Jeesuksen ristiinnaulitsemisen paikka Golgata sekä Jeesuksen hautamuistomerkki ovat kirkon tärkeimmät paikat. Golgatan kallio ei ole näkyvillä, mutta sitä pääsee koskettamaan kirkon toisessa kerroksessa sijaitsevassa ortodoksisessa Ristin ylentämisen kappelissa. Hautamuistomerkki sijaitsee pääsisäänkäynnistä viistosti vasemmalle pyöreämuotoisessa Rotundassa. Pyhän Helenan ja Ristin löytämisen kappelit kirkon itäosassa muistuttavat Jeesuksen ristin löytymisestä 300-luvulla.

Kirkon ajatellaan sijaitsevan paikalla, jossa Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Kyseessä on varhaisin tunnettu traditio, ja näkemys on arkeologian näkökulmasta mahdollinen. Kysymykseen ei silti ole yksiselitteistä vastausta.

Jeesus ristiinnaulittiin vuoden 30 tienoilla. Ensimmäiset kuvaukset tapahtumasta kirjoitettiin vakiintuneen näkemyksen mukaan 70–90-luvuilla. Uuden testamentin evankeliumit keskittyvät Jeesuksen viimeisten päivien tapahtumiin ja niiden merkitykseen. Tapahtumapaikat mainitaan vain viitteenomaisesti.

Ristiinnaulitsemisen paikaksi evankeliumit nimeävät Golgatan eli Pääkallopaikan, jonka sijaintia ei tarkemmin kuvata. Pelotevaikutuksen vuoksi ristiinnaulitsemiset tapahtuivat mahdollisimman julkisilla paikoilla. Evankeliumikuvaukset antavatkin vaikutelman tällaisesta paikasta: Markus ja Matteus mainitsevat ristiinnaulittua pilkkaavat ohikulkijat, Luukkaan mukaan siellä seisoi kansaa katselemassa tapahtumia. Johanneksen evankeliumin mukaan paikka oli lähellä kaupunkia, ja monet näkivät Pontius Pilatuksen ristiin kiinnittämän tekstin.

Kun Jeesus oli kuollut, evankeliumien mukaan hänen ruumiinsa pantiin kallioon louhittuun, käyttämättömään hautakammioon. Johannes kertoo haudan sijainneen ristiinnaulitsemispaikan läheisessä puutarhassa. Hauta ja oletettavasti myös ristiinnaulitsemispaikka sijaitsivat kaupunginmuurien ulkopuolella – haudat sijoitettiin aina asutuksesta erilleen.

Jerusalem ensimmäiseltä vuosisadalta 300-luvulle

Vaikka Pyhän haudan kirkko sijaitsee nykyään Jerusalemin vanhassa kaupungissa, ensimmäisellä vuosisadalla paikka todennäköisesti sijaitsi kaupunginmuurien ulkopuolella. Tähän viittaa esimerkiksi se, että lattian alta on löytynyt roomalaisaikaisia hautoja.

Roomalaisaikaan liittyi monenlaisia levottomuuksia. Herodeksen rakennuttama temppeli tuhoutui, kun ensimmäinen juutalaissota päättyi Jerusalemin valtaukseen vuonna 70. Niin kutsutun Bar Kokhban kapinan päätteeksi 130-luvulla keisari Hadrianus karkotti juutalaiset ja heidän joukossaan ensimmäiset kristityt kaupungista kokonaan.

Kaupunkiin tai oikeastaan sen raunioille Hadrianus perusti roomalaisen siirtokunnan, Aelia Capitolinan. Karkotettujen asukkaiden tilalle tuotiin uudet ja roomalaistettuun kaupunkiin rakennettiin Juppiterin ja Venuksen temppelit, Juppiterin temppeli Herodeksen tuhotun temppelin paikalle, Venuksen temppeli paikalle, jonne Pyhän Haudan kirkko sittemmin rakennettiin.

Konstantinos Suuren Pyhä maa

Kun Konstantinos Suuresta tuli keisari 300-luvulla, hän teki kristinuskosta sallitun ja lopulta ainoan sallitun uskonnon. Hänen aikanaan Palestiinasta tuli kristittyjen Pyhä maa, jossa saattoi käydä pyhiinvaelluksilla ja nähdä Raamatun tapahtumien paikkoja. Konstantinos rakennutti kirkot Betlehemiin, Abrahamin asuinseudulle Mamreen sekä Jerusalemiin.

