Alkujaan keskustelu näyttelijä Ville Virtasen kanssa oli tarkoitus pohjautua televisiossa pyörivään Utö-sarjaan; mysteeritrilleriin, jossa saarelaiset ovat täysin eristyksissä yhteyksien katketessa ulkomaailmaan. Ihmiset joutuvat tapahtuneen myötä kohtaaman pelon, valtataistelun ja menneisyyden demonit. Virtanen näyttelee sarjassa asuntovaunussa majailevaa erakkomies Antonia. 

Keskustelu kulkee kuitenkin nopeasti syvempiin aiheisiin. Ohjelmasarjan teemat eivät tunnu jäävän kovin kauas hengellisyyteen kuljettavista pohdinnoista.

– Raamatussa ihmisen hengellisen kasvun kuvaamiseen käytetään 66 kirjaa; paimentolaisheimon sukukronikka, lauluja, runoelmia, sananlaskuja ja muuta. Jokainen sisäistää ja tulkitsee kasvua omalla tavallaan. Jos joku väittää tietävänsä, mitä Jumala ajattelee, ja joku toinen uskoo häntä, on syntymässä kultti. 

– Syy, miksi olen juuri ortodoksisen kirkon jäsen, liittyy sen tapaan lähestyä Henkeä. Minulle hengellinen prosessi on henkilökohtainen. Olennaista on, että mihinkään, mitä ei ymmärrä, ei tarvitse uskoa. 

Enempää Virtanen ei halua ortodoksiseen kirkkoon liittymistään avata – hänelle ortodoksisuus on kuin hyvä ihmissuhde, jossa saa kasvaa omassa tahdissaan.

Virtanen sanoo olevansa huono käymään jumalanpalveluksissa.

– Elän uskoani arjessa, sen toimissa. Mietin, miten saisin kevennettyä toisen elämää. Joskus ajatukseni jopa siirtyvät teoiksi, Virtanen sanoo itseironisesti.

Filokalia pysähdyttää

Näyttelijä kertoo lukevansa paljon Raamattua ja Filokaliaa.

– Filokalia on vahva, jopa pelottava teos, jonka äärelle on pysähdyttävä. Siinä opetetaan, että pitäisi oppia rakastamaan vaivannäköä ja vastoinkäymisiä. Vastoinkäymisten äärellä pitäisi osata pysähtyä, ymmärtää niiden opetukset ja kuulla, mitä ne haluavat elämään antaa. 

Vastoinkäymisten ymmärryksen kautta päästään Virtasen mukaan nöyryyden käsitteeseen.

– Nöyrä, englanniksi ”humble”, jonka kantasana on humus, tarkoittaa hedelmällistä kasvualustaa. Vastoinkäymiset pitävät kasvualustan kuohkeana.

Näyttelijä yrittää muistuttaa itseään Filokalian luonteesta:

– Se on maalliseen maailmaan aika mustavalkoinen. Armo on ymmärrykseni mukaan kuitenkin kirjojen pääsanoma. Pitää olla armollinen myös itselleen. Minulle on ollut merkityksellistä ymmärtää, että maailmassa on ollut ihmisiä, jotka ovat tutkineet rakkautta koko elämänsä. Jo vuosisatoja sitten kirjoitetut ajatukset ovat ajankohtaisia yhä vielä. Viesti on yhtä tuore ja tärkeä kuin silloin.

– Platon mietti aikanaan, että olemmeko unohtaneet elämässä jotain olennaista. Hän alkoi tutkia Atlantis-myyttiä ja Egyptin jumalia ymmärtääkseen ihmistä. Hän ikään kuin alkoi käydä dialogia menneiden vuosisatojen kanssa. Filokalian äärellä voi kokea tavallaan saman asian. Sitä lukiessa voi mielessään avata keskustelun Kirkon suurien ajattelijoiden kanssa ja peilata heidän ajatuksiaan omiinsa, Virtanen pohtii. 

