Anna-Leena Lampi koki jo lapsesta saakka syvän yhteyden Jumalaan. Marja Lampi kertoo siitä, kuinka tavallisessa luterilaisessa perheessä yksi viidestä lapsesta poikkesi muista. Aluksi asiaa oli vaikea ymmärtää.

– Asia tuotti ristiriitoja perheessä: vanhemmat olivat ihmeissään hänen aikomuksestaan mennä luostariin. Itsekin olin huolissani, jopa vihainen asiasta. Olin teininä hänen kanssaan Lintulan luostarissa pari päivää, jotta hänen maailmankatsomuksensa avautuisi minulle. Yritin ymmärtää, mutta en ymmärtänyt. Asiaa ei helpottanut sekään, että hänen luostarikutsumuksensa oli yleisenä puheenaiheena kotikaupungissamme.

Anna-Leenan usko Jumalaan oli kuitenkin ehdoton. Lapsesta nuoreksi hän kasvoi perheen keskellä. Nuorena aikuisena yliopisto-opiskelut kuljettivat opiskelijaelämän pyörteisiin. Anna-Leena koki myös teiniromanssin. Valintojen takana kuulsi kuitenkin aina selkeä suunta kohti luostarielämää. Se viitoitti tien kaiken ohi kauas.

Ortodoksiset palvelukset ja ensimmäinen ortodoksinen pääsiäinen olivat nuorelle naiselle ihmeellisiä, rukouksen täyttämiä asioita. Abiturienttina hänestä tuli rakastamansa kirkon jäsen ja monien vaiheiden jälkeen hän lähti Kreikkaan, Thessalian Pindos-vuoristoon Bytouman luostariin vuonna 1973. Tuolloin hän oli 28- vuotias.

Siellä Anna-Leena vihittiin Nunna Kristoduliksi, Kristuksen palvelijaksi. Jo siinä vaiheessa päiväkirjoja oli kertynyt runsaasti sisarusten kotiin.

– Veimme niistä osan hänelle Kreikkaan, jossa hän jatkoi kirjoittamista, Riitta kertoo.

– Muistan, kun hän pohti Kreikassa, miksi hän kirjoittaa päiväkirjojaan suomeksi, kun voisi kirjoittaa niitä kreikaksikin.

– Syy oli kuitenkin selvä. Suomen kielellä siksi, että niistä olisi iloa tulevillekin sukupolville. Näin joku kotimaassa hyötyisi hänen kokemuksistaan.

Sanoista kirjaksi

Toive päiväkirjojen kokoamisesta kirjaksi tuli jo vuosia sitten nunna Kristodulilta itseltään.

– Kun hän parinkymmenen vuoden jälkeen palasi Kreikasta Suomeen, meillä oli ajatus koota kirjoituksista kirja yhdessä hänen kanssaan. Kun hän sairastui Alzheimerin tautiin, suunnitelma jäi taka-alalle, Marja kertoo.

Päiväkirjojen arvokkaat tekstit ansaitsivat kuitenkin julkitulon. Ensin Marja ajatteli ottaa kirjan yksin tehdäkseen, mutta se tuntui ylivoimaiselta. Yhteistyö Riitta-siskon kanssa sujui hyvin. Sisarukset saivat Lintulan nunna Ksenialta arvokasta apua, ja suuri työ saatiin päätökseen.

– Koko työn ajan kävi selvemmäksi, ettei tällainen ajatusten aarre voi jäädä huomiotta.

Ja todellinen aarre päiväkirjat ovat. Kirja on ainutlaatuinen teos elämästä, erilaisesta tavasta elää. Marja ja Riitta Lampi ovat saaneet siitä paljon kiittävää palautetta. Moni lukija on kamppaillut äiti Kristodulin lailla omien rajojen, oman arvomaailman puolesta. Teos on koskettanut useita, kantanut pohtimaan lukijan omaa elämää.

– Kirja on ollut joillekin lukijoille ”kuin raikas sade”. Se on puhdistanut ja avartanut mieltä. Nunna Kristodulin kokemuksiin on voinut samastua. Kirjan äärelle asettuneet ovat tunteneet syvää yhteenkuuluvuutta hänen ajatustensa kanssa, Riitta kertoo.

