Halloweenin juhlinta ajoittuu Suomessa lokakuun loppuun. Pyhien päivänä muistellaan vainajia, mutta ortodokseilla vainajien muistelu keskittyy näihin aikoihin erityisesti Dimitrin lauantaihin 19. lokakuuta ja Karjalan valistajien juhlaan 2. marraskuuta.

– Halloween on teema, johon kiertävänä opettajana törmää vuosittain. Tuntuu, että kouluilla askarrellaan loka-marraskuussa vuosi vuodelta enemmän kurpitsalyhtyjä, luurankoja ja lepakoita. Monilla kouluilla on myös halloween-teemaisia diskoja ja naamiaisia, kertoo uskonnonopettaja Inkeri Remsu.

Ortodoksinen kirkko ei suosi halloweenin viettoa. Remsun omina kouluaikoina uskonnonopettajan suhtautuminen halloweenin viettoon oli varsin tiukkaa.

– Hän sanoi suuttuvansa meille ortodoksioppilaille, jos saa tietää kenenkään meistä viettävän halloweenia. Ymmärrän hänen kantansa, mutta olen itse opettajana koittanut suhtautua teemaan avoimemmin. Vain muutamat oppilaat ovat kertoneet, että juhlan viettoon suhtaudutaan heidän kodissaan jyrkästi.

Remsu on ratkaissut asian avoimella keskustelulla oppilaiden kanssa.

– Puhumme oppilaiden kanssa jonkin verran halloweenista ja sen alkuperästä, mutta olen koittanut painottaa, että meillä ortodokseilla on Suomessa samoihin aikoihin ihan oma juhla eli Karjalan valistajien muistopäivä. Halloween-askarteluista ja diskoista olen sanonut, että niihin voi osallistua oman harkinnan mukaan, kunhan muistaa, että halloween ei liity mitenkään ortodoksiseen kirkkoon. 

Remsu huomauttaa, että naamiaiset ja muut vastaavan tyyppiset juhlat ovat oppilaille toisaalta myös tärkeää ja mukavaa yhdessäoloa luokkakavereiden kanssa.

– Itsekin pukeuduin viime vuonna koulun naamiaispäivänä Minni Hiireksi, ja saimme oppilaiden kanssa aiheesta hyvän keskustelun siitä, että vaikka halloween ei ole kirkollinen juhla, voi välillä hassutella. Kirkolla on sitten tietysti omat vuotuiset juhlansa, joiden vietto kuuluu ortodoksiseen elämäntapaan.

Halloweeniin kuuluvista ”Karkki vai kepponen” -kierroksista Remsu on niin ikään keskustellut oppilaiden kanssa. Kierroksella lapsilla ja nuorilla on tapana paitsi pukeutua melko pelottavaankin naamiaisasuun, myös pyytää makeisia, jotta ovensa avannut ei joutuisi kepposen kohteeksi.

– Olen sanonut, että karkin kerjääminen on Suomessa varsinkin vanhemmille ihmisille vierasta, joten kepposet kannattaa jättää tekemättä. Olen myös muistuttanut kevään virpomisperinteestä, että silloin voi saada herkkuja ilman kerjäämistä, kun on jakanut hyvää mieltä ja kauniisti koristeltuja oksia muistuttaen samalla Kristuksen ratsastamisesta Jerusalemiin.

Toisaalta Inkeri Remsu kummastelee suomalaista suhtautumista halloweeniin etenkin, kun hän vertaa asennoitumista vaikkapa siihen, jos kouluun ilmestyy jotakin uskontoon viittaavaa.

– Joillakin kouluilla ikonin tuominen luokkaan herättää muutamissa opettajissa vastarintaa, mutta tämä amerikkalainen kauhujuhla on otettu avosylin vastaan. Uskonnon näkymisestä kouluissa keskustellaan paljon, mutta halloweeniin ei tunnu liittyvän samanlaista problematiikkaa. Moni tuntuu pitävän halloweenia neutraalina ja kaikille sopivana. Osa opettajista on ollut aidon hämmästynyt, kun olen kertonut, etteivät ortodoksit vietä tätä juhlaa.

