Korkeasti Pyhitetylle Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leolle, rakkaalle veljellemme ja kanssapalvelijallemme Pyhässä Hengessä, sekä Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokouksen arvostetuille osallistujille; rakkaat lapset Kristuksessa: Jumalan runsas armo, joka on kaiken rauhan ja viisauden lähde, olkoon teidän kanssanne.

Suurella ilolla ja isällisellä huolenpidolla välitämme vilpittömät terveiset teille, jotka olette kokoontuneet Uuden Valamon luostariin Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden tärkeään kokoukseen. Vaikka me Kristuksen Pyhässä ja Suuressa Kirkossa Konstantinopolissa – joka on kaikkien kaupunkien kuningatar – olemme fyysisesti kaukana tästä kunnioitetuista kokouksesta, olemme yhtä Kristuksessa teidän valmistauduttuanne asettamaan kirkollenne tulevaisuuden suunnan.

Olemme lujasti vakuuttuneita siitä, että kirkolla on painava vastuu ja jumalallinen tehtävä ei ainoastaan kaitsea uskollisen laumansa sieluja vaan myös ulottaa tarkkaavaista huolenpitoaan kaikkeen luomakuntaan, jonka Kaikkivaltias on uskonut meidän huostaamme. Tunnustakaamme myös ihmiskunnan ensiarvoisen tärkeä rooli sen nimeäminä taloudenhoitajina.

Kirkon alati muotoutuvassa kuvakutoelmassa muutos on väistämätöntä, kun pyrimme mukauttamaan toimintaamme uskovaisten tarpeisiin ja ympärillämme olevan maailman haasteisiin. Samalla kun vaalimme uskomme ajattomia totuuksia ja dogmeja, on tärkeää pohtia myös sitä, kuinka kirkon kanonit ja lait voivat paremmin palvella yhteisömme hengellistä hyvinvointia. Näin tehdessämme pysymme uskollisina ortodoksiselle perinteelle, joka on aina mahdollistanut lempeän joustavuuden kanonisen kehyksensä sisällä antaen meille keinot sopeutua elämän muuttuviin olosuhteisiin.

Muistakaamme, että uskomme on ankkuroitu muuttumattomaan Jumalan Sanaan, mutta kun navigoimme nykymaailmassa, meidän on jatkettava tämän Sanan tulkintaa ja soveltamista tavoilla, jotka resonoivat ihmisten sydämissä ja mielissä. Kirkkomme laki on ohjaava valo, joka auttaa meitä kulkemaan hengellisen elämän mutkikasta polkua pelastus Kristuksessa lopullisena tavoitteenamme. Tulkitsevat muutokset eivät poikkea perinteestä, vaan vahvistavat sitoutumisemme ortodoksiseen uskoomme ja tehtäväämme julistaa evankeliumia maailman kaikkiin kolkkiin.

Pyydämme teitä kaikkia osallistumaan teologiseen pohdintaan ja rukoukseen, sekä olemaan hengellisesti tarkkaavaisia keskustelujenne aikana. Kirkkolain kokonaisvaltainen uudistaminen ja ympäristöohjeistuksenne huolellinen tarkistus ovat äärimmäisen tärkeitä pyrkimyksiä, sillä ne muodostavat hedelmällisen maaperän, jossa juuri satavuotista autonomiaansa juhlinut Suomen ortodoksinen kirkko kasvaa tuleviin sukupolviin. Ohjatkoot kokouksenne päätöksiä Herramme iankaikkiset opetukset ja pyhien isien viisaus.

Tämän kaiken mielessä pitäen rukoilemme hartaasti Pyhän Hengen laskeutuvan kokouksenne ylle, valaisemaan mielenne ja sytyttämään sydämenne kun pohditte näitä merkittäviä asioita. Perustukoot tekemänne päätökset jumalalliseen rakkauteen, joka yhdistää meidät kaikki yhdeksi ruumiiksi Kristuksessa. Rukoilemme, että pyrkimyksenne toimisivat innostuksen majakkana ja loistavana esimerkkinä Suomen ortodoksisen kirkon jäsenille ja koko maailmalle.