– Kirja on osoitus siitä, että rakkaudessa ja lempeydessä, Jumalan edessä ihminen voi olla suoraselkäinen ja seistä omien arvojensa takana.

Arvojen avaaja

Nunna Kristodulin arvomaailma on arvokas suunnannäyttäjä tämän päivän maailmassa elävälle ihmiselle.

– Päiväkirjoissaan nunna Kristoduli monesti kirjoittaa, ettei hän hyväksy millään lailla etnisten ryhmien tai eri uskontojen alas painamista. Omassa ehdottomuudessaan hän oli muita kohtaan avarakatseinen. Hän otti ihmisen ihmisenä ja ymmärsi kaikkia.

Toisaalta ehdottomuus kuljetti äiti Kristodulin lopulta pois Kreikasta. Siihen riitti yksi luostarin jumalanpalveluksessa kuultu saarna, jota äiti Kristoduli piti antiseministisena, mikä puolestaan johti vastakkainasetteluun paikallisen metropoliitan kanssa. Välikohtaus sai hänet jättämään Bytouman luostarin. Kuitenkin äiti Kristoduli koki myös nämä tapahtumat Jumalan johdatuksena: hän oli jo jonkin aikaa pohtinut luostarin vaihtamista. Oli uuden aika.

Nunna Kristoduli siirtyi kilvoittelemaan Lintulan luostariin Heinävedelle.

Riitta ja Marja kertovat siitä, kuinka sisar oli hyvin kiinnostunut hengellisten asioiden ohella myös tähtitieteestä ja avaruudesta, minkä lisäksi hän nautti kemian opiskelusta ja fysiikasta.

– Sisareni kirjoitti, että kuoltuaan hän ottaa heti tästä kaikesta selvää. Tässä elämässä, luostarin arjen keskellä, siihen ei aina ollut tarpeeksi mahdollisuuksia.

– Hänessä eli vahvana myös tiedenainen. Häntä ärsytti, ettei hän täysin ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn lainalaisuuksia. Uskonto ja tiede kulkivat hänellä aina luontevasti rinnakkain, sisaret muistelevat.

Elämän lahjoja

”Annuskin” elämä on rikastuttanut syvästi Suomessa asuneiden sisarusten elämää. Myös vanhemmat taipuivat tyttärensä valintaan ja ymmärsivät sen laajalle kantaneen arvon.

Kreikan aikanaan nunna Kristoduli kävi Suomessa luennoimassa Filokaliasta.

Arkkipiispa Paavalin arvokas rooli nunna Kristodulin elämässä sai hänet kääntämään edellä mainitun kirjasarjan kreikasta suomeksi, ja käännöstyön loputtua äiti Kristoduli avasi sanomaa monissa tilaisuuksissa.

– Ensimmäiselle Filokalia-luennolle Helsingin Porthaniaan tuli paljon odotettua enemmän ihmisiä. Silloin vanhemmat ymmärsivät, että hän teki tärkeää työtä.

Marja ja Riitta Lampi kertovat myös henkilökohtaisesti heille itselleen Kristodulin kautta kantautuneista tärkeistä opeista. Jo vierailut Kreikan luostariin antoivat mahdollisuuden nähdä erilaista elämäntapaa. Ilman nunnana elänyttä sisarta olisi moni mielenkiintoinen asia jäänyt kokematta.

– Minua ihastuttivat hänen hieman erilaiset ajatuksensa elämästä. Hänen ajatteli, että todellisia ongelmia ovat esimerkiksi vakava sairaus tai nälkä. Ihmiset tekevät hänen mielestään usein itse elämästään hankalampaa kuin se oikeasti onkaan. Ongelmia tehdään turhista asioista eikä nähdä olennaista, Marja sanoo.

Jokainen ihmisyksilö oli äiti Kristodulille tärkeä. Hänen mielestään jokaista ihmistä tulee kunnioittaa juuri sellaisena kuin hän on.

– Tämä auttoi myös itseäni ymmärtämään ihmisyyden ainutlaatuisuutta, Riitta sanoo.

