Arki & ihmiset

Ortodoksisen seminaarin legendaarinen Irma tekee paastoruokaa suurella sydämellä

Ortodoksisen seminaarin emäntänä elämäntyönsä tehnyt Irma Aikonen valmistautuu suureen paastoon jo kesällä, kun marjat kypsyvät. Hänestä paastoruuan pitää olla kaunista, sillä ihminen syö myös silmillään.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Hanna Lehto-Isokoski Kuva: Irma Aikonen ja Liisa Kotilainen

Kevättalven päivät pitenevät, ja kohta ovelle kolkuttaa jo suuri paasto. Joensuulainen Irma Aikonen miettii paastoon sopivia ruokalajeja jo useita viikkoja ennen sen alkua. Hän käy läpi valtavaa reseptiarkistoaan ja muistelee, miten kutakin ohjetta kannattaa soveltaa.

– On helpompi paastota, kun on valmistautunut ajatuksen tasolla, hän kertoo.

Oikeastaan valmistautuminen alkaa jo kesällä, kun ensimmäiset mansikat kypsyvät. Satokaudella Irma pakastaakin valtavat määrät erilaisia marjoja ja sieniä: tatteja, rouskuja, kantarelleja, suppilovahveroita. Niitä hän myös kuivaa, suolaa ja pikkelöi. Marjoista syntyvät kiisselit ja muut jälkiruuat, ja sienistä saa melkein mitä vain.

Irma Aikonen on ollut jo muutaman vuoden eläkkeellä päivätyöstään Ortodoksisen seminaarin emäntänä. Siinä hän ruokki parhaimmillaan nelisenkymmentä opiskelijaa viitenä päivänä viikossa.

Seminaarilaisille päivän kohokohta oli Irman valmistama päivällinen kello 16. Salaattipöytä notkui ja ruokalajeja oli useita.

Makuelämyksiä myös kommentoitiin paikan hengen mukaisesti ja suoraan sydämestä: ”Havilan maan kultaa” (katso 1. Moos. 2:10-12) tai ”tätä enkelitkin syövät.”

Pöydästä oli hyvä lähteä kirkkoon ehtoopalvelukseen. Irman maineen tunsivat myös läntisen teologian opiskelijat, joista yksi kiteyttikin sen osuvasti: eeppinen.

Vihanneksia pöydällä
Irman valmistamat paaston ajan kasvisvoileivät tarjoavat myös silmänruokaa.

Pizzassa kulki raja

Seminaarilla pakastimia oli viisi. Irma itse poimi ja osti marjoja, ja sienten keruussa auttoivat paikan johtaja isä Mikko Sidoroff ja kiinteistönhoitaja Markku Hirvonen. Lihavarastot Irma käytti viimeistä nokaretta myöten suuren paaston valmistusviikkojen aikana.  

Suuren viikon lisäksi ensimmäistä paastoviikkoa vietettiin seminaarilla tiukasti, ja tarjolla oli vain kasvisruokia. Irma panosti ruuan upeaan esillepanoon. Kasvisten runsas värimaailma hehkui salaattipöydässä ja koristeellisissa kasvisasetelmissa.

Myös lämpimät ruuat olivat näyttäviä. Hiljattain eräs entinen opiskelija muisteli Irmalle, miten kaunista kaikki oli.

– Ihminen syö myös silmillään. Halusin, että paasto alkaisi iloisella mielellä.

Jotkut opiskelijoista eivät koko paaston aikana koskeneet esimerkiksi kalaan, vaikka sitä sai toisesta paastoviikosta alkaen. Irma muistaa opiskelijan, joka söi vain leipää, maidotonta porkkanalaatikkoa ja oliiveja. Kaikkien toiveet Irma koetti toteuttaa parhaansa mukaan.

– Sitä varten minut oli palkattu.

Yhtä ruokalajia hän ei suostunut tekemään, vaikka varsinkin pojat olivat sitä vailla: pizzaa.

– Pizza ei ole paastoruokaa, sillä siinä on paljon juustoa. Toki huomasin, että roskiksessa pizzalaatikoiden määrä kasvoi suuren paaston aikana. En silti tehnyt sitä.

Muuan aikuisopiskelija oli kotona tottunut ottamaan vodkaryypyn borssikeiton kanssa, mutta paaston aikana se ei tietenkään käynyt päinsä. Jääkylmästä, lasin huurruttavasta viinatilkasta tuli melkein pakkomielle, kuten paaston aikana joskus käy, mutta kun ei niin ei.

– Opiskelija muisteli mielitekoaan silmät sikkaralla vielä vuosien jälkeen, Irma naurahtaa.

Repsahduksista ei lannistuta

Seminaarilaisille suuri paasto oli yhteinen matka kohti pääsiäistä. Tunnelma ruokasalissa oli seesteinen ja ryhmähenki parhaimmillaan. Korkeista ikkunoista tulvi keväisten iltapäivien hiljalleen rohkaistuva valo.

– Oli ihana fiilis. Väki oli täysillä mukana, Irma muistelee.

Ruuasta tuli paljon palautetta. Etenkin kasvissyöjät ylistivät seminaaria paaston ajan paratiisiksi.

Osalla opiskelijoista oli jo lapsia, joten syömässä kävi myös lapsiperheitä. Vanhemmat olivat kiitollisia, kun kaikki saivat istua valmiiseen paastoruokapöytään.

Lasten kanssa paastoavia Irma kannustaa suunnittelemaan ruokalistaa ennakolta. Lapset pitävät etenkin pastaruuista – chilipasta oli myös seminaarilaisten paastosuosikki.

Maustaminen on tärkeää, mutta vaatii opettelua. Jauhelihan voi korvata vegaanisella vaihtoehdolla kuten härkiksellä.

– Lapsille kuitenkin riittää, että luopuu jostakin, vaikka kekseistä ja karamelleista. Muuten kannustan syömään tavallista, monipuolista ruokaa.

Leivän päälle on kauppojen valikoimissa tarjolla erilaisia paastoon sopivia tahnoja ja vegejuustoja. Seminaarin aamupalapöydän Irma varusti graavikalalla. Ja vaikka kuinka yrittäisi paastota, yhdelle jos toisellekin sattui repsahduksia.

– Silloin ei pidä masentua eikä lyödä hanskoja tiskiin. Seuraavana päivänä jatketaan paremmalla menestyksellä.

Suurin osa seminaarin asukkaista oli nuoria, joten pääsiäisyöhön liittyi toistuva ilmiö: syntyi uusia, seurustelevia pareja. Irma oli seminaarilaisten äitihahmo, jolle moni uskoutui. Niinpä suuren paaston loppumetreillä keittiön ovella kuhistiin.

– Minulta tiedusteltiin, että ’onko se katsonut minua? Onko se kysynyt minusta mitään’?’ Aika moni romansseista johti avioliittoon saakka.

Leivinuuni oli ihmeiden lähde

Irma oppi paastoruuat jo lapsuudenkodissaan. Vanhemmista kumpikin oli ortodokseja, isä Soanlahelta ja äiti Liperistä. Nelilapsinen perhe asui Liperissä maatilalla, joka oli ruuan suhteen lähes omavarainen.

Tilalla oli lehmiä, kanoja ja jouluksi teurastettiin sika. Äiti huolehti, että suureen paastoon mennessä kaikki lihat oli syöty. Isä pyysi Pyhäselästä kalaa ympäri vuoden, ja leivinuunissa syntyivät ohra- ja riisipuurot sekä kasvispadat. Usein syötiin myös vellejä. 

– Nykyisen kasvissosekeiton kantaäiti oli perunavelli.

Paaston aikana äiti paistoi myös lanttu- ja peruna-sipulikukkoa sekä tietysti erilaisia piirakoita. Lasten suosikkiruokia olivat sieniperunapaistos ja karjalainen kidžukeitto. Siihen tuli vettä, sipulia, kuivattuja ahvenia, suolaa ja ohraryynejä. Ahvenet äiti oli kuivannut leivinuunissa. Lasipurkissa ne säilyivät pitkään.

