Kolme vuotta Ukrainan sodan alkamisesta – Helsingin ortodoksinen seurakunta kutsuu 23.2. rukoukseen rauhan puolesta
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: dimid_86/iStock.
Helsingin ortodoksinen seurakunta kutsuu sunnuntaina 23.2. kaikkia yhteiseen rukoukseen Uspenskin katedraaliin, jossa arkkipiispa Elia toimittaa kello 10 alkaen suomen- ja ukrainankielisen liturgian yhdessä muun papiston kanssa. Palvelusta ovat mukana toimittamassa Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen sekä venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi Heikki Huttunen ja ukrainankielinen pappi Serhii Danilov. Palveluksessa laulaa Uspenskin katedraalikuoron lisäksi Helsingin ortodoksisen seurakunnan ukrainankielinen Intermezzo-kuoro. Uspenkin katedraalikuoroa johtaa dir.cant. Varvara Merras-Häyrynen ja Intermezzo-kuoroa kanttori Karina Shyroo.
Ortodoksisessa kirkossa ympäri maailmaa vietetään 23.2. yhtä suureen paastoon valmistavista sunnuntaipäivistä. Päivää kutsutaan tuomiosunnuntaiksi ja sen teemana on lähimmäisenrakkaus.
Välittömästi liturgian jälkeen toimitetaan rukouspalvelus rauhan puolesta. Arkkipiispa pitää rukouspalveluksen yhteydessä myös puheen.
Palveluksiin osallistuu myös Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova.
Rukous Ukrainan puolesta -kohu turhauttaa Suomen ortodokseja – vääryyden tuomitseminen ei ole politiikkaa, vaan kirkon velvollisuus
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian hyväksymä rukous Ukrainan puolesta aiheutti kohun sen jälkeen, kun Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni kielsi hiippakuntansa pappeja käyttämästä kyseistä rukousta muun muassa sillä perusteella, että se olisi poliittinen.
Monet asiaa kommentoineet ortodoksit ovat sitä mieltä, että hyökkäyksen kohteeksi joutuneen puolesta rukoileminen ei ole poliittinen kannanotto, vaan suorastaan kirkon tehtävä. Suomen ortodoksinen kirkko on jyrkästi tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan ja tekee kaiken aikaa töitä ukrainalaisten auttamiseksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Alexandra_Koch/Pixabay, Mikael Sundkvist
Lyhykäisyydessään kysymys on siitä, että metropoliitta Arseni kielsi oman hiippakuntansa seurakuntia lukemasta kirkkomme kansainvälisen diakonian ja lähetystyön järjestö Filantropia ry:n laatimaa rukousta.
Rukous on tarkoitettu luettavaksi Ukrainan sodan vuosipäivän jumalanpalveluksissa joko sunnuntaina 23.2. tai sodan alkamisen vuosipäivänä 24.2.2025. Rukouksessa pyydetään muun muassa Jumalalta suojelusta ”paljon kärsivälle Ukrainalle”. Metropoliitta Arsenin mielestä rukous olisi poliittinen kannanotto.
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous oli koolla ensimmäistä kertaa arkkipiispa Elian aikana 12. helmikuuta 2025. Piispat vasemmalta oikealle: metropoliitta Arseni, arkkipiispa Elia ja piispa Sergei. Kuva: Mikael Sundkvist
Monet toivat esiin pettymystään kohun syntymisestä. Kummeksuntaa aiheutti muun muassa se, että mikäli jollakulla piispalla oli jotain huomauttamista rauhanrukouksen sisällön suhteen, asian olisi voinut ottaa esille jo aiemmin.
”Harmittaa seurakuntalaisena tämä tilanne. Vähemmistökirkkona olemme aina median suurennuslasin alla. Jo edellisen arkkipiispan aikana tätä tapahtui liiankin usein mediassa. Olisin toivonut, että korkeasti kunnioitetut esipaimenet olisivat keskustelleet rukouksesta keskenään ja tehneet yhteisen mahdollisen päätöksen”, kuuluu erään kommentoijan toive.
Toinen keskustelija korostaa, että ortodoksikristityn luovuttamattomiin arvoihin kuuluu, että vääryyden edessä ei taivuta eikä siitä pidä vaieta sillä virheellisellä perusteella, että vääryyden tuomitseminen olisi poliittinen kannanotto.
Arkkipiispa Elia ilmaisi tyytyväisyytensä siihen, että Filantropia ry tuotti seurakuntien käyttöön monikielisen rukouspalveluksen toimitettavaksi sodan vuosipäivänä. Hän korosti, että vääryyden tuomitseminen ei ole poliittinen kannanotto, vaan kirkon velvollisuus.
”Meidän on jatkossakin rukoiltava erityisesti heikommassa asemassa olevien puolesta – se on kirkon olemuksesta nouseva velvollisuus ja erityistehtävä, ei poliittinen kannanotto.”
Lisäksi arkkipiispa huomautti, että monet kirkkomme venäläistaustaiseen vähemmistöön kuuluvista kärsivät itsekin sodan seurauksista. Seurakuntayhteisön ja jumalanpalvelusten tulee tarjota myös heille turvallinen hengellinen koti, jossa he tuntevat olonsa yksiselitteisen tervetulleiksi.
”Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin, että kirkko tekeytyy tietämättömäksi siitä, mitä maailmassa tapahtuu”, arkkipiispa korosti.
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni perusteli näkemystään myös sillä, että seurakunnissa on pyrittävä välttämään ukrainalaisten ja venäläisten vastakkainasettelua, jota tällaisen rukouspalveluksen toimittaminen hänen mukaansa mahdollisesti ruokkisi.
Lisäksi metropoliitta sanoi pitävänsä ongelmallisena myös sitä, että rukous ei ole piispainkokouksen hyväksymissä liturgisissa kirjoissa vaan hyväntekeväisyysjärjestön laatima.