Toisaalta nunna Kristoduli ymmärsi myös oman keskeneräisyytensä eikä ollut kaikin ajoin varsinainen enkeli. Pahimmillaan isosisko oli piikittelevä suorasuu.

– Usein hän oli pettynyt itseensä ja kamppaili kriittisesti itsensä kanssa. Tämä auttoi ymmärtämään myös muita.

Kuolemaa nunna Kristoduli odotti ilolla. Sisaren sairauden aikana Marja ja Riitta viettivät ajoittain vuorotellen aikaa hänen kanssaan Lintulassa.

– Joskus iltaisin hän sanoi hilpeästi nukkumaan mennessään, että voi olla, etten aamulla enää herää. Kuolema oli hänelle normaali asia, joka kantoi kohti hyvää.

Nunna Kristoduli kuoli 23. joulukuuta 2020 Rääkkylän terveyskeskuksessa.

– Hänen asennoitumisensa on auttanut meitäkin suhtautumaan kuolemaan lempeydellä. Tuntui siltä, että oliko lainkaan oikein surra hänen kuolemaansa, koska hän odotti sitä niin paljon, sisaret pohtivat.

Vielä hänen kuolemansa jälkeenkin moni oppi auttaa omaisia näkemään maailman kauneuden.

– Elämän pimeiden hetkien keskellä hän luotti siihen, että vielä aurinko paistaa ja ilo tulee osaksi elämää. Hänellä oli luottamus elämän kauneuteen, sen loppumattomaan kiertoon. Suru menee ohi, ja elämä jatkuu ikuisessa Valossa. Maailmankaikkeus ja elämä sen keskellä oli hänelle käsittämättömän hieno, arvokas asia.

– Nunna Kristodulilla oli suuri luottamus Jumalaan: se tapahtuu, minkä kuuluu tapahtua. On tärkeää osata vain antautua odottamaan. Tämä on yksi kirjan tärkeimmistä opeista.

Pääkuva ylhäällä: Nunna Kristoduli kuoli 23. joulukuuta 2020 Rääkkylän terveyskeskuksessa.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniassa on meneillään vuoden kiireisin aika. Jouluna ihmisten avuntarve nousee esille kaikkein selkeimmin ja avunpyyntöjen määrä kasvaa monikymmenkertaisesti. Ja jokaista pyritään kohtaamaan ja mahdollisuuksien mukaan auttamaan.  

Tämän vuoden alussa seurakunnan diakoniassa työnsä aloittanut Anneli Tamme on nyt ensimmäistä joulua jakamassa avustuksia. Työtä on paljon, mutta se ei lannista. 

– Ihailen urheita kollegoja, ketkä kohtaavat ihmisiä diakoniaruokailussa ja jakavat avustuksia pääkaupunkiseudulla, koska siellä on entinen tarvetta, huokaisee Anneli. 

– Olen kohdannut useita murheellisia iäkkäitä ihmisiä. He ovat kysyneet apua joulusiivoukseen ja pyytäneet hetkeksi juttelemaan sekä kahvittelemaan.

Auttamisesta tulee joulumieli. Diakoniassa auttamistyö ei kuitenkaan rajoitu tiettyyn vuodenaikaan tai taloudellisiin avustuksiin, vaan se on ammatillista kohtaamista ja tukemista läpi vuoden. 

– Diakoniatyö on minulle elämäntapa ja kutsumus. Haluan sitoutua työhön niin kauan, kuin Jumala suo. Ihmisten kohtaaminen on minulle hyvin luontevaa, kertoo Anneli Tamme. 

Anneli Tamme on koulutukseltaan sosionomi ja hän on muun muassa aiemmin työskennellyt lastensuojelussa. Sosiaalityöntekijän työ ei kuitenkaan tuntunut omalta.  

– Kun lähdin sielunhoidon peruskurssille Tartossa vuonna 2010, koin ensimmäisen kerran olevani kotona. Sitten opiskelin sielunhoitoterapiaa ja lopulta suoritin teologian maisterin tutkinnon Tallinnassa The Institute of Theology of the Estonian Evangelical Lutheran Church instituutissa. Ja lisää opintopisteitä sain suorittaa ortodoksisessa Pyhän Platonin seminaarissa. Erikoistuin sielunhoitoon ja diakoniatyöhön.