– Uunipaahto antoi keitolle oman makunsa. Kyllä se oli hyvää!

Jälkiruuaksi valmistettiin kiisseleitä ja marjapuuroja. Isän herkku oli karjalainen kaurakiisseli. Välipalaksi syötiin esimerkiksi lanttusupikkaita tai puolukkapöperöä, jota lapset osasivat tehdä itsekin: 2 desilitraan puolukkasurvosta sekoitettiin 1,5 desiä sokeria ja yksi desi ruisjauhoja. Tunnin turvotus, ja valmista tuli.

– Kun muistelen näitä, oivallan itsekin, miten rikas paastoruokaperinne oli! Irma huudahtaa.

Suurta paastoa vietettiin muutenkin pieteetillä. Sen aikana lapset eivät saaneet käydä naapurustossa leikkimässä. Virpomaan mentiin mummien, tätien, setien ja kummien luo, mutta palkka saatiin vasta pääsiäisenä. 

Television katselua ja radion kuuntelua rajoitettiin, mutta joka sunnuntai kuunneltiin jumalanpalvelukset, myös luterilaiset. Kirkkoon ei aina päästy, koska perheessä ei ollut autoa.

Suurella viikolla äiti järjesti hiljaisia leikkejä. Hän puhalsi kananmunia tyhjiksi, ja lapset maalasivat niitä vesiväreillä pajunoksiin pujotettaviksi.

Paastoruokaa valmiiksi katettuna
Kasvissosekeitto lämmittää jo värillään.

Madekeitto on Irman suosikki

Seminaarilla Irma Aikonen ei juuri lapsuutensa paastoruokia valmistanut, mutta kotona kyllä. Hän asuu kahdestaan luterilaisen puolisonsa kanssa.

Omaan pöytään Irma valmistaa usein kalaa. Hän tuntee paljon kalastajia, joten raaka-aine on taatusti tuoretta. Patoihin päätyy muikkua, kuhaa, siikaa, ahvenfileetä. Lahnaa hän savustaa itse.

– Ehdoton suosikkini on madekeitto, kevään herkku, Irma sanoo.

Madekausi jatkuu maaliskuulle, joten keittoa hän ehtii nauttia vielä paaston aikanakin. Irma laittaa siihen maidon sijasta tilkan kaurakermaa. Lihan ja juuston hän jättää pois. Herkut syntyvät marjoista.

Irma on sitä mieltä, että itse kunkin on hyvä paastota sillä tavalla kuin pystyy.

– Ei niin, että sekopäisenä paastoaa ja lopulta ajattelee vain ruokaa. Jos pitää jatkuvasti miettiä, mitä voi syödä, ei ehdi rukoilla. Sellainen ei ole paaston tarkoitus. Elämää voi muuttaa muutenkin kuin ruokavalion avulla.

Kirjoittaja on teologian maisteri, joka on asunut ja opiskellut Ortodoksisella seminaarilla.

Ruokaohjeet:

Chili con vege

½ dl rypsiöljyä

2 sipulia kuutioina

3 hienonnettua valkosipulin kynttä

2 rkl tomaattipyreetä

1 tomaatti pieninä kuutioina

1 chili pieninä kuutioina

1 tl valkopippurijauhetta

1 tl tacomausteseosta

½ tl cayennepippuria

½ tl mustapippurirouhetta

suolaa

300 g vegaaneja filesuikaleita

2 dl kypsiä kidneypapuja

1 tlk tomaattimurskaa

vettä

Kiehauta sipulia ja mausteet öljyssä. Lisää fileesuikaleet ja jatka sekoittamista. Lisää tomaattimurska, tomaatti, chilikuutiot ja pavut. Hauduta ainekset kypsiksi. Lisää tarvittaessa vettä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Anna tekeytyä vähän aikaa. Nauti riisin kanssa.

Suuren viikon paastokeitto

3 rkl rypsiöljyä

2 sipulia kuutioina

2 porkkanaa kuutioina

4 perunaa kuutioina

1 sellerin varsi pilkottuna

1 kukkakaali lohkoina

2 dl pakasteherneitä

1½ vettä

kasvisliemikuutio

¼ tl valkopippurijauhetta

3 dl vegaanista ruokakermaa

Kuullota öljyssä sipuli, porkkana, peruna ja selleri. Lisää vesi ja mausteet. Keitä 10 minuuttia ja lisää kukkakaali ja herneet. Keitä kasvikset napakan kypsiksi ja lisää kerma. Anna tekeytyä vähän aikaa.

Marjacrumble

1 kg marjasekoitusta

1½ dl sokeria

2 rkl perunajauhoja

Sekoita aineet keskenään ja laita ne uunivuokaan.

Crumble

8 dl kaurahiutaleita

1 tl vaniljasokeria

½ tl suolaa

4 rkl kookosöljyä

5 dl kookoshiutaleita

Sekoita aineet ja ripottele seos marjojen päälle. Paista 180 asteessa

noin puoli tuntia. Varo polttamasta kuorrutetta. Tarjoa lämpimänä kylmän,

vegaanisen vaniljakastikkeen kanssa.

 

Pääkuva ylhäällä: Irma Aikonen ehti luotsata Ortodoksisen seminaarin 26 suuren paaston läpi. Paastoruokaa valmistaessaan hän nauttii kasvisten väreistä ja muodoista.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Ajassa

Arkkipiispa Elian paimenkirje suuren paaston alkaessa: Sydämen autiomaa ja laupeuden teot

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia Kuva: Jyri Pitkänen
Suuren paaston kutsuessa meitä jälleen hengelliselle matkalle, ajatukseni kääntyvät autiomaahan – tuohon pyhään koettelemuksen ja kirkastumisen tilaan. Kuten Kristus itse kasteen jälkeen astui paaston tielle autiomaahan Pyhän Hengen johdattamana (Matt. 4:1), niin mekin astumme nyt paaston pyhään erämaahan, jossa sekä kiusaukset että Jumalan armo paljastuvat hätkähdyttävällä tavalla.

Autiomaa ei ole pelkästään maantieteellinen paikka, vaan se on ennen muuta hengellinen tila, jossa kohtaamme todellisen minämme Jumalan kasvojen edessä. Se tila riisuu minuutemme kaikista kerroksista, joita olemme vuosien saatossa rakentaneet suojaksemme. On miltei paradoksaalista huomata kuinka elämä kaupungeissa, ihmisten keskellä, on usein syvempi erämaa kuin itse autiomaa. Se on paikka, jossa voimme kadottaa itsemme keinotekoisten tarpeiden ja halujen loputtomaan hiekkamyrskyyn.

Kirkkomme traditiossa pyhät isät ja äidit ovat kautta aikojen etsineet autiomaan hiljaisuutta – ei paetakseen kutsumustaan maailmassa, vaan löytääkseen luomakunnan ja oman elämänsä syvimmän tarkoituksen. Egyptin ja Palestiinan erämaaisillä ja -äideillä oli elämänviisautta, joka paljastui juuri autiomaassa, jossa sekä pimeyden että jumalallisen valon todellisuudet tulevat täydellisesti näkyviksi. Heidän todistuksensa on puhutellut meitä läpi vuosisatojen – se on kuin aavikolta löydetty kaivo, jonka syvyydestä heijastuu sekä omat janoavat kasvomme että kirkkaiden vesien läpi avautuva näkymä toiseen todellisuuteen.

Suuri paasto kutsuu meitä kirkkoon ja tämän kutsun meille esittää itse Vapahtaja. Erämaassa Hän sanoi kiusaajalle ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, jonka Jumala lausuu.” (Matt. 4:4). Tämä ei ole vain ohje vaan se on jokaiselle esitetty kutsu tulla osallistumaan kirkon liturgisesta elämästä. Jumalanpalvelusten runsaasti katettu pöytä, joka paaston aikana saa oman, ainutlaatuisen luonteensa, avaa meille ikkunoita tuonpuoleiseen täyteyteen, jossa Kristuksen rakastava läsnäolo kohtaa meidät hymnien, rukousten ja katumuksen sakramentin kautta. Tämä katumuksen ja armahtavaisuuden kokemus ohjaa hengellisen kompassin tavoin luodun Luojansa eteen, ainoaan luonnolliseen ja sen oikeaan järjestykseen. Paastonajan ainutlaatuisen liturgisen elämän kautta nousemme elämämme tyhjyydestä vähitellen kohti Herramme ylösnousemuksen pelastusjuhlaa.