Inkeri Remsun kodissa ei vietetä halloweenia.

– Nykypäivän uskonnonopettajana olen varonut ottamasta liian jyrkästi kantaa. Pääasia, että oppilaat tietävät, ettei juhlalla ole mitään tekemistä ortodoksisen kirkon kanssa. Karjalan valistajien juhlan tunteminen on tietysti myös tärkeää.

Yhtä hyvin aihetta voisi lähestyä kysymällä, mitä ortodoksien kirkko sitten suosii? Vastaus on: kaikkea, mikä auttaa ihmistä kohtaamaan Kristuksen. Kristuksen tykö vievät polut ovat moninaisia. Kirkko kohtaa erilaisia ihmisiä, kun se suorittaa tehtäväänsä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa: erilaisia heimoja, kansoja ja kulttuureita. Siksi kirkko ottaa huomioon myös paikallisia tapoja, joista osa voi kuitenkin olla ristiriidassa evankeliumin ilosanoman ja Raamatussa annetun ilmoituksen kanssa. Tästä syystä kirkko saattaa suhtautua kielteisesti joihinkin tapoihin.

Osa pakanallisista, esikristillisistä ja ei-raamatullisista tavoista ovat sisällöltään sellaisia, että niiden perimmäinen tarkoitus ja sanoma eivät ole liian kaukana kristillisestä. Sellaisia tapoja – joiden joukkoon kuuluu myös tiettyjä juhlia – kirkko on hyödyntänyt lähetystyössään ja opetuksessaan linkittäen ne kristinuskon keskeisiin asioihin. Näin esikristillinen tapa saattoi saada kristillisen latauksen, jolloin kristillisen sanoman sisäistäminen helpottui joissakin kulttuuriympäristöissä. Vanha saattoi saada uuden sisällön ja merkityksen. Pakanalliset tavat valjastettiin siis palvelemaan kirkon tehtävää.

Juhla on arvostuksen osoitus

Aina kirkko ei kuitenkaan onnistunut vanhojen tapojen ja perinteiden kristillistämisessä. Ikävän usein kirkollinen valistustyö jäi puolitiehen, ja kompromissista tuli ikään kuin itse tavoite. Lähes kaikissa kulttuureissa kristinuskon rinnalle on jäänyt pakanallisia tapoja ja näkemyksiä. Tänä päivänä kirkon paimenet voivat toisinaan olla jopa turhan arkoja puhumaan niistä avoimesti.

Kun ajat muuttuvat, muuttuu myös ihmisten arvomaailma. Omasta ”vanhasta” vieraantunut ihminen hakee elämäänsä uutta ja omasta mielestään raikasta jostain kaukaa. Viime vuosina Suomessa on enenevässä määrin alettu viettää elokuvista tuttua Halloween-juhlaa. Moni ihmettelee, miksi ortodoksinen kirkko Suomessa ei vietä sitä.

Juhlimalla ihmiset osoittavat arvostusta henkilöä, tapahtumaa tai muuta juhlan sanomaa kohtaan. Toki ihmiset järjestävät juhlia myös viettääkseen aikaa yhdessä, vailla sen suurempaa aatetta. Tällaiset juhlat ovat vain hetkellisiä välähdyksiä keskellä harmaata arkea.

Suunta kohti pelastusta

Kirkon suhtautuminen juhliin on erilaista. Kirkon liturgisen vuoden aikana suuremmat juhlat muodostavat aaltoja, jotka paitsi hetkellisesti nostavat ihmisen arjen syvyyksistä, myös vievät häntä kohti Kristusta, ylösnousemusta ja ikuista elämää Kristuksessa. Jokainen kirkon juhla on askel kohti pelastusta. Yhdessä ne muodostavat liikkeen, jota askeettisessa kirjallisuudessa sanotaan hengelliseksi kasvuksi.

