Kaikki alkoi sähköpostiviestistä, jolla Heljä (nimi muutettu haastateltavan yksityisyyden suojaamiseksi) lähestyi seurakuntansa pappia katekumeeniaikanaan. Siinä hän kertoi, että ei koe olevansa tervetullut seurakuntaan, jos hänen tervehdyksiinsä ja kysymyksiinsä ei vastata tai niihin suhtaudutaan vähätellen – tai jos hänelle tiuskitaan.

Yhteys pappiin ja seurakuntaan alkoi mennä vikaan siis jo hyvin aikaisessa vaiheessa.

– Kirkkoon liittymisessäni oli aika paljon mutkia matkassa, jotka eivät olleet minusta lähtöisin. Koin kirkkoon liittymisen prosessissa torjutuksi tulemisen ja välinpitämättömyyden tunnetta, Heljä kertoo.

Tunne alkoi itää, kun pappi ei vastannut myöskään Heljän sähköpostiin, jossa hän kysyi kirkkoon liittämisen ajankohtaa hyvissä ajoin ennen Lasaruksen lauantaita, koska kummiasia vaati järjestelyä.

– Kun tapaaminen vihdoin järjestyi, pappi vaikutti välttelevältä ja sanoi, että katsotaan sitten syksymmällä. Minulle olisi sopinut paremmin kevään tai kesän aikana, sillä kummini oli viimeisillään raskaana ja itse olin sairas ja huolissani tilanteestani. Sairauteni oli lisäsyy sille, että olisin halunnut liittyä kirkkoon jo aiemmin. Koin, että kyseinen pappi ei henkilökohtaisesti pitänyt minusta.

Äyskäisyjä kirkossa

Kirkkoon liittäminen kuitenkin lykkääntyi, ja Heljä alkoi jo pohtia, oliko tämä pyhäkköyhteisö hänelle lainkaan luonteva paikka. Samoihin aikoihin myös Heljän terveystilanne oli kuormittava. Hän myöntää, että terveydelliset haasteet ovat voineet osaltaan vaikuttaa hänen kokemuksiinsa. Itku oli herkässä.

– Kaikenlaiset viivästykset ja mutkat matkassa saivat minut pohtimaan, oliko kyse viime kädessä henkilökemioista.

Heljä mietti jopa, pitäisikö hänen käydä katekumeenikurssi uudelleen toisen pyhäkköyhteisön keskuudessa, jotta hän voisi aloittaa muihin uskonveljiin ja -sisariin tutustumisen puhtaalta pöydältä.

Heljä korosti papille lähettämässään sähköpostiviestissä, ettei hän odota erityskohtelua tai ylitsevuotavaa ystävällisyyttä. Oleellista olisi ollut tunne siitä, että seurakunta ja kirkko ottaa uuden tulokkaan ilolla vastaan.

Esimerkkinä uusien tulokkaiden kokemista tilanteista Heljä mainitsee tapauksen, jossa eräs seurakunnan työntekijä jutteli iloisesti muiden katekumeenikurssilaisen kanssa. Samassa Heljää lähestyi pikkutyttö kysyen, saisiko läheisestä korista ottaa suklaamunia.

– Sanoin, että en oikein tiedä, mutta kysyn. Käännyin seurakunnan työntekijän puoleen ja kysyin, saako korista ottaa suklaamunan. Työntekijä tiuskaisi, että ”meillä on tässä rukous vielä menossa” – ja lähti kirkkosalin puolelle. Itse jäin sanattomaksi, ja pieni tyttö tuijotti minua silmät suurina. Niinpä sanoin, että kyllä siitä saa ottaa ja hymyilin.

Kyseisen seurakunnan pappi ei koskaan vastannut Heljän viesteihin tai reagoinut asiaan kasvokkain. Lopulta Heljä alkoi vältellä kyseisen papin toimittamia liturgioita ja hänen kohtaamistaan.

– Koin, että hän ei halunnutkaan ottaa minua ihmisenä ”kirkkonsa huomaan” eikä välittänyt siitä, miten olin kokenut asiat. Mielestäni lämminsydäminen pappi olisi tuossa vaiheessa pyytänyt juttelemaan asiat auki ja pyrkinyt vakuuttamaan, että olen tervetullut ja pahoitellut, jos hänestä oli muodostunut etäinen kuva tai olin saanut ikäviä kokemuksia.

Myöhemmin Heljä osallistui vasta kirkkoon liitetyille tarkoitetulle kurssille, missä pohdittiin muun muassa rukousaiheita.