Tutkinnon gradun yhteydessä Anneli tutki Suomen ortodoksisen kirkon diakoniatyötä. Tuolloin työ seurakunnassa oli pelkkänä haaveena. Matka seurakunnan diakoniatyöhön on ollut pitkä ja monivaiheinen. Kuitenkin jokaisesta mutkasta ja koettelemuksesta on ollut hyötyä juuri tässä työssä ja vähempiosaisten kohtaamisessa.  

Lapsuus rajametsissä   

Puheliasta, nauravaista ja valoisaa Annelia kuunnellessa on hyvin vaikea uskoa, että hänen ensimmäinen äidinkielensä oli viron viittomakieli ja hänen ensimmäinen kosketuksensa ulkomaailmaan hän koki vasta koulun ensimmäisellä luokalla. Hän kasvoi Neuvostoliitossa Viron rajakylässä kuuron isoäitinsä kanssa.  

– Kasvoin keskellä metsää, eikä meillä ollut televisiota tai mitään muutakaan kosketusta ulkomaailmaan.  Ajattelin, että tämä on tällainen maailma. 

Koulussa Anneli sai oppia ja harjoitella viroa sekä myöhemmin venäjää. Nyt Anneli puhuu myös erinomaista suomea.  

Äitiinsä Anneli tutustui vasta aikuisena, ollessaan 35-vuotias.    

– Äiti jätti minut heti syntymäni jälkeen isoäitini kasvatettavaksi ja lähti maailmalle esikoistyttärensä kanssa. Samalla menivät välit ja yhteydenpito poikki.

Anneli on kuitenkin pystynyt antamaan äidillensä anteeksi.  

– Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olin asunut isoäitini, Mamman, kanssa, koska muuten en olisi se, kuka nyt olen. 

Lapsuuden eristäytyneet olosuhteet vaikuttavat kuitenkin edelleen, vaikka tätä ei ulkopuolinen huomaa.  

– Pelkään edelleen paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Pelkään ihmisiä, mutta tarvitsen ja rakastan ihmisiä. Siinä on paradoksi.

Koettelemukset johdattivat kirkon yhteyteen 

Työssään diakoniatyöntekijänä Anneli Tamme kohtaa paljon ihmisten rikkinäisyyttä, addiktioita, sairauksia ja köyhyyttä. Myös Annelin omassa perheessä on riittänyt koettelemuksia, joiden turvin myös avuntarvitsijan tilannetta voi olla helpompi ymmärtää.  Annelin entinen aviomies sairastui alkoholismiin ja monien vaikeiden vaiheiden kautta liitto päättyi avioeroon. 

– Ymmärsin, etten pysty parantamaan häntä, enkä kyennyt enää kantamaan sitä taakkaa. Kunnioitin häntä kuitenkin lasteni isänä ja pidimme yhteyttä, kunnes kaksi vuotta sitten sain suruviestin: hän menehtyi alkoholin yliannostukseen. 

33:n vuoden iässä Anneli koki sanojensa mukaan ”Kristuksen vuoden”, jonka aikana hän kävi läpi uupumuksen, avioeron ja masennuksen. Tämä kaikki sai hänet kääntymään Jumalan puoleen – ja ihmeiden ja johdatuksen kautta hän tuli uskoon ja kirkon yhteyteen. 

– Käännyin viimeisenä oljenkortena Jumalan puoleen ja huusin: Anna minulle sielunrauha! Neljän kuukauden päästä alkoi tapahtua. Yhtäkkiä sain lahjaksi Raamatun, sitten voitin matkan Siinain niemimaalle Pyhän Katariinan luostariin. Lähdin johdatuksesta opiskelemaan sosiaalityötä. Työharjoittelussa matkustimme Pyhtitsan luostariin ja siellä minut kastettiin. 

Nyt Anneli on jo ollut parikymmentä vuotta kirkon jäsenenä. Suomeen Anneli Tamme muutti vuonna 2007. Taustalla oli pojan autismikirjon häiriö. Virossa ei ollut samanlaisia palveluja tarjota kuin Suomessa.  

– Halusin auttaa sen verran, että lapset seisovat omilla jaloillaan. Aikuiset lapset eivät saisi olla vanhemmasta enää riippuvaisia.  

