Lasaruksen lauantai ja palmusunnuntai muodostavat yhdessä pääsiäisen esijuhlan.

Ennen kuin lähdemme seuraamaan Kristusta hänen kärsimyksiinsä suurella viikolla, saamme opetuslasten kanssa nähdä Kristuksen kuoleman voittajana ja kuninkaana. Tätä kirkkautta vasten tapahtuu Jumalan Pojan täydellinen itsensä alentaminen ja itsensä uhraaminen, käynti kärsimyksiin ja ristinkuolemaan. Saamme ikään kuin vahvistua voitokkaassa kevätauringossa, ennen kuin laskeudumme suuren viikon tihentyvään hämärään.

Lasaruksen lauantaina muistelemme tapahtumaa, joka kuvataan Johanneksen evankeliumissa (Joh. 11:1-45) harvinaisen koskettavasti. Lasarus ja hänen sisarensa Martta ja Maria ovat Jeesukselle hyvin rakkaita, kuin omaa perhettä. Kuultuaan Lasaruksen sairaudesta Jeesus tuntuu kuitenkin viivyttävän matkaanlähtöä, ja kohta hänelle tuodaan sanoma Lasaruksen kuolemasta.

Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne.” Aikaisemmin hän on sanonut: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.”

Lasaruksen herättäminen on osa Jumalan pelastussuunnitelmaa. Sen on tapahduttava juuri ennen Jeesuksen omaa kärsimystä ja kuolemaa, jotta hänen opetuslapsensa vahvistuisivat uskossa ylösnousemukseen. Se on myös tarkoitettu tunnusteoksi kaikille, jotka pian saavat vastaanottaa hänet Jerusalemiin. Jeesus voittaa kuoleman ensin ystävässään Lasaruksessa laskeutuakseen sitten itse kuoleman syvyyksiin ja tuhotakseen omalla kuolemallaan kuoleman vallan.

Lasaruksen kodissa Jeesus kohtaa surun murtamat sisarukset, Martan ja Marian, ja heidän rinnallaan suuren joukon surijoita, jotka kaikki itkevät ja valittavat Lasarusta. Molemmat sisaret toistavat pakahduttavat sanat: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.”

Jeesus vakuuttaa Martalle: ”Veljesi nousee kuolleista” ja jatkaa ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Uskotko tämän?” Ja Martta vastaa, vakavuudella ja painolla, jonka vain rakkaan ihmisen kuoleman kohtaaminen voi antaa: ”Uskon, Herra. Minä uskon että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

Jos Lasaruksen ennenaikainen kuolema haastaa Martan ja Marian uskon, koetellen sitä syvällä tuskalla, mitä tapahtuukaan, kun Lasaruksia on samalla kertaa satoja ja tuhansia? Surusta sakeat sanat ”Herra, jos olisit ollut täällä…” nousevat tänäkin päivänä lukemattomista kylistä ja kaupungeista, jotka sodan keskellä todistavat mieletöntä väkivaltaa, viattomien kärsimystä ja kuolemaa. Lasaruksen kauniisiin valittajaisiin verrattuna ajatus eri puolilla maailmaa raivoavien sotien tuhoista on jotakin mykistävää ja lamauttavaa. ”Herra, jos olisit ollut täällä…”

Kertomus Lasaruksesta voi sytyttää syvimpäänkin pimeyteen lohdun ja toivon liekin. Lasaruksen haudalla Jeesus itkee. Hän itkee todellisia ihmisen kyyneleitä, koska Lasarus on hänelle kuin oma veli. Jeesuksen jumaluus ei poista hänen kykyään kärsiä ihmisen kärsimyksiä. Pikemminkin Jeesuksen jumaluus tekee hänet kykeneväksi kärsimään ystävänsä Lasaruksen kuolemassa kaikkien ihmisten kuoleman, todellisesti ja kipeästi. Lasaruksen haudalla Jeesus itkee jokaista meistä. Hänessä Jumala itkee kaunista luotuaan, joka on joutunut langenneessa maailmassa kuoleman tanssin pyörteisiin. Eikä Jumala itke vain kapeasti ymmärrettyä kuolemaa, sielun eroa ruumiista, vaan koko sitä synnin ja kuoleman valtapiiriä, joka on elämää erossa Jumalasta. Hän itkee valhetta ja itsekkyyttä, vallanhimoa, ahneutta ja riistoa, välinpitämättömyyttä ja vihaa, ihmisyyden mitätöimistä ja julmaa tappamista – sanalla sanoen kaikkea sitä, mikä saa maailman savuamaan ihmisten kärsimyksestä.

Sanoihin ”Herra, jos olisit ollut täällä…” hän vastaa: ”Minä olin täällä. Minä kärsin kärsivien kanssa ja itkin itkevien kanssa.” Kristus ei kuitenkaan itke niin kuin se, jonka täytyy alistua kuoleman valtaan. Isä Jumala, elämän lähde, on tehnyt myös Pojastaan elämän lähteen. Tämän voiman Kristus osoittaa herättäessään Lasaruksen. Samalla hän julistaa sodan tämän maailman ruhtinaalle, joka pitää ihmistä synnin ja kuoleman orjuudessa. Suuren viikon tapahtumat kätkevät sisäänsä tämän perimmäisen taistelun: Kristus kohtaa silmästä silmään pahan vallan, kärsii sen iskut niin kuin kuolevainen ja lopulta voittaa sen jumaluutensa voimalla. Valo voittaa pimeyden, Totuus voittaa valheen, Rakkaus voittaa vihan, Elämä voittaa kuoleman.

