Tampereen ortodoksinen seurakunta on Nokialla asuvalle Riitalle suuri ilo.

– Seurakuntamme on aktiivinen, turvallinen, eri ikäisten, toisiaan tasavertaisesti kannatteleva yhteisö. Siellä saan jakaa elämää siskojen, veljien ja kummiäitini kanssa. Se on kuin toinen koti, oma perhe.

Oma koti on välillä liian hiljainen: rakas aviomies Taisto kuoli neljä vuotta sitten. Kuten monessa elämän kohdassa, myös pariskunnan kohtaamisessa Riitta tuntee Jumalan johdatuksen.

– Tapasin Taiston Pitkäniemen hautausmaalla juhannusaattona 1989. Se oli ihmeellinen asia.

Riitta kertoo onnellisesta avioliitosta, jossa molemmat olivat lähtöisin köyhistä lapsuudenperheistä. Näin yhdessä tyydyttiin vähään ja iloittiin pienistä asioista.

Taiston luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijän ja Riitan psykiatrisen sairaanhoitajan töiden ansiot laitettiin lähinnä matkusteluun. Häämatkan pariskunta teki Vanhaan Valamoon 1990-luvun alussa. Kaksitoista kertaa pariskunta suuntasi Israeliin, monet kerrat Kreikkaan ja Venäjälle. Ajan myötä matkoista tuli entistä enemmän pyhiinvaelluksia, askeleita jaetun rukouksen äärelle.

– Yli kahdenkymmenen vuoden ajan kävimme yhdessä myös talkoolaisina Valamossa Heinävedellä. Se oli siunauksellista. Jumalanpalvelukset kantoivat yhä lähemmäs ortodoksista kirkkoa.

Talkootyö oli henkisesti ravitsevaa vastapainoa omalle, rankalle työlle. Viimeiset työvuotensa Riitta toimi sairaanhoitajana oikeuspsykiatrisella osastolla.

– Valamossa riittivät lapsuudessa oppimani työtaidot. Sain tehdä konkreettista työtä.

Lapsuudesta Riitalla kulkivat mukana myös monet taakat ja traumat.

– Kun erikoistuin psykiatriseen sairaanhoitoon, huomasin pian oman rikkinäisyyteeni. Hakeuduin pitkään, analyyttiseen psykoterapiaan. Se oli tärkeää. Asiat eivät olleet kunnossa.

Riitta huomasi tulevansa kateelliseksi jopa omille potilailleen siitä, että he saavat parempaa hoitoa kuin mitä hän itse oli saanut. Lapsuuden tunnemaisema oli monella tapaa ollut ahdistava; äiti uupunut, sodan raakuudet kokenut isä pelottava.

– Omassa terapiassani sain kokea tulla kokonaisvaltaisesti hyväksytyksi.

Aviomies oli tukena kaikessa

Ja Taiston rakkaus soi saman hyväksytyksi tulemisen tunteen.

– Oli suuri ilo saada kokea olevansa miehensä hyväksymä juuri sellaisena kuin on. Meillä oli paljon hellyyttä välillämme. Minun ei tarvinnut koskaan pelätä mitään. Taisto oli spontaani, tunneherkkä ihminen; luonnonlapsi, joka kantoi ja kannusti minua eteenpäin – myös ortodoksiseen kirkkoon liittymisessä.

Seitsemän vuotta Riitta sanoo pohtineensa asiaa. Valamossa pariskunta keskusteli muun muassa silloisen isä Arsenin kanssa, joka oli ollut aiemmin Riitan työtoveri molempien työskennellessä kehitysvammaisten hoitolaitoksessa.

– Hän kuin ohimennen mainitsi aina jonkin ortodoksisuutta käsittelevän kirjan.

Talkoolaisina pariskunta sai kirjoista alennusta, ja niinpä opuksia riitti. He uppoutuivat ortodoksiseen kirjallisuuteen innokkaasti.

Tärkein hetki oli kuitenkin pääsiäisyön palvelus Tampereen kirkossa. Rovasti Risto Linnun saarna pääsiäisen sanomasta kosketti.