Ekumeenisessa patriarkaatissa 27. marraskuuta 2023
Isällisellä rakkaudella ja patriarkaalisin siunauksin,

Bartolomeos
Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka

Kuvituskuva ylhäällä: Ekumeeninen patriarkaatti

Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, sisaret ja veljet!

Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tänne Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostariin aloittamaan vuosittaista kirkolliskokoustamme. Aivan erityisesti haluan tervehtiä kaikkia uusia, ensimmäistä kertaa kirkolliskokoukseen valittuja edustajia. Iloitsen ja kiitän teitä siitä, että olette osoittaneet halua tulla kantamaan vastuuta kirkkomme päätöksenteosta.

Käsittelemme näinä päivinä toimintakertomuksia, tilinpäätöksiä ja talousarvioita. Niiden ohella asialuettelossa on ennätysmäärä aloitteita, kuten myös edelliseltä toimikaudelta perityviä esityksiä, joista päättäessämme tulemme linjaamaan merkittävällä tavalla kirkkomme tulevaisuutta.

Kirkossamme on käynnissä yli kymmenen vuotta kestänyt hallinnon uudistus. Uudistuminen ei lopu, mutta nyt ollaan tietyssä mielessä jo loppusuoralla. Katson, että nyt meidän on hyvä saattaa hallintoon liittyvät keskeiset uudistukset päätökseen, jotta saamme valjastettua energiamme niihin asioihin, joissa haluamme seuraavaksi edistyä: Ukrainasta sotaa paenneiden pakolaisten kotouttamiseen, lasten, nuorten ja nuorten aikuisten kutsumisessa aktiiviseen seurakuntayhteyteen, työhyvinvoinnin parantamiseen ja ilmastotyöhön sekä moneen muuhun.

Ehkä merkittävin yksittäinen ja jo useita vuosia vireillä ollut hanke on jo 17 vuotta käytössä olleen kirkkomme lain päivittäminen. Tässä hankkeessa kulminoituu pitkälti hallinnonuudistuksemme pitkäaikainen kehitystyö. Nyt esitys lain muutoksista on käynyt läpi perusteellisen valmisteluprosessin ja se on viimein mahdollista saattaa myös kirkolliskokouksen osalta päätökseen lähettämällä hallituksen esityksen muotoon laadittu lakimuutos opetus- ja kulttuuriministeriöön lopullisesti valmisteltavaksi. Eduskunta käsittelee lakimuutoksen ministeriön esityksen pohjalta. Lakimuutoksen tultua hyväksytyksi eduskunnassa pääsemme jatkamaan nyt tausta-aineistona olevan kirkkojärjestyksen muutosehdotusten parissa.

Myös kiinteistöasiat herättävät aina keskustelua. Varsinkin suuret peruskorjaushankkeet joskus arvaamattomine lisäkustannuksineen voivat horjuttaa seurakuntien taloutta vakavasti. Näin on käynyt äskettäin Wanhan pappilatalon peruskorjanneessa Kaakkois-Suomen seurakunnassa ja näin voi käydä muuallakin, jos suuriin korjaushankkeisiin ei saada ulkopuolista rahoitusta. Samaan aikaan pyhäkköjemme yhteenlaskettu korjausvelka kasvaa inflaation syödessä investointien pääomaa.

Seurakuntien yhdistyminen on tuonut esiin tarpeen vahvistaa kiinteistöalan osaamista, aivan kuten kiinteistötyöryhmä työssään ennusti. Emme voi tukeutua tässä enää pelkän vapaaehtoistyön tai kirkkoherrojen ja luottamushenkilöiden osaamiseen. Seurakuntien on harkittava tarkemmin tätä yhtälöä ja panostettava kiinteistökysymysten ratkaisemiseen ennen kuin haasteet muuttuvat toiminnallisiksi ongelmiksi.

Seurakuntien ennustettua jyrkempi jäsenmäärän lasku asettaa haasteita kirkon taloudelle. Samaan aikaan kirkon lisääntyvät velvoitteet ja julkisen toimijan rooli edellyttävät, että kirkolla on käytössään asiantuntevaa ja tarpeen mukaan lisäkoulutusta saavaa henkilöstöä. Kirkon yhteinen taloustoimisto toimii seurakuntien apuna talouden ja palkanlaskennan asiantuntijatehtävissä. Toimivien järjestelmien käyttöönotto ja päivittäminen helpottavat arkea, ja tarpeeseen tulisivat esimerkiksi matkalasku- ja arkistointijärjestelmä sekä henkilöstöhallinnon työvälineet. Päätöksenteossa tulee siis huomioida päätösten taloudelliset vaikutukset ja niiden riittävä resurssointi.