Tätä pelastusliikettä, jota kirkon juhlien viettäminen tukee, voisi verrata juhlan hengessä vaikkapa tanssiin; se on ikään kuin tanssia Jumalan kanssa – tanssia, jossa Jumala vie. ”Pelastustanssin” askeleet muodostavat kuvioita. Joskus Jumalan tanssipartneri ottaa virheaskeleen, ja Jumala korjaa virheen. Joskus ihminen turhautuu yhteiseen liikkeeseen ja ottaa virheaskeleen toinen toisensa jälkeen, jolloin koko ”pelastustanssin” kuvio hajoaa. Lopulta virheaskeleista syntyy harhakuvio, jolloin ihmisen yhteys pelastusta kohti vievään Jumalaan heikkenee, ellei jopa katkea.

Wikipedian mukaan ”Halloween on anglosaksisissa maissa pyhäinpäivän aattona vietettävä juhlapäivä – – – Halloweenin syntyyn on vaikuttanut muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan.”

Lisäksi todetaan, että Halloweenia on vietetty Euroopassa anglosaksisissa maissa, kuten Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa – eli alueilla, jotka ovat olleet kelttiläisen perinteen vaikutuksen alaisina. ”Yhdysvaltoihin juhlan toivat irlantilaiset ja skotlantilaiset siirtolaiset. Esimerkiksi Suomessa juhla tunnetaan ennen muuta amerikkalaisessa muodossaan.”

Henkilötasolla voisi ajatella, että anglosaksisiin heimoihin kuuluvalle Halloween kuuluu ikään kuin hänen oman kulttuuriperintönsä ”muistiin”. Kristitylle anglosaksille tämä saattaa olla riittävä syy vaalia kyseistä perinnettä juhlineen ja tapoineen. Pelastuksensa suhteen valveutunut kristitty joutuu kuitenkin arvioimaan, miten jokin tapa tai juhla liittyy pelastukseen – vai liittyykö mitenkään.

Mikäli juhla ei muistuta Kristuksesta, se on harha-askel ”pelastustanssissa”. Tällaisen juhlan vietto ei vielä sinänsä ole syntiä, mutta tarpeeksi usein toistettuna se saattaa muuttaa pelastusliikkeen suuntaa. Juhlasta voi tulla itseisarvo, joka ei ensinnäkään edistä ihmisen hengellistä kasvua, vaan johtaa hänen ajatuksensa tehokkaasti pois siitä, mikä on elämän tarkoitus. Turhan usein unohtuu, että juhlimalla jotakin ihminen tietämättään rakentaa omaa arvojärjestelmäänsä ja asettaa itselleen tietynlaiset suuntimet. Liian usein teemme moniakin asioita elämässämme tietämättä, pohtimatta, arvostamatta ja turhaan.

Evankeliumin keskeisin julistus on, että Jumala rakastaa ihmistä. Jumalalle ei ole ”ihan sama”, miten kullekin ihmiselle loppujen lopuksi käy. Siksi Kristuksen kirkon tehtäväksi on asetettu johtaa ihmiset kohti pelastusta tuomalla heidät Kristuksen yhteyteen (”kastamalla”), mutta myös opettamalla tekemään oikeita ratkaisuja, jotta he eivät tuhlaisi arvokasta elämäänsä jonninjoutaviin asioihin.

Kuitenkaan ei ole syntiä viettää Halloweenia lapsiperheessä hauskanpidon merkeissä, kuten toiset viettävät vaikkapa vuosittaista Nenäpäivää. Asia erikseen on se, onko vietettävällä juhlalla mitään kristillistä kaikua. Kun iloa arkeen haetaan kaukaa meren takaa, samalla helposti unohtuvat merkittävämmät kristilliset juhlat, jolloin kirkot huutavat tyhjyyttään. Näin nykyihminen on jälleen – tietämättään ja asiaa pohtimatta, puolivahingossa – menettämässä yhteytensä Kristukseen. Juhlan kynnyksellä jokaisen on syytä kysyä itseltään ainakin yksi kysymys: miksi ja mitä minä juhlin?