– Pohdin ääneen, että miksi Jeesuksen rukous on niin pitkä – eli mihin perustuu, että siinä toistetaan niin usein sitä samaa. Pappi katsoi minua pää kallellaan säälivän näköisenä kuin vähä-älyistä. Aivan hiljaa, ei vastannut mitään. Hän halusi ilmeisesti sillä tavoin osoittaa, että joko kysymykseni tai minä olin typerä. Puolustauduin toteamalla, että eihän sitä uutena ortodoksina voi kaikkea tietää. Sama vastaamaton hiljaisuus jatkui. Lopulta yksi toinen kurssilla olijoista vastasi papin puolesta, että voimme varmaan käsitellä tätä aihetta sitten kun käsittelemme muitakin rukouksia.

Lopulta Heljä katsoi parhaaksi vaihtaa pappia.

–  Sainkin rippi-isäkseni oikein mukavan papin, joka liitti minut kirkkoon. Hän kuunteli kaikki murheeni, ja sanoi, että anteeksiantamus vie minua tässä asiassa eteenpäin. 

Heljä kertoo toisestakin kokemuksestaan, jolloin hän koki pahaa mieltä seurakunnassaan – tällä kertaa toisen henkilön puolesta. Se todistaa, että kirkkoomme tulevan kokemuksiin vaikuttavat pappien ja kanttoreiden lisäksi myös muut seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset.

– Kerran olin todistamassa tilannetta, jossa samaisella katekumeenikurssilla kanssani ollut tyttö oli auttamassa vapaaehtoisena kahvitarjoilussa. Siitä meni ohi vanhempi nainen, joka kovaan ääneen kysyi ”Kukas sinä olet? Missä se on se henkilö, joka tässä tavallisesti on ollut auttamassa? Osaatkohan sinä nyt?!” Tilanne jatkui siten, että sama henkilö kääntyi pöydän puoleen, missä oli pari muistovalokuvaa hiljattain kuolleista ortodoksisen kirkon jäsenistä. Nainen osoitti niitä sormellaan ja totesi kovaan ääneen: ”Ei tuo kuulu meidän kirkkoon! Eikä tuokaan!” Sanottamattakin on selvää, että olin pöyristynyt kuulemastani.

Heljä ei ole ainoa, joka on kertonut kokeneensa joko vähättelyä tai suoranaista syrjimistä. Tammikuussa 2023 Aamun Koitto julkaisi lukijoiden kertomien kokemusten perusteella laaditun pääkirjoituksen, joka käsitteli kirkkomme jäsenten ulkopuolisuuden kokemuksia. Kohtaamisen tärkeyttä pohtii myös Ilona Sidoroff blogitekstissään.

Aihe ei ole vähäpätöinen siksikään, että Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on laskussa.

– Tietysti muutoin yksinäisyyden tunteeseen vaikuttaa omalla kohdallani se, että minulla ei ole ortodoksiystäviä, joiden kanssa kävisin kirkossa. Olen ujo, ja minun on vaikea mennä puhumaan ihmisille, kun kaikki ovat omissa ryhmissään ja juttelevat jo keskenään.

– Viime kerralla onnistuin onneksi katkaisemaan toisten pöytäkeskustelun ja pääsin mukaan kysymällä klassisen kysymyksen, käyttekö te useinkin täällä, Heljä naurahtaa.

– Mutta täytyi ihan pinnistellä, että uskalsin tehdä niin kaiken kokemani jälkeen.

Heljän mukaan ikäviä kokemuksia seurakunnassa saattaa aiheuttaa lähimmäiselle periaatteessa kuka tahansa; joko pappi, seurakuntalainen tai talkoolainen.

– Luulen, että kyse on persoonallisuudesta, ja siitä, että ei osata kohdata toista lähimmäisenrakkaudella tai asettua toisen asemaan. Joillakin kyse voi olla epäsuorasti myös oman aseman tai auktoriteetin ylläpidosta vääristynein keinoin. He voivat olla myös sokaistuneita omille toimintamalleilleen.

Pappi on avainasemassa

Jotta asia voitaisiin korjata, Heljä korostaa avoimen keskustelun merkitystä.

– Itse olen ollut liiankin avoin haavoittuvuuteen asti, kun olen erehtynyt luottamaan vääriin ihmisiin. Olen tehnyt niin siinä olettamuksessa, että etenkin pappi voisi edistää oikeudenmukaisuutta ja viedä rakentavaa palautetta eteenpäin. Näin ei ole käynyt, vaan asiat on vaiettu kuoliaiksi.