Kuluva vuosi on jälleen osoittanut myös uskonnonlukutaidon yhteiskunnallisen merkityksen. Pohjaa tälle rakennetaan jo peruskoulussa ja lukiossa, joissa annettava uskonnon opetus tavoittaa monia, myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomia mutta kulttuuritaustaltaan ortodoksisen uskonnon opetuksen piiriin kuuluvia oppilaita. Keskustelu uskonnonopetuksesta on vilkasta, ja katsomusopetuksen työryhmä selvittää eri toteuttamistapoja, ottaen huomioon myös vähemmistökatsomukset. Tulevaisuuden katsomusaineiden opetusmallista tehtävä päätös on yhteiskunnallinen ja poliittinen. Seurakuntien tuella on merkittävä rooli uskonnon opetuksen toteutuksessa, erityisesti koululaisjumalanpalvelusten järjestämisessä mutta myös paljossa muussa.

Työssä jaksamisen kysymykset ovat olleet ajankohtaisia jo pidemmän aikaa kirkossamme. Ottamalla ne vakavasti ja etsimällä niihin todellisia vastauksia kirkkomme voisi olla edelläkävijöiden joukossa.

Kirkko odottaa ja edellyttää työntekijöiltään paljon, mutta kirkon kannalta on myös ensiarvoisen tärkeää, että työntekijöillä säilyy ilo työn tekemiseen, ja että heidän elämäänsä kuuluu työn ohessa hyvää. Valitettavasti näin ei aina ole. Papistomme avioerojen määrä on kasvussa ja niiden määrä saattaa olla suhteutettuna jopa suurempi mitä evankelis-luterilaisessa kirkossa. Särö sakramentaalisessa aviosuhteessa on aina tragedia ja kirkossa se voi tulla esteeksi myös työssä jatkamiselle tai siinä jaksamiselle. Tässä onkin itsetutkiskelun paikka: meidän esipaimenten on pohdittava, miten voisimme jatkossa tukea papistoa ja heidän perheitään entistä paremmin.

Samalla on hyvä muistaa, että myös seurakunnan maallikkojäsenten kohdalla ortodoksisen identiteetin tulisi ohjata heitä luonnostaan sekä Jumalan että lähimmäisen palvelemiseen, yhteisön osana elämiseen. Tässä kohdin on hyvä muistaa viime viikolla kuollonuneen nukkuneen kunnianarvoisan rovasti Leo Iltolan hieno kommentti: ”Ihmisen pitää antaa itsensä kirkolle. Ja silloin kirkko myös antaa, valtavasti!”

Hyvät kirkolliskokousedustajat! Kirkkomme satavuotisen autonomian juhla Ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä ei pääty vuoden vaihteeseen, vaan se jatkuu työnä, jolla rakennamme toivoaksemme edellytyksiä seuraavalle sadalle vuodelle. Siihen antoi voimaa patriarkkamme Bartolomeoksen onnistunut syyskuinen vierailu, jonka aikana saimme nauttia ja voimaantua Kirkon yhtenäisyyttä rakentaneesta tunnelmasta, josta myös Hänen Kaikkipyhyytensä kiitti henkilökohtaisesti useaan otteeseen.

Toivon, että mahdollisimmat monet ovat muistaneet vielä juhlahumunkin jälkeen palata pohtimaan patriarkkamme antamia isällisiä ohjeita. Seuraavan sadan vuoden palvelusmatkaa tässä maassa ohjatkoon avoimuus, inklusiivisuus ja nuoruuden henki, hän painotti autonomiamme kiitosrukouspalveluksessa Uspenskin katedraalissa.

Avoimuus liittyy erityisesti meitä ympäröivän maailman muutoksiin. Ortodoksisen kristillisyyden kohtalo riippuu siitä, miten voimme Jumalaan luottaen sopeutua teknologian sekä tekoälyn tuomiin muutoksiin säilyttäen samalla uskomme ja perinteemme.