Juttu on julkaistu ensi kertaa marraskuussa 2022. Ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin, etenkin lokakuun lopussa.

Katja Lösösen Ristikanza-dokumenttiprojekti sai alkusysäyksensä negatiivisten tapahtumien jälkimainingeissa.

– Jouduin asiakkaan toimeksiannon yhteydessä karjalaisyhteisön nimissä toimivien kieliaktivistien maalittamaksi muutama vuosi sitten. Kuten on joutunut myös moni muu ortodoksikarjalaisen yhteisön jäsen – erityisesti me, jotka puolustamme ortodoksikarjalaista yhteisöä monikulttuurisena, monikielellisenä ja myös suomalaisena uskonnollisena vähemmistönä.

Lösösen mukaan kyseinen ”etnosentristä ja epäkarjalaista” ajatusmaailmaa edustava taho käyttää ortodoksikarjalaisen yhteisön ääntä yhteisön näkemyksistä välittämättä.

– Tästä aiheutuu monenlaisia ongelmia ja turhaa vastakkainasettelua monikansallisen ortodoksikarjalaisen yhteisön sisällä. Äänen väärinkäyttö johtaa myös monenlaisen misinformaation levittämiseen karjalaisten nimissä.

Esimerkkinä Lösönen mainitsee elokuisen Suomen Kalevala-kansalliseepoksen kokoajan, Elias Lönnrotin patsaan töhrimisen muun muassa kolonialisti-tekstillä. Teosta on ottanut vastuun Rushkiemustu-ryhmä, joka koostuu anonyymeista aktivisteista. He kertovat esi-isiensä olevan eri puolilta Karjalaa ja asuvansa eri kaupungeissa ympäri Suomea. Venäjä-asiantuntija, toimittaja Arja Paananen on analysoinut muun muassa Rushkiemustu-ryhmän toimintaa (Avaa uuden sivuston) Ilta-Sanomissa.

– Ilmiö saa voimaa tiedon ja ymmärryksen puutteesta, joten tiedon lisääminen on Ristikanzan tärkein tehtävä. Suomenkarjalaisten suomalaisuus ei ole tullut ulkopuolelta, vaan me olemme aikoinaan tehneet yhteisönä valinnan, että haluamme kuulua Suomeen ja elää demokratiassa oman kansallisen vähemmistökirkon suojassa. Aktivistien retoriikassa rakennetaan suomalaisvastaisuutta luomalla vääristynyt kuva Suomesta ”pahana läntisenä” valtiona, joka on kolonialisoinut Karjalan.

Usko valtapelien välikappaleena

Niin ortodoksisuutta kuin karjalaisuutta yritetään nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa käyttää erilaisten valta- ja vaikuttamispyrkimysten välikappaleena. Esimerkiksi Moskovan patriarkka Kirill on kirkkonsa päämiehenä asettunut näkyvästi tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Samalla Venäjä pyrkii horjuttamaan ”länttä” kylvämällä disinformaatiota, epäsopua ja hajaannusta myös maan rajojen ulkopuolella.

Suomessa ortodoksisuus ei ole automaattisesti yhtä kuin karjalaisuus tai karjalaiset sukujuuret. Silti yhä monet kirkon jäsenet kertovat ulkopuolisuuden kokemuksistaan, joista jotkut liittyvät siihen, että he eivät ole karjalaista syntyperää ja kokevat, että niin sanotut karjalaistaustaiset ”syntymäortodoksit” ovat ”oikeita” ortodokseja ja muut ”käännynnäisiä”. Tällainen ajatusmalli ei luonnollisestikaan ole Suomen ortodoksisen kirkon näkemys, vaan jokainen kirkon jäsen on yhtä arvokas.