Koettelemuksista eheäksi – ”Jumala voi kääntää heikkoudet vahvuudeksi ja auttaa kantamaan lähimmäisten taakkoja” 

Anneli kokee vaivattomana kulkea ihmisen rinnalla, tukea, lohduttaa, kohdata – ja olla ennen kaikkea läsnä.  

– Olen kohdannut omat haavani ja eheytynyt. Eräänä päivänä huomasin, etteivät menneet enää pysty satuttamaan. Tämän jälkeen sitä pystyy kulkemaan toisten rinnalla puolueettomasti. Asiat eivät enää takerru kiinni eivätkä jätä jälkiä. 

Myös terapiasta oli aikoinaan hyötyä. Nyt kuitenkin terapiassa opitut menetelmät jäävät yhä enemmän taka-alalle.  

– Tärkeintä on olla kokonaisvaltaisesti läsnä. Kuten Raamatussa opetetaan: itkemme itkevien kanssa ja nauramme nauravien kanssa. Se on diakoniassa tärkeintä.  

Yksi kohtaaminen viime aikoina kuitenkin kosketti Annelia sydänjuuria myöten. Se oli pysäyttävä kohtaaminen haavoittuneen ukrainalaisen sotilaan kanssa Jorvin sairaalan teho-osastolla. 

– Kohtaamiseni jälkeen jotakin jäi mukaani. Itkin koko kotimatkan. Oli niin raskasta nähdä, kuinka pahoissa kivuissa tämä mies oli ja mitä sota oli tehnyt hänelle. Hän ei kuitenkaan itse sanonut sanaakaan sodasta. Tarjosin sotilaalle Valamon Jumalansynnyttäjän ikonia. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: Ikoni ei ole syyllinen. Jätä vain ikoni vierelleni. 

Pian kohtaamisen jälkeen Anneli jo auttoi Suomessa asuvaa venäläistä, joka oli juuri menettänyt lähiomaisensa.  

– Haluan tavoittaa kaikkia, ketkä tarvitsevat apua ja tukea, enkä haluaisi, että kukaan kokisi jääneensä unholaan. Maantieteellisesti laajassa seurakunnassa tämä tuottaa välillä haasteita ja ihmisiä asuu myös syrjäisillä seuduilla.

Rukous aina matkassa mukana 

Anneli Tamme puhuu mielellään rukouksen merkityksestä.  

– En lähde aamulla liikkeelle ilman rukousta ja työmatkat käytän yleensä rukoilemiseen. 

Matkan varrella Annelille on vakiintunut rukous: ”Herra armahda jokaista ihmistä, ketä kohtaan tämän päivän aikana ja olkoon hän tai he minulle siunaukseksi ja minä heille siunaukseksi.”  

– Tämä auttaa näkemään jokaisen ihmisen Jumalan lähettämänä. Silloin ei voi miettiä, että joku on paha tai hyvä. Vaan olemme kaikki ihmisiä ja jokainen on lähimmäinen.

Rukousnauha kulkee diakoniatyössä mukana, samoin Jeesuksen rukous. Laukussaan Tamme myös kantaa siunattua öljyä. Ihmiset saattavat pyytää diakoniatyöntekijää myös rukoilemaan puolestaan. 

– Rukous on meidän aarre. Ja se on meidän hengellinen ase. Rukoilen jatkuvasti kohtaamieni ihmisten ja rauhan puolesta niin Ukrainassa kuin kaikkialla maailmassa. 

Anneli Tamme elää tässä hetkessä eikä juuri suunnittele tulevaa. Yksi toive hänellä kuitenkin on. Suorittaa ortodoksisen teologian opinnot Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa.  

– Etsin kaikessa Jumalan tahtoa. Ja toivon voivani toimia diakoniatyössä pitkään ja olla mahdollisimman monelle siunaukseksi.