Inklusiivisuuden ajatus ilmastonmuutoksen ja luontokadon aikana pitää sisällään kaikki ihmiset ja koko luomakunnan. Tämä heijastaa varhaisimman apostolisen yhteisön näkemystä ja opetusta koko luodun luomakunnan kunnioittamisesta. Tätä seuraamalla tulemme toivon ja pelastuksen majakaksi kaikille, riippumatta uskonnosta, rodusta, kulttuurista tai sukupuolesta. Kirkon tulevaisuus on avoimuudessa ja universaaliudessa, ei lahkolaisuudessa.

Nuorempien sukupolvien tukeminen on velvollisuutemme. Nuoret eivät ole vain kirkkomme tulevaisuutta, vaan myös sen nykyisyys. Nuoret pitävät kirkkomme elinvoimaisena ja energisenä maailmassa. He opettavat meitä olemaan pelkäämättä muutoksia ja kehitystä.

Nämä ovat arvovalintoja, joiden merkitys korostuu entisestään niukkenevassa taloustilanteessa. Ne koskettavat kaikkia kirkon elämän osa-alueita. Pidämmekö esimerkiksi arvossa kirkon kulttuuriperintötyötä tai yhteydenpitoa jäsenistöömme? Pyrimmekö pitämään kaikin voimin kiinni kaikesta mitä meillä on joskus ollut vai uskallammeko pohtia, mikä on tarpeen tässä ajassa? Ennen kaikkea, onko meillä yhteistä tahtoa kehittyä?

Nämä ovat vakavia kysymyksiä. Jos keskitymme ainoastaan yrityksiin välttää vaikeuksia tässä hetkessä, on olemassa vaara, että kadotamme yhteyden siihen, mistä olemme tulleet ja mihin oikeastaan olemme matkalla. Patriarkkamme kehotuksia mukaillen meidän ei tule sulkea silmiämme arkipäivän ongelmilta, mutta meidän tulee nähdä myös kauemmas. Meidän tulee suunnitella ja organisoida nyt tapahtuvaa yhdessä mutta myös unelmoida yhdessä asioista, joita kaipaamme. Mitä selvemmin näemme määränpään, sen helpompaa on pysyä oikeassa suunnassa. Ja jos kohtaamme haasteita, uskokaamme, että se mikä on vaikeaa, voi tuottaa jotakin todella hyvää ja merkittävää. Näin saamme aivan uusia edellytyksiä todistaa kirkon perimmäisestä tehtävästä myös meitä seuraaville sukupolville.

Julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2023 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta.

Juttua on muokattu 27.11.2023 klo 15:01 vaihtamalla luostarin kuva arkkipiispa Leon uusimpaan kuvaan.

Kristuksessa rakas esipaimen Raimo, Helsingin katolisen hiippakunnan piispa.

Haluan Suomen ortodoksisen kirkon puolesta onnitella sinua sydämellisesti tänä elämäsi kenties yhtenä tärkeimmistä päivistä. Rukoilen sinulle Kolmiyhteisen Jumalan loputonta armoa ja siunausta – muista hyvä piispaveli myös minua rukouksissasi.

Juhlapäiväsi luonteeseen tuntuu sopivalta muistella 60 vuotta sitten Rooman paaviksi valittua paavi Johannes Paavali VI:tta, jota onnitellessaan Ekumeeninen patriarkka Athenagoras korosti, että katolinen kirkko on patriarkaatille ”sisarkirkko”. Seuraavana vuonna paavi ja patriarkka tapasivat Jerusalemissa, ja sitä seuraavana vuonna molemmat kirkonjohtajat julistivat jo ”rakkauden dialogia”, jonka tuli käynnistyä idän ja lännen kirkkojen välillä.