– Toivoisin, että asioista voi puhua pelkäämättä, onko se jonkun papin, kanttorin tai seurakuntalaisen auktoriteetille, opillisuudelle tai ihmisläheisen ymmärryksen puutteelle liian vaikeaa. Ja että epäkohdat tuodaan julki, ne käsitellään eikä lakaista maton alle.

Heljä painottaa eritoten papin kykyä kohdata kukin seurakuntalainen omana yksilönään ja aidosti niin, ettei sielunpaimen ikään kuin pakene pelkästään Raamatun tekstien taakse. Toki Pyhää kirjaa saa ja pitääkin lainata ja siihen tulee tukeutua, mutta moni kaipaa myös papin persoonallista kohtaamista.

– Olisi hyvä, että pappi kykenisi kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Ei pelkästään sellaisena, jollaiseksi jokaisen olisi hyvä kasvaa ja pyhittyä, vaan sellaisena kuin ihminen on kipuineen kaikkineen. Jumalan rakkaus ilmenee ennen kaikkea myös ihmisten kautta, ja pappien esimerkillinen tapa tai kyky ilmentää tuota rakkautta heijastuu suoraan toisen ihmisen sieluun.

Vaikka anteeksianto on kristillisyydessä keskeistä, mutta asia ei ole aina ihan niin suoraviivainen.

– Se, että antaa vääryydet anteeksi kaikessa hiljaisuudessa, voi pahimmassa tapauksessa mahdollistaa vääryyksien jatkumisen. Siksi haluan antaa anteeksi nyt näin.

Kuitenkin Heljä toivoo keskustelua aiheesta myös ortodoksisen papiston ja piispojenkin keskuudessa, jotta parannusten tekeminen mahdollistuisi. Esimerkkinä toivotunlaisesta pelinavauksesta Heljä mainitsee isä Marko Mäkisen blogikirjoituksen Aamun Koitossa 28.elokuuta 2023.

Ulkopuolisuutta seurakunnassa voi torjua myös järjestämällä tapaamisia ortodoksikristittyjen kesken.

– Uusien ja vanhojenkin kirkon jäsenten yksinäisyyttä voitaisiin lieventää myös yksinäisten tapahtumilla, joiden lisäksi voisi toimia vapaaehtoisten rinki, jotka tekevät ”lähimmäispalvelua”, eli vierailevat, soittavat ja pitävät yhteyttä toisiin kirkon jäseniin. Lähimmäisringin toimintaan voisi antaa kurssimuotoisen perehdytyksen kirkon puolesta.

Tunneälyä tarvitaan

Aamun Koitto pyysi rovasti, kirkkoherra Marko Patrosta kommentoimaan, mitä on tehtävissä, jos seurakuntalainen tuntee ulkopuolisuutta. Heljän kertomus ei liity Pohjois-Suomen seurakuntaan, vaan isä Marko pohtii asiaa yleisellä tasolla.

Isä Markon mielestä avoimuus on avainsana.

– Asioista suoraan puhuminen on avain terveeseen yhteisöelämään kirkossamme. Tämä puoli on kirkossamme kehittynyt myönteisesti elinaikanani. Suhde pappiin on myös ihmissuhde, ja ihmissuhteisiin liittyy aina henkilökemia. Jos luottamuksellista suhdetta ei synny, asiasta pitää pystyä keskustelemaan kahden kesken ja yhdessä pohtia, mistä se johtuu.

Pohjois-Suomen seurakunnassa keskustellaan työntekijöiden keskuudessa hyvinkin usein ihmisten kohtaamisen liittyvistä asioista.

– Arvioimme jatkuvasti omaa toimintaamme. Olemme avoimia rakentavalle kritiikille. Iloitsen siitä, että seurakuntamme työntekijät ovat ammattimaisia ja omaavat hyvät ihmissuhdetaidot. Keskeistä on papin tai muun kirkon työntekijän kyky osoittaa puheillaan ja käytöksellään, että kirkostamme hengellistä kotia etsivä voi olla osa yhteisöä omana ainutlaatuisena persoonanaan. Avainkäsite erilaisten ihmisten kohtaamiselle on tunneäly.  

Heljän kertomusta vastaavia kokemuksia on 13. vuottaan kirkkoherrana toimivan isä Markon tietoon tullut ani harvoin. Tuona aikana Pohjois-Suomen ortodoksiseen seurakuntaan on liittynyt useita satoja ihmisiä.

– Siinä mielessä en näe tällä hetkellä erityisiä puutteita tai korjattavaa toiminnassamme. Ne muutamat tapaukset ovat liittyneet joko henkilökemioihin toimimattomuuteen tai kirkkoon tulevan väärästä tulokulmasta: asianomainen huomaakin, että kirkon agenda on eri kuin hänen omansa.