Tiistai-iltaisin Hyvinkään kirkossa vallitsee harras ja hauras tunnelma. Pyhäkössä on järjestetty syyskuusta lähtien maallikkorukouspalveluksia rauhan puolesta. Idea syntyi kahden perheenäidin ystävyydestä ja halusta rukoilla yhdessä. Ukrainasta sotaa paennut Olesia Yermolenko ja Suomessa jo parikymmentä vuotta asunut Elizaveta Rombacheva saivat papilta siunauksen ja Helsingin ortodoksiselta seurakunnalta kirkon avaimen. 

– Rukoilemme rauhaa erityisesti Ukrainaan. Kirkossa voimme paremmin keskittyä rukoukseen ja onhan Jeesus Kristus luvannut, että Hän on siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu Hänen nimessään, kertoo Elizaveta. 

Toisinaan kirkko on lähes täynnä, toisinaan paikalla on kaksi äitiä.

– Tärkeintä on, että pidämme rukouksemme säännöllisinä. Kaikki ovat tervetulleita mukaan. Emme saa menettää uskoa ja toivoa. Tiedän, että rauhan aika koittaa, vakuuttaa Olesia. 

Olesia ja Elizaveta tutustuivat kirkossa vuosi sitten kesällä. Olesialla oli pieni vauva sylissään, Elizaveta oli viimeisillään raskaana ja myös isommat lapset olivat samanikäisiä. Olesia oli juuri onnistunut pakenemaan Mariupolista. Elizaveta taas oli muuttanut Suomeen jo parikymmentä vuotta sitten. 

– Olesialla oli lasinen katse. Hänen silmänsä olivat sammuneet. Näin heti, että hän kärsii vakavasta traumaperäisestä stressistä.

Elizaveta tunnisti oireet, sillä hän oli tehnyt sosiaalihuollossa työtä sotapakolaisten parissa. Hän ymmärsi, että Olesia oli kokenut kauheita. 

– Olin tehnyt tietoisen päätöksen, etten seuraa uutisia. Halusin näin suojella pian syntyvää vauvaani. Ymmärsin kutienkin, että on käynnissä sota ja että ukrainalaiset tarvitsevat apua. Ja niin rupesin käyttämään voimavarani ja aikani siihen, että autan ukrainalaisia. En ole kuitenkaan auttanut velvollisuudentunteesta enkä ole kokenut syyllisyyttä siitä, että olen venäläinen. Jumala on vapauttanut ja varjellut minua sellaisilta tunteilta. Olen vilpittömästi auttanut hädässä olevia. Ukrainalaiset ovat nyt niitä, ketkä tarvitsevat apuamme, korostaa Elizaveta ja muistelee vielä ensikohtaamista Olesian kanssa: 

– Rohkaisin Olesiaa tulemaan ehtoolliselle. Hän empi, koska ei ollut käynyt ensin synnintunnustuksella. Kerroin, että voit sanoa tästä papille. Kyllä voit mennä.

Naisten välinen ystävyys alkoi pian tämän jälkeen. Siinä auttoivat myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi Heikki Huttunen sekä silloinen ukrainalaisten pakolaisten parissa toiminut pappi Alexander Zanemonets. 

– Tarvitsin yhteisiä rukouksia, jumalanpalveluksia, mutta en olisi löytänyt kirkkoa enkä olisi jaksanut lähteä ilman apua ja ilman ystävää, kertoo Olesia. 

Mariupolissa Olesia oli tottunut käymään hyvin usein kirkossa. Hyvinkäällä jumalanpalveluksia taas on hyvin harvoin, eikä alueella ole omaa pappia. 

Mariupolin pyhäkköjen ja jumalanpalveluksien muisteleminen saa mielen palaamaan hetkeksi aikaan ennen sotaa. Mariupol on yksi pahiten sodassa kärsineistä alueista. Kaupunki on käytännössä tuhottu ja Venäjä on miehittänyt alueen.

Hurja pakomatka Mariupolista

Olesja pystyy jo muistelmaan Venäjän hyökkäyssodan alkamista ja pakomatkaansa Suomeen. 

Ennen sodan alkamista ja vauvan syntymää Olesia työskenteli Azovin tehtaalla, hänen miehensä oli töissä Ukrainan armeijassa ja heillä oli talo Mariupolin omakotitaloalueella. Kaikki muuttui yhdessä yössä. Kun sota alkoi, kodista oli lähdettävä välittömästi, vain kuukauden ikäinen vauva sylissä, vauhdikas taaperoikäinen poika ja 13-vuotias tytär vierellä. 

