Ylen Miljoona roskapussia -kampanja pyörähti käyntiin maanantaina 15.4. ja se jatkuu 5.6. asti. Kuka tahansa voi ilmoittaa luonnosta keräämiensä roskapussien määrän Ylen laskuriin (Avaa uuden sivuston).

Kampanja järjestetään nyt toista kertaa. Vuonna 2023 kampanja-aikana kerättiin 210 372 roskapussia, joten tavoitteesta puuttuu vielä lähes 790 000 pussia.

Kampanjan alkaminen ja lumen alta paljastuvat roskat ovat aktivoineet myös roskajuoksijat, roskakävelijät ja Roska päivässä -liikkeen roska-aktivistit. 

Roska päivässä -liikkeen toimintaan kuuluu esimerkiksi roska-astioiden koristeleminen. Tässä artikkelissa ikonografi Alexander Wikström vastaa siihen, voiko roskiksen kaunistaa ikonilla.

Roska päivässä -liikkeen ratkaisut roskaongelmaan

Toimittaja ja sosiaalipsykologi Tuula-Maria Ahonen perusti lastensa Iisan ja Ilonan kanssa Roska päivässä -liikkeen jo vuonna 2000.

Idea oli simppeli: jos jokainen keräisi yhden roskan päivässä, ympäristö olisi pian paljon siistimpi.

Liike toimii nykyään maailmanlaajuisesti. Tarkkaa jäsenmäärää ei tiedetä, koska jäsenistä ei pidetä kirjaa ja jäsenmaksut perustuvat vapaaehtoisuuteen. Suomenkielisessä Facebook-ryhmässä on tällä hetkellä yli 7000 jäsentä.

Roska päivässä -liikkeeltä löytyy ideoita myös roskaamisen ennaltaehkäisemiseen, kuten roskapönttöjen kaunistaminen maalaamalla sekä miniroskisten (Avaa uuden sivuston) askarteleminen. 

Miniroskis on ilmatiivis filmipurkki, ksylitolipastillipurkki tai vaikkapa diabeetikon koeliuskapurkki. Siihen voi laittaa turvallisesti tupakantumpin, nikotiinipussin tai purkan, jos varsinaista roskista ei satu olemaan lähistöllä.

Monilla roska-aktivisteilla on aina mukana miniroskiksia, joita he jakavat ilmaiseksi tupakoitsijoille. Luovutushetkestä on tapana ottaa valokuva somessa jaettavaksi.

Tässä on nähdäkseni kyse käyttäytymistieteisiin pohjaavasta tuuppauksesta (engl. nudging): ohjataan ihmisiä tekemään parempia valintoja ilman taloudellisia kannustimia tai sanktioiden uhkaa.

Kaunis roskapönttö tai miniroskis tekee halutusta valinnasta (eli roskien laittamisesta roska-astiaan) houkuttelevamman kuin ei-halutusta (siis roskaamisesta).

Voiko miniroskiksen koristella pyhillä kuvilla?

Halusin selvittää, voisiko purkkiin liimata esimerkiksi lehdestä leikatun kuvan ikonista. Minua kiinnosti laajemminkin se, mitä kaikkea voi tai ei voi koristella ikoneilla.

Otin yhteyttä ikonimaalari Alexander Wikströmiin, jolla on opettanut ikonimaalausta vuodesta 1991 alkaen.

Wikström vastasi kysymyksiini sähköpostitse:

“Miniroskiksessa – esimerkiksi tupakantumppeja varten – ikoni, risti, tai muu uskonnollinen aihe voisi sinänsä olla meille hyvä muistuttaja luonnon pyhyydestä ja sen suojelemisesta, mutta mielestäni ikoni pyhänä kuvana ei kuitenkaan sovi sen kuvittamiseen; ei myöskään risti tai jokin ikonin elementti, kuten siunaava käsi. Kysymys on kuitenkin roskan säilyttämisestä.” 

Näin ollen ikoniaihe ei soveltuisi myöskään isomman roska-astian kaunistamiseen. 

