Alexander Marschan oli jo 1960–70 luvuilla mukana seurakunnan toimikunnassa, joka tuki lahjoituksin vähävaraisia ja yksinäisiä vanhuksia. Vuoden 2006 lopulla Alexander Marschanin aloitteesta perustettiin Helsingin ortodoksisen seurakunnan yhteyteen rahasto vanhusten parissa tehtävän työn tukemiseksi. Hänen nimeään kantavalla rahastolla on autettu monia yksinäisiä ja vähävaraisia vanhuksia Helsingin ortodoksisen seurakunnan alueella. Juuri Alexander Marschanin rahasto on nimenä tuttu monille seurakuntalaisille. Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuusto hyväksyy vuosittain rahaston tilinpäätökset seurakunnan tilinpäätösten kanssa. Alexander Marschan toimi Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuuston jäsenenä vuosina 2007–2011.

Tunnustuksena mittavasta työstä arkkipiispa Leo myönsi Marschanille Pyhän Karitsan Ritarikunnan 1. luokan komentajamerkin pääsiäisenä 2023. Kyseessä on Suomen ortodoksisen kirkon korkein tunnustus.

Äidin muistoa kunnioittamassa

Alexander Marschan halusi nimeään kantavalla rahastolla vaalia ja kunnioittaa äitinsä muistoa:

– Halusin kunnioittaa edesmenneen äitini muistoa ja elämänfilosofiaa perustamalla rahaston yksinäisten vanhusten henkisen ja aineellisen ahdingon helpottamiseksi. Auttaessaan ventovieraita ihmisiä äidilläni oli tapana sanoa, että ”Antajan käsi ei köyhdy”. Hän noudatti tätä Raamatun ohjetta ja auttoi kaikkia, jotka häneltä apua pyysivät. Äitini eli toisten hyväksi unohtaen itsensä, Marschan sanoo.

– Lääketiede on tehnyt viime vuosikymmeninä monia merkittäviä aluevaltauksia sairaanhoidon alalla. Pitkälle kehittyneen kirurgian ja lääkityksen ansiosta on pystytty parantamaan ihmisten elämänlaatua ja pidentämään elinikää. On kuitenkin hyvä muistaa, että nykyiset lääkintäkeinot ani harvoin parantavat sairasta ihmistä kokonaisvaltaisesti. Ikääntymisen myötä toipuminen jää vajavaiseksi, ja lisätaudit aiheuttavat uusia ongelmia entisten rinnalle. Ihminen haurastuu vanhetessaan, ja moni vanhus jää usein vuodepotilaaksi. Käydessäni hoivakodeissa tapaamassa yksinäisiä, avuttomia vanhuksia olen kerta toisensa jälkeen voinut aistia ihmisläheisen ja kasvotusten tapahtuvan kohtaamisen merkityksen.

Rahaston tuottoa on jaettu seurakunnan diakonian harkinnan ja päätösten mukaisesti avustuksina jo lähes kahden vuosikymmenen ajan. Tänä aikana rahasto on auttanut satoja, ellei tuhansia vanhuksia.

– Toivon ja uskon, että perustamallani rahastolla tulee olemaan vastedeskin tehtävää tällä saralla.

Hengellinen ulottuvuus on tärkeä

Tällä hetkellä Marschan toimii konsulttiyritys NestorPartnersin jäsenenä. Maailmanlaajuisen Rotary-liikkeen aate on myös tullut hänelle tutuksi ja läheiseksi jo pidemmältä ajalta. Kielitaito on Marschanin suvussa pysynyt vahvana: suomen, ruotsin, venäjän ja englannin kielten lisäksi Alexander Marschan puhuu sujuvaa saksaa.

Professori Alexander Marschan on saanut uransa aikana myös aiemmin lukusia korkea-arvoisia ansiomerkkejä ja tunnustuksia. Hän on myös saanut vastaanottaa kolmen tunnetun yliopiston kunniatohtorin arvon. Joitakin vuosia sitten hänet kutsuttiin Saksassa toimivan Euroopan luonnontieteiden akatemian jäseneksi ja varapuheenjohtajaksi vastuualueenaan Suomi.

– Arvostan erityisen paljon Uspenskin katedraalissa pääsiäisenä saamaani tunnustusta, koska se antoi minulle sitä hengellistä ulottuvuutta, jota ihminen niin usein kaipaa.

Alexander Marschan on sekä tutkijana että yritysmaailmassa pitkään mukana olleena hankkinut erityisosaamisensa perehtymällä poliittisten ja taloudellisten muutoksiin maailmalla. Hän on seurannut erityisesti Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä tapahtuvaa kehitystä. Marschan toimi kolmisen kymmentä vuotta KONE-hissiyhtiön ylimmän johdon neuvonantajana Neuvostoliiton ja Venäjän asioissa. Sen jälkeen hän on konsultoinut saksalaisia yrityksiä Venäjään liittyvissä kysymyksissä. Monipuoliset suhteet Venäjän päättäjiin, vaikuttajiin, yliopistoihin ja akatemioihin ovat syntyneet vuosikymmenten saatossa. Venäjän valtio on myöntänyt Marschanille vuonna 2005 Ystävyyden kunniamerkin, joka on korkein ulkomaiselle henkilölle osoitettu huomionosoitus. Hän on myös Alexander Nevskin ritarikunnan jäsen.

Kun vallanhimo sokaisee

Venäjän käymä hyökkäyssota Ukrainassa on Marschanille raskas, ja hän näkee historian toistavan itseään.