”Lasarus, tule ulos!” Tämä kutsu on osoitettu meille kaikille, joiden elämä viruu kuin raskaan hautakiven takana odottamassa Herran sanoja: ”Tule kanssani ylösnousemukseen!”

Isä Tuomaksen teksti on laadittu alun perin vuonna 2022. Puhuttelevuutensa ja ajattoman sisältönsä vuoksi se julkaistaan nyt päivitettynä.

Lasaruksia löytyy Uudessa testamentista kaksi kappaletta. Luukkaan evankeliumin kuudennessatoista luvussa kerrotaan köyhästä Lasaruksesta, joka asuu rikkaan miehen portin pielessä ja syö, mitä hänelle rikkaan talosta annetaan. Rikas mies ei Lasaruksesta piittaa. Sitten Lasarus kuoli ja niin kuoli aikanaan myös rikas mies.

Kuoleman jälkeen osat vaihtuvat: maan päällä kärsinyt Lasarus pääsee Abrahamin helmaan ja saa lohtua, kun rikas mies joutuu Haadeksen tuskiin. Siellä on liian myöhäistä katua eikä Abraham suostu lähettämään Lasarusta rikkaan miehen veljiä varoittamaan. ”Heillä on Mooses ja profeetat, kuunnelkoot heitä.”

Luukkaan Lasaruksen tarinassa köyhyys on keskeinen motiivi, mutta niin on myös kuolema ja sen jälkeen tapahtuva osien vaihtuminen.

Johanneksen Lasarus: kuollut nousee haudastaan

Myös toisen Lasaruksen tarinassa kuolema on lähellä, suorastaan keskiössä. Johanneksen evankeliumin yhdennessätoista luvussa kerrotaan Lasaruksesta, Jeesuksen rakkaasta ystävästä, Martan ja Marian veljestä, joka asuu kylässä nimeltä Betania. Kun Jeesus viimeisellä matkallaan kulkee kohti Jerusalemia, hän saa viestin, että Lasarus on kuolemaisillaan.

Vaikka Jeesus tietää Lasaruksen taistelevan kuolemaa vastaan, hän ei kiiruhda auttamaan, vaan kertoo oppilailleen Lasaruksen nukkuvan. Kertomuksessa on monta vaihetta. Ymmärtämättömät oppilaat luulevat, että kyse on parantavasta unesta, mutta Jeesus tietää Lasaruksen vaipuvan kuoleman uneen. Betanian lähellä Martta tulee Jeesusta vastaan. Martta ja Jeesus käyvät keskustelun ylösnousemuksesta. Toivoton Martta tunnustaa kyllä uskovansa ylösnousemukseen, mutta vasta päivien lopulla: silloin Lasarus nousee ylös. Jeesus korjaa Martan käsityksen, kertoo, että Lasarus nousee ylös pian.

Martta palaa kotiin, ja nyt lähtee Maria Jeesusta vastaan. Itkevä Maria syyttää Jeesusta ja hänen poissaoloaan Lasaruksen kuolemasta. Myös Jeesus joutuu tunnekuohun valtaan, ja hänet ohjataan Lasaruksen haudalle. Hauta on luola, jonka eteen on vieritetty kivi – kuulija, joka muistaa pääsiäisen tyhjän haudan kertomukset, saa mieleensä Jeesuksen haudan. Jeesus käskee siirtää kiven pois haudan ovelta, ja näin tehdään. Seuraavaksi hän huutaa kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!”

Kuollut astuu haudastaan kädet ja jalat käärinliinoilla sidottuina. Jeesus käskee vapauttaa Lasaruksen kääreistään ja päästää hänet menemään. Näin tapahtuu, ja monet uskovat Jeesukseen. Myöhemmät legendat kertovat, että Lasarus ei koskaan enää nauranut.

”Yksi mies koko kansan puolesta”

Johanneksen Lasarus-kertomuksessa huomio kiinnittyy juutalaisten johtajien huoleen tapahtumien kulusta. Lasaruksen herättämisen seurauksena aletaan suunnitella Jeesuksen surmaamista. Tässä yhteydessä ylipappi Kaifas lausuu kuuluisat sanansa: ”On parempi, että yksi mies kuolee kansan puolesta kuin että koko kansakunta tuhoutuu.” Pienen kansan johtajat pyrkivät turvaamaan kansansa aseman Rooman varjossa.

Johanneksen juutalaiset ovat vihamielistä, Jeesuksen, hänen oppilaidensa ja seuraajiensa piirin ulkopuolista väkeä. Kuva ei ole historiallisesti oikea. Jeesus ja hänen seuraajansa olivat juutalaisia, eikä Jeesus ilmeisesti ulottanut toimintaansa oman kulttuurinsa ulkopuolelle. Sen sijaan vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetussa Johanneksen evankeliumissa juutalaiset kuvataan ulkopuolisena, pahantahtoisena joukkona. Näin evankeliumin kirjoittaja rakentaa kristittyjen identiteettiä suhteessa juutalaisiin.

Yksi vai kaksi Lasarusta?

Luukkaan ja Johanneksen Lasarus-kertomuksissa on isoja eroja, ja kertomusten Lasarukset ovat eri hahmoja. Luukkaan Lasarus on koditon kerjäläinen, Johanneksen Lasaruksella on koti Betaniassa ja kaksi siskoa, Martta ja Maria. Kummankin nimi on kreikkalaistettu versio heprealaisesta nimestä Eleazar, ”Jumala on auttanut”.

