Kuuntele
Kirkon täyteydelle: olkoon Jumalan armo ja rauha kanssanne!
Nostamme kiitosveisun kaikkivaltiaalle, kaiken näkevälle ja hyväntahtoiselle Jumalalle Kolminaisuudessa, joka on varjellut kansaansa antaen meidän saavuttaa 1700 vuoden virstanpylväs Nikean ensimmäisestä kirkolliskokouksesta. Tuossa kokouksessa todistettiin hengellisesti aidosta uskosta jumalalliseen Sanaan, joka on syntynyt ennen aikojen alkua, joka todella on samaa olemusta Isän kanssa, joka ”meidän ihmisten ja pelastuksemme tähden astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”
Nikean kirkolliskokous, Kirkon kaikkein varhaisimman konsiliaarisuuden huipentumana, muodostaa ilmauksen Kirkon synodaalisesta olemuksesta, joka on erottamattomasti yhteydessä kirkon elämän eukaristiseen todentumiseen ja myös käytäntöön, jossa keräännytään ”kaikki yhdessä koolle” (Ap. t. 2:1) yhteen rakentamaan ratkaisuja ajan ongelmiin. Nikean kokous merkitsee myös uudenlaisen konsiliaaristen rakenteiden syntyä, toisin sanoen ekumeenisten kirkolliskokousten syntyä, jotka osoittautuivat määrääviksi tahoiksi kirkon asioiden kehittymisessä. On huomionarvoista, että ekumeenista kirkolliskokousta ei kirkon elämässä ole olemassa pysyvänä instituutiona, vaan se on enemmän poikkeuksellinen tapahtuma vastauksena tiettyyn uhkaan uskoa kohtaan ja sen pyrkimyksenä on palauttaa murtunut yhteys sekä ehtoollisyhteys.
Se tosiasia, että Nikean kirkolliskokouksen kutsui koolle keisari ja että Konstantinos Suuri osallistui kokouksen kulkuun ja suojeli sen päätöksiä keisarillisen lain turvin, ei tee kuitenkaan kokouksesta ”keisarillista”. Kyseessä oli kiistatta ekklesiologinen tapahtuma, jossa Kirkko, Pyhän Hengen johdattamana, päätti sisäisistä asioistaan, keisarin pitäytyessä periaatteessa: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt. 22:21)
Areiolaisten harhaopin edessä Kirkko kokouksessaan muotoili oman uskonsa ytimen, joka yhä edelleen on katkeamattomasti Kirkossa koettavissa. Jumalan ikuinen Poika ja Sana, joka on samaa olemusta kuin Isä, tosi Jumala tosi Jumalasta, pelastaa ihmiskunnan lihaksitulonsa kautta vihollisen orjuudesta ja avaa meille tien jumaloitumiseen armon kautta. Athanasios Suuren sanoin: ”Hän tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla jumalallisiksi.” Nikean uskontunnustus julistaa vakaata uskoa siihen, että tuolloin kohdattu harhaoppinen poikkeama uskosta torjuu ihmisen mahdollisuuden pelastumiseen. Tässä mielessä kyseessä ei ole vain teoreettinen lausuma, vaan uskontunnustus, aivan kuten kaikki Kirkon dogmaattiset tekstit, joissa on kyse elävän totuuden aidosta muotoilusta itse tuon totuuden kanssa ja sen kautta.
Teologisesti tärkeää on myös se, että uskontunnustuksen pohjana on paikallinen kastetunnustus tai yhdistelmä vastaavia kastetunnustuksia. Kirkon iäisen omantunnon aitona kantajana kirkolliskokous kertaa ja varmistaa sen apostolisen uskon talletuksen, joka oli säilynyt paikalliskirkoissa. Athanasios Suuri mainitsee, että kokouksen isät eivät kirjoittaneet uskon asioista siten, että ”meistä vaikuttaa, että…”, vaan paremminkin ”tämä on mitä katolinen Kirkko uskoo”, ja he tunnustivat uskonsa, jotta he voisivat osoittaa, että mitään uutta ei heidän kirjoittamassaan ollut vaan heillä oli apostolinen mieli, toisin sanoen pitäydyttiin juuri siinä mitä apostolit olivat opettaneet. Näiden Jumalan ohjaamien isien vakaumus oli, että mitään ei oltu lisätty apostolien uskoon ja että Nikean ekumeeninen uskontunnustus muodostaa julistuksen katolisen Kirkon jaetusta uskosta. Kokouksen isät, joita Kirkko oikein kunnioittaa kutsuen heitä veisuissa ”apostolisten traditioiden tarkkoina vartijoiksi”, omaksuivat filosofisen termin ”olemus” (ja sen johdannaisen ”samasta olemuksesta”) ilmaistakseen ortodoksisen uskon Sanan jumaluuteen, jonka Areios turvauduttuaan hellenistisen ajattelun käsitteisiin kielsi ja tätä kautta kielsi myös koko jumalallisen pelastavan ja kaikkia koskevan huolenpidon. Areios kielsi ”isiemme Jumalan” ”filosofien Jumalan” nimessä.