Paasto kutsuu myös laupeuden tekoihin. Muinaisen kirkon marttyyri-diakoni Laurentius, roomalaisten viranomaisten vaatiessa kirkon aarteita luovutettavaksi, esitteli heille köyhiä ja sanoi: ”Tässä ovat kirkon aarteet.” Tämä yksinkertainen ele paljastaa laupeuden tekojen sakramentaalisen luonteen – niissä emme ainoastaan toteuta moraalivelvollisuuttamme, vaan kohtaamme itse Kristuksen, joka samaistuu nälkäisiin, janoisiin, kodittomiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin (Matt. 25:35–40). Laurentiuksen todistus kutsuu meitäkin näkemään köyhien kasvot ikoneina, joissa Kristuksen kärsimys ja kunnia heijastuvat.

Paaston luonne heijastuu konkreettisissa jälleenrakentamisen ponnisteluissa, joita sisaremme toteuttavat Etiopiassa, Amharan Woldiassa ja AfarinAbaalbassa – alueilla, joissa häviö ja tuho ovat olleet käsinkosketeltavia. Filantropian ry:n suuren paaston keräyksen kautta meille avautuu mahdollisuus osallistua tähän rakkauden sakramenttiin, jossa antamisen liturgia liittää meidät näkymättömin sitein näihin naisiin, joiden elämässä paasto ei ole hengellinen harjoitus vaan vaihtoehdotonta todellisuutta – heidän jokapäiväistä kamppailuaan selviytymisestä.

Näiden naisten elämä paljastaa meille paaston perimmäisen merkityksen uudella tavalla: kun me vaurauden keskellä omaehtoisesti rajoitamme aineellista yltäkylläisyyttämme, he opettavat meille, kuinka niukkuuden keskellä voi silti kasvaa toivo, yhteisöllisyys ja uudelleenrakentamisen armo. Heidän kokemuksensa muistuttaa meitä siitä, että todellinen köyhyys ei ole niinkään materiaalin puutetta, vaan syvää yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä – erämaamme voi olla yhtä paljon sisäinen kuin ulkoinen.

Näillä alueilla, joita taistelut, ryöstöt ja järjestelmällinen hävitys ovat koetelleet, nämä naiset ovat ryhtyneet hiljaiseen mutta syvältä kumpuavaan uudelleenluomisen työhön. Heidän sitkeytensä ja toivonsa keskellä tuhoa muistuttaa meitä erämaavaelluksen ihmeestä: juuri kaikkein karuimmin koeteltu maaperä puhkeaa ihmeellisimpään kukoistukseen Jumalan hoivaavassa kosketuksessa, kuten profeetta Jesaja meille todistaa: ”Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan! Kuin lilja kukkikoon maa.”. (Jes. 35:1).

Vaikka kohtaisimme omalla pyhiinvaelluksellamme kompastumisia, on hyvä tiedostaa että Jumalan hyvässä armotaloudessa kaikki palvelee Hänen pelastussuunnitelmaansa (Room. 8:28). Mitä voimakkaammin vastustajamme taistelee, sitä kirkkaammin loistaa Kristuksen ylösnousemuksen voitto (1. Kor. 15:54–57)! Paaston kipeimmissäkin hetkissä, epäonnistumisten ja lankeemuksien keskellä, löydämme jälleen Jumalan kädet, jotka nostavat meidät yhä uudelleen ylös johdattaen meitä eteenpäin.

Kulkekaamme siis tämä paastonaika yhdessä kirkkoperheenä – ei raskasmielisinä, vaan toivon täyttäminä pyhiinvaeltajina, sydän täynnä kirkasta surumielisyyttä mutta silti vakuuttuneina autiomaan takana odottavasta ylösnousemuksen ikuisesta valosta. Se valo kirkastaa vähitellen jokaisen matkamme askeleen (Joh. 8:12). Siinä autiomaassa ja sen pyhässä tilassa, voimme löytää todellisen minämme ja samalla Kristuksen, joka on kaiken olemisen alkulähde.

Elia
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa

Voit lukea myös Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin (Avaa uuden sivuston) sekä piispa Sergein paimenkirjeet (Avaa uuden sivuston)suuren paaston alkaessa.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elia Ukrainan täysimittaisen sodan alkamisen vuosipäivänä: Kirkon on uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo

Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa: ”Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle”
Näytä kaikki
Ajassa

Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos Kuva: Nikos Papachristou

Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta koko kirkon täyteydelle: Olkoon Herramme ja pelastajamme Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha, anteeksianto ja siunaus rukouksiemme kanssa kaikkien teidän kanssanne.

Kunnioitettavat esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa,

taas kerran olemme Jumalan, kaiken hyvän antajan, tahdosta ja armosta astumassa Suureen paastoon, siunattuun kilvoittelun ja katumuksen sekä hengellisen valppauden aikaan kulkemaan yhdessä Herran kanssa kun hän kulkee kohti vapaaehtoista kärsimystä päästäksemme kunnioittamaan hänen riemullista ylösnousemustaan ja tulemaan kelvollisiksi omalla tiellämme pois maallisista asioista ja kohti asioita ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa”. (1. Kor. 2:9)

Varhaiskirkossa Suuri paasto merkitsi valmistautumisaikaa katekumeeneille, jotka saivat sitten kasteen pääsiäisliturgiassa. Tämä yhteys kasteeseen on säilynyt myös siinä Suuren paaston ymmärryksessä ja kokemuksessa, jossa paaston katumusta korostavaa luonnetta kuvataan ”kasteen uudistamisena”, ”toisena kasteena” tai ”sopimuksena Jumalan kanssa uudesta elämästä”. Toisin sanoen kyse on kasteen lahjojen uudistamisesta ja lupauksesta Jumalalle aloittaa uudenlainen elämä. Paastokauden palvelukset ja veisut rinnastavat uskovaisten hengellisen kamppailun Herran pääsiäisen odotukseen ja koko nelikymmenpäiväinen paasto säteilee pääsiäisilon sävyjä.

Suuri ja pyhä paasto on mahdollisuus tulla tietoiseksi uskostamme, siis Kristuksen henkilökohtaisen kohtaamisen syvyydestä ja rikkaudesta. On aivan oikein todettu, että kristinusko on äärimmäisen henkilökohtaista – kuitenkaan tarkoittamatta, että se olisi individualistista. Nikoalos Kabasilaksen mukaan uskovaiset kohtaavat, tunnistavat ja rakastavat yhtä ja samaa Kristusta, joka yksin ja ainoana paljasti todellisen ja täydellisen ihmispersoonan. Kristus kutsuu kaikki kansat, ja jokaisen yksittäisen persoonan, pelastukseen. Näin jokaisen ihmisen vastaus tähän kutsuun perustuu yhteiseen uskoon ja on silti samaan aikaan ainutlaatuinen.

Muistamme pyhän Paavalin sanat: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal. 2:20) Tässä tapauksessa sanat ”minä”, ”minussa” tai ”minua” eivät ole ristiriidassa sanojen ”me”, ”meissä” tai ”meitä” kanssa. Ne viittaavat yhteiseen pelastukseen. Vapauden apostoli oli aina kiitollinen uudesta elämästään Kristuksessa, jakaen siten mikä hänen omaansa oli, aivan kuten iankaikkinen Jumalan Sana olisi tullut lihaksi, ristiinnaulittu ja ylösnoussut henkilökohtaisesti häntä varten.