Wikström jatkaa, ettei hän ainakaan itse suosittelisi painattamaan ikonia tai muuta uskonnollista kuvaa roskapussiin tai vessapaperiin, koska tällainen ei olisi kunnioittavaa Alkukuvaa kohtaan.

Kirkon lattian kiveyksenkään koristelussa ei saa käyttää ikoni- tai ristiaihetta, koska kuvion päällä kävellään.

Sen sijaan T-paitojen koristelemiseen ikoneilla Wikström ottaa vähemmän jyrkän kannan:

“Ainakin joitakin vuosia sitten Venäjällä myytiin T-paitoja, joiden rintamukseen oli painettu ikoni, kuten Rublevin Pyhä Kolminaisuus tai Vladimirin Jumalanäiti. Miksi ei: sehän toimii tavallaan ”matkaikonin” tehtävässä.”

Toisaalta myös ikonin päälle pukeminen nostaa esiin kysymykseen ikonin kunnioittamisesta – etenkin siitä, miten vastaantulijoitten tulisi suhtautua paitaan painettuun pyhään kuvaan: suutelemallako?

Luontoa tulee varjella roskaamiselta

Ikonin koristekäyttöä koskevien pohdintojen ohessa Wikström ilmaisee olevansa samaa mieltä roskien keräämisen ja roskaamisen ennaltaehkäisemisen tärkeydestä:

“Kannatan ehdottomasti Miljoona roskapussia- sekä miniroskishanketta ympäristön ja luonnon varjelemiseksi roskaamiselta. Luonto itsessään on pyhä, ja kaikkea pyhyyttä täytyy kunnioittaa.”

Luonnon pyhyydestä muistuttaa myös Elizabeth Theokritoff kirjassaan Ihminen ja luomakunta – Ortodoksisen kirkon näkökulmia ekologiaan (Valamo Kustannus 2022). 

Kirjan viimeisillä sivuilla hän kirjoittaa myös siitä, kuinka jokainen huolenpidon ja vastuunoton osoitus Jumalan luomakunnasta on käytännön suostumus hänen pelastussuunnitelmaansa ja merkki halusta olla Kaikkivaltiaan työtoveri. 

Esimerkkinä Theokritoff mainitsee paperiliuskan asianmukaisen kierrättämisen, mutta esimerkiksi voisi nostaa myös roskien keräämisen luonnosta tai kauniin miniroskiksen lahjoittamisen tuntemattomalle vastaantulijalle.

Haastattelua tehtäessä Antti Narmala on viettänyt Kenian maaseudulla aikaa ohjaten luostarikirkon seinämaalauksia Kinangopissa, vehreällä vuoristoseudulla Nairobin lähistöllä. 

Sittemmin Narmala on jo palannut Suomeen, missä hän työskentelee Heinävedellä sijaitsevassa Valamon luostarissa johtavana konservaattorina ja ikonimaalauksen opettajana. Seuraava Ikonisilta Keniaan -hankkeen matka on vuorossa ensi tammikuussa.

‒ Keniassa on pakko päästää irti aikatauluista ja ennakkosuunnitelmista, heittäytyä ja improvisoida, mitään valmista ohjelmaa on turha tehdä. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, Antti Narmala kertoo.

Hän myöntää, että hänenlaiselleen suorittajaluonteelle, jolla on aina ”sata rautaa tulessa”, sopeutuminen afrikkalaiseen elämänasenteeseen oli alussa hyvin vaikeaa.

Pyhittäjä-äiti Gavrilia esikuvana

Narmala kokee yhdeksi esikuvakseen kreikkalaisen nunnan, pyhittäjä-äiti Gavrilian, joka kutsui itseään ”enkelten jalkapalloksi”, koska sanoi aina kyllä kaikkeen, ja matkusti ympäri maailmaa käytännössä ilman rahaa.

‒ Yritän aina sanoa kyllä. Jos aina sanoo ei, Jumalan toiminnalle ei jää tilaa, Narmala sanoo.