Varhaisimpiin kirjallisiin lähteisiin, joissa Konstantinoksen rakennukset mainitaan, lukeutuu 300-luvulla kirjoittanut historioitsija Eusebios. Konstantinoksen rakennustöitä kuvatessaan Eusebios asettaa taustaksi Hadrianuksen ajan. Eusebioksen mukaan pakanat olivat päättäneet hävittää Kristuksen hautaluolan ja rakensivat siksi sen päälle Afroditen eli Venuksen temppelin. Konstantinos löysi paikan jumalallisen johdatuksen ansiosta, joten todistus (Martyrion) Kristuksen ylösnousemuksesta palasi pimeydestä päivänvaloon jokaisen kävijän nähtäville.

Konstantinoksen kirkon paikasta, sen autenttisuudesta ja Eusebiouksen kuvauksesta on esitetty eri tulkintoja. Joidenkin mielestä kuvaus on luotettava ja he arvioivat, että tieto pääsiäisen tapahtumapaikoista oli säilynyt kristittyjen keskuudessa ensimmäiseltä vuosisadalta 300-luvulle.

Toisaalta Eusebioksen tekstissä ja Konstantinoksen toimissa erottuu menneen ja uuden vastakkainasettelu, johon liittyy vanhojen paikkojen ottaminen uuteen käyttöön. Tässä tulkinnassa Konstantinos kristillisti Venuksen temppelin paikan – ja ehkä Hadrianus oli toiminut samoin Kristuksen haudan suhteen. Perimätiedon säilymiseen on kuitenkin suhtauduttu skeptisesti. Eusebiosta edeltävät lähteet eivät mainitse Jeesuksen hautaan tai Golgataan liittyviä traditioita.

Konstantinoksen ajan rakennuksia

Konstantinoksen ajan rakennelmia on rekonstruoitu arkeologian ja kirjallisten lähteiden keinoin. Pyhän Haudan kirkon alue on aluksi muodostanut suorakaiteen muotoisen kokonaisuuden. Alueen länsipäädyssä sijaitsi hautaluola, jonka ympärille pystytettiin pyöreämuotoinen hautamuistomerkki Anastasis. Se oli kooltaan pieni ja sijaitsi avoimen taivaan alla. Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina pyhien ihmisten hauta- ja muistopaikat olivat usein tällaisia erillisiä pyhäkköjä. Myöhemmin, ehkä Konstantinoksen viimeisenä elinvuonna tai pian hänen kuolemansa jälkeen Anastasiksen ympärille rakennettiin suuri, pohjakaavaltaan pyöreä rakennus, Rotunda.

Golgatan kallio sijaitsi noin 30 metrin päässä Anastasiksesta. Kalliota louhittiin pienemmäksi, ja Golgatan ja Anastasiksen väliin rakennettiin pylväiden reunustama neliskulmainen piha-alue. Golgata sijaitsi vinosti hautamuistomerkkiä vastapäätä, pihan kaakkoiskulmassa. Kallion päällä oli Konstantinoksen sinne pystyttämä risti.

Piha-alueen itäpuolella, Golgatan takana sijaitsi basilikakirkko, joka tunnettiin nimellä Martyrium. Kirkkoon noustiin portaita pitkin ja jonkinlaisen porttirakennuksen läpi itäpuolelta, Jerusalemin pääkadulta. Alttari oli lännessä kohti Anastasista.

Egeria kuvasi pääsiäisen viettoa

Alueen tunnelma välittyy elävästi 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltaja Egerian kertomuksessa. Egeria kertoo, miten kristityt piispan johdolla kulkevat pääsiäisen tapahtumapaikoilla. Joukossa on kaikenikäisiä, vanhemmat kantavat pienimpiä ja kuljetaan hitaasti, jotta valvomisesta ja paastoamisesta väsyneet eivät uupuisi.