– Isoisäni onnistui kuin ihmeen kautta pakenemaan vaimonsa ja lastensa kanssa Pietarista Suomeen Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen myllerryksessä. Kohtalo kohteli sinne jääneitä suvun jäseniä sangen karusti. Viha hallitsi Venäjää ja väkivaltaisuus nousi pintaan. Venäläinen yhteiskunta piti muokata uuteen uskoon – hävittämällä entinen. Lukemattomat tragediat ja sanoin kuvaamattomat kärsimykset seurasivat toisiaan. Venäjän vallankumous jätti pysyvät jäljet venäläiseen yhteiskuntaan, jotka näkyvät vielä tänäkin päivänä. Nyt Venäjän johto käy julmaa tuhoamissotaa Ukrainassa, johon se hakee oikeutta vedoten Korkeampaan. Vallanhimo on sokaissut valtaapitävien mielen.

– Kumarran syvää kiitollisuutta tuntien isoisäni ja hänen perheensä sekä vanhempieni muiston edessä. Heitä en unohda koskaan – he ovat ajatuksissani aina läsnä.

– Kun katselen tämän päivän maailman tapahtumia, tuntuu siltä, että olemme etääntyneet kristinuskostamme, sen perimmäisestä sanomasta. Mieleeni tulevat Vapahtajamme sanat: ”Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille”. Jos ihmiset noudattaisivat Vapahtajamme kehotusta, maailma näyttäisi tänä päivänä sangen toisenlaiselta! Aika on rajaton, mutta päivämme eivät – käyttäkäämme rajallista aikaamme toisten ihmisten huomioonottamiseen.

Pääkuva ylhäällä: Professori Alexander Marschan sai Pyhän Karitsan Ritarikunnan 1. luokan komentajamerkin piispa Sergein kädestä Uspenskin katedraalissa – vieläpä pääsiäisenä. Tapauksen kunniaksi otettiin yhteiskuva Marina-vaimon kanssa.
– Uspenskin katedraali on ollut minulle aivan lapsuudesta saakka hyvin rakas.  Katedraalilla on aina ollut erityinen paikka sydämessäni, ja lapsuuteni muistot liittyvät suuriin kirkollisiin juhlapäiviin siellä. Silmieni edessä näen vanhempani, sukulaiseni ja ystäväni seisomassa vakituisiksi muodostuneilla paikoillaan kirkossa.

Filantropian syyrialaisen kumppanijärjestön, GOPA-DERD:n* johtaja arkkimandriitta Meletius ja varajohtaja Sara Savva vierailivat Suomessa marraskuussa, ja matkansa aikana he ehtivät piipahtaa kaikkien hiippakuntien alueella. Vieraat osallistuivat muun muassa syyrialaiseen iltaan Rovaniemellä, vigiliaan Uspenskin katedraalissa ja arabiankieliseen liturgiaan Kotikirkossa Helsingissä ja tapasivat arkkipiispa Leon Valamon luostarissa.

– On suorastaan paradoksaalista, että voi tuntea niin suunnatonta lämpöä yhdessä maailman kylmimmistä maista. Tunnemme uskonveljiemme ja -sisartemme rakkauden sekä heidän tukensa – meitä ei ole jätetty yksin, arkkimandriitta Meletius sanoo.

Maailmanpoliittinen tilanne ja Ukrainan sota heijastuu koko ortodoksiseen maailmaan, mutta Syyria on elänyt keskellä sotaa jo 12 vuotta.

– Jokaisessa maassa kirkolla on omat taistelunsa ja haasteensa, ja meidän on valittava oikeanlaiset ”aseet” selättääksemme ongelmat. Tilanne Syyriassa on hyvin vaikea, sillä pitkään jatkunut sota on tuhonnut maan talouden, ja suurin osa kansasta elää köyhyydessä.

Ja köyhyydellä isä Meletius tarkoittaa todellista köyhyyttä: autoihin ei ole polttoainetta, sairaille ei ole lääkkeitä – etenkään syöpälääkkeitä – ja monissa perheissä ei ole varaa syödä kahta ateriaa päivässä. Yli 90 prosenttia syyrialaisista elää köyhyysrajan alapuolella.

Sodan lisäksi Syyriaa ovat kurittaneet Euroopan unionin ja muun läntisen maailman talouspakotteet sekä valtaisa inflaatio: tällä hetkellä yksi dollari vastaa 14 000 Syyrian puntaa, kun aiemmin dollarilla sai 50 Syyrian puntaa.

Syyria-pakotteet on kohdistettu Assadin hallintoon ja sen kannattajiin sekä hallinnosta hyötyviin talouden aloihin. Kuitenkaan pakotejärjestelmä ei kieltäisi EU:ta viemästä maahan elintarvikkeita, lääkkeitä tai terveydenhuollon laitteita eikä se virallisesti kohdistu Syyrian terveydenhuoltojärjestelmään.

Voimia tavallisilta ihmisiltä

Helmikuun 2023 alussa tapahtunut maanjäristys lisäsi entisestään Syyrian väestön kärsimystä.

Isä Meletius arvioi, että koettelemusten vuosien aikana kirkko on auttanut kansalaisia enemmän kuin hallitus.

– Kaikki eivät luota hallitukseen, mutta kirkkoon luotetaan. Joillekin alueille hallituksen edustajat eivät voi mennä lainkaan, mutta me pääsemme näillekin alueille viemään tarvikkeita ja apua. Meillä on ollut alusta saakka sama periaate saman kuin laupiaalla samarialaisella, eli me autamme kaikkia vakaumukseen katsomatta.

