Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!

”Onnellisia ovat ne, joiden silmät näkevät sen, mitä te näette” (Luuk. 10:23). Kristuksen sanat kantavat sisällään uskon syvintä mysteeriä: autuaaksi julistetaan näkeminen. Mutta mikä on se näky, joka tekee ihmisen onnelliseksi? Evankelista Luukkaan kertomana nämä sanat kaikuvat erityisellä voimalla tänään, kun kunnioitamme Viron marttyyreja Platonia, Mihailia ja Nikolaita, sillä heidän elämänsä ja kuolemansa avaavat meille näkemisen syvimmän merkityksen.

Mitä he näkivät viimeisinä hetkinään? Neuvostovallan synkimpinä aikoina, kun pimeys näytti nielevän Eestinmaan, nämä kolme jumalanpalvelijaa seisoivat valintojensa äärellä. He olisivat voineet sulkea silmänsä totuudelta, kieltää uskonsa, säilyttää maallisen elämänsä. Sen sijaan he näkivät jotain sellaista, mitä monet profeetat ja kuninkaat olisivat tahtoneet nähdä – he näkivät kristallinkirkkaasti sen, mikä todella merkitsee. Kuin Johanneksen evankeliumin sokea mies, he oppivat näkemään ei vain omilla silmillään, vaan uskon katseella. Tämä näkemisen lahja ei syntynyt hetkessä. Kuten sokea mies kulki asteittaisen valaistumisen tien – ensin tunnustaen sokeutensa, sitten uskaltautuen tuntemattomalle matkalle Siloan altaalle, ja lopulta kohdaten Kristuksen kasvoista kasvoihin – niin myös marttyyrimme kulkivat oman näkemisen tiensä.

Heidän matkansa alkoi ehkä huomaamatta, mutta kun pimeys syventyi heidän ympärillään, kun vankilasellin hämärä nielaisi päivänvalon ja kuoleman varjo lähestyi, tämä arkinen näkemisen lahja jalostui kirkkaammaksi, terävöityi kuin miekka. He alkoivat nähdä syvemmin, kirkkaammin: vartijan ankarissa kasvoissa välähdyksen Jumalan kuvasta, sellitoverinsa kärsimyksessä heijastuksen Kristuksen rististä, omassa pelossaan ja vapinassaan kosketuksen Getsemaneen. He kohtasivat maailman, joka ei tahtonut nähdä, joka sulki silmänsä totuudelta. Mutta juuri tässä kohtaamisessa heidän näkönsä kirkastui entisestään. He ymmärsivät, ettei todellinen sokeus ole silmien vaan sydämen tila, ja että näkemisen lahja on samalla sekä armon että rohkeuden hedelmä.

Tämä näkemisen lahja, josta Jeesus puhuu, ei ole itsestäänselvyys eikä pelkkä optinen tapahtuma. Se on armon antama silmien avautuminen – prosessi, jossa ihminen oppii näkemään Jumalan valtakunnan murtautumisen keskelle arkista todellisuutta. Viron marttyyreilla oli tämä hengellinen näkökyky. Uskomme, että viimeisinä hetkinään he näkivät vainoojiensa kasvojen läpi Kristuksen kasvot, he näkivät jumalallisen kirkkauden näennäisen tappionkin hetkellä.

He ymmärsivät jotain olennaista, minkä me niin usein unohdamme: meidän ei tarvitse sovittaa itseämme Jumalan kanssa, sillä Jumala ei ole koskaan kääntänyt katsettaan meistä. Jopa tuona pimeänä hetkenä Jumala oli läsnä, odottaen, juosten heitä vastaan rakkauden käsivarret levitettynä kuin Kristus ristillä. Tämä ymmärrys muuttaa käsityksemme sekä heidän marttyyriudestaan että omista päivittäisistä kamppailuistamme.