Tästä oli ajallisesti lyhyt matka siihen, kun Athenagoras lausui Roomassa, miten Rooman piispa, hänen veljensä, on ”apostolisen armon kantaja ja niiden pyhien sekä viisaiden miesten säteilevän joukon seuraaja, jotka ovat tuoneet kirkkauden tälle istuimelle, joka kunnian ja arvovallan suhteen on ensimmäinen kaikkialle maailmaan levinneiden kristillisten kirkkojen elävässä yhteisössä; ja joiden pyhyys, viisaus ja rohkea taistelu jakamattoman kirkon yhteisen uskon puolesta on pysyvä ominaisuus ja aarre koko kristilliselle maailmalle”. 

Nämä ylitsevuotavat adjektiivit kuvastavat ehkä parhaiten tämänhetkistä idän ja lännen kirkkojen välillä vallitsevaa syvää kunnioitusta ja yhteyttä, jota myös itse tahdon vaalia. Kirkkomme ovat kasvaneet erillään elämisen vuoksi kehittyneestä pelosta ja ennakkoluulosta sisarkirkoiksi. Niin idän kuin lännen kirkot edustavat jakamattoman kirkon yhteistä perintöä ja kummallakin on toiselta paljon opittavaa. Toistan sinulle, hyvä piispa Raimo, sen saman, jonka kerroin Pohjoismaiden katoliselle nuntiukselle muutama kuukausi sitten tavatessani hänet residenssissäni: paikallisen teologisen vuoropuhelun rinnalla meillä Suomessa tulisi olla käynnissä myös enenevää keskinäistä vuorovaikutusta, auttamista ja yhteistä rukousta kirkon elämän kaikilla tasoilla. Tähän pyrkiessämme ja tämän tehdessämme annamme todistuksemme sille, jolla on merkitystä koko ekumeenisen liikkeen päämäärälle, sen tulevaisuudelle, sekä lopulta kirkkojen uskottavuudelle tämän päivän maailmassa – idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä.

Hyvä esipaimen Raimo. Vain Kolmiyhteisen Jumalan kokeminen täyttää ihmisen olemuksen ja antaa hänelle mahdollisuuden kulkea eteenpäin. Rukoilen sinulle monia, monia armorikkaita vuosia tälle matkalle.

Kuvituskuva ylhäällä: Arkkipiispa Leo Uspenskin katedraalissa 2022.

Juttua muokattu 25.11.2024 klo 23:05 lisäämällä otsikkoon sana ”kirkkomme”.

Paavi myönsi keväällä 2019 piispa Teemu Sipolle tämän omasta anomuksesta eron hiippakunnan piispan tehtävästä. Piispanistuimen avoinna ollessa hiippakunnan asianhoitajana on toiminut isä Marco Pasinato.

Syyskuussa hiippakunta sai tiedon, että paavi Franciscus on valinnut 54-vuotiaan isä Raimo Goyarrolan Helsingin piispaksi. Isä Goyarrola on syntyisin Espanjasta ja kuuluu Opus Dein personaaliprelatuurin papistoon. Hänet vihittiin papiksi vuonna 2002 ja hän on toiminut Suomessa vuodesta 2006 alkaen. Hän on dogmatiikan tohtori Rooman Paavillisesta Pyhän Ristin yliopistosta ja valmistunut myös lääkäriksi Navarran yliopistosta.

Isä Raimo Goyarrolan vihkimysmessu vietetään Helsingin evankelis-luterilaisessa Johanneksen kirkossa 25.11. kello 11 alkaen. Helsingin piispan vihkivät Tukholman piispa, kardinaali Anders Arborelius OCD, Pohjoismaiden apostolinen nuntius, arkkipiispa Julio Murat ja Helsingin emerituspiispa Teemu Sippo SCJ.

Suomen ortodoksista kirkkoa edustavat vihkimysmessussa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Oulun metropoliitta Elia ja Haminan piispa Sergei.

Kevätmiikkulaa eli Pyhän Nikolaoksen toista vuosittaista muistopäivää juhlittiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa Rautalammilla viime toukokuussa tavallista riemukkaammissa tunnelmissa. Omaa pyhäkköä oli peruskorjattu ja samalla oli saatu vahvistettua kirkon asemaa seurakunnan kiinteistöstrategiassa. Riemua lisäsi se, että peruskorjausurakka tehtiin osin talkoilla. Pyhäkköyhteisö oli näyttänyt voimaansa.