Tuhlaajapojan sunnuntai tuo armon sanoman langenneille
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Liturgiassa
(Mark. 15:11‒32)
Evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen tuhlaajapojasta, joka hävittää isältään saamansa perinnön holtittomasti eläen. Ahdinkoon joutunut poika palaa epävarmana isänsä luo ja tunnustaa suuret rikkomuksensa.
Isä ottaa hänet iloiten vastaan ja järjestää suuret pidot. Vanhempi veli, jolla oli jo kaikki, kadehti tuhlaajapojan saamaa huomiota ymmärtämättä iloita kauan kadoksissa olleen löytymisestä.
***
Tuhlaajapoika löytää katumuksessaan tien isänsä luo, joka ottaa hänet riemuiten vastaan. Hyvin elänyt, kateellinen poika saa kuulla omistavansa jo kaiken. Katuva sai armon lupauksen, katkera mieli lempeät nuhteet. Isän molempia poikia johdateltiin mielenmuutokseen ja armoon.
Paluu ja katumus on aina mahdollista. Jumalan luona on paikka sekä äsken kääntyneille että jo pitkään vaeltaneille.
Evankeliumi muistuttaa, että kirkko on tarkoitettu katumusta ja paluuta juhlivaksi Jumalan laupeuden yhteisöksi, rakastavan Isän kodiksi ja ykseyden runsaaksi juhlapöydäksi. Katumuksellamme rakennamme sisimpämme lisäksi kirkkoa.
Teksti on julkaistu aiemmin Tuhlaajapojan sunnuntaina 2024, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi vuosittain kyseisenä sunnuntaina.
Kun Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Tuomas Järvelin vaihtoi kaasuautoon, päästöt putosivat ja kilometrit halpenivat. Hyvät kokemukset innoittivat myös seurakunnan kanttorin siirtymään kaasuun. Kotimainen biokaasu voisi olla vaihtoehto henkilökunnan liikkumiseen myös muissa seurakunnissa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
Kauniin puisen kansliarakennuksen pihaan on pysäköity Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, isä Tuomas Järvelinin auto. Auton valmistaja on kiinnittänyt takaluukkuun G-Tec-merkinnän, joka on toimittajan vierailun syy. Isä Tuomas on nimittäin leikannut huomattavasti Taipaleen ortodoksisen seurakunnan hiilijalanjälkeä vaihtamalla autonsa polttoaineen uusiutuvaan biokaasuun.
– Ympäristöasioiden huomioiminen on keskeistä kirkon opetuksessa, kun me opetamme maailman pyhittymisestä ja kirkastumisesta ihmisen pelastuksen myötä.
Isä Tuomas kertoo kirkon opetuksen tekemisen eläväksi käytännöksi olevan myös henkilökohtainen tavoite.
– Silloin pitää yrittää myös itse elämässä noudattaa sitä, mitä opettaa. En minä toki ole putipuhdas, muun muassa lentelen lentokoneella lomamatkoilla. Olen vähentänyt lihan syöntiä merkittävästi, vaikken ole kokonaan kasvissyöjä. Toinen merkittävä askel on sitten tämä arkipäivän autoilun ekologiseksi saaminen.
Isä Tuomas kulkee autoilun päästöjä vähentäessään valtavirtaa vastaan ja päätyi sähköauton sijaan kaasuun käytännön sanelemista syistä.
– Koska asun kerrostalossa, jossa ei ole auton latauspisteitä, oli kaasuauto oikeastaan ainoa vaihtoehto.
Henkilöauto on kuitenkin Pohjois-Karjalassa huonojen julkisen liikenteen yhteyksien ja papin työn luonteen vuoksi käytännössä välttämätön kulkupeli.
– Kun tulin Taipaleelle töihin, työmatka muuttui pyöräily- tai kävelymatkasta 64 kilometrin autoiluun.
Mistä kaasuautoilussa sitten tarkemmin sanottuna onkaan kyse?
Kaasuauto on kaikille tutun bensiinikäyttöisen auton tavoin polttomoottoriauto – erotuksena sähkömoottorilla toimivista sähköautoista. Nykyään käytössä olevissa kaasuautoissa moottorit ovatkin usein sellaisia, että niissä voidaan käyttää polttoaineena myös bensiiniä. Kaasuautossa tosin on erillinen kaasusäiliö ja polttoainejärjestelmä kaasua varten. Niinpä osa bensiinikäyttöisistä autoista voidaankin omistajan niin halutessa muuttaa käyttämään kaasua polttoaineena. Käytettävä kaasu puolestaan on joko maan uumenista porattavaa fossiilista maakaasua tai uusiutuvaa, usein biojätteistä tai karjan lannasta valmistettua biokaasua.
Haittapuolia on vaikea keksiä
Isä Tuomas tuntuukin näkevän biokaasua käyttävän kaasuautoilun varteenotettavana vaihtoehtona globaaleihin ekologisiin ja sosiaalisiin haasteisiin, joita ortodoksinen kirkko katolisen luonteensa vuoksi kohtaa.
– Suomessa on kokonaan luovuttu maakaasun käytöstä henkilöautoissa.
Sähköautoon siirtyminen tarkoittaa auton vaihtamista, ja samalla suurta investointia.
– Sähköautoiluun siirtyminen tarkoittaisi koko autokannan uusimista. Eihän kaikilla ole varaa ostaa uutta autoa!
Sen sijaan isä Tuomas muistuttaa siitä, että jo olemassa oleva auto voi olla mahdollista muuttaa käyttämään kaasua polttoaineena.
– Monella olisi varaa muuttaa autoilu ekologisemmaksi tekemällä autoon kaasumuutos ja hommaamalla siihen kaasusäiliö.
Hän näkeekin biokaasun tuotannon myös mahdollisuutena, etenkin maailman köyhemmillä alueilla.