Haastavien olosuhteiden keskellä toivon ja voimavarojen ylläpitäminen ovat elintärkeitä.

– Saamme toivoa tavallisilta ihmisiltä, sillä syyrialaiset ovat hyvin sinnikkäitä. Pitkittyneestä sodasta huolimatta he jaksavat vielä hymyillä ja auttaa lähimmäisiään. Itsekin saan voimaa heiltä: jos he selviävät, minäkin selviän, varajohtaja Sara Savva sanoo.

Myös autettavien osoittama luottamus on tärkeä voimavara.

– He luottavat meihin, koska me pidämme lupauksemme. Syyriassa tavalliset ihmiset toivovat rauhaa ja turvallisuutta; he toivovat voivansa lähettää lapsensa kouluun, maksaa vuokransa ja elää aivan tavallista elämää – he eivät haaveile luksuksesta, vaan normaalista elämästä, Savva tähdentää.

Molemmat kiittävät Filantropian sitoutuneisuutta auttamiseen Syyriassa, missä järjestö on ollut mukana nyt viiden vuoden ajan – ja hankkeelle toivotaan jatkoa.

– Haluamme näyttää lahjoittajille Suomessa, että tällä työllä on merkitystä – ja samalla haluamme kiittää heitä. Pyydämme suomalaisilta myös hengellistä tukea ja esirukouksia.

Vaikka Syyriassa ollaan tietoisia Ukrainan sodasta ja kiristyvästä tilanteesta Euroopassa – Lähi-idästä puhumattakaan – syyrialaiset kamppailevat ensisijaisesti omien, jokapäiväisten ongelmiensa kanssa.

– Pitkittynyt sota on aiheuttanut sen, että Syyriassa ihmisillä on voimia keskittyä vain selviämiseen päivästä toiseen. Hyvä esimerkki tästä on koronapandemia, josta Syyriassa ei juuri jaksettu välittää tai pelätä sitä – tai edes suojautua taudilta. Syyriassa oli jo tuolloin paljon vakavampia terveysriskejä muun muassa puutteellisen terveydenhuollon tai lääkepulan takia. Toivomme, että Syyriaa ei unohdeta.

Toki syyrialaiset tuntevat myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan, sillä he tietävät, millaista on elää sodan jaloissa. Sitä paitsi avuntarvitsijoiden joukko ei suinkaan vähene, vaan kasvaa: heitä on tällä hetkellä 15,3 miljoonaa, kun vastaava luku oli edellisvuonna 14,6 ja sitä edellisenä 13,5 miljoonaa. – Me pystyimme auttamaan viime vuonna 2,5 miljoonaa ihmistä suoraan ja epäsuorasti neljää miljoonaa.

Yhtenäisyyttä etsimässä

Oman maansa tilanteen ohella isä Meletius kantaa huolta myös ortodoksien yhtenäisyydestä globaalilla tasolla.

– Ortodoksisuuden tilanne ei ole hyvä tällä hetkellä. Minusta politiikka sotkeutuu nyt ortodoksiseen hengellisyyteen, eikä niin pitäisi olla. Ortodoksien pitäisi keskustella keskenään, sillä yhtenäisyys on voimamme. Lisäksi meidän pitäisi kuunnella toisiamme paljon enemmän, ja nyt emme kuuntele. Jos alamme kuunnella toisiamme, kirkkomme voi eheytyä – mutta jos emme muuta suuntaa, lopputulos ei tule olemaan hyvä. Ortodoksinen kirkko on selvinnyt jo yli 2000 vuotta eikä kukaan voi horjuttaa sitä juuriaan myöten – mutta siitä huolimatta on korkea aika sille, että maailman ortodoksit alkaisivat tehdä yhteistyötä.

Savva muistuttaa, että apostolit Pietari ja Paavali perustivat Antiokian patriarkaatin.

– Apostolit varmastikin ajattelivat, että kirkko yhdistää ihmisiä. Uskon, että kirkkomme täytyy yhdistyä – se on uskovien ainoa todellinen turvasatama. Kristuksen risti on yksi, ja meidän tulee olla yhtä. Meidän pitäisi ajatella kuten Herramme, eli laittaa kirkkomme etu ensi sijalle, ei politiikkaa.

Antiokian ja koko Idän patriarkaatti on yksi viidestä alkuperäisestä ns. vanhasta patriarkaatista. Neljä muuta ovat Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian ja Jerusalemin patriarkaatit. Näistä yhdestä (Rooma) muodostui paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko.

*The Department of Ecumenical Relations and Development. The Greek Orthodox Patriarchate of Antioch and all the East

Pääkuva ylhäällä: GOPA-DERD:n johtaja, arkkimandriitta Meletius ja varajohtaja Sara Savva Valamon luostarin pääkirkossa marraskuussa 2023. Kuva: Filantropia

Kaikki alkoi sähköpostiviestistä, jolla Heljä (nimi muutettu haastateltavan yksityisyyden suojaamiseksi) lähestyi seurakuntansa pappia katekumeeniaikanaan. Siinä hän kertoi, että ei koe olevansa tervetullut seurakuntaan, jos hänen tervehdyksiinsä ja kysymyksiinsä ei vastata tai niihin suhtaudutaan vähätellen – tai jos hänelle tiuskitaan.