Isä Marko kannustaa avoimuuteen myös siinä tapauksessa, jos ulkopuolisuuden kokemus johtuu papin toiminnasta.

– Tällöin lienee kysymys todennäköisesti papin taitamattomuudesta. Jos keskustelu papin kanssa ei johda tilanteen kohentumiseen, on syytä ottaa asia puheeksi papin lähiesimiehen kanssa. Yhdessä pohtimalla asia voidaan saada paremmalle tolalle. Jos ulkopuolisuuden tunne johtuu siitä, että omat näkemykset ja painotukset ovat erilaisia kuin kirkon esillä pitämät, niin silloin tarvitaan paljon työtä, kilvoittelua ja hengellistä ohjausta. Elämä ortodoksina ei ole valmis paketti vaan jatkuva prosessi. Kirkossa voimme kasvaa kohti täydempää yhteyttä Kristuksen ja toinen toistemme kanssa.

Suomalaisten sotilaiden periaatteisiin kuuluu, että kaveria ei jätetä. Tämä lupaus lunastettiin lukemattomat kerrat talvi- ja jatkosodassa. Pelon jäytäessä mieltä turvaa antoi luottamus siihen, että jos jotakin sattuu, niin kaverit kyllä ottavat mukaansa.

Suomi oli mahdollisesti ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jonka tavoitteena oli huolehtia kaatuneet kotiseudun multiin. Monet sotaa käyvät maat lähettivät sotilaitaan kauas merien taa ja tuhansien kilometrien päähän, jolloin kaatuneiden saaminen takaisin kotimaahan oli käytännössä mahdotonta. Tästä kertovat suuret sankarihautausmaat Euroopassa ja ympäri maailmaa monien taistelupaikkojen lähistöllä.

Tapa kotiuttaa sankarivainajat käynnistyi talvisodan ensi viikkoina pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Joskus kiivaiden taistelujen aikana vainajat oli peitettävä tilapäisiin kenttähautoihin odottamaan tilanteen rauhoittumista. Näin toimittiin myös jatkosodassa.

Kiivaimpien taistelujen aikana kaatuneet aseveljet oli joskus pakko jättää kentälle, kun tilanne ei muuta vaihtoehtoa sallinut. Monia sotilaita myös katosi jäljettömiin tai tuhoutui kranaatin täysosumasta. Periaate, että kaveria ei jätetä, on kantanut vuosikymmenten taa. Yhä edelleen viime sotien sankarivainajia etsitään vanhoilta taistelukentiltä. Löydetyt pyritään tunnistamaan, kotiuttamaan ja siunaamaan kotipaikan sankarihautaan tai sukuhautaan.

Dna-tutkimus tunnistuksen apuna

Yksi kentälle jääneistä ja sittemmin löydetyistä on 1.8.1921 syntynyt alikersantti Onni Hilakivi Suistamon pitäjän Pyörittäjän kylästä. Hän katosi ankarissa torjuntataisteluissa 28.6.1944, ja maalliset jäännökset löydettiin vasta toukokuussa 2020. Henkilöllisyys varmistettiin dna-tutkimuksen avulla.

Ennen dna-aikakautta tunnistaminen perustui yleensä erilaisiin tapahtumatodisteisiin kuten kaatumispaikkaan, mahdollisiin aseveljien silminnäkijähavaintoihin sekä vainajan luota löydettyihin esineisiin. Tuntolevy oli tuolloin keskeinen todiste. Onnin jäänteiden luotakin sellainen löytyi, ja sen taakse oli jopa kaiverrettu nimi Onni.

Onni Hilakivi oli suistamolaisen kauppiasperheen kahdeksanlapsisen sisarussarjan kolmanneksi vanhin. Kotikylässä Pyörittäjässä oli noin 70 asumusta ja niiden lisäksi koulu, kauppa, mylly ja tsasouna. Lähin rautatieasema oli Leppäsyrjä.

Aleksi Hilakivi (vuoteen 1935 asti Filatkin) piti kauppaa omistamassaan talossa vuodesta 1919 talvisotaan asti, jolloin oli lähdettävä evakkoon. Jatkosodan alussa paluu vanhalle kotipaikalle oli taas mahdollista, ja kaupan pito jatkui. Vanha kotipaikka oli jätettävä lopullisesti kesällä 1944. Silloin perhe muutti ensin Lapualle ja sieltä Ruukin lähelle Paavolaan Siikajokilaaksoon. Siellä Onni ei elinaikanaan ehtinyt käydä.