Oma kokemuksemme uskostamme on ainutlaatuinen ja syvästi persoonallinen, sillä kyse on Kristuksen meille antamasta vapaudesta, joka silti on samaan aikaan olemukseltaan kirkollinen, kokemus yhteisestä vapaudesta. Tämä aito vapaus Kristuksessa tulee ilmaistuksi rakkautena ja käytännön hyväntekemisenä konkreettiselle lähimmäisellemme, aivan kuten asia kuvataan vertauksessa laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:30-37) sekä kuvauksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46). Mutta kyse on myös huolesta ja kunnioituksesta maailmaa kohtaan ja eukaristisesta asenteesta luomakuntaa kohtaan. Vapaudella Kristuksessa on persoonaan käyvä ja kokonaisvaltainen luonne, joka tulee aivan erityisesti ilmeiseksi Suuren paaston askeettisuuden ja paastoamisen täyttämänä aikana. Kristillinen vapaus, eksistentaalisena aitoutena ja täyteytenä, ei pidä sisällään synkkää askeettisuutta vailla armoa ja iloa, aivan kuin Kristus ei olisi koskaan tullutkaan maailmaan. Lisäksi paasto ei tarkoita vain ruoasta pidättäytymistä, vaan synnin kieltämistä, kamppailua itsekeskeisyyttä vastaan, rakastavaa lähtölaukausta pois itsestämme ja kohti puutteessa olevaa lähimmäistämme, kohti sydäntä, joka palaa rakkaudesta koko luomakuntaa kohtaan. Hengellisyyden kokonaisvaltainen luonne tulee ravituksi paaston aikana sillä, että ymmärrämme sen matkana kohti pääsiäistä ja esimakuna ”Jumalan lasten vapaudesta ja kirkkaudesta”. (Room. 8:21.)

Rukoilemme, että Pelastajamme Jeesus Kristus voisi tehdä meidät kaikki kelvollisiksi kulkemaan Suuren paaston matkan kilvoittelussa, anteeksiannossa, rukouksessa ja jumalallisessa vapaudessa. Lopuksi lainaamme hengellisen isämme, edesmenneen Khalkedonin metropolitta Melitonin, sanoja vuoden 1970 sovintosunnuntailta Ateenan katedraalista: ”Astuessamme Suureen paastoon on se, mikä meitä lopussa odottaa, näky, ihme ja ylösnousemuksen kokemus, ortodoksisen kirkon keskeinen kokemus. Lähtekäämme tuota näkyä ja kokemusta kohti, mutta ei ilman anteeksi saamista ja antamista, ei pelkästään paastoamalla lihasta ja öljystä, ei tekopyhyydellä, vaan jumalallisella vapaudella, hengessä ja totuudessa, Totuuden Hengessä, Hengen totuudessa.”

Suuren paaston alussa 2025
Konstantinopolin Bartolomeos

Suomennos: Ari Koponen

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elia Ukrainan täysimittaisen sodan alkamisen vuosipäivänä: Kirkon on uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo

Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa: ”Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle”
Näytä kaikki
Ajassa

Piispainkokous julkaisi paimenkirjeen, jossa pahoitellaan Ukraina-rukouksesta syntynyttä kohua ja ilmaistaan yhteistä katumusta

Sovintosunnuntaina 2.3. 2025 Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous puhuu kirkkokansalle yhteisessä paimenkirjeessään. Kirkkomme toimessa olevat piispat korostavat päivän mielenmuutosta ja katumusta painottavaa sanomaa. He toteavat, että kutsu katumukseen ja sovintoon on tarkoitettu myös heille, kirkon esipaimenille.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous, Susanna Somppi Kuva: Jyri Pitkänen

Yhteisen katumuksen ja sovinnon viesti käy selväksi Suomen ortodoksisen piispainkokouksen julkaisemasta paimenkirjeestä. Paimenkirje julkaistiin ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston) sovintosunnuntaina 2. maaliskuuta 2025.

Paimenkirjeessä myös pahoitellaan kohua, joka liittyi rukoukseen Ukrainan puolesta Venäjän hyökkäyssodan alkamispäivän aikaan 24. helmikuuta. Aamun Koitto uutisoi asiasta jutussaan, joka kertoi paitsi kohun syntymiseen johtaneista tapahtumista, myös monien ortodoksien ilmaisemasta turhautumisesta asian johdosta.

Piispojen yhteinen paimenkirje kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret!

Kirkkomme viettää 2.3.2025 sovintosunnuntaita, jolloin aloitamme paastokilvoituksen kohti ylösnousemuksen riemua. Sunnuntain ehtoopalveluksessa pyydämme ja annamme toisillemme anteeksi. Suuren paaston ensimmäisellä viikolla toimitamme myös pyhän Andreas Kreetalaisen suurta katumuskanonia, jossa anomme ihmisiä rakastavalta Jumalalta syntiemme anteeksiantoa ja rukoilemme: ”Armahda minua, Jumala, armahda minua.”

Sovintosunnuntain ja suuren paaston katumuksellinen sanoma kutsuu koko kirkkoa ja jokaista kirkon jäsentä mielenmuutokseen, Jumalan luo paluuseen ja sovintoon lähimmäistensä kanssa. Tämä kutsu on tarkoitettu myös meille, kirkon esipaimenille.

Sovintosunnuntain katumuksellisen sanoman äärellä koemme Jumalan kutsuvan meitä henkilökohtaisen katumuksen lisäksi myös yhteiseen katumukseen. Kirkkomme piispallinen instituutio on menneinä vuosina ja viime viikkoina kärsinyt erilaisista hämmentävistä kiistoista, mikä on aiheuttanut meille kaikille murhetta ja osaltaan vääristänyt kuvaa kirkostamme.

Joistakin vähäisistä mielipide-eroistamme huolimatta haluamme todeta, että seisomme Suomen ortodoksisen kirkon piispoina ja koko kirkkona yksimielisesti kärsivän Ukrainan tukena sekä rukouksin että käytännön toimin.

Maailmamme elää Ukrainan tulevaisuuden kohtalonhetkiä. Nyt me emme tarvitse kiistoja, vaan yksimielistä rukousta ja työtä paremman tulevaisuuden eteen. Meidän ei tule asettua toisiamme vastaan, vaan rakentaa rauhaa.

Sovintosunnuntain koittaessa tahdomme pahoitella Ukrainan sodan vuosipäivän viettoon liittyvää hämmennystä, jota ei olisi syntynyt, jos keskinäinen kommunikaatiomme olisi toiminut paremmin. Olemme piispoina sitoutuneet keskinäisen yhteistyön parantamiseen ja haluamme jatkaa tällä tiellä. Siksi haluamme yhdessä lausua sovintosunnuntain katumuksellisen pyynnön sanoin: ”Siunatkaa meitä, pyhät isät, veljet ja sisaret ja antakaa meille syntisille anteeksi millä olemme syntiä tehneet sanoin, teoin, ajatuksin ja kaikilla tunteillamme.”

Korkeasti pyhitetty arkkipiispa Elia
Korkeasti pyhitetty metropoliitta Arseni
Korkeasti siunattu piispa Sergei

Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous Helsingissä Uspenskin katedraalissa 2024
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vasemmalta oikealle: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja piispa Sergei, joka toimii tällä hetkellä Oulun hiippakunnan metropoliitan tehtävien hoitajana.

Pääkuvassa ylhäällä arkkipiispa Elia Uspenskin katedraalissa.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Arkkipiispa Elia Ukrainan täysimittaisen sodan alkamisen vuosipäivänä: Kirkon on uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo

Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa: ”Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle”
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin puolestapuhujat Mika ja Miia Saatsi: “Karjalan kielen käyttöä jumalanpalveluksissa voisi lisätä”

Mika ja Miia Saatsi tekevät töitä karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin aseman vahvistamiseksi. Kesän mittaan Mika yhtyeineen esittää karjalankielistä musiikkia useilla eri paikkakunnilla. Yhteinen toive on karjalan kielen käytön lisääntyminen kirkossa.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen Kuva: Saatsien oma albumi

Mika ”Levoin Miša” Saatsi on Tuusulassa asuva yrittäjä ja karjalane muzikantti [karjalainen muusikko]. Aiemmin erityisopettajana ja rehtorina toiminut Mika on perustanut veljensä Niko ”Miikkula” Saatsin kanssa karjalankielisen Loimolan Voima -yhtyeen vuonna 2018. Loimolan Voima on muun muassa valittu Kaustinen Folk Music Festivalin Vuoden yhtyeeksi 2025. 