Yhteys pappiin ja seurakuntaan alkoi mennä vikaan siis jo hyvin aikaisessa vaiheessa.

– Kirkkoon liittymisessäni oli aika paljon mutkia matkassa, jotka eivät olleet minusta lähtöisin. Koin kirkkoon liittymisen prosessissa torjutuksi tulemisen ja välinpitämättömyyden tunnetta, Heljä kertoo.

Tunne alkoi itää, kun pappi ei vastannut myöskään Heljän sähköpostiin, jossa hän kysyi kirkkoon liittämisen ajankohtaa hyvissä ajoin ennen Lasaruksen lauantaita, koska kummiasia vaati järjestelyä.

– Kun tapaaminen vihdoin järjestyi, pappi vaikutti välttelevältä ja sanoi, että katsotaan sitten syksymmällä. Minulle olisi sopinut paremmin kevään tai kesän aikana, sillä kummini oli viimeisillään raskaana ja itse olin sairas ja huolissani tilanteestani. Sairauteni oli lisäsyy sille, että olisin halunnut liittyä kirkkoon jo aiemmin. Koin, että kyseinen pappi ei henkilökohtaisesti pitänyt minusta.

Äyskäisyjä kirkossa

Kirkkoon liittäminen kuitenkin lykkääntyi, ja Heljä alkoi jo pohtia, oliko tämä pyhäkköyhteisö hänelle lainkaan luonteva paikka. Samoihin aikoihin myös Heljän terveystilanne oli kuormittava. Hän myöntää, että terveydelliset haasteet ovat voineet osaltaan vaikuttaa hänen kokemuksiinsa. Itku oli herkässä.

– Kaikenlaiset viivästykset ja mutkat matkassa saivat minut pohtimaan, oliko kyse viime kädessä henkilökemioista.

Heljä mietti jopa, pitäisikö hänen käydä katekumeenikurssi uudelleen toisen pyhäkköyhteisön keskuudessa, jotta hän voisi aloittaa muihin uskonveljiin ja -sisariin tutustumisen puhtaalta pöydältä.

Heljä korosti papille lähettämässään sähköpostiviestissä, ettei hän odota erityskohtelua tai ylitsevuotavaa ystävällisyyttä. Oleellista olisi ollut tunne siitä, että seurakunta ja kirkko ottaa uuden tulokkaan ilolla vastaan.

Esimerkkinä uusien tulokkaiden kokemista tilanteista Heljä mainitsee tapauksen, jossa eräs seurakunnan työntekijä jutteli iloisesti muiden katekumeenikurssilaisen kanssa. Samassa Heljää lähestyi pikkutyttö kysyen, saisiko läheisestä korista ottaa suklaamunia.

– Sanoin, että en oikein tiedä, mutta kysyn. Käännyin seurakunnan työntekijän puoleen ja kysyin, saako korista ottaa suklaamunan. Työntekijä tiuskaisi, että ”meillä on tässä rukous vielä menossa” – ja lähti kirkkosalin puolelle. Itse jäin sanattomaksi, ja pieni tyttö tuijotti minua silmät suurina. Niinpä sanoin, että kyllä siitä saa ottaa ja hymyilin.

Kyseisen seurakunnan pappi ei koskaan vastannut Heljän viesteihin tai reagoinut asiaan kasvokkain. Lopulta Heljä alkoi vältellä kyseisen papin toimittamia liturgioita ja hänen kohtaamistaan.

– Koin, että hän ei halunnutkaan ottaa minua ihmisenä ”kirkkonsa huomaan” eikä välittänyt siitä, miten olin kokenut asiat. Mielestäni lämminsydäminen pappi olisi tuossa vaiheessa pyytänyt juttelemaan asiat auki ja pyrkinyt vakuuttamaan, että olen tervetullut ja pahoitellut, jos hänestä oli muodostunut etäinen kuva tai olin saanut ikäviä kokemuksia.

Myöhemmin Heljä osallistui vasta kirkkoon liitetyille tarkoitetulle kurssille, missä pohdittiin muun muassa rukousaiheita.

– Pohdin ääneen, että miksi Jeesuksen rukous on niin pitkä – eli mihin perustuu, että siinä toistetaan niin usein sitä samaa. Pappi katsoi minua pää kallellaan säälivän näköisenä kuin vähä-älyistä. Aivan hiljaa, ei vastannut mitään. Hän halusi ilmeisesti sillä tavoin osoittaa, että joko kysymykseni tai minä olin typerä. Puolustauduin toteamalla, että eihän sitä uutena ortodoksina voi kaikkea tietää. Sama vastaamaton hiljaisuus jatkui. Lopulta yksi toinen kurssilla olijoista vastasi papin puolesta, että voimme varmaan käsitellä tätä aihetta sitten kun käsittelemme muitakin rukouksia.

Lopulta Heljä katsoi parhaaksi vaihtaa pappia.

–  Sainkin rippi-isäkseni oikein mukavan papin, joka liitti minut kirkkoon. Hän kuunteli kaikki murheeni, ja sanoi, että anteeksiantamus vie minua tässä asiassa eteenpäin. 

Heljä kertoo toisestakin kokemuksestaan, jolloin hän koki pahaa mieltä seurakunnassaan – tällä kertaa toisen henkilön puolesta. Se todistaa, että kirkkoomme tulevan kokemuksiin vaikuttavat pappien ja kanttoreiden lisäksi myös muut seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset.