Nikean kirkolliskokous kokoontui myös ratkomaan toista, liturgisiin käytäntöihin liittyvää elintärkeää asiaa kirkollisen yhteyden kannalta. Kysymys oli siitä miten ja milloin pääsiäistä tulisi viettää. Nikean kokouksen 1700-vuotisjuhla on tuonut takaisin ajankohtaiseksi kysymyksen Herran ylösnousemusjuhlan yhteisestä vietosta. Kristuksen Suuri Kirkko rukoilee, että kristityt kaikkialla maailmassa voisivat palata Nikean kirkolliskokouksen vetämän linjan mukaisesti yhteiseen pääsiäisen viettoon, mikä siunatulla tavalla tänä vuonna sattui samalle päivälle. Tällainen päätös toimisi todisteena ja symbolina sille aidolle kehitykselle, jota on tapahtunut ekumeenisissa yhteyksissä ja teologisen dialogin keskinäisessä ymmärryksessä sekä siinä ”elämän dialogissa”, joka on kouriintuntuvaa todistusta käytännön kunnioituksesta, jonka olemme perineet jakamattomasta kirkosta. Tämän tavoitteen saavuttaminen käsillä olevan juhlavuoden yhteydessä oli yhteinen visiomme edesmenneen paavi Franciscuksen kanssa. Hänen kuolemansa juuri sen jälkeen, kun koko kristikunta juhli samaan aikaan pääsiäistä, vain korostaa vastuutamme jatkaa horjumatta tällä tiellä.
Lisäksi Nikean kirkolliskokouksen kanoninen työ oli merkittävää. Nikeassa muotoiltiin ja varmennettiin synodaalisesti Kirkon kanoninen omatunto, siellä perustettiin metropoliittakuntien asema ja kohotettiin se käytännöksi, sekä huomioitiin tiettyjen istuinten arvostettu asema ja laajennettiin niiden vastuualueita. Näin syntyi pentarkia, viiden vanhan patriarkaatin ryhmä. Koska Nikean kanoninen perintö on yhteistä koko kristilliselle maailmalle, tämä juhlavuosi on myös kutsu palaamaan lähteille, nimittäin jakamattoman kirkon aivan ensimmäisiin kanonisiin säädöksiin.