Ja nyt, kun muistelemme Viron marttyyreja, emme voi olla ajattelematta uusia marttyyreja, joita syntyy keskellämme Neuvostoliiton perillisen Venäjän käydessä oikeudetonta sotaansa Ukrainassa. Tuhannet marttyyrit – ne joiden nimet tunnemme ja ne lukemattomat, joiden nimiä emme koskaan saa tietää; ne jotka on haudattu rauhassa ja ne, jotka ovat kadonneet joukkohaudoissa Ukrainan mustaan multaan – todistavat meille samasta totuudesta. He todistavat, että pimeyden voimat eivät ole muuttuneet, mutta myös siitä, että Jumalan läsnäolo kantaa yhä kansaansa läpi syvimmänkin yön.

Jokainen kadonnut sielu, jokainen nimettömäksi jäänyt uhri on kirjoitettu Jumalan kirjaan, jokainen kyynel on talletettu, kuten psalmin kirjoittaja todistaa syvässä ahdistuksessaan: ”Sinä, joka merkitset muistiin kaikki elämäni päivät, kerää kyyneleeni talteen. Olethan merkinnyt nekin kirjaasi.” (Ps. 56:9) Tämä muinainen rukous kaikuu yhä keskellämme, muistuttaen ettei yksikään kärsimys jää Jumalalta huomaamatta.

Marttyyriemme todistus kutsuu meitä syvempään näkemisen tapaan. He kutsuvat meitä näkemään Jumalan kätkettynä kaikkeen – ei vain voiton hetkissä, vaan kärsimyksessä; ei vain kirkon pyhäkössä, vaan arjen askareissa. Tämä ei ole pelkkää optimismia tai yritystä sivuuttaa elämän pimeyttä. Se on syvällistä ymmärrystä siitä, että jopa pimeys välkehtii jumalallista läsnäoloa, kun sitä katsotaan uskon silmin.

Tänään, kun pimeät pilvet varjostavat jälleen Eurooppaa, kun vaarat ja uhat heittävät varjonsa maittemme ylle, meidän on erityisen tärkeää muistaa, että marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä. Se on elävää todellisuutta tämän päivän Ukrainan raunioituneissa kirkoissa, pommisuojien rukoushetkissä, sairaaloiden käytävillä, hautausmailla. Se elää niiden pappien todistuksessa, jotka toimittavat liturgiaa ilmahälytysten aikana; niiden vapaaehtoisten hiljaisessa palvelutyössä, jotka jakavat leipää pimeissä kellareissa; niiden opettajien sitkeydessä, jotka pitävät etäkoulua pommisuojista käsin, jotta lapset eivät menettäisi toivon kipinää. Se säteilee niiden vanhusten kasvoilta, jotka kieltäytyvät jättämästä kotejaan ja kokoontuvat yhä rukoukseen raunioituneiden kirkkojen pihoilla. Erityisen kirkkaana se loistaa niiden hoitajien ja omaisten palvelutyössä, jotka päivästä toiseen huolehtivat sodassa vammautuneista, kantaen heidän kärsimystään ja toivoaan, nähden Kristuksen kasvot särkyneissä ruumiissa ja murtuneissa mielissä, todistaen elämällään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, loukkaamaton ja mittaamattoman arvokas juuri haavoittuvuudessaan. Heidän uskonsa todistaa meille yhä uudelleen ikuista totuutta: Jumalan valo loistaa sitä kirkkaammin, mitä syvempi on pimeys.

Kuten muuan evankeliumin sokea mies, kuten marttyyriveljemme, rohjetkaamme mekin avata silmämme meitä ympäröivälle jumalalliselle läsnäololle. Sillä kun todella näemme niin kuin he näkivät, huomaamme, ettemme ole koskaan olleet yksin. Meidän tarvitsee vain avata silmämme tunnistaaksemme Hänet, joka on aina ollut läsnä, aina odottanut, aina rakastanut. Aamen.

Armsad ülemkarjased, isad, õed ja vennad!

„Õndsad on silmad, mis näevad seda, mida teie näete“ (Lk 10:23). Need Kristuse sõnad kannavad endas usu kõige sügavamat salasust: nägemine kuulutatakse õndsaks. Kuid mis on see nägemine, mis teeb inimese õndsaks? Need evangelist Luuka edasijutustatud sõnad kõlavad erilise jõuga täna, kui me austame Eesti märtreid Platonit, Mihhaili ja Nikolaid, sest nende elu ja surm avavad meile nägemise sügavama tähenduse.