– Kerran olin todistamassa tilannetta, jossa samaisella katekumeenikurssilla kanssani ollut tyttö oli auttamassa vapaaehtoisena kahvitarjoilussa. Siitä meni ohi vanhempi nainen, joka kovaan ääneen kysyi ”Kukas sinä olet? Missä se on se henkilö, joka tässä tavallisesti on ollut auttamassa? Osaatkohan sinä nyt?!” Tilanne jatkui siten, että sama henkilö kääntyi pöydän puoleen, missä oli pari muistovalokuvaa hiljattain kuolleista ortodoksisen kirkon jäsenistä. Nainen osoitti niitä sormellaan ja totesi kovaan ääneen: ”Ei tuo kuulu meidän kirkkoon! Eikä tuokaan!” Sanottamattakin on selvää, että olin pöyristynyt kuulemastani.

Heljä ei ole ainoa, joka on kertonut kokeneensa joko vähättelyä tai suoranaista syrjimistä. Tammikuussa 2023 Aamun Koitto julkaisi lukijoiden kertomien kokemusten perusteella laaditun pääkirjoituksen, joka käsitteli kirkkomme jäsenten ulkopuolisuuden kokemuksia. Kohtaamisen tärkeyttä pohtii myös Ilona Sidoroff blogitekstissään.

Aihe ei ole vähäpätöinen siksikään, että Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on laskussa.

– Tietysti muutoin yksinäisyyden tunteeseen vaikuttaa omalla kohdallani se, että minulla ei ole ortodoksiystäviä, joiden kanssa kävisin kirkossa. Olen ujo, ja minun on vaikea mennä puhumaan ihmisille, kun kaikki ovat omissa ryhmissään ja juttelevat jo keskenään.

– Viime kerralla onnistuin onneksi katkaisemaan toisten pöytäkeskustelun ja pääsin mukaan kysymällä klassisen kysymyksen, käyttekö te useinkin täällä, Heljä naurahtaa.

– Mutta täytyi ihan pinnistellä, että uskalsin tehdä niin kaiken kokemani jälkeen.

Heljän mukaan ikäviä kokemuksia seurakunnassa saattaa aiheuttaa lähimmäiselle periaatteessa kuka tahansa; joko pappi, seurakuntalainen tai talkoolainen.

– Luulen, että kyse on persoonallisuudesta, ja siitä, että ei osata kohdata toista lähimmäisenrakkaudella tai asettua toisen asemaan. Joillakin kyse voi olla epäsuorasti myös oman aseman tai auktoriteetin ylläpidosta vääristynein keinoin. He voivat olla myös sokaistuneita omille toimintamalleilleen.

Pappi on avainasemassa

Jotta asia voitaisiin korjata, Heljä korostaa avoimen keskustelun merkitystä.

– Itse olen ollut liiankin avoin haavoittuvuuteen asti, kun olen erehtynyt luottamaan vääriin ihmisiin. Olen tehnyt niin siinä olettamuksessa, että etenkin pappi voisi edistää oikeudenmukaisuutta ja viedä rakentavaa palautetta eteenpäin. Näin ei ole käynyt, vaan asiat on vaiettu kuoliaiksi.

– Toivoisin, että asioista voi puhua pelkäämättä, onko se jonkun papin, kanttorin tai seurakuntalaisen auktoriteetille, opillisuudelle tai ihmisläheisen ymmärryksen puutteelle liian vaikeaa. Ja että epäkohdat tuodaan julki, ne käsitellään eikä lakaista maton alle.

Heljä painottaa eritoten papin kykyä kohdata kukin seurakuntalainen omana yksilönään ja aidosti niin, ettei sielunpaimen ikään kuin pakene pelkästään Raamatun tekstien taakse. Toki Pyhää kirjaa saa ja pitääkin lainata ja siihen tulee tukeutua, mutta moni kaipaa myös papin persoonallista kohtaamista.

– Olisi hyvä, että pappi kykenisi kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Ei pelkästään sellaisena, jollaiseksi jokaisen olisi hyvä kasvaa ja pyhittyä, vaan sellaisena kuin ihminen on kipuineen kaikkineen. Jumalan rakkaus ilmenee ennen kaikkea myös ihmisten kautta, ja pappien esimerkillinen tapa tai kyky ilmentää tuota rakkautta heijastuu suoraan toisen ihmisen sieluun.

Vaikka anteeksianto on kristillisyydessä keskeistä, mutta asia ei ole aina ihan niin suoraviivainen.

– Se, että antaa vääryydet anteeksi kaikessa hiljaisuudessa, voi pahimmassa tapauksessa mahdollistaa vääryyksien jatkumisen. Siksi haluan antaa anteeksi nyt näin.

Kuitenkin Heljä toivoo keskustelua aiheesta myös ortodoksisen papiston ja piispojenkin keskuudessa, jotta parannusten tekeminen mahdollistuisi. Esimerkkinä toivotunlaisesta pelinavauksesta Heljä mainitsee isä Marko Mäkisen blogikirjoituksen Aamun Koitossa 28.elokuuta 2023.

Ulkopuolisuutta seurakunnassa voi torjua myös järjestämällä tapaamisia ortodoksikristittyjen kesken.

– Uusien ja vanhojenkin kirkon jäsenten yksinäisyyttä voitaisiin lieventää myös yksinäisten tapahtumilla, joiden lisäksi voisi toimia vapaaehtoisten rinki, jotka tekevät ”lähimmäispalvelua”, eli vierailevat, soittavat ja pitävät yhteyttä toisiin kirkon jäseniin. Lähimmäisringin toimintaan voisi antaa kurssimuotoisen perehdytyksen kirkon puolesta.