Varusmieheksi syksyllä 1941

Onni kävi kansakoulun ja hankki myös ajokortin. Ammatiksi oli merkitty sekä maanviljelijä että metsätyömies. Maanpuolustushenkeä nuorukainen osoitti kuulumalla Suistamon suojeluskuntaan.

Onni ei sotaväkeä käymättömänä joutunut vielä talvisodassa rintamalle, vaan hän palveli lokakuusta 1939 seuraavan vuoden toukokuulle Suistamon suojeluskunnan määräämissä tehtävissä omalla paikkakunnalla vartiomiehenä ja puhelinkeskuksen valvojana.

Onni Hilakivelle kävi käsky varusmiespalvelukseen syyskuun alussa 1941, kun jatkosotaa oli käyty muutama kuukausi. Onni oli juuri ehtinyt täyttää 20 vuotta. Jatkosodan aikana varusmiehet koulutettiin yleensä koulutuskeskuksissa, kun normaalit rauhan ajan järjestelyt varuskuntineen eivät olleet toiminnassa. Onni sai sotilaskoulutuksensa Jalkaväen koulutuskeskus 14:n kymmenennessä komppaniassa.

Runsaan neljän kuukauden palveluksen jälkeen tammikuussa 1942 tuli lähtö rintamalle Jalkaväkirykmentti (JR) 50:n ensimmäisen pataljoonan toiseen komppaniaan. Sen riveissä Onni haavoittui käteen konepistoolin vahingonlaukauksesta partiomatkalla 12.10.1942.

Haavoihinsa Onni sai hoitoa 68. Sotasairaalassa noin kolmen viikon ajan kunnes pääsi toipumislomalle. Haavoistaan toipuneet yleensä komennettiin sairaaloista mahdollisen toipumisloman jälkeen henkilötäydennyskeskuksiin, joista heidät lähetettiin takaisin rintamalle, mikäli kuntoutuminen sen salli. Onni palasi Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta takaisin entiseen yksikköönsä marraskuun puolimaissa 1942.

Nuori elämä katkesi kesken

Onni taisteli jalkaväkijoukkueen varajohtajana kesäkuussa 1944, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys jyräsi suomalaisjoukkoja niin Karjalan kannaksella kuin Laatokan itä- ja koillispuolellakin. Onnin yksikkö oli asemasodan loppuvaiheessa Syvärillä, mutta siirrettiin Karjalan kannakselle suurhyökkäystä torjumaan kesäkuun puolivälin jälkeen.

JR 50:n I pataljoona, jonka toiseen komppaniaan Onni kuului, osallistui Jääkäriprikaatille alistettuna vastahyökkäykseen Talin alueella 27.–29.6. Kohtalon kellot kumahtelivat Onnille Juustilassa 28.6.1944. Onnin komppanianpäällikkönä palveli tuolloin kapteeni Päiviö Hetemäki, joka sotien jälkeen tuli tunnetuksi kansanedustajana ja moninkertaisena ministerinä.

Rajujen taisteluiden aikana Onni katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu silloin tarkempaa tietoa. Vanhemmat yrittivät selvittää poikansa kohtaloa julkaisemalla helmikuussa 1945 Laatokka-lehdessä ilmoituksen, jossa Onnin isä Aleksi pyysi kertomaan, mikäli sotavankeudesta palanneet tai muut aseveljet hänen pojastaan jotakin tietäisivät. Mahdollistahan oli, että Onni olisi jäänyt vangiksi.

Tietoa saatiinkin, koska seuraavana syksynä ilmestyneessä kaatuneiden luettelossa numero 770 siteerattiin Aleksi Hilakiveä. Onnin aseveli Alvi Viljakainen oli ollut häneen yhteydessä ja kertonut Onnin kaatuneen konepistoolisarjaan. Kaatuneiden luettelon mukaan kuolleeksi julistamista vastaan ei ole huomauttamista, ja niinpä Onni julistettiin kuolleeksi 16.2.1948 ja siunattiin poissaolevana uuden kotipaikan Paavolan sankarihautaan Pohjois-Pohjanmaan Siikajoelle 25.7.1948.

Onnin kohtalo ratkeaa

Suomalaiset sankarivainajien etsintäryhmät ovat työskennelleet entisillä taistelupaikoilla venäläisten ryhmien kanssa 1990-luvulta asti. Yksi venäläisryhmistä on Karjalan Valli, joka raportoi toukokuussa 2020 uusista löydöistä. Juustilasta noin 20 metrin päästä Aniskalan tiestä löytyi metallinpaljastimen avulla esineitä ja niiden luota vainajien jäänteitä. Toinen vainajista osoittautui jatkotutkimuksessa Onni Hilakiveksi.