Mida nägid nemad oma elu viimastel silmapilkudel? Enamliku võimu kõige süngematel aegadel, kui tundus, et pimedus neelab Eestimaa, seisid need kolm jumalasulast valikute ees. Nad oleksid võinud oma silmad tõe ees sulgeda, loobuda oma usust ja hoida oma maist elu. Selle asemel nägid nad midagi sellist, mida paljud prohvetid ja kuningad oleksid näha tahtnud – nad nägid kristallselgelt seda, mis on tõeliselt oluline. Otsekui pime mees Johannese evangeeliumis, õppisid nad nägema mitte üksnes oma silmadega, vaid ka usupilguga. Sellise nägemise anne ei sündinud ühekorraga. Nagu pime käis samm-sammult valgustumise teed – kõigepealt oma pimedust tunnistades, siis söandades astuda tundmatule teekonnale Siiloa tiigi juurde, ja lõpuks seistes näost näkku Kristusega – nõnda käisid ka meie märtrid oma nägemise teed.

Nende teekond algas võib-olla märkamatult, aga kui pimedus nende ümber süvenes, kui vangikongi hämarus neelas päevavalguse ja surma vari lähenes, siis arenes see argine nä-gemisvõime millekski peenemaks, teravamaks kui mõõk. Nad hakkasid nägema sügavamalt, selgemalt: valvuri karmis näos nägid nad välgatust Jumala kujust, kongikaaslaste kannatustes peegeldust Kristuse ristist, oma hirmus ja värinas Ketsemane puudutust. Nad seisid silmitsi maailmaga, mis ei tahtnud näha, mis pani oma silmad tõe ees kinni. Aga just selles silmitsi seismisega selgenes nende nägemismeel üha enam. Nad mõistsid, et tõeline pimedus pole mitte silmades, vaid südames, ja et nägemise and on samas nii armu kui ka julguse vili.

See nägemise and, millest Jeesus räägib, pole enesestmõistetav ega pelgalt optiline nähtus. See on silmade avanemine Jumala armust – protsess, mille käigus inimene õpib nägema jumalariigi sissetungimist argitegelikkusse. Eest märtritel oli see vaimulik nägemisvõime. Me usume, et oma viimastel minutitel nägid nad oma tagakiusajate nägude taga Kristuse palet, nägid jumalikku hiilgust isegi näilise kaotuse hetkel.

Nad mõistsid midagi olulist, mida me nii tihti unustame: et me ei pea iseend Jumalaga lepitama, sest Jumal pole kunagi pööranud oma pilku meilt ära. Isegi tol pimedal hetkel oli Jumal ligi, oodates, joostes neile vastu armastuse käsivarred avali ngu Kristus ristil. Selle mõistmine muudab meie arusaama nii nende märtrisurmast kui ka omaenese igapäevasest võitlusest.

Ja praegu, kui me mälestame Eesti märtreid, ei või me olla mõtlemata uutele märtritele, kes kannatavad Nõukogude Liidu pärijariigi, Venemaa ülekohtuses sõjas Ukrainas. Tuhanded märtrid – need, kelle nimesid me tunneme ja need, kelle nimesid me kunagi teada ei saa; need, kes on maetud rahus ja need, kes on kadunud ühishaudadesse Ukraina mustmullas – annavad meile tunnistust sellestsamast tegelikkusest. Nad annavad tunnistust sellest, et pimeduse jõud ei ole muutunud, aga ka sellest, et Jumala ligiolek aitab Tema rahvast nüüdki läbi kõige sügavama öö.

Iga kadunud inimene, iga nimetu ohver on kirjas Jumala raamatus. Iga pisar on tallele pandud, nagu psalmikirjutaja oma sügavas ahastuses ütleb: „Minu pagulaspäevad olid sa ära lugenud; pane sina mu pisarad oma lähkrisse; eks need ole su raamatus?“ (Ps 56:9). See muistne palve kõlab ikka meie keskel, tuletades meelde, et ükski kannatus ei jää Jumalal tähele panemata.