Välillä ollaan Ristin (Golgatan) edessä tai takana, Anastasiksen luona tai suuressa kirkossa eli Martyriumissa. Joka paikassa pysähdytään, luetaan pyhiä kirjoituksia, itketään pääsiäisen tapahtumien vuoksi, rukoillaan ja lauletaan, kunnes jatketaan seuraavaan paikkaan. Kirkkokansa on monikielistä: Egeria kirjoittaa, miten lukukappaleet ja piispan puhe käännetään kreikasta syyriaksi ja latinaksi, jotta kaikki ymmärtävät.

Islamista ristiretkien aikaan

Bysantin aika päättyi Palestiinassa 600-luvulla. Konstantinoksen rakennukset säilyivät pitkään, vaikka tulipalot ja maanjäristykset aiheuttivat tuhoja. 600-luvun alun levottomina vuosina persialaiset polttivat kirkon, mutta se rakennettiin uudelleen melko pian. Toinen merkittävä tuho tapahtui vuonna 1009, kun kalifi al-Hakim hävitti rakennukset. Jälleenrakennus alkoi nopeasti, ja persialaisen Nasir Khusravin kirjoituksissa 1040-luvulta on säilynyt kuvaus jälleenrakennetusta kirkosta ja sen loistosta.

Ristiretkeläiset valtasivat Jerusalemin vuonna 1099. Ristiretkiajan kuvauksia sisältyy esimerkiksi anglosaksi Saewulfin ja Kiovan Rusista kotoisin olleen igumeni Danielin kirjoituksiin. Niiden perusteella kirkkoalue oli al-Hakimin tuhon jälkeen rakennettu erilaiseksi kuin aiemmin. Martyriumia ei ilmeisesti rakennettu uudelleen, mutta uusi Rotunda oli laajempi ja siihen liittyi useita sivukappeleita.

Ristiretkiaikana Pyhän haudan kirkkoa pitivät vallassaan lännen kristityt. Sitä käytettiin uusiin tarkoituksiin, kuten ristiretkikuninkaiden kruunajaisiin, häihin ja hautapaikkana. Laajennustyöt tulivat tarpeellisiksi. Kuningatar Melisenden aikana piha-alue katettiin, ja siitä alkaen hautamuistomerkki, Golgata ja muut pyhät paikat ovat sijainneet saman katon alla.

Nykyisessä Pyhän haudan kirkossa voi edelleen nähdä tuolta peräisin olevia rakenteita. Myös moni nimettömäksi jäänyt kulkija on jättänyt jälkensä kirkkoon. Pyhän Helenan kappeliin laskeutuvaa portaikkoa reunustavissa pylväissä näkyy ristiretkiajan pyhiinvaeltajien kaivertamia yksinkertaisia ristigraffiteja. Niillä he merkitsivät käyntinsä pyhillä paikoilla ja tulivat osaksi kirkkoa ja sen historiaa.

Kirkon jakamisella on jännitteinen historia

Kirkon jakamiseen on vuosisatojen aikana liittynyt jännitteitä ja valtataisteluita. Tänä päivänä kirkon sisätiloja hallinnoivat kreikkalaiset ortodoksit, fransiskaanit ja armenialaiset. Koptit, etiopialaiset ja Syyrian ortodoksit saavat käyttää pyhiä paikkoja, mutta heillä ei ole niihin hallintaoikeutta. Kaksi muslimisukua on vastannut kirkon avaimista sekä ovien avaamisesta ja sulkemisesta keskiajalta alkaen. Käytäntö on saattanut alkaa Saladinin kaudella 1100-luvulla, ja sen tarkoitus on varmistaa, ettei mikään kirkkokunta omi tiloja itselleen.

Kristittyjen yhteiseloon liittyviä ristiriitoja kuvataan joskus absurdeja yksityiskohtia korostaen, mutta historia ja laajempi konteksti auttavat ymmärtämään tilannetta. Alueen kompleksiset poliittiset olosuhteet ovat merkittävä taustatekijä.

Ristiretkiaika pakotti idän kristityt jakamaan kirkon Euroopasta tulleiden katolilaisten valloittajien kanssa. Taustalla näkyy myös ottomaaniajan perintö samoin kuin 1900–2000-lukujen poliittinen tilanne.

