Kiovan luolaluostarin reliikki-ikonin tie Helsingissä sijaitsevaan ja ukrainalaisten suosimaan Pyhän profeetta Elian kirkkoon alkoi, kun ukrainalainen pappi, isä Serhii Danilov ilmaisi pyhäkköyhteisönsä toiveen saada rukouskäyttöön reliikki-ikoni Kiovan kuuluisasta luolaluostarista. Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Petšerskin lavra eli Kiovan luolaluostari tunnetaan merkittävänä ortodoksisena kilvoituspaikkana, jonka lukuisia kilvoittelijoita on luettu pyhien joukkoon.

Isä Serhii kääntyi asiassa Haminan piispa Sergein puoleen. Tuossa vaiheessa yksi vaihtoehto oli, että ikonin voisi tilata Kiovan luolaluostarista, mutta hankinnalle olisi tarvittu sponsori. Isä esipaimen jäi pohtimaan asiaa.

– Vasta vähän myöhemmin mieleeni juolahti, että Valamon luostarissa on kaksi Kiovan luolaluostarin pyhien reliikki-ikonia. Niistä toista on säilytetty Valamon luostarin talvikirkon alttarissa, piispa Sergei kertoo.

Isä esipaimen toimi ennen piispaksi valintaansa Valamon luostarin johtajana. Hän arvelee, että Valamon luostarissa on tällä hetkellä tuhatkunta ikonia, ehkä enemmänkin. Niitä päätyy luostarin omistukseen jatkuvasti lahjoituksina pyhiinvaeltajilta tai testamenttien kautta. Myös kyseessä oleva ikoni tuli Valamoon pyhiinvaeltajien mukana yli kymmenen vuotta sitten.

– Muistan yksittäisiä Valamon ikoneita osittain siitä syystä, että olin aikoinaan Valamon luostarin kirkkokaluston hoitajana – minkä lisäksi olen elänyt luostarissa yli 30 vuotta, piispa Sergei kertoo.

Valamon luostarin nykyinen igumeni, arkkimandriitta Mikael suhtautui reliikki-ikonin lahjoittamiseen myötämielisesti, jos kohta asiaan oli saatava päätös myös luostarin johtokunnalta. Valamon luostari päätti lahjoittaa alkujaan Ukrainasta saadun Kiovan luolaluostarin pyhien reliikki-ikonin kahden vuoden määräajaksi Helsingin ortodoksiselle seurakunnalle. Valamon luostari kuuluu Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan, jonka piispana toimii metropoliitta Arseni.

Yhteinen juhla kruunasi kaiken

Igumeni Mikael toi kaivatun reliikki-ikonin mukanaan Helsinkiin, missä vietettiin ukrainalaisen yhteisön ja samalla Helsingin ortodoksisen seurakunnan ja hiippakunnan erityistä juhlaa 27. lokakuuta. Igumeni Mikael iloitsi tuolloin erityisesti siitä, että ihmiset olivat saapuneet sankoin joukoin liturgiaan sekä ikonin ja luostarin veljestön saamasta sydämellisen lämpimästä vastaanotosta.

– Halusimme tuoda ikonin juuri tänne, sillä varmasti tässä yhteisössä on monia ukrainalaisia, joille nämä Kiovan luolaluostarin pyhät ovat läheisiä, ja joiden rukouksiin on näin helppoa turvautua. Kun rukoilemme yhdessä pyhien kanssa, rukouksessamme on enemmän voimaa. Siksi uskon, että tämä ikoni tulee olemaan siunaukseksi ja auttamaan yhteisessä rukouselämässä, sanoi isä Mikael.

Seurakunnan puolesta ikonia vastaanottamassa oli kirkkoherra Markku Salminen, joka iloitsi niin ikään päivän merkityksestä ja kokoontumisesta yhdessä hengellisen aarteen ympärille.

Isä Heikki Huttunen muistutti juhlan liturgiassa opetuspuheessaan siitä, että ikoni on kahden luostarin hengellinen lahja seurakunnalle, ja että pyhien reliikit todistavat meille Kristuksen ylösnousemuksesta ja kutsuvat kirkkoon.

Kiovan luolaluostarin pyhien ikonissa on luolaluostarin maata sekä seuraavien pyhien reliikit:

Pyhittäjä Ilja Muromilainen, pyhittäjä Mooses Unkarilainen, pyhittäjä Markus Haudankaivaja, pyhittäjä Agapit Palkattaparantaja, pyhittäjä Titus Entinen sotilas, pyhittäjä Arseni Työteliäs,  pyhittäjä Longin, Kiovan luolaluostarin portinvartija, pyhittäjä Ipati Parantaja ja pyhittäjä Ahila Diakoni.

Helsingin hautausmaan Pyhän profeetta Elian kirkossa toimitetaan viikoittain liturgia ukrainan ja suomen kielillä.

Jutun kuvat ovat ukrainalaisen yhteisön ja samalla Helsingin ortodoksisen seurakunnan ja hiippakunnan yhteisestä juhlasta 27. lokakuuta 2024.

Kuluneen vuoden aikana, kuten aina, on keskusteltu arvoista: kristillisistä arvoista, yhteiskunnan arvoista, taloudellisista ja monenlaisista muista arvoista.

Mitä ovat ortodoksisen kirkon arvot?

Ortodoksisen kirkon arvot nousevat ortodoksisesta ihmiskuvasta, jossa lähtökohtana on ihmisen hyvyys.

Olemme luodut Jumalan kuvaksi etnisestä taustasta, kielestä, kulttuurista, ulkonäöstä tai muusta erilaisuudesta riippumatta. Ihmisarvon mittapuuna ei ole ihmisen työnteko tai työttömyys.

Keskeisellä sijalla on kaiken elämän kunnioittaminen ja huolenpito luomakunnasta.

Synnyin vuonna 1948, jolloin maanosamme otti ensiaskelia toisen maailmansodan tuhojen jälleenrakennuksessa. Olen sen sukupolven ihminen, joka kasvoi jo lapsesta asti arvostamaan kovaa työtä mutta myös vapautta.

Minulle itselleni tuon vapauden keskeisiä arvoja ovat olleet pienet ja varsin käytännölliset asiat: oikeus koulutukseen, sen mukana myös oman uskonnon opetukseen, sosiaaliturva, vapaa liikkuminen ja luonnollisesti myös sananvapaus.

Ortodoksit arvostavat vapautta, demokratiaa, suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia syvästi kristillisinä arvoina. On toki selvää, että länsimainen demokratia ei ole mikään valmis tai ideaali malli kristillisestä yhteiskunnasta.

Mutta haluaisin samalle korostaa, ettemme arvioisi muutenkaan yhteiskuntia sen mukaan, miten ”kristillisiä” ne ovat, vaan sillä perusteella, miten yhteiskunnissamme on onnistuttu sovittamaan yhteen mahdollisimman laajalle ulotettu yksilön vapaus ja vastuuntunto.

Läntisessä kulttuurissamme on paljon asioita, joita meidän on tulevaisuudessa katsottava kristittyinä hyvinkin kriittisesti.

Me voimme nähdä länsimaisen demokratian varjopuolina esimerkiksi liian pitkälle laajennetun moraalisen vapauden, mutta ymmärrämme samalla, että sen rinnalla kehittyneet vammaisten, lasten ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioitus eivät olisi voineet toteutua ilman, että kaiken lähtökohtana on ollut vapauden kuuluminen kaikille.

Eurooppalainen kulttuurimme, sen ajattelu ja moraali, pohjautuvat kristinuskoon. Kristilliset arvot ovat ikään kuin meidän geeneissämme. Ne takaavat yhteisen arvopohjan hengellisessä mielessä, opillisista eroista huolimatta.

Kristillisyys ei siis ole vain menneisyyden perinne, vaan hengellinen perintömme, joka innoittaa ja antaa elämällemme tänäänkin merkityksen ja syvällisen sisällön.