– Se iski minuun niin syvälle, että yöllä Taisto kysyi kysymyksen: ”Koska sinä Riitta aiot liittyä ortodoksiseen kirkkoon?”

– En ollut uskaltanut jakaa tätä ajatusta hänen kanssaan, koska hän oli luterilaisen kirkon työntekijä. Ajattelin, että se on jo paljon, kun käymme yhdessä ortodoksisessa kirkossa.

Riitta kuitenkin liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, jonka yhteyteen myös Taisto siirtyi eläkkeelle siirryttyään.

Vapaudesta nautittiin yhdessä, kunnes Taisto sairastui suolistosyöpään. Hän sairasti kolme vuotta.

Aluksi näytti siltä, että Taisto toipuu, mutta sitten tuli takapakkia. Sytostaattihoidot piti lopettaa vuonna 2020 – päivänä, jolloin Suomeen julistettiin poikkeustila koronan vuoksi.

– Sekin tuntui ihmeelliseltä yhteensattumalta: maailma pysähtyi ja me sen mukana.

Sen jälkeen Riitalla ja Taistolla oli vain kahdenkeskistä aikaa, lääkärin mukaan palliatiivisen hoidon avulla ehkä puolisen vuotta. 

– Keväällä ja kesällä ulkoilimme paljon luonnossa kuten aina. Taisto oli kotona, jossa hoidin häntä loppuun saakka kotisairaanhoidon avustuksella, Riitta muistelee.

– Monesti minulla oli mielessäni Jumalanäidin kärsimys ja se, miten Kristus kärsi. Jumala ymmärtää ihmisen kärsimyksen. Kärsimyksen keskellä koin voimakkaasti, että me emme ole yksin. Ympärillämme oli paljon esirukoilijoita.

Kerubiveisu antoi voimaa 

Syvät surun hetket nähtiin ja kuultiin. Tapahtui paljon ihmeellisiä asioita.

– Olin uupunut ja väsynyt, laihduin monta kiloa.

Kuitenkin juuri oikeaan aikaan saattoi ystävältä tulla puhelu tai kotisairaanhoitaja tuli vierailulle ennakoimatta.

– Ajoitukset olivat ihmeellisiä. Meistä pidettiin huolta. Taiston elämän kaksi viimeistä viikkoa olivat elämäni rankimmat.

Riitta olisi kuitenkin voinut soittaa sairaalaan ja Taisto olisi päässyt vuodeosastolle hoitoon.

– Menin päivä kerrallaan, hetkestä toiseen.

Taiston viimeisenä elinpäivänä Riitan mielessä alkoi soida Kerubiveisu, jonka sanat kuljettivat eteenpäin.

– Se soi mielessäni uudestaan ja uudestaan.

Kerubiveisun kautta Riitta tunsi, että elämän ja kuoleman välinen raja on lähellä. Tuntui, että säie, joka vielä piti Taistoa tällä puolella, oli kovin hauras. Lanka oli katkeamassa – ja illalla Taisto kuoli.

Riitta ymmärsi työnsä puolesta, että ihmiset kantavat paljon surematonta surua elämässään. Taiston kuoleman jälkeen hän hakeutui Nokian luterilaisen seurakunnan sururyhmään.

– Se oli hyvä asia.

Ja se kantoi eteenpäin. Riitta saattoi ajasta ikuisuuteen sisarustensa kanssa myös muistisairaan äitinsä.

– Sen jälkeen Nokialla alkoi vapaaehtoisten saattohoitokoulutus, joka kutsui heti mukaan. Koin, että se oli Jumalan lahja elämääni.

Saattohoitotyö on syvästi merkityksellistä

Koulutuksen jälkeen saattohoitotyöstä on tullut tärkeä osa Riitan elämää. Moni muu asia väistyy sen tieltä.

– Saattohoidon kokemukset ovat syviä ja koskettavia.

Saattohoito on Riitan mukaan lähinnä lähellä olemista, herkkää ja intuitiivista, tähän hetkeen nöyrästi asettumista. Odotetaan, koska viimeinen ovi aukeaa.

– Yleensä saatettavat ovat olleet vanhuksia.