Islamilaisen oikeuden mukaan minkään perinteen pyhät paikat eivät voi olla yksityisomistuksessa, ja tämä vaikutti tilanteeseen 1500-luvulla alkaneella ottomaanikaudella. Kristityt yhdessä saivat käyttää kirkkoa, mutta he eivät omistaneet sitä eivätkä päättäneet sen asioista itsenäisesti. Ylin päätäntävalta oli Turkin sulttaanilla, ja eri kirkkokunnat kilpailivat etusijasta. Sulttaani määräsi latinalaiset kristityt menettämään valta-asemansa, ja antoi keskeiset tilat kreikkalaisten hallintaan.

Status quo säätelee pyhien paikkojen jakamista

Hankalaa tilannetta pyrittiin vakauttamaan 1700–1800-luvuilla sulttaanin antamilla määräyksillä pyhien paikkojen jakamisesta. Näistä järjestelyistä on 1800-luvun puolivälistä alkaen käytetty nimitystä status quo. Status quo mainitaan Berliinin sopimuksessa (1878), se oli voimassa brittiläisellä mandaattikaudella ja säätelee edelleen Israel-Palestiinassa sijaitsevia kristittyjen jakamia pyhiä paikkoja, niiden hallintaa ja käyttöä.

Pyhän haudan kirkossa status quo määrää muun muassa, mikä kirkkokunta käyttää ja huolehtii mistäkin kirkon osasta, ja miten palvelukset järjestetään. Vaikka systeemi on esimerkiksi hidastanut korjaus- ja restaurointitöitä, sillä on etunsa. Se estää uusien konfliktien syntymisen ja tukee kristittyjen yhteistyötä.

Pyhän haudan kirkko ja sitä ennen Konstantinuksen Anastasis, Golgata ja Martyrium ovat 1700 vuoden ajan todistaneet Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä koonneet yhteen kristittyjä eri puolilta maailmaa.

Sitä, onko kirkon sijainti täsmälleen oikea, ei varmuudella tiedetä. Varhaisimmat kristilliset kirjoittajat eivät kertoneet Golgatan tai hautapaikan sijaintia tai maininneet pääsiäisen tapahtumien muistelemista tapahtumapaikoilla. Heille tärkeää oli kokemus Kristuksen ylösnousemisesta ja kuoleman voittamisesta, eikä sitä ollut välttämätöntä sitoa tiettyyn paikkaan.

Viimeistään kristinuskon tultua valtauskonnoksi pyhille paikoille ja esineille alettiin antaa merkitystä. Konstantinos halusi, että muutos vanhaan näkyy ja on käsin kosketeltava. Egerian kuvaus välittää kristittyjen halun eläytyä pyhiin tapahtumiin.

Mennyt ja nykyisyys ovat Pyhän haudan kirkossa käsin kosketeltavia. Kirkko on eri arkkitehtuurisista tyyleistä koostuva mosaiikki. Rakennuksen jakaminen on synnyttänyt ristiriitoja, mutta myös kompromisseja, kun eri yhteisöt ovat työskennelleet yhteisen kirkon ja pyhien paikkojen hyväksi.

Pääkuva ylhäällä: Kirkossa on kaksi kupolia, toinen Rotundan ja Katholikonin eli suurimman kirkkotilan päällä. Kuvassa Katholikonin päällä sijaitseva kupoli. Kuva. iStock

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2025. Suurin osa painetun lehden jutuista tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.

Lisätietoja:

Lattian pohjakaavoja  (Avaa uuden sivuston)

The National Geographic on tehnyt rekonstruktioita paikasta eri aikakausilla. (Avaa uuden sivuston) 

Kirjallisuutta

Egeria: Matka Pyhälle maalle. Suom. Anni Maria Laato. Suomen Patristinen Seura 2021.

Eordegian, Marlen. ”British and Israeli Maintenance of Status Quo in the Holy Places of Christendom”. International Journal of Middle East Studies 35 (2003): 307–328.

Eusebius. Life of Constantine. Transl. Averil Cameron & Stuart G. Hall. Clarendon Press 1999.

Cohen, Raymond. Saving the Holy Sepulchre: How Rival Christians Came Together to Rescue Their Holiest Shrine. Oxford University Press 2008.