Lasaruksilla on myös paljon yhteistä. Kummankin tarina kertoo kuolemasta ja tuonpuoleisesta. Luukkaan Lasarus ohjaa vielä eläviä armeliaisuuteen köyhiä kohtaan rikkaan miehen varoittavalla esimerkillä. Johanneksen Lasarus on ylösnousemuksen esikuva ja Jeesuksen suurimman ihmeteon kohde. Kummankin Lasaruksen tarinassa usko on keskeisessä roolissa.

Niinpä tutkijan mielessä herää kysymys, voiko Luukkaan ja Johanneksen Lasarus-kertomuksilla olla yhteyksiä. Uuden testamentin tutkimuksessa yksi iso kysymys koskee evankeliumien suhteita toisiinsa. Vaikka Lasarukset näyttävät olevan eri henkilöitä, voi olla, että niillä on yhteyksiä. Jos nuorimman evankeliumin eli Johanneksen kirjoittaja tunsi varhaisempia evankeliumikertomuksia, hän on voinut työstää tuntemansa materiaalin pohjalta oman, dramaattisen ja teologisen Lasarus-kertomuksensa. Sanoohan isä Abraham Luukkaan vertauksessa rikkaalle miehelle tuonelassa, etteivät tämän veljet uskoisi, vaikka joku nousisi kuolleista – ja Johanneksen kertomuksessa käy juuri näin. Mahdotonta ei ole sekään, että Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien kirjoittajat kuulivat erilaisia suullisia kertomuksia kauan sitten eläneestä Lasaruksesta.

Lasarus antiikin maailmassa ja myöhemmin

Lasarus-kertomusten syvin merkitys on niiden sanomassa. Lasaruksen herättäminen on Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen suurin ihmeteko: Lasarus sai kokea kuolleista heräämisen jopa ennen Jeesusta.

Jo antiikin kristityille Lasarus oli tärkeä hahmo. Siitä kertovat varhaisimmat kristittyjen tekemät kuvat. Ne ovat peräisin 200-luvulta ja ne löytyvät katakombien seiniltä freskoina. Myöhemmin 300-luvulla valmistettiin sarkofageja, koristeellisia, kivisiä ruumisarkkuja. Niin katakombien seinäfreskoista kuin rikkaiden kristittyjen sarkofageista löytyy kuvia Lasaruksen herättämisestä. Kuvissa korostuu Jeesuksen rooli parantajana ja elämän tuojana. Kertomus Lasaruksesta ja varhaiset Lasarus-kuvat julistavat ylösnousemusta, toivoa ja uskoa kuoleman voittamiseen.

Perimätiedon mukaan Lasarus toimi myöhemmin elämässään silloisen Kitionin (nykyisen Larnakan) piispana Kyproksella 30 vuotta. Lasaruksen hautapaikalla sijaitsee Pyhän Lasaruksen kirkko.

Isä Vladimir Sokratilin on myös käsitellyt Lasaruksen lauantain sanomaa tekstissään.

Juttu on julkaistu ensi kertaa 31.03.2023, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi muulloinkin – etenkin Lasaruksen lauantain aikoihin.

Pääkuva ylhäällä: 1) Lasaruksen lauantain ikoni ja 2) Lasaruksen kuolleista herättäminen. Duccio di Buoninsegna (1310–11)

Profeetta Elian kirkon kuorolaiset Helsingissä odottavat hartaasti pääsiäisyötä kuten kaikki muutkin ortodoksit, mutta heillä on vielä erityinen jännitysmomentti: sopraanoa laulavan Outi Koiviston munakori.

Tänäkin vuonna se on täynnä toinen toistaan koristeellisempia pääsiäismunia lahjaksi kuorolaisille ja muille ystäville. Ja mitkä värit! 

Kuvataiteilija Outi Koivisto harrastaa pisanka-munien maalaamista, erityisesti suuren paaston aikaan. Silloin on hyvä istahtaa kaikessa rauhassa vanhan, tammipuisen työpöydän ääreen ja maalata.

– Pisankojen askarteleminen auttaa keskittymään rukouselämään, aivan kuten ikonien maalaaminenkin, Koivisto kertoo.

Työpöytä sijaitsee perheen kotona Helsingin Kalasatamassa. Parasta maalausaikaa ovat illat, jolloin teini-ikäiset tytär ja poika tekevät koulutöitä tai harrastavat omissa huoneissaan.

Puoliso, taidekasvattaja Mikko Koivisto näppäilee ehkä ukulelea tai jotakin muuta useista kielisoittimistaan.

Perheen kissat, valkoharmaa Lester Young, harmaaraidallinen Miles Davis, ja musta Jiji seuraavat perheenjäsenten touhuja tai viihtyvät omissa kissamaisissa puuhissaan. Kuten arvata saattaa, perhe pitää jazzmusiikista.

Mukana tekstiä

Pisanka-pääsiäismunat ovat ikivanha slaavilainen perinne, joka on hyvin suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Outi Koiviston työväline rakentuu lyijykynästä, jonka päässä olevaan pyyhekumiin hän pistää nuppineulan. Nupin koko vaihtelee sen mukaan, kuinka hienoa jälkeä hän haluaa munan pintaan piirtää.

Ensi töikseen Koivisto on kuitenkin sytyttänyt kynttilän. Pikkuruisessa kupissa liekin yläpuolella sulaa nokare mehiläisvahaa, johon Koivisto kastaa nuppineulan pään.

Toisessa kädessä hänellä on tyhjennetty kananmuna. Aluksi Koivisto laittaa vahaa reikään, josta muna on tyhjennetty. Sitten hän piirtää erilaisia kasviornamentteja, ilotulitusta muistuttavia kuvioita ja milloin mitäkin.