Meie märtrite tunnistus kustub meid sügavamalt nägema. Nad kutsuvad meid nägema Jumalat, kes on varjatult kohal kõiges – mitte ainult võiduhetkedel, vaid ka kannatustes; mitte ainult pühakojas, vaid ka argipäeva tegemistes. See pole lihtsalt optimism või katse sulgeda silmi elu pimeduse eest. See on sügavam arusaam sellest, et isegi pimeduses särab Jumala ligiolek, kui seda vaid ususilmi vaadata.

Tänasel päeval, mil Euroopat katavad jälle tumedad pilved, kui ähvardavad hädaohud heidavad meie maade üle varje, on meil iseäranis oluline meeles pidada, et meie märtrite tunnistus pole ainult minevik. See on elav tegelikkus tänapäeva Ukraina varemestes kirikutes, varjendites peetavates palvustes, haiglakoridorides, surnuaedades. See elab nende preestrite tunnistuses, kes peavad liturgiaid õhuhäirete ajal; nende vabatahtlike vaikses halastustöös, kes jagavad leiba pimedates keldrites; nende kooliõpetajate visaduses, kes peavad koolitunde varjendites, et lapsed ei kaotaks lootusesädet. See hiilgab nende vanakeste palgeil, kes keelduvad oma kodusid maha jätmast ja kogunevad ikka palvele varemetes kirikute hoovides. Aga eriti säravana vaatab see vastu nende õdede ja omaste töös, kes päevast päeva hoolitsevad sõjas vigastatute eest, aitavad neil kanda nende vaevu ja lootust, nähes haavatud ihudes ja murdunud hingedes Kristuse palet, tõestades oma eluga, et iga inimene on Jumala kuju, rikkumatu ja mõõtmatult väärtuslik just oma haavatavuses. Nende usk annab meile ikka uuesti tunnistust igavesest tõest, et Jumala valgus paistab seda heledamalt, mida tihedam on pimedus.

Nagu üks pime evangeeliumis, nagu meie vennad märtrid, julgegem meiegi avada oma silmad meid ümbritsevale Jumala ligiolekule. Sest kui me tõesti näeme nii, nagu nägid nemad, siis me märkame, et me pole kunagi üksi. Me peame vaid oma silmad lahti tegema, et ära tunda Teda, kes on alati olnud meie juures, alati oodanud, alati meid armastanud. Aamen.

Juttua on muokattu 14.1.2025 klo 13:55 lisäämällä otsikkoon sitaatti ja ingressiin päivämäärä.

Kuvituskuva ylhäällä arkkipiispa Elian toimeen asettamisesta Uspenskin katedraalissa joulukuussa 2024.

Juttua on päivitetty 14.1.2025 lisäämällä kuva arkkipiispa Eliasta ja metropoliitta Stefanoksesta sekä 15.1.2025 klo 09:06 lisäämällä kuva enkolpionin luovutuksesta.

Erityisesti Tampereen, Turun ja Saimaan ortodoksisissa seurakunnissa on aihetta iloon, mikäli asiaa tarkastellaan Suomen ortodoksisen kirkon tuoreiden jäsentilastojen valossa. Tampereen seurakuntaan kirjattiin koko kirkon suurin jäsenmäärän nousu eli 117 jäsentä, joten vuodesta 2023 (4 500 jäsentä) kasvua on kertynyt +2.67 %. Myös Turku jatkoi kasvuaan 60 jäsenellä, ja Saimaan seurakunnassa jäsenmäärä kääntyi kasvuun 18:lla jäsenellä.

Isä Andrei Sõtšovin mukaan Vaasan kappeliseurakunnan jäsenmäärä on kasvanut noin 20 % vuodesta 2018 vuoteen 2024. Kasvua on nähty niin maahanmuuttotaustaisten kuin katekumeeniopetuksen myötä liittyneiden suomen- ja ruotsinkielisten jäsenten joukossa.

– Tämä kertoo siitä, että kirkkomme vetoaa erilaisista taustoista tuleviin ihmisiin, jotka etsivät hengellistä kotia, isä Andrei toteaa.