Rautalampi on hyvä esimerkki siitä, millaisia ponnistuksia Suomen ortodoksisella kirkolla ja sen seurakunnilla on edessään. Seurakuntien omistuksessa olevien kiinteistöjen määrä on liian suuri seurakuntien jäsenmäärään ja verotuloihin suhteutettuna. Ilman hallittua suunnittelua ongelmasta ei ole ulospääsyä. Pahinta olisi silmien sulkeminen.

Rautalammin ortodoksinen seurakunta perustettiin vuonna 1950. Se oli yksi niistä seurakunnista, joita erityisesti Pohjois-Savoon perustettiin sotien jälkeen niin sanotulla jälleenrakennuskaudella. Karjalaiset evakot asettuivat uusille asuinsijoille. Tarvittiin uusia seurakuntia ja kirkkoja.

Muuttoliike etelän rintamaille kuitenkin vähensi seurakuntalaisten määrää jo 1960-luvun lopulta alkaen. Muutama vuosi sitten tultiin pisteeseen, jossa seurakunnan jatkaminen itsenäisenä oli jo käynyt mahdottomaksi. Vuoden 2020 lopussa seurakuntalaisia oli enää 585. Seuraavan vuoden alussa heistä tuli Kuopion ortodoksisen seurakunnan jäseniä.

Rautalammin seurakunnan tavoin Kuopion seurakuntaan on 2000-luvulla liitetty Pielaveden (2005) ja Iisalmen (2021) seurakunnat. Mukana tuli vielä entinen Kiuruveden seurakunta, joka vuoden 2016 alussa oli liittynyt Iisalmen seurakuntaan.

Kuopion seurakunta on alueellisesti suuri. Se kattaa kaikki Pohjois-Savon kunnat Varkautta ja Leppävirtaa lukuun ottamatta. Keski-Suomessa seurakunta toimii Hankasalmella ja Konnevedellä sekä Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa ja Pyhäsalmessa.

Laaja alue ja seurakuntaliitokset merkitsevät samalla sitä, että seurakunnan omistuksessa olevien pyhäköiden määrä on suuri: seurakunnan vajaata 5700 jäsentä palvelee kaikkiaan 29 pyhäkköä. Niistä yksi, Maaningalla sijaitseva Haatalan tsasouna on jo tosin päätetty poistaa kirkollisesta käytöstä sen heikon kunnon vuoksi.

Vuonna 2019 mietintönsä jättänyt kirkon kiinteistyöryhmä laski, että vuonna 2018 kirkkokunnassamme oli yksi pyhäkkö 360 seurakuntalaista kohden. Kiinteistöjensä määrän kanssa myös kipuilevassa luterilaisessa kirkossa oli samaan aikaan yksi pyhäkkö 3690 seurakuntalaisten kohden.

Kuopion seurakunnassa oli vielä tänä vuonna yksi pyhäkkö 195 seurakuntalaista kohden.

Työryhmän raportti käännekohtana

Kiinteistöjen määrä ja sen mukanaan tuomat ongelmat on ortodoksisessa kirkossa tunnistettu jo pitkään. Vuoden 2017 kirkolliskokous päättikin asettaa työryhmän selvittämään tilannetta. Tehtäväksi annettiin laatia suunnitelma niistä rakennuksista, jotka jatkossa ylläpidettäisiin kirkon rahoituksella.

Työryhmän raporttia siitä pyydettyine lausuntoineen käsiteltiin vuoden 2019 kirkolliskokouksessa. Kirkolliskokous ei karua raporttia sellaisenaan niellyt. Se ei ollut yllätys. Jo seurakuntien lausunnoissa vastustettiin työryhmän luokitusta, jonka mukaan yli 40 kiinteistöä olisi jätetty kirkon rahoituksen ulkopuolelle. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi raportin jatkotyön pohjaksi.

Mitä on tehty vuoden 2019 jälkeen? Oikea henkilö vastaamaan on kirkon kiinteistöpäällikkö Matti Rouvinen.

Hänen mukaansa kiinteistyöryhmän raportti oli jonkinlainen käännekohta. Useimmissa seurakunnissa on sen jälkeen laadittu omia kiinteistöstrategioita. Rouvinen kiittelee, että ongelmat sen vuoksi ymmärretään paremmin ja niihin myös etsitään ratkaisuja.