Joskus hän saattaa kirjoittaa munan pintaan useilla eri kielillä pääsiäistervehdyksen ”Kristus nousi kuolleista!”

– Pidän teksteistä. Myös grafiikantöissäni on välillä mukana tekstiä.

Outi Koiviston varastosta löytyy myös erityinen vahalla piirtämiseen tarkoitettu työväline, kistka, jossa pieni vahasäiliö yhdistyy piirtokärkeen. Sillä saa tarkkarajaisia kuvia kuten myös vaikkapa vanhanaikaisen mustekynän terällä. Jotkut käyttävät kuulakärkikynää.

Symbolit ikivanhoja

Slaavien mailla munat koristellaan ristien lisäksi useilla erilaisilla symbolikuvioilla, joista monet periytyvät jopa ajalta ennen kristinuskoa – muna kun on useissa eri kulttuureissa symboloinut uutta elämää ja myös maailman syntymistä.

Esimerkiksi erilaiset kasvinosat toimivat elämän, kasvun ja uudelleen syntymisen vertauskuvina. Aurinko tarkoittaa elämää ja onnea. 

Meandereita eli nauhoina jatkuvia viivaornamenttikuvioita piirsivät jo antiikin kreikkalaiset. Kuvio on saanut nimensä Fryygiassa nykyisen Turkin alueella virtaavan, mutkittelevan Maiandrosjoen mukaan.

Meanderit symboloivatkin vettä eli ikuisuutta, kuolemattomuutta ja puhdistautumista.

– Munan pinnassa meanderi on usein jatkuva spiraali, Outi Koivisto kertoo.

Kristinuskoon liittyviä vertauskuvia ovat kala ja Kristuksen – ihmisten kalastajan – kalaverkko.

Pakanallisina aikoina geometrinen kolmio kuvasi ilmaa, tulta ja vettä. Kristinuskon myötä se merkitsee Pyhää Kolminaisuutta.

Vehnän tähkä symboloi hyvää terveyttä ja runsasta satoa.

– Pisanka-lahjalla toivotetaankin taloon kaikkea hyvää: onnea, terveyttä ja vaurautta, Koivisto sanoo.

Slaavilaisissa maissa eri alueilla ja jopa perheillä on omia, selkeästi erottuvia maalaustyylejä. Symboliikkaa sisältävät myös värit.

Keltainen viittaa sadonkorjuuseen, kuuhun ja tähtiin. Vihreä on luonnon heräämisen ja toivon väri. Punainen symboloi verta, onnea ja toivoa. Sininen viittaa taivaaseen ja musta ikuisuuteen.

Ilottelua väreillä

Pikkutarkat maalarit hahmottelevat kuvion munan pintaan lyijykynällä. Outi Koivisto ei tee niin vaan maalaa spontaanisti.

– Hahmottelen piirtäessäni.

Koivisto on taidegraafikko, joten hänelle pisankojen maalaaminen on vastapainoa ammattimaiselle taiteen tekemiselle. Siinä prosessit ovat pitkiä ja teokset aikaa vieviä. Lisäksi hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopistoon.

– Pisankani valmistuvat nopeasti. Niissä saan myös ilotella väreillä. Rakastan värejä, mutta taideteoksissani käytän paljon mustaa.

Pisanka-munat värjätään vahabatiikkitekniikalla, jolla voi kuvioida kankaitakin. Kun Koivisto on piirtänyt ensimmäiset kuviot vahalla, hän kastaa munan väriliuokseen, vaikkapa keltaiseen. Väri tarttuu kaikkiin muihin kohtiin paitsi vahattuihin. Ne jäävät valkoisiksi – tai voi muna luonnostaan ruskeakin olla.

Kylvystä toiseen

Kun keltainen väri on kuivunut, Koivisto tekee vahalla uusia kuvioita, joiden hän haluaa jäävän keltaisiksi. Sitten hän kylvettää munan seuraavalla värillä.

– Aina aloitetaan vaaleasta sävystä ja edetään järjestyksessä kohti tumminta.

Munien kuviointi ja kylvyt vuorottelevat niin kauan, että kaikki halutut värit ovat kohdillaan.

Niitä ei voi enää poistaa, jos maalarin mieli sattuisi muuttumaan. Pisanka-harrastajan kannattaakin vapauttaa itsensä perfektionismin kahleista ja hyväksyä se, mitä syntyy.

– Ettei pääsiäismunista tule suorituspaineita.

 Seuraavaksi munaa kuumennetaan kynttilän liekillä niin, että vahakerrokset sulavat ja ne voi pyyhkiä paperilla pois.

Ensin täytyy kuitenkin poistaa vahatulppa reiästä, ettei kuumennettava muna poksahda rikki.

Lopuksi munan voi lakata, jotta pinta säilyy hyvänä.

Työkalut tehtävän mukaan

Väriaineet, pigmentit, Outi Koivisto ostaa taidetarvikekaupoista jauheena pusseissa. Jauheen hän sekoittaa veteen, johon lisää lorauksen etikkaa. Munia voi värjätä myös kasviväreillä samaan tapaan kuin lankoja.

Pisankoja valmistetaan yleensä kanan- ja ankanmunista. Koivisto käyttää kananmunia, joita hän kerää läpi vuoden. Hän tekee munaan reiän erityisellä rei’ittimellä ja imee sisällön pois pumpulla, jossa on ohut, ontto metalliputki.

Pumpun avulla munan voi vielä huuhtoa ja kuivata vaikka uunissa. Sisällön voi käyttää mihin haluaa.