Joskus läheiset ovat läsnä, usein eivät.

– Monesti läheisetkin ovat vanhusten äärellä iäkkäitä. Joskus olen saanut olla heidänkin tukenaan, kuuntelemassa heidän tarinaansa, Riitta sanoo.

Kristittynä ihmisenä Riitta sanoo aina olevansa läsnä hiljaisen rukouksen kanssa, olkoon lähtijän vakaumus mikä tahansa.

– Yleensä hoitokodeissa hoitajat osaavat kertoa, mikä on saattohoidossa olevan suhde uskontoon. Se otetaan aina huomioon.

Elämä on opettanut. Saattohoidossa Riitta kokee voivansa käyttää hyväksi niitä kokemuksia, joita omien läheisten saattohoito on antanut. Ne ovat jättäneet jäljen, jonka avulla voi auttaa muita. On luontevaa jatkaa näin.

”Taistolle terveisiä”

Ja kaiken takana siintää pääsiäisen Valo.

– Pääsiäisen sanoma on suurin kaikista, lahja koko ihmiskunnalle. Toivon, että pääsiäisen sanoma voisi läpäistä koko maailman. Silloin maailma olisi erilainen, sanoo Riitta, joka on mukana myös ekumeenisessa toiminnassa.

Riitta Bisterille on tärkeää, että me ihmiset kuljemme rinnakkain samaan suuntaan.

– Mielestäni täällä rikkinäisten ihmisten maailmassa ei voi täydellistä kirkkoa ollakaan. Me riitämme kuitenkin kaikki näin keskeneräisinä itsenämme Jumalan ja toistemme edessä.

– Pääsiäisen sanoman äärellä jokainen saa kokea armon, tulla kosketetuksi, kiitollisena ottaa sen vastaan. Saamme yhdessä olla osa sitä. Kristus on antanut lupauksen iankaikkisesta elämästä. Se lohduttaa myös läheisteni kohdalla. Tiedän, että mieheni elää jo iankaikkista elämää, kuten äitini. Saan olla levollisin mielin.

Ja aina pyhän Serafim Sarovilaisen ikonin äärellä rukoilleessaan Riitta on lähellä iankaikkisuutta ja sen kautta miestään Taistoa.

– Rukouksessa sanon aina: Taistolle terveisiä.

Riitta Bisterille Tampereen ortodoksinen seurakunta on kuin oma perhe ja toinen koti.

Riitta ja Taisto saivat elää kauniin rakkaustarinan, joka päättyi Taiston kuolemaan vakavan sairauden uuvuttamana neljä vuotta sitten.

– Tiedän, että mieheni elää jo iankaikkista elämää, kuten äitini. Saan olla levollisin mielin.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2024 lyhennettynä versiona tilan puutteen vuoksi. Tästä syystä verkkolehdessä julkaistaan myös täysimittainen juttu.

Ortodoksisen identiteetin ja elämäntavan jo lapsuudessaan omaksunut Dimitri Qvintus työskenteli kymmenen vuotta suomalaisen politiikan keskeisimmissä taustatehtävissä – esimerkiksi kahden pääministerin viestinnästä ja mediasuhteista vastaavana erityisavustajana. Näissä tehtävissä Qvintukseen oltiin päivittäin yhteydessä yhteiskunnan eri sektoreilta, kun ne halusivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.

– Yhteydenpito ja sitä kautta vaikuttaminen on luonnollinen ja olennainen osa demokraattista päätöksentekoprosessia ja tärkeää päättäjille, jotta heillä on mahdollisimman paljon ja monipuolisesti tietoa. Kymmenessä vuodessa ehti nähdä monenlaista vaikuttamista.

Oman kirkon yhteydenottoja kertyi kolmen hallituskauden aikana tasan nolla kappaletta.

– Mietin kieltämättä muutaman kerran, että Suomen ortodoksinen kirkko voisi olla huomattavasti aktiivisempi suhteessa parlamentaariseen päätöksentekoon ja yhteiskunnallisista asioista käytävään keskusteluun. Kirkolle itselleen se on elintärkeää, mutta myös kirkon ulkopuolelle sillä on merkitystä. Sanottavaa ja annettavaa nimittäin on, joten siinä olisi aivan selkeä kehityksen paikka.