Tunneälyä tarvitaan

Aamun Koitto pyysi rovasti, kirkkoherra Marko Patrosta kommentoimaan, mitä on tehtävissä, jos seurakuntalainen tuntee ulkopuolisuutta. Heljän kertomus ei liity Pohjois-Suomen seurakuntaan, vaan isä Marko pohtii asiaa yleisellä tasolla.

Isä Markon mielestä avoimuus on avainsana.

– Asioista suoraan puhuminen on avain terveeseen yhteisöelämään kirkossamme. Tämä puoli on kirkossamme kehittynyt myönteisesti elinaikanani. Suhde pappiin on myös ihmissuhde, ja ihmissuhteisiin liittyy aina henkilökemia. Jos luottamuksellista suhdetta ei synny, asiasta pitää pystyä keskustelemaan kahden kesken ja yhdessä pohtia, mistä se johtuu.

Pohjois-Suomen seurakunnassa keskustellaan työntekijöiden keskuudessa hyvinkin usein ihmisten kohtaamisen liittyvistä asioista.

– Arvioimme jatkuvasti omaa toimintaamme. Olemme avoimia rakentavalle kritiikille. Iloitsen siitä, että seurakuntamme työntekijät ovat ammattimaisia ja omaavat hyvät ihmissuhdetaidot. Keskeistä on papin tai muun kirkon työntekijän kyky osoittaa puheillaan ja käytöksellään, että kirkostamme hengellistä kotia etsivä voi olla osa yhteisöä omana ainutlaatuisena persoonanaan. Avainkäsite erilaisten ihmisten kohtaamiselle on tunneäly.  

Heljän kertomusta vastaavia kokemuksia on 13. vuottaan kirkkoherrana toimivan isä Markon tietoon tullut ani harvoin. Tuona aikana Pohjois-Suomen ortodoksiseen seurakuntaan on liittynyt useita satoja ihmisiä.

– Siinä mielessä en näe tällä hetkellä erityisiä puutteita tai korjattavaa toiminnassamme. Ne muutamat tapaukset ovat liittyneet joko henkilökemioihin toimimattomuuteen tai kirkkoon tulevan väärästä tulokulmasta: asianomainen huomaakin, että kirkon agenda on eri kuin hänen omansa.

Isä Marko kannustaa avoimuuteen myös siinä tapauksessa, jos ulkopuolisuuden kokemus johtuu papin toiminnasta.

– Tällöin lienee kysymys todennäköisesti papin taitamattomuudesta. Jos keskustelu papin kanssa ei johda tilanteen kohentumiseen, on syytä ottaa asia puheeksi papin lähiesimiehen kanssa. Yhdessä pohtimalla asia voidaan saada paremmalle tolalle. Jos ulkopuolisuuden tunne johtuu siitä, että omat näkemykset ja painotukset ovat erilaisia kuin kirkon esillä pitämät, niin silloin tarvitaan paljon työtä, kilvoittelua ja hengellistä ohjausta. Elämä ortodoksina ei ole valmis paketti vaan jatkuva prosessi. Kirkossa voimme kasvaa kohti täydempää yhteyttä Kristuksen ja toinen toistemme kanssa.

Suomalaisten sotilaiden periaatteisiin kuuluu, että kaveria ei jätetä. Tämä lupaus lunastettiin lukemattomat kerrat talvi- ja jatkosodassa. Pelon jäytäessä mieltä turvaa antoi luottamus siihen, että jos jotakin sattuu, niin kaverit kyllä ottavat mukaansa.

Suomi oli mahdollisesti ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jonka tavoitteena oli huolehtia kaatuneet kotiseudun multiin. Monet sotaa käyvät maat lähettivät sotilaitaan kauas merien taa ja tuhansien kilometrien päähän, jolloin kaatuneiden saaminen takaisin kotimaahan oli käytännössä mahdotonta. Tästä kertovat suuret sankarihautausmaat Euroopassa ja ympäri maailmaa monien taistelupaikkojen lähistöllä.  

Tapa kotiuttaa sankarivainajat käynnistyi talvisodan ensi viikkoina pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Joskus kiivaiden taistelujen aikana vainajat oli peitettävä tilapäisiin kenttähautoihin odottamaan tilanteen rauhoittumista. Näin toimittiin myös jatkosodassa. 

Kiivaimpien taistelujen aikana kaatuneet aseveljet oli joskus pakko jättää kentälle, kun tilanne ei muuta vaihtoehtoa sallinut. Monia sotilaita myös katosi jäljettömiin tai tuhoutui kranaatin täysosumasta. Periaate, että kaveria ei jätetä, on kantanut vuosikymmenten taa. Yhä edelleen viime sotien sankarivainajia etsitään vanhoilta taistelukentiltä. Löydetyt pyritään tunnistamaan, kotiuttamaan ja siunaamaan kotipaikan sankarihautaan tai sukuhautaan.

Dna-tutkimus tunnistuksen apuna

Yksi kentälle jääneistä ja sittemmin löydetyistä on 1.8.1921 syntynyt alikersantti Onni Hilakivi Suistamon pitäjän Pyörittäjän kylästä. Hän katosi ankarissa torjuntataisteluissa 28.6.1944, ja maalliset jäännökset löydettiin vasta toukokuussa 2020. Henkilöllisyys varmistettiin dna-tutkimuksen avulla.