– Meillä leivotaan ahkerasti pannukakkuja, Koivisto naurahtaa.

Kaupasta ostetun kananmunan pinnassa on leima, joka haalistuu auringossa. Usein se peittyy maalikerrosten alle. Leiman saa myös poistettua etikalla, mutta sitä Outi Koivisto ei suosittele.

– Kaikenlainen käsittely silottaa kananmunan pintaa, mikä estää värejä tarttumasta kunnolla. Luonnollinen, huokoinen pinta on paras.

Kerran vahattuun kohtaan väri ei enää tartu kunnolla, vaikka vahan poistaisi. Myös rasva estää pigmentin tarttumista.

Maaseutu kaupungissa

Outi Koiviston ei tarvitse kanaloiden leimoista välittää, sillä hänellä on munia omasta takaa:

Helsinki kun on siitäkin kiva kaupunki, että vaikka toinen jalka seisoo kivierämaassa, toinen ulottuu melkein maaseudulle. Täysin urbaanista Kalasatamasta pääsee siltaa pitkin muutamassa minuutissa Mustikkamaan saarelle.

Mustikkamaa on viheraluetta, jolla sijaitsee kaupungin ylläpitämä Syötävä puisto. Se on yhteisöllinen puutarha, josta kuka tahansa saa kohtuudella kerätä satoa, kunhan osallistuu jotenkin puutarhan hoitoon – kitkee vaikka muutaman rikkaruohon.  

Puiston vanha vaja toimii kanalana, jossa Koivistot ja kymmenen muuta perhekuntaa hoitavat kesäisin kymmentä kanaa ja yhtä kukkoa. Loppukeväästä kanat haetaan tuusulalaiselta tilalta, jonne ne myös syksyllä palautetaan.

Outi Koivisto nauttii kanalanpidosta kovasti.

– Tarvitsen maalla olemista, ja rakastan myös puutarhanhoitoa.

Kun Outi Koivisto vie suuren paaston pisanka-munasatonsa pääsiäisyön palvelukseen siunattavaksi, on ovella jo uusi kasvukausi. Kukapa tietää, minkälaisia ornamentti-ideoita Syötävän puutarhan kasveista syntyy tuleviin pisanka-muniin!    

Kuvituskuva ylhäällä: Pisanka-munat ilahduttavat väriloistollaan.

Pääkuva 2: Vahakuvion voi hyvin piirtää sopivan kokoisella nuppineulalla.

Erämaaisien pääasialliset vaikutusalueet olivat Mesopotamia, Syyria, Egypti ja Kappadokia. He halusivat harjoittaa ankaraa askeettista elämäntapaa vetäytymällä erämaihin ja siten erottautua maailmasta. Askesis-sana tarkoittaa harjoitusta, harjoittelemista, tehtävien tekemistä ja suorittamista. Antiikin ajalla askesis vähitellen muotoutui tarkoittamaan kurinalaisuutta. Esimerkiksi urheilijat harjoittivat askeesia noudattamalla kurinalaisesti tarkkoja urheilusuorituksiaan.

Ilmeisesti antiikin ajan askeesiin liitetty kurinalainen elämä kiehtoi erämaaisiä. Erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia askeettisia elämäntapojaan fyysisesti ja ruumiillisesti. He ajattelivat ruumiista sekä negatiivisesti, että positiivisesti. Toisaalta he syyttivät ruumista monista ongelmista ja toisaalta he ymmärsivät ruumiinkin tarvitsevan huolenpitoa. Usein kilvoittelu oli ruumiillista, minkä vuoksi sen toimintoja pyrittiin hillitsemään kurinalaisesti. Ortodoksinen uskomme on myös ruumiillista, sillä se koskee muun muassa liturgista elämää ja paastoa.

Ruumis osallistuu hengelliseen elämään ja sen ylläpitoon, jossa hyveenä on kurinalaisuus. Esimerkiksi paastoa harjoitetaan ruumiillisesti, että saataisiin ruumiilliset himot ja halut kuriin. Ruumiilla myös osallistutaan kokonaisvaltaisesti liturgiseen elämään, jolloin toisinaan seistään ja toisinaan kumarretaan ikoneita ja lisäksi tehdään vaikkapa ristinmerkkejä.

Kirjoituksessa ensimmäiseksi luon katsauksen siihen, kuinka erämaaisien ja -äitien arkielämä näkyy yksityiselämässä, luostarielämän arjessa ja erämaaisien elinkeinon harjoittamisessa. Tämän jälkeen siirryn loppupäätelmiin, joissa pohdin, kuinka muinaiset kertomukset voisivat tulla lähemmäksi myös meidän elämäämme.

Erämaaisien yksityisestä kilvoitteluelämästä

Myöhäisantiikin ajalla askeettien arkielämästä on tallennettu paljon aineistoa hagiografisessa kirjallisuudessa, jolla tarkoitetaan pyhien isien ja erämaaäitien kertomuksista koostettuja kirjoituksia. Usein artikkelit ja kirjoitukset keskittyvät enemmän käsittelemään erämaaisien opetuksia ja elämänviisauksia, jotka auttavat heidän kuulijoitaan tai lukijoitaan edistymään kilvoituselämässä.

Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, millä tavalla he elivät arjessa ja miten heidän arkielämänsä näkyy varhaisissa kirjoituksissa. Tässä artikkelissa tarkastelen erämaaisien ja -äitien arkielämää siinä määrin, kun se näkyy 300–600 luvuilla kirjoitetuissa hagiografisissa teksteissä kuten piispa Palladioksen teoksessa Kilvoittelijaelämää, pyhistä isistä ja äideistä koostetuissa kirjoituksissa kuten Gerontikon ja Jerusalemin patriarkka Sofronin kirjoittamassa Maria Egyptiläisen elämäkerrassa. Näissä kirjoituksissa askeettien arjesta olevat viitteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: askeettien yksittäiset elintavat, elämää luostareissa ja elinkeinoon ja työskentelyyn liittyvät teemat.