Sama arvopohja mahdollistaa eri kristillisten ryhmien dialogin, ja jo se on elävää yhteyttä kristittyjen kesken. Siltä perustalta luodaan kotimaamme rauhaa, eurooppalaista rauhaa, koko maailman rauhaa.

Kristillisyys ei kenties anna ohjeita talouspolitiikan sisältöön, mutta linjaa kyllä selvästi sitä, miten ylipäänsä hoidamme kaikkia yhteisiä asioitamme. Yksi keskeinen periaate on puheiden ja tekojen välinen suhde.

Vaikka uskonnollinen tapakulttuuri on tulevaisuudessakin monelle yksityisasia, on uskonnollisen identiteetin arvomaailma läsnä yhteiskunnan kaikilla sektoreilla.

Myös kansallisessa vuorovaikutuksessa kirkon tulee olla rohkea toimija.

Hyvät suhteet valtionhallintoon ovat tärkeitä, mutta olkoon niidenkin tunnusmerkkinä kansalaisvaikuttamisen kirkko, joka ei pelkää nostaa esille sen jäsenistön huolia.

Maailma on muuttunut nopeasti, ja se näkyy myös ortodoksisen maailman geopolitiikassa.

2000-luvulla sekä Ekumeeninen patriarkaatti että Venäjän ortodoksinen kirkko ovat vahvistaneet roolia ortodoksisen maailman voimakaksikkona.

Ekumeeninen patriarkaatti pyrkii edelleen pitämään kiinni entisestä asemastaan ortodoksisen maailman kunniapuheenjohtajana (primus inter pares). Tuon aseman koko ortodoksinen maailma sille suokin.

Moskovan patriarkaatin tilanne on sen sijaan muuttunut. Kirkon ja Kremlin yhteistyön muodoiksi on julkisestikin todettu pyrkimys palauttaa entisen Neuvostoliiton alueiden lisäksi myös muilla alueilla toimivia hiippakuntia ja seurakuntia takaisin Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Tämä prosessi on ollut nähtävissä erityisen selvästi Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Moskovan patriarkaatti on käynyt oikeutta muun muassa Lontoon ja Nizzan katedraalien omistuksesta. Lontoon ortodoksinen katedraali on nyt osa Moskovan patriarkaattia. Nizzassa omistuskiista on edelleen kesken, mutta kaupunginoikeuden helmikuussa tekemän päätöksen mukaan ortodoksinen katedraali Nizzassa kuuluu Venäjän kirkolle.

Moskovan patriarkaatin käsitys Venäjän kirkon vaikutuspiiristä on artikuloitunut 2000-luvulla uudella tavalla. Vaikka Moskova tunnustaa Konstantinopolin aseman, puhuu se itsestään nykyään monikansallisena paikalliskirkkona. Tämä merkitsee sitä, että Moskovan patriarkaatin alue käsittäisi myös Euroopan Unionin, koska esimerkiksi Viro, Latvia ja Liettua ovat patriarkaatin kanonista aluetta.

Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan monikansallisen Moskovan patriarkaatin kanoninen alue ulottuu tulevaisuudessa myös niihin maihin, joihin suuntautuu muuttoliikettä patriarkaatin perinteiseltä alueelta, eli Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.

Moskovan tulkinnat kanonisesta alueestaan hiertävät kuitenkin suhteita lähes kaikkiin muihin paikalliskirkkoihin, myös Suomeen.

Me jaamme sekä Konstantinopolin patriarkaatiin että Vatikaanin näkemykset siitä, että Moskovan patriarkaatin kulttuuri- ja kansalliskriteereistä lähtevä kirkkokäsitys on harhaoppi.

Muiden paikalliskirkkojen tavoin myös Suomen ortodoksinen kirkko katsoo, että Moskovan moderni tulkinta kanonisesta alueestaan on monessakin mielessä Kremlin kansallismielisen ideologian läpitunkemana, koska Moskovan patriarkaatti vastustaa kiivaasti katolisen kirkon tai muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen toimintaa entisen Neuvostoliiton alueella.

Suomen ortodoksisen kirkon ulkopolitiikka nojaa pragmatiaan, jonka keskiössä ei ole haikailua paluusta sen paremmin Bysantin kuin Venäjänkään imperiumin yhteyteen. Pienenä kansainvälisenä paikalliskirkkona haluamme korostaa, että ortodoksisen kirkon oikea kasvusuunta on pienten yhteisöjen vahvistamiseen päin. Tarkoitan tällä sitä, että seuraamme yhteiskunnallista kehitystä ja hyväksymme sen, että vaikka kirkko on historiallisesti hierarkkinen, on sen uskottava pienten ja erilaisten yhteisöjen kasvuun.

Tässä asiassa Suomen ortodoksinen kirkko voi olla myös itse esimerkki isommille. Varhainen ortodoksinen kirkkokäsitys ei tunne patriarkaatteja vaan paikallisyhteisöjä. Sen mukaan jokainen paikallisyhteisö on myös kirkon universaaliuden tae. Seurakunta Lontoossa, Luandassa, Buenos Airesissa tai Tukholmassa ei ole ensisijaisesti osa patriarkaattia vaan itsessään kuva kirkon täyteydestä.

Suomen ortodoksisen kirkon panos kansainvälisessä ortodoksisessa kanssakäymisessä lähtee liikkeelle tästä periaatteesta. Pidämme mahdottomana ajatusta, että Berliinin, Washingtonin tai Oslon ortodoksien asioista päätettäisiin ensisijaisesti muualla kuin näissä kaupungeissa.

Vaikka hyvät suhteet vanhoihin ja suurin patriarkaatteihin Konstantinopoliin, Aleksandriaan, Antiokiaan, Jerusalemiin ja Moskovaan ovat Suomen ortodoksiselle kirkolle tärkeitä, on meidän pienenä toimijana viisasta verkostoitua myös samantyyppisten pienten kirkkojen kanssa.

Tässä mielessä suhteita on tärkeä vahvistaa erityisesti Euroopan unionin alueella toimivien ortodoksisen kirkkojen ja hiippakuntien välillä. Tšekin ja Slovakian, Puolan tai Kyproksen kirkot voivat olla tulevaisuudessa yhä merkittävämpiä kumppaneita, samoin hiippakunnat Brittein saarilla, Ranskassa tai Skandinaviassa.

Suhteiden lähtökohtana on erityisesti samanlainen toimintakulttuuri, jossa ortodoksiset arvot elävät vuorovaikutuksessa länsimaisen demokratian pelisääntöjen kanssa.

Suomen ortodoksisen kirkon henkinen arvopohja on muuttumassa. Kirkon autonomian alkuvuosikymmeninä identiteetti oli tuon ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen suomalaiskansallinen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden henki hallitsi kirkon profiilia myös toista maailmansotaa seuranneen evakkotaipaleen jälkeen.

Valtakunnallinen kulttuuri-ilmaston muutos on näkynyt myös ortodoksisessa kirkossa. Yksi keskeinen haaste tulevaisuudessa on toimintaympäristömme henkinen laajentaminen. Kuluneina vuosikymmeninä aloitettu maahanmuuttajatyö on ollut tähän asti eriytynyt saareke kirkon toimintaa. Nyt identiteetin perustaksi on nousemassa uudestaan sata vuotta sitten Suomessa vaikuttanut monikielinen- ja kulttuurinen kirkko.

Sen mukaisesti tulevaisuuden tavoitteena on yhä kansainvälisemmin orientoitunut ortodoksinen kirkko, hiippakuntineen ja seurakuntineen. Uskossa on se on yhtä koko ortodoksisen maailman kanssa.

Arkkipiispan kanssa Tukholmaan matkustivat ylidiakoni Andreas Salminen ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen.

Vierailun ohjelma alkoi Tukholman vanhan kaupungin suomalaisessa kirkossa (Slottsbacken 2 B-C) perjantaina 1.11. kello 18 panihidalla. Palveluksen jälkeen seurasi seppeltenlasku Suomen sodissa kaatuneiden muistolaatalla.