Työ ukrainalaispakolaisten parissa alkoi Vaasan kappeliseurakunnassa vuonna 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
– Aloimme kutsua ukrainalaisia mukaan jumalanpalveluksiin ja lisäsimme heidän tarpeisiinsa vastaavia liturgisia käytäntöjä, kuten ukrainankielisiä rukouksia ja kaksikielisiä jumalanpalvelusesitteitä.

Vuonna 2024 toimintaa laajennettiin entisestään.
– Olemme luoneet ukrainankielisen verkkosivuston vaasaort.fi/ua, järjestäneet viime kuussa yhteistyössä Filantropia ry:n kanssa pyhiinvaelluksen Valamoon ja syventäneet yhteistyötä maahanmuuttoviranomaisten kanssa. Lisäksi olemme kehittäneet ukrainalaisten lasten ja nuorten tukemista järjestämällä heille koululaisjumalanpalveluksia ja keskustelukerhoja, isä Andrei kertoo.

Merkittäväksi haasteeksi isä Andrei mainitsee resurssien ja henkilöstön rajallisuuden. Vaasan kappeliseurakunnan alue kattaa Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan, joiden kasvukeskuksia ovat Vaasa, Seinäjoki sekä Kokkola-Pietarsaari.
– Mahdollisuus toimittaa säännöllisiä palveluksia sekä osallistua esimerkiksi katekumeeniopetukseen niin lähi- kuin etäopetuksena merkitsee erityisen paljon maantieteellisesti laajoilla ja harvaan asutuilla alueilla, hän toteaa.

Kaikki alkaa tervehtimisestä

Saimaan ortodoksinen seurakunta kirkkoherra, isä Bogdan Grosu huomauttaa, että jäsenkehitys ei ole riippuvainen ainoastaan siitä, kuinka hyvää työtä seurakunnassa on tehty. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi muuttoliike ja väestön ikääntyminen.

– Uskon, että kaikissa seurakunnissa tehdään hyvää ja arvokasta työtä, isä Bogdan sanoo.

Isä Bogdan korostaa erityisesti uusien seurakuntalaisten lämpimän vastaanoton ja katekumeeniopetuksen merkitystä.

– Kirkkoon tai muihin toimintoihin tulijoita tervehditään ja yritetään tutustua heihin. Seurakunta on avoinna aina, ja työntekijöihin on helppoa ottaa yhteyttä – puhelinsoittoihin reagoidaan nopeasti. Meidän työyhteisössämme kirkko on osa identiteettiä.

Isä Bogdanin mukaan on oleellista, että seurakuntalaisia ei eriytetä omiin palveluksiinsa esimerkiksi kielen mukaan.

– Meillä palvelukset toimitetaan yhdistelmällä suomi ja muu kieli, esimerkiksi kirkkoslaavi. Kun maahanmuuttajia ei eriytetä muista, he integroituvat nopeasti seurakuntaan.

Isä Bogdanin mukaan vahvuuksia on myös seurakunnan itsenäisyys ja pieni koko.

– Sen seurauksena päätöselimissä vallitsee hyvä ilmapiiri: neuvoston ja valtuuston jäsenet ovat toimineet sopusoinnussa, ja päättäjät pyrkivät keskittymään kirkon ydintoiminnan turvaamiseen ja kehittämiseen. Hallintouudistuksen mietintä jää vähemmälle.

Saimaan ortodoksinen seurakunta tekee yhteistyötä muun muassa terveyspalvelujen tuottajien, muiden kristillisten yhteisöjen, kaupungin tai kunnan, Punaisen ristin, vastaanottokeskuksen ja koulujen kanssa.

Harkittu strategia kantaa hedelmää

Isä Vladimiros Rusanen Turun ortodoksisesta seurakunnasta kertoo, että jäsenmäärän kasvu on seurausta harkitusta strategiasta, jonka ytimessä ovat lapsiperheiden ja nuorten tarpeet sekä monikulttuurisuus. Turun Ortodoksisten Nuorten toiminta luo nuorille mahdollisuuden tutustua kirkon elämään ja löytää paikkansa yhteisössä.

– Painotamme myös lasten osallistamista kirkossa. Esimerkiksi jumalanpalvelusten yhteydessä järjestetään erikseen lapsille suunnattua ohjelmaa.

Isä Vladimiros painottaa myös vuorovaikutteisen katekumeeniopetuksen merkitystä.