Ennen dna-aikakautta tunnistaminen perustui yleensä erilaisiin tapahtumatodisteisiin kuten kaatumispaikkaan, mahdollisiin aseveljien silminnäkijähavaintoihin sekä vainajan luota löydettyihin esineisiin. Tuntolevy oli tuolloin keskeinen todiste. Onnin jäänteiden luotakin sellainen löytyi, ja sen taakse oli jopa kaiverrettu nimi Onni.

Onni Hilakivi oli suistamolaisen kauppiasperheen kahdeksanlapsisen sisarussarjan kolmanneksi vanhin. Kotikylässä Pyörittäjässä oli noin 70 asumusta ja niiden lisäksi koulu, kauppa, mylly ja tsasouna. Lähin rautatieasema oli Leppäsyrjä.

Aleksi Hilakivi (vuoteen 1935 asti Filatkin) piti kauppaa omistamassaan talossa vuodesta 1919 talvisotaan asti, jolloin oli lähdettävä evakkoon. Jatkosodan alussa paluu vanhalle kotipaikalle oli taas mahdollista, ja kaupan pito jatkui. Vanha kotipaikka oli jätettävä lopullisesti kesällä 1944. Silloin perhe muutti ensin Lapualle ja sieltä Ruukin lähelle Paavolaan Siikajokilaaksoon. Siellä Onni ei elinaikanaan ehtinyt käydä.

Varusmieheksi syksyllä 1941

Onni kävi kansakoulun ja hankki myös ajokortin. Ammatiksi oli merkitty sekä maanviljelijä että metsätyömies. Maanpuolustushenkeä nuorukainen osoitti kuulumalla Suistamon suojeluskuntaan.  

Onni ei sotaväkeä käymättömänä joutunut vielä talvisodassa rintamalle, vaan hän palveli lokakuusta 1939 seuraavan vuoden toukokuulle Suistamon suojeluskunnan määräämissä tehtävissä omalla paikkakunnalla vartiomiehenä ja puhelinkeskuksen valvojana.

Onni Hilakivelle kävi käsky varusmiespalvelukseen syyskuun alussa 1941, kun jatkosotaa oli käyty muutama kuukausi. Onni oli juuri ehtinyt täyttää 20 vuotta. Jatkosodan aikana varusmiehet koulutettiin yleensä koulutuskeskuksissa, kun normaalit rauhan ajan järjestelyt varuskuntineen eivät olleet toiminnassa. Onni sai sotilaskoulutuksensa Jalkaväen koulutuskeskus 14:n kymmenennessä komppaniassa. 

Runsaan neljän kuukauden palveluksen jälkeen tammikuussa 1942 tuli lähtö rintamalle Jalkaväkirykmentti (JR) 50:n ensimmäisen pataljoonan toiseen komppaniaan. Sen riveissä Onni haavoittui käteen konepistoolin vahingonlaukauksesta partiomatkalla 12.10.1942.

Haavoihinsa Onni sai hoitoa 68. Sotasairaalassa noin kolmen viikon ajan kunnes pääsi toipumislomalle. Haavoistaan toipuneet yleensä komennettiin sairaaloista mahdollisen toipumisloman jälkeen henkilötäydennyskeskuksiin, joista heidät lähetettiin takaisin rintamalle, mikäli kuntoutuminen sen salli. Onni palasi Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta takaisin entiseen yksikköönsä marraskuun puolimaissa 1942.

Nuori elämä katkesi kesken

Onni taisteli jalkaväkijoukkueen varajohtajana kesäkuussa 1944, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys jyräsi suomalaisjoukkoja niin Karjalan kannaksella kuin Laatokan itä- ja koillispuolellakin. Onnin yksikkö oli asemasodan loppuvaiheessa Syvärillä, mutta siirrettiin Karjalan kannakselle suurhyökkäystä torjumaan kesäkuun puolivälin jälkeen.

JR 50:n I pataljoona, jonka toiseen komppaniaan Onni kuului, osallistui Jääkäriprikaatille alistettuna vastahyökkäykseen Talin alueella 27.–29.6. Kohtalon kellot kumahtelivat Onnille Juustilassa 28.6.1944. Onnin komppanianpäällikkönä palveli tuolloin kapteeni Päiviö Hetemäki, joka sotien jälkeen tuli tunnetuksi kansanedustajana ja moninkertaisena ministerinä.

Rajujen taisteluiden aikana Onni katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu silloin tarkempaa tietoa. Vanhemmat yrittivät selvittää poikansa kohtaloa julkaisemalla helmikuussa 1945 Laatokka-lehdessä ilmoituksen, jossa Onnin isä Aleksi pyysi kertomaan, mikäli sotavankeudesta palanneet tai muut aseveljet hänen pojastaan jotakin tietäisivät. Mahdollistahan oli, että Onni olisi jäänyt vangiksi.

Tietoa saatiinkin, koska seuraavana syksynä ilmestyneessä kaatuneiden luettelossa numero 770 siteerattiin Aleksi Hilakiveä. Onnin aseveli Alvi Viljakainen oli ollut häneen yhteydessä ja kertonut Onnin kaatuneen konepistoolisarjaan. Kaatuneiden luettelon mukaan kuolleeksi julistamista vastaan ei ole huomauttamista, ja niinpä Onni julistettiin kuolleeksi 16.2.1948 ja siunattiin poissaolevana uuden kotipaikan Paavolan sankarihautaan Pohjois-Pohjanmaan Siikajoelle 25.7.1948.