Qvintus on edelleen aktiivinen politiikassa, mutta päivätyökseen hän toimii johtajana viestintäalalla. Edelliset kolme ja puoli vuotta Qvintus johti Bayerin Nordicin viestintää, yhteiskuntasuhteita ja vastuullisuutta vastaten Pohjoismaista ja Baltiasta.

Vähemmistöillä on väliä

Qvintus päätyi politiikkaan sattumalta kesken toimittajaopintojen, kun häntä vuonna 2011 pyydettiin peruspalveluministerin eduskunta-avustajaksi. Qvintuksella ei ollut ennestään minkäänlaista poliittista taustaa, joten opittavaa oli edessä paljon. Vastuut lisääntyivät ajan myötä ja Qvintuksesta tuli kahden pääministerin erityisavustaja ja puolueen puheenjohtajan poliittinen neuvonantaja. Lisäksi hän toimi muun muassa kolmen muun ministerin ja eduskunnan puhemiehen erityisavustajana.

– Erityisavustajan tärkein tehtävä on olla jatkuvasti päättäjän tukena ja varmistaa, että hänellä on tarkka käsitys siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Se on palvelutehtävä, jossa tehtäväkenttä voi muodostua hyvinkin laajaksi. Työtä tein kelloon katsomatta ja koko sydämellä, koska siinä tunsi olevansa kaikkien suomalaisten asialla. Toki se oli myös rankkaa, ei sitä käy kieltäminen. Pahimmillaan tein 100 tunnin työviikkoa. Silti työ antoi valtavasti ja koin sen olevan merkityksellistä.

Entä olisiko tämäntyyppiselle neuvonantajalle Qvintuksen mielestä tilausta myös ortodoksisessa kirkossa?

– Se on kirkon arvioitava asia. Toisella kansankirkolla tällainen henkilö on. Ortodoksinen kirkko on tärkeä ja tunnustettu osa Suomen valtiota ja yhteiskuntaa. Se on pienen vähemmistön kirkko, jonka vastuut ja asema on kirjattu lainsäädäntöön. Sen lisäksi sillä on oma erityinen perintönsä ja identiteettinsä – valtava kulttuurinen pääoma, joka on samalla osa suomalaisuutta. Merkittävä osa kirkkoa koskevasta päätöksenteosta, tai vähintään kirkkoon vaikuttavasta päätöksenteosta, on kuitenkin muiden kuin ortodoksien käsissä. Juuri siksi olisi niin valtavan tärkeää huolehtia siitä, että he tietävät ja ymmärtävät, mitkä asiat ovat kirkolle tärkeitä.

Kansainvälisessä pörssiyhtiössä työskennellessäni sanoin aina, että edes meille itsellemme itsestäänselvät asiat eivät ole itsestäänselviä muille. Sama koskee myös kirkkoa, muistuttaa Qvintus.

– Päättäjät suhtautuvat kansankirkkoihin kunnioittavasti ja se on erinomainen lähtökohta. Luontevaa kanssakäymistä on kuitenkin liian vähän ja silloin myös tietoa on liian vähän. Siitä seuraa, että molemminpuolista ymmärrystä on liian vähän. 

Yhtenä esimerkkinä voi nostaa esiin vaikka oman paikalliskirkkomme historian.

– Suomen ortodoksisen kirkon uskomaton selviytymistarina on valtaosalle suomalaisista edelleen aivan tuntematon. Emme voi vieläkään korostaa liikaa omaa sotien jälkeistä selviytymistaistelua ja sitä, mitä kirkon jäsenet joutuivat kohtaamaan, mutta silti uskalsivat olla sitä, mitä ovat.

Ulkoiset paineet ovat onneksi poistuneet ja nykyisin pienestä koosta voi olla vuoropuhelussa jopa etua.

– Vähemmistöjen merkitys ja painoarvo on kasvanut länsimaisissa yhteiskunnissa viime vuosikymmeninä ja kehitys jatkuu edelleen. Ortodoksit ovat Suomessa vähemmistö, ja myös sen äänelle on kuulevia korvia. Kirkon tehtävänä on varmistaa omalla aktiivisella toiminnallaan, että viestiä viedään. Vain sillä tavalla ääni kuuluu ja viesti kuullaan.