Coüasnon, Charles, O.P. The Church of the Holy Sepulchre in Jerusalem. Oxford University Press 1974.

Galor, Katharina. Finding Jerusalem: Archaeology between Science and Ideology. University of California Press 2017.

Griffith-Jones, Robin. ”The Building of the Holy Sepulchre” teoksessa Robin Griffith-Jones & Eric Fernie (toim.), Tomb and Temple: Re-Imagining the Sacred Buildings of Jerusalem. Boydell Press 2018.

Krautheimer, Richard. Early Christian and Byzantine Architecture. 4th ed. revised by Richard Krautheimer and Slobodan Curcic. Penguin 1986.

Pringle Denys. ”The Crusader Church of the Holy Sepulchre” teoksessa Griffith-Jones & Fernie (toim.), Tomb and Temple: Re-Imagining the Sacred Buildings of Jerusalem. Boydell Press 2018.

Taylor, Joan. Christians and Holy Places: The Myth of Jewish-Christian Origins. Clarendon Press 1993.

Nyt hyväksytty laki (Avaa uuden sivuston) sisältää kolme merkittävää muutosta. Ensinnäkin se estää Virossa toimivien seurakuntien, kirkkojen ja luostareiden johtamisen muusta maasta käsin, jos tuo maa muodostaa uhan Viron turvallisuudelle tai perustuslailliselle tai julkiselle järjestykselle Virossa. Laissa tarkoitettu uhka voi syntyä, jos uskonnollisen yhteisön hengellinen tai hallinnollinen johtaja tai toimielin on tukenut sotatoimia tai yllyttänyt sotaan tai sotavoimien laittomaan käyttöön.

Toiseksi lakiin on lisätty mahdollisuus, että seurakunta tai luostari voi irtautua kirkosta ja rekisteröityä ilman kirkon ylimmän johdon suostumusta, jos tällaista suostumusta ei ole realistista saada.

Kolmanneksi laki kieltää pappina tai kirkon johtokunnassa toimimisen henkilöltä, jolla ei ole lupaa oleskella Virossa. Tämä osa on yhteydessä Viron juuri tekemään muutokseen perustuslakiin, joka tulee kieltämään muiden kuin Viron kansalaisten äänioikeuden paikallisvaaleissa ja rajoittaa näin ollen myös monien Moskovan alaisen kirkon pappien toimia.

Laki antaa kirkoille ja seurakunnille kaksi kuukautta aikaa tehdä tarvittavat toimet, jotta ne täyttävät uuden lain vaatimukset.

Lain kohteena Viron Moskovan alainen kirkko

Laki ei mainitse yhtään uskonnollista yhteisöä nimeltä, mutta nykytilanteessa sillä pyritään rajoittamaan Venäjän luomaa turvallisuusuhkaa. Käsitystä siitä, miten Venäjä luo Virolle turvallisuusuhan nimenomaan Moskovan alaisen kirkon kautta, on Virossa tarkennettu viimeisen vuoden aikana. Toukokuussa 2024 Viro nimesi Moskovan patriarkaatin Venäjän hyökkäyssotaa tukevaksi organisaatioksi, jolloin Moskovan alaiselta Viron kirkolta vaadittiin hallinnollista itsenäisyyttä.

Epäluottamus Viron Moskovan alaisen kirkon ja Viron valtion välillä on kuitenkin jatkunut. Viron Moskovan alainen kirkko reagoi pyyntöön ja vaihtoi nimekseen Eesti Kristlik Õigeusu Kirik (EKÕK) – Viron kristillisortodoksinen kirkko* – jota valtio ei hyväksynyt. Oikeuden päätöksellä Viron kristillisortodoksinen kirkko voitti kiistan nimestä Viron valtiota vastaan (Avaa uuden sivuston), ja on nyt virallisesti EKÕK. EKÕK näkee lain rajoittavan sen uskonnonvapautta.

Nyt hyväksytyt muutokset lakiin sisältävät käsityksen, että myös hengellinen johtajuus voi toimia valtiollisen vaikuttamisen väylänä ja muodostaa turvallisuusuhan. Kysymys valtiollisen turvallisuuden ja uskonnonvapauden välisestä jännitteestä ei kuitenkaan ole yksinkertainen.

Moskovan patriarkaatti vetoaa uskonnonvapauteen

Syy Viron hyväksymään lakiin on Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon toimissa.

Moskovan patriarkaatti on myös saanut Venäjällä aseman, jossa muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintaedellytykset Venäjällä ovat riippuvaisia siitä, kuinka ne jakavat Venäjän ortodoksisen kirkon ja Venäjän edustamat arvot ja näkemykset. Uskonnonvapaus ei toteudu Venäjällä.

Moskovan patriarkaatti tukee Venäjän aggressiivisia pyrkimyksiä pitämällä yllä imperialistista ”venäläinen maailma” -ajattelua, johon kuuluu venäläisen ortodoksisuuden tulkinnan ja venäläisen aatemaailman edistäminen.

Puolustaessaan Venäjän valtion rajojen ulkopuolella toimivia kirkkojaan Moskovan patriarkaatti kuitenkin vetoaa uskonnonvapauden periaatteisiin, joihin se ei itse sitoudu Venäjällä. Se pelaa siis kaksilla korteilla ja pyrkii näin edistämään asemaansa Venäjän valtion ulkopuolella.  Viron lakimuutos pyrkii estämään uskonnon hyväksikäyttämistä vaikuttamisen välineenä.

Uskonnonvapaus, valtio ja ortodoksisuus

Muutokset Viron laissa edellyttävät – ei ainoastaan kanonisten ja hallinnollisten, mutta myös kanonisten ja hengellisten yhteyksien katkaisemista Moskovaan. Virossa toimiva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko (EAÕK) kuuluu Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Se on valmis perustamaan itsenäisen hallinnollisen vikariaatin Moskovan alaisesta kirkosta vapaaehtoisesti tai mahdollisten valtion toimien jälkeen irrotettaville seurakunnille ja henkilöille – ja takaamaan näin kanonisen yhteyden maailmanlaajuiseen ortodoksisuuteen. Avoimia kysymyksiä kuitenkin jää.

Vaikka EKÕKn alaisen ortodoksisen seurakunnan toiminnassa muu, kuin jumalanpalveluksissa muisteltavan esipaimenen nimi ei muuttuisi sen mahdollisesti vaihtaessa EAÕKn perustamaan vikariaattiin, kyse on teknistä muutosta suuremmasta hengellisestä muutoksesta – muu näkökulma aliarvioisi ortodoksista käsitystä kirkosta ja sen rakenteesta.

Lakimuutos näyttää ymmärtävän hengellisessä virassa toimijan ammatinharjoittajana, jonka toimintaa Virossa ja sen kirkoissa voi rajata. Laki pyrkii takaamaan yksilön mahdollisuuden harjoittaa omaa uskoaan, mutta rajoittaa sitä, kenet kirkko voi nimittää tehtäviinsä. Laki asettuu osaksi Viron laajempaa kontekstia, jossa Neuvostoliiton miehityksen jälkeistä virolaista kansallista itsenäisyyttä puolustetaan kansalaisuuteen, kieleen ja uskontoon liittyvillä valinnoilla ja säädöksillä. Laki kuitenkin mahdollistaa sen, että kirkon oikeutta valita henkilöt tehtäviinsä ja kirkkojen kansainväliset yhteydet nähdään laajemminkin alisteisina valtion turvallisuudelle. 

Lakiin liittyvät avoimet kysymykset antavat olettaa, että kysymykset ortodoksisen kirkon rakenteen, valtiollisen turvallisuuden ja ihmisoikeusperiaatteiden rajapinnoista eivät katoa.

*Huom. nimenmuutos on niin uusi, että suomenkielinen käännös ei ole täysin vakiintunut jutun julkaisun aikaan.

Pääkuva ylhäällä: Tallinnan Toompea-kukkulalla sijaitseva Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali (kuvassa keskellä) tunnetaan maan Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon pyhäkkönä. Virossa on laadittu laki uskonnollisten yhteisöjen kansainvälisten siteiden luomasta uhasta. Kuva: A. Palu (Avaa uuden sivuston)/Wikimedia Commons