä asetelmat näyttäytyvät erilaisina kuin kirkkopolitiikan tutkimuksessa. Hyvä esimerkki Ilian reagoinnista ja käytännöllisyydestä saatiin kesäkuussa 2019, kun Tbilisissä oli ollut Venäjän vastaisia levottomuuksia. Kun Putin ilmoitti Georgiaan kohdistuvasta lentokiellosta, joka merkitsi valtavia tulonmenetyksiä palvelusektorille, patriarkka julkaisi välittömästi vetoomuksen, jossa hän kutsui kaikkia uskovaisia viettämään kesälomansa Georgiassa. Hän vetosi myös hallitukseen ja pankkeihin, jotta nämä myöntäisivät matkailusektorille taloushelpotuksia.
Tapaus osoittaa konkreettisesti, miten patriarkka on kansan isähahmo: kun hän näkee lastensa kärsivän, hän lohduttaa ja yrittää korjata tilannetta omalta osaltaan. Vaikka ongelma ei tällä korjaantuisikaan, pelkkä yritys ansaitsee tunnustuksen. Tällainen on mahdollista yhtenäiskulttuurissa ‒ ja vain yhtenäiskulttuurissa. Suomessa vastaava kommentti näyttäisi lähinnä surkealta pisteiden kalastelulta tai oudolta yritykseltä sekaantua ihmisten asioihin.
Kansallisen kirkollisuuden ongelmia
Moskovassa opiskelleelle ja Neuvostoliiton hyväksynnällä asemaansa nostetulle Ilialle suhde Venäjään oli hankala kysymys. Hän halusi pitää yllä veljellisiä suhteita, mutta Venäjä ei tehnyt tätä helpoksi. Moskovan patriarkaatti leikki hänen kanssaan kissaa ja hiirtä ottamalla Abhasian ja Etelä-Ossetian kirkot ja luostarit käytännössä haltuunsa, mutta samalla tunnustaen alueiden kuuluvan kanonisesti Georgian patriarkaatille. Ilia ei saanut tunnustettua Ukrainan ortodoksisen kirkon autokefaliaa, mikä nostatti kritiikkiä liiasta Moskova-mielisyydestä.
Silloin kun kansallisesta kirkosta esitetään kriittisiä huomioita, ongelmakohdat liittyvät silmiinpistävän usein ulkosuhteisiin tai ulkopuolisiin tahoihin. Kansallinen kirkollisuus määritelmällisesti toimii kansan sisäpuolella. Toisen kohtaaminen sen sijaan merkitsee usein ongelmien alkua. Yhtenäiskulttuurissa pluralismi, proselytismi ja ylipäätään vieraat aatteet näyttäytyvät negatiivisina ilmiöinä, koska ne hajottavat yhtenäisyyttä.
Georgiassa erityisongelman muodostaa suhtautuminen Armenian kirkkoon, joka edustaa ortodoksisen kirkkoperheen orientaalista haaraa. Georgian eteläosat ovat perinteisiä armenialaisalueita, ja jopa pääkaupunki Tbilisin asukkaista vielä 1800-luvulla yli puolet oli armenialaisia. Niinpä moderni georgialainen kulttuuri on itse asiassa huomattavassa määrin armenialaisten kehittämää. Tätä historiaa Georgiassa tukahdutetaan monin tavoin, ja kirkko on mukana tässä prosessissa. Tbilisin jättimäinen uusi katedraali rakennettiin armenialaisen hautausmaan päälle; keskiaikaisia armenialaisia kirkkoja on georgialaistettu; Tbilisin museot vaikenevat armenialaisten kontribuutiosta.
Kadonneiden kulttuurien tutkijalle ja Armenian ystävälle tällainen on piinallista. Toiseuden kohtaamisessa ilmenevät ongelmat eivät kuitenkaan saa estää näkemästä sitä hyvää, jonka kirkon toiminta saa aikaan oman kansansa ja traditionsa sisäpuolella. Kirkkoa voi hyvällä syyllä pitää tärkeimpänä Georgian omintakeista kulttuurillista identiteettiä vahvistavana ja suojelevana tekijänä.
Ilia II:n perintö
Patriarkka Ilia II:n hautajaiset Tbilisin uudessa Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa olivat jättimäinen spektaakkeli. Paikalla oli patriarkkoja ja presidenttejä, ja sadat tuhannet jonottivat päästäkseen hyvästelemään esipaimenensa. Muistopalvelukset pyörivät edelleen aamusta iltaan vanhassa Siionin katedraalissa, jonne hänet haudattiin.
Hautajaisissa patriarkka Bartolomeos totesi, että paras tapa kunnioittaa Ilian muistoa on seurata hänen neuvojaan ja opetuksiaan. Bartolomeos julisti: ”Patriarkkanne ja Isänne ei ole kuollut, vaan nukkuu. Hän elää siellä, missä katoamaton valo ja autuaat näyt asuvat, pyhässä näkymättömässä maailmassa. Hän asuu sen kolmiyhteisen Jumalan kirkkaassa valtakunnassa, jonka kunniaksi tämä mahtava Pyhän Kolminaisuuden katedraali pystytettiin Tbilisiin. Hän asuu kansansa pyhien – pyhien Ninon, Ketevanin, Hilarionin, Daavidin ja Tbilisissä marttyyreina kuolleiden sadan tuhannen marttyyrin – rinnalla.”
Ilia II jää historiaan Georgian kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana patriarkkana, ja hänen kautensa pituus on varsin ainutlaatuinen myös kansainvälisessä vertailussa. Hänen elämäntyötään kartoittava tutkimus on tuskin päässyt edes alkuun.
Patriarkka Ilia II:n suosio, toimintatavat ja valtakauden pituus jättivät kirkolle perinnöksi hämmentävän ongelman. Seuraajalla on täytettävänään saappaat, joita voi monessa mielessä pitää kaikkien aikojen suurimpina.
Pääkuvassa Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos jättää jäähyväiset Georgian patriarkka Ilia II:lle Tbilisissä 22.3.2026.
Artikkelia on muokattu 25.3.2026 klo 22:05 muotoilemalla seksuaalivähemmistöjä koskenut kohta ja patriarkka Ilia II:n Venäjän vastaisiin levottomuuksiin suhtautumista käsittelevä kohta uudelleen.