Hagiografiset teokset ovat osana exemplum-kirjallisuutta, jonka tarkoituksena on opettaa esimerkkien tavoin. Ne ovat kirjoitettu, jotta niiden avulla saarnaajat esimerkkien tavoin opettaa moraalia kuulijoilleen. Tarinoiden sisältö on arkista, ja ne kuvaavat tuttuja ilmiöitä ja ovat yksinkertaisia; kertomuksilla voi olla joskus jopa hauskoja ja humoristisia piirteitä. Hagiografeissa on nähtävissä äärimmilleen vietyä itsensä kieltämistä, jopa masokistiseen ajatteluun vievää asketismia, jossa ideaalina oli täydelliseen puhtauteen vievä elämäntapa. Tähän elämäntapaan liittyy maailmallisuudesta erottautuminen, jossa kestävyys ja kurinalaisuus koettiin suurena hyveenä.

Usein erämaaisien elämää kuvaavissa kertomuksissa näkyy edellä mainittu kurinalainen elämä myös arkielämässä. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrottiin, että hän kurinalaisesti kokosi kiviä, joista hän sai rakennettua keljoja muille kilvoittelijoille. Häneltä kysyttiin, miksi hän vielä seitsemänkymmenvuotiaana haluaa rasittaa ruumisparkaansa niin voimakkaasti. Doroteos vastasi: ”Se kuolettaa minua, niin minä kuoletan sitä.” Tällaisella asenteella Doroteos teki arjessaan keljoja, jotta mutkin kilvoittelijat saisivat oman kilvoittelupaikkansa.

Erämaaisien yksityiselämästä mainitaan teemoja kuten pukeutuminen, nukkuminen ja syöminen. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa Isidoros-niminen pappi pukeutui pelkkään viittaan. Vaatetuksesta tai oikeastaan vaatetuksen puutteesta kerrotaan Maria Egyptiläisen elämänkerrassa. Maria lähti oman prostituutionsa tähden Egyptin erämaahan kilvoittelemaan ankarasti, sillä hän katui syvästi tekojaan. Siellä hän tapasi neljänkymmenenseitsemän vuoden jälkeen pappi Zosimaksen. Zosimas ei kyennyt katsomaan alastonta Mariaa ja vaati häntä ottamaan oman päällysvaatteensa, jotta he kykenivät keskustelemaan keskenään.

Kilvoittelijaelämää-teoksessa ja Gerontikonissa on erikoisia nukkumiseen liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrotaan, että hän torkahti vain syömisten yhteydessä, jolloin häneltä usein torkahtaessaan tippui leipäpala suusta. Muuten hänestä kerrotaan, että hän ei tahallaan halunnut nukkua missään, vaan halusi kilvoitella työtä tekemällä. Puolestaan Gerontikonissa mainitaan abba Gelasioksesta, että hän nukkui taivasalla.

Erämaaisien ja -äitien syömistottumuksista on runsaasti kertomuksia, että he söivät pääasiassa vain suolaa ja leipää. Esimerkiksi Gorontikonissa pappi Eulogion ja abba Helladios söivät vain suolaa ja leipää ravinnokseen. Heistä abba Helladios usein söi istualtaan ravintonsa, mutta hän ajatteli pääsiäispäivänä, että hän halusi nähdä hieman vaivaa pääsiäisenä, joten hän söi seisaaltaan.

Hagiografisessa kirjallisuudessa leimallista oli liharuoasta kieltäytyminen, eli kukaan erämaaisä tai -äiti ei syönyt lihaa. Ankarimpia syömistottumuksia on Kilvoittelijaelämää-teoksen kertomuksessa Heronista, joka tyytyi syömään joka kolmas kuukausi tulemalla osalliseksi pyhään mysteerioon eli ehtoolliseen. Hän söi myös löytämiään villiyrttejä.

Hagiografioissa on myös kertomuksia, joissa pidetään suositeltavana syödä vähän joka päivä. Lisäksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa kerrotaan pyhästä Euagrioksesta, että hän ei syönyt mitään ruokaa, joka on tulella paistettua, vaan tyytyi raakoihin vihanneksiin. Tosin joskus hänen sairastuttuaan hän söi hieman tulessa paistettuja ruokia.

Luostarielämän arkea

Myöhäisantiikin luostareista on kosolti arkeologista ja tekstipohjaista aineistoa – erityisesti Egyptin ja Palestiinan luostareista. Sen sijaan varhaisantiikin luostareista on enemmän tekstipohjaista aineistoa. Dokumentoidut papyrukset ovat osoittaneet, että luostarielämästä on laajasti tietoa, kuten askeettien elämästä kaupungeissa ja kylissä, joissa he elivät joko yhteisöissä tai omissa oloissaan eristäytyneenä maailmasta. Luostarielämässä johtajina toimivat abbat, jotka säätivät luostarielämän järjestyksen. Luostarielämän arjessa abbat pyrkivät ohjaamaan oppilaitaan järjestelmälliseen elämäntapaan, jossa aterioidaan yhdessä ja pidetään sekä yhteiset että yksityiset rukoushetket. Lisäksi he pyrkivät ohjaamaan munkkien elämää, että he viettäisivät aikaa keljoissaan rukoilemassa.