Mika on mukana myös Tulenlendo-nimisessä folk-rock-yhtyeessä, Saatsi & Shemeikka -duossa sekä Pajojoukko Bratanoissa. Soolokeikkoja hän tekee nimellä Levoin Miša. Lisäksi Mika toimii työnohjaajana, luennoitsijana, podcastaajana, varzinkarjalan/suvikarjalan opettajana sekä Suistamon Perinneseuran hallituksen jäsenenä.

Mikan vaimo Miia Saatsi toimii fysioterapeuttina Keusotella kotikuntoutuksessa. Vapaa-aikanaan hän laulaa Järvenpään kirkkokuorossa, maalaa ikoneita, tekee käsitöitä ja ompelee sarafaaneja. Pariskuntaa yhdistävät karjalaiset juuret sekä syvä rakkaus ortodoksista kirkkoa kohtaan. 

Mika ja Miia Saatsi järven rannalla
Miia ja Mika Saatsi viime kesänä Mikan isän syntymäpäivillä Lieksassa.

Ortodoksinen kirkko mukana elämässä

Mika Saatsi on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon pikkuvauvasta.

– Kirkko oli minulle tärkeä jo pienenä ponomaripoikana Pyhän profeetta Elian kirkossa Lieksassa. Kirkkovuoden kierto on aina määrittänyt elämääni. Suuren pyhän algamine on miula erityisen rakas hetki. Zavodimma matkan kohti äijiäpäiviä. [Suuren paaston alkaminen on minulle erityisen tärkeä hetki. Aloitamme matkan kohti pääsiäistä.] Pruazniekat [praasniekat] ovat karjalaisessa perinteessä tärkeitä juhlia. Meidän kodikirikkö [kotikirkko] on nyt Jumalansynnyttäjän kazanilaisen ikonin kirkko Järvenpäässä. Olemme onnekkaita, kun kirkollamme on kaksi praasniekkaa!

– Ymmärsin vasta vanhempana oman kirkkoyhteisön merkityksen – kuten sen, miten tärkeää on mennä yhdessä ehtoolliselle. Yhdessä me pelastumme! Liityin kuoroon 2000-luvun alussa. Se on syventänyt suhdettani kirkkoon. Ihan väkisellä ymmärrys liturgiikasta ja jumalanpalveluselämän monipuolisuudesta kasvaa kuorolaisuuden myötä.

Miia Saatsi syntyi Göteborgissa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet töihin Volvon tehtaalle. Perhe palasi Lieksan Mätäsvaaraan Miian ollessa 5-vuotias.

– Äitini ortodoksinen suku on Suistamolta. Isäni suku on luterilais-karjalainen. Meidät kaikki kolme lasta kastettiin luterilaisiksi. Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon 1990-luvun alussa ennen kuin menimme naimisiin Mikan kanssa. Taustalla olivat kaipuuni kristillisen kirkon äärellä olemiseen ja johonkin kirkkoyhteisöön kuulumiseen. Olimme siis molemmat jo ortodokseja, kun meidät Lieksassa vihittiin.

– Minulla oli jo tuntumaa ortodoksiseen kirkkoon. Olin tavannut Mikan jo 15-vuotiaana. Hänen perheessään ortodoksinen elämäntapa näyttäytyi vahvana. Lisäksi olin käynyt mummin kanssa kirkossa. Muistan hyvin, kun menimme Mätäsvaarasta Viekin tsasounaan joulupäivänä. Viileys, hämärä aikainen aamu, mystiikka, tuohukset, tuoksut, lauletut tekstit – ne kaikki jäivät lapsen muistoihin.

Häiden jälkeen Saatsit ovat muuttaneet useaan otteeseen. Muuttoja on seurannut kodinpyhitys ja uuden kotikirkon etsiminen. Kirkossa käyminen tihentyi lasten synnyttyä, Miia kertoo. Pariskunnan työ kasvattajina huomioitiin vuonna 2021, kun silloinen arkkipiispa Leo myönsi molemmille Pyhän Karitsan ritarikunnan I luokan ritarimerkit.

Lasten kasvettua Miialla oli mahdollisuus jatkaa ikonimaalausta sekä liittyä itsekin kirkkokuoroon. 

– Pidän laulamista palvelutehtävänä. Jokainen harjoitus ja palvelus tuo minulle iloa. En osaisi enää elää ilman kirkkoa!

Omien juurien löytäminen

Mika Saatsin isän suku on Suistamolta ja äidin suku Ylä-Karjalasta. Vuonna 1997 Mika pääsi käymään Suistamolla isänsä veljien toimiessa matkaoppaina. Paikat piirtyivät mieleen, ja matka jätti todellisen ikävän. Karjalan kielen Mika oppi kuitenkin vasta yli nelikymppisenä veljensä Nikon innoittamana. Kiinnostuksen takana oli myös Nikon appi, Suojärveltä kotoisin oleva kieliaktivisti.

– Mie havaiččuin [heräsin]. Koin hämmennystä ja iloa, mutta myös surua: miten on mahdollista, etten aiemmin ollut tiennyt, että karjala on oma kieli! Minulta meni 40 vuotta ymmärtää, että isäni ensimmäinen kieli on karjala. Nyt haluan edistää karjalan kielen eteenpäin siirtämistä esimerkiksi tekemällä karjalankielistä musiikkia. Kirkossa toki laulan suomeksi – tai sillä kielellä, jota kanttori käskee käyttämään.

Kirkossa on mahdollista laulaa myös karjalaksi: esimerkiksi karjalankielinen liturgia Pühän Tuatan Iivan Krisostoman, Kuldusuun, Jumalalline liturgii ilmestyi vuonna 2016.

– Kun nämä tekstit kirkossa on, niitä olisi hyvä käyttää ektenioissa, ehtoopalveluksissa ja silloin tällöin koko liturgiassa kaikissa Suomen maakunnissa, onhan karjalankielisiä kaikkialla, Mika miettii. Miia on samaa mieltä: jos seurakuntalaisten tiedetään toivovan kokonaan tai osittain karjalankielisiä liturgioita, niitä olisi hyvä pitää enemmänkin.

Miia kuuli karjalan kieltä lapsuutensa Lieksassa yksittäisiä sanoja. Myöhemmin hän pääsi ainoana lapsenlapsena Suistamolle kiertämään mummin kanssa kaikki mummin ja ukin paikat. Kiinnostus kieleen ja omiin juuriin on kasvanut viime vuosina:

– Mikan ponnahdus karjalaisuuteen resonoi luonnollisesti myös minussa. Karjalainen elämäntapa – kuten käsityöt, leipomukset, vieraanvaraisuus ja sienestys – oli mummin kautta aina ollut lähellä, mutta karjalaisuus oli minussa enimmäkseen tiedostamattomalla tasolla.

– Loimolan Voiman perustamisen jälkeen karjalan kieli on ollut enemmän läsnä – samaa ilmaa olen tässä hengittänyt! Olen onnellinen siitä, että olen saanut olla mukana monessa, mitä Mika on tehnyt, ja voinut samalla rakentaa omaa identiteettiäni ja käsitystäni siitä, kuka minä olen. Toivon rohkaistuvani puhumaan karjalaa enemmän. Mie ellennän karjalua, pahoin vielä pagizen. [Minä ymmärrän karjalaa paremmin kuin puhun sitä]. Ehdotin jo Mikalle, että voisimme käyttää karjalaa enemmän arjessa, kysyä vaikka Huondesta! Kuinba magait? [Huomenta! Nukuitko hyvin?] tai Kuiba ruadiet mäni? [Miten työpäivä meni?].

Puhumiseen rohkaistiin myös tämän vuoden tammikuussa ensimmäistä kertaa Valamon opistossa järjestetyllä Karjalan kaikuja tästä hetkestä huomiseen -kurssilla.

– Kieli ei elvy, jos sitä ei puhuta. Puhuimme Valamossa siitä, että jos käytämme arjessa pieniäkin osaamiamme sanoja, joku toinenkin voi uskaltautua puhumaan karjalaa. Viikonloppukurssi Valamossa oli energisoiva kokemus ja oikea ortodoksikarjalaisuuden kupla!