– Katekumeeniopetus on entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa, mikä edellyttää ymmärrystä siitä, millaisia ajankohtaisia kysymyksiä katekumeeneilla voi olla. Käytämme opetuksessa videoita, kuvia ja etäyhteysohjelmia.

Vahva vapaaehtoistoiminnan kulttuuri edistää yhteisöllisyyttä, jolloin pyritään huomioimaan yksilöiden erityistaidot ja mielenkiinnon kohteet.

– Olemme pyrkineet luomaan ympäristön, jossa eri kulttuuritaustoista tulevat jäsenet voivat löytää paikkansa yhteisössä. Erityisesti ukrainalaisten läsnäolo on ollut tärkeää, ja heidän osallistumisensa on myös tilaisuus rikastuttaa suomalaista ortodoksisuutta. Olemme pyrkineet edistämään arvostavaa ilmapiiriä, joka tukee kulttuurien välistä vuoropuhelua. Tämä on koko yhteisön kehittämistä, jolloin kaikkien ääni tulee kuulluksi, isä Vladimiros sanoo.

Kirkolla pitää olla ”veto- ja pitovoimaa”

Tampereen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Aleksej Sjöberg viittaa yllä mainittuihin ilmiöihin jäsenkehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Myös isä Aleksej arvostaa alaistensa työtä hyvin paljon. Hän kehaisee isä Tuomas Kallosen ja Maria Hattusen erinomaista katekumeeniopetusta ja isä Andrei Sõtšovin aktiivista työtä ukrainalaisten keskuudessa – ja luettelee sitten nimeltä mainiten kaikki alaisensa erinomaisen työn tekijöinä.

Isä Tuomas Kallonen huomauttaa, että pelkkä positiivinen muuttoliike ei yksin riitä, vaan lisäksi kirkolta vaaditaan myös ”pitovoimaa” etenkin perheiden, lasten, nuorten ja nuorten aikuisten osalta – ja juuri tämä osa-alue on kehittynyt Tampereella eniten viimeisten vuosien aikana.

Kirkon ”hengellisen vetovoiman” myötä seuraa kirkkoon liittymisiä.

– Kasvanut kiinnostus ortodoksista kirkkoa kohtaan, ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa, on valtakunnallinen ja myös kansainvälinen ilmiö. Sen syitä ei voida tarkasti jäljittää, mutta arvelen jälkien johtavan Jumalaan. Olisiko niin, että Tuhlaajapojan uusi kotimaa kaukana Isän kodista (Luuk. 15:11-32) on joutunut hengellisen nälänhädän kouriin? Ja Tuhlaajapoika menee itseensä ja sanoo: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.” Tällaisia hengellisesti nälkiintyneitä tuhlaajapoikia ja -tyttöjä tulee jatkuvasti kirkon ovesta sisään tai ilmaisee kaipuunsa sähköpostin kautta.

Tampereen seurakunnan alueella onkin panostettu uusien jäsenten vastaanottamiseen.

– Eikä vain liittämiseen häthätää jäseniksi, vaan juurruttamiseen aktiivisiksi yhteisön jäseniksi. Tällaisina jäseninä he tarkoittavat myös papeille lisääntyvää työtä: he toivovat erilaisia toimituksia kuten kodinpyhityksiä, minkä lisäksi he osallistuvat säännöllisesti sakramentteihin.

Uusien tulokkaiden myötä erilaiset toimintapiirit ja vapaaehtoistyö elävät uutta kukoistuksen aikaa.

– Innostus ruokkii innostusta, ja vastaavasti apatia ruokkii apatiaa. Nykyään ihan ”tavallisena” sunnuntaina on kirkko melkein täysi ja kirkkokahveilla ja tunnelma katossa. Tällaiset kokemukset vetävät ihmisiä mukaan yhä uudelleen.

Julkisuuskuvalla on merkitystä

Kirkon julkisuuskuvan merkitystä ei sitäkään ole syytä vähätellä.