Rohkeasti mukaan julkiseen keskusteluun

Ortodoksisessa kirkossa kavahdetaan helposti ajatusta yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta – niin sanotusta lobbaamisesta puhumattakaan. Qvintuksen mielestä tästä pitäisi päästä yli.

– Yhteiskunnallista aktiivisuutta ei pidä sekoittaa puoluepolitiikkaan – nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Kyllä kirkon pitää voida puhua myös ajankohtaisista asioista, köyhyydestä, polarisaatiosta ja yksinäisyydestä ilman pelkoa siitä, että se on puoluepoliittista toimintaa. Itse näen, että kirkolla on jopa velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin.

Paikoin tässä on onnistuttukin. Qvintus nostaa esiin tilanteita, joissa Suomen ortodoksisen kirkon omien arvojensa mukainen toiminta on herättänyt laajaa luottamusta ympäröivässä yhteiskunnassa.

– Monet muistavat esimerkiksi sen, miten arkkipiispa Leo ja nunnat piilottivat egyptiläisen Eveline Fadayelin ja tämän kaksi poikaa viranomaisilta Lintulan luostariin vuonna 2010. Itse olin tuolloin äärimmäisen ylpeä omasta kirkostani. Moraalisesti oikea teko sai suomalaisilta laajan hyväksynnän. Toisena esimerkkinä voisi nostaa esiin sen, miten selväsanaisesti kirkkomme on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. Tässäkin on astuttu rohkeasti esiin ja kerrottu sekä suomalaisille että kansainväliselle ortodoksiselle yhteisölle, mikä on Suomen ortodoksisen kirkon kanta. Kolmantena esimerkkinä voisi mainita arkkipiispa Leon oikea-aikaisen Koraanin polttamiset tuominneen kannanoton.

Kuten esimerkitkin osoittavat, kirkolla on varsin laaja kosketuspinta muuhun yhteiskuntaan. Kirkolla on siis paljon annettavaa julkiseen keskusteluun.

– En tarkoita sitä, että kirkosta pitäisi tulla lausuntoautomaatti, mutta näen todella suuren tarpeen kertoa ulospäin siitä, miten kirkko ajattelee ja millaisia näkökulmia asioihin voidaan ottaa. Kirkon piirissä on valtava määrä eri alojen asiantuntemusta – jo pelkästään työntekijöiden joukosta löytyy osaavia ihmisiä, joilla olisi todella paljon annettavaa tällä sektorilla. Sama koskee tietysti kirkon jäsenistöä.

Toivon kautta kohti tulevaa

Qvintus ei toivo kirkolta aktiivisempaa otetta yhteiskunnalliseen keskusteluun pelkistä edunvalvontasyistä. Kyse on myös kirkon perustehtävästä ja viime kädessä koko maailman tulevaisuudesta.

– 2020-luku on ollut monella tavalla kriisien vuosikymmen. Olemme kohdanneet asioita, jotka ovat kerryttäneet huolta huolen päälle ja pelkoa pelon päälle. On olemassa riski, että kriisien vuosikymmenestä tulee myös menetetty vuosikymmen siinä mielessä, että ihmiset menettävät toivon ja näky tulevaisuuteen sumenee. Nyt tarvitaan toivon viestiä, tiivistää Qvintus.

– Nyt on olemassa valtava tilaus viestille, joka poistaa pelkoja. Minun on vaikea keksiä mitään luontevampaa toivon viestin tuojaa kuin ortodoksinen kirkko. Kirkko tarjoaa joka päivä toivon viestiä omille aktiivijäsenilleen, mutta se voisi välittää sitä laajemminkin. Ihan samalla tavalla kirkonkellojen soittokin kuuluu myös kirkon ulkopuolella.

Kirkon hengellisessä opetuksessa kaikki lähtee liikkeelle kutsusta ja mahdollisuudesta mielenmuutokseen. Yhteiskunnalliseen keskusteluun vietynä tässä ajatuksessa on valtava voima.

– Ajatellaan esimerkiksi ilmastonmuutosta. Sen edessä on helppo lannistua, ellei joku jaksa muistuttaa, että pienilläkin asioilla on todella väliä ja että asioiden muuttaminen on mahdollista.

Kirkko voisi Qvintuksen mukaan olla myös mukana purkamassa sitä kestävään kehitykseen liittyvää harhaa, jonka mukaan kestäviä voivat olla vain ratkaisut, jotka tekevät elämästä tosi rankkaa ja ikävää. 

– Sehän ei mene niin – ei hengellisellä tasolla eikä muutenkaan. Hengellinen kasvu ei vie elämästä iloa ja ledit valaisevat yhtä kirkkaasti kuin hehkulamput – vieläpä vähäisemmällä sähkönkulutuksella.

Kirkon perinteeseen koodattu ajatus kohtuullisuudesta kaikessa kulutuksessa on Qvintukselle itselleen tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen pyrkiminen on saanut uuden merkityksen omien lasten syntymän myötä.

Globaaleissa kysymyksissä tarvitaan tietysti systeemisiä muutoksia – esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta vastuu ei voi olla yksin kuluttajilla. 

– On kuitenkin tärkeää, että ihminen mieltää tälläkin tavalla olevansa osa kokonaisuutta, yhteydessä viime kädessä kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan. Silloin on mahdollista tarttua niihin yksilönkokoisiin valintoihin, jotka vievät oikeaan suuntaan. Lisäksi ihmisille pitäisi pystyä osoittamaan, että muutos on turvallisempaa kuin se, että ei tehdä mitään. Se on valtavan vaikeaa, mutta se on kestävyyden kannalta avainasemassa. Kestävyydestä se toivo tulee.

Pääkuva ylhäällä: kuvaaja Simon Bergman.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2024 lyhennettynä versiona tilan puutteen vuoksi. Tästä syystä verkkolehdessä julkaistaan myös täysimittainen juttu.

– Tämmöisiä pääsiäismunaketjuja näin ensimmäisen kerran 80-luvulla Pyhän Vladimirin seminaarissa New Yorkissa. Esimerkiksi maatuska Juliana Schmemannilla oli upea koru. Siinä oli kaksi ketjua, ja se oli aivan täynnä pääsiäismunia. Vladimirin seminaarissa oli myös muita naisia ja opiskelijanaisia, joilla oli tällaiset pääsiäismunakorut, kertoo joensuulainen Jaana Pössi. 

Juliana Schmemann teki pitkän ja menestyksekkään uran kielten opettajana erityisesti tyttökouluissa New Yorkissa, ja hänet tunnetaan lisäksi aktiivisesta työstään kirkon hyväksi. Myös hänen puolisonsa, rovasti Alexander Schmemann ansioitui kirkon palveluksessa.

Pössin koru on saanut alkunsa aviomieheltä saadusta lahjasta, mutta korun kerryttäminen voi alkaa myös muuten.

– Puolisoni Juha on ostanut ensimmäisen riipuksen lahjaksi. Jokaisella korulla on kuitenkin oma tarinansa, ja riipuksia voi ostaa joko puoliso tai itse. Perheenisä voi ostaa riipuksia myös tyttärilleen.

Pössin tapauksessa – kuten monen muunkin pääsiäiskorun käyttäjän – korussa olevien pääsiäismunien määrän on tarkoitus heijastella yhdessä vietettyjä vuosia.

– Tavoite olisi, että munia olisi yhtä monta kuin on avioliittovuosia yhdessä. Toki silloin, kun olimme nuoria, ei riipuksia hankittu ihan ensimmäisinä vuosina, mutta myöhemmin on hankittu sitten useampi.

Kyseessä on nimenomaan pääsiäiseen liittyvä perinne.

– Korun käyttö alkaa pääsiäisyönä, joten laitan korun kaulaani kirkkoon lähtiessä. Pidän sitä pääsiäisaikana jumalanpalveluksissa, juhlissa – ja töissäkin olen pitänyt. Pääsiäisajan jälkeen koru menee sitten kaappiin.

Koru tarvitsee vahvan ketjun

Mikäli aikoo yllättää  tulevana pääsiäisenä puolisonsa, läheisensä tai itsensä ja aloittaa pääsiäiskorun rakentamisen, vinkkaa Pössi oikeanlaisen ketjun valinnan olevan keskeistä.

– Ketju on sellainen. johon kannattaa kiinnittää huomiota. Sen pitää kestää, jos munia kertyy enemmän. Minulla esimerkiksi on paksu ketju, jota on jo kerran jouduttu jatkamaan, kun munia on kertynyt. Ohut kultaketju voi kestää, jos munia on yksi tai muutama, mutta minullakin niitä on jo kolmisenkymmentä.

Koruun liitettäviä osasia Pössi suosittelee etsimään paitsi Valamon luostarin myymälästä, myös pääkaupunkiseudun kultasepänliikkeistä ja ulkomailta.

– Lampukka-myymälän aikaan pääsiäismunariipuksia oli siellä myynnissä, mutta Valamosta löytyy, ja ainakin Helsingin kultasepänliikkeistä. Myös Virosta niitä löytyy, jopa kauppahallista. Perinteisesti niitä on myyty Venäjällä kirkoissakin.

Koruissa käytettäväksi tarkoitettuja munia valmistetaan monissa eri väreissä ja erilaisin koristeluin. Pössillä ei ole korun suhteen erityistä keräilysuunnitelmaa, jos kohta riipusten värit voivat heijastella kantajansa mieltymyksiä.

– Riipuksia on kertynyt enimmäkseen siten kuin niitä on ollut saatavilla. Toki niissä näkyvät lempivärini: paljon punaista, violettia ja vihreää. Monesti käy niin, että kun kaupassa sattuu löytymään muutama kappale, niistä valitsee ne lempivärit.

Pössi kiinnityttää uuden riipuksen koruun kultasepällä pääsiäisen alla. Ammattilaisetkin usein ihastelevat korua tässä yhteydessä.

– Kultasepällä on aina tullut kommenttia, että ”Vau, mikä koru!”

Vuodet tekevät korusta entistäkin arvokkaamman

Jokaiselle korun käyttäjälle tulee väistämättä eteen aika, kun korua ei enää ole itse käyttämässä tai voimien huvetessa tekee mieli antaa se uudelle kantajalleen. Pössi ei ole toistaiseksi juurikaan miettinyt korunsa kohtaloa jatkossa.

Kuitenkin kysymys saa Pössin miettimään korun merkitystä itselleen. Hetken pohdinnan jälkeen tulee selväksi se, että muistot vuosien varrelta tekevät korusta merkityksellisen.

– Kun on vuosikausia kerrytetty munia tuohon ketjuun, niin kyllä siitä on tullut aika tärkeä ja rakas koru. Muuten en ole varsinainen koruihminen, eli en juurikaan käytä koruja. Mutta tämä koru on aina pääsiäiskaudella käytössä, ja siihen liittyy niin paljon muistoja eri paikoista.

Keskustelun avaaja, joka johdattaa aiheen pääsiäiseen

Pitkään karttunut kokoelma pääsiäismunia tekee korusta väistämättä näyttävän. Monet ihastelevatkin Pössin ketjua.

– Aika paljon tulee kommentteja tyyliin ”Oi, miten ihana, mistä olet saanut?”

Usein keskustelu kääntyy esineestä itse juhlaan ja sen sanomaan.

– Kirkon piirissä monet ehkä tietävät tästä perinteestä, mutta kun minulla on joskus ollut pääsiäiskoru työpaikalla, niin siitä on alkanut monta hyvää keskustelua. Sitä kautta pääsee puhumaan pääsiäisestä: kertomaan, mihin koru liittyy, ja miksi minulla on se.

Myös reaktiot tapaan, jonka mukaan korun riipuksia saadaan lahjaksi puolisolta, ovat arvostavia. Keskustelun jälkeen monelle jää asiasta positiivinen mielikuva.

– Ihmiset ihastelevat paitsi hienoa korua, myös kaunista perinnettä.