Kielen ja kulttuurin tulevaisuus

Suomeen siirtyi talvi- ja jatkosodan seurauksena noin 407 000 karjalaista, joista yli 50 000 oli ortodokseja (Avaa uuden sivuston). Monien äidinkieli oli karjala. Mika kertoo, että ortodoksinen usko siirtyi useammille siirtokarjalaisten jälkeläisille kuin karjalan kieli. Osasyynä oli 1950-luvun kansakoulu, missä Mikan isäkään ei saanut käyttää karjalaa.

– Karjalaiset menettivät kotinsa, kielensä, kulttuurinsa, toisinaan jopa uskonsa. Mitä identiteetistä jää tuolloin enää jäljelle? Voi miettiä, mitä yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisi ollut turvallista olla karjalankielinen ortodoksikarjalainen, Mika miettii.

Karjalan kieli on nykyään uhanalainen sekä Suomessa että Venäjällä. Mikalle karjalaisuus merkitsee paljon, mutta erityisesti huomio on kiinnittynyt karjalan kielen elvyttämiseen. Tarvittaisiin virallinen kielilaki sekä kouluihin opetussuunnitelmat, missä olisi mukana itäistä perinnettä, karjalaisten historiaa sekä karjalan kieltä, Mika toteaa. Peruskoulun ohella olisi panostettava myös aikuiskoulutukseen.

Miia nostaa esiin myös radion, television ja muut mediat väylänä karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin aseman vahvistamiseksi. Kaiken kaikkiaan hän suhtautuu tulevaisuuteen positiivisesti:

– Paljon on tehty etenkin kielen elvyttämiseksi. Esimerkiksi Helsingin keskuskirjasto Oodissa on alettu pitää karjalankielistä lastenkerhoa Kägözet (Avaa uuden sivuston) – se oli hirmu ihana uutinen.

Mika pitää hyvänä merkkinä sitä, että hänen karjalan kielen kurssinsa ovat täynnä:

– Opiskelijoiden ikähaitari on ollut 13-vuotiaista yli 80-vuotiaisiin. Moni opiskelija kertoo aloittaneensa opiskelun, koska suvussa kieli ei siirtynyt. Etäopiskelijoiden joukossa on ollut myös ulkomailla asuvia. Joskus joku kysyy, saako opiskella karjalaa vaikka ei ole karjalainen. Totta kai saa!

– Karjalaisuuteen ei minulla liity erityistä etnistä latausta. Olisi vaarallista alkaa pohtia sitä, kuka saa olla karjalainen, Mika jatkaa. Kaikki karjalaiset eivät osaa karjalaa tai ole ortodokseja.

– Minä puhun näistä ortodoksikarjalaisten asioista, koska olen itse sellainen, eikä asioistamme ole aiemmin paljoa puhuttu.

Lopuksi Mika ja Miia eli Miša da Miia toivottavat: “Hyviä suurda pyhiä kaikilla Aamun Koiton lugijoilla! Terväh tulou äijäpäivä! [Hyvää suuren paaston alkua kaikille Aamun Koiton lukijoille! Pian pääsiäinen on täällä!]”

(Toim. huom. Suuri paasto 3.3.–19.4.2025)

Pääkuva ylhäällä: Mika ja Miia Saatsi viime pääsiäisenä Järvenpään kirkossa. Miian päällä itse tehty Suistamon puku.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Kulttuuri

Kuvataiteilija Elina Merenmies: Ortodoksisuus on yhteisöllinen kokemus maailmallakin

Elina Merenmies liittyi ortodoksiseen kirkkoon aikuisiällä pitkän harkinnan jälkeen. Hän on vieraillut maailmalla matkustaessaan useissa ortodoksisissa kirkoissa ja osallistunut liturgioihin.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Päivi Arvonen Kuva: Päivi Arvonen, Jussi Tiainen

Kuvataiteilija Elina Merenmiehen viimeisin ulkomaanmatka viime vuoden lopussa suuntautui Egyptiin. Siellä hän maalasi ison ikonin koptiortodoksisen kirkon ulkoseinään sekä vieraili lähes 2000 vuotta vanhassa Pyhän Katariinan kreikkalaisortodoksisessa luostarissa.

– Ortodoksina voin mennä oman kirkon ehtoolliselle toisessakin maassa. Kuulun isoon seurakuntaan, Merenmies sanoo.

Orientaaliortodoksisiin kirkkoihin kuuluvan koptikirkon liturgiaan Merenmies osallistui ensimmäisen kerran Egyptissä.

‒ Egyptissä liturgia on hieman toisenlainen kuin meillä tavallisesti käytössä oleva, se on vanhempaa alkuperää. Tunnistin uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Liturgia tuntui hyvältä, mutta erilaiselta, kirkkolaulu on poikkeuksellista.

Merenmies on monesti osallistunut myös apostoli Jaakobin liturgiaan, jossa samoin on mukana vanhoja elementtejä kuten koptikirkon liturgiassa. Lisäksi hän on osallistunut lukuisiin eri kielillä toimitettuihin palveluksiin myös Suomessa.

Merenmies syntyi luterilaiseen perheeseen ja teki henkilökohtaisen uskonratkaisun nuorena aikuisena, jolloin hän asui Ranskassa. Siellä hän kävi katolisessa kirkossa.

‒ Mietin silloin katoliseen kirkkoon liittymistä, mutta jokin pisti aina vastaan, Merenmies kertoo.

Kuvataiteilija Elina Merenmies ulkokuvassa
– Halusin aina löytää oman pilvipatsaani; että elämässäni on jokin valtava voima, jokin vastaansanomaton asia, joka näyttää minulle tien erämaassa ja joka tekee iloiseksi. Kuva: Päivi Arvonen

Kertomus pilvipatsaasta kiehtoi

Ortodoksisuus veti Merenmiestä puoleensa jo vähän yli parikymppisenä. Mieleen on jäänyt vierailu Uspenskin katedraalissa kauan sitten.

‒ Olin turistivierailulla. Odottamatta koin jotain todella voimakasta, menin johonkin toiseen tilaan, Merenmies kuvailee.

Merenmiestä ovat vanhat tekstit kiehtoneet aina. Hän luki jo nuorena mielenkiinnolla niin Homerosta kuin Vanha testamenttiakin. Erityisesti kertomus pilvipatsaasta, joka johdatti Israelin kansaa Egyptin autiomaassa, kiinnosti.

‒ Halusin aina löytää oman pilvipatsaani; että elämässäni on jokin valtava voima, jokin vastaansanomaton asia, joka näyttää minulle tien erämaassa ja joka tekee iloiseksi. Ja sitten kaikista maailman paikoista juuri Uspenskin katedraalissa näin pilvipatsaan!

Tuolloin Merenmies asui Prahassa.

‒ Olin vähän hölmistynyt kokemuksestani jo siksikin, että se tapahtui Suomessa. Mutta tapani mukaan olin varovainen. Ajattelin, että tämä pannaan nyt mietintään, ei mitään kohkaamista.

Kului useampi vuosi. Merenmies innostui puutarhanhoidosta.

‒ Eniten minua ilahduttivat aina kukat, jotka olivat Uspenskin väreissä. Huomasin, että kaikki, mikä innosti minua, oli usein alttarin ja ikonostaasin väreissä eli muun muassa sinervää, ruskeaa, oranssia, harmaata, punaista ja kultaa – olipa sitten kyse kukista, vaatteista tai maalauksistani, Merenmies sanoo.

Elina Merenmies_Olentojen synty_2025_tempera and oil on canvas_
Elina Merenmies: Olentojen synty: Kuva: Jussi Tiainen

Tytär halusi Kristuksen luo ja ehtoolliselle

Myöhemmin Merenmies meni jälleen Uspenskin katedraaliin ”sattumalta” auttaessaan ystäväänsä, joka pyysi saada autokyydin ortodoksiseen kirkkoon. Siellä hän kohtasi lämpimän ilmapiirin, joka sai kokemaan olon tavattoman tervetulleeksi.