Löytöä tukee myös JR 50:n sotapäiväkirja. Sen mukaan aamulla 28.6. käynnistyi ensimmäisen pataljoonan hyökkäys, jolloin osa pataljoonasta saavutti Aniskala–Kuusela -tien tasan. Sinne tien varteen Onni jäi, ja lähes 76 vuotta myöhemmin hänet löydettiin. Onni on sadas tämän etsintäryhmän löytämä suomalainen sankarivainaja.

Onni Hilakiven pitkä taival sai viimeisen etappinsa 17.11.2022, jolloin kirkkoherra Marko Patronen Pohjois-Suomen ortodoksisesta seurakunnasta siunasi hänet viimeiseen lepoon Paavolan kirkossa. Isä Markoa avustivat kanttorit Juhani Matsi ja Reijo Kinnunen.

Puolustusvoimien puolesta kirkkoupseerina toimi yliluutnantti Keijo Kallunki.  Vihannin reserviläiset olivat asettaneet tilaisuuteen kunniavartion, ja reserviläiskuoroa johti kanttori Jouni Pietiläinen Raahen evankelisluterilaisesta seurakunnasta.

Jouni Hilakivi kantoi isosetänsä Onnin vähäiset maalliset jäännökset pienessä valkeassa arkussa kirkosta vaunuun, ja viimeinen maallinen matka saattoväen seuratessa saattoi alkaa. Neljä sukulaismiestä laski arkun sankarihautaan. Jo ennestään haudalla ollut graniittinen paasi kertoi vainajan tiedot, ja vuosikymmenet tyhjänä ollut hauta sai nyt kätkeä suojiinsa pitkältä matkalta kotiutuvan sankarivainajan maalliset jäännökset.

Muistotilaisuudessa Onnin kuvan vieressä olivat hänen muistikirjansa, jotka hän pikaisella lomallaan kesäkuun puolivälissä 1944 oli kuin enteellisesti jättänyt äidilleen. Lyhyitä evakuointilomia voitiin myöntää niille, joiden koti oli jäämässä rajan taa. Tällaisesta lomasta saattoi Onninkin osalta olla kyse, koska alkaneen suurhyökkäyksen takia lomat muuten peruutettiin.

Muistikirjojen ja muun vähäisen jäämistön ohella muistopöydällä oli Onnin tekemä koira-aiheinen puhdetyö kaiverruksella Syväri 1943 sekä puulaattaan kiinnitettynä Onnin tuntolevy, jonka taakse hän oli kaivertanut nimensä.

Etsintä jatkuu

Viime sodissa katosi tai jäi kentälle divisioonan verran miehiä eli noin 13 000 sotilasta. Talvi- ja jatkosodassa kaatui kaikkiaan noin 93 000 sotilasta, joista ylivoimaisesti suurin osa onnistuttiin evakuoimaan ja hautaamaan kotiseurakuntien sankarihautausmaille. Osa sankarihaudoista jäi sotien jälkeen rajan taakse. Sotien aikana haudattiin runsaasti kaatuneita paikkakunnille, jotka lopulta oli luovutettava Neuvostoliitolle.

Suomalaiset etsintäpartiot eivät ole päässeet kolmeen vuoteen Karjalaan etsintöjä suorittamaan eivätkä kunnostamaan rajan taakse jääneitä hautoja. Ensin rajan yli matkailun hiljensi korona ja sen jälkeen sota Ukrainassa. Yleisradio kertoi kuitenkin 26.2.2023, että venäläiset etsijäryhmät ovat löytäneet viime ja toissa vuonna 126 suomalaisen sankarivainajan maalliset jäännökset. Etsintämatkoja Suomesta toivotaan voitavan järjestää taas alkavana kesänä. Suomen puolella tärkeä yhteistyöelin on puolustusministeriön valtuuttama Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry.

Iankaikkinen muisto!

Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Pääkuva ylhäällä: Onni Hilakivi näkyy talvisessa rintamakuvassa takarivissä keskellä aseveljiensä ympäröimänä.

Lähteitä:
Hilakiven sukuarkiston tiedot
https://sotapolku.fi
https://sotasampo.fi
Kansallisarkiston sotapäiväkirjat https://astia.narc.fi (Avaa uuden sivuston)
Kirsi Junttilan uutinen Siikajokilaakso-lehdessä 15.11.2022
Ilta-Sanomien teemaliite Löydetyt (2022)
Laatokka-lehti 23.2.1945

Jutun ingressiä on muokattu 5.12.2023 klo 15:27 kertomalla, että Hilakiven tarina julkaistiin ensimmäistä kertaa 27.4. vietettävän kansallisen veteraanipäivän kunniaksi vuonna 2023. Sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi kuitenkin myös muina Suomen itsenäisyyteen, Suomen Puolustusvoimiin tai veteraaneihin liittyvinä päivinä.