Egyptin Valkoisen Luostarin arkkimandriitta pyhä Shenoute (348–465 jKr.) puhui luostareista kirkkoineen, että niissä yhdistyi Jumalan Henki ja ruumis, joka on materiaaleista koostuva kirkko. Luostari kirkkoineen ja munkkeineen edustaa sakraalia tilaa, jossa jumalanpalveluselämä ja ylistäminen toteutuu. Tämän vuoksi munkit muuntautuvat pyhäköksi, joka rakentuu hengellisen huoneen elävistä kivistä pyhää jumalanpalvelusta varten. Siksi luostarit ja niiden munkit muodostavat yhteisön, jossa kilvoitellaan hyveiden saavuttamiseksi, jossa on kyseessä ruumiillinen kurinalaisuuden harjoittaminen ja täydellinen jumalallistumisen saavuttaminen.

Luostareissa elävien askeettien arjesta Kilvoittelijaelämää-teos ja Gerontikon kertovat monipuolisesti. Viittauksia on muun muassa yhdessä syömisestä, tekemisestä ja yhteisestä jumalanpalveluselämästä. Esimerkiksi abba Apolloksen kertomuksessa on lyhyt kertomus pääsiäisjumalanpalveluksen jälkeen tapahtuvasta syömisestä: ”Tuli pääsiäisjuhla, ja kun he olivat toimittaneet jumalanpalveluksen luolassa, he valmistautuivat syömään sitä, mitä heillä oli.”

Luostareissa, jotka sijaitsivat Nitrian vuorella, oli tapana käydä kirkossa vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Piispa Palladios kirjoitti, että siellä saattoi kuulla illalla hymnejä, veisuja ja psalmeja, joita laulettiin Kristukselle joka luostarissa. Tästä haltioituneena Palladios tunnelmoi: ”Voi kuvitella tulleensa ilman kohottamana nautinnon paratiisiin.” Hän kirjoitti myös, että kukaan ei syönyt ennen kuin abba Apollos oli toimittanut kiitosrukouksia Kristukselle. Näin he tekivät päivittäin, ja Apolloksen ympärille kokoontunut väki kuunteli hänen opetustaan aina nukkumaanmenoon asti. Palladioksen mukaan he myös opettelivat joka päivä kirjoituksia ulkoa ja ylistivät Jumalaa lakkaamattomin hymnein.

Nitrian vuorilla luostareissa oli myös tapana majoittaa vieraita. Kuitenkin viikon jälkeen jokaisen vieraan tuli osallistua työntekoon esimerkiksi puutarhassa tai keittiössä, jotta voisi jatkaa vierailuaan luostarin asukkaana.

Erämaisien elinkeinoja

Hagiografisessa kirjallisuudessa esiintyy myös elinkeinoon liittyviä teemoja. Erämaaisillä oli erilaisia ammatteja ja työmuotoja, joista jotkut ovat tuttuja myös meidän ajassamme. Hagiografisen kirjallisuuden elinkeinoon liittyvät teemat sijoittuvat luostarikontekstiin.

Luostareilla oli tapana erikoistua tiettyjen tuotteiden tuottamiseen kuten puuvillan kehruu, verkkojen ja palmun lehvien punominen. Elinkeinoina olivat myös lampaiden paimentaminen ja toreilla myyminen. Lisäksi valmistettiin paljon tuotteita, kuten laukkuja ja kankaita. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa on kertomus Nitriassa asuvista munkeista, joista sanottiin, että he valmistivat omin käsin kankaita, ettei kukaan olisi puutteessa. Nitrian vuorilla tekivät töitä myös leipurit ja lääkärit.

Hagiografisessa kirjallisuudessa kerrotaan myös, että useat askeetit eivät halunneet aiheuttaa murhetta toisille, minkä vuoksi he tekivät esimerkiksi tuuheita metsiköitä toisten käyttöön. Näin teki muun muassa abba Or Kilvoittelijaelämää-teoksessa. Abba Or halusi varmistaa, ettei kenenkään muun veljen tarvitsisi etsiä kauempaa puita käyttöönsä. Myös köyhien avustaminen kuului oleellisena osana erämaaisien ja -äitien arkeen, kuten teki pappi Serapion, josta Palladios kirjoitti. Serapion teki omin käsin töitä elannokseen ja antoi siitä huomattavia osia köyhien avustamiseen. Hän muun muassa järjesti köyhien avustusta lastaamalla laivoja vehnällä ja vaatteilla, joiden vastaanottajina olivat Aleksandrian köyhät.

Sekä Kilvoittelijaelämää-teoksessa että Gerontikonissa on viitteitä korien punojista, joita olivat muun muassa abba Ualen ja abba Megetios. Abba Uales työskenteli korien punojana iltamyöhään, minkä seurauksena häneltä usein tipahti neula maahan. Abba Megetios puolestaan halkoi neulalla palmun versoja, joista hän teki kolme koria päivittäin, mikä riitti hänen elannokseen.