‒ Taas ajattelin, että ei hätiköidä. Mietin ortodoksisuutta enemmän ja enemmän. Yksi tuttavani oli ortodoksi, ja vähitellen kirkkoon liittyminen alkoi näyttää mahdolliselta, Merenmies kertoo.

Kysymyksiä Merenmiehen mielessä herätti se, miten hänen neljävuotias, vilkas tyttärensä suhtautusi kirkonmenoihin.

‒ Kysyin Jumalalta: ”Mitä teen? Olet ennenkin näyttänyt tien, näytä myös nyt.”

Pari kuukautta myöhemmin Merenmies lähti tyttärensä kanssa kesälomalla vierailulle Tenholan vanhaan kirkkoon, jossa tytär näki ristiinnaulittua Kristusta kuvaavan suuren veistoksen ja kysyi, kuka tuo on.

‒ Vastasin: ”Kristus”. Välittömästi tyttäreni sanoi: ”Äiti! Minä olen Kristuksen prinsessa. Olen aina tiennyt olevani prinsessa, mutta en tiennyt, mikä prinsessa.” Sitten hän käyskenteli majesteetillisesti ympäri kirkkoa, Merenmies kertoo.

Samana iltana riehui valtava myrsky, joka kaatoi kymmeniä puita. Tytär pelkäsi myrskyä, ja Merenmies ehdotti avuksi yhdessä rukoilemista ensimmäistä kertaa. He rukoilivat, ja tytär nukahti heti myrskyn metelissä.

‒ Aamulla hän sanoi Kristuksen lopettaneen myrskyn ja haluavansa mennä sinne, missä Kristus on.

Äiti ja tytär menivät ensin eräänä lauantaina Uspenskin katedraaliin, jossa tytär juoksi Kristuksen Golgatan ikonin luo ja jäi sen eteen lattialle makaamaan. Kirkossa käyminen jatkui. Ihmisten mennessä eräänä sunnuntaiaamuna liturgiassa ehtoolliselle tytär sanoi haluavansa mukaan.

Tämän jälkeen Merenmiehen oli helppo tehdä ratkaisu. Äiti ja tytär liitettiin ortodoksiseen kirkkoon seuraavan vuoden kesäkuussa.

‒ Yksinhuoltajana aikani oli rajallista, enkä pystynyt sitoutumaan säännölliseen katekumeeniopetukseen. Opin ortodoksiksi lukemalla, matkimalla ja kysymällä.

Ratkaisu osoittautui nopeasti oikeaksi.

‒ Minulla oli vahva tunne, että tämä on nyt hyvä. Koin tulevani nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Ortodoksisuudessa Merenmiestä viehättää myös se, että halutessaan saa olla myös hiljaa ja todella keskittyä palvelukseen, mutta toisaalta ovat olemassa myös kirkkokahvit ja yhteisöllisyys.

Elina Merenmies_Son of the Thunder Roar_2025_tempera and oil on canvas
Elina Merenmies: Ukkosenjylinän poika.

Vahvaa johdatusta

Merenmies uskoo vahvaan johdatukseen elämässä. Hän ei tiennyt omaavansa ortodoksisia sukujuuria. Nyt on hiljattain ilmennyt, että äidin isoisä olikin kotoisin Pietarista, ja käynyt Pietarin taideakatemian.

‒ Ehkä olen aina ollut ortodoksi, Merenmies heittää.

Hän oli jo lapsena kiinnostunut esimerkiksi juutalaisuudesta ja juutalaisesta musiikista.

‒ Elokuvat Jeesuksesta ja Mooseksesta kiehtoivat, ja kristittyjen sekä juutalaisten vainot järkyttivät. Vähemmistöjen asema on minulle edelleen tärkeä kysymys, Merenmies kertoo.

Hän kokee ortodoksisen elämäntavan tuoneen paljon uutta elämään.

‒ Ortodoksisuus on saanut itsestäni esiin ihan uusia puolia: se on tuonut elämääni ihan erilaista järkeä, säännöllisyyttä ja kykyä tehdä uusia asioita.

Yksiselitteistä vastausta siihen, miksi ortodoksisuus kiehtoo esimerkiksi juuri taitelijoita, Merenmiehellä ei ole.

‒ Ortodoksisessa kirkossa estetiikka on tärkeässä roolissa; kirkkomusiikki ja ikonitaiteen kauneus ovat vastassa kaikkialla.

Suomessa ja maailmalla

Merenmies asuu nykyään pysyvästi Suomessa. Hänellä on ollut koti Lallukan taiteilijakodissa vuodesta 2016 lähtien. Hän on opettanut maalausta 12 vuotta Kuvataideakatemiassa, minkä jälkeen hän on ollut vuodesta 2020 lähtien rehtorina Helsingin Vapaassa taidekoulussa, missä hän myös opettaa maalausta.

Taideopinnot Merenmies aloitti vuonna 1987 Helsingin yliopiston piirustuskoulussa, opiskeli ulkomailla ja valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 1999.

Nuorena Merenmies koki Suomen käyvän ahtaaksi.

‒ Lähdin Suomesta, koska halusin nähdä erilaisia kulttuureita ja olla toiminnassani kansainvälinen. Minulla oli myös nuorena taiteilijanalkuna suuri tarve vapautua itseeni kohdistuvista ennakkokäsityksistä. Menin löytämään oman tieni, Merenmies kuvailee.

Hän on asunut muun muassa Belgiassa, Tšekinmaalla ja Ranskassa.

Etelä-Euroopassa moni asia on toisin. Rooman matkalla sairaskohtaus vei hänet jouluaattona sairaalaan, jossa vastaanotto oli lämmin ja tavattoman huolehtiva. Kukaan ei ollut menossa viettämään joulua perheen kesken, vaan joulumieli ja ilosanoma olivat siellä, sairaalan käytävillä.

‒ Täytyy sanoa, että Suomessa varsinkin joulunvietto on usein jotenkin oudon sisäänpäin kääntynyttä. Laajemminkin on tuntunut, että suomalaisesta kulttuurista osittain puuttuvat empaattiset tavat kohdata toisia. Toivon, että tänne tulevat ulkomaalaiset viimeistään opettavat suomalaisia välittämään enemmän toisistaan.

‒ Suomalaisuus voi olla aika jäyhää. Esimerkiksi Egyptissä tuntui ihmisten vilpitön rakkaus. 

Nykyään Merenmies uskoo maailman, myös Suomen, muuttuvan sen kautta, miten yksittäiset ihmiset toimivat – esimerkin kautta.

Elina Merenmies: Huutava Kivi
Elina Merenmies: Huutava kivi. Kuva: Jussi Tiainen

Egyptin historia kiehtoo ja koskettaa

Egyptissä Merenmies vieraili myös Kairon lähellä sijaitsevissa Wadi Natrounin vanhoissa koptiluostareissa.

‒ Baramoksen luostarin Pyhän Neitsyt Marian kirkossa tutkin vanhoja freskoja. Liikutuin. Toivottavasti nämä ikivanhat luostarit säilyvät tulevaisuudessakin.

Vierailu Pyhän Katariinan luostarissa Siinailla oli yksi matkan kohokohdista.

‒ Olin luostariin jo etukäteen yhteydessä, ja minulla oli piispan suosituskirje, jota ei lopulta tarvittukaan edes ehtoolliselle osallistumiseen. Luostarin kirkossa minulla oli vahva tunne Jumalanäidin läsnäolosta; siitä, että olin kotona, Merenmies kertoo.

Egyptissä Merenmies haluaisi nähdä seuraavilla matkoilla myös muita kuin kristillisiä nähtävyyksiä.

‒ Esimerkiksi Luxor ja faaraoiden rakennuttamat temppelit kiinnostavat etenkin muodon ja arkkitehtuurin takia. Myös Pyhän Katariinan luostarissa kirkkotila oli kiehtova; sen mittasuhteet olivat täydelliset.