Myöskään Lösönen ei näe sen paremmin ortodoksisuutta kuin karjalaisuuttakaan poissulkevana, vaan ennen kaikkea hyväksyvänä yhteisöllisyytenä. Hänestä niihin molempiin kuuluu vapaus ja oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään.

– On totta, että suku- ja pitäjäkeskeisiin ortodoksikarjalaisiin yhteisöihin sisälle pääseminen vaatii usein aikaa ja omatoimisuutta. Uskon kuitenkin, että ihmisten erilaisia näkökulmia ja kokemuksia avoimesti esiin tuomalla sekin helpottuu.

Ristikanza.fi-sivusto (Avaa uuden sivuston) koostuu journalistisista sisällöistä, jossa erilaisista taustoista tulevat ortodoksiyhteisön jäsenet kertovat omasta suhteestaan historiaan, ortodoksisuuteen ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin arjessa.

– Haluan tuoda hyvin vahvasti esiin sen, että ortodoksikarjalaisuus on muuttunut aina, ja muuttuu koko ajan tälläkin hetkellä. Kyse ole ollut enää aikoihin vain etnisestä identiteetistä vaan enemmänkin yhteisön elämänkatsomuksesta, jossa tärkein elementti mielestäni on suvaitsevaisuus. Ortodoksikarjalaista kulttuuriperintöä ei olisi olemassa ilman yhteisöömme muualta tulleita jäseniä, joille karjalaisen kulttuuriperinnön edistäminen on sydämen asia.

Nuoret ovat ääriliikkeitä kiinnostava kohderyhmä

Lösönen on huolissaan etnosentrismistä eritoten nuorten osalta, jotka saattavat innokkuudessaan tai tietämättömyydessään olla alttiita ääritahojen vaikuttamisyrityksille. Disinformaatio, tosiasioiden vääristely ja suomalaisen yhteiskunnan ja sen jäsenten välisen yhtenäisyyden horjuttamispyrkimykset ovat suoraan Kremlin pelikirjasta.

– Toisaalta kyse on myös suomenkarjalaisuuteen ja yhteisömme historiaan liittyvän tiedon puutteesta. Venäjä ”kaiken takana” on nykyään helppo selitys. Olisi tärkeää, että nuoret löytäisivät tiensä ortodoksien yhteisön jäseniksi ja saisivat sieltä tukea, voimaa ja tietoa omista juuristaan. Se on parasta vastavoimaa ääriajattelua vastaan.

Omiin juuriin voi kiinnittyä terveellä tavalla muiden ihmisten kautta.

– Olen itsekin oppinut eniten omasta suvustani juttelemalla ihmisten kanssa eri puolilla Suomea – aina löytyy joku, joka on tuntenut vaikkapa jonkun sukulaisen, jota itse ei ole ehkä koskaan tavannut. Uskon, että myös nuoret hyötyisivät tällaisesta kollektiivisesta tiedon jakamisesta.

Juurettomuus ja paha olo altistavat

Nykyään vaikkapa sarafaaniin pukeutuminen tai itkuvirsien esittäminen voi poikia syytöksen kulttuurisesta omimisesta, mikäli sarafaanin kantaja tai itkijä ei ole karjalaistaustainen. Lösösen mukaan maalittajien perimmäisenä tavoitteena on vaikeuttaa kulttuuriperinnön parissa työskentelevien kansalaisjärjestöjen sekä yksittäisten tieteen- ja taiteentekijöiden toimintaa ja näin nävertää luottamusta demokratiaan.

– Ristikanzan aloittamisen myötä on paljastunut, että en ole ainoa maalittamisen kohteeksi joutunut, vaan uhreina on myös muita tutkijoita ja kansanperinteen harjoittajia. Aktivisteissa on paljon juuretonta porukkaa, joka kaipaa elämälleen syvempää merkitystä. Lisäksi on ”lahkolaisia”, jotka eivät kyseenalaista mitään, vaan hakevat omalle pahalle ololleen helppoja selityksiä ja syyllisiä. Jotkut haluavat päästä käyttämään valtaa eli rajoittamaan muita omalla ideologiallaan. Ainoa järjellinen tapa vastata vaikuttamisyrityksiin on tiedon lisääminen.