– Siirryimme ensin kaupungissa turvallisemmille miehittämättömille alueille ja viimeiseksi aivan Mariupolin keskustaan kerrostaloon. 

Lopulta alkoi olla selvää, että koko kaupunki tuhoutuu sodassa.

– Kuulimme räjähdyksiä yötä päivää. Kuulimme venäläisten hyökkäävän ja tulittavan, sitten ukrainalaisten vastaavan tulitukseen, ja tämä toistui jatkuvasti. Talo tärisi ja liikkui koko ajan, eikä hiljaisia hetkiä tullut. Näimme viereisten talojen sortuvan. Silloin mieheni haki meidät kiireesti pommisuojaan.

Perhe oli venyttänyt viimeiseen saakka pommisuojaan siirtymistä, sillä siellä oli hyvin ahdasta ja epähygieenistä.

Olesia oli lasten kanssa pommisuojassa neljän päivän ajan. 

– Se aika tuntui ikuisuudelta.

Pommisuojassa Olesian parin vuoden ikäinen poika Ivan sairastui vakavaan bakteeri-infektioon. Oli aika tehdä vaikea päätös ja lähdettävä. 

– Kun koko kaupunkia pommitetaan, matkustaminen on hengenvaarallista. Ymmärsin kuitenkin, että jos emme lähde, poikani menehtyy. Hän tarvitsi kiireesti hoitoa. Ja minun oli pakko pelastaa hänet. 

Ja niin Olesia hyppäsi lasten kanssa ohi ajavaan autoon ja pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan kaupungista. 

Matkalla Ivanin tila heikkeni nopeasti. Hänet ehdittiin tuoda viime hetkillä sairaalaan tehohoitoon. Pojan päästyä vuodeosastolle lääkäri antoi synkän arvion. Sairaalassa oli sodan vuoksi kriittinen pulaa lääkkeistä ja resursseista. Pojan tarvitsemaa hoitoa ei voitu järjestää. Oli jatkettava matkaa seuraavaan sairaalaan. Matkaksi lääkäri antoi mukaan lääkeruiskullisen verran lääkkeitä pojalle. 

– Otin lääkkeet ruiskussa, istutin lapset autoon, maksoin kuskille matkarahat ja käskin ajaa Krimille, missä oli mieheni sukulaisia.

Kun puhelinyhteydet palasivat, Olesia sai kuulla siskonsa saaneen vakavia vammoja pommituksissa, ja hänen miehensä sekä isänsä joutuneen sotavangeiksi. 

– Emme uskaltaneet enää jäädä Ukrainaan.

Monien vaiheiden kautta perhe pääsi pakenemaan Venäjän kautta Suomeen. Matka oli äärimmäisen vaikea. 

Varma luottamus Jumalaan

Sodasta selviytyminen ja pakomatka kaikkine hurjine vaiheineen on saanut jopa ammattipsykologin Suomessa kysymään, kuinka ihmeessä Olesia selvisi ja jaksoi niin äärimmäisessä tilanteessa. Olesia katsoo silmiin ja varmalla äänellä vastaa: 

– Jumala oli koko ajan kanssamme. Tunsin Hänen läsnäolonsa ja varjeluksensa niissä äärimmäisissä olosuhteissa, joihin jouduimme. Minulla oli lisäksi koko ajan tavoite ja seuraava askel selvänä. Minun piti pelastaa poikani. Ja minun piti imettää vauvaa ja siksi minun piti myös syödä ja juoda. Minun piti myös huolehtia tyttärestäni, saada lapseni turvaan. Ja nyt tiedän, että meidän tulee vain jatkaa rukoilemista.  Sillä rauha varmasti tulee. Meidän tulee rukoilla ja valmistautua jo siihen.

Olesian mies ja isä ovat molemmat olleet sotavankeina puolitoista vuotta. Olesia taistelee sen puolesta, että hänen miehensä saisi edes jonkinlaisen tiedon perheestään. Kirjeitä ei toimiteta sotavangeille. 