Hän päätyi Keniaan monen mutkan kautta, sanottuaan ”kyllä” idealle viedä suomalaista ikonimaalausosaamista Keniaan. Ajatus syntyi vuoden 2015 Lappeenrannan kirkkopäivien jälkeisellä vierailuilla Valamossa, jossa oli mukana muun muassa Saharan eteläpuolisen Afrikan ainoassa ortodoksisessa pappisseminaarissa Nairobissa opettanut isä Evangelos Thiani sekä kyseistä seminaaria organisoimassa ollut rovasti Rauno Pietarinen. Syntyi päätös järjestää ikonimaalauskurssi Nairobin seminaarin opiskelijoille yhteistyössä Filantropia ry:n ja Valamon luostarin kanssa. Narmala matkusti Nairobiin seuraavana vuonna seuranaan Filantropia ry:n ulkomaan hankkeiden projektipäällikkö Minna Rasku.

‒ Erot oppilaissa ikonimaalauskurssilla Keniassa ja Suomessa ovat suuret. Suomessa ollaan arkoja, mutta Keniassa arkuus on vähäistä ja innokkuus suurta. Kenialaiset eivät jää epäilemään omia taitojaan vaan tekevät rohkeasti, Narmala kertoo.

Muutakin kuin ikonimaalauksen opettamista

Kenian ortodoksisessa kirkossa taloudelliset resurssit ovat niukat. Kirkko voi olla ensin puun alla. Ennen kivisen kirkon rakentamista kirkko saatetaan rakentaa savesta tai aaltopellistä. Ikoneihin tai muuhun kirkon esineistöön ei ole varaa panostaa.

‒ Keniassa ikonien asema ei ole niin elävä kuin Suomessa. Ikonit eivät ole seurakuntalaisille omaa kulttuuria, vaan vierasta tuontitavaraa. Ikonien valkonaamaiset pyhät jäävät usein etäisiksi ja muistuttavat kenialaisia kolonialismin ajasta. 

Käsin maalattuja ikoneja on vain harvoissa kaupunkikirkoissa, maaseudulla ikoneja on vähän, ja ne ovat lähinnä Kyprokselta ja Kreikasta tuotuja painokuvia.

‒ Kenialaiset ortodoksit toivovat, että ikoneissa olevat pyhät muistuttaisivat enemmän heitä, jolloin ikoneja olisi helpompi lähestyä. 

Ikonien maalaamisen lisäksi Narmala on opettaa kenialaisille ikoniteologiaa ja ikonografiaa.

‒Hanke on vahvasti missiologinen, Narmala sanoo.

Narmala on käynyt Keniassa vuodesta 2016 lähtien pandemiavuosia lukuun ottamatta kerran vuodessa noin kolmen viikon työjakson verran. Työjakson ajalta Filantropia maksaa Valamon luostarille hänen palkkansa sekä matkakulut. Muutoin Narmala tekee työn vapaaehtoistyönä.

Vuonna 2023 hän aloitti uuden urakan, pienen luostarikirkon seinämaalausten suunnittelun ja organisoimisen. Työssä hänellä on apuna kaksi Nairobin ensimmäisen ikonimaalauskurssin lahjakkainta oppilasta. Hänen ohjauksessaan käytännön maalaustyöstä vastaa suomalainen ikonimaalarimunkki Gabriel ja kaksi Nairobin toisen ikonimaalauskurssin lahjakkainta oppilasta, Samuel ja Andrew Njoroge.

Kirkko sijaitsee vehreällä vuoristoseudulla, jossa sataa paljon, ja kirkko on siksi ajoittain kostea. Yöllä lämpötila saattaa laskea pakkasen puolelle. Kirkon katto on paneloitu luonnonpuulla, mistä syystä pinta on epätasainen.

Narmala suunnitteli, että maalaukset tehtäisiin MDF-levyille, joiden sijaan löytyikin vain vaneria, joka on kosteudelle herkkää.