– Yhteiskunta tuottaa koko ajan jätettä ympäri maailmaa, josta voidaan valmistaa biokaasua.
Vuodessa noin 40 000 kilometriä ajava isä Tuomas laskeskelee vähentäneensä reilut 4 500 kiloa hiilidioksidipäästöjä aikaisempaan, bensiinikäyttöiseen autoonsa verrattuna. Keskivertosuomalainen tuottaa hiilidioksidipäästöjä noin 9 600 kiloa vuodessa, joten vähennys on huima. Käytännön elämään muutos ei kuitenkaan ole juurikaan vaikuttanut.
– Niin pieni teko, ja vaivaa ei oikeastaan ollenkaan.
Haittapuolia polttoaineen vaihdosta ei meinaa löytyä.
– Miinuksia en hirvittävästi löydä. Ainut miinus on, että töihin lähtiessä pitää hieman useammin käydä tankkaamassa. Tuossa autossa kaasulla toimintasäde on maatieajossa 500–600 kilometrin luokkaa, mutta kun tässä työssä ajo on seka-ajoa, joten ihan siihen ei pääse.
Kokeneena kirkkoherrana isä Tuomas kehottaa seurakuntia miettimään kaasuautoja eräänä vaihtoehtona työntekijöiden liikkumisvälineinä, etenkin leasing-autojen kohdalla.
– Suurin osa seurakunnista on alueilla, joissa kaasuasemia löytyy hyvin. Oikeastaan tämä Itä-Suomen kolkka ja Lappi ovat sellaisia, joissa niitä ei vielä paljon ole. Suurin osa jäsenistä on alueilla, joissa asemia reilusti. Seurakuntien kannattaisi kyllä harkita kaasuautoja, jos se leasing-autoja harkitsee. Kannattaa myös tehdä laskelmia, sillä käyttökustannukset ovat matalammat.
Taipaleella hyvät kokemukset isä Tuomaksen autosta innoittivat myös kanttori Päivi Hännisen vaihtamaan kaasuautoon.
– Jos vanhan Taipaleen aluetta ajattelee, niin kaksi kolmesta seurakunnan työntekijästä ajaa kaasulla.
Sota Ukrainassa voi loppua yllättäen ja nopeasti, uskoo suurlähettiläs Olga Dibrova
Vaikka Venäjän täysimittaisesta hyökkäyssodasta Ukrainaan tulee 24.2. kolme vuotta, Ukrainan Suomen-suurlähettiläs Olga Dibrova on täynnä toivoa. Hän luottaa Jumalaan.
– Uskon, että sota voi loppua yllättäen ja nopeasti, hän sanoo varmasti.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Taina Ruoho | Kuva: Khrystyna Martyniuk ja Olga Dibrovan oma albumi
Puhelinhaastattelu tehdään sattumalta päivänä, jolloin Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump astuu virkaansa. Hän lupasi vaalikampanjassaan lopettaa sodan Ukrainassa päivässä. Vaalin ratkettua suunnitelma tarkentui ”muutamaan kuukauteen”.
Emme puhu suurlähettiläs Olga Dibrovan kanssa Trumpista. Vaikka tulee selväksi, että ukrainalaisten tilanne kotimaassaan on tällä hetkellä erittäin vaikea, Dibrova on valoisa ja täynnä toivoa.
– Minulla on aivan ehdottomasti toivoa. Olen täynnä toivoa, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan loppuu. Uskon, että Jumala tekee sen yllättäen ja nopeasti. Tunnen henkilökohtaisesti, että vain Jumala voi lopettaa sodan.
– Tässä on kyse paljon isommasta asiasta kuin vain taistelusta alueista. On kyse sodasta hyvän ja pahan välillä, Dibrova painottaa.
– Jumala tietää aina enemmän kuin me ihmiset. Luotan Jumalaan, ja lasken Hänen varaansa. Hän tuli maailmaan ja kärsi ihmisten tähden. Hän tekee nytkin, mikä on parasta.
Kärsimys pakottaa hakeutumaan Jumalan luo
Suurlähettiläs Olga Dibrova ja hänen miehensä Yevhen Dibrov olivat pyhiinvaelluksella Valamon luostarissa Heinävedellä viettämässä teofanian juhlaa.
– Olimme useita päiviä Valamossa. Tämä oli ensimmäinen kunnollinen vierailuni. Vuosi sitten olin työmatkalla Pohjois-Karjalassa, ja tuolloin pysähdyimme vain 20 minuutiksi.
Miksi päätitte viettää teofaniaa juuri Valamossa?
– Siihen oli aivan erityinen syy, koska ukrainalaiset kärsivät niin suurista vaikeuksista tällä hetkellä. On paljon tuskaa ja kärsimystä. Se pakottaa hakeutumaan Jumalan luo. Vain Jumalan avulla voimme selvitä tästä mahdottomasta kärsimyksestä. Halusin mennä Valamoon rukoilemaan, että sota Ukrainassa loppuisi. Rukoilen, että saisimme lisää voimia ja valoa Ukrainalle.
Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ainoa syynsä vierailuun. Dibrova puhkeaa puhumaan innostuneesti ja vuolaasti:
– Minua kiehtoo Valamon historia. Se heijastaa sitä, mitä olemme kokeneet ja koemme Ukrainassa. Historia toistaa itseään.
– Olen hyvin kiitollinen igumeni Mikaelille, että saimme vierailla myös Valamon museossa, jossa hän kertoi luostarin historiasta.
– Kuulimme, kuinka munkit pakenivat toisen maailmansodan pommituksia Laatokan saarelta. Kuinka he paetessaan näkivät luostarin palavan. Näin luostarissa ikoneita, joissa on vieläkin luotien reikiä. Tämä koskettaa niin syvästi, koska juuri tätä kaikkea olemme kokeneet Ukrainassa erityisesti viimeiset kolme vuotta Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan aikana.
– Luostarit ja kirkot poltetaan ja tuhotaan. Ikoneissa on luoteja. Se on sitä samaa jumalatonta tuhoamista, jota Valamo kohtasi Laatokalla 85 vuotta sitten. Mitä Neuvostoliitto teki luostarille, Venäjän nykyjohto tekee nyt Ukrainalle.
– Meillä on valitettavasti samanlainen historia ja kärsimys, ja se tuo meidät lähelle toisiamme, suurlähettiläs Dibrova sanoo.
Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova ja hänen puolisonsa Yevhen Dibrov ja iloitsivat aivan erityisesti nähdessään myös suuriruhtinas Volodymirin ikonin Uspenskin katedraalissa. Suuriruhtinas Volodymir oli Kiovan Rusin hallitsija, joka vuonna 988 antoi kastaa itsensä ja alamaisensa kristinuskoon.
– Luostarin kärsimykset Laatokalla ja meidän kärsimyksemme Venäjän hyökättyä Ukrainaan luovat välillemme hengellisen yhteyden. Luostari on ainutlaatuinen hengellinen keskus, ja haluan tehdä ukrainalaisille Valamoa tunnetuksi.
– Ukrainalaisilla on suuri hengellinen tarve rukoilla. Esimerkiksi Harkovassa, Mariupolissa ja muuallakin Ukrainassa koetaan niin suurta kärsimystä, tuskaa ja kidutusta, että sitä on vaikea selittää. Uskon, että vain yksin Jumala voi parantaa.
Onko Teillä perheenjäseniä Ukrainassa? Oletteko huolissanne heistä, ja kuinka usein voitte tavata heitä?
Vuolaana innokkaasti pulpunnut puhe vaimenee. Ääni on hiljainen ja vakava.
– Tietysti minulla on perheenjäseniä Ukrainassa. Valitettavasti he ovat alueelta, josta piti paeta eivätkä he vieläkään voi palata koteihinsa. Heillä on sydäntä särkeviä perhetarinoita. Muutaman kuukauden välein pääsemme käymään Ukrainassa. Minulla on tapaamisia ulkoministeriössä, ja samalla voimme nähdä ystäviämme ja sukulaisiamme.
– Elämä siellä ei ole helppoa ollenkaan. Etenkään vanhemmille ihmisille, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa. Se on iso haava. He eivät tarvitse paljoa, mutta he tarvitsevat kotinsa.
Olga Dibrova, 47, on syntynyt Kryvyi Rihissä, Keski-Ukrainassa. Kaupunki on Itä-Euroopan suurimpia teräksen tuotantoalueita ja kärsinyt Venäjän ohjusiskuista sodan aikana. Kryvyi Rih on myös presidentti Volodymyr Zelenskyin synnyinkaupunki.
Uspenskin katedraalissa toimitettiin rukouspalvelus rauhan puolesta Ukrainassa täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisen vuosipäivänä 24.2.2024. Suurlähettiläs Olga Dibrova puhuu, vieressä isä Heikki Huttunen. Kuva: Olga Dibrovan oma albumi.
Läheinen yhteys Uspenskiin
– Siitä lähtien, kun tulin suurlähettilääksi Helsinkiin vuonna 2020, olen yrittänyt olla mukana kaikissa jumalanpalveluksissa, joihin Suomen ortodoksinen kirkko on minut kutsunut, Olga Dibrova kertoo.
– Suomen ortodoksinen kirkko oli ensimmäisiä, jotka tulivat lähetystöllemme rukoilemaan rauhaa heti täysimittaisen sodan syttymisen jälkeen kolme vuotta sitten.
– On syntynyt traditio, jossa vuosittain on ristisaatto lähetystölle sekä suuri rauhanrukoustapahtuma Senaatintorilla. Suomalaiset todella ovat ottaneet Ukrainan asian omakseen, ja olemme siitä syvästi kiitollisia, Dibrova sanoo.
Mikä on lempipyhäkkönne Helsingissä?
– Henkilökohtaisesti minulle läheisin pyhäkkö on Uspenskin katedraali. Tultuani Suomeen menin heti Uspenskiin, kun se avautui. Pestini Suomessahan alkoi korona-aikana vuonna 2020, jolloin monet pyhäköt olivat suljettuja.
Dibrovan puhe alkaa taas pulputa innokkaasti.
– Minulla on henkilökohtainen yhteys Uspenskiin. Olin nimittäin hyvin hämmästynyt nähdessäni ensimmäisellä vierailullani suuriruhtinas Volodymyrin ikonin siellä. Hän oli Kiovan Rusin hallitsija, joka vuonna 988 antoi kastaa itsensä ja alamaisensa kristinuskoon.
– Suuriruhtinas Volodymyrin isoäiti oli ruhtinatar Olga. Meillä on sama nimi, joten se vahvistaa yhteyttäni Uspenskiin vielä lisää, Dibrova kertoo. Pyhä Olga oli ensimmäinen Kiovan hallitsija, joka kastettiin kristityksi Konstantinopolissa jo vuonna 957.
– Toinen merkittävä ikoni, jonka löysin sieltä, oli marttyyrien Borisin ja Glebin ikoni. He ovat Volodymyrin poikia ja ensimmäiset pyhät Ukrainassa. Oli niin koskettavaa nähdä Uspenskissa nämä ikonit, jotka vievät suoraan Ukrainan historiaan, heti kun olin aloittanut tehtäväni Suomessa, suurlähettiläs Olga Dibrova kertoo.
Rakas muisto. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova ja sittemmin jo eläkkeelle jäänyt arkkipiispa Leo istuttivat kriminlehmuksen Kaunisniemeen patriarkan Suomen-vierailulla syyskuussa 2023. Tuolloin patriarkka saapui juhlistamaan Suomen ortodoksisen kirkon 100-vuotista autonomiaa. Kuva: Olga Dibrovan oma albumi.
Jumalalla oli syy lähettää minut Suomeen
Olga Dibrova on uradiplomaatti, joka on työskennellyt aiemmin mm. Ukrainan Turkin-lähetystössä sekä ulkoministeriössä, viimeksi protokollaosaston päällikkönä.
Miten päädyitte suurlähettilääksi nimenomaan Suomeen?
– Se oli ulkoministeriön ehdotus ja yllätys. Olin ollut jo usean vuoden Ukrainan ulkoministeriössä pääsihteerinä, joten suurlähettilääksi nimittäminen oli luonnollinen siirtymä uralla. Kohdemaa oli kuitenkin minulle yllätys.
– Mutta uskon todella Jumalaan ja siihen, että mikään ei tapahdu ilman Jumalaa. Uskon, että Jumalalla oli syy lähettää minut tänne. Ja oli onni, että minut lähetettiin juuri Suomeen, koska Suomi auttaa Ukrainaa niin paljon.
– Olen alusta lähtien tuntenut saavani suurta ystävällisyyttä suomalaisilta. He ovat halunneet tukea minua myös henkilökohtaisesti ihmisenä. Minua kannustetaan. He huolehtivat, miten jaksan. Esimerkiksi kerran, kun tapahtui ikäviä asioita, kerroin niistä somessa, ja suomalaiset tarjosivat heti tukeansa. He välittivät minusta. He itkivät kanssani. He myös hymyilevät kanssani.
Yli 70 000 ukrainalaista on hakenut väliaikaista suojelua Suomesta kolmen vuoden aikana. Dibrova kertoo yrittävänsä tavata mahdollisimman paljon Suomessa olevia ukrainalaisia. He kokevat, että heidät on otettu vastaan avoimesti ja kunnioituksella.
– Kuulen heiltä pelkästään kiitollisuutta Suomea kohtaan. Kuinka heidät on toivotettu tervetulleiksi Suomeen. Kuinka Suomi on tarjonnut heille mahdollisuuden koulutukseen ja lasten terveydenhoitoon. Kuinka heistä on välitetty. Miten hyvin heidät on otettu osaksi yhteisöä. En ole koko aikana kuullut yhtään ainoata kielteistä kommenttia heiltä Suomea tai suomalaisia kohtaan!
Dibrova kertoo ukrainalaisten olevan kiitollisia kaikesta avusta, jota esimerkiksi Filantropia on antanut ukrainalaisille sekä Ukrainassa että täällä Suomessa.
– Kaiken avun tavoite on, että ukrainalaisilla olisi mahdollisuus palata kotiin, hän kuitenkin painottaa. Sillä välin on tärkeätä, että ukrainalaiset säilyttävät uskonsa, hän sanoo.
Suurlähettiläs puhuu laajasti myös siitä, että ukrainalaisten ja suomalaisten suhde on kahdensuuntainen.
– Me ukrainalaiset myös tuemme Suomen ortodoksista kirkkoa. Moni ukrainalainen on jo nyt virallisesti osa Suomen kirkkoa, sillä moni on liittynyt kirkkoon, kun ovat saaneet kotipaikkaoikeuden. Se tuo iloa, että ukrainalaiset liittyvät kirkkoon Suomessa. On tärkeätä, että osallistumme jumalanpalveluksiin yhdessä ja vahvistamme kaikin tavoin yhteyttä molemmin puolin. Kirkon tehtävä on opettaa Jumalasta. Jumala on apumme ja turvamme.
Mitä ukrainalaiset tarvitsevat nyt eniten?
– Tarvitsemme ennen kaikkea rukouksia, rukouksia selviämisemme puolesta!
Ukrainalaisten Suomessa on suurlähettilään mielestä tärkeää vahvistaa alueellisia yhteisöjä sekä säilyttää oma kulttuuri. Samalla on tärkeää oppia uutta ja luoda uusia yhteyksiä.
On hyvä ottaa oppia esimerkiksi siitä, miten suomalaiset näkevät yhteiskunnan ja sen toiminnan sekä kansalaisten roolin. Dibrova kannustaa ukrainalaisia myös jakamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan elämästä suomalaisten kanssa.
– Meillä on yhteinen tehtävä olla ihmisiä, kuten Jumala meidät loi – Jumalan kuvaksi!
– Tärkeintä on, että säilytämme sydämissämme uskon ihmisyyden ja elämän säilyttämiseen, suurlähettiläs Olga Dibrova sanoo.
– Toivotan kaikille rauhaa, rakkautta ja onnellisuutta!
Pääkuva ylhäällä: Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova ja hänen puolisonsa Yevhen Dibrov ovat tuttu näky Uspenskin katedraalissa. Heidän taustallaan näkyvän Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin historia juontaa juurensa Ukrainaan. Uspenskin katedraalissa sijaitseva ikoni on kopio samannimisestä ikonista, joka on saanut nimensä ukrainalaisen Kozelštšinan kylän mukaan. Tähän alkuperäiseksi katsottuun ikoniin liitetään kymmeniä ihmeparantumistapauksia 1880-luvulta lähtien ja myös Helsingissä sijaitsevan jäljennöksen kerrotaan saaneen ihmeitä aikaan.
Lähteet:
Hurskainen Heta & Laitila Teuvo: Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa (2023)
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: obraz_Wikimedia Commons
Neljäs psalmi jatkaa kolmannen psalmin teemaa, ahdistetun luottamusta Herraa kohtaan. Psalmissaan Daavid huutaa Jumalaa ja toivoo hänen vastaavan. Hän vetoaa Jumalan armoon, sillä Herra on ahdingossa olevan apu.
Daavidille ihmisten rakkaus valheeseen ja vilppiin on tyhjän tavoittelua eikä voi kukistaa Jumalan hyvää tahtoa omiansa kohtaan. Daavid muistuttaa vastustajiaan siitä, että Jumala tekee omilleen ihmeellisiä tekoja, sillä Herra kuulee, kun he huutavat häntä avukseen. Vaikka vaikeudet hyökyvät päälle, Daavid muistaa Herran auttaneen omiaan ennenkin.
Voittaakseen omakseen Jumalan mielisuosion Daavid kehottaa pelkäämään Herraa ja olemaan syntiä tekemättä, miettimään tätä rukoillen levolle mennessä ja olemaan ääneti Herran edessä. On parempi vaieta ja olla taistelematta toisia vastaan, siunatumpaa olla ahdistettu ja etsiä Herraa kuin omilla teoillaan etääntyä Jumalasta.
Daavidin veisussa Jumalan tahdon mukainen elämänpolku löytyy ˗ olipa vastassa millaisia vaikeuksia tahansa ˗ kun ihminen uhraa vanhurskauden uhreja Herralle eli pyrkii elämään hänen tahtonsa mukaan, kasvamaan eheäksi ihmiseksi ja luottamaan häneen. Roomalaiskirjeessä apostoli Paavali kutsuu tätä koko ihmisyyden antamiseksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1).
Daavid toteaa monien etsivän menestystä, hyvyyttä ja Jumalaa vain hyvinä päivinä. He haluavat, että Herra kääntää heidän puoleensa kasvojensa valon, toivovat näkevänsä Jumalan ja saavansa häneltä siunauksia, mutta eivät tahdo elää hänen tuntemisensa mukaisesti. Daavid ymmärtää, että ajallista menestystä ‒ josta ihmiset riemuitsivat viinin ja viljan sadonkorjuun runsaudessa ‒ suurempaa on Jumalan antama sisäinen ilo ja rauha.
Daavidille oleellista ei ole ulkoinen menestys, sillä Herran omat saavat elää turvassa koettelemustenkin keskellä. Jumalan tahtoa etsivä ihminen menee rauhassa levolle ja nukahtaa, sillä Herra on omiensa suoja. Heidän ei tarvitse pelätä tulevaa päivää.
Kirkon keskustalo kaipaisi 3,3 miljoonan remonttia – henkilöstö kärsii huonosta sisäilmasta
Suomen ortodoksisen kirkon keskustalo Karjalankadulla Kuopiossa vaatii peruskorjausta seuraavan vuosikymmenen aikana. Akuutteja ongelmia aiheuttaa tällä hetkellä heikkolaatuinen sisäilma.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Joni Ylimäki
Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1969 valmistuneen keskustalon on todettu olevan ”osin sopimaton” nykyiseen käyttötarkoitukseensa. Lisäksi se vaatisi peruskorjausta, johon uppoaisi ainakin 3,3 miljoonaa euroa seuraavien kymmenen vuoden aikana.
Keskustalon 2001–2015 asennettu talotekniikka on tulossa käyttöikänsä päähän. Uusimista vaativat muun muassa viemärit, joiden pinnoitus maksaa noin 200 000 euroa sekä ilmanvaihto, vakioilmastointikoneet sekä kylmätekniikka, joista lankeaisi niin ikään 200 000 euron lasku. Uuden vesikaton hinta kipuaa jo 630 000 euroon. Nämä kulut sisältyvät jutun alussa mainittuun kustannusarvioon.
1. nykyisen rakennuksen ylläpitäminen seuraavan peruskorjausjakson (2025–2040) ajan peruskorjaamalla rakennus vastaamaan nykyisiä tilatarpeita
2. keskustalon tontin kehittäminen yhteistyössä kumppanin tai kumppanien kanssa siten, että nykyiset toiminnot olisi mahdollista säilyttää kokonaan tai osin Karjalankadulla
3. keskustalon ja sen tontin myyminen sellaisenaan kehitettäväksi ja toimintojen siirtäminen/hajauttaminen paremmin soveltuviin tiloihin
Toteutustoimenpiteistä päätetään aikanaan kirkolliskokouksessa.
Keskustalossa on paljon tiloja, joiden käyttö on vähäistä, joten rakennus on nykyiseen käyttötarkoitukseensa nähden epäkäytännöllinen ja suuri. Pinta-alaltaan 3 600 m2 suuruista keskustaloa on peruskorjattu 2001 ja vaiheittain 2009–2015.
Sisäilma aiheuttaa oireita
Keskustalossa työskentelee päivittäin noin 20 henkilöä, jotka ovat Kuopion ja Karjalan ortodoksien hiippakunnan, keskusrekisterin, palvelukeskuksen ja taloustoimiston työntekijöitä. Lisäksi tiloissa toimii Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA. Etätyötä tekeviä on muutama.
Viime aikoina akuutiksi ongelmaksi on noussut huonoksi koettu sisäilma etenkin keskusrekisterin ja taloushallinnon työntekijöiden työtiloissa. Työntekijät ovat kärsineet esimerkiksi vuotavista silmistä ja äänen käheytymisestä.
Palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö suhtautuu asiaan vakavasti. Niinpä sisäilmaongelmiin johtaneita syitä ja mahdollisia ratkaisuja aletaan selvittää tarkemmin.
Sillä välin Rönkkö kannustaa niitä työntekijöitä, jotka kokevat, että eivät kykene työskentelemään nykytiloissa, olemaan häneen yhteydessä väliaikaisten ratkaisujen löytämiseksi. Kyseeseen voivat tulla esimerkiksi väistötilat tai etätyöskentely. Lisäksi työntekijöitä kannustetaan olemaan tarvittaessa yhteydessä työterveyshuoltoon.
Jopa katedraali oli suunnitelmissa
Vuoden 2001 peruskorjauksessa uusittiin rakennuksen pinnat, talotekniikka, vesikatto ja osa ikkunoista. Samassa yhteydessä rakennettiin uusi pääaula ja kellotorni. Vuosien 2009–2015 peruskorjauksissa on tehty tilamuutoksia, uudistettu pintoja ja talotekniikkaa, rakennettu salaojat sekä korjattu vaurioituneita rakenteita.
Rakennusta ei ole suojeltu kaavoituksella eikä kirkkolailla. Rakennus sijaitsee omalla 10 066 m2 tontilla hyvien kulkuyhteyksien ja Kuopion kaupungin keskustan välittömässä läheisyydessä.
Korttelin asemakaavaa on muutettu 1982, jolloin keskustalon taakse suunniteltiin ortodoksista katedraalia, mutta tuolloin kaava ei edennyt kaavaluonnosvaiheesta eteenpäin. Yleiskaavassa alue on ”kirkkojen ja muiden seurakunnallisten rakennusten korttelialue” ja tontille saa rakentaa yhteensä 4 026 m2.
Kuitenkin vuonna 2010 Kuopion kaupungin tarkastusarkkitehdin kanssa käytyjen neuvotteluissa selvisi, että korttelin tonttijakoa ei ole vahvistettu. Näin ollen tontti on rakennuskiellossa siihen asti, kunnes tonttijako vahvistetaan uuden asemakaavoituksen yhteydessä.
Karjalankadun ympäristö on yleiskaavassa määritelty korkean rakentamisen alueeksi, joka mahdollistaa myös keskustalon tontin kehittämisen. Tämä taas puolestaan saattaisi tarkoittaa merkittävää taloudellista hyötyä.
Pääkuva ylhäällä: Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1969 valmistunut keskustalo sijaitsee Karjalankadulla Kuopiossa. Keskustalo on rakennettu aikanaan ortodoksisen kirkollishallituksen, pappisseminaarin ja kirkkomuseon tarpeisiin. Kiinteistössä on myös ollut myös arkkipiispan ja talonmiehen asunnot sekä pieni kaksio vieraita varten. Nyt rakennus on osin epäkäytännöllinen nykyiseen käyttötarkoitukseensa, minkä lisäksi se on tulossa teknisen elinkaarensa peruskorjausvaiheeseen.
Isä Jarmo Hakkarainen täyttää 70 vuotta: ”Aikamme kaipaa pyhien isien luovaa uskollisuutta”
– Meidän aikamme kaipaa kipeästi paluuta pyhien isien luovan uskollisuuden henkeen. Samoin kuin eräs autuas piispa Stalinin vainojen aikana meidänkin tulee kysyä itseltämme, kenelle me olemme uskollisia: Kristukselle vai jollekin muulle, sanoo 70 vuotta täyttävä rovasti Jarmo Hakkarainen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Juho Varpukoski | Kuva: Juho Varpukoski
Isä Jarmo Hakkarainen syntyi Kainuussa, Sotkamossa 4. helmikuuta 1955 perheeseen, jossa olivat isä, äiti, isoveli ja isoäiti. Sieltä elämä on kuljettanut hänet Bostonin Pyhän Ristin seminaarin kautta Joensuuhun yliopiston opetustehtäviin, joita isä Jarmo hoiti eläköitymiseensä asti. Papiksi hänet vihittiin vuonna 1984.
– Isien luova uskollisuus merkitsee paluuta Kirkon kasteopetuksen äärelle: luovutko saatanasta? Meidänkin sopii kysyä, mistä me olemme valmiita luopumaan omassa ajassamme. Emme voi pelata kaksilla korteilla ja kaksilla nappuloilla suhteessa Kristukseen ja yhteiskuntaan. Voimme toki kuvitella tekevämme niin, mutta sellainen on itsepetosta.
Isä Jarmo on nähnyt pitkän elämänsä aikana Suomen ortodoksisen kirkon moninaisia vaiheita erityisesti 70- ja 80-luvulta alkaen sen ohella, että on opettanut suurinta osaa nykyisestä nuoremmasta papistostamme.
– Pyhien isien terapeuttinen teologia ei ole menettänyt merkitystään nykyaikana, isä Jarmo toteaa.
Mitä sitten tarkoittaa ortodoksinen terapeuttinen teologia?
– Se tarkoittaa, että ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Ihmisen sydän on synnin ja himojen sairastuttama. Vapautuakseen himoista ihminen tarvitsee kirkon hengen mukaista askeesia. Tuossa askeesissa ihminen oppii tuntemaan Jumalan rakkauden avulla sisäisen maailmansa ongelmat. Bysantin terapeuttisessa teologiassa korostuu evankeliumin opetus, jonka mukaan ihmisen ainutlaatuisuus perustuu hänen sielunsa mittaamattomaan jumalalliseen arvoon. Kirkon elämän ja askeesin ytimessä on ihmisen sisäisen maailman uudistaminen ja persoonallinen muutos.
– Terapeuttinen teologia ei ole vain jokin osa kirkon uskoa, opetusta ja elämää, vaan se on kaikki. Kirkon elämä joko on terapeuttista tai sitten se ei ole. Ei ole välimallin ratkaisuja, isä Jarmo korostaa.
Sanansa sanottavana isä Jarmolla on myös kirkon traditiosta.
– Pyhien isien perinne ja opetus ei ole vain kauniita muistolauseita tai menneisyyttä, vaan se on syvällisellä tavalla läsnä kirkon elämässä, jos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Luova uskollisuus tarkoittaa, että emme vain mekaanisesti toista perinnettä, vaan elämme sen luovasti ja orgaanisesti pyhien isien kristillisistä arvoista käsin. Me tarvitsemme, kuten edesmennyt isä Johannes Suhola aikanaan sanoi, sitoutuneita pappeja ja sitoutuneita Kirkon jäseniä – aina piispoja myöten. Ihmisiä, jotka sitoutuvat elämään Kirkon elämää todeksi. Aivan liian usein Kirkon elämä pelkistyy hallintoon ja ulkokohtaisiin asioihin. Silloin me muistutamme Dostojevskin Suurinkvisiittoria, joka sanoo Kristukselle: ’Mene pois, mitä sinä tulet tänne meitä häiritsemään?’ ”
Isä Jarmon opetuksissa painottuvat niin hengellinen kuin yhteiskunnallinenkin vastuu, Jumalan ja lähimmäisen kohtaaminen sekä Kirkon pyhien isien teologian terapeuttinen ulottuvuus.
Nykyään Kirkossa on paljon puhetta sinne liittyvistä nuorista ihmisistä. Mitä sanottavaa kokeneella papilla olisi heille?
– Älkää jääkö yleisuskonnollisuuden pintailmiöihin, vaan nähkää vaivaa ortodoksisuuden löytämiseen. Ortodoksisuus on syvää taistelua ihmisen itsekkyyttä vastaan, isä Jarmo sanoo ja muistuttaa, että uusien ihmisten tuleminen Kirkon yhteyteen tuo vastuuta sen jäsenille ja papistolle.
– Kirkossa tarvitaan pastoraalista vastuuta, että tarjoamme näille etsijöille väärentämätöntä ja puhdasta ortodoksisuuden leipää.
Samaa vastuuta isä Jarmo korostaa myös Kirkon uusien pappeuteen tai diakonaattiin vihittyjen jäsenten osalta.
– En hyväksy simputusta, jota meillä joskus näkee harrastettavan uusia vihittyjä kohtaan. Ritualismi ei korvaa luovaa uskollisuutta, joka on pyhien isien perinnön ja opetuksen elämistä todeksi.
Ortodoksisen kirkon elämään ei kuulu ainoastaan hengellinen, vaan myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen vastuuntunto, joka ilmenee Jumalan ja lähimmäisen palvelemisena ja rakastamisena.
– Pyhien isien mukaan kaikki sellainen, missä ihminen kerää itselleen ja elää itseään varten on hyödytöntä. Elämän lahja on tarkoitettu jaettavaksi toisten kanssa. Rikas ihminen kerää aarteita omaan kukkaroon, hengellisesti köyhä puolestaan taivasten valtakuntaan, sillä hän luottaa Jumalaan. Kirkon ihanteena on, että kaikki palvelevat kaikkia. Tämä ei koske vain maallikoita, vaan myös papistoa ja piispoja, isä Jarmo sanoo.
– Meidän tulee kysyä itseltämme, mitä tarkoittaa elää ortodoksisena kristittynä nykyajan maailmassa ja yhteiskunnassa? Kristittyjen tulee säilyttää terve kriittisyys ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan eikä sulautua siihen. Pyhät isät kuten Johannes Krysostomos, Basileios Suuri ja Ambrosius Milanolainen taistelivat sen puolesta, että Kirkko säilyttää itsenäisyytensä suhteessa maalliseen valtaan.
– Kirkon papiston ja jäsenten tulee katsoa kaikessa, mikä parantaa ja uudistaa ihmistä Kristuksessa. Missä on sisäisen kasvun maailma? Kuitenkin ihminen on syvällisellä tavalla kutsuttu uudistamaan elämänsä Kristuksessa osallistumalla kirkon elämään. Kuten pyhä Gregorios Nyssalainen on sanonut, ihminen on luotu mahdollisuus – mahdollisuus jumalalliseen hyvään.
Helsingin ortodoksinen seurakunta pyysi oikaisua: Itä-Helsingissä päättyneessä kirkkohankkeessa on kyse Moskovan patriarkaatin alaisesta seurakunnasta
Helsingin ortodoksisella seurakunnalla ei ole mitään tekemistä hankkeen kanssa. ”Tässä maailmantilanteessa on erityisen tärkeä mainita, että kyseessä on Moskovan patriarkaatin alaisen seurakunnan hanke”, toteaa seurakuntamme kirkkoherra Markku Salminen.
Helsingin Sanomien julkaisemasta uutisesta puuttuivat alun perin olennaiset tiedot kirkkohankkeen takana olevasta ”ortodoksisesta seurakunnasta”.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen oli pahoillaan uutisen epätarkoista tiedoista:
– Toivoisin, että tunnettu media tässä maailmantilanteessa ymmärtäisi mainita, että rakennushanke on Moskovan patriarkaattiin kuuluvan seurakunnan hanke. Olennaista olisi ollut myös mainita, että Suomen ortodoksisen kirkkoon kuuluva Helsingin ortodoksinen seurakunta ei liity hankkeeseen, isä Markku sanoi Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkouutisessa (Avaa uuden sivuston).
Helsingin Sanomien julkaisemassa uutisessa puhutaan vain ”ortodoksisesta seurakunnasta”. Vasta uutisen loppupuolella lukee tarkemmin seurakunnan virallinen nimi, Pyhän Nikolauksen seurakunta. Uutisesta puuttuu kokonaan tieto, että kyse on Venäjän ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin alaisesta Pyhän Nikolauksen ortodoksisesta seurakunnasta.
Helsingin ortodoksisen seurakunta ja Suomen ortodoksinen kirkko kuuluvat Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkkaattiin. Helsingin ortodoksisella seurakunnalla ei ole mitään tekemistä Itä-Helsingin alueen kirkkohankkeen kanssa.
Seurakunnan Itä-Helsingin alueen jumalanpalveluselämän keskuksena toimii Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappeli Myllypurossa. Helsingin ortodoksinen seurakunta kattaa alueena koko Helsingin ja ulottuu Hangosta aina Heinolaan saakka. Lisäksi pääpyhäkkö eli Uspenskin katedraali on yksi Helsingin näkyvimmistä maamerkeistä. Näin ollen ”paikallisesta pääkaupunkiseudun ortodoksisesta seurakunnasta” puhuttaessa oletuksena on, että ilmaisulla viitataan Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan.
Pääkuva ylhäällä: Uspenskin katedraali hehkuu Ukrainan väreissä. Kuva on vuodelta 2022.
Kuuntele