– Tässä tapauksessa tieto ei ehkä olekaan lisännyt tuskaa, vaan enemmänkin suunnitelmallista toimintaa.

Kiinteistyöryhmä arvioi neljä vuotta sitten, että kirkon koko rakennuskannan korjaustarve on noin 106 miljoonaa euroa. Rouvinen laskeskelee, että tuosta summasta ei ole ainakaan tultu alaspäin, vaan korjausvelka on todennäköisesti kasvanut.

Rakennusten peruskorjauksiin seurakunnat ovat hanakasti hakeneet avustusta kirkon keskusrahastolta. Kirkollishallitus on linjannut, että avustuksia myönnetään vain pyhäkköjen korjauksiin. Lisäksi viime vuonna peruskorjauksiin varatusta määrärahasta 100 000 euroa ohjattiin maahan tulleiden ukrainalaisten pakolaisten parissa tehtävään työhön.

Yhtälö on muutenkin hankala. Seurakunnissa on haluja pienentää keskusrahastomaksuja. Samaan aikaan vaaditaan, että kiinteistöjen peruskorjausavustuksia pitäisi kasvattaa. Tyhjästä rahat eivät kuitenkaan kirkon keskusrahastoon kerry.

Seurakunnat maksavat kirkon keskusrahastoon osan kirkollisverotuloistaan keskusrahastomaksuna, jolla katetaan yhteisiä kuluja – esimerkiksi kirkon palvelukeskuksen, hiippakuntakanslioiden ja Ortodoksisen seminaarin kulut. Vuonna 2023 keskusrahastomaksuja kertyi kirkon kanssaan yhteensä 4,2 miljoonaa euroa. Tästä summasta 1,15 miljoonaa kulki suoraan eteenpäin, sillä kirkolla on olemassa 1930-luvulla perustettu eläkekassa, jolla ei ole omaa rahastoitua pääomaa. Nämä eläkkeet maksetaan siis keskusrahastomaksuista vuosi kerrallaan. Summa on pienenemään päin, mutta rasittaa kirkon taloutta vielä vuosikymmeniä, sillä ensimmäiset kirkon työntekijät, jotka eivät saa tästä kassasta eläkettä, ovat aloittaneet kirkon palveluksessa vasta vuonna 1994.

Keskusrahastomaksuista käyttöön jäävän osuuden eli vähän yli kolmen miljoonan euron lisäksi kirkko sai kuluvana vuonna 2,7 miljoonaa euroa valtionapua ja yhteensä noin 700 000 euroa sijoitustoiminnan tuloja tai muita tuloja. Nämä ovat ne tulonlähteet, joihin kirkon vuosittainen budjetti nojaa.

Vuoden 2022 kirkolliskokous päätti ohjata lisäresursseja vuonna 2023 myönnettäviin peruskorjausavustuksiin. Avustusten kokonaissumma oli 250 000 euroa. Tämän lisäksi seurakuntiin jaettiin konservointiavustuksina 70 000 euroa.

Kuopion seurakunnassa kiinteistöstrategian laatimista vauhditti metropoliitta Arsenin syyskuussa 2021 tekemä seurakunnantarkastus. Kiinteistöpäällikkö Rouvisen tarkastusraportissa pidettiin tärkeänä, että seurakunnan kiinteistömassan hoitamisesta laaditaan kuntoarvioihin perustuva suunnitelma, jotta investointien ja vuosikorjausten suunnittelu onnistuisi.

Kiinteistölautakunnan laatima luonnos kiinteistöstrategiaksi julkistettiin seurakunnan nettisivuilla jo ennen kuin se eteni päätösvaiheeseen kiinteistölautakuntaan, seurakunnanneuvostoon ja lopulta seurakunnanvaltuustoon. Tarkoituksena oli antaa seurakuntalaisille mahdollisuus lausua mielipiteensä ja vaikuttaa.