Lauantaina 2.11. arkkipiispa oli läsnä Pyhän Nikolaoksen kirkossa (Bellmansgatan 13), jossa toimitettiin vedenpyhitys ja liturgia. Palvelukset toimitti rovasti Markku Salminen. Liturgia alkoi kello 10, ja sitä edelsi vedenpyhitys kello 9.30.

Sunnuntaina 3.11. Pyhän Nikolaoksen kirkossa toimitettiin erityisesti lapsiperheille suunnattu liturgia, joka alkoi kello 11. Arkkipiispa Leo oli läsnä myös tässä palveluksessa.

Kaikki viikonlopun palvelukset lauloi nuorisokuorolaisilla vahvistettu Helsingin ortodoksisen seurakunnan ruotsinkielinen Mariam-kuoro, joka vieraili samaan aikaan Tukholmassa. Kuoroa johtivat Rikhard Dahlström ja Varvara Merras-Häyrynen. Kuoro esiintyi myös lauantain liturgian jälkeisellä juhla-aterialla Pyhän Nikolaoksen kirkon seurakuntasalissa. Kuoro oli valmistanut Rikhard Dahlströmin johdolla juhlaviikonlopulle erityistä ohjelmistoa. Jumalanpalveluksissa kuoro lauloi sekä suomeksi että ruotsiksi.

Koko Ruotsin alueella toimiva Ruotsin suomalainen ortodoksinen seurakunta kuuluu Ruotsin ja koko Skandinavian metropoliittakunnan kautta Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. Vuonna 1958 perustettuun seurakuntaan kuuluu noin 2 500 jäsentä, joista suurin osa asuu Tukholman alueella. Muita keskuksia ovat Göteborg, Borås, Eskilstuna ja Hofors.

Uutisen arkkipiispa Leon Tukholman-vierailusta julkaisi ensimmäisenä Suomen ortodoksinen kirkko verkkosivuillaan (Avaa uuden sivuston).

Pääkuva ylhäällä: Lasten ympäröimän arkkipiispa Leon vasemmalla puolella on Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen.

Nurmeksen kappeliseurakunnan pappi, isä Tapio Juntunen teki teologian maisterin tutkintoonsa pro gradu -tutkielman tahoista, jotka arvostelivat kanonisten ortodoksisten kirkkojen hygienia- ja rajoitustoimia koronapandemian aikana. Kriittiset äänenpainot saivat paljon jalansijaa ja näkyvyyttä netissä. Koronapandemian laannuttua tällaiset sisällöntuottajat eivät hävinneet, vaan esille on noussut esimerkiksi kysymys muiden kuin ortodoksisessa kirkossa kastettujen uudelleenkastamisesta ortodoksiseen kirkkoon liityttäessä. Korona ei kuitenkaan ollut alkupiste:

– Kyberdoksian tunnetuin ja suurin nimi Peter Heers ja hänen The Orthodox Ethos -kanavansa profiloituivat alunperin antiekumenistiseksi. Heers itse viittasi Justin Popovicin käsitteeseen ”ekumenismin panheresia” ja tämän jonkinlaiseksi yleiseksi hyväksyjäksi nousi Heersin puheissa vuoden 2016 Kreetan panortodoksinen synodi. Myöhemmin Heers nosti esiin koronarokotteen Pedon merkkinä, lieventäen jälkikäteen kantaansa rokotteesta ”esiasteena”, joka alistaa kirkkoa Antikristuksen globaalille maailmanvallalle. Myöhemmin trendinä on ollut nimenomaan kastekysymys, josta Suomenkin ortodoksisessa kirkossa on ollut puhe ja johon piispainkokous on ottanut selvän kannan ekumeeniseen patriarkkaan ja yleisortodoksiseen patristiseen perinteeseen nojaten.

Heersin YouTube-kanavalla onkin videoita kuten ”My Priest Won’t Baptize Me… What Should I Do?”, jossa Heers ohjeistaa kyselijöitä kieltäytymään kirkkoon liittämisestä ilman kastetta ja arvostelee pappeja, jotka toimivat toisin. Kanavalla on paljon ohjeistusta myös esimerkiksi siitä, miten toimia (tai lähinnä olla toimimatta) toisuskoisten kanssa ja siitä, miksi miehet pitävät housuja ja naiset hametta, tai miten selvitä Antikristuksen globaalin kontrollin keskuspankkijohtoista digitaalista valuuttajärjestelmää vastaan.

Internet-ortodoksisuuden ilmiöille, tai kyberdoksialle, kuten isä Tapio ilmiötä nimittää, ei ole selkeää ja tarkkaa määritelmää. Isä Tapio itse luonnehtii ilmiötä muun muassa Facebookissa, Redditissä, X:ssä (ent. Twitter) ja YouTubessa esiintyväksi ortodoksisuudeksi, johon usein liittyy interaktiivisia elementtejä, kuten kommentointimahdollisuus. Tyypillisesti sisällöntuottajat vastaavat kommentteihin ja heidän ympärilleen voi muodostua yhteisö. Yhteisöt identifoituvat voimakkaasti niiden keskushahmoon.

– Peter Heersin, tai vaikka Patristic Nectar Films -kanavan Josiah Trenhamin kaltaisten karismaattisten, auktoriteettiasemassa olevien ”vanhusten” tai ”suurten opettajien” ulosannissa korostuu ”oikean ja autenttisen” ortodoksisen uskon ja tradition edustaminen sekä valtavirran ortodoksisuuden kritiikki. Molempien kohdalla tyypillistä ovat uusmaskuliinisuuden, konservatismin ja antiliberalismin teemat. Ehkä se vetoaa niihin, jotka ovat pettyneet liberaalimpaan kristinuskoon tai yleisesti nykyiseen elämänmenoon ja hakevat ortodoksisuudesta naiivisti ”patriarkaalisuutta”, pohtii isä Tapio. 

Internet-ortodoksisuuden ilmiöille, tai kyberdoksialle, kuten isä Tapio ilmiötä nimittää, ei ole selkeää ja tarkkaa määritelmää. Isä Tapio itse luonnehtii ilmiötä muun muassa Facebookissa, Redditissä, X:ssä (ent. Twitter) ja YouTubessa esiintyväksi ortodoksisuudeksi, johon usein liittyy interaktiivisia elementtejä, kuten kommentointimahdollisuus.

Kanavat tavoittavat laajan ja kansainvälisen yleisön. The Orthodox Ethos -kanavalla on YouTubessa lähes 85 000 tilaajaa ja Patristic Nectarilla lähes 77 000. Yhdysvaltojen kontekstissa vertailun vuoksi virallisten ortodoksisten kirkkojen kanavista kreikkalaisella arkkihiippakunnalla (GOARCH) on tilaajia noin 40 000. Patreonin puolella, jossa tarjotaan maksullista sisältöä kuukausihinnalla, maksavia tilaajia Peter Heersillä on lähes 1 500, joille on luvattu säännöllisiä luentoja. Onko kyseessä jonkinlaisen kansainvälisen virtuaalisen seurakunnan paimen?

– Peter Heers on näkyvin hahmoista, mutta hänen kanoninen asemansa on ongelmallinen. Heers on kyllä vihitty ortodoksiseksi papiksi, mutta hän ei ole tällä hetkellä kenenkään piispan alaisuudessa. Kreikasta lähdettyään hän sai omalta piispaltaan kanonisen vapautuskirjan, mutta häntä ei ole otettu vastaan mihinkään jurisdiktioon, suuressa määrin hänen kiistanalaisen opetussisältönsä tähden. Heersin ongelmallinen opetus yhdistettynä hänen ”freelancer-papin” asemaansa on johtanut siihen, että Yhdysvaltojen ortodoksisten kirkkojen piispojen yhteinen toimielin on antanut julkilausuman, jonka mukaan Heers toimii itsenäisesti ilman piispallisista kaitsentaa, siunausta tai kanonista yhteyttä, eivätkä hänen opetuksensa siten edusta minkään paikalliskirkon ajattelua. Tällainen tilanne voi suoda näennäisen vapauden opettaa, mutta se ei ole ortodoksisen kirkon järjestyksen mukainen missään mielessä, linjaa isä Tapio,

Ortodoksisen kirkon helmaan hakeutuvia kohdattaessa isä Tapio peräänkuuluttaa välttämään kirkon henkilökunnan ja seurakuntalaisten taholta negatiivista ja torjuvaa asennetta, vaikka eri lähteistä opitut tiukat näkemykset hämmentäisivät ja haastaisivatkin.