Unelmia ja elämänvalintoja

Ajallemme tyypilliseen unelmien tavoitteluun Virtanen suhtautuu varauksellisesti.

– Aikamme totuuksista nousee päällimmäiseksi ”pitää uskoa unelmiinsa ja tärkeintä on intohimo.” Dostojevskin mukaan ihminen on joko intohimon orja tai rakkauden palvelija. Unelmat ovat toki tärkeitä, mutta ne voivat olla rikkaruohoja, jotka hidastavat kasvua. Unelmoin kenties siitä, että osaisin elää hetki kerrallaan. 

Hengellisten kysymysten äärelle voi ja kannattaa pysähtyä – mutta leipääkin on saatava pöytään. Työtä näyttelijä tekee sekä Suomessa että Ruotsissa, jossa Virtanen on asunut kahdeksan vuotta perheensä kanssa. 

– Olen valinnut tai olettanut, että elämäntehtäväni on esittävässä taiteessa, kirjoittamisessa. Sen kanssa olen kipuillut paljon. Onko tämä minkään arvoista? Nyt olen 62-vuotias. Kysymys alkaa olla jo turha. Sanon vain itselleni: jatka, ja yritä kehittyä! 

Yksi rakkaimmista näyttelijän työn muodoista on improvisaatio. Se perustuu yleensä sanalliseen huumoriin sekä yhden tai useamman esiintyjän ja yleisön vuorovaikutukseen.

– On mahdollista, että improvisaatioteatteri loppujen lopuksi on elämäni päätyö.

Ville Virtanen on tehnyt yhteistyötä Minttu Mustakallion ja Samuli Laihon kanssa kymmenisen vuotta.

– Se on puhdasta, improvisoitua sketsiviihdettä. Ainoa pyrkimys ryhmällä on luoda ympärilleen iloa. Jotta jokin asia on hauska, siinä pitää olla aito. Aitous tulee siitä, miten me kohtaamme yleisön ja miten yleisö kohtaa meidät. 

Yleisö on olennainen osa improvisaatioesitystä, joka syntyy hetkessä.

– Joka esityskerta tulee tutustua uuteen yleisöön, löytää kontakti heidän kanssaan. Koko näyttelijän työn perusta on se, että pudottaa suojauksen ja paljastaa itsensä ihmisten edessä. Se on sekä vaarallista että pelottavaa. Jos mielii näyttelijäksi, on syytä opetella rennoksi kaikkien tunteiden äärellä. Häpeä, pelko ja epävarmuus ovat käyttökelpoisia työkaluja. Esityksen alku on aina ikään kuin hyppy tyhjyyteen. On uskallettava ja luotettava, että joku ottaa vastaan. 

Uskovaisista leivotaan stereotyyppejä

Tulevista töistään Virtanen haluaa mainita Klaus Härön historiallisen draamaelokuvan Ei koskaan yksin, jonka on tarkoitus saada ensi-iltansa syksyllä 2024.

– Olen elokuvassa Abraham Stiller, joka yritti 1940-luvulla estää juutalaispakolaisten palauttamisen Saksaan. Se on omasta mielestäni poliittinen elokuva, vaikka ohjaaja ei ajatukseen oikein myönny. Elokuvan sanoma on avoimen hengellinen: päähenkilö asettuu uskonsa ja rukouksen voimin valtaa ja aseita vastaan. 

Virtasen mukaan elokuvien uskovaisiin on yleensä vaikea samastua. Heidät kuvataan usein tekopyhiksi vallankäyttäjiksi, joilla on tukahtunut tai kiero suhde omaan seksuaalisuuteensa. Abraham Stiller on Virtasen mukaan aito ihminen kaikkine puutteineen, minkä lisäksi hän pyrkii elämään kuten opettaa.

Henkilöhahmon rakennus alkaa käsikirjoitusta lukemalla.