Oma kirkko ”kolmannessa kategoriassa”

Rautalammilla herättiin. Pyhäkköyhteisö säikähti sitä, että luonnoksessa Pyhän Nikolaoksen vuonna 1960 valmistunut kirkko oli sijoitettu kolmanteen kategoriaan. Tämän kategorian kiinteistöjen kunto on heikko ja niiden tekninen ja toiminnallinen käyttöikä alkavat olla loppusuoralla. Kolmannen kategorian rakennusten korjauksiin ei enää suunnata kirkkokunnan varoja, vaan kunnostustoimenpiteet on pyrittävä toteuttamaan talkoilla ja lahjoituksilla.

Pyhäkköyhteisön aktiivi ja uuteen seurakunnanvaltuustoon juuri valittu Esko Nikander luonnehti asiaa jopa sokiksi. Siitä kuitenkin toivuttiin nopeasti. Kerättiin adressi, johon saatiin kolmessa viikossa yli 400 nimeä. Pyhäkköyhteisö teki kirkon kuntotarkastuksen ja tarvittavien korjaustöiden kustannusarvion. Noin 30 000 euron kustannuksista luvattiin hoitaa talkoilla kolmasosa. Seurakunta myönsi loput rahat, jotka suunnattiin pääosin kirkon ulkoremonttiin.

Pyhän Nikolaoksen kirkon jatkon kannalta tärkeää oli, että lopullisessa kiinteistöstrategiassa kirkko nostettiin toiseen kategoriaan eli se arvioitiin rakennukseksi, jolla on säännöllistä käyttöä, vakaa käyttäjäkunta ja teknistä käyttöikää vielä jäljellä. Kuntoluokkaa kohottavia perusparannuksia ei tämänkään kategorian kiinteistöille kuitenkaan toteuteta ilman ulkopuolista rahoitusta tai erittäin painavia syitä.

Onko talkootyö sitten ratkaisu kirkon kiinteistöongelmaan?

Kiinteistöpäällikkö Rouvinen muistuttaa, että osa seurakuntien pyhäköistä on aikanaan rakennettu talkoilla, näin oli varsinkin rajan taakse jääneessä Karjalassa. Talkootyön merkitystä ei pidä nykyäänkään vähätellä. Rouvinen muistelee, että useita vuosia sitten esimerkiksi Karvoskylän kirkossa Nivalassa tehtiin peruskorjaus kahden ammattimiehen voimin talkoilla.

Kuopion seurakunnassa kiinteistötaakkaa on pyritty helpottamaan siirtämällä vastuita joidenkin kiinteistöjen hoidosta perustetuille ystäväyhdistyksille. Sellaiset on perustettu Käärmelahden ja Muuruveden rukoushuoneiden toiminnan tukemiseksi.

Toistaiseksi molemmat tsasounat ovat edelleen seurakunnan omistuksessa, mutta on keskusteltu niiden myymisestä nimellisellä hinnalla ystäväyhdistyksille. Myyminen edellyttää sitä, että yhdistykset rekisteröidään, koska niistä kauppojen jälkeen tulee kiinteistöverovelvollisia.

– Toinen mahdollisuus on, että joku ystäväyhdistyksen toimija ostaa tsasounan omiin nimiinsä, Rouvinen neuvoo.

Isossa kuvassa talkoot ja ystäväyhdistykset eivät kuitenkaan voi ratkaista kiinteistöjen seurakunnille aiheuttamia taloudellisia ongelmia, vaikka ne niitä helpottavatkin. Edessä on väistämättä pyhäköistä luopumisia. Saattohoitoon joutuu jo nyt koko kirkon tasolla vuosittain joitakin pyhäköitä. Ensimmäisenä poistuvat kirkollisesta käytöstä kaikkien huonokuntoisimmat rakennukset.

Kyse ei ole koskaan helpoista ratkaisuista. Pyhäköt ovat ihmisille rakkaita rakennuksia. Niihin liittyy paljon muistoja: on menty naimisiin, on kastettu lapsia ja on saatettu haudan lepoon omaisia. Luopumisprosessit vaativat päättäjiltä taitoa. Kaikki on osattava tehdä arvokkaasti ja hienotunteisesti.

– Kokemuksia onnistuneista prosesseista kannattaa jakaa, sanoo Rouvinen ja muistuttaa tavasta, jolla entisessä Oulun seurakunnassa luovuttiin Martinniemen ja Muhoksen tsasounista.

Pääkuva ylhäällä: Vieno Mensonen