– On niitäkin, jotka elävät ortodoksisuuttaan vain ja ainoastaan netin kautta, mutta sitä ei voi kutsua kirkon elämäksi. Käytännön seurakuntayhteys ja sakramentaalinen elämä ovat ortodoksisen elämän peruspilareja. Suosituilla kanavilla on kuitenkin myös parempaa antia, opetusta hengellisestä elämästä ja käytännön rukouselämään sopivaa neuvontaa. Suomessa on sellaisiakin, jotka ovat saaneet kosketuksen ortodoksisuuteen näiden kanavien kautta ja hakeutuneet seurakuntaan, jossa kirkon elämä ja yhteisö todellisesti toteutuvat. Tämä on ilahduttavaa ja oikea tie.

Hengellisyys tarvitsee muita ihmisiä

Facebookiin ja YouTubeen suositeltavaa ja raitishenkistä sisältöä tekevä isä Rauno Pietarinen näkee netin kanavat mahdollisuudeksi, mutta korostaa yhteisön tukea ja tärkeyttä.

– Moni on löytänyt ortodoksisen kirkon netin kautta ja asia on kunnossa, kunhan hän on löytänyt seurakuntayhteisön, missä toimitetaan liturgiaa, jossa hän osallistuu pyhästä ehtoollisesta. Seurakunnassa ollaan myös tekemisissä muiden ihmisten kanssa niin, ettei hengellinen elämä toteudu tyhjiössä. Hengellisen kasvun kannalta on hyvä olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa – ei karttaa heitä. Kirkkoon liittyvien ja kirkon jäsenten on tärkeää olla jonkun papin hengellisessä opastuksessa ainakin katumuksen sakramentin yhteydessä. Papit ja muut teologisesti koulutetut osaavat myös opastaa hengellisesti ehyiden nettilähteiden äärelle.

Isä Rauno nostaa vaarana esiin vahvistusharhan.

– Netistä voi oppia niin hyviä kuin huonoja asioita. Vaarana on omien, yksipuolisten ajatusten vahvistuminen. Netissä voi nimittäin tietoisesti tai tietämättään päätyä varsin yksipuolisten näkemysten äärelle. Nettihän tarjoaa etsijälle enemmän ja enemmän juuri sen kaltaista materiaalia, mitä alkaa etsiä. Jos sieltä hakee ajatuksia, jotka pitävät maailmaa ja kaikkea siinä olevaa pahana, alkaa saada juuri tuollaista opetusta. Ja kuitenkin evankeliumi korostaa Jumalan rakastavan maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan poikansa sen edestä kuolemaan. 

Saattaa koitua siunaukseksi

Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja, isä Teemu Toivonen korostaa niin ikään pastoraalisen lähestymisen ihannetta. Hän tunnistaa vaaranpaikkoja ortodoksisena esiintyvässä netti-ilmiössä, mutta kirkkoyhteisön syliin sulkemisen hän näkee ensiarvoisen tärkeänä. Tekeillä olevan väitöskirjatutkimuksensa aiheen, kirkon katekumeenityön kautta isä Teemu peräänkuuluttaa oikeanlaista vastaanottoa.

– Tutkimuksessakin tunnistettu ilmiö on nuorten miesten uskonnollisuuden kasvu. Olen kuullut, että jopa kuudesluokkalaisia nuoria on hakeutumassa kirkon piiriin, ja tämä on tietysti upea asia. Toivon, että seurakuntien työntekijät osaavat ohjata tulijan oman ikäkautensa mukaiseen opetukseen. Ehkä aikuisten katekumeeniryhmä ei ole se oikea paikka, vaan meillä on hyvä nuorisotyö, jota hyödyntää. Tässä tarvittaisiin selkeää linjausta. Saattaa olla, että tämä ilmiö osoittautuu suureksi siunaukseksi kirkolle.

Isä Teemu nostaa esiin Ortodoksisten Pappien Liiton taannoiset talvipäivät, joiden yhteydessä isä Tuomas Kallonen piti ansiokkaan puheenvuoron teemoista, joita hän on Tampereen seurakunnan katekumeenityöstä vastaavana pappina kohdannut. Isä Tuomas nosti erityisesti esiin etsinnän. Kirkkoomme kohdistuu aitoa mielenkiintoa etsijöiden taholta, ja tässä etsinnässä erilaiset ortodoksisuutta julistavat ja sivuavat internet-kanavat ovat helppo ja paljon käytetty tietolähde. Vaan kuka kantaa vastuun?

– Vastuu on tietysti aina kirkon paimenilla, ja kuten isä Tuomas osuvasti sanoi, aitoon etsintään meidän on vastattava. Erityisen tärkeää tämä on nykyisten netti-ilmiöiden aikana, kun netissä liikkuu paljon kirkkomme katekumeeniopetusta haastavaa ja vaarallistakin sisältöä ortodoksisen opetuksen nimissä. Olennaista olisi, että mahdollisimman moni löytäisi tiensä seurakuntaan. Seurakunnassa ei voi onneksi loputtomiin hakea ja valikoida samanmielistä porukkaa, jonka kautta vahvistaisi omia näkemyksiään, pohtii isä Teemu.

Yksi esimerkki on sitaattikulttuuri, jossa irrallisia pyhien ihmisten tai ohjaajavanhusten sanontoja nostetaan iskulauseiksi.

– Taannoin tuli vastaan pyhän John Maximovichin (Shanghain ja San Franciscon arkkipiispa, 1896-1966) nimiin laitettu lainaus ”Et löydä enää pappeja tai sielunpaimenia, joihin luottaa, mutta onneksi on olemassa kirkkoisät”. Tämä on esimerkki siitä, kuinka kirkkoisistä tehdään kirjallinen lähde, tavallaan pyhät kirjoitukset, joihin voi paikallisen papiston sijaan luottaa. Tämä on eräänlaista laajennettua sola scripturaa, joka on tuomittu epäonnistumaan, sillä se on irrallaan ymmärryksestä siitä, mikä kirkko ortodoksisen ajattelun mukaan on.

Mistä sitten tunnistaa raittiin ja aidon ortodoksisen opetuksen? Isä Teemu muistuttaa, että mustien listojen tekeminen olisi hajottamista. Sen sijaan hän nostaa esiin kirkon katolisuuden. Kirkko on katolinen, kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä kutsuva. Tästä perusasetelmasta erottautuu kirkon rakenteiden ulkopuolelta ja sivusta vaikuttava, itseriittoinen lahkolaisuuteen nyrjähtäminen, jonka tunnuslauseena vaikuttaa olevan ”me olemme oikeassa, kaikki muut ovat väärässä”.

Sosiaalisen median yksi ongelmista on, että vaikka jakaisi jonkin hyvän jutun, menee tästä kiinnostunut käyttäjä tutkimaan kanavaa ja kohtaa näin myös arveluttavampaa sisältöä, jonka terveellisyyden arvioimiseen ei etsijällä välttämättä ole keinoja.

– Ortodoksisina auktoriteetteina esiintyvät sisällöntuottajat, kuten Peter Heers, eivät ota – ehkä haluakaan ottaa – vastuuta sanomisistaan, eikä tällainen valtameren ylitse mitenkään onnistuisikaan.