– Näyttelijän ensimmäinen asia on miettiä, minkälainen sielun asento hänen näyttelemällään henkilöllä on. Mikä saa hänet reagoimaan? Mihin hän uskoo? Mitä kohden hän haluaa mennä? Mitä hän pelkää? Mitä hän ei suvaitse? Näytellessä pitää olla auki, vireessä ja synnyttää uutta, kun muut katsovat. 

Katseessa on Virtasen mukaan paljon. Parhaimmillaan se on paljas, aito; kaikki on näkyvillä.

– Silmistä näkyvät sielun liikkeet, tunteet ja ajatuksen prosessit ennen kuin henkilö tekee sanojensa valinnan tai konkreettisen teon. Henkilön luonne kerrotaan toiminnalla, prosessi sinne näkyy silmistä. 

Katse auttaa vastanäyttelijää vaistonvaraisesti ymmärtämään toisen mielenliikkeet. Minkälaisen muutoksen toisen katse tekee toiseen, mihin dialogi johtaa.

– Kaikki lähtee tekstistä. Anton Tšehovin henkilöitä on helppo näytellä, huonosti kirjoitettua televisiosarjaa paljon vaikeampi. Niissä on itse luotava sielun liike rivien väliin. Mahdoton tehtävä, mutta jos joskus onnistuu tekemään kelvottomasta keskinkertaista, tuntuu, että on tehnyt työnsä hyvin, Virtanen sanoo. 

– Ja kaikki ajatukset ovat näytellessä sallittuja. Siinä hetkessä voi ajatella yhtä lailla syviä kysymyksiä kuin arkisia ajatuksia maidon ostosta tai kodin siivoamisesta. Pääasia on, että näytellessä tapahtuu jotakin – ja mielellään jotain yllättävää. 

– Filokalia on muuttanut käsitykseni näyttelijäntyöstä. Kirkkoisät ovat omaksuneet Platonin käsityksen ihmisen psykofysiikasta; ruumiissa sielu, sielussa mieli, mielessä ymmärrys. Siinä keho, sielu ja mieli ovat kokonaisuus, jota ymmärryksen tulisi johtaa. Sielu on kaikkialla. Onko sielu kuolematon, on uskon kysymys. Mielestäni sielu on näyttelijälle tarkempi ja yksinkertaisempi työkalu kuin persoona.

Näyttämöllä tai kameran edessä Virtasen mukaan välitön reaktio impulssiin on kehollinen. Sitä seuraa sielun liike; tunne, tahto ja ajattelu. Ymmärrys analysoi impulssin keholliset ja sielulliset liikkeet ja päättää, millä toiminnalla tai sanalla impulssiin tulee vastata. Se, onko reaktio kehollinen, sielullinen vain hengellinen, määrittää roolihenkilön luonteen.

Dialogin käsite nousee jälleen esiin.

– Onko elämää ilman dialogia, mikä on elossa ilman vuorovaikutusta? Kuuleeko tyhjyys, puhuuko hiljaisuus? Voiko luonnon kanssa käydä dialogia? Vai onko tyhjyys eloton, eikö ole muuta olomuotoa tai ulottuvuutta kuin ihmisaistein havaittava?

– On tehtävä valinta: uskonko Henkeen vai materiaan? Minä päätin uskoa, että Rakkaus on ja hiljaisuus kuulee. Se oli järjen päätös, joka antoi persoonani kehitykselle uuden suunnan. 

Virtanen muistelee, kuinka Jesaja Raamatussa etsi Jumalaa myrskystä, kunnes Jumala löytyi selän takaa kevyestä tuulenvireestä. 

– Hiljaisuus on minulle Jumalan, omantunnon ääni. Kun omantunnon ei ole tarvetta keksiä selityksiä, sisäinen dialogini lakkaa, katse aukeaa ulospäin. Silloin ymmärrän, että olen osa jotain suurempaa.

Kuvituskuva Utö-sarjasta: Heikki Leis