Puheenvuoron aiheesta käytti aluksi Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni. Isä esipaimen siteerasi Nikean metropoliitta Johanneksen muistelmateoksesta kohtaa, jossa tämä totesi mahdollisen juliaaniseen kalenteriin siirtymisen aiheuttavan kirkossamme hajaannusta.

– Ajattelen juuri samoin. Oma näkemykseni on, että aloite on hylättävä ja nykyinen kalenteri säilytettävä. Mikään paikalliskirkko, keskeisimpänä oma patriarkaattimme, ei ole kyseenalaistanut käyttämäämme kalenteria. Se ei siis ole ongelmallinen muille ortodoksisille kirkoille, joten miten se voisi olla sitä meille?

Nyt käytävä keskustelu liittyy siihen, tulisiko siirtyä noudattamaan juliaanisen kalenterin ajankohtaa pääsiäisen ja siihen liittyvän jumalanpalveluselämän kohdalla.

Lopuksi metropoliitta Arseni totesi, että koska kysymys ajanlaskusta on kanoninen, niin päätösvalta asiasta on piispainkokouksella.

Kalenteriasia on noussut aina aika ajoin esille – tällä kertaa käsillä olevan kirkolliskokousaloitteen myötä. Aloitteen mukaan Suomen ortodoksisen kirkon tulisi siirtyä käyttämään juliaanista kalenteria (”vanha ajanlasku”) pääsiäisen ajankohdan määrittelyssä. Tällä hetkellä valtaosa maailman ortodokseista viettää pääsiäistä edelleen juliaanisen kalenterin mukaan.

Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi jo noin sata vuotta sitten käyttämään gregoriaanista kalenteria kirkollisten juhlapyhien osalta. Tästä syystä luterilainen ja ortodoksinen pääsiäinen ovat Suomessa asettuneet samaan ajankohtaan.

”Emme ole laatimassa horoskooppeja”

Täysin vastakkaista kantaa kalenteriasiassa edustaa Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael, joka on toinen edellä mainitun aloitteen tekijöistä Irina Tchervinskij-Matsin ohella. He kannattavat ”vanhaan” eli juliaaniseen kalenteriin siirtymistä.

Isä Mikael ei kaihtanut perusteluissaan huumoriakaan.

– Globaalissa maailmassa me emme voi kyyristyä omaan nurkkaamme. Vuonna 1921 kirkolliskokous teki valtiovallan painostuksesta päätöksen siirtymisestä gregoriaaniseen kalenteriin, ja nyt me pyrimme tämän epäkohdan korjaamiseen.

Arkkimandriitta Mikael huomautti myös, että tällä hetkellä enemmistö maassa asuvista ortodokseista on kotoisin muualta kuin Suomesta. Ukrainalaispakolaisia on tullut maahamme tähän mennessä 62 500 henkilöä, ja heidät tulisi integroida kirkkoomme – ja siinä suhteessa kalenterikysymys voi olla suuressa roolissa.

Nykyisen käytännön kannattajat vetoavat muun muassa vapaapäiviin, jotka siirryttäessä ”vanhaan kalenteriin” ajoittuisivat eri tavalla kuin ei-ortodoksisella valtaväestöllä. Ongelma olisi varsin konkreettinen etenkin perheissä, joissa kaikki eivät ole ortodokseja.

– Ongelma on helposti ratkaistavissa muuttamalla palvelusten toimittamisaikoja siten, että töissä käyvät ehtisivät niihin. Periaatteet pääsiäisen ajankohdalle laadittiin alun perin siksi, että kaikki viettäisivät pääsiäistä yhtä aikaa eivätkä silloin, kun taivaankappaleet ovat tietyssä asennossa. Me emme ole laatimassa horoskooppeja, harjoittamassa okkultismia tai lähettämässä raketteja avaruuteen, isä Mikael lateli.

Isä Mikaelin näkemyksen mukaan kyse on viime kädessä kirkkomme yhdistämisestä tiiviimmin yhteen muun ortodoksisen maailman kanssa, ei sen ”venäläistämisestä”.

– Kalenteriasia on ikävä kivi kengässä, joka vaikeuttaa muualta tulleiden ortodoksien sopeutumista Suomeen.

Hänen mielestään Suomen ortodoksisen kirkon 100-vuotisen autonomian juhlavuosi olisi hyvä hetki irrottautua 1921 päätöksestä.