Nettiopetuksessa korostuu helposti liikaa jokin tietty osa-alue, esimerkiksi paasto, ja se vinouttaa kokonaisuutta. Yhteyden puute kirkkoon nousee jälleen tässäkin esiin. Isä Teemun sanoin ”kirkkomummojen kirkkoa ylläpitävä voima ohitetaan”.

Mikä olisi vaarallisin ilmiö? Isä Teemu vastaa kysymällä, missä mielessä tai kenelle vaarallinen, kirkon ykseydelle vaarallista, pelastuksen kannalta vaarallista, toisten ihmisten turvallisuudelle vaarallista vai ihmisen omalle hyvinvoinnille vaarallista?

– Viimeisimmässä näistä piilee vastuunpaikka. Yksittäinen etsijä voi luulla saavuttavansa autuuden jyrkkiin ajatuksiin turvaten, eikä löydäkään niitä kirkosta, pettyy ja ajautuu ulkokehälle, tai tulee torjutuksi ja ajautuu sitä kautta ulkokehälle. Palaan tässä pastoraaliseen ja yhteisölliseen lähestymiseen ja haluan myös kehottaa ihmisiä kirkkoihin olemaan omia itsejänsä. Ei anneta kirkon kokonaisuuden vinoutua joidenkin ennakkoluulojen takia jäämällä pois.

Harkintaa ja kriittisyyttä

Oulun metropoliitta Elia tuntee sosiaalista mediaa ja ortodoksisena esiintyviä netti-ilmiöitä. Esipaimen ohjeistaa kaikkia:

– Täytyy olla tarkkana. On hyvä suhtautua kriittisesti ja harkiten siihen, mitä netissä kirjoitetaan.

Netissä ortodoksiana esiintyvään informaatioon liittyy monia huolestuttavia tekijöitä.

– Helposti siellä liikkeelle lähtee ääri-ilmiöitä. Pahimmillaan tällaiseen kirjoitteluun voi liittyä jopa suoranaista ihmisvihaa. Traditio pitää yllä kirkon elämää ja se on meille elintärkeä, mutta on hyvä muistaa, ettei kirkko kuitenkaan ole mikään muinaismuseo. Yllättävällä tavalla näyttää toisinaan myös siltä, että jotkut ortodoksisen uskon nimessä kirjoitetut moralistiset kannanotot muistuttavat toisinaan enemmän tietyn linjan pietististä teologiaa.

Metropoliitta korostaa kirkon omaa ääntä.

– Kanonisuus on tärkeä kriteeri. Piispa, episkopos, tarkoittaa päältäkatsojaa. Piispainkokous käyttää kirkon ääntä. Jos ihminen tai jokin ryhmä erkanee kirkon yhteisestä opetuksesta, voidaan hänet tai koko ryhmä luokitella skismaattiseksi, koska se on lähtenyt omille teilleen eikä siten enää ole piispan kaitsennan alla. Onneksi näin ei kuitenkaan usein käy.

Metropoliitta Elia korostaa harkitsevaa maltillisuutta.

– Tasapaino ja keskitie ovat kaikessa tavoiteltavia asioita. On hyvä pitää mielessä, ettei teologiasta saa tulla ideologiaa. Eikä teologian tule palvella ääriajattelua eikä varsinkaan käyttää sitä lyömäaseena ihmistä vastaan.

Näin arvioit sivustojen luotettavuutta

Isä Teemu Toivonen on hahmotellut vinkkejä ortodoksisina esiintyvien sivujen luotettavuuden arviointiin, apunaan myös Uskontojen uhrien tuki ry:n 16 kohdan lista ja yhdenvertaisuusvaltuutetun vihapuhemääritelmä:

Ilmoittaako sivusto selkeästi taustojaan tai tavoitteitaan? Kerrotaanko taustayhteisö ja -henkilöt avoimesti? Onko yhteys sisällöntuottajien paikalliseen kirkkoon selvä, kenen piispan alaisuudessa toimitaan?

Millä auktoriteeteilla näkemyksiä perustellaan? Kyseenalaiset sivustot vetoavat usein lähinnä yksittäisillä viime vuosikymmenten tai vuosisatojen populaareilla ohjaajavanhuksilla tai pyhien lausahduksilla Raamatun, kirkon kokonaisvaltaisen järjestyksen ja teologian sijaan.

Miten sivusto suhtautuu Kirkon hierarkiaan, paikallisiin piispoja tai papistoon? Avoimuuden hengessä yksittäisiä asioita tai päätöksiä pitää voida kritisoida, mutta yleinen kielteinen tai vähättelevä asenne paikallisia vastuunkantajia ja paimenia kohtaan on hälytysmerkki.

Rakennetaanko sisällöissä jakolinjoja ihmisryhmien välille? Jos näkemyksissä on eri ihmisryhmien halveksuntaa tai erottautumista muista viholliskuvia rakentaen, ehkä uhkailujakin, on parasta ottaa yhteyttä ao. somealustan ylläpitoon.

Miten suhtaudutaan ihmisten erilaisiin elämäntapoihin? Vain tietynlaisen elämäntavan pitäminen ainoana oikeana tai mahdollisena kielii haluttomuudesta kantaa vastuuta seuraajien hyvinvoinnista.

Suvaitseeko sivusto kritiikkiä tai kysymyksiä sisältöään kohtaan?

Pääkuva ylhäällä: Internetissä on tarjolla sisältöä laidasta laitaan ortodoksisuuteen liittyen. Kuvituskuva/Thomas Ulrich Pixabay

Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 3/2024, mutta ajankohtaisen sisältönsä vuoksi se julkaistaan nyt myös verkkolehden lukijoiden saataville. Juttua on muokattu 1.11.2024 klo 16:14 lisäämällä ingressiin maininta ortodoksi.net-sivustosta.

Pappilatalon Kotikirkossa Helsingissä vietetään seuraavaa temppelijuhlaa 24. marraskuuta. Pyhäkön kupoli loistaa ruskan keskellä Liisankadulla. Tarkkasilmäinen ohikulkija saattaa kuitenkin huomata 1900-luvun alussa rakennetun talon huonokuntoiset rappaukset.

Helsingin ortodoksinen seurakunta omistaa Liisankatu 29 ja Unioninkatu 39 -kiinteistökokonaisuuden ja on rakennuttanut molemmat talot. Näin myös niiden kunto on seurakunnan vastuulla. Kiinteistökokonaisuuteen on kertynyt noin 25 miljoonan korjausvelka.

Valtuusto on valtuuttanut seurakunnan ottamaan tänä vuonna 2,5 miljoonan lainan edellä mainittujen kiinteistöjen katto- ja julkisivuremontin toteuttamiseen. Korjauksien arvioidut kustannukset ovat kuitenkin ylittäneet annetun budjetin raamit, ja korjaukset ovat viivästyneet.

Viimeisinä vuosina ja vuosikymmenenä on keskusteltu useaan otteeseen erityisesti Liisankatu 29–Unioninkatu 39 -kiinteistökokonaisuuden korjauksista, mahdollisesta yhtiöittämisestä ja osittaisesta myynnistä.

Miksi asia nousee yhä uudelleen esille päätöksenteossa – eikä ratkaisua silti synny? Tässä jutussa pyritään valottamaan syitä, jotka ovat johtaneet outoon tilanteeseen.

Syyskuussa hylättiin aloite yhtiöittämisestä

Edellisen kerran seurakunnan Helsingin keskustan sijoituskiinteistöistä keskusteltiin Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuuston (Avaa uuden sivuston) 26.9. kokouksessa. Valtuutettu Elise Tamminen oli tehnyt aloitteen Liisankatu 29 ja Unioninkatu 39 kiinteistökokonaisuuden yhtiöittämisestä. Valtuuston kokouksen esityslista ja aloite ovat luettavissa Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla.