– Ikävä on välillä niin suurta ja pohjatonta, että tekee mieliä luovuttaa. Silloin kuitenkin muistan rukouksen voiman ja muistan kiittää siitä, että olemme kaikki elossa. Olen saanut tiedon mieheni olevan elossa. Vielä on siis mahdollista, että saamme olla kaikki yhdessä. Meidän tulee vain uskoa ja rukoilla.

Olesian kanssa keskustellessa voi tuntua suorastaan ihmeelliseltä, kuinka kaiken kokemansa kauheuden jälkeen Olesia ei ole kyynistynyt eikä tunne vihaa. Hänestä on myös luonnollista, että paras ystävänsä on alkujaan kotoisin Venäjältä. 

– Jokaisessa maassa jokainen ihminen saa valita hyvän ja pahan välillä. Myös venäläiset voivat auttaa ukrainalaisia ja tehdä hyvää tai tukea sotaa ja uskoa propagandaan. Monet venäläiset auttoivat perhettämme pakomatkalla Suomeen. Pietarissakin saimme tuntemattomilta apua ja meitä autettiin pääsemään Suomeen. Ja täällä perillä en olisi varmaan selvinnyt ilman todellista ystävää. Elizaveta on tukenut minua niin paljon. En ole jäänyt kotiin, vaan olemme käyneet yhdessä kirkossa ja matkustelleet. 

Elizaveta liikuttuu ja lisää: 

– Kun teitä ukrainalaisia yrittää auttaa, niin saa itse moninkertaisesti takaisin. Kyllä se olet sinä, joka olet auttanut minua. Olen saanut parhaan ystävän ja myös lapsemme ovat ystävystyneet. Nyt minun ei tarvitse käydä kirkossa yksin. Matkustamme sunnuntaisin autolla eri pyhäkköihin, ja lauantaisin saunomme yhdessä, ja tuemme toisiamme kaikessa.

Ja ennen kaikkea ystävykset rukoilevat päivittäin rauhan puolesta. He muistavat myös muissa maissa, kuten Israelissa ja Gazassa, sodissa kärsiviä. 

– Toivomme, että mahdollisimman moni liittyy mukaan rukoukseen. Olen myös halunnut kertoa kokemastani ja erityisesti Jumalan läsnäolosta. Tunsin Hänen varjeluksensa juuri vaikeimpina hetkinä. Toivon, että jokainen saisi kokea todellisen Jumalan läheisyyden, Olesia huokaisee ja Elizaveta lisää: 

– Täällä Kirkossa kutsumme hengellisen ravinnon äärelle. Pöytä on katettu ja jokainen on kutsuttu. Meidät on kutsuttu rauhantekijöiksi. Jokainen on tervetullut yhteiseen rukoukseen.

Painetussa Aamun Koitossa haastateltavien nimet on kirjoitettu väärin. Tekstin kirjoittaja ja toimitus pahoittelee vääränlaista translitterointia suomen kielelle ukrainan ja venäjän kielistä. Lehdessä julkaistussa tekstissä myös luki, että ensikohtaamisessa molemmilla naisilla olisi ollut sylissään vauva. Todellisuudessa Elizaveta oli vielä viimeisillään raskaana. 

Rukouspiiri rauhan puolesta, avoimien ovien päivä ja kahvit tiistaisin Hyvinkään ortodoksisella kirkolla kello 18 (Tsasounakuja 1). Lapsille voidaan järjestää ohjelmaa seurakuntasalilla. Yhteiset kirkkokahvit ja iltapala palveluksen jälkeen. Tiistaina 19.12. kello 17 Hyvinkään kirkolle kutsutaan erityisesti ukrainalaisia perheitä leipomaan ja koristelemaan yhdessä pipareita. 

Молитовна служба за мир в Україні в православній церкві міста Хювінка. Кожного вівторка о 18.00 ( Tsasounakuja 1, Hyvinkaa). Після служби спільне чаювання в залі парафії. Для дітей може бути організована програма в залі парафії. У вівторок 19.12 у 17.00 запрошуємо українців пекти та прикрашати імбирне печиво з дітьми. Зустрічаємось в Православній церкві міста Хювінкяя, Також буде можливість помолитися за мир, купити/ поставити свічки та написати записки за близьких людей.