– Toisaalta on hienoa, että nuoret ovat kiinnostuneita omista juuristaan. Toivottavasti Ristikanza pystyisi auttamaan heitä suvaitsevan ja eteenpäin vievän ortodoksikarjalaisen identiteetin rakentamisessa.

Ristikanza-verkkosivustolta löytyy ihmisten omia tulkintoja kulttuuriperinnöstä, minkä lisäksi avataan tutkimustietoa ja historiaa esimerkkien kautta. Hankkeen antia voi seurata myös Facebookissa ja Instagramissa, mikä mahdollistaa myös keskustelun aiheen tiimoilta.

– Sivuston ilmapiiri ei ole minusta korostuneen kirkollinen tai tieteellinen, vaan pikemminkin hannukarpomainen, nauraa Lösönen.

Karpomaisuudella hän viittaa toimittaja Hannu Karpoon, joka lähestyi aiheita aktiiviurallaan hyvin kansanomaisella tavalla. Lösönen toivoo, että Ristikanzan jutuista välittyisivät lämminhenkisyys ja hierarkian mataluus tai jopa sen puuttuminen. Uutta materiaalia ilmestyy sivustolle keskimäärin kerran viikossa.

Pääkuva ylhäällä: Katja Lösönen harrastaa feresejä ja ompelee niitä käsin.

Nykyaika asettaa omia haasteita myös Suomen ortodoksisen kirkon hautausperinteiden osalta: yhä useammin esiintyy esimerkiksi toiveita pitää arkun kansi suljettuna hautaan siunaamisen aikana, minkä lisäksi vainajien tuhkaaminen on niin ikään yleistynyt ortodoksien keskuudessa. 

– Nykytrendi on valitettava kehityskulku erityisesti täällä Etelä-Suomessa, jossa ortodoksiseen hautajaiskulttuuriimme vaikuttaa merkittävästi läntinen ja maallinen hautausperinne, sanoo Helsingin ortodoksisen seurakunnan rovasti Teo Merras.

Aiempina vuosina on käyty muun muassa keskustelua siitä, pitäisikö papin siunata tuhkattu vainaja.

– Edellä mainitun kehityskulun puristuksessa näitä erikoisiakin juttuja välillä näkyy. Sekin on tosiasia, että hautauksia usein tapahtuu luterilaisissa ja tunnustuksettomissa kappeleissa, joissa esimerkiksi suitsuttaminen on lähes aina kiellettyä. Tämä käytäntö on ollut Suomessa vallalla toki pitkään, koska ortodoksisia kirkkoja on niin harvakseltaan. Mutta ei se ole meille mitäkään ongelma, sillä toimitamme hautauksen siellä missä pyydetään. Eihän siunaus toki ole suitsutuksesta tai paikasta kiinni, isä Teo sanoo.

Pastoraaliset syyt huomioitava

Ortodoksinen hautausperinteen (Avaa uuden sivuston) mukaan arkkuhautaus on ollut ensisijainen tapa.

– Ortodoksinen kirkko on siis sitoutunut tarjoamaan edelleen perinteenmukaista arkkuhautausta, eli että vainaja haudataan maahan arkussa. Tuhkaus on kuitenkin tullut väistämättä arkkuhautausten rinnalle monista syistä. Ehkä yleisimmät syyt ovat vainajan oma toive ja se, että monille hautausmaille tai moniin sukuhautoihin voidaan haudata vain uurnia. Ortodoksinen kirkko on tämän asian joutunut hyväksymään. Itse näkisin, että pastoraaliset syyt puoltavat myös tuhkauksen hyväksymistä, isä Teo pohtii.