Aloitteessa ehdotettiin, että ”Unioninkatu 39 myytäisiin kiinteistökehittäjälle, jonka kanssa yhteistyössä seurakunta voisi kehittää omistukseensa jäävää Liisankatu 29 -asunto-osakeyhtiötä. Varoja Liisankatu 29:n korjauksiin ja kehittämiseen voitaisiin saada Unioninkatu 39:stä yhtiöittämisen jälkeen saadulla myyntivoitolla.”

Aloitteessa Tamminen katsoi tämän olevan ainoa ulospääsy taloudellisesti tukalasta tilanteesta:

”Seurakunnalla ei mielestäni ole tosiasiassa taloudellisia edellytyksiä selvitä Unioninkatu 39 – Liisankatu 29 tulevista eikä juuri nyt välttämättömistä ja mittavista peruskorjauksista ja remonteista, ja toimia käytännössä varoja kiinteistöihin sijoittajana ilman, että se näkyy seurakunnan toiminnoissa ja johtaa lopulta väistämättä seurakunnan nykyisten perustoimintojen karsimiseen. Kiinteistöistä ja niiden korjaustarpeesta tehdyt vuosikorjaus-, perus- ja muut askelmat osoittavat yhdessä taloudesta tehtyjen laskelmien kanssa, että valtuustolla ei ole vaihtoehtoja, jos se haluaa toimia vastuullisesti ja varmistaa seurakunnan talouden kestävyyttä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Seurakunta ei niin ikään voi tai saisi ottaa lainoja, joilla sidotaan vuosikymmeniksi tulevien sukupolvien mahdollisuudet selvitä perustoiminnoista ja kehittää seurakuntaa.”

Valtuusto päätti kokouksessaan hylätä aloitteen, sillä valtuusto on joulukuun 2023 kokouksessaan päättänyt siirtää kiinteistökysymyksen seuraavan valtuuston päätettäväksi (Avaa uuden sivuston).

Päätös siirrettiin seuraavalle valtuustolle – jonka valinta on avoin

Kiinteistöasia jumittaa vielä jatkossakin määrittelemättömän pituisen ajan, sillä seuraavan valtuuston valinnan ajankohta on täysin avoin.

Helsingin ortodoksisen seurakunnan nykyisen valtuuston toimikauden oli määrä päättyä vuoden 2023 lopulla. Uutta valtuustoa ei voitu valita, sillä kirkollishallitus keskeytti valtuustovaalit 20.9.2023. Taustalla on kiista Helsingin ortodoksisen seurakunnan vaalialuejaosta. Nykyinen valtuusto jatkaa tehtävässään aina siihen saakka, kunnes uusi valtuusto valitaan. 

Vaalit päästään toimittamaan vasta sen jälkeen, kun hallinto-oikeus on antanut päätöksen siitä, toimiko kirkollishallitus 20.9.2023 laillisesti keskeyttäessään valtuustovaalit Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa.

Näin myös kiinteistökysymys jää määrittelemättömäksi ajaksi pöydälle odottamaan seuraavan valtuuston valintaa.

Kirkkoherra: ”Ei pitäisi lykätä vuottakaan”

Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen vaikuttaa turhautuneelta pitkään jatkuneeseen pattitilanteeseen.

– Päätöstä sijoituskiinteistöjen osalta ei pitäisi lykätä vuottakaan. Olisi aika luottaa useisiin asiantuntijaselvityksiin, jotka toki ovat jo joiltakin osin vanhentuneita, koska valtuuston enemmistö on toivonut selvityksistä toisenlaista lopputulemaa. 

Salmisen henkilökohtainen kanta on, että Liisankatu 29 tulisi säilyttää kokonaan seurakunnalla samoin kuin seurakuntasali ja kerhotilat Unioinkadun puolella.

– Erikseen on ratkaistava, pitääkö seurakunta joitakin huoneistoja omistuksessaan edellä mainittujen lisäksi. Mielestäni yhtiöittäminen olisi järkevintä siten, että seurakunta voisi myymillään osuuksilla rahoittaa osuutensa tulevasta remontista. Päätös tulisi alistaa kirkollishallituksen käsittelyyn sen taloudellisen arvon takia.

Salminen muistuttaa, että valta ja vastuu kuuluvat aina yhteen.

– Toimiva johto johtaa seurakuntaa luottamuselinten päätösten perusteella. Niin tehdään myös tilanteissa, joissa toimivan johdon huoli seurakuntatyön tulevaisuuden rahoituksesta on suuri.

Aamun Koiton pyynnöstä kirkkoherra laskee myös sijoituskiinteistöihin liittyviin selvityksiin vuosikymmenen varrella uponneen summan: yli 100 000 euroa.

– Tämän lisäksi pitäisi varmaankin arvioida sisäisenä laskentana muun muassa kiinteistöpäällikön ja hallintopäällikön asianhoitoon käyttämä aika. Nyt valtuusto on päättänyt, että seuraava valtuusto tekee ratkaisun – ja samalla on edelleenkin täysin epäselvää, milloin seurakunnassa voidaan pitää seuraavat valtuustovaalit. 

Myyntiä suositeltiin jo vuonna 2011 – haluttiin lisää selvityksiä

Valtuusto on jo 1.9.2022 pidetyssä kokouksessaan päättänyt rajata kiinteistöjen tulevaisuuden kahteen vaihtoehtoon: kiinteistöjen osittaiseen korjaamiseen tai osittaiseen yhtiöittämiseen.

Tuolloin valtuusto edellytti, että seurakunnanneuvosto valmistelee molempia vaihtoehtoja sekä tuo valtuustolle yksityiskohtaisen suunnitelman, mitkä kiinteistön osat jäisivät seurakunnalle ja mitkä voitaisiin yhtiöittää tai myydä.

Valtuusto käsitteli neuvoston esitystä 7.12.2023, jolloin äänestettiin neuvoston pohjaesityksen, yhtiöittämisen ja osamyynnin sekä valtuuston 1. varapuheenjohtaja Ritva Blyn vastaesityksen välillä. Vastaesitys voitti äänin 9–5, ja sen mukaan valtuusto päätti: ”Etenemme edellisessä valtuuston kokouksessa päätetyllä tavalla ja teemme pakolliset korjaukset näihin kiinteistöihin. Uusi valtuusto uudella kaudella tekee lopullisen ratkaisun kiinteistön tulevaisuudesta.” (Valtuuston 7.12.2023 kokouksen pöytäkirja)

Nykyinen valtuusto ei ole suinkaan ensimmäinen, joka jättää Helsingin keskustan sijoituskiinteistöjä koskevan asian pöydälle tai palauttaa sen takaisin valmisteluun.

Seurakunnan sijoituskiinteistöjen tulevaisuus nousi ensimmäisen kerran valtuuston asialistalle vuonna 2011 kiinteistöselvityksen myötä. Jo tuolloin seurakunnalle suositeltiin sijoituskiinteistöjen myyntiä tai yhtiöittämistä. 

13 vuoden aikana seurakunnalle on tehty useita selvityksiä. Viimeisin ja nyt tulevan valtuuston pöydälle jäänyt selvitys on tilattu vuonna 2019. Tuolloin neuvosto oli pyytänyt valtuustoa tekemään yksityiskohtaisia selvityksiä Unioninkatu 39 -kiinteistön myymistä varten.  Valtuusto oli palauttanut asian neuvostolle perusteellisen selvityksen tilaamista varten. Neuvosto sai käsiteltyä tämän perusteellisen selvityksen vuoden 2022 alussa ja päätyi esittämään valtuustolle kiinteistöjen yhtiöittämistä ja osittaista myyntiä. (Neuvoston 10.3.2022 kokouksen pöytäkirja) 

Lisäksi kaikki selvityksen vaihtoehdot toimitettiin valtuustolle. Valtuusto käsitteli juuri tätä esitystä ja selvitystä  kokousessaan 1.9.2022, minkä jälkeen asia on jäänyt  pöydälle seuraavan valtuuston päätettäväksi.

Kiinteistöjen korjausvelka kasvanut liian suureksi

Vääjäämättä nousee esiin kysymys, miksi kiinteistöasiassa ei edistytä?

– Ratkaisu on mittasuhteiltaan suuri, kirkkoherra Markku Salminen myöntää.

– Päätöksentekoa ovat estäneet asiaan liittyvät tunteet ja epäluottamus ammatilliseen valmisteluun. Kun ulkopuolisen selvityksen jälkeen asia on edennyt kiinteistölautakunnan ja neuvoston kautta valtuustoon on tulos ollut, ettei valmistelu riitä päätöksentekoon. (On kertynyt) satoja ja satoja sivuja taustamateriaalia, mutta silti on ollut vaikea tehdä päätöksiä, jotka olisivat seurakunnan rahoitussuunnitelman kannalta realistisia.

Kirkkoherra Salmisen mukaan on todennäköistä, että ratkaistaanpa asia suuntaan tai toiseen, tämän mittaluokan päätös alistetaan lopulta kirkollishallituksen ratkaistavaksi. 

Helsingin ortodoksisen seurakunnan kiinteistöpäällikkö Kaj Rosenberg katsoo selityksen olevan yksinkertainen: keskustan sijoituskiinteistöjen korjausvelka on kasvanut liian suureksi.

– Seurakunnalla ei ole tällä hetkellä varoja Liisankadun ja Unioninkadun kiinteistökokonaisuuden ylläpitämiseen. Selvityksien mukaan Unioninkadun ja Liisankadun kiinteistöillä on noin 25 miljoonan korjausvelka. Nyt meneillään olevat ja suunnitellut korjaukset tulevat kuitenkin käyttämään kaikki seurakunnan kassavarat ja edellyttämään lainanottoa. Seurakunnan tulisi siis ottaa 25 miljoonan euron laina ja sitoutua neljännesvuosisadaksi käyttämään kaikki tuottonsa lainanlyhennyksiin. Pankit edellyttäisivät lainan saamisen ehtona huomattavia sopeuttamistoimia eli seurakunnan toimintojen supistamista.

Laki ortodoksisesta kirkosta 79 § linjaa, että ”seurakunnan tuloja saa käyttää ainoastaan seurakunnan tehtävien toteuttamiseen.”

Seurakunnan sijoituskiinteistöjä ylläpidetään Mannerheimintie 8 -kiinteistöistä saatavilla tuloilla.

– Helsingin keskustan Mannerheimintie 8 -kiinteistö on tällä hetkellä ainoa kiinteistö, joka tuottaa voittoa. Mannerheimintie 8:n tuotot eivät kuitenkaan riittäisi 25 miljoonan lainan vuosittaisiin lyhennyksiin, Rosenberg sanoo.

– Asia on ollut käsittelyssä pitkään, osin valtuusto ei aina ole saanut korjausesityksiä: niitä on kiinteistölautakunnassa tai viimeistään neuvostossa siirretty eteenpäin investointisuunnitelmassa. Toki remonttivelan kertyminen on aina ollut valtuuston nähtävissä jokaisessa II lakisääteisessä kokouksessa vuosittain.

Pitkä laina sitoisi kädet tulevaisuudessa

Kiinteistöpäällikkö Kaj Rosenberg näkee seurakunnan tulevaisuuden haastavana, mikäli se sitoutuu pitkällä lainalla Unioninkadun ja Liisankadun kiinteistöjen kunnostamiseen.

– Jos sitoudumme niiden peruskorjaamiseen, tulee se merkitsemään sopeuttamistoimia muualla. Seurakunnan toimintaa jouduttaisiin supistamaan ja vähentämään henkilöstön määrää arviolta jopa kolmanneksella, noin 20 henkilötyövuodella. Mikäli henkilökuntaa vähennettäisiin näin paljon, jäisi väistämättä eri alueilla pyhäkköjä tai rakennuksia tyhjilleen. Pidemmällä tähtäimellä seurakunta ei pystyisi huolehtimaan kaikista, etenkään yllättävistä korjauksista – tai vaikkapa Mannerheimintie 8:n ylläpidosta. Mannerheimintie 8:n tuotto on tällä hetkellä vuositasolla vajaa miljoona. Se ei riittäisi edes mahdolliseen Liisankatu–Unioninkatu -peruskorjauslainan vuosilyhennykseen.

Jo nyt seurakunnassa ollaan taloudellisesti tiukilla pyhäkköjen ja kiinteistöjen nykyisten korjauksien kanssa. Valtuusto on pyytänyt kiinteistölautakunnalta selvitystä kiinteistöjen tilanteesta ja suunniteltujen remonttien toteutumisesta. Kiinteistölautakunnassa on perustettu työryhmä laatimaan seurakunnan sijoituskiinteistöjä koskien esityksiä neuvostolle ja valtuustolle jo esitettyjen vaihtoehtojen lisäksi.

– Hintojen nousu on aiheuttanut sen, että seurakunta joutuu käyttämään kaikki kassavarat Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon peruskorjauksen sekä Lahden Pyhän Kolminaisuuden kirkon kirkontornin ja seurakuntasalin korjaukseen, kunhan Lahden remontti saadaan sopeutettua valtuuston myöntämään budjettiin. 

Uspenskin katedraalin kiireellinen muurin korjaus on jo tällä hetkellä viivästynyt.

Kaj Rosenberg summaa tilanteen kahteen lauseeseen.

– Sijoituskiinteistöt vaikuttavat koko seurakunnan remonttien toteutukseen. Ja nyt tehdyt päätökset vaikuttavat koko seurakunnan tulevaisuuteen.

Valtuusto lykkää toimikauden lopulla isoja päätöksiä

Helsingin ortodoksisen seurakunnanvaltuuston puheenjohtaja Jefim Brodkin katsoo yhden syyn nykyiseen tilanteeseen olevan se, että kiinteistöjen vuokratuotoista ei ole rahastoitu ylijäämää tulevia korjauksia varten.

– Ongelmallista on myös se, että vuokratuloista maksetaan keskusrahastomaksuja täysmääräisenä, eikä järjestelmä ota huomioon korjausvelkaan varautumista.

Brodkinin mukaan tässä tilanteessa kiinteistöjen myyminen ei tunnu ”kovin järkevältä” vaihtoehdolta. Hän valottaa päätöksenteon venymistä seuraavasti:

– Helsingin seurakunnanvaltuustossa on ollut useiden vaalikausien ajan käytäntö, että seuraavan valtuuston käsiä ei sidota tekemällä mitään suuria periaatteellisia päätöksiä juuri edellisen valtuustokauden päättyessä. 

Kuten edellä todettiin, seurakunnan nykyisen valtuuston toimikauden oli määrä päättyä vuoden 2023 lopulla. 

– Niinpä joulukuussa 2023 valtuusto päätti siirtää päätöksenteon seuraavalla valtuustolle, koska sen toimikausi oli päättymässä. Tämän jälkeen kirkon palvelukeskukselta tuli ohjeistus, jonka mukaan valtuusto jatkoi toimikauttaan, joskin samalla ohjattiin edelleen pidättäytymään tämänkaltaisista suurista päätöksistä. 

Käytännössä kuitenkin sama valtuusto jatkaa yhä seuraaviin vaaleihin saakka – joiden ajankohta on yhä avoin.

Kun valtuustovaalit keskeytettiin, Helsingin ortodoksinen seurakunta sai kirkollishallitukselta toimintaohjeet (Avaa uuden sivuston). Lausunnon ja ohjeet on laatinut kirkon lakimies Jouni Heino. Lausunnossa todetaan: ”Helsingin ortodoksisen seurakunnanvaltuuston jäsenet pysyvät toimessaan siihen saakka, kunnes toimeen on valittu toinen henkilö. Vallitsevassa poikkeustilanteessa valtuuston ja muiden toimielinten on kuitenkin syytä rajoittaa toimintansa sellaisiin asioihin, jotka eivät siedä lykkäystä. Kun valtuuston toimikausi jatkuu, myös sen valitsemien toimielinten toimikausi jatkuu (OrtKL 50.2 §, 58.1 §:n kohta 3 ja KJ 99.1 §).

– Valtuusto päätti viime vuonna, että Unioninkatu–Liisankatu -kiinteistöön tehdään kiireelliset julkisivu- ja kattoremontit.

Brodkin huomauttaa, että kyseisiä remontteja ei ole toistaiseksi käynnistetty. 

Budjetista päätetään marraskuussa – seuraa kokousta suorana

Helsingin ortodoksisen seurakunnan toiminta pyritään turvaamaan nykyisessä laajuudessaan, ja seurakunta on sitoutunut huolehtimaan kiinteistöstään ja hoitamaan kiireelliset korjaukset.  Seurakunnan vuoden 2025 budjetista päätetään valtuuston kokouksessa 14. marraskuuta 2024.

Valtuuston kokoukset ovat julkisia tilaisuuksia, ja Helsingin seurakuntasalilla 14.11. kello 17.30 alkavaa kokousta voi tulla seuraamaan paikan päälle tai suoratoiston välityksellä Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalla (Avaa uuden sivuston).

Helsingin ortodoksisen seurakunnan omistuksessa on maantieteellisesti laajalla alueella kaikkiaan 21 pyhäkköä, leirikeskus, hautausmaa sekä Helsingin keskustan sijoituskiinteistöt

Seurakunnan kiinteistösijoitukset koostuvat Liisankatu 29- ja Unioninkatu 39 -kiinteistöistä, jotka ovat hallinnollisesti ja teknisesti yhtä kiinteistöä, sekä Mannerheimintie 8 -kiinteistöstä. Lisäksi seurakunnan kiinteistömassaan kuuluu Helsingin Lapinlahden hautausmaa ja Kaunisniemen leirikeskus, jossa on yhteensä yhdeksän rakennusta sekä hautausmaan historialliset hautamuistomerkit.

Liisankatu 29

Seurakunta on saanut lahjoituksena Liisankadun kiinteistön vuonna 1905 alun perin työntekijöiden, erityisesti papiston asuintaloksi. Tuolloin laki edellytti, että seurakunnan tuli järjestää työntekijöille asunnot.

Seurakunnan papisto, Pyhän Kolminaisuuden kirkon isännöitsijä ja seurakuntalaiset hankkivat Liisankadulla olevan talon tontteineen jo vuonna 1834 seurakunnan työntekijöiden asuintaloksi. Tontin silloinen puinen rakennus kuitenkin purettiin ja tilalle rakennettiin uusi talo vuosisadanvaihteessa.

Vaikka Liisankatua kutsutaan edellään myös Pappilataloksi, ei kiinteistössä ole enää juurikaan papiston asuntoja.

Liisankadun kiinteistön neljännessä kerroksessa on Pappilatalon Kotikirkko eli pyhien Herran veljen apostoli Jaakobin ja suurmarttyyri Katariinan muistolle pyhitetty kirkko.

Lisäksi Liisankadulla on ensimmäisessä kerroksessa seurakunnan asiakaspalvelu, toisessa kerroksessa kirjasto, kolmannessa kerroksessa Helsingin hiippakunnan tilat sekä neljännessä kerroksessa arkkipiispan residenssi. Helsingin hiippakunta on vuokrannut tilat seurakunnalta. Liisankadulla on myös useita seurakunnan henkilöstön työtiloja. Asuintiloja on enää jäljellä muutama.

Liisankatu on peruskorjattu vuonna 1975.

Valtuusto on vuonna 2023 edellyttänyt seurakuntaa määrittelemään, mitkä tilat seurakunta pitäisi mahdollisen yhtiöittämisen jälkeen omassa käytössä. Lähtökohtaisesti seurakunta on sitoutunut pitämään ainakin toimintansa kannalta tärkeät tilat eli Kotikirkon, seurakuntasalin, kirjaston, asiakaspalvelun sekä Helsingin hiippakunnan tilat.

Unioninkatu 39

Helsingin ortodoksinen seurakunta on rakennuttanut Unioninkadun kiinteistön vuonna 1937 vuokratulojen lähteeksi. Kiinteistö on rakennettu teknisesti ja hallinnollisesti osaksi Liisankadun kiinteistöä.

Yhdeksänkerroksisessa talossa on runsaasti vuokratiloja. Lisäksi kiinteistöissä on seurakunnan kasvatustoimen kerhotilat sekä muun muassa ikonimaalauskurssien tilat.

Helsingin keskustan seurakuntasali sijaitsee Unioninkadun puolella sisäpihalla.

Unioninkadun kiinteistö on saneerattu vuonna 1990. Korjausvelka on syönyt kiinteistön tuottavuuden. Kiinteistössä joudutaan usein tekemään paikallisia korjauksia ja tekemään vuokrahyvityksiä.  Lisäksi kiinteistössä on paljon suuria vuokratiloja ja vuokrahuoneistoja, jotka suhteellisesti tuottavat neliötä kohti vähemmän vuokratuloja. Tuottavuutta rasittaa näin kiinteistöjen huono kunto ja vuokrattavien huoneistojen suuri koko.

Mannerheimintie 8

Seurakunta on rakennuttanut Mannerheimintie 8 -kiinteistön vuonna 1960 vanhan Tabunovin koulutalon tilalle. Kiinteistö on rakennettu vuokraukseen perustuvaksi sijoituskiinteistöksi. Se on edelleenkin ainoa voittoa tuottava kiinteistö, vaikkakin voitto on vuosien mittaan pienentynyt.

Mannerheimintien kiinteistö on peruskorjattu vuosina 2002–2003.

Kiinteistön tuottavuutta rasittavat kiinteistön vuokrattavuuden ikääntyminen ja Helsingin keskustan kiinteistömarkkinoiden muutokset. Lisäksi kiinteistöön on kertymässä korjausvelkaa, joka koostuu kiinteistön kehittämistarpeesta ja kiinteistön ikääntymisestä. Mannerheimintie 8 -kiinteistön kehittäminen edellyttäisi tulevaisuudessa arviolta 20 miljoonaa euroa.

Kiinteistöjen omistamisen periaatteita – tuleviin korjauksiin varautumista

Seurakunnan rakennuksiin kohdistuvista investoineista tehdään vuosittaiset niin kutsutut ”poistot”. Tämä tarkoittaa, että rakennuksien kirjanpidollinen arvo pienenee käytön ja kulutuksen seurauksena. Rakennuksista tehdään poistoja kirjanpidossa, jotta kulumisprosessi saadaan heijastumaan yrityksen taloudellisiin raportteihin.

Rakennuksiin kertyy korjaustarvetta; korjausvelkaa, johon kannattaa varautua joko säästämällä poistojen arvon mukaan tai pitämällä lainanottokyky kunnossa.  Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa on vuosikymmenten kuluessa tehty mittavia kiinteistöinvestointeja ja laajennettu toimintaa ilman, että olemassa olevien kiinteistöjen korjausvelka olisi otettu huomioon. Seurakunnan kiinteistöpäällikkö Kaj Rosenberg näkeekin seurakunnan epäonnistuneen omistamiensa suurien kiinteistökokonaisuuksien tuleviin korjauksiin varautumisessa.

Kirkkoherra Markku Salminen huomauttaa, että remonttivelan kertyminen on ollut valtuuston nähtävissä jokaisessa II lakisääteisessä kokouksessa vuosittain.

– Seurakunnantarkastuksessa kiinteistölautakunta sai paljon kiitosta hyvästä työstä. Arvostan heidän vastuullisuuttaan tässä seurakunnan toimintojen kannalta haastavassa tilanteessa.

Pääkuvat ylhäällä: Helsingin Liisankatu 29 A -kiinteistö on rakennettu lahjoitusvaroin vuonna 1905. Kotikirkko sijaitsee rakennuksen neljännessä kerroksessa. / Dimitri Tolonen ja Helsingin ortodoksinen seurakunta