Arkkipiispa Elian paimenkirje kirkkovuoden alkaessa: ”Kristuksen kasvot vähäisimmissä”
”Kirkko on profeetallinen ääni, joka ei voi vaieta epäoikeudenmukaisuuden edessä.” Arkkipiispa Elia nostaa kirkkovuoden alun paimenkirjeessään keskiöön kaikkein vähäisimmät ja kysyy, näemmekö Kristuksen kasvot lähimmäisissämme ja elämmekö oikeasti uskoamme todeksi teoissa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia | Kuva: Khrystyna Martyniuk
Ortodoksisen kirkon sosiaalieettisessä ohjelmassa (Maailman elämän edestä, 2020 (Avaa uuden sivuston)) meitä kutsutaan ”jatkuvasti vaalimaan itsessämme laupeuden näkökykyä, jolla yksin voimme nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa veljessämme ja sisaressamme, jokaisessa ’vähäisistä’, jotka meidän tulisi kohdata kuin kohtaisimme itse Kristuksen” (Matt. 25:40). Tämä kutsu ei ole vain kaunis ajatus, vaan elävä todellisuus, joka ilmeni konkreettisesti Kristuksen omassa elämässä. Hän kohtasi usein muiden hyljeksimiä ihmisiä. Kristus pysähtyi esimerkiksi Bartimaioksen, sokean kerjäläisen huudon äärellä väkijoukon yrittäessä vaientaa miehen (Mark. 10:46–52). Kristus ei kulkenut ohi, vaan kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Näin hän antoi toivon niille, joilta maailma oli sen riistänyt.
Kristus opetti rakkaudesta ja myös eli sen todeksi: Hän kosketti spitaalisia, joita kukaan muu ei uskaltanut lähestyä (Matt. 8:1–4), söi syntisten ja välistävetäjien kanssa skandaalin uhallakin (Matt. 9:10–13), ja antoi pienen lapsen esimerkiksi taivasten valtakunnasta (Matt. 18:1–5). Jokaisessa kohtaamisessa Hän palautti ihmisarvon niille, joilta yhteiskunta oli sen riistänyt. Sama kutsu koskee myös meitä: nähdä Kristuksen kasvot niissä, joita muut eivät näe.
Kirkko on profeetallinen ääni, joka ei voi vaieta epäoikeudenmukaisuuden edessä. Se ei asetu poliittisten puolueiden palvelijaksi, mutta se ei saa myöskään kätkeä totuutta. Jos kirkko sen tekee, muuttuu se vain instituutioksi, joka on hukannut äänensä. Kun kirkko nyt valmistautuu tuleviin vuosiin, tärkeintä ei ole paperien määrä, vaan se, että pysymme uskollisina evankeliumin ytimelle. Tulevassa kirkolliskokouksessa käsiteltävä strategia 2026–2030 nostaa esiin kirkon mission: ”kutsuu kantamaan vastuuta heikossa asemassa olevista ihmisistä, myös pakolaisista ja koko luomakunnasta”. Samalla esitetään laadittavaksi vuonna 2026 valtakunnallinen diakoniaohjelma, jossa haetaan laajaa ekumeenista yhteistyötä. Jokainen pakolainen, jokainen koditon, jokainen syrjäytynyt on meille kutsu kohdata Kristus itse (Matt. 25:35).
Jos Kristuksen opetuksesta pitää nostaa esiin yksi asia, on se lähimmäisen rakastaminen. ”Minun käskyni on: rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä” (Joh. 15:12). Tämä rakkaus ei ole tunnetta vaan tekoja – se on Kristuksen rakkauden jäljittelyä, joka ”ei tavoittele omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Ketkä ovat sitten lähimmäisiämme? Vastaus on yksiselitteinen: kaikki avuntarvitsijat lähellä ja kaukana. Jos vähäisimmät sisaret ja veljet olivat Kristukselle kaikkein rakkaimpia, eivätkö he ole sitä myös meille? Kristuksen seuraajaksi pyrkivän ei siten tule ohittaa Hänen esimerkkiään siitä, kuinka kohdata lähimmäinen, kuinka puolustaa kaikkein heikompia ja hyljeksityimpiä lähimmäisiämme. Vapahtaja ei erotellut ihmisiä ’meihin ja heihin’. Eikä Hän kysynyt ansaitseeko joku apua. Kristuksen motiivina oli yksinkertaisesti rakkaus.
Tästä kirkko pitää tiukasti kiinni, kuten pitivät ne tuhannet ja taas tuhannet kirkon marttyyrit, jotka ovat todistaneet Kristuksen rakkaudesta omalla verellään. Me uskomme persoonalliseen totuuteen, Kristukseen, johon koko elämämme ja olemassaolomme on kiinnitetty. Siksi emme voi tinkiä heikoimpien rakastamisesta joidenkin tämän hetken trendien takia. Sitoutuminen totuuteen ja rakkauteen yhdistää meidät Jumalaan ja hänen iankaikkiseen valtakuntaansa.
Mutta emme saa juuttua pelkästään sanojen tasolle. Jos Jumalan sana ei tule meissä lihaksi eli ellei se muutu teoiksi – käsiksi, jotka palvelevat, jaloiksi, jotka kulkevat hädänalaisten luo ja sydämeksi, joka sykkii Kristuksen rakkaudesta kaikkia kohtaan – on kaikki turhaa, tekopyhää ja vahingollista. Jokaisen meistä tuleekin tarkkaan tutkia omaa elämäänsä tässä suhteessa ja kysyä itseltään: seuraanko oikeasti Kristusta myös teoissa?
Ihmeitätekevä Jumalanäidin ylistys -ikoni suojeli koleralta ja pelastui sodan jaloista
1750-luvulla maalattu, Käkisalmesta evakuoitu Jumalanäidin ylistys -ikoni on tullut tutuksi vuosien varrella museokävijöille harvinaislaatuisen ikonografiansa ja ihmeitätekevän maineensa takia. Myös sen siirto Suomen ortodoksisesta kirkkomuseo RIISAsta takaisin kirkkoon elokuussa 2021 sekä tieto ikonin juhlapäivän viettämisestä kesäkuusta 2025 alkaen on tavoittanut monet.
Tämä artikkeli perustuu Suvi Toivasen taidehistorian maisterintutkielmaan ihmeitätekevien ikonien toimijuudesta ja kertoo Jumalanäidin ylistys -ikonista Käkisalmen suojelijana avaten ikonin historiaa. Myöhemmin julkaistaan Aamun Koitossa artikkelisarjan toinen osa, joka käsittelee samaa ikonia sen ikonografian kautta, ikonin toimijuutta opettajan roolissa. Aiheesta kiinnostuneille on syksyllä luvassa kaksi esitelmää Helsingissä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suvi Toivanen | Kuva: Eri kuvalähteitä
Toukokuussa 2025 julkaistussa Helsingin yliopiston taidehistorian maisterintutkielmassa allekirjoittanut käsitteli Suomen ortodoksisen kirkon ihmeitätekeviä ikoneja ja niiden toimijuutta. Tutkimuskohteenani oli kaksi luovutetun Karjalan alueelta talvisodan aikana evakuoitua ikonia, Uspenskin katedraalissa Helsingissä sijaitseva Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni ja Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispantalon kirkkoon sijoitettuJumalanäidin ylistys -ikoni.
Tässä artikkelisarjassa esittelen Käkisalmesta Kuopioon päätynyttä Jumalanäidin ylistys -ikonia maisterintutkielmani pohjalta kahdesta näkökulmasta: suojelijana ja opettajana. Aineistonani käytän etenkin Museoviraston arkistosta löytämäni venäjänkielisen esitteen tietoja, jotka tarkentavat aiemmin tiedettyä ja tuovat uutta tietoa kyseisestä ikonista.
Käkisalmen ortodoksisen seurakunnan pastori Vasili Iltonov kirjoitti esitteen tekstin vuonna 1863, kun uusi tšasouna rakennettiin kaupungin satamaan. Esite käy läpi sataman tšasounien historiaa ja kertoo Jumalanäidin ylistys -ikonista, sen merkityksestä käkisalmelaisille sekä uuden rukoushuoneen vihkimisestä.
Sataman Jumalanäiti maalattiin Valamossa
Laatokkaan laskevan Vuoksen rantaan pienelle niemelle lähelle Käkisalmen satamalaituria rakennettiin vuonna 1740 puurakenteinen tšasouna paikallisten ortodoksisten porvareiden ja majuri Jakov Jakovlevitšin toimesta.
Suurikokoinen Jumalanäidin ylistys -ikoni oli yksi neljästä vuonna 1757 Käkisalmen sataman tšasounaan tilatusta ikonista, jotka asetettiin paikoilleen syyskuussa 1758. Pastori Iltonovin mukaan nämä Valamon luostarissa puulle maalatut ikonit sijoitettiin tšasounaa itäseinällä hallitsevan mäntypuisen suuren ristin ympärille, joka oli ollut rukoushuoneen ainoa esine 18 vuoden ajan.Jumalanäidin ylistys sai paikan tšasounan pohjoisseinältä ikkunan vierestä.
Esiteteksti kuvaa aiemmin tunnettua tarkemmin muut Valamossa maalatut ikonit, joista itäiselle seinälle ristin vasemmalle puolelle asetettiin Johannes Teologia, ristiinnaulitsemista todistanutta marttyyri ja sadanpäämies Longinosta sekä ensimmäistä kristittyä keisari Konstantinosta kuvaava ikoni sekä ristin oikealle puolelle neljää naispyhää eli Jumalanäitiä, MagdalanMariaa, ristin löytänyttä keisarinna Helenaa ja Venäjällä kristinuskon leviämistä edistänyttä suuriruhtinatar Olga Kiovalaista kuvaava ikoni. Eteläseinälle sijoitettiin pyhän Sofian eli Jumalan viisauden ikoni, johon oli kuvattu Kristus valtaistuimella vierellään NeitsytMaria ja Johannes Edelläkävijä sekä kuusi muuta pyhää.
Kalastus oli tuohon aikaan merkittävä elinkeino Laatokan rannalla sijaitsevassa Käkisalmessa. Iltonovin mukaan tšasouna oli rakennettu varta vasten vesilläliikkujia varten, jotta he voisivat tuoda rukouksensa Jumalan eteen lähtiessään myrskyisenä tunnetulle järvelle ja sieltä palatessaan.
1800-luvun alussa lapsuutensa eläneiden muistelun mukaan ” — kaikki järvelle lähtijät ja sieltä palaavat kiiruhtivat tähän tšasounaan kumartamaan Jumalanäidin ikonia” (suom. Hanna Kemppi). Myös kaupungin muut ortodoksit kävivät ahkerasti ikonia kunnioittamassa.
