Vain vajaan parinkymmenen vuoden ikäiseen Turkin valtioon, sen suurimmalle saarelle Imbrosiin (Gökçeada) syntyi 29.2.1941 kreikkalainen Demetrios. Kuusihenkinen Arhondoniksen perhe eli pienessä, alle tuhannen asukkaan kylässä. Demetrios oli ensimmäinen nimi miehelle, jota kutsuttaisiin myöhemmin lukuisilla eri nimikkeillä: Ekumeeninen patriarkka, ”Vihreä patriarkka”, Uuden Rooman arkkipiispa ja pyhän Andreaksen istuimen haltija. Kuitenkin yhdysvaltalaisessa tv-ohjelmassa 60 minuuttia hän pyysi, että häntä kutsuttaisiin pelkäksi Bartolomeokseksi.  

Perheen isä pyöritti pientä kahvilaa ja myös yksituolista parturinliikettä. Demetrios autteli kahvilan hoidossa ja asiakkaiden palvelemisessa – erityisohjelmanumerona hän lausui runoja sattumanvaraiselle kuulijakunnalle. Myöhemmin Bartolomeos on luonnehtinut lapsuuttaan varsin idylliseksi, mutta myös ajaksi, jolloin opittiin työnteon merkitys. 

Turkin alaisuudessa eläneiden kreikkalaisten tilanne vaihteli läpi modernin Turkin valtion olemassaolon hankalasta vaikeaan. Tulehtunut tilanne oli perua jo ensimmäisestä maailmansodasta, jonka jälkimainingeissa Kreikka hävisi paikallisen sotansa Turkkia vastaan ja menetti 1923 Lausannen rauhansopimuksessa muun muassa juuri Imbrosin saaren. Kreikkalaisten alueiden alun autonomia kaventui hiljalleen 60- ja 70-luvuille tultaessa kiristyvien turkkilaistamistoimien seurauksena. Vähemmistöön kuuluminen oman kansan historiallisesti muinaisessa paikassa tulisi määrittämään Demetrioksen elämää myös nuoruuden jälkeen.

Kirkollinen ura avautuu

Demetrioksen sukuun kuului kaksi enoa, jotka molemmat olivat arkkimandriittoja, toinen seurakuntapappi ja toinen kilvoittelija Vatopedin luostarissa Athoksella. Kirkollinen kutsumus ei ollut suvussa vierasta, ja Demetrios intoutui auttamaan kylänsä pappia, isä Asteriosta jumalanpalveluksissa ja kierteli tämän kanssa saaren muissa pyhäköissä. Myöhemmin saaren metropoliitta Meliton näki nuorukaisen potentiaalin ja lähetti tämän omalla kustannuksellaan opiskelemaan Istanbuliin. 

Kirkollinen ura selkiintyi nimenomaan Melitonin ohjauksessa ja vuonna 1961 diakoniksi vihitty Demetrios sai nimen Bartolomeos. Meliton, josta tuli myöhemmin Khalkedonin metropoliitta ja vuonna 1972 virkaan asetetun patriarkka Demetrioksen yksi tärkeimmistä avustajista, oli se henkilö, jota Bartolomeos itse kutsui elämäkerrassaan hengelliseksi ohjaajakseen. 

”Vanhus-Meliton”, kuten hänen läheiset oppilaansa piispaa kutsuivat, opetti tulevia pappeja ja piispoja pitämään mielessään, että ortodoksisuus oli ennen muuta elämää. Meliton oli itsekin täynnä elämää: hän piti puheista ja hyvästä ruoasta, mutta opetti ihmistä samalla pitämään katsettaan ylempänä ikuisuudessa ja kieltään hiljaisuudessa. Bartolomeos luonnehti Melitonia Fanarin (Ekumeenisen patriarkaatin istuimen sijainti) ”ruumiillistumaksi, sillä hän kykeni näkemään niin kauas ja niin laajalti”.

Diakoniksi vihkimisen jälkeen Bartolomeos suoritti asepalveluksensa saatuaan Halkin teologisesta koulutuksesta teologian lisensiaatin arvon. Palvelus kesti kaksi vuotta, ja sen aikana Bartolomeos tutustui lähemmin myös silloiseen patriarkkaan, Athenagorakseen. Juuri Athenagoras mahdollisti Bartolomeoksen seuraavat vaiheet opintojen parissa ulkomailla. Hän pääsikin kirkollisen toiminnan ytimeen aloittaessaan jatko-opinnot Roomassa vuonna 1963 samaan aikaan kuin modernin ajan katolisen kirkon kenties merkittävin kirkolliskokous, Vatikaanin toinen konsiili oli täydessä vauhdissa. Hänen väitöskirjansa käsitteli kirkon kanonista perinnettä kirkkojärjestyksessä ja -ymmärryksessä. Post doc -opintoja hän jatkoi vielä Bosseyn instituutissa Genevessä sekä Münchenin yliopistossa.

Kasvua patriarkaksi

Paluu Istanbuliin ja Halkin teologisen koulun apulaisrehtoriksi koitti vuonna 1968, ja seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi. Kauaa Bartolomeos ei ehtinyt opettaa, sillä Turkin hallinto sulki Halkin koulun vuonna 1971. Seuraavana vuonna polku veikin Athenagoraan tilalle valitun Demetrioksen kansliaan 18 vuoden ajaksi, jossa häntä John Chryssavgiksen mukaan ”kasvatettiin seuraavaksi patriarkaksi”. 