Ortodoksisen kirkon traditio ei salli tuhkan ja uurnan siunaamista hautaustoimituksessa vainajan ja arkun sijaan.

– Se ei ole meidän kirkossamme mahdollista, isä Teo vahvistaa.

Tilanne saattaa olla hankala, jos henkilö on kuollut muualla kuin Suomessa ja tuhkattu siellä.

– Joskus – etenkin, jos vainaja on kuollut ulkomailla – joudutaan tilanteeseen, jossa siunausta ei voida järjestää ennen tuhkausta. Tällöinkään emme toimita varsinaista hautauspalvelusta.

Isä Teo muistuttaa ortodoksisen kirkkomme runsaista mahdollisuuksista tukea kirkon jäseniä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa.

– Meidän ortodoksisella kirkollamme on suuri vahvuus tässäkin tilanteessa: vainajien muistopalvelus eli panihida (Avaa uuden sivuston), joka voidaan toimittaa myös, kun vainaja on jo tuhkattu. Siinä rukoilemme edesmenneen vainajan puolesta riippumatta siitä, missä hän on kuollut ja tai minne hänet on haudattu.

Panihida on mahdollista toimittaa myös niin sanotussa uurnanlaskussa..

– Jos pappi pyydetään mukaan, voi hän toimittaa uurnanlaskun jälkeen joko panihidan tai lyhyemmän litanian.

Yleisesti hautauskäytännöistä isä Teo haluaa nostaa esiin yhden seikan.

– Mikäli syystä tai toisesta päädytään tuhkaukseen arkkuhautauksen sijaan, tällöinkin vainaja tulee saattaa kirkosta autoon eikä jättää vainajaa kirkkoon saattoväen poistuessa. Jotkut kutsuvat tätä ns. hiljaiseksi saatoksi, mutta se ei ole ortodoksisen hautausperinteen mukaista. Kantajia on aina saatavilla hautaustoimistojen kautta, jos sukulaisten joukossa ei heitä ole riittävästi. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin joutunut monessa asiassa mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin – ja korostan, että pastoraalisista syistä näin on hyvä tehdäkin – tulee silti pitää kiinni myös kirkon perinteistä. Vainajan kunnioittaminen tulee siis olla kaikissa hautauskäytännöissä etusijalla.

Toisinaan omaiset saattavat suunnitella, että vainajan tuhkat sirotellaan eri paikkoihin. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy tällaista menettelyä, mutta se ei ole myöskään Suomen hautaamista koskevan lainsäädännön mukainen.

Hautaustoimistojen rooli kasvanut

Yhtenä merkittävänä haasteena isä Teo näkee sen, että hautaustoimistojen rooli on kasvanut merkittävästi hautajaisjärjestelyjen osalta.

– Omaiset ovat yhä useammin ensin yhteydessä hautaustoimistoon eivätkä seurakuntaan. Seurakuntamme toiveena kuitenkin olisi, että hautajaisjärjestelyt pitäisi aina aloitettaisiin aina omasta seurakunnasta.

Toinen merkittävä muutos isä Teon mukaan on ollut se, että seurakunnasta pyydetään yhä useammin kirkkoon kuulumattomien hautauksia. Kyseessä voi olla esimerkiksi kirkosta eronnut henkilö.

– Tällöin pyrimme toisaalta kunnioittamaan vainajan vakaumusta, mutta myös palvelemaan surun keskellä olevia omaisia toimittamalla vaikkapa panihidan hautauspalveluksen sijaan.

Kaiken kaikkiaan aihepiiri vaatii tahdikkuutta: on osoitettava kunnioitusta sekä vainajaa että hänen omaisiaan kohtaan.

– Onhan koko hautausasiassa kyse myös vainajan omaisten kohtaamisesta ja heidän palvelemisestaan, isä Teo sanoo.

Pääkuva ylhäällä: Dimitrin lauantaina 19. lokakuuta muistellaan vainajia./ Maria Hattunen