– Ihmiset kaipaavat sitä, että ortodoksinen kirkko ammentaa omasta traditiostaan menemättä mukaan ajan muoteihin – mutta kirkko ei saa olla kaavoihin kangistunut, vaan kirkon elämän ytimessä on elävä Pyhän Hengen liekki, isä Tuomas Kallonen sanoo.

Monille kaunis kirkkomusiikki toimii johdattajana ortodoksiseen kirkkoon.

Yksi triviaali seikka saattaa liittyä jopa pyhäkön sijaintiin: merkitystä voi olla myös sillä, sijaitseeko kirkko vilkkaassa keskustassa vai laitakaupungilla. Moni satunnainen kulkija on astunut uteliaisuuttaan kauniiseen ortodoksiseen pyhäkköön – ja lopulta tullut jäädäkseen.

Isä Tuomas uskoo, että hengellisen etsinnän aalto on lyönyt nyt ensimmäisenä isoihin kaupunkeihin, mutta se käy vielä läpi koko Suomen.

– Ortodoksisen kirkon tarvitsee vain olla oma itsensä, olla tavoitettavissa, ovet auki ihmisten tulla, kännykät auki ihmisten saada yhteyttä, korvat auki kuulla ihmisten vaikeatkin kysymykset ja murheet, sydämet auki ottaa vastaan uusia yhteisön jäseniä ja hyväksyä yhteisön muutos jokaisen uuden jäsenen myötä, ja tärkeimpänä kirkon hengellinen aarrearkku auki ammentaa uutta elämää.

Tampereen alueelle on muuttanut satoja ukrainalaisia, joita palvellaan erilaisin sakramentin ja toimituksin – ja samalla heistä saadaan uusia seurakunnan jäseniä.

– Meillä Tampereella työ ukrainalaisten parissa ei ole ollut henkilöstöresurssisyistä niin laajamittaista ja etsivää kuin esimerkiksi Vaasassa. Toivomme mukaan seurakuntaan näinä päivinä avautuva kolmannen papin toimi ja sen menestyksekäs täyttäminen helpottaa tätäkin haastetta.

Vakautta, turvaa ja kauneutta

Kauhavalainen Essi Vallbacka, liittyi ortodoksiseen kirkkoon maaliskuussa 2024. Luterilaistaustaisen Vallbackan kiinnostus heräsi alun perin teologisten kysymysten kautta.

– Minua vetivät puoleensa myös kirkon vakaus, turva ja kauneus.

Omassa seurakunnassa Vallbackaa viehättävät aktiivinen seurakuntaelämä ja lämmin ilmapiiri. Kehittämistoiveitakin toki löytyy.

– Kaipaan lisää palveluksia sekä muita tilaisuuksia, joissa saisin tutustua paremmin seurakuntalaisiin. Kirkon kasvun kannalta näkisin hyvänä, että meillä olisi nykyistä enemmän pappeja, kanttoreita ja muita työntekijöitä. 

Seinäjoella asuva Henna Turkki, 37, liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2023. Ratkaisuun johti koko aikuisiän kestänyt ”totuuden etsintä”, ja jo ensimmäinen vigilia Vaasassa 2022 sinetöi päätöksen.

– Seurakuntalaiset ovat sydämellisiä ja ottavat uudet kirkon jäsenet avosylin vastaan. On suuri siunaus, että meillä Seinäjoella on oma rukoushuone, jossa toimitetaan kerran kuussa liturgioita sekä maallikkopalveluksia kahdesti kuussa. Toki toivoisin meidän saavan myös toisen liturgian kuussa.

Lisäksi Turkki on huomannut Seinäjoen Jumalanäidin suojeluksen rukoushuoneen alkaneen käydä ahtaaksi kappeliseurakunnan jäsenmäärän kasvaessa ja ortodoksisuudesta kiinnostuneiden määrän lisääntyessä.

– Toivoisin, että rukoushuoneemme saisi isommat ja toimivammat tilat.

Lisäksi Aamun Koitto haastatteli maaliskuussa 2024 kirkkoon liittyneitä Tampereen ortodoksisen seurakunnan jäseniä muun muassa ortodoksiseen kirkkoon liittymisen syistä.

Pääkuva ylhäällä: Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Ioannis Lampropoulos toimittamassa teofanian aikaan. Kuva: N.L.