‒ Pohjustukseen piti kiinnittää erityistä huomiota. Levyt käsiteltiin useaan kertaan kaseiiniliuoksella ja lopuksi kääntöpuoli kosteuseristettiin vielä sulattamalla kirkosta löytyneitä tuohuksen pätkiä sekä suitsutuspihkaa ja sivelemällä tärpätillä ohennettu seos taustaan, Narmala kertoo.

Kahden maalausjakson jälkeen valmiina ovat maalaukset Ilosanoma Jumalansynnyttäjälle, Kristuksen syntymä, Teofania, Kristuksen kirkastuminen, Ristiinnaulitseminen ja Ylösnousemus.

Mallia Suomeen?

Kenian ortodoksisuutta Narmala kuvailee eläväksi ja elämäniloiseksi arjen uskonnollisuudeksi.

‒ Kenialaiset ovat nuoria, mediaani-ikä on 19 vuotta. Nuoret ja lapset näkyvät seurakunnissa. Lapsesta asti totuin Suomessa siihen, että kirkossa on jumalanpalveluksessa viisi mummoa ja minä, Narmala sanoo.

Kenian ortodoksisen kirkon arkkipiispa Makarios on kotoisin Kyprokselta. Hän on viisaasti ymmärtänyt, että ainoa mahdollisuus kirkon kasvulle Afrikassa on sallia paikallisen ylistysperinteen musiikkeineen, lauluineen ja tansseineen tulla osaksi liturgiaa.

Narmala on Kenian ortodoksisuuteen tutustuessaan miettinyt paljon sitä, miten Suomessa ortodoksinen kirkko kohtaa nuoret ja keski-ikäiset sekä lapsiperheet.

‒ Ovatko vanhemmat lapsineen aidosti tervetulleita jumalanpalvelukseen, vaikka lapset eivät osaisi olla hiljaa hiiskumatta koko palveluksen ajan?

– Lapsesta asti totuin Suomessa siihen, että kirkossa on jumalanpalveluksessa viisi mummoa ja minä.

Narmala on nähnyt paljon etenkin Kenian maaseutua kulkiessaan arkkipiispa Makarioksen mukana tämän paimenmatkoilla. Kenia on näyttänyt hänelle vehreyden ja kauneuden, ihmisten vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden, mutta myös yhteiskuntarauhan haurauden ja esimerkiksi poliisien korruptoituneisuuden.

‒ Täällä on paljon hyvää ja kaunista, tänne kaipaa aina takaisin, mutta on aina kiva myös mennä takaisin Suomeen. Arvostukseni Suomen demokratiaa ja hallintoa kohtaan on kasvanut.

Narmala kokee Keniassa oppineensa ja oppivansa koko ajan lisää luottamusta Jumalaan.

‒ Isä John, jonka luostarikirkkoa maalaamme, muistuttaa aina, että tärkeintä on Jumalan aika – tai ajattomuus, sitä emme voi muuttaa. Omaa hengellistä elämääni inspiroi kenialaisten valtavan vahva usko ja luottamus Jumalaan.

Keniassa Suomi ja muisto suomalaisista lähetystyöntekijöistä on tullut vastaan monta kertaa.

Narmala on osa pitkää suomalaisten ortodoksien jatkumoa Keniassa.

‒ On ihmeellistä tulla näin kauas Suomesta ja kohdata jotenkin kotoinen fiilis. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden, kuten Lintulan igumenia Marinan ja isä Teppo Siilin ja vaimonsa Pirkon lähetystyö elää täällä esimerkiksi kirkkojen, klinikoiden ja koulujen nimissä.

Kuva ylhäällä: Antti Narmala on lähdössä Keniaan seuraavan kerran ensi tammikuussa Ikonisilta Keniaan -projektin merkeissä. Kyseessä ei siis ole vain pyhittäjä Mooses Etiopilaisen luostarikirkon kaunistaminen, vaan suomalaisen ikonimaalausosaamisen vieminen Kenian ortodoksiseen kirkkoon laajemminkin.