Joensuun keskustassa, aivan Ortodoksisen seminaarin vieressä sijaitsevan ja verrattain modernin näköisen rakennuksen ulko-oven pielessä komeilee kuva hänen pyhyydestään, ekumeenisesta patriarkasta Bartolomeoksesta. Ovelta avautuvassa salissa toimii suosittu lounasravintola, ja seiniä koristavat ikonit. Tulija on saapunut Ortodoksiseen kulttuurikeskukseen. Täällä työskentelee myös teologiasta kaksi maisterintutkintoa suorittanut kulttuuriassistentti Eija Nuutinen.

Kulttuurikeskusta hallinnoi Ortodoksisen kulttuurin säätiö, jonka palveluksessa Nuutinen aloitti syyskuussa 2022.

– Työllistyin ensin kuusi kuukautta kestäneen työkokeilun kautta ja nyt toimin osa-aikaisena kulttuuriassistenttina säätiöllä, Nuutinen kertoo.

Hän kiteyttää vuonna 1981 perustetun säätiön toiminnan tarkoituksen ytimekkäästi.

– Säätiön tehtävänä on tuoda ortodoksista kulttuuria näkyväksi Pohjois-Karjalan alueella ja koko Suomessa. Kulttuurikeskusta markkinoimme käyntikohteena, jossa pääsee tutustumaan ortodoksisuuteen.

– Meillä on pieni kirjasto, joka on tutkijoiden käytössä. Kirjastolle tulee lahjoituksia, ja saimme äskettäin sinne erään edesmenneen papin jäämistöä – kirjallista aineistoa hänen elämästään, jota tutkijat voivat käyttää. Lisäksi esimerkiksi perinteisten ortodoksisten perinneruokien reseptiikka kiinnostaa.

Vierailijoiden kohtaaminen on mieluisa osa työtä

Viestintä ja näyttelytoiminta ovat iso osa Eija Nuutisen työtehtäviä.

– Tärkeimpänä tehtävänä tällä hetkellä on nettisivujen ja sosiaalisen median ylläpito. Isona tehtävänä oli viime vuoden loppupuolella uuden näyttelyn rakentaminen. Lisäksi opastan ryhmiä näyttelyissä.

Kulttuurikeskus toimii niin sanotussa Ortodoksisessa kulttuurikorttelissa, samalla tontilla seminaarin kanssa. Luonnollisesti seminaari ja sen toiminta kiinnostavat myös kulttuurikeskuksessa kävijöitä, ja seminaarin kirkko tarjoaa mahdollisuuden tutustua ortodoksiseen pyhäkköön.

– Minunkin työhöni kuuluvat opastukset seminaarin kirkossa.

Kulttuurikeskuksen kävijämäärien suhteen Nuutinen toivoo lisäystä, mutta on tyytyväinen siitä, kuinka kävijät ovat löytäneet uuden Seminaarielämää-näyttelyn.

– Enemmänkin voisi olla. Olen kuitenkin ilahtunut siitä, kuinka paljon ihmisiä oli käynyt uutta näyttelyä katsomassa, kun vieraskirjasta äsken katsoin.

Vierailijat ovatkin Nuutisen mukaan hänen työnsä suola. Työssä tarvitaankin laaja-alaista kirkon elämän ja itäisen teologian tuntemusta.

– Parasta työssä on ihmisten kohtaaminen. Opastuskierroksilla keskustellessa saa tuoda näkyviin omaa osaamista. Kysymyksiä tulee esimerkiksi kasteesta, eli kun evankelis-luterilaisessa kirkossa on käytössä valelukaste, niin miksi meillä lapsi upotetaan. Myös koko ortodoksinen kirkollinen elämä kiinnostaa, sillä se on valtakulttuurista poikkeavaa.

Varjopuolena työssä sen sijaan on työyhteisön puute ja tehtävän hyvin itsenäinen luonne.

– Joudun tekemään paljon yksin. Minulla ei ole tässä työyhteisöä, joten joudun pähkäilemään paljon yksin. Tietysti säätiön puheenjohtaja on tukena, mutta hänkään ei ole aina tavoitettavissa.

Naisteologeja voisi hyödyntää nykyistä enemmän

Nuutinen näkee teologisen koulutuksen olevan edellytys tehtävässä menestymiselle. Toisaalta hänen käymänsä teologian opinnot mielletään vielä nykyäänkin hyvin voimakkaasti papin tehtäviin valmistavina – ja se näkyy myös Nuutisen vastauksista.

– Työ vastaa koulutusta siltä osin, että tässä työssä teologista osaamista tarvitsee, koska kysymyksiä tulee paljon esimerkiksi siitä, miten seminaarilla ollaan ja toimitaan. Kun olen itse ollut siellä asumassa ja elämässä, niin osaan sitten kertoa.

– Mutta miltä osin se ei vastaa, niin siltä osin, että naiset eivät voi olla kirkossa töissä kuin kanttoreina ja opettajina, eli jumalanpalveluselämä tästä puuttuu. Seurakunnissa on ehkä jotain toimistotöitä. Ja sitten on järjestötöitä säätiöissä ja yhdistyksissä, eli se on kyllä aika rajoitettua.

Kysymykseen siitä, näkeekö Nuutinen kirkon haaskaavan resursseja, koska koulutetuille naisteologeille (teologin suuntautumisvaihtoehto) ei ole Suomen ortodoksisessa kirkossa juurikaan koulutusta vastaavia tehtäviä tarjolla, hän vastaa napakasti:

– Kyllä!

Sen sijaan viime aikoina vuolaasti velloneeseen keskusteluun naisten diakonivihkimyksistä hän suhtautuu neutraalisti.

– Itselleni ei ole henkilökohtaisesti ongelmaa siinä, että naiset eivät pääse alttariin tai diakonin tehtäviin. Jos naisdiakonit palautetaan, niin hyvä, mutta minulle se ei ole välttämätöntä.

Nuutinen kommentoi myös keskustelun luonnetta ja muiden odotuksia.

– Nykyään odotetaan, että jokaisella olisi asiasta joku selkeä mielipide, mutta itselläni ei ole.

Poikkeuksellinen opintokokonaisuus tarjoaa näköalapaikan

Kahden maisterintutkinnon yhdistelmä on harvinaisuus. Nuutinen tietää itsensä lisäksi vain yhden toisen vastaavanlaisen tutkintoparin suorittajan. Yhdistelmä antaakin loistavan perspektiivin vertailla itäisen ja läntisen teologian opiskelua. Nuutinen kiinnittää huomiota erityisesti siihen, kuinka paljon käytännön harjoittelua seminaari tarjoaa opintoihin.

– Isoin ero on se, että ortodoksisen teologian puolella kirkollisia harjoituksia on paljon enemmän. Läntisen teologian opinnoissa kirkollisia harjoituksia on pari viikkoa, kun taas ortodoksisen teologian opiskelijoilla niitä on päivittäin tai lähes päivittäin.

Itä-Suomen yliopistossa idän ja lännen kohtaamista pidetään esillä useilla tieteenaloilla. Nuutisen mukaan vähemmistökansankirkko tulee tutuksi myös toisen suuntauksen opiskelijoille.

Kirkon jäsenmäärä on ollut laskussa eritoten kirkosta eroamisen sekä syntyneiden ja kuolleiden välisen suhteen vuoksi. Tällä on olennaisia vaikutuksia kirkon mahdollisuuksiin toimia työnantajana. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kirkosta ja sen lähiyhteisöistä on poistunut tukitehtäviä, joissa toimivilta ei ole edellytetty kirkollisia vihkimyksiä. Kirkosta eroamisten myötä vähenevät myös verotulot. Tästä seuraa johtopäätös, että kirkon mahdollisuus työllistää tulevaisuudessa koulutettuja ja asiantuntevia naisia laskee, sillä seurakunnat joutuvat tiukentuvassa taloustilanteessa priorisoimaan papilliset tehtävät henkilöstöpolitiikassaan.

Eija Nuutinen

Koulutus: Teologian maisteri (läntinen teologia), teologian maisteri (ortodoksinen teologia) ja lisäksi psykologian ja kasvatustieteiden opintoja

Tehtävä: Kulttuuriassistentti

Harrastukset: Askartelu, vesijuoksu, lukeminen ja tietokonepelit

Parasta työssä: Ihmisten kohtaaminen

Parasta kirkollisessa elämässä: Liturgiat ja ehtoopalvelukset

Juttua on muokattu 10.4.2024 klo 16:12 poistamalla virheellinen kohta, joka koski aineettoman ja aineellisen ortodoksisen kulttuuriperinnön vaalimista.

Isä Orest Zhyhalo vieraili Suomessa arkkipiispa Leon kutsusta sekä Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifanin siunauksella. Matkan päätarkoituksena oli paitsi toimittaa pääsiäisen jumalanpalvelukset ukrainaksi, myös tavata mahdollisimman paljon ukrainalaisia pakolaisia Helsingissä ja Turussa.

Myös tulevina vuosina on tärkeää kutsua ja rohkaista ukrainalaisia osallistumaan pääsiäisjuhlaan Suomessa – ja Suomen ortodoksisessa kirkossa käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin mukaan. Ukrainassa käytetään edelleen pääsiäisen osalta vanhaa juliaanista kalenteria.

– Pääsiäinen on kaikille ukrainalaisille suurin juhla, olivat he sitten kirkollisesti kuinka aktiivisia tahansa. Ukrainassa pääsiäinen on vuoden tärkein juhla, isä Orest sanoo.

Koska tänä vuonna eri kalentereiden vuoksi pääsiäisen ajankohdassa on lähes kuukauden ero, isä Orest ennätti piipahtamaan Suomessa ennen kotimaan pääsiäiskiireitä. Isä Orest otti Suomessa vastaan ukrainalaisten synnintunnustuksia, keskusteli heidän kanssaan, vaihtoi kuulumisia ja tuki heitä heidän omalla äidinkielellään.

Isä Orest toi Ukrainasta tärkeän toivon viestin:

– Kaikki tulee olemaan hyvin. Uskomme, että Jumalan kanssa me voitamme pahuuden meillä Ukrainassa. Jo vuosisadan ajan Ukrainassa on ollut käytössä tervehdys: Kristus nousi kuolleista! Nousee kuolleista myös Ukraina!

Jumalanpalvelukset jatkuvat pommituksista huolimatta

Isä Orestin olemuksesta välittyy suorastaan taivaallinen ilo ja keveys sekä rauhallisuus. On vaikea uskoa, että hän on jo yli kahden vuoden ajan elänyt lähes jokapäiväisten pommitusten keskellä Kiovassa ja päivittänyt ahertanut työssään ihmisten auttamiseksi.

Suomen-vierailunsa aikana isä Orest on havahtunut siihen, kuinka hiljaista ja rauhallista täällä onkaan. Ja jokainen hiemankin kovempi ääni saa heti sykkeen nousemaan.

– Olen tottunut päivittäisiin ilmahälytyksiin. Vaikka tiedän, että täällä on rauhan aika eikä ole sotaa, niin kyllä minä jatkuvasti seulon ympäristöä ja ikään kuin odotan hälytystä. Kärsin posttraumaattisesta stressihäiriöstä, kuten kaikki sodan keskellä elävät ihmiset.

Pommitukset eivät kuitenkaan enää järkytä isä Orestia, kuten ei hänen sanojensa mukaan juuri muitakaan ukrainalaisia.

– Ihmiset tottuvat kaikkeen. Mekin totuimme. Nykyään jumalanpalvelus jatkuu pommitusten aikana. Jos hälytykset jatkuvat pitkään, ihmiset tarkistavat uutisista tilanteen ja menevät sitten pommisuojaan. Ihmiset ymmärtävät jo, minkälaiset ohjukset ovat vakavia ja mitkä saadaan torjuttua. Ihmiset ymmärtävät, kuinka lentosotavoimat toimivat ja kuinka kauas ohjukset kantavat. Meillä on kahden seinän sääntö sekä se, että on kaukana ikkunoista. Muuten pyrimme jatkamaan elämäämme ja jo jälleenrakentamaan Ukrainaa.

Sen sijaan sodan alkaminen ja sodan ensimmäinen kuukausi olivat Ukrainassa kaikille shokki.

– En olisi uskonut, että tällaista voi tapahtua meidän elinaikanamme Euroopassa. Lisäksi kukaan ei ymmärtänyt, kuinka kauan tämä jatkuu. Toisen kuukauden jälkeen tokenimme.

Ukrainalaiset myös tiesivät, mitä odottaa.

– Meille kerrottiin, että venäläiset sotilaat etsivät ensimmäisenä Ukrainaa puolustaneita veteraaneja ja muita Ukrainan tukijoita. Sodan aikana on myös kuollut yhdeksän pappiamme.

Papit opiskelevat nyt psykologiaa

Isä Orest on naimaton pappi eikä hänellä ole omaa perhettä. Sodan alkamisesta lähtien hän keskittyi auttamaan lähimmäisiään, tekemään käännös-, julkaisu- ja opetustyötä Kiovan ortodoksisen teologian akatemiassa.  Sodan aikana on käännetty monia teoksia uudelleen ukrainan kielelle.

Työtä on paljon.

– Sodan aikana on tehty intensiivisesti työtä kirkollisten tekstien kääntämisessä. Olemme julkaisseet 17 tai 18 kirjaa: psalmit, rukouskirjat, orologion, opetuspuheita. Olemme kääntäneet uudelleen ukrainan kielelle evankeliumin. Ensimmäinen käännös oli tehty kirkkoslaavista. Käännöksessä oli epätarkkuuksia, ja nyt olemme käyttäneet myös kreikankielistä alkuperäistekstiä.

Ukrainassa kirkko myös auttaa hädänalaisia, rakentaa koteja ja kouluttaa pappeja.

– Ihmisiä on palannut ja myös muilta alueilta on muuttanut ihmisiä Kiovaan. Ukrainassa on hyvin paljon maan sisäistä pakolaisuutta, sillä ihmiset ovat paenneet Venäjän miehittämiltä alueilta tai niiden lähistöltä.  Kirkkomme auttaa kotien jälleenrakentamisessa. Olemme keränneet jo sodan ensimmäisenä vuotena tähän rahaa ja rakensimme 50 uutta kotia.

Ukrainassa osa papeista opiskelee psykologian tutkintoa voidakseen paremmin ymmärtää ja auttaa hädässä olevia ja sodan traumoista kärsiviä ihmisiä.

Ukrainassa on perustettu Aksios-keskus, jossa koulutetaan ja autetaan pappeja. Olemme perustaneet suojapaikkoja lapsille ja naisille. Siellä he saavat turvan, elintarvikkeita. Hyvää huomenta Mariupolista -osastoilla toimii aina myös koulutettu pappi.

Patriarkka Kirillin siunaus sodalle ei yllättänyt

Patriarkka Kirillin suhtautuminen sotaan ei yllättänyt isä Orestia, mutta sen sijaan Moskovan patriarkaatin vaikutus Ukrainassa on tullut järkytyksenä.

– Olin varma, että hän tulee kannattamaan sotaa. Näin sen siitä, kuinka hän käyttäytyi aiemmin. Hän sanoi jo aiemmin, että Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat yhtä maata. Moskovan patriarkaatti on levittänyt jo 90-luvulta lähtien kirjoja messiaanisesta Venäjän tehtävästä; ajatusta Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan kolmiyhteydestä – ja monia muita harhaoppisia opetuksia. Ihmiset ovat uskoneet tähän.

Isä Orest huokaa, kun häneltä kysytään Ukrainan ortodoksisten kirkkojen tilanteesta. Taustalla on syvä pettymys ja suru.

– Odotimme Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan kirkon metropoliitta Onufrilta suurempia toimia ja lähtöä Moskovan patriarkaatista. Odotimme yhteistä dialogia ja ehkä jopa kirkkojemme yhdistymistä. Metropoliitta Onufri tuomitsi kyllä sodan heti ensimmäisenä päivänä ja kutsui sitä Kainin synniksi eli veljesmurhaksi. Se oli kuitenkin ainoa tämänlainen lausunto koko sodan aikana.

Moskovan patriarkaatti on levittänyt Ukrainassa ja maailmalla valheellista tietoa Ukrainan ortodoksisesta kirkosta.

– Meitä on demonisoitu. Pappeja ja seurakuntalaisia on uhattu ties millä kirouksilla, jos he lähtevät ja tulevat osaksi kirkkoamme. Ja papeille on sanottu, että he menettävät kaikki ansionsa ja arvonsa. Myös piispoistamme on levitetty valheita. Olemme saaneet tästä tiedon kirkkoomme Moskovan patriarkaatista siirtyneiltä papeilta ja kirkon jäseniltä. He ovat tulleet jälkikäteen onnessaan kertomaan, kuinka kirkkomme metropoliitta Epifani onkin todellinen ja sydämellinen ortodoksinen piispa – siis täysin toisenlainen, kuin he pelkäsivät.

Moskovan patriarkaatin toiminnasta 83 rikostutkintaa

Ukrainassa on parhaillaan menossa 83 rikostutkintaa liittyen Moskovan patriarkaatin toimintaan. Samaan aikaan ei ole tiettävästi yhtäkään tutkintaa yhdenkään muun kristillisen tai uskonnolisen yhteisön toimintaa kohtaan Ukrainassa.

– Tämä kertoo valitettavasti paljon. Moskovan patriarkaatin pappeja ei oteta palvelemaan Ukrainan sotavoimiin. Yksi pappi oli osoittanut ruoka-avun tuomisella Venäjän sotavoimille paikan, missä joukot olivat. Ohjus osui heti papin lähdettyä paikalta.

Kaikesta propagandasta ja valheista huolimatta isä Orest odottaa dialogia ja Kristuksen kirkon yhdistymistä.

– Jos käyttäisimme nämä kaikki resurssit hyvään, niin tulokset olisivat nyt toisenlaiset. Venäjä ja Moskovan patriarkaatti ovat kuitenkin tehneet kaikkensa, ettemme yhdistyisi tai meitä ei olisi edes olemassa.

Isä Orest huomauttaa, ettemme saisi unohtaa Kirkon tärkeintä tehtävää – ylösnousseesta Kristuksesta ilosanoman julistamista ja sielujen pelastumista. Sen pitäisi mennä kaiken kirkkopolitiikan ja erimielisyyksien edelle.

– Kuinka voi olla iloitsematta siitä, että miljoonat aiemmin Moskovan patriarkaatista lähteneet ja kirkosta eronneet ukrainalaiset ovat nyt palanneet kirkon yhteyteen?  Meillä on nyt 5 000 seurakuntaa ja miljoonia seurakuntiemme jäseniä. Kiitos olemassaolomme, ukrainalaiset ovat löytäneet uuden hengellisen kodin ja palanneet Kristuksen kirkkoon. Sen pitäisi olla kaikkien kristittyjen ilo, kun eksyneet ja kadonneet ovat löytyneet ja palanneet kotiin. Ja se on niin tärkeää juuri sodan keskellä.

Ukrainalaiset ovat osoittaneet tukeaan Ukrainan ortodoksiselle kirkolle ja äänestäneet jaloillaan.

– Samaan aikaan, kun Moskovan patriarkaatin alaisissa kirkoissa käy yhä vähemmän ihmisiä, Ukrainan ortodoksisessa kirkossa tilat eivät meinaa riittää ja ihmiset kokoontuivat pääsiäisenä jopa kirkon ulkopuolella – tai jos kylässä ei ollut Ukrainan ortodoksista kirkkoa, niin pääsiäisyön jumalanpalvelus saatetaan toimittaa jopa ulkona.

Rukouksella todellista apua

Isä Orest kiittää vuolaasti suomalaisia kaikesta heidän antamastaan tuesta.

– Olemme todella tunteneet sen. Kristillisen avun. Totuudessa pysymisen ja tuen.

Isä Orest rohkaisee ja pyytää ennen kaikkea rukoilemaan ja puhumaan totuudesta.

– Rukous on kaikkein tärkein asia, millä voimme auttaa näissä oloissa ja sodassa. Moni sotilas pyytää rukouksia puolestaan. Ja myöhemmin kiittävät, että ovat ihmeen kaupalla pelastuneet läheltä piti -tilanteissa tai päässeet pois vaikeista olosuhteista. Siksi pyydämme rukoilemaan. Rukouksen lisäksi voimme näin antaa materiaalista tukea esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta, jotka auttavat ukrainalaisia ja Ukrainaa. Kaikki taloudellinen tuki ja erilaiset keinot ovat hyviä. Jokainen tietää, kuinka paljon ja kuinka pystyy auttamaan. Tärkein on kuitenkin uskossa lausuttu rukous.