1800-luvun alun kevättulvien takia rukoushuone kuitenkin kallistui, ja se piti siirtää virran yläjuoksulle Haminanniitylle. Siirron jälkeen moni vei Jumalanäidin ylistys -ikonin myös kotiinsa rukouspalvelusta varten. Seurakunnassa alettiin järjestää myös ristisaattoja, joissa muutaman kerran vuodessa kyseistä ikonia kannettiin Käkisalmen linnoituksen kirkosta takaisin tšasounalle, jossa toimitettiin Jumalanäidin rukouspalvelus ja vedenpyhitys.
Jumalanäidin ylistys oli siis varsin tärkeä osa käkisalmelaisten ortodoksien elämää jo varhain, ja se toimi erityisesti vesilläliikkujien suojelijana.
Käkisalmelaisten suojelija epidemian uhatessa
Kesällä 1831 levisi Karjalaan kolera. Nopeasti levinnyt ja tuhansia kuolonuhreja Venäjällä aikaansaanut epidemia herätti laajalla alueella suurta huolta, levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia, kun taudinaiheuttajaa ei vielä tunnettu. Käkisalmessakin oli varotoimenpiteenä karanteeni ja sairaala.
Alakulonsa ja pelkonsa keskellä käkisalmelaiset ortodoksit päättivät luottaa Jumalanäidin apuun ja järjestivät eräänä sunnuntaina ristisaaton vanhaan linnoituksen kirkkoon, jossa liturgian jälkeen toimitettiin Jumalanäidin rukouspalvelus ja vedenpyhitys.
Jumalanäidin ylistystä kannettiin tämän jälkeen ristisaatossa kirkkolippujen ja kirkon muiden ikonien kanssa läpi kaupungin; kaikilla sen kaduilla, pysähtyen jokaiseen risteykseen toimittamaan rukouspalvelus.
Tapauksesta papille jälkikäteen kertoneet muistelivat kirkkokansan rukoilleen kyyneleet silmissä ja pyytäneen Jumalanäitiä varjelemaan heitä ankaralta taudilta. Vastaavanlainen ristisaatto toistettiin kolmena peräkkäisenä sunnuntaina, ja läsnä olivat kaikki Käkisalmen ortodoksit, niin nuoret kuin vanhatkin.
Käkisalmelaiset kokivat silloin ja myös myöhemmin, että Jumalanäidin ylistys -ikonin kunnioittaminen sai aikaan kaupungin varjeluksen: kukaan ei sairastunut eikä menehtynyt Käkisalmessa koleraan.
Kunnioitus ikonia kohtaan kasvoi entisestään, ja seuraavasta vuodesta 1832 alkaen vakinaistettiin Käkisalmen ortodoksisen neuvoston ja valvojaesipaimenen päätöksellä kaksi kirkolta tšasounalle suuntautuvaa ristisaattoa: keväisin Pyhän Hengen päivänä, jolloin purjehduskausi alkoi Laatokalla sekä lokakuussa Jumalanäidin suojeluksen eli Pokrovan päivänä vesillä liikkumisen päättyessä. Sataman tšasounan ihmeellistä Jumalanäitiä haluttiin toisaalta kiittää koleralta varjelemisesta, mutta yhtä tärkeää oli pyytää suojelusta Laatokan arvaamattomilla vesillä purjehtijoille sekä kiittää hyvin sujuneesta purjehduskaudesta.
Koleraepidemian leviäminen Käkisalmeen oli vaarana myös vuonna 1848: silloin ristisaatto rukouspalveluksineen toimitettiin kahtena sunnuntaina, eikä silminnäkijöiden mukaan silläkään kerralla kukaan kuollut tai sairastunut.
Yhdysvaltalaisen Vera Shevzovin ikoneja koskevan tutkimuksen mukaan samoina koleravuosina Venäjällä Rjazanin alueella tautiepidemian katsottiin päättyneen vastaavanlaisella tavalla, kun erästä ihmeitätekevänä pidettyä ikonia kannettiin ristisaatoissa eri kaupungeissa. Tavalla onkin pitkät perinteet, sillä kaupungin suojelijoina pidettyjä ikoneja on kannettu saattokulkueissa jo niin Bysantissa kuin keskiajalla Rooman kaupungissakin.
Jumalanäidin ylistys -ikonin kruunaus
Säännöllisen höyrylaivaliikenteen alkaminen vuonna 1860 Pietarista Konevitsan ja Valamon luostarisaarille toi pyhiinvaeltajia myös Käkisalmeen. Väen paljouden vuoksi kaikki halukkaat eivät mahtuneet osallistumaan rukouspalvelukseen sataman pieneen tšasounaan. Niinpä keväällä 1863 rakennettiinkin uusi, suurempi ja luonnonkivisokkelilla varustettu tšasouna lähemmäs höyrylaivalaituria paikallisen kauppiaan ja kirkon staarostan Nikolai Lisitsinin ja Käkisalmen papiston aloitteesta. He osoittivat vuotta aiemmin pyyntönsä Lisitsinin enolle, pietarilaiselle syntyperäiselle kunniakansalaiselle Grigori Mihailovitš Petroville, joka sai Novgorodin ja Pietarin metropoliitta Isidorilta luvan rukoushuoneen rakentamiseen ja lahjoitti kaiken tarvittavan uutta rukoushuonetta varten.
Lautavuorattu, tiilenvärisellä öljymaalilla maalattu ja vihreällä peltikatolla koristettu hirsinen tšasouna sisustettiin vadelmanvärisellä samettitapetilla ja kupolin kohdalta vaaleansinisellä kultatähtitapetilla.
Käkisalmen sataman tšasouna kuvattuna vuonna 1936 ennen purkamistaan. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma (CC BY 4.0). https://finna.fi/Record/museovirasto.23C4A7EF32D2B66AC5BF78617AE283C5?sid=5047719847&imgid=1.
Heinäkuussa 1863 tšasounan valmistuttua Pietarissa uudistetut ja kultakehykset saaneet ikonit sijoitettiin uuteen järjestykseen, ja aiempaa suurempaan tilaan tuotiin myös kuusi muuta ikonia.
Ikonien eteen asetettiin hopeoidut lampukat, ristin kummallekin puolelle kullatut kandelaaberit ja Jumalanäidin ylistyksen eteen suuri, hopeoitu kynttilänjalka. Rakennuttaja Petrovin vaimo Feodosija Ivanovna teetätti ihmeitätekevän maineen saaneen ikonin Jumalanäidille ja Kristus-lapselle hopeiset kruunut, mikä toi selkeästi esiin ikonin saavuttaman arvonannon.
Hieman erikoista on, että pastori Iltonov kuvailee tekstissään uuden tšasounan yhteydessä toistamiseen 1750-luvulla maalatut ikonit, luetellen seikkaperäisesti uudestaan tässäkin artikkelissa mainitut pyhät, mutta lisäten miespuolisten pyhien listan loppuun varhaisen teologi Gregorios Nyssalaisen ja naisia kuvaavaan ikoniin viidennen hahmon, marttyyri Feodosian.
Ymmärsin vasta tätä kirjoittaessani, että ikonien ”uudistaminen” Pietarissa on tarkoittanut myös lahjoittajien eli Grigori Petrovin ja Feodosija Ivanovnan suojeluspyhien lisäämistä yli sata vuotta vanhoihin ikoneihin. Valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta tätä varmistaa, sillä varma tieto on vain Jumalanäidin ylistys -ikonin siirtymisestä myöhemmin Käkisalmen ortodoksiseen kirkkoon ja sen säilymisestä talvisodasta evakuoinnin ansiosta. Iltonov on kirjoituksessaan hienotunteinen, eikä tee asiasta numeroa. Ylipäätään Käkisalmen seurakunnan painattama esite toimii tiedon jakamisen ohella ylistävänä kiitoksena uuden tšasounan lahjoittajia kohtaan.
Ikoni evakkotaipaleelle
1860-luvulla mahdollistuneen pyhiinvaelluksen myötä paikallisesti ihmeitätekevänä tunnettu ja ikonografialtaan hyvin harvinainen Jumalanäidin ylistys -ikoni tuli tunnetuksi laajemmin.
Se sai suojelijan maineellaan korukivin koristellut kruunut ja arvoisensa ympäristön uudessa rukoushuoneessa, myöhemmin edustavan paikan Käkisalmen Neitsyt Marian syntymän kirkossa ja tuli evakuoiduksi Käkisalmesta lukemattomien muiden ikonien jäädessä paikoilleen vaaran uhatessa.
Perimätieto kertoo sen varjelleen Käkisalmea koleraepidemioilta, mutta ehkäpä vielä olennaisempana tehtävänä sillä oli toimia vesilläliikkujien suojelijana.
Tervetuloa kuuntelemaan esitelmää Ihmeitätekevien ikonien toimijuus – Kozelštšanin Jumalanäiti ja Jumalanäidin ylistyslauantaina 6.9.2025 klo 13–15 Kulttuurikeskus Sofiaan, Helsingin Vuosaareen. Ilmoittautuminen: https://ssl.eventilla.com/event/ryzPV (Avaa uuden sivuston)
Toinen samanaiheinen, kaikille avoin esitelmä järjestetään Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirjaston kirjallisuuspiirissä lauantaina 11.10.2025 klo 14–15.30 Kruununhaassa Liisankadulla.
Lähteitä:
Iltonov, Vasili, 1872 [1863]. Kuvaus Käkisalmen puurakenteisesta tšasounasta, jonka syntyperäinen kunniakansalainen Grigori Mihailovitš Petrov on uudelleenrakentanut. Hanna Kempin suomennos 21.4.2024, käsikirjoitus. [Museovirasto, Historian topografinen aineisto, Hfa:46, Käkisalmi: Ильтоновъ, Василiи, 1872 [1863]. Описанiе Кексгольмской деревянной часовни вновь построенной потомственнымъ почетнымъ гражданиномъ Григорiемъ Михайловичемъ, Петровымъ. Санктпетербургъ: Типография М. Хана.]
Pääkuva ylhäällä: Jumalanäidin ylistys -ikoni nykyisessä sijoituspaikassaan Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispantalon kirkossa Kuopiossa. Kuva: Suvi Toivanen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 4.9.2025, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi milloin vain – eritoten Jumalanäidin ylistys -ikonin juhlan aikoihin.
Kirkkovuosi alkaa syyskuun alussa, ja se on kutsu tarkistamaan suuntaa Kristuksessa
Moni asia on ortodoksisessa kirkossa toisin kuin nykyihmisen arjessa: kirkon vuorokausi alkaa illasta ja kirkon vuosi syyskuusta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Martinus Markoff
Jokainen kirkon käytäntö on vakiintunut tiettyyn aikaan, tietyssä päin maailmaa ja hyvästä syystä. Käyttöönoton hetkellä kyse ei ollut tavattomasta asiasta, vaan pikemminkin tavanomaisesta, hyväksi todetusta ratkaisusta. Moni hyväksi koettu asia kirkon perinteessä on periytynyt esikristilliseltä ajalta.
Kuitenkin ajan kuluessa maailma muuttui, eikä maisema enää vastannut entistä. Sen sijaan käytännöt ovat edelleen kirkon tätä päivää. Antaako kirkon toiminnan ulkoisten raamien toiseus aihetta juhlia uuden kirkkovuoden alkua?
Kieltämättä kirkon käytännöt ja ajatusmallit saattavat vaikuttaa kuin muodista poisjääneeltä, komeudessaan monimutkaiselta ja epäkäytännölliseltä asulta, johon verhoutuneena Kirkko voi näyttää nykyihmisen silmissä jopa hassulta.
Kirkko saattaa siis hyvinkin näyttää omituiselta syntisen maailman silmissä. Se voi vaikuttaa sulkeutuneelta, itseriittoiselta – kuin muinaisten artefaktien saarekkeelta, jossa vallitsevat yksilön omasta pohdinnasta ja valinnan vastuusta vapauttavat, horjumattomat ja absoluuttiset arvot.
Valitettavan moni uskoo pelastuvansa nykyajan haasteilta, paineilta, tuskilta ja stressiltä pakenemalla ikiaikaisiin uskonmenoihin olettaen, että hengellinen työ tuottaa parempaa satoa vähemmällä vaivannäöllä. Jotkut onnistuvat viettämään tällaisessa ”kirkkohorroksessa” pitkäänkin. Sen kivuliaampi on herääminen ja havahtuminen siihen, että maailman menoa kirkkosaleihin pakenevat tuovat sinne silti mukanaan oman kaaoksensa ja ongelma-arsenaalinsa. Ihme kyllä, täysin jonninjoutavat asiat ovat pinnalla kirkossakin. Miksi näin?
Valitettavan moni uskoo pelastuvansa nykyajan haasteilta, paineilta, tuskilta ja stressiltä pakenemalla ikiaikaisiin uskonmenoihin olettaen, että hengellinen työ tuottaa parempaa satoa vähemmällä vaivannäöllä. Jotkut onnistuvat viettämään tällaisessa ”kirkkohorroksessa” pitkäänkin.
Kirkon tehtävä on auttaa mahdollisimman monet, ihanteellisessa tapauksessa kaikki ihmiset palaamaan alkuperäiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Kirkko on siis perustettu tuomaan iankaikkinen perspektiivi keskelle maailmaa ja tämän ajan sykettä. Lähetyskäskyn mukaan tämä ei suinkaan tarkoita kirkon sulkeutumista iankaikkisuuteen, vaan sen aktiivista, haastavaa, muovaavaa ja rakentavaa roolia tavanomaisten kansalaisten elämässä eri aikoina ja eri puolilla maailmaa – jotta he kaikki tulisivat osalliseksi pelastuksesta ja Jumalan valtakunnasta. Siinä on Kirkon apostolisuus.
Kuitenkaan tehtävä ei aina onnistu. Kirkko ei tarjoa jokaiselle jotakin, vaan antaa jokaiselle kaiken olennaisen: jumalyhteyden ja sitä kautta pelastuksen. Kirkko ohjaa kaikkia Kristuksen luo, kohtaamaan Hänet omalla, itse kullekin ominaisella tavalla – jotta jokaisen kristityn yhteys Jeesukseen Kristukseen olisi hänen ikiomansa.
Onnistuakseen Kirkon on oltava uskollinen omalle identiteetilleen, sillä kirkko on Jumalan valtakunnan esikartano maan päällä. Kirkko popularisoi ajatonta ilosanomaa Jumalan rakkaudesta ja ihmisen pelastuksesta. Se elää ja toimii muuttuvassa ajassa, vaikka sen oma aika on kytketty ajattomuuteen. Kirkon sitoutuu aikoihin ja ajanlaskuihin, mutta todistaa iankaikkisuudesta.
Kirkon käytäntöjen toiseus voi siis johdattaa ajattelemaan Jumalan ja Hänen valtakuntansa kertakaikkista toiseutta. Kirkkovuoden vaihtuessa sen sijaan, että ihmettelemme Kirkon pysyttelemistä omassa aikakuplassaan – ikään kuin arjen realiteetteja laiminlyöden – meidän tulisi keskittyä ajattelemaan kristinuskon ydinsalaisuutta: kuinka ajan ulottumattomissa oleva Jumala katsoi hyväksi syntyä ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, jotta voisi yhdistää ihmisen itseensä.
Onnistuakseen Kirkon on oltava uskollinen omalle identiteetilleen, sillä kirkko on Jumalan valtakunnan esikartano maan päällä.
Kirkkovuoden samoin kuin uuden vuoden alku on sekä iloinen että pelottava hetki. Uuden jakson alku ruokkii mielikuvitusta sekä tarjoaa mahdollisuuksia, joihin liittyy vääjäämättä riskejä ja siksi myös pelkoja. Toivomme parasta, mutta pelkäämme pahinta.
Kirkkovuoden alku tarjoaa oivan mahdollisuuden tehdä yhteenveto omasta hengellisestä saldosta päättyneen kirkkovuoden ajalta. Jälleen on mennyt vuosi, ja itse kukin on taas vuoden verran lähempänä hautaa kuin kehtoa. Mikä merkitys sillä on?
Mitä olen saanut aikaan vuoden aikana? Onko sillä minkäänlaista ajatonta merkitystä? Mistä on syytä olla kiitollinen – ja kenelle? Kirkkovuoden vaihtuessa tarjoutuu erinomainen mahdollisuus pohtia oman elämän todellista laatua: yhteyttä Kristukseen, kirkollista aktiivisuutta, suhdetta lähimmäisiin ja omaa etenemistä kohti pelastusta.
Uuden kirkkovuoden alussa olemme ikään kuin risteyksessä, josta on jatkettava eteenpäin Kristuksen jalanjäljissä. Se, mille polulle kukin astuu, on jokaisen oma valinta. Jumalaan rakkauteen ja pitkämielisyyteen luottaen jokaisella on mahdollisuus tehdä kirkkovuoden ensimmäisestä päivästä mielenmuutoksen juhla, jonka jälkijuhlaa voi viettää koko seuraavan vuoden ajan.
Kirkollishallitus älähti: Kirkon valtionavustukseen esitetyt leikkaukset ovat kohtuuttomia ja epäoikeudenmukaisia
Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus hyväksyi torstaina 28. elokuuta 2025 alla lausunnon hallituksen esityksestä ortodoksisesta kirkosta annetun lain 119§:n muuttamisesta.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus vastustaa ehdotettua valtionavustuksen leikkausta vuosille 2026 ja 2027. Hallituksen esityksessä ortodoksiselle kirkolle myönnettävään valtionavustukseen esitetään 200 000 euron lisäleikkausta vuosille 2026 ja 2027. Kyseessä olisi kolmas peräkkäinen heikennys valtionapuun hyvin lyhyen ajan sisään. Vuoden 2025 alusta lähtien ortodoksisen kirkon valtionavun lähtötasoa leikattiin 392 000 eurolla. Vuosina 2024–2026 on myös voimassa määrärahan korotukseen liittyvä ehto, jolla kuluttajahintaindeksin mukaan tehtävää tarkistusta leikataan yhdellä prosenttiyksiköllä. Suomen ortodoksinen kirkko katsoo, että esitetyt leikkaukset ovat kohtuuttomia, epäoikeudenmukaisia ja vaikuttavat kielteisesti kirkon perustoiminnan edellytyksiin.
Edellisen Suomen ortodoksisen kirkon avustukseen tehdyn merkittävän heikennyksen perusteena käytettiin ennustettua ortodoksisten seurakuntien kirkollisverojen kasvua. Toteutunut seurakuntien verotulojen nousu on kuitenkin jäänyt merkittävästi ennustettua heikommaksi. Lisäksi verotulot kohdistuvat ortodoksisiin seurakuntiin, mutta leikkausesitys koskee Suomen ortodoksisen kirkon rahoitusta.
Suomessa arvioidaan tällä hetkellä asuvan vähintään noin 150 000 ortodoksia, joista rekisteröityjä on noin 57 000. Ortodoksien määrä kasvoi merkittävästi ukrainalaisten pakolaisten saapumisen myötä. Kirkon jäseneksi rekisteröityminen ja kirkollisvero ovat ortodoksiseen kirkkoon kastetuille maahanmuuttajille vieraita käsitteitä. Tilastot osoittavat, että ortodoksien määrä Suomessa on huomattavasti suurempi kuin mitä kirkon jäsenmäärä kertoo. Tämä näkyy erityisesti ortodoksiseen uskonnonopetukseen osallistuvien lasten määrässä: noin kolme prosenttia oppilaista osallistuu ortodoksiseen opetukseen, vaikka kirkon jäsenmäärän perusteella oppilaita olisi vain noin yksi prosentti.
Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat palvelevat kaikkia ortodokseja Suomessa. Seurakuntien palveluksiin ovat tervetulleita kaikki jäsenyydestä riippumatta. Rekisteröityminen jäseneksi tapahtuu maahanmuuttajien kohdalla usein lapsen syntymän, avioliiton solmimisen tai hautauksen yhteydessä.
Perustelut leikkauksen vastustamiselle
Ortodoksisen kirkon yhtenäisyys on koko Suomen etu
Suomen ortodoksinen kirkko on valtakunnallinen ja monikulttuurinen yhteisö, joka toimii autonomisena paikalliskirkkona Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Sillä on Suomessa kanoninen yksinoikeus ortodoksiseen toimintaan, ja sen olemassaolo vahvistaa koko Suomen etua.
Toisin kuin monissa Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa, Suomessa ortodoksinen kirkko on säilynyt kanonisesti ja toiminnallisesti yhtenäisenä. Muualla ortodoksisuutta leimaa usein eri patriarkaattien rinnakkainen läsnäolo, jota ohjaavat kirkkopoliittiset ja poliittiset intressit.
Ukrainan sodan myötä Suomen ortodoksinen kirkko on joutunut puolustamaan omaa kanonista aluettaan tavalla, johon aiemmin ei ole ollut tarvetta. Mikäli kirkko menettäisi hallinnan tästä alueesta, Suomeen voisi nopeasti syntyä Venäjän ortodoksisen kirkon lisäksi myös muiden patriarkaattien alaisia seurakuntia, mikä heikentäisi kirkon yhtenäisyyttä ja asemaa.
Ortodoksinen kirkko ja sen seurakunnat ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä toimijoita
Suomen ortodoksinen kirkko ja sen seurakunnat ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä toimijoita. Ortodoksinen kirkko hoitaa monia yhteiskunnallisia tehtäviä. Ortodoksinen kirkko ja sen seurakunnat hoitavat henkistä ja hengellistä hyvinvointia, vastaavat omalta osaltaan väestökirjanpidosta, ortodoksisilla seurakunnilla on oikeus hautaamiseen sekä hautausmaiden ylläpitämiseen. Ortodoksinen seminaari huolehtii ortodoksisen liturgisen perinteen sekä kirkollisen elämäntavan opettamisesta Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian opiskelijoille. Ortodoksisilla seurakunnilla on kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia ylläpidettävänä. Seurakuntien diakoniatyö auttaa kansalaisia erilaisissa elämätilanteissa.
Ukrainan sodan aikana käynnistettiin Suomen ortodoksisen kirkon taloudellisella tuella Yhdessä kirkossa -hanke vuosille 2024–2027. Hankkeen tavoitteena on ukrainalaisten maahanmuuttajien tukeminen, kotouttaminen ja kirkon maahanmuuttajatyön kehittäminen.
Ortodoksisen kirkon pienempi koko asettaa seurakunnat ja kirkon taloudellisesti eri asemaan suurempiin toimijoihin nähden. Ortodoksisten kirkon ja sen seurakuntien tuloista suurempi osa kuluu julkisten velvoitteiden hoitamiseen. Tämä näkyy myös siinä, että ortodoksisten seurakuntien kirkollisveroprosentit ovat keskimäärin suurempia (0,58 % vuonna 2024) kuin evankelisluterilaisten seurakuntien veroprosentit. Ehdotetut leikkaukset eivät ota huomioon kirkon pienen mittakaavan haavoittuvuutta.
Ortodoksisen kirkon koko budjettiin nähden esitetyt leikkaukset ovat huomattavan suuret. Valtionavustus on muodostanut noin 35 prosenttia ortodoksisen kirkon kaikista tuloista. Lähtötason uudelleen määrittely leikkasi avustuksesta noin 14 prosenttia ja tämä lausuttavana oleva esitys kasvattaisi leikkauksen yhteensä yli 21 prosenttiin.
Avustuksen leikkaus kohdistuisi kirkon perustoimintaan
Ortodoksisen kirkon saama valtionapu kohdistuu muun muassa kirkollishallituksen ja hiippakuntahallinnon sekä ortodoksisen seminaarin toimintaan ja ylläpitoon. Näiden tehtävänä on hyvän hallinnon lisäksi tukea, kouluttaa ja auttaa seurakuntia heidän perustehtävässään. Leikkauksella voi olla suoria vaikutuksia kirkon kykyyn toteuttaa perustehtäväänsä.
Yhteenveto ja esitys
Suomen ortodoksinen kirkko pyytää hallitusta luopumaan esitetystä valtionavustuksen leikkauksesta ortodoksiselle kirkolle vuosina 2026 ja 2027. Leikkauksella olisi selvästi kielteisiä vaikutuksia kirkon toimintaan ja sen edellytyksiin täyttää tehtävänsä osana suomalaista yhteiskuntaa.
Kirkko on valmis jatkamaan rakentavaa vuoropuhelua valtion kanssa ja osallistumaan selvitystyöhön, jonka tavoitteena on arvioida valtionavustuksen suhdetta kirkon toiminta- ja kustannusrakenteisiin.
Ukrainan itsenäisyyspäivä 24. elokuuta: Tule mukaan rukoilemaan rauhan puolesta!
Ukrainan itsenäisyyspäivänä 24.8. tulee kuluneeksi kolme ja puoli vuotta Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisesta Ukrainassa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ortodoksinen seurakunta | Kuva: Liudmila Chernetska iStock
Helsingin ortodoksinen seurakunta kutsuu yhteiseen rukoukseen rauhan puolesta Ukrainassa.
Uspenskin katedraalissa toimitetaan sunnuntaina 24. elokuuta kello 13 rukouspalvelus rauhan puolesta Ukrainassa. Rukouspalveluksessa muistetaan sodassa menehtyneitä ja luetaan rukous Ukrainan puolesta.
Rukouspalveluksen jälkeen Helsingin ortodoksinen seurakunta on mukana Senaatintorilla järjestettävässä Ukrainan itsenäisyyspäivän tapahtumassa. Helsingin ortodoksisen seurakunnan ukrainankielinen kuoro Intermezzo laulaa tapahtumassa ja esittää Ukrainan hengellisen kansallishymnin.
Rukouspalveluksen edellä seurakunta kutsuu kaikkia sunnuntaiaamun liturgiaan. Suomenkielinen liturgia alkaa Uspenskin katedraalissa klo 10, suomen- ja ukrainankielinen liturgia Pyhän profeetta Elian kirkossa klo 10.
Lämpimästi tervetuloa mukaan rukoilemaan rauhan ja sodasta kärsivän Ukrainan kansan puolesta!
Kirkkomuseo RIISAn siirtymistä Valamoon tai Helsinkiin väläytellään – kävijämäärissä huima ero
Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn mahdollinen uudelleensijoittaminen nousi puheenaiheeksi kirkolliskokousaloitteen myötä. Uudeksi sijoituspaikaksi on väläytelty Valamon luostaria tai Helsinkiä.
Valamossa vierailee vuosittain 80 000–100 000 kävijää ja pyhiinvaeltajaa, kun taas luku Kuopiossa sijaitsevan museon osalta on 6 400–7 000 kävijää.
Nyt Valamon luostarin johtaja ja kirkkomuseon hallituksen jäsen, arkkimandriitta Mikael ja museonjohtaja Anne Laiti pohtivat RIISAn tulevaisuuttta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Taina Ruoho ja Susanna Somppi | Kuva: Eri kuvalähteitä
Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn tulevaisuus on puhuttanut kirkon piirissä alkuvuodesta lähtien, kun kirkon keskustalon mahdollinen myyntisuunnitelma tuli julki. Keskustalossa sijaitsevat sekä RIISA että kirkon palvelukeskus. Tuoreessa kirkolliskokousaloitteessa puolestaan museon tulevaksi sijaintipaikaksi on ehdotettu muun muassa Valamon luostaria Heinävedellä tai Helsinkiä.
Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael sanoo, että Valamolla olisi valmius vastaanottaa RIISA tarvittaessa nopeallakin aikataululla, esimerkiksi jo ensi vuoden aikana. Tällöin luostarimuseo sulautettaisiin RIISAan, ja luostarin näyttelytoimintakin voisi tulla kirkkomuseon sisälle. Uutta rakennusta ei tarvittaisi.
Valamon luostarista on muodostunut hiljentymisen paikka myös muille kuin ortodokseille. Kuva: Valamon luostari
Sekä RIISAn että Valamon kannalta olisi kuitenkin parempi, jos muuton valmisteluun olisi muutama vuosi aikaa.
Vuosien varrella RIISAn siirtyminen Valamoon on ollut esillä keskusteluissa aika ajoin.
– Eri ihmiset ja eri tahot ovat ehdottaneet, että eikö RIISAn olisi hyvä sijaita Valamossa. Näin ovat sanoneet sekä asiassa sananvaltaiset että tavalliset ihmiset, kertoo igumeni.
Valamon luostarin johtajan, arkkimandriitta Mikaelin mukaan Valamolla olisi valmius vastaanottaa RIISA tarvittaessa nopeallakin aikataululla, vaikkapa jo ensi vuoden aikana. Kuva: Pentti Potkonen
Tärkein perustelu on ollut, että Valamossa käy luonnostaankin paljon ihmisiä. RIISA olisi heille kiinnostava kohde, koska se on ortodoksinen museo. Igumeni Mikaelin mukaan Valamo mielletään eräänlaiseksi ortodoksisuuden keskuspaikaksi Suomessa, joten monien mielestä RIISA sopisi sinne hyvin.
– Arvelen, että joskus näin tulee tapahtumaan. On vain sellainen tuntuma, että ne ajautuvat kohti toisiaan jollain aikavälillä.
Asiaan liittyy sekä myönteisiä asioita että haasteita.
– Koska istun kahdella tuolilla, ajatusta on mietittävä tasapainoisesti, hän sanoo.
Valamon luostarista kerrotaan, että museonäyttelyn kävijöistä ei ole erikseen seurantaa. Kuitenkin näyttelylipun ostaja käy usein myös museonäyttelyssä. Näyttelylipun ostaneita oli vuonna 2023 kaikkiaan 16 454, viime vuonna 10 016 ja tänä vuonna ajalla tammikuu–heinäkuu 4 203.
RIISAssa vaalitaan Suomen ortodoksisen kirkon aarteita antaumuksella ja ammattitaidolla. Kuva: Joni Ylimäki
Edut RIISAn näkökulmasta
RIISAn näkökulmasta igumenin mielestä myönteistä olisi, että Valamossa käy paljon ihmisiä. Vuosittain siellä vierailee 80 000–100 000 pyhiinvaeltajaa. Tällöin RIISAssakin todennäköisesti kävisi enemmän maksavia asiakkaita kuin nykyään. Sen pääsymaksutulot kasvaisivat, mutta suurin osa rahoituksesta pitäisi silti tulla muualta.
RIISAn ja Valamon asiakasmäärät liikkuvat aivan eri mittaluokassa. RIISAssa käy vuosittain keskimäärin 6 400 asiakasta. Vuoden 2024 museotilasto (Avaa uuden sivuston)n mukaan kyseisen vuoden kävijämäärä oli 7 074, joista ilmaiskäyntejä 1 934.
Toisena hyötynä igumeni näkee Valamossa sijaitsevan konservointilaitoksen. Jos RIISA sijaitsisi Valamossa, yhteistyö niiden välillä voisi olla tiiviimpää.
Kolmanneksi hyödyksi RIISAn näkökulmasta hän mainitsee hieman yllättäen, että Valamossa RIISAlla voisi olla enemmän varastotilaa.
– Itsellänikin oli aiemmin käsitys, että heillä on isot varastotilat, mutta on osoittautunut, että näin ei olekaan. Tilakysymys ei siis muodostuisi esteeksi tänne siirtymiselle. Valamon olemassa olevia tiloja on mahdollista muuntaa uuteen käyttöön. Ja täällä voisi olla varastotilaa saman verran, jollei jopa enemmän kuin nykyisissä tiloissa, igumeni arvioi.
Mikäli RIISA muuttaisi Valamoon, luostarin oma museo kävisi hänen mukaansa tarpeettomaksi.
Luostarin näyttelytoiminta, eli vaihtuvat näyttelyt, voisi säilyä osana luostarin omaa toimintaa, mutta se voisi hänen mielestään ehkä luontevammin siirtyä RIISAn alaisuuteen.
Yksi ratkaistava kysymys liittyisi siihen, olisiko RIISA edelleen säätiö vai siirtyisikö se luostarin alaisuuteen, arkkimandriitta Mikael pohtii.
– Oma käsitykseni on, että se säilyisi säätiönä ja maksaisi vuokraa tiloistaan luostarille. Säätiömuoto voisi olla myös rahoituksen hankkimisen kannalta parempi vaihtoehto RIISAlle.
Pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkku siirretään syyskuussa 2025 RIISAsta Valamon luostarin pääkirkkoon sen talvikirkoksi kutsuttuun osaan. Talvikirkko on vihitty pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin muistolle, ja sen temppelijuhlaa vietetään 11. syyskuuta. Tuolloin muistellaan pyhittäjäisien reliikkien palauttamista Novgorodista Valamoon. Kuvat: RIISAn valokuva-arkisto ja Vladimir Sokratilin. Kuvien käsittely: Aamun Koitto
Edut luostarin kannalta
RIISAn sijainti Valamossa toisi myös luostarille lisäkävijöitä, jotka tulisivat sinne sen vuoksi. Lisäksi luostarin vierailijoiden kausiluontoisuus painottuen erityisesti kesään tasoittuisi paremmin ympärivuotiseksi, arvioi igumeni Mikael.
– Kulttuurikeskuksen rakennus on valtavan suuri, ja siitä on suuret ylläpitokulut. Vuokraamalla osan tiloista RIISAlle saisimme siirrettyä kustannusvastuuta osittain toiselle taholle.
Kolmantena etuna arkkimandriitta Mikael mainitsee temaattisen loogisuuden: hyvin suuri osa RIISAn kokoelmasta on Valamosta peräisin ja Valamolle kuuluvaa. Lisäksi Valamo mielletään ortodoksisen kirkon sydämeksi.
Kaikkiaan igumeni Mikaelin mielestä RIISAn siirtymisessä Valamoon hyödyt olisivat suuremmat kuin haasteet.
– Luostarin näkökulmasta on vaikea löytää isoja haasteita. Yksi mahdollinen haaste voisi olla, että sen alueella toimisi toinen taho. Nythän konservointilaitos on sellainen, eikä se ole ollut ongelma. RIISA on kuitenkin ulospäin suuntautuneempi viestinnässään, igumeni pohtii.
RIISAn näkökulmasta haasteita voisi olla hieman enemmän. Yksi niistä liittyy työntekijöihin.
– Olisiko Valamo riittävän vetovoimainen verrattuna Kuopioon, että RIISAan saataisiin pätevää henkilökuntaa, igumeni pohtii.
RIISAn yhteistyö Kuopion kaupungin kanssa on myös toiminut erittäin hyvin, ja kaupungilta on saatu museolle rahoitusta. Igumeni Mikael arvelee, että Heinäveden kunnalla ei ehkä olisi samaa kiinnostusta eikä varaa tukea museota. Puuttuva rahoitusosuus pitäisi siis paikata jostain muualta saatavalla rahoituksella.
Kirkolliskokousaloitteessa esitettyyn yhteistyön selvittämiseen valtiollisten toimijoiden, kuten Kansallismuseon tai Kansallisgallerian, kanssa arkkimandriitta Mikael suhtautuu myönteisesti erityisesti, mikäli sillä tavoin olisi mahdollista saada rahoitusta museolle.
Sen sijaan kokoelmien pilkkomista ja hajasijoittamista pysyvästi valtiollisille toimijoille hän ei välttämättä näe hyvänä ajatuksena. Näyttelylainat olisivat kuitenkin mahdollisia normaaliin tapaan.
Valamon luostarin pääkirkossa sijaitsee muun muassa yksi Suomen ortodoksisen kirkon tärkeimmistä aarteista: ihmeitätekevä Jumalanäidin Konevitsalainen ikoni, joka on ikonostaasissa oikealla kirkkosalista katsoen. Valamossa on tällä hetkellä kolme ihmeitätekeviksi tiedettyä tai "virallisesti" sellaisiksi tunnustettua ikonia. Konevitsan Jumalanäidin ikonin lisäksi sellaisia ovat ainakin Valamolainen Jumalanäidin ikoni ja Jumalanäidin Suloisesti suuteleva ikoni. Kuvat: Vladimir Sokratilin ja Valamon luostari. Kuvankäsittely ja rajaus: Aamun Koitto
RIISA päättää itse omista asioistaan
Arkkimandriitta Mikael haluaa painottaa, että RIISA on säätiönä itsenäinen toimija ja sen hallitus tekee sitä koskevat päätökset.
RIISAn hallituksen jäsenenä arkkimandriitta Mikael tyytyy toteamaan, että hallituksessa on käyty keskustelua RIISAn tulevaisuudesta, mukaan lukien sen mahdollisesta uudesta sijaintipaikasta.
Hallituksessa on myös havaittu tuore kirkolliskokousaloite sekä se, että kirkko miettii parhaillaan, mitä keskustalolle tapahtuu.
Enempää hallituksessa käytyjä keskusteluja hän ei halua kommentoida kuin toteamalla, että museolle olisi haaste, jos muutokset tapahtuisivat kovin nopeasti.
Kirkolliskokousaloitteesta hän toteaa, että Suomen ortodoksinen kirkko on RIISAn päärahoittajia, ja voi siinä ominaisuudessa esittää toivomuksiaan sen toiminnasta.
Arkkimandriitta Mikaelin mielestä museo palvelee jo nyt kirkkoa ihan hyvin.
– Siellä esitellään kirkon historiaa ja nykyistä toimintaa. Ainoastaan tavoitettavuus voisi olla parempi eli sijainti esimerkiksi Valamossa tai Helsingissä.
– Varmasti on ihan hyvä miettiä ja selvittää asiaa aloitteessakin esitetyllä tavalla. Joka tapauksessa on hyvä tuoda esille laajasti eri näkökulmia ja käydä mahdollisimman kattavaa keskustelua.
Valamossa sijaitessaan kirkkomuseo RIISA ja Valamon kirjasto muodostaisivat igumenin mielestä yhdessä ylivoimaisesti suurimman kirkkomme muistiorganisaation jopa Euroopan mittakaavassa.
Lisäksi Valamossa toimii myös Valamon opisto sekä Papinniemen konservointilaitos, jotka yhdessä edellä mainittujen kanssa muodostaisivat merkittävän ortodoksisen kulttuurin keskuksen, ja niiden sijainti samassa paikassa loisi hyviä yhteistyömahdollisuuksia, igumeni Mikael uskoo.
Muualta Suomesta katsoen näyttää, että kirkon hallinnollista toimintaa siirtyy vähin erin kohti Helsinkiä. Kirkolliskokousaloitteessakin RIISAn yhtenä mahdollisena sijaintipaikkana mainitaan Helsinki.
Arkkimandriitta Mikael ei ole kehityksestä huolissaan.
– Minun on vaikea olla kovin nurkkapatrioottinen. Omat juureni ovat kyllä osittain Pohjois-Karjalassa, mutta olen kotoisin myös Helsingistä, joten minun on vaikea kaivautua kovin syvälle poteroihin tässä asiassa, hän hymähtää.
– En ole asiaa kovin paljon miettinyt, mutta siinä voisi olla omat hyötynsä, jos keskustalo ja RIISAkin sijaitsisivat Helsingissä. Kirkon kokonaisuuden kannalta se voisi olla ihan perusteltua.
RIISAsssa esillä oleva pyhien apostolien Matteuksen, Simonin ja Tuomaksen ikoni on maalattu 1800-luvulla, ja se sijaitsi alun perin Salmin kirkossa ikonostaasissa. Ilmeisesti ikoni oli niin ylhäällä, ettei sitä pystytty evakuoimaan, vaan se jäi sodan jalkoihin ja otettiin käyttöön korsun ovena. Ikonissa on edelleen nähtävissä saranat ja ovenkahvan paikka. Kuva: Joni Ylimäki
Myydäänkö keskustalon tontti?
Kirkollishallitus päätti 29.1.2025 selvittää erilaisia vaihtoehtoja Kuopiossa sijaitsevan keskustalon toimintojen toteuttamiseksi.
Päätöstä perustellaan sillä, että keskustalo on osin sopimaton nykyiseen käyttötarkoitukseensa ja tullut teknisen elinkaarensa peruskorjausvaiheeseen. Tarvittavien korjausten kustannukset seuraavan kymmenen vuoden aikana arvioidaan jopa 3,3 miljoonaksi euroksi.
Alueen korkean rakentamisen yleiskaava voi kirkollishallituksen mukaan mahdollistaa tontin kehittämisen, mikä puolestaan saattaisi tuottaa kirkolle merkittävän taloudellisen hyödyn.
Suunnitelma toteutustoimenpiteistä tuodaan kirkolliskokouksen päätettäväksi. On mahdollista, että kirkollishallitus tulee esittämään koko tontin myymistä.
Se ratkaisisi isoja taloudellisia ongelmia: keskustalon rahasyöppö kalliine korjauksineen katoaisi ja tilalle tulisi huomattava summa kirkon kipeästi kaipaamaa rahaa.
– Kävijämäärä on reippaassa nousussa, kiitos kasvaneen markkinointimme, sanoo RIISAn museonjohtaja Anne Laiti. Kuva: Joni Ylimäki
– Museo on sijainnut perustamisestaan lähtien Kuopiossa, ja on nyt vuokralaisena kirkon palvelukeskuksen tiloissa. Vuoden 2025 museotilaston mukaan Kuopion kaupunginmuseoissa oli viime vuonna 120 000 kävijää, ja yritämme saada osamme näistä kävijöistä, Laiti sanoo.
Lisäksi hän painottaa, että museon muuttaminen toisiin tiloihin ei ole pikkujuttu.
– Museon muuttamisesta kuulee aika ajoin erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä, mutta museon muutto ei ole todellakaan mikään pikkuasia. Museo tarvitsee asianmukaiset näyttelytilat sekä kokoelman säilytystilat, joissa molemmissa on oltava esineistön vaatimat kosteus-, lämpö- ja ilmastointiolosuhteet. Sellaisia tiloja ei ole noin vain saatavilla, ja museotilojen olosuhteiden rakentaminen on hidasta ja kallista. Museoesineitä ei voi laittaa esille eikä varastoida mihin tahansa.
Laiti arvelee, että menestyksellinen etabloituminen pääkaupunkiseudulle kestäisi vuosia eritoten, koska RIISAlla ei olisi varaa tiloihin kaupungin keskeisillä paikoilla – ainakaan nykyisen rahoituksen turvin. Yksittäisiä näyttelyjä voidaan varmasti toteuttaa tulevaisuudessa eri museoiden kanssa yhteistyössä.
– Museot näyttäytyvät usein asiakkaille etupäässä näyttelytoiminnan kautta, vaikka se on vain yksi osa museoiden toimintaa. Museon tärkein tehtävä on kokoelmistaan huolehtiminen, joka vaatii työtä, aikaa ja varoja. Kokoelmien kuntoa seurataan jatkuvasti, ja esineiden säilymisen kannalta niiden konservointi on välttämätöntä.
RIISAn pääasiallinen tehtävä on huolehtia Suomen ortodoksisen kirkon kulttuuriperinnöstä, ja 90 % RIISAn kokoelmasta on kirkon omistamaa. Museon toiminta perustuu kirkon ja kirkkomuseon säätiön yhteistoimintasopimukseen.
RIISAn pääasiallinen tehtävä on huolehtia Suomen ortodoksisen kirkon kulttuuriperinnöstä, ja 90 % RIISAn kokoelmasta on kirkon omistamaa. Laiti lisää, että RIISAn henkilökunta toimii aktiivisesti Itä-Suomen museoverkosto IMUssa, kansainvälisessä museoliitossa ICOMissa (International Council of Museums) sekä osallistuu Museoliiton järjestämiin koulutuksiin. Viiden hengen henkilökunnassa on neljä museoammatillisesti pätevää ja yksi markkinoinnista ja asiakaspalvelusta vastaava työntekijä.
– RIISA saa ortodoksisen kirkon avustuksen lisäksi museoammatillisesti hoidettujen museoiden valtionavustusta sekä avustuksen Kuopion kaupungilta. Näyttelypalkkioihin haetaan Museoviraston avustuksia.
Laiti tuo esiin myös RIISAn nykyisiä toimintoja ja tapahtumia: helmikuussa avautui Marjatta Tapiolan näyttely Pyhän Antonioksen kiusaukset, ja Kuopion 250-juhlavuoden kunniaksi museon aulaan on koottu Ortodoksien pääkaupunki -näyttely, joka esittelee valokuvin ja tekstein ortodoksisuuden historiaa Kuopiossa. Molemmat näyttelyt ovat avoinna vuoden loppuun. Kokoelmanäyttelyssä toistaiseksi esillä oleva pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten kenotafi eli muistoarkku siirtyy Valamoon syyskuussa.
Laitin aikana RIISAn aukiolo on laajennettu aiemmasta 16 viikkotunnista 42 viikkotuntiin, mikä on heijastunut kävijämääriin myönteisesti.
– Näyttelytoiminnassa panostetaan upean kokoelman esittelyn lisäksi vaihtuviin nykytaiteen näyttelyihin. Näyttelyillä on ja tulee olemaan kosketus ortodoksisuuteen ja humanistiseen maailmankatsomukseen. Museoon saadaan erilaisilla tapahtumilla myös aivan uusia kävijäryhmiä.
RIISA osallistuu aktiivisesti Kuopion alueen matkailumarkkinointiin sekä verkostoituu alueen muiden museoiden ja kulttuuritoimijoiden kanssa.
– Keskeisin tavoite on avata RIISA huomattavasti aiempaa laajemmalle yleisölle, vahvistaa ortodoksisen kirkon myönteistä julkisuuskuvaa ja nostaa museon profiilia. RIISA on Pohjoismaiden ainoa ortodoksinen kirkkomuseo, ja Euroopassakin niitä on vain muutama – ainakin Belgiassa ja Serbiassa. Olisi hienoa saada määrärahoja siihen, että museota voitaisiin kunnolla markkinoida ulkomaille.
Aloitteen tekijä kannustaa avoimeen keskusteluun
RIISAn mahdollista uutta sijoituspaikkaa koskevan kirkolliskokousaloitteen teki kirkolliskokousedustaja ja kirkollishallituksen varajäsen Jefim Brodkin, jokatoimii myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuuston puheenjohtajana.
Aloitteessa esitetään muun muassa, että RIISA siirtyisi joko Valamon luostariin tai vuokratiloihin Kuopiossa tai Helsingissä. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että museo voisi saada enemmän näkyvyyttä Valamossa tai Helsingissä.
– Kirkkomuseolla on tärkeitä tehtäviä kirkon kannalta muun muassa siinä, että se tuo esiin ortodoksisuutta ja kirkkomme pitkää historiaa Suomessa. Tätä varten sen pitäisi olla mahdollisimman monien saavutettavissa. Tätä varten pitäisi mielestäni pohtia museon toimintaa esimerkiksi yhteistyössä muidenkin toimijoiden kuin kirkon kanssa, Brodkin perustelee.
Hän huomauttaa, että RIISAssa on museotilastojen 2024 mukaan käynyt kyseisenä vuonna noin 7 000 kävijää, joista niistäkin lähes 2 000 on ollut ilmaiskäyntejä.
– Kirkkomuseon kaltaista erikoismuseota ei toki voi suoraan vertailla vaikkapa taidemuseoiden kanssa, mutta toivoisin, että tulevaisuudessa kirkkomuseo tavoittaisi laajemmankin joukon kiinnostuneita, Brodkin sanoo.
Hän mainitsee aloitteessaan myös, että kirkon kulttuurihistoriallisen perinnön saattaminen laajemman yleisön saataville luo kirkolle positiivista julkisuutta ja välittää tietoa ortodoksisesta uskosta.
Hiukan ihmetystä saattoi herättää esityksessä muotoilu: ”Kirkon kulttuurihistoriallisesti arvokkaan perinnön tallettaminen tuleville sukupolville tulee järjestää asiallisella tavalla, ja siinä tulisi hyödyntää mahdollinen tuki yhteiskunnalta.”
Keskustelu kirkkomuseon kohtalosta sai uutta pontta kirkolliskokousedustaja Jefim Brodkinin aloitteen myötä. Kuva: Airi Immonen. Kuvan rajaus: Aamun Koitto
Brodkin tarkentaa asiaa.
– Myönnän, että tuo ”asiallisella tavalla” voidaan tulkita myös kielteisesti ja se olisi pitänyt kirjoittaa muotoon: ”järjestää jatkossakin asiallisella tavalla”. Tällä viittaan siis erityisesti kirkon tulevaan taloustilanteeseen ja toisaalta kirkollishallituksessa tälläkin hetkellä käynnissä olevaan selvitykseen keskustalon tulevaisuudesta. Asianmukaisten näyttely- ja säilytystilojen ylläpitäminen vaatii tavallista toimistotilaa suurempia kustannuksia, ja mielestäni tässäkin asiassa olisi syytä miettiä yhteistyökumppaneita, mahdollisesti vuokratiloja tai jollain tavalla hajautettua tai esimerkiksi kiertävää ja digitaalista toteutusmahdollisuutta. Nämä ovat toki kaikki sellaisia asioita, joita museon täytyy itsenäisesti pohtia, mutta aloitteeni tarkoitus on saada kirkon keskushallinto tukemaan ja edistämään tällaisen keskustelun käymistä.
Kulttuurikeskus Sofia ei havittele museoa
Myös Helsingin Vuosaaressa sijaitseva Kulttuurikeskus Sofia on päätynyt spekulaatioihin RIISAn mahdollista uutta sijoituspaikkaa koskien.
Sofian osalta emeritus metropoliitta Ambrosius kertoo, että kulttuurikeskuksen näyttelyissä kävi vuonna 2024 yhteensä 6 800 ihmistä, ja eri kulttuuritapahtumissa lisäksi yli 3 400.
– Näissä luvuissa eivät ole hartauksissa kävijät, kokoushotellivieraat eivätkä majoittuvat turistit.
Emeritus metropoliitan mukaan Sofia ole tarjoamassa tilojaan museolle.
– Mielestämme RIISAn paikka ainakin näillä näkymin olkoon Kuopiossa. Museolla on nyt uusi, pätevä johtaja.
Kuitenkin isä esipaimen painottaa, että Sofia haluaa tehdä aktiivisesti työtä ”kirkkomme mission ja tulevaisuuden hyväksi avoimella mielellä”.
– RIISA tallentaa ja välittää kirkon ”muistia”. Sekin on tärkeä tehtävä – traditio, joka kertoo Pyhän Hengen työstä sukupolvesta toiseen.
Kulttuurikeskus Sofian kappeli on pyhitetty pyhälle Sofialle, Jumalan viisaudelle sekä pyhälle marttyyri Sofialle. Kuvituskuva: Kulttuurikeskus Sofia
Juttua on päivitetty 12.9.2025 klo 17:31 lisäämällä leipätekstiin Valamon luostarin näyttelyn kävijämääriä.
Lähteet:
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA, museotilasto.fi
Lappeenrannan pappilan pojasta tuli vankileirillä menehtynyt pappismarttyyri Hristofor, jonka hautapaikkaa ei tunneta
Pappilatalon tarina -minisarja on edennyt kolmanteen osaansa. Tämä tarina alkaa, kun Lappeenrannan ortodoksinen kirkko sai voimakasluonteisen kirkkoherran huhtikuussa 1900. Monipolviseen tarinaan liittyy pappismarttyyri Hristofor Varfolomejev, jonka muistopäivää vietetään 26.elokuuta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Timo Tynkkynen, Maria Hattunen | Kuva: Leif Lindbergin kokoelmat
Lappeenrannan ortodoksinen kirkko sai voimakasluonteisen kirkkoherran 2. huhtikuuta 1900, jolloin Viipurin ja Suomen arkkipiispa Nikolai määräsi pastori Ioann Varfolomejevin papiksi Lappeenrantaan.
Ioann Varfolomejev sai koulutuksensa Arkangelin hengellisessä seminaarissa, jonka hän päätti ylioppilaan arvolla vuonna 1873. Jo samana vuonna hänet määrättiin opettajaksi Sortavalaan. Papiksi Ioann Varfolomejev vihittiin 29.6.1878, ja samalla hänet määrättiin Korpiselän ortodoksisen seurakunnan papiksi. Vuonna 1884 isä Ioann siirrettiin Salmiin, ja sieltä edelleen Savonlinnaan vuonna 1890. Kymmenen vuotta myöhemmin oli edessä muutto Lappeenrantaan.
Kirkkoherra Varfolomejevin aikaan sijoittuu Lappeenrannan linnoituksen kirkon laajennustyö vuonna 1901. Hän sai myös rovastin arvonimen samana vuonna.
Rovasti Ioann Varfolomejevilla oli kolme lasta: Rufina, Hristofor ja Nikolai. Rufina työskenteli Lappeenrannan postikonttorissa ja solmi myöhemmin avioliiton Pietarin hengellisestä akatemiasta valmistuneen montenegrolaissyntyisen Mihail Vujsičin kanssa.
Isä Mihailista tuli rovasti Varfolomejevin kuoleman jälkeen uusi Lappeenrannan kirkkoherra vuoteen 1921 saakka, jolloin Vujsičin perhe muutti Lappeenrannasta Montenegroon.
Varfolomejevin perhe Oscaria Sarenin kuvaamana Lappeenrannassa: vasemmalta Marfa, istumassa Rufina, rovasti Ioann, Hristofor ja takana seisomassa nuorin poika Nikolaj.
Hristofor Varfolomejev oli syntynyt perheen asuessa Korpiselässä 27.10.1883. Hän suoritti Pietarissa pappien lasten tapaan AleksanteriNevskin hengellisen koulun ja päätti vuonna 1903 Pietarin hengellisen seminaarin sekä suoritti lainopillisen tutkinnon Pietarin yliopiston juridisessa tiedekunnassa. Vapaa- ja loma-ajat Hristofor Varfolomejev vietti kotipappilassaan Lappeenrannassa.
Työuransa Hristofor Varfolomejev aloitti siviilitehtävissä toimien vuosina 1909–1917 Helsingissä Suomen kenraalikuvernöörin kansliassa ja Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin juristina. Avioliiton Hristofor Varfolomejev solmi vuonna 1910 Käkisalmen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran Ioann Anninskin tyttären, Aleksandra Ivanovnan kanssa.
Vallankumouksen myötä juristina toimineen Hristofor Varfolomejevin elämän suunta muuttui täysin. Pappilan perheessä kasvaneena ja teologisen koulutuksen saaneena hän siirtyi palvelemaan ortodoksista kirkkoa. Hän erosi valtion palveluksesta maaliskuussa 1917 ja osallistui Pyhän Synodin päätöksellä Petrogradissa Aleksanteri Nevskin Lavran tarkastukseen.
Tämän jälkeen hänet valittiin maallikkoedustajana Suomen ortodoksisesta hiippakunnasta yleisvenäläisen paikallisen kirkolliskokouksen jäseneksi. Suuri kirkolliskokous kokoontui Moskovassa vuosina 1917–1918. Joulukuussa 1917 Hristofor palasi kokoustauolla Suomeen perheensä luo, muttei voinut enää palata kirkolliskokoukseen rajojen sulkeuduttua Suomen itsenäistymisen jälkeen.
Vuosina 1918-1919 Hristoforin perhe asui Käkisalmessa, missä Hristofor työskenteli kanttorin tehtävässä kaupungin ortodoksisissa kirkoissa. Keväällä 1919 hän liittyi kenraali Judeničin johtamaan valkoiseen armeijaan, jonka tehtävänä oli vapauttaa Petrograd bolševikkien vallasta. Sairastuttuaan Hristofor lähettiin Murmanskiin, missä hän työskenteli rautateillä sihteerinä.
Hristofor Varfolomejev vihittiin isänsä ja veljensä Nikolain tapaan papiksi. Vuosina 1921–1934 hän toimi pappina eri kirkoissa Petrogradista Leningradiksi muuttuneessa entisessä keisarillisen Venäjän pääkaupungissa perheen ollessa Suomessa. Varfolomejev ei voinut tavata perhettään, mutta vuonna 1925 neuvostoviranomaiset antoivat mahdollisuuden käydä Käkisalmessa. Neuvostoviranomaiset ottivat kaksi Varfolomejevin seurakuntalaista panttivangeiksi ja uhkasivat teloittaa heidät, mikäli Varfolomejevin paluu viivästyy, tai mikäli hän jättää palaamatta takaisin Neuvostoliittoon.
Rovastin arvon saanut Hristofor Varfolomejev pysyi uskollisena viralliselle ortodoksiselle kirkolle, jota uhkasivat hajaannus ja vallankumouksen jälkeiset sisäiset ristiriidat. Hän tuki aktiivisesti Aleksanteri Nevskin Veljestöä, joka pyrki ylläpitämään kirkon elämää muuttuneissa olosuhteissa. Vuonna 1930 Varfolomejevin kirkko suljettiin, jolloin hän siirtyi palvelemaan toiseen kirkkoon, ja vuonna 1932 Kristuksen Kirkastumisen katedraaliin.
Rovasti Hristofor Varfolomejev pidätettiin kotonaan 17.1.1934, ja häntä syytettiin osallistumisesta ”vastavallankumoukselliseen, monarkistiseen järjestöön”, Pyhien Sergei ja HermanValamolaisten veljeskuntaan.
Neuvostoviranomaiset ottivat kaksi Varfolomejevin seurakuntalaista panttivangeiksi ja uhkasivat teloittaa heidät, mikäli Varfolomejevin paluu viivästyy tai hän jättää palamatta takaisin Neuvostoliittoon.
Rovasti Varfolomejev joutui ankarien kuulustelujen kohteeksi, ja häntä yritettiin saada antamaan vääriä ilmiantoja väkivalloin. Hän pysyi tiukasti totuudessa ja antoi lausuntonaan: ”Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan toiminnasta Neuvostoliiton alueella ja ulkomailla, kuin myös veljeni roolista siinä, en anna näyttöä viranomaisille, ja minulle ehdotetun pöytäkirjan näytöistä kieltäydyn kategorisesti, minkä myös allekirjoitan.”
Hristofor Varfolomejevin Savonlinnassa 5.10.1890 syntynyt veli Nikolai Varfolomejev (vuodesta 1933 eteenpäin Nikolai Valmo) suoritti teologian kandidaatin tutkinnon Pietarin hengellisessä akatemiassa vuonna 1914. Hänet vihittiin papiksi samana vuonna. Hän työskenteli uskonnonopettajana 1914–1918, Kyyrölän seurakunnan pappina 1918–1925 ja Sortavalan pappisseminaarin opettajana vuodesta 1925, myöhemmin myös rehtorina. Hän toimi aktiivisesti Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnassa Suomessa ja osallistui Aamun Koiton aineiston tuottamiseen. Veljeskunnalla ei ollut koskaan mitään toimintaa Suomen rajojen ulkopuolella.
Rovasti Hristofor Varfolomejev Leningradin asuinvuosina.
Rovasti Hristofor Varfolomejev tuomittiin 25.2.1934 vankeuteen leirille viideksi vuodeksi. Tuomion alun hän kärsi Vladivostokin Sevvostoklagissa, sittemmin Magadanin alueella Kolymassa. Hän kuoli leirin vankilassa 8.9.1938, mutta hänen hautapaikkansa on jäänyt tuntemattomaksi.
Rovasti Hristofor Varfolomejev rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 16.1.1989. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä Synodi teki 28.12.2017 päätöksen kanonisoida hänet, ja lukea hänet Venäjän kirkon uusmarttyyrien ja tunnustajien joukkoon.
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous päätti 13.10.2021 hyväksyä kirkkoherra Timo Tynkkysen kääntämät pappismarttyri Hristoforin kunniaksi kirjoitetut jumalanpalvelustekstit, ja että pappismarttyyrin nimen kirjoitustapa on ”Pappismarttyyri Hristofor”, ja että hänen muistopäivänsä siirretään vietettäväksi 26.8., joka on Lappeenrannassa sijaitsevan Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon vihkimispäivä.
Juttua muokattu 28.8.2023 klo 13:11, lisäämällä ingressiin: ”Monipolviseen tarinaan liittyy pappismarttyyri Hristofor Varfolomejev, jonka muistopäivää vietetään 26.elokuuta.” samoin kuin klo 13:46 on lisätty tarkennus jutun loppuun muistopäivää koskien.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa vuonna 2021, mutta se sopii luettavaksi myös myöhemmin, etenkin pappismarttyyri Hristoforin muistopäivän aikoihin 26. elokuuta.
Tenori ja diakoni Heikki Hattunen voitti Toivo Kuula -laulukilpailun – taustalla pitkä ura kanttorina
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Esko Jämsä
Tenori, diakoni Heikki Hattunen on voittanut viikonvaihteessa Alavudella järjestetyn Toivo Kuula –laulukilpailun. Isä Heikki muistetaan muun muassa myös Tampereen ortodoksisen seurakunnan pitkäaikaisena kanttorina.
Toivo Kuula -kilpailu järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa kansainvälisenä, ja siihen haki 84 laulajaa yhdeksästä maasta. Alkukilpailuun valittiin 27 ja loppukilpailuun seitsemän laulajaa. Voittaja palkittiin 10 000 euron rahasummalla.
Hattunen on laulanut Kansallisoopperassa vuodesta 2020 lähtien.
Jaetulle toiselle palkintosijalle laulukilpailussa ylsivät baritoni Joonas Orrain ja sopraano Heta Sammalisto, jotka palkittiin 3000 eurolla. Saman palkintosumman sai myös kolmannen sijan saavuttanut bassobaritoni Sam Taskinen.
Lisäksi 1000 euron Seppo Ruohonen -nimikkopalkinto parhaasta uuden musiikin tulkinnasta myönnettiin sopraano Maria Turuselle. Tuomariston 1000 euron erikoispalkinnon sai baritoni VolodymyrAndrushchak.
Vuoden 2025 Toivo Kuula -laulukilpailun tuomaristossa istuivat Sirkka Lamminen, Kirsi Tiihonen, Mari Palo, Waltteri Torikka ja Jaakko Ryhänen.
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen – näin perimätieto kertoo Neitsyt Marian maallisen elämän päättymisestä
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen julistaa Kirkon uskoa kuolemaan unena, johon kristitty vaipuu odottamaan ylösnousemistaan. (1.Tess. 4:14)
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin, Maria Hattunen | Kuva: Christine Osborne/Alamy Stock Photo
Jumalanäidin paasto päättyy 15.8. Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan, joka tunnetaan myös slaavinkielisellä nimellä uspenie. Juhla on kirkkovuoden viimeinen suuri juhla, jota on vietetty nykyisellä paikallaan jo 500-luvulta lähtien.
Raamattu ei kuvaile Jumalansynnyttäjän elämän loppuvaiheita. Kirkon traditioon kuitenkin kuuluu useita tekstejä, jotka kuvailevat Neitsyt Marian viimeisiä päiviä, kuolonuneen nukkumista ja Taivasten valtakuntaan siirtymistä. Nämä tekstit eroavat toisistaan yksityiskohtien osalta.
Jumalanäidin kuolemasta on kerrottu muun muassa apokryfiteksteissä, joiden käyttöä kirkko ei ole virallistanut. Kuitenkin Marian kuolemaan liittyvistä tapahtumista ja niiden merkityksestä on olemassa lukusia liturgisia tekstejä, hymnejä ja runoja. Monet tunnetut kirkkoisät, muiden muassa pyhä Epifanios Kyproslainen, pyhä Modestos Jerusalemilainen, pyhä Andreas Kreetalainen, pyhä Johannes Damaskoslainen, ovat kirjoittaneet aiheesta.
Enkeli Gabriel ilmoitti tulevasta
Perimätiedon mukaan enkeli Gabriel ilmoitti Neitsyt Marialle tämän luonnollisesta kuolemasta kolme päivää etukäteen. Johannes Teologi, jonka luona Jumalansynnyttäjä asui, kutsui koolle runsaan joukon uskovia tapaamaan Mariaa viimeistä kertaa. Paikalle saapuivat muiden muassa apostolit Tuomasta lukuun ottamatta.
Lohdutettuaan läsnäolijoita ja keskusteltuaan apostolien kanssa Jumalansynnyttäjä laskeutui vuoteelleen. Rukoiltuaan maailman puolesta ja siunattuaan läsnäolijat hän oli valmis lähtemään. Silloin itse Kristus ilmestyi paikalle taivaallisten voimien saattelemana. Kuolonuneen nukkumisen ikoneissa Jumalansynnyttäjän sielu kuvataankin lapsena Kristuksen sylissä.
Jumalanäidin kuolemasta on kerrottu muun muassa apokryfiteksteissä, joiden käyttöä kirkko ei ole virallistanut. Kuitenkin Marian kuolemaan liittyvistä tapahtumista ja niiden merkityksestä on olemassa lukusia liturgisia tekstejä, hymnejä ja runoja.
Apostoli Tuomaan kerrotaan saapuneen paikalle Neitsyt Marian hautajaisten jälkeen murheellisena myöhästymisestään. Hän pyysi hautaa uudestaan avattavaksi. Hauta kuitenkin oli tyhjä, sillä Jumalansynnyttäjän ruumis oli siirtynyt Taivaaseen.
Perimätiedon osalta voi todeta, että samalla tavalla kuten tavallisen ihmisen, myös Kirkon elämässä on asioita, joita ei pysty osoittamaan todeksi vedoten johonkin objektiiviseen, vuorenvarmaan ja vieläpä kirjalliseen lähteeseen. Perimätieto on osa Kirkon perinnettä, joka on ikään kuin Kirkon elävä muisti. Toiset Kirkon perinteeseen kuuluvat asiat muistetaan selkeämmin, toiset taas heikommin.
Kirkon tietämys asioista perustuu Jumalan ilmoitukseen ja ihmisen pohdintaan Jumalan ilmoituksesta. Näin laadittiin uskonkappaleet eli dogmit. Inhimillinen pohdinta ei ole Jumalan sana, ja siksi eri uskonkappaleiden sisällöstä kiistellään vielä tänäkin päivänä.
Ylösnousemuksen odotuksessa
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen julistaa Kirkon uskoa kuolemaan unena, johon kristitty vaipuu odottamaan ylösnousemistaan. (1.Tess. 4:14) Bysanttilaisissa teksteissä Jumalanäidin kuolemasta käytetään termejä ”poisnukkuminen”, ”kuolonuneen nukkuminen” ja harvemmin ”poisjääminen” tai ”tuonilmaisiin siirtyminen” korostamaan sen olevan todellista ja osoittamaan Marian täydellistä ihmisyyttä.
Kirkon perinteen välittämä Jumalanäidin Neitsyt Marian kuolema jäi Kristuksen opetuslasten yhteisön eli apostolisen Kirkon muistiin erityisenä tapahtumana. Kaikki apostoliseen kirkkoon yhteytensä säilyttäneet kirkot pitävät sitä suuressa arvossa, ja muistavat tapahtumaa muun muassa liturgisissa teksteissään.
Ortodoksinen kirkko ympäri maailmaa uskoo vahvasti Neitsyt Marian kuoleman olevan jokaisen kristityn kohdalla ennakoiva tapahtuma. Siksi se on tärkeä jokaisen uskovan kristityn kohdalla. Toki Jumalansynnyttäjän kuolemaan liittyi myös erityispiirteitä, jotka johtuvat hänen suhteestaan poikaansa Jeesukseen.
Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen jumalanpalvelusteksteissä on syvällistä ja laajaa pohdintaa siitä, miten apostolit kokoontuivat hänen kuolinvuoteensa ympärille ja miten heistä tuli Marian ihmeellisen taivaaseen ottamisen todistajia. Teksteissä kerrotaan myös enkeleistä, jotka läsnäolollaan kunnioittivat tapahtumaa sekä Marian hautaamisesta ja Kristuksesta, joka otti vastaan äitinsä sielun. Niissä mainitaan myös Marian haudan tyhjäksi toteaminen.
Lohdutettuaan läsnäolijoita ja keskusteltuaan apostolien kanssa Jumalansynnyttäjä laskeutui vuoteelleen. Rukoiltuaan maailman puolesta ja siunattuaan läsnäolijat hän oli valmis lähtemään. Silloin itse Kristus ilmestyi paikalle taivaallisten voimien saattelemana.
Näin 15. elokuuta vietettävän Neitsyt Marian kuoleman muistopäivä sulkee itseensä kaksi erillistä, mutta toisiinsa sidottua tapahtumaa: hänen kuolemansa ja hautaamisensa sekä ihmeellisen taivaaseen ottamisensa.
Kristinuskossa Jumalan tahto ja sana on kaiken olevaisen horjumaton perusta. Siksi juuri elämä eikä kuolema on kaiken luodun keskiakseli. Konstantinopolin patriarkka Fotios totesi 800-luvulla: ”Ei Jumala kuolemaa luonut, vaan Hän loi ihmisen yhteyteen ikuisuuden kanssa”.
Kirkon opin mukaan kuolema on häiriö alun perin hyväksi luodussa luomakunnassa. Sen alkusyynä on ihmisen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden synti. Kuitenkin Luoja pystyy kääntämään hyväksi ihmisen aikaan saaman pahan: Hän muuttaa ihmisen kuoleman kohtaamiseksi Luojansa kanssa ja kuolonuneen nukkumisen heräämiseksi ikuisuuteen.
Kirkon opin mukaan kuolema on häiriö alun perin hyväksi luodussa luomakunnassa. Sen alkusyynä on ihmisen itsekkyyden ja itsekeskeisyyden synti. Kuitenkin Luoja pystyy kääntämään hyväksi ihmisen aikaan saaman pahan: Hän muuttaa ihmisen kuoleman kohtaamiseksi Luojansa kanssa ja kuolonuneen nukkumisen heräämiseksi ikuisuuteen.
Neitsyt Marian kunnioittaminen Jumalanäitinä sai virallisesti Kirkon siunauksen vasta vuonna 431 kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa. Alkuaikoina Kirkko juhli Jumalanäitiä Jumalan Pojan ihmiseksi syntymisen eli epifanian juhlakautena, joka kesti joulusta loppiaiseen.
Kuitenkin keisari Konstantinos Suuren ”Uuden Rooman” eli Konstantinopolin pyhittäminen Jumalanäidin kunniaksi vuonna 330 todistaa, että tämä kunnioitus on saanut alkunsa huomattavasti aiemmin. Historiallisten lähteiden mukaan keisari määräsi rakentamaan kolme kirkkoa Pyhälle maalle Jumalanäidin kunniaksi.
Vilkas keskustelu Marian kuolemasta alkoi 400-luvulla, ja vanhin Jumalanäidin kuolemaa käsittävä syyrialainen teksti onkin peräisin 400-luvun loppupuolelta. Alkukirkon käsitys Marian kuolemaan liittyvistä seikoista oli jokseenkin ristiriitainen – erityisesti Marian kuolemanjälkeisen tilan suhteen. Kirkko siis ”muistaa” Marian kuoleman ikään kuin hämärästi, eikä ortodoksinen kirkko ole konkretisoinut tapahtumien kulkua uskonkappaleen muodossa.
Historian hämärän peitossa on myös Marian kuolinpaikka, jos kohta yleisin olettamus on Jerusalem. Eri kertomusten mukaan kuolema olisi tapahtunut Öljymäellä tai jopa Siionilla.
Kristittyjen ilona ja lohtuna
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen päivänä juhlimme Marian kuolemaa, joka hänen pyhyydestään johtuen kääntyy kristittyjen iloksi, lohduksi ja toivoksi kohdata Jumalan illattomana päivänä:
”En kutsu pyhää kuolonuneen nukkumistasi kuolemaksi, vaan poisnukkumiseksi ja tuonilmaisiin siirtymiseksi tai pikemminkin tuonilmaisiin saapumiseksi. Sillä ruumista jättämättä Sinä saavut Jumalan tykö […] Sinä teit kuoleman kirkkaaksi, vapauttaen sen murheesta ja täyttäen sen riemulla.” (Pyhittäjä Johannes Damaskoslainen: Kolme ylistyspuhetta Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisesta)
Jumalanäiti synnytti Kristuksen, joka antoi kaikille ikuisen elämän. Omassa kuolemassaan hän siirtyi ikuiseen elämään, missä hän rukoilee Poikansa edessä koko maailman puolesta. Tässä yhteydessä juhlan troparin sanat kaikuvat aivan uudella tavalla:
”Oi Jumalansynnyttäjä, sinä synnyttäessäsi säilytit neitsyyden ja kuolonuneen nukkuessasi et maailmaa hyljännyt. Sinä Elämän äitinä menit Elämän tykö ja rukouksillasi päästät kuolemasta meidän sielumme.”
Pääkuva ylhäällä: Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen. Mosaikki Choran kirkossa Istanbulissa
Juttu on julkaistu ensi kertaa elokuussa 2022. Juttua on päivitetty 14.8.2024 poistamalla vanhentuneet tiedot juhlajumalanpalveluksista Uspenskin katedraalissa. Ajattoman sisältönsä vuoksi juttu sopii luettavaksi aina Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlan aikoihin.
Kuuntele