Merenmies on pitänyt näyttelyitä Suomessa ja maailmalla 1990-luvulta lähtien. Hänen teoksiaan on useissa merkittävissä yksityisissä ja julkisissa kokoelmissa kotimaassa ja ulkomailla. Vuodesta 2001 lähtien hän on kuulunut helsinkiläisen taidegalleria Galerie Anhavan taiteilijoihin.

Merenmiehen Egyptin-matkalla valmistuneita piirustuksia sekä viimeisen parin vuoden aikana itäisen Välimeren maiden pyhiinvaellusmatkojen inspiroimia maalauksia on nähtävillä Merenmiehen näyttelyssä Galerie Anhavassa (Avaa uuden sivuston) 7.3.–30.3.2025. 

Galerie Anhava
Fredrikinkatu 43
00120 Helsinki

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Miksi erosit kirkosta? Itä-Suomen yliopistossa tutkitaan uskonnollisen erkaantumisen kokemuksia Suomen ortodoksisessa kirkossa

Julkaistu Julkaisua muokattu
Kuva: PublicDomainPictures/Pixabay

Rovasti Teemu Toivonen tekee Itä-Suomen yliopistossa väitöstutkimusta, jossa hän tarkastelee uskonnollisen kääntymyksen ja erkaantumisen kokemuksia Suomen ortodoksisen kirkon kontekstissa.

Osana tutkimusta julkaistaan nyt kirjoituskutsu, jolla ortodoksisen kirkon jäsenyydestä eronneita kutsutaan kirjoittamaan oma tarinansa jäsenyydestä Suomen ortodoksisessa kirkossa sekä kirkosta eroamiseen vaikuttaneista asioista.

Kirjoitukset kerätään Tietoarkiston ylläpitämällä Penna-alustalla ja ne arkistoidaan pysyvästi Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon myöhempää käyttöä varten, jos kirjoittaja antaa siihen luvan kirjoituslomakkeen lopussa. Vastaaminen tapahtuu nimettömänä, mutta halutessasi voit ilmoittaa halukkuudestasi mahdolliseen tutkimushaastatteluun allekirjoittaneelle alla olevaan sähköpostiin.

Tutkimukseen osallistuminen on luonnollisesti vapaaehtoista ja osallistumisensa voi peruuttaa keruun voimassaoloaikana käyttämällä kirjoituksen lähettämisen yhteydessä saatua yksilöllistä linkkiä.

Keruu on avoinna 30.4.2025 asti.

Linkki kirjoituskutsuun: https://services.fsd.tuni.fi/penna/kirkostaeronneet/90 (Avaa uudelle välilehdelle)

Pääset osallistumaan myös alla näkyvän qr-koodin kautta.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Psalmin aika

Herran luona on loppumaton riemu (Psalmi 5)

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen Kuva: obraz/Wikimedia Commons

Psalmissaan kuningas Daavid herää varhain aamulla ja rientää Herran temppeliin. Hän tietää Jumalan kuulevan hänen äänensä, kun hän tulee Herran pyhään huoneeseen huokauksineen.

Daavid muistuttaa, että Jumalan mielisuosio lepää sellaisen ihmisen yllä, joka saapuu lakkaamatta, toistuvasti rukoillen Herran luo ja anoo apua Kuninkaaltaan ja Jumalaltaan. Tästä lakkaamattomasta, usein toistuvasta rukouksesta alkaa psalmin sanoman mukaan Jumalan tahdon mukainen elämä.

Psalmissa todetaan, ettei Jumala siedä vääryyttä ja pahuutta. Herra ei anna apuaan väärää tietä kulkeville kovasydämisille ihmisille, sillä hän on oikeamielinen. Daavidin veisu kutsuu muuttamaan elämän suuntaa ja varoittaa, etteivät rehentelijät, jotka eivät kaipaa Jumalan apua, löydä oikeaa tietä. Jumalan mielisuosio ei lepää väärintekijöiden, valheenpuhujien ja toisille pahaa tahtovien yllä.

Apostoli Paavali viittaa psalmitekstiin ja toteaa sen kuvaavan koko maailman syyllisyyttä Jumalan edessä ja Jumalan pelastusilmoitusta Kristuksessa (Ps. 5:10; Room. 3:13).

Psalmin mukaan Jumalaa etsivä ihminen kuitenkin saa tulla Jumalan huoneeseen. Jumalaa etsivä ihminen saa kumartaa hänen pyhää temppeliään päin ja osoittaa näin kunnioitusta Herralle. Tämä tapahtuu Jumalan suuresta armosta ja hyvyydestä, jonka vuoksi hän ottaa ihmisen vastaan.

Aamuvarhain rukoillessaan Daavid pyytää Herraa johdattamaan häntä oikeamielisyydessään ja tasoittamaan hänen tiensä. Hän kertoo, ettei voi luottaa niihin, jotka etsivät hänen turmiotaan ja ovat kuin avoin hauta ja puhuvat pahaa. Daavid pyytää Jumalalta, että heidän pahat aikeensa raukeaisivat. Teoillaan he nousivat perimmäisesti Jumalaa vastaan, koska he seurasivat valheen polkuja ja ahdistivat Herran omia, hänen kansaansa.

Psalmissa vastakohtana ihmisille, joita painaa heidän syyllisyytensä, ovat Herraan turvaavat ihmiset, jotka astuvat Jumalan temppeliin kasvaakseen hänen tuntemisessaan. Herra suojelee omiaan. Jumala on häntä rakastavien ilon ehtymätön lähde.

Daavid päättää psalminsa muistutukseen Jumalan lupauksista, joiden mukaan Herra antaa siunauksensa vanhurskaalle, oikeamieliselle, Jumalan tahtoa elämässään etsivälle ihmiselle. Tällaisen ihmisen matka on yhä kesken, mutta Herran hyvyys suojaa häntä kilven tavoin.

Jaa tämä juttu

Psalmin aika

Hunajaakin makeampaa (Psalmi 19)

Pelastuksen Jumala (Psalmi 18)

Läsnäolosi ravitsee minut (Psalmi 17)
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

­­­Ortodoksinen teologia kiinnostaa – tällaista on opiskelijan arki

Ortodoksisen teologian hakukohteet mukana vuoden 2025 korkeakoulujen yhteishaussa. Hakija voi suuntautua opetusalan, kirkkomusiikin tai teologian erityisasiantuntijaksi. Ortodoksisen teologian opinnot ovat edellytys useaan toimeen kirkon palveluksessa. Kaksi ortodoksisen teologian opiskelijaa kertoo opinnoistaan ja rohkaisee hakemaan.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen Kuva: Tapio Tiimonen

Caro-Viljami Kauhanen opiskelee kirkkomusiikkia tähtäimessään pätevyys kanttorin työhön. Lahjakas muusikko ponnistaa opinnoissaan AMK-pohjalta.

– Olen toisen vuoden kirkkomusiikin opiskelija, ja kanttoriksi olisi tarkoitus valmistua. Aikaisemmin olen opiskellut muusikon perustutkinnon Kuopion konservatoriolla klassisesta musiikista, sello instrumenttina. Sen jälkeen olen opiskellut Centriassa musiikkipedagogiksi, opinnäytetyö tosin vielä puuttuu.

Kauhasen tyypillinen opiskeluviikko pitää sisällään käytännön jumalanpalveluselämää ja musiikin opintoja, mutta myös teologisia aineita.

– Opiskeluviikko alkaa usein kirkossa aamupalveluksella. Aamupalveluksessa laulan useimmiten kuorossa, ja siinä tulee harjoiteltua stikiira-, tropari- ja kanonisävelmiä. Välillä on kanttorivuoro, eli olen johtamassa kuoroa aamu- ja ehtoopalveluksissa sekä liturgioissa. Muuten opinnoissa on kuoronjohtoa, liturgista laulua, jonkin verran teologiaa kuten dogmatiikkaa ja patristiikkaa. Nyt toisena vuotena on ollut kreikan opintoja. Viikkoon kuuluu myös henkilökohtaiset laulu- ja pianotunnit konservatoriolla sekä musiikin teoriaa.

Joensuun ortodoksisen teologian opiskelijoiden yhteisö saