Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi sivustollaan (Avaa uuden sivuston) Venäläisen kansan maailmanneuvoston uuden dokumentin, jossa se määrittelee ”venäläisen maailman” (ven. Русский мир, Russkij mir) sisällön. Dokumentti on merkittävä, sillä Venäjän ortodoksinen kirkko kehitti venäläinen maailma -käsitettä erityisesti vuosien 2008–2013 välillä, mutta ei ole itse juurikaan käyttänyt käsitettä vuoden 2022 jälkeen. Venäjää ja Venäjän ortodoksien toimia on kuitenkin määritelty ulkoapäin venäläinen maailma -ideologian kautta. Nyt julkaistu dokumentti osoittaa, että ei suotta.

Venäläisen kansan maailmanneuvosto on ollut perustamisestaan lähtien Venäjän ortodoksisen kirkon (VOK) patriarkan johtama, ja nykyinen patriarkka Kirill on ollut aktiivisesti mukana järjestön toiminnassa sen perustamisesta vuodesta 1993 lähtien. 1990-luvulla silloisen metropoliitan, nykyisen patriarkka Kirillin tuella järjestö auttoi esimerkiksi Venäjän ydinaseteollisuutta vakiinnuttamaan asemansa Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa.[1]

Kansainvälistä mielenkiintoa järjestö herätti vuonna 2006, kun se laati ihmisoikeusdokumentin, jossa nosti esiin kysymyksen siitä, voivatko ihmisarvo ja arvokkuus olla ihmisen pysyviä ominaisuuksia, kuten länsimaisessa ihmisoikeusajattelussa oletetaan.

Venäjällä ihmisarvo kytketty tekoihin

Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi oman ihmisoikeusasiakirjansa vuonna 2008. Asiakirjan muotoilussa kirkko hyödynsi Venäläisen kansan maailmanneuvoston dokumentin saamaa palautetta. Molemmat tahot kyseenalaistivat ihmisen arvokkuuden muuttumattomuuden ja kytkivät ihmisarvon hänen tekoihinsa. Käsityksen voi nähdä olevan taustalla Venäjän ortodoksisen kirkon tuessa sodalle Ukrainassa esimerkiksi silloin, kun patriarkka Kirill lupasi pelastuksen taistelussa kuolleille sotilaille.

Venäläisen kansan maailmanneuvoston dokumentteja vuosikymmenten varrelta kuvaakin venäläisen sivilisaation yhteyden ”suojeleminen” niin sanotun läntisen sivilisaation tekemiltä ”hyökkäyksiltä”. Patriarkka Kirill totesi järjestön kokouksessa jo vuonna 2013, että Venäjä on tietyssä mielessä synonyymi [historialliselle] Rus’lle.[2]

Uusin lausunto siis kuvastaa järjestön roolia Venäjän ortodoksisen kirkon kansallismielisten tavoitteiden sanoittajana. Siksi onkin tärkeää, että järjestöä ei nähtäisi ainoastaan Kremlin kontrolloimana organisaationa. Venäläisen kansan maailmanneuvosto on ollut – kuten patriarkka Kirillkin – aktiivisesti ja oma-aloitteisesti rakentamassa nykyisen Venäjän arvoperustaa, joka toimii myös sodan oikeutuksen taustalla.

Pyhä sota ei kuulu ortodoksisuuteen

Venäläisen maailmanneuvoston uusin, 27.3.2024 Moskovan patriarkaatin sivuilla julkaistu dokumentti aloittaa nimeämällä ”erikoisoperaation” ”pyhäksi sodaksi” (Avaa uuden sivuston) siinä mielessä, että se puolustaa pyhän Rus’n yhteistä hengellisyyttä länttä vastaan. Ajatus pyhästä sodasta ei kuulu kuitenkaan ortodoksisuuteen. Esimerkiksi ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen asettaman työryhmän vuonna 2020 julkaisema sosiaalieettinen asiakirja Maailman elämän edestä korostaa sodan turmelevaa luonnetta.

”Pyhän sodan” käsittelyn jälkeen venäläinen dokumentti siirtyy käsittelemään ”venäläistä maailmaa”, jonka se toteaa olevan Venäjän luoma ja puolustama (Avaa uuden sivuston). Verrattuna Venäjällä 2010-luvun taitteessa vallinneeseen ”venäläisen maailman” määrittelyyn, jossa se nähtiin monikansallisena projektina, ”venäläinen maailma” nähdään nyt selkeästi venäläiskansalliseksi projektiksi, joka ulottuu Venäjän nykyrajoja laajemmalle. Tätä alleviivataan vaatimalla ottamaan käyttöön oppi kansojen ”kolminaisuudesta”: venäläiset koostuvat isovenäläisistä (venäläiset), vähävenäläisistä (ukrainalaiset) ja valkovenäläisistä.

”Venäläisen maailman” ideaan on jo 2000-luvulta asti kuulunut ajatus, että sen piiriin kuuluvat myös ulkomailla asuvat venäläiset sekä he, jotka tukevat Venäjän edustamia arvoja. Tätä näkemystä toistetaan edelleen – tosin korostetaan myös ulkovenäläisten ja Venäjälle uskollisten houkuttelua takaisin Venäjälle. Jos Venäjän ortodoksinen kirkko tulee virallisesti ottamaan esitetyn ajatuksen käyttöön, se voi näkyä erilaisina – myös kirkollisina – kontrollointiyrityksinä Venäjän jättäneisiin venäläisiin.

”Kaikki vieras” tulee torjua

Muuten dokumentti käsittelee Venäjän laskevaa syntyvyyttä ja esittää ratkaisuksi suurten perheiden tukemista ja nostaa Venäjän ortodoksiselle kirkolle tyypilliseen tapaan ”perinteisen” perheen yhteiskunnan perusyksiköksi. Dokumentti painottaa venäläisyyttä ja sen hengellistä perintöä vaalivaa koulutusta ja pyrkii luomaan ideologista perustelua muusta maailmasta erillään toimivalle venäläiselle yhteiskunnalle. Dokumentti pyrkii torjumaan kaiken ”vieraan” – erityisesti länsimaisen – vaikutuksen kertomatta sen tarkemmin, mitä se tällä tarkoittaa.

Dokumentin merkitys on siinä, että Venäläisen kansan maailmanneuvosto on ollut Venäjän ortodoksisen kirkon paikka kokeilla ja viedä eteenpäin ajatuksia ja ideoita, joita se ei varsinaisesti sano kirkon nimissä. Nyt se on määritellyt ”venäläisen maailman” sodan kontekstissa. Voidaan hyvin olettaa, että jollain aikavälillä myös Venäjän ortodoksinen kirkko tulee sanoittamaan näkemyksiään ”venäläisestä maailmasta” ja sodasta niiden suuntaviivojen mukaan, jotka nyt julkaistu dokumentti on tuonut esiin. (Systemaattisen teologian yliopistotutkija Heta Hurskaisen laatima teksti loppuu tähän.)

Käsitteenä ”täysin irvokas”

Ortodoksinen teologia ei hyväksy pyhän sodan käsitettä.

– Ortodoksisen kirkon opetuksessa pyhyys liitetään toimituksiin, tiettyihin esineisiin, kuten ikoneihin ja Kristusta elämällään kirkastaneisiin ihmisiin eli pyhien joukkoon liitettyihin, mutta ei suinkaan sotaan, sanoo Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni.

Myös arkkimandriitta, systemaattisen teologian ja patristiikan professori Serafim Seppälä kuvailee pyhän sodan käsitettä ortodoksisuuden näkökulmasta ”täysin irvokkaaksi” – semminkin, koska Venäjän hyökkäyssodan kohteena ovat toiset ortodoksit. Isä Serafim on käsitellyt aihepiiriin liittyviä teemoja artikkelissaan Vastarinta, tappaminen ja armeija varhaiskirkon ajattelussa (Avaa uuden sivuston) (Ortodoksia 63 (2023), 11–45).

Artikkelin lähteistä moni on ortodoksisen kirkon pyhien joukossa (Justinos,  Cyprianus,  Irenaios),  osa  taas käytännössä  unohtunut (Aristides, Athenagoras, Tatianos) tai asemaltaan jollain tavalla ongelmallinen  tai  epäselvä  (Origenes,  Tertullianus). 

Isä Serafimin artikkelissa todetaan tiivistetysti, että ”kristillisen etiikan perusta oli selkeästi evankeliumissa ja erityisesti vuorisaarnassa. Käsky rakastaa vihollista ja rukoilla vainoojiensa puolesta oli varhaiskirkon etiikan keskeinen juonne.”

Isä Serafim toteaa kuitenkin, että maailman realiteettien takia armeijoita tarvitaan, ja armeijassa voi joutua tappamaan. Siitä huolimatta ”varhaiskristillisellä ajattelulla ei silti edelleenkään voi perustella minkäänlaista tappamista. Tässä mielessä kirkko elää jatkuvaa poikkeustllaa, jossa sen jäsenet olosuhteiden pakosta toimivat ikään kuin kristillisen kutsumuksen alarekisterissä. Tietoisuus tästä näkyy hyvin siinä periaatteessa, että sodassa tappaneelle kuuluu katumusaika eli määräaikainen erottaminen ehtoollisyhteydestä.”

Aseiden siunaaminen on tappamisen siunaamista

Aseiden siunaamista koskien isä Serafimin artikkelissa todetaan:

”Ortodoksisen kirkon monissa maissa harjoittama aseiden siunaaminen on epäsuoraa tappamisen siunaamista. Tämä osoittaa, että varhaiskirkon arvomaailma on jäänyt tyystin syrjään, mikä ei kerro hyvää kirkon tilasta laajemminkaan. Moskovan patriarkaatin viimeaikainen sotaisa kansankiihotus osoittaa, mihin tämä pahimmillaan voi johtaa. Asetelma antaa ymmärtää, että kristinusko ei toimi erityisen hyvin kansallisen tason uskontona, vaan se on ikään kuin pakotettu luopumaan ihanteistaan ja jättämään ne askeeteille ja kleerikoille. Toisaalta varhainen kristinuskokaan ei ollut pelkkää yksilöiden sisäistä sankaruutta vaan yhteisöllistä eetosta. Varhaiskirkko oli uusi kansa, joka eli Jumalan valtakunnan ihanteiden mukaan.”

Isä Serafim päätyy varsin surulliseen lopputulemaan:

”Nuo ihanteet olivat ylikansallisia mutta myös yliyksilöllisiä; ne olivat yhteisöllisiä mutta eivät vain sosiologisessa mielessä. Niiden logiikka ei ole täysin yhteismitallinen tämän maailman reaaliteettien kanssa. Kaiketi juuri siksi kirkon myötä toteutuva aseeton maailma oli utopia, joka ei koskaan toteutunut.”

Heikompia on lupa puolustaa

Aamun Koitto on aiemminkin käsitellyt ortodoksisuuden suhdetta armeijaan ja sotaan. Tuolloin toimittaja Seppo Simola haastatteli muun muassa isä Mikko Sidoroffia, joka johtaa päätoimenaan Ortodoksista seminaaria, mutta on sivutoimisesti johtava ortodoksinen sotilaspastori Suomen Puolustusvoimissa. Sotilaspapin roolissaan hän on joutunut pohtimaan eettisiä kysymyksiä ja perustelemaan kristillisen etiikan ja väkivallan käytön ristiriitaa sotaväessä palveleville.

– Me ortodoksit emme tunne oikeutetun sodan käsitettä, mutta heikompia on lupa puolustaa, totesi isä Mikko tuolloin.

– Sotilas ja poliisi ovat kunniallisia ammatteja, vaikka tehtävissä ei aina voi välttää väkivaltaa. Heidän tehtävänäänhän on olla oikeuden puolella.

Ukrainassa tämä periaate konkretisoituu parhaillaan ukrainalaisten sotilaiden ollessa valmiita uhraamaan henkensä puolustaessaan läheisiään ja kotejaan oikeuttamatonta hyökkäystä vastaan.

– Sotatilanteessa me sotilaspapit huolehtisimme ihmisistä, jotka ovat joutuneet sekä kohtaamaan väkivaltaa että käyttämään sitä. Kirkko tuo toivoa molemmille, sanoi isä Mikko.

Sodassa kristitty voi joskus tahtomattaan päätyä tilanteeseen, jossa äärimmäisenä keinona joutuu surmaamaan vihollisen itseään tai tovereitaan puolustaessaan.

– Silloin ortodoksin on syytä pitää katumusaika ja erota ehtoollisyhteydestä tietyksi ajaksi, isä Mikko ohjeisti.

Poikkeusolojen kenttähartauksissa ja -ehtoollisissa sotilaspapit voivat siunata sotaan lähteviä sotilaita, mutta eivät taisteluvälineitä.

– Siunaaminen on hyväksi sanomista. Aseet eivät tuota siunausta, sanoi isä Mikko.

Suomen Puolustusvoimissa kirkollinen työ on osa toimintakykysektoria. Toimintakykysektori puolestaan kuluu Pääesikunnan koulutusosaston alaisuuteen. Kirkollisen työn yhtenä tehtävänä on tukea sotilaiden eettistä toimintakykyä ja henkistä kestokykyä poikkeusoloissa.

Eettisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan osaltaan niitä ristiriitatilanteita, joissa kristitty joutuu surmaamaan vihollisen pelastaakseen oman, läheisensä tai palvelustoverinsa hengen. Poikkeusoloissa ihminen voi joutua toimimaan tavalla, joka on vastoin hänen omia arvojaan. Henkinen paine tällaisen koettelemuksen jälkeen voi olla suorastaan musertava.

Kuvituskuva ylhäällä: Moskovan patriarkka Kirill pitämässä puhetta Moskovassa 2022. Kuva: Nikolay Vinokurov/Alamy.

Lähdeviitteet systemaattisen teologian yliopistotutkija (Itä-Suomen yliopisto) Heta Hurskaisen tekstiin jutun alkupuolella:

[1] Dmitry, Adamsky 2019: Russian Nuclear Orthodoxy: Religion, politics, and Strategy. Redwood City: Stanford University Press. sivut 39 – 40.

[2] Elsner, Regina 2021: The Russian Orthodox Church and Modernity: A historical  and Theological Investigation into Eastern Chsritianity between Unity and Plurality. s. 299.

Viitteet Serafim Seppälän tekstiin löytyvät artikkelista, joka löytyy itse jutusta linkkinä.