Konstantinopolin ekumeeninen istuin on aina toiminut Nikean päätösten puolustajana. Tätä Suuren Kirkon henkeä kuvailtiin vastaavassa ensyklikassa 100 vuotta sitten Nikean kokousta muistettaessa, ja tuolloin Nikean kokousta luonnehdittiin ”ensimmäisenä ekumeenisena ja todella suurimpana Kirkon kokouksena.” Tuolloin päätettiin viettää Nikean muistoa ”juhlavasti ja, jos mahdollista, yhteisesti kaikkien ortodoksisten autokefaalisten kirkkojen kanssa, jotta voisimme ilmaista samaa uskoa ja sinnikkyyttä Nikean kokouksen hengessä ja sen innoittuneiden opetusten mukaan, jotka yhtäältä perustivat ja sinetöivät Kirkon yhden uskon, toisaalta myös loisteliaasti osoittivat kirkon rakenteen ykseyden tuomalla yhteen lähetystöjä kaikkialta maailman ääristä.” Valitettavasti tapahtumaa ei tuolloin ollut mahdollista järjestää poikkeusolojen takia ja ekumeenisen istuimen ollessa tyhjänä. 19.7.1925, ensimmäisenä sunnuntaina patriarkka Basileios III:n virkaanasettamisen jälkeen, tuo viivästynyt aie toteutettiin toimittamalla erityinen ”patriarkaalinen ja synodaalinen liturgia” patriarkan kunnioitettavassa kirkossa. Tuossa paimenkirjeessä on ekklesiologisesti tärkeää se, että siinä alleviivataan Konstantinopolin kirkon arvoa, sillä sen katsottiin ”olevan suorassa yhteydessä tuohon juhlaan ja vastuussa siitä” sekä velvollisuuttaa viettää tätä juhlaa, ”jonka merkitys on valtava koko kristikunnalle…”
Nikean kirkolliskokous on merkkipaalu Kirkon opilliselle identiteetille ja kanoniselle rakenteelle. Tuo kokous pysyi mallina uskoon liittyvien ongelmien vaatiessa ratkaisua sekä mallina kanoniselle järjestykselle ekumeenisella tasolla. 1700-vuotisjuhla muistuttaa kristittyjä muinaisen Kirkon traditioista, yhteisen kamppailun arvosta kristillisen uskon vääriä tulkintoja vastaan sekä uskovaisten kutsumuksesta osallistua Kristuksessa eletyn, Kristuksen mukaan eletyn sekä Kristusta kohti käyvän elämän hyvien hedelmien lisäämiseen.
Tänään meitä kutsutaan pitämään esillä Nikean ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pysyvää julistusta eli termin ”homo-ousios” (samaa olemusta) soteriologisia ja antropologisia merkityksiä. Tuota kristologian ja antropologian erottamatonta sidettä on tuotava erityisesti esiin tänä antropologisen sekavuuden aikana, aikana, joka pyrkii esittämään ihminen ”meta-ihmisenä”, avoimena horisonttina ja itsensä jumaloittavana ihmiskehityksen tuloksena tieteen ja teknologian avulla. Kirkon ”jumalinhimillinen todellisuus” tarjoaa ulospääsyn nykymaailman umpikujasta, jonka on synnyttänyt näky ”ihmis-jumalasta”. Näin viitaten Nikean henkeen meitä kutsutaan kääntymään uskomme ydinasioihin, jonka keskiössä on ihmiskunnan pelastus Kristuksessa.
Herramme ja Pelastajamme Jeesus Kristus on täydellinen ja täysi totuuden ilmestys Jumalasta ja ihmisestä. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:9) Pyhä Johannes Kabasilas kirjoittaa, että lihaksitullut Jumalan sana osoittaa ”ensinnäkin ja kertakaikkisesti toden ja täydellisen ihmisen, täydellisellä käytöksellään, elämällään ja kaikin muin tavoin.” Tätä totuutta tuo maailmaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko. Sama totuus ruokkii Kirkkoa ja samaa totuutta Kirkko myös palvelee. Kirkko on pukeutunut totuuden viittaan, jonka on kutonut ylhäältä tullut teologia, ja Kirkko aina julistaa ja ylistää uskon suurta mysteeriä, vieden ilosanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta ja odottaa sitä ”loputonta päivää, joka ei tunne iltaa ja jonka jälkeen ei toista tule” (Basileios Suuri) eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tulevaa valtakuntaa.
Teologian tehtävä on paljastaa opin pelastuksellinen ulottuvuus ja tulkita sitä eksistentaalisin termein, jotka kirkon elämään osallistumisen lisäksi vaativat tulkitsijalta herkkyyttä ja aitoa kiinnostusta ihmiseen ja ihmisen seikkailumieliseen vapauteen. Tässä mielessä, kun tunnustamme uskomme jumalallisen Sanan lihaksitulemiseen, on tunnustukseen liityttävä myös konkreettinen vastaus hänen pelastaville sanoilleen: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:14)
Näin kaikkia niitä sanomattomia lahjoja, joita Hän on antanut ja yhä antaa maailmassa, muistaen me lakkaamatta ylistämme kaikkeinpyhintä ja kaikkein suurinta Herran nimeä sekä rakkauden Jumalaa, jonka kautta saamme tuntea Isän ja jonka kautta Pyhä Henki tuli maailmaan. Aamen.
Ensimmäisenä kesäkuuta Herran vuonna 2025.