Kilvoittelija-elämää teoksessa on tarkka kuvaus arjen työtehtävistä, elinkeinoista ja yksityisestä elämästä – siitä, millä tavalla erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia kuuliaisuustehtäviään luostareissa. Palladios kirjoitti seuraavasti, kun hän kertoi abba Aftonioksen elämästä:

”Meillä on tapana ravita niitä (karjaa) ruumenilla, vihannesten perkeillä ja kaikilta jääneillä ruoanjätteillä, jotta ne eivät menisi hukkaan. Siat teurastetaan ja liha myydään, ja sairaat ja vanhukset syövät jalat, sillä tulot ovat rajoitettuja ja ihmisiä on paljon. Blemmyesten kansa nimittäin asuu heidän lähistöllään. Työvuorossa olevat nousevat varhain aamulla. Toiset huolehtivat ruoanlaitosta ja toiset pöydistä. Niitä katetaan kolmanteen hetkeen asti ja tarjolle pannaan leipiä, (rikka) sinappia, erilaisia oliiveita, naudanjuustoa, eläinten jalkoja ja pieniä vihanneksia. Voimattomat tulevat kuudennella hetkellä syömään. Heikohkot tulevat seitsemännellä hetkellä, toiset kahdeksannella, toiset yhdeksännellä, toiset kymmenennellä ja toiset myöhään illalla. Toiset tulevat joka toinen, toiset joka kolmas ja jotkut joka viides päivä, niin että jokainen ryhmä tuntee oman hetkensä. Samalla tavalla tekevät he työnsäkin. Joku viljelee maata, toinen puutarhaa, toinen työskentelee pajassa, joku leipomossa, toinen puusepänverstaassa, yksi värjäämössä, toinen nahkurinverstaassa, joku punoo suuria koreja ja joku toinen niin sanottuja vasuja, pieniä koreja. He opettelevat ulkoa myös kaikki Kirjoitukset. Heidän lähellään on neljänsadan naisen luostari, jossa noudatetaan samaa järjestystä, samanlaista vaellusta, mutta ei samanlaista vaatetusta. Naiset ovat Niilin virran toisella puolella, miehet heitä vastapäätä. Jos neitsyt kuolee, toiset neitseet valmistavat hänet hautaukseen ja vievät hänet joen rannalle. Veljet tulevat veneellä ylitse mukanaan palmun ja öljypuun lehviä, vievät hänet psalmeja laulaen toiselle rannalle ja hautaavat hänet omiin hautoihinsa. Paitsi pappia ja diakonia ei kukaan munkeista mene naisten luostariin, ja hekin vain sunnuntaisin.”

Mitä nykyihminen voisi soveltaa omaan elämäänsä?

Vaikka erämaaisät ja -äidit elivät kurinalaista elämää, heillä oli vastaavia tarpeita kuin muillakin ihmisillä. He söivät, kävivät kirkossa ja tekivät töitä, jotta saisivat elinkeinonsa, josta he pystyivät jakamaan myös puutteenalaisessa tilassa eläville ihmisille. Erämaaisien ja -äitien arkielämän tarkastelu voisi opettaa meillekin sitä, kuinka elää arjessa kilvoitellen ja kurinalaisesti. Esimerkiksi abba Doroteoksen elämä keljojen rakentajana voisi opettaa meitäkin suuntaamaan katseemme itsestämme toisiin ihmisiin. Toisin sanoen pohtia, kuinka rakentaa ”keljoja” muille ihmisille eli olla avuksi toisille.

Erämaaisien ja -äitien yksityiselämän paastokilvoitukset ja muut kilvoitusmuodot saattavat kuulostaa ankaralta maallikon korviin. Kaikissa näissä kilvoituksissa, kuten syömistottumuksiin liittyvissä tavoissa, on hyvä huomioida, että erämaaisät ja -äidit olivat kokeneita kilvoittelijoita. He kaikki elivät luostariyhteisössä, jossa heillä oli hengellinen ohjaus tukenaan.

Tämän vuoksi on syytä pohtia oman rippi-isän kanssa, millainen kilvoitusmuoto voisi olla itse kullekin paras toteuttaa. Hengellinen ohjaus on tärkeää, kun pohditaan, kuinka tulisi kilvoitella omassa elämässä. Juuri tämän vuoksi on tärkeää keskustella oman rippi-isän kanssa siitä, kuinka erämaaisien ja -äitien elämäntapaa voisi soveltaa henkilökohtaisessa kilvoituselämässä – varsinkin nyt paaston aikana.

Luostarielämä myöhäisantiikissa voi tuntua hyvin kaukaiselta tämän päivän maallikolle. Kuitenkin kirkkoyhteisöt voitaisiin nähdä vastaavina yhteisöinä kuin luostarit, joissa käytiin tiiviisti jumalanpalveluksissa ja osallistuttiin erilaisiin tehtäviin. Tämän esimerkin innoittamana on hyvä käydä kirkossa säännöllisesti paaston aikana ja pohtia, mikä voisi olla oma paikka kirkkoyhteisön sisällä.

Lisäksi erämaaisät ja -äidit työskentelivät erilaisissa elinkeinoon liittyvissä ammateissa, jotta luostarit ja he itse voisivat pysyä toiminnassa. Erämaaisien ja -äitien ammatit lähentävät meitä heihin, sillä he tekivät tavanomaisia töitä, joita mekin teemme tänä päivänä. Mekin voimme palvella Jumalaa tekemällä työtä erilaisissa ammateissa parissa ja kilvoitella, että tekisimme sen mahdollisimman hyvin.

Erämaaisistä ja -äideistä kerrotut teokset ovat meille rikas ja hedelmällinen puutarha, jossa voimme viipyä Suuren paaston aikana.

Pyhät erämaaisät ja -äidit, rukoilkaa meidän puolestamme, jotta kestäisimme Suuren paaston kilvoitukset matkallamme kohti Pyhän Pääsiäisen iloa!

Kirjoittaja on teologian maisteri.

Pääkuva ylhäällä: Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen

Juttu on julkaistu ensi kertaa 15.3.2024, mutta sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi myöhemminkin erämaaisien ja -äitien muistopäivien aikaan.