Jo Demetrioksen apulaisena Bartolomeos oli mukana käynnistämässä itselleenkin myöhemmin tärkeitä uskonnonvälisiä dialogeja niin anglikaanien, roomalaiskatolisten ja orientaaliortodoksien kanssa kuin myös luomassa käytäntöjä uskontojenvälisille keskusteluille. Demetrioksen kauden loppuvaiheessa Bartolomeos oli mukana vuonna 1989 julistamassa kirkkovuoden ensimmäistä päivää ”Luomakunnan päiväksi” – teema, johon hän itse patriarkkana toistuvasti tulisi palaamaan.

Maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon kannalta oli ryhdytty 70-luvulta alkaen pitämään valmistavia kokouksia yleisen kirkolliskokouksen järjestämisen mahdollistamiseksi ja joka tuli todeksi, vaikkakin tulehtuneen kirkkopolitiikan seurauksena vain osittaisena, Kreetalla 2016. Bartolomeos oli ollut seuraamassa myös ortodoksisen ja roomalaiskatolisten lähentymistä ja molemminpuolisten anateemojen poistamista Athenagoraan aikana, ja Demetrioksen aikana tämä kehitys huipentui vuonna 1987, jolloin Demetrios ja silloinen paavi Johannes Paavali II lukivat yhdessä nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen Pietarinkirkossa. 

Kohtaamisen teologiaa

Tämä kohtaamisen teologia on ollut vuodesta 1991 patriarkkana toimineen Bartolomeoksen teologisen ja pastoraalisen otteen sekä muoto että sisältö. Kohtaaminen ei rajoitu vain toisiin tunnustuskuntiin tai uskontoihin, se ei ole vain hyväsydämistä neuvottelua, vaan haaste kohdata itse Kristus toisissa ja koko luomakunnassa. Vihreän patriarkan nimikkeenä voisi yhtä hyvin olla ”dialogin patriarkka”. Bartolomeos on itse todennut: ”Dialogi on tapa vastustaa tarrautumista osatotuuteen koko totuutena.” Dialogin haaste ja vaatimus nousee itse kristillisen uskon ytimestä; se on ortodoksisuutta nimenomaan elämänä. Toinen lainaus Bartolomeokselta on tässä suhteessa kuvaava:

”Rakkaat lapset Herrassa. Ortodoksisuus ei tarvitse fundamentalismia tai suvaitsemattomuutta suojakseen. Hän, joka uskoo, että ortodoksisuudessa on totuus, ei pelkää dialogia, sillä totuus ei koskaan vaarannu dialogista.”

Sillanrakentajaksi kutsuttu patriarkka elää, kuten lapsuudessakin, pienessä kristillisessä saarekkeessa valtavan perinnön ympäröimänä. Samalla katse on pysynyt kuitenkin ikuisuudessa ja sen kautta nimenomaan nykyisyydessä. Kohtaamisen teologia on ollut tärkeä avain ortodoksisen elämän ja ajattelun avaajana tavalla, joka puhuttelee juuri tätä aikaa. 

Patriarkan ”vihreys” ei  asu vain sanoissa, vaan esimerkiksi hänen suurten vesistöjen alueille sijoittuneet symposiuminsa ovat tuoneet sanoille niiden tarvitsemaa lihaa, paikallisuutta ja osallistumista. Muun muassa Mustanmeren, Amazonin, Itämeren ja Mississippin rannoilla järjestetyt konferenssit heijastivat ympäristöongelmia havainnollistamalla niiden vaikutukset paikalliseen väestöön, todellisiin paikkoihin ja elinympäristöihin sekä niiden yhteydet koko maapallon ekosysteemiin. 

Vihreys ei ole ollut vain itseisarvo, vaan Bartolomeoksen toiminnassa se on kytkeytynyt yhteiskunnallisiin teemoihin, jotka puolestaan ovat viime kädessä sovellutuksia hengellisyydestä. Bartolomeos on puhunut yhteiskunnallisesta askeesista, tavasta kuvitella ja toteuttaa muutoksia nykyisen järjestelmän ulkopuolelta ja sen korjaamiseksi. Esimerkiksi Kreikassa vuonna 2005 patriarkka ilmoitti yksinkertaisesti, että kristityillä ei ole yhtään tekosyytä eikä oikeaa syytä olla toimimatta välittömästi toisenlaisen maailman rakentamiseksi. Kaikilla on faktatietoa riittämiin – tarvitaan uudenlaista ajattelua ja kuvittelua, ja askeesista on tultava hyve ennen kuin siitä muodostuu ilmastonmuutoksen myötä pelkkä välttämättömyys.

Ekoteologiakin elää vain konkreettisissa kohtaamisissa ja ekohengellisyys pidättäytyy todellisen luonnon äärellä sanomasta viimeistä sanaa. Dialogi on koko ajan auki ja toiminnan, niin rukouksen kuin paastonkin, hetki on nyt. 

Artikkelin alun lainaus on peräisin tekstistä, jonka Bartolomeos kirjoitti astuessaan nykyiseen virkaansa 51-vuotiaana. Lainauksen loppuosa kuuluu seuraavasti:

”Tällainen on työni nykyajan pappina. Nykypappi ei saa hylätä tieteitä tai sen tuloksia, vaan hänen on pikemminkin tuotava tiede ja usko yhteen. Missä pappi palveleekin, hänen tulee luoda ja kehittää yhteiskunnallisia, humanitäärisiä ja eettisiä hankkeita. Tämä on oma tavoitteeni… Lopuksi papilla täytyy olla risti, eli marttyyrius silmiensä edessä. Hän ei koskaan saa antautua seireenien laululle, nimittäin itserakkauden ja vain tämän maailman rakastamiselle.”