– Olisi loogista, että päätös tehtäisiin nytkin kirkolliskokouksessa.

”Selän kääntämistä patriarkkamme ohjeille”

Gregoriaanisen kalenterin kannattajilla on myös painavat perusteet. Myöskään rovasti Teo Merras ei säästellyt sanojaan puolustaessaan nykyistä ajanlaskua.

– Aloite tulee ehdottomasti hylätä. Vanhan ajanlaskun mukaisen pääsiäisen ajankohta on yksinkertaisesti väärä, totesi isä Teo painokkaaseen sävyyn.

– Toki piispainkokous voi halutessaan ottaa asian käsittelyyn, mutta tässä unohdetaan nyt se, että sata vuotta sitten tilanne oli täysin erilainen. Jos siirtyisimme vanhaan kalenteriin, ottaisimme roiman harppauksen ajassa taaksepäin ja työntäisimme pään pensaaseen,

Isä Teon mielestä perusteita nykyiselle, hyvin toimivalle järjestelmälle on paljon. Varmemmaksi vakuudeksi hän muistutti Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen nimenomaisista ohjeista sen suhteen, että kirkkomme tulee vaalia innovatiivisuuden, avoimuuden ja nuoruuden henkeä.

– Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos korostaa asioiden tarkastelemista eri näkökulmista ja nostaa erityisesti esille tieteen saavutusten hyväksymisen, isä Teo muistutti.

– Jos otamme lähtökohdaksi sen, miten muualla tehdään, käännämme selkämme patriarkkamme ohjeille. Suomen ortodoksien läheiset ovat kuitenkin useimmiten toisia Suomessa asuvia ihmisiä, ja suuri osa heistä elää perheissä, joissa vähemmistö on ortodokseja. Ovatko muiden maiden ortodoksit tärkeämpiä kuin omat läheisemme, kysyi isä Teo.

– Patriarkan mainitsema nuoruuden henki pitää sisällään ennakkoluulottomuuden ja sen, että emme haikaile menneiden aikojen toimintatapoja. Suomen ortodokseilla pitää olla yhteinen missio, meidän täytyy hyödyntää uusinta tietoa ja hyväksyä tosiasiat pääsiäisen tarkasta ajankohdasta.

Lopuksi isä Teo vetosi siihen, että meidän tulee arvostaa myös omaa tapaamme toimia kirkkona.

– Meidän pitäisi olla pää pystyssä ja arvostaa omaa perinnettämme ja saattaa myös maailman muut ortodoksit ymmärtämään meidän ajattelutapaamme.

Isä Teo sai taustatukea isä Jaakko Vainiolta, joka on myös Ortodoksisten pappien liiton puheenjohtaja.

– On tärkeää, että tällaisesta kirkkomme käytännön elämään hyvin merkittävällä tavalla liittyvästä asiasta päättää 36 kirkolliskokousedustajaa yhdessä, minkä jälkeen piispainkokous varmistaa, että tehty päätös on kirkon dogmien ja kanonien mukainen. Olisi kirkkomme tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa, mikäli näin merkittävä kysymys olisi kirkollishallituksen esityksen mukaisesti ratkaistavissa piispainkokouksen määräenemmistöllä, toisin sanoen: kahden hiippakunnan piispan halutessa muuttaa pääsiäisen viettämisen ajankohtaa voisi muutos tulla toteutetuksi. Pääsiäisen viettämisen ajankohdan muuttamisesta päättäminen on luonteeltaan sellainen asia, että siitä on päätettävä sekä kirkolliskokouksen että piispainkokouksen enemmistöllä, ei pelkästään piispainkokouksen päätöksellä, isä Jaakko totesi.

Kirkolliskokous jatkuu torstaihin 30. marraskuuta saakka.

Juttua on täsmennetty 28.11.2023 klo 14:48 lisäämällä alkupuolelle lause: Nyt käytävä keskustelu liittyy siihen, tulisiko siirtyä noudattamaan juliaanisen kalenterin ajankohtaa pääsiäisen ja siihen liittyvän jumalanpalveluselämän kohdalla. Samoin on vaihdettu ilmaisu ”nykyisen kalenterin kannattajat” muotoon ”nykyisen käytännön kannattajat”.

Kuvituskuva ylhäällä: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni.
– Mikään paikalliskirkko, keskeisimpänä oma patriarkaattimme, ei ole kyseenalaistanut käyttämäämme kalenteria. Se ei siis ole ongelmallinen muille ortodoksisille kirkoille, joten miten se voisi olla sitä meille?