Onnin kohtalo ratkeaa

Suomalaiset sankarivainajien etsintäryhmät ovat työskennelleet entisillä taistelupaikoilla venäläisten ryhmien kanssa 1990-luvulta asti. Yksi venäläisryhmistä on Karjalan Valli, joka raportoi toukokuussa 2020 uusista löydöistä. Juustilasta noin 20 metrin päästä Aniskalan tiestä löytyi metallinpaljastimen avulla esineitä ja niiden luota vainajien jäänteitä. Toinen vainajista osoittautui jatkotutkimuksessa Onni Hilakiveksi.

Löytöä tukee myös JR 50:n sotapäiväkirja. Sen mukaan aamulla 28.6. käynnistyi ensimmäisen pataljoonan hyökkäys, jolloin osa pataljoonasta saavutti Aniskala–Kuusela -tien tasan. Sinne tien varteen Onni jäi, ja lähes 76 vuotta myöhemmin hänet löydettiin. Onni on sadas tämän etsintäryhmän löytämä suomalainen sankarivainaja.

Onni Hilakiven pitkä taival sai viimeisen etappinsa 17.11.2022, jolloin kirkkoherra Marko Patronen Pohjois-Suomen ortodoksisesta seurakunnasta siunasi hänet viimeiseen lepoon Paavolan kirkossa. Isä Markoa avustivat kanttorit Juhani Matsi ja Reijo Kinnunen. 

Puolustusvoimien puolesta kirkkoupseerina toimi yliluutnantti Keijo Kallunki.  Vihannin reserviläiset olivat asettaneet tilaisuuteen kunniavartion, ja reserviläiskuoroa johti kanttori Jouni Pietiläinen Raahen evankelisluterilaisesta seurakunnasta. 

Jouni Hilakivi kantoi isosetänsä Onnin vähäiset maalliset jäännökset pienessä valkeassa arkussa kirkosta vaunuun, ja viimeinen maallinen matka saattoväen seuratessa saattoi alkaa. Neljä sukulaismiestä laski arkun sankarihautaan. Jo ennestään haudalla ollut graniittinen paasi kertoi vainajan tiedot, ja vuosikymmenet tyhjänä ollut hauta sai nyt kätkeä suojiinsa pitkältä matkalta kotiutuvan sankarivainajan maalliset jäännökset. 

Muistotilaisuudessa Onnin kuvan vieressä olivat hänen muistikirjansa, jotka hän pikaisella lomallaan kesäkuun puolivälissä 1944 oli kuin enteellisesti jättänyt äidilleen. Lyhyitä evakuointilomia voitiin myöntää niille, joiden koti oli jäämässä rajan taa. Tällaisesta lomasta saattoi Onninkin osalta olla kyse, koska alkaneen suurhyökkäyksen takia lomat muuten peruutettiin.

Muistikirjojen ja muun vähäisen jäämistön ohella muistopöydällä oli Onnin tekemä koira-aiheinen puhdetyö kaiverruksella Syväri 1943 sekä puulaattaan kiinnitettynä Onnin tuntolevy, jonka taakse hän oli kaivertanut nimensä.

Etsintä jatkuu

Viime sodissa katosi tai jäi kentälle divisioonan verran miehiä eli noin 13 000 sotilasta. Talvi- ja jatkosodassa kaatui kaikkiaan noin 93 000 sotilasta, joista ylivoimaisesti suurin osa onnistuttiin evakuoimaan ja hautaamaan kotiseurakuntien sankarihautausmaille. Osa sankarihaudoista jäi sotien jälkeen rajan taakse. Sotien aikana haudattiin runsaasti kaatuneita paikkakunnille, jotka lopulta oli luovutettava Neuvostoliitolle.

Suomalaiset etsintäpartiot eivät ole päässeet kolmeen vuoteen Karjalaan etsintöjä suorittamaan eivätkä kunnostamaan rajan taakse jääneitä hautoja. Ensin rajan yli matkailun hiljensi korona ja sen jälkeen sota Ukrainassa. Yleisradio kertoi kuitenkin 26.2.2023, että venäläiset etsijäryhmät ovat löytäneet viime ja toissa vuonna 126 suomalaisen sankarivainajan maalliset jäännökset. Etsintämatkoja Suomesta toivotaan voitavan järjestää taas alkavana kesänä. Suomen puolella tärkeä yhteistyöelin on puolustusministeriön valtuuttama Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry.

Iankaikkinen muisto!

Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Pääkuva ylhäällä: Onni Hilakivi näkyy talvisessa rintamakuvassa takarivissä keskellä aseveljiensä ympäröimänä.

Lähteitä:
Hilakiven sukuarkiston tiedot
https://sotapolku.fi
https://sotasampo.fi
Kansallisarkiston sotapäiväkirjat https://astia.narc.fi (Avaa uuden sivuston)
Kirsi Junttilan uutinen Siikajokilaakso-lehdessä 15.11.2022
Ilta-Sanomien teemaliite Löydetyt (2022)
Laatokka-lehti 23.2.1945

Jutun ingressiä on muokattu 5.12.2023 klo 15:27 kertomalla, että Hilakiven tarina julkaistiin ensimmäistä kertaa 27.4. vietettävän kansallisen veteraanipäivän kunniaksi vuonna 2023. Sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi kuitenkin myös muina Suomen itsenäisyyteen, Suomen Puolustusvoimiin tai veteraaneihin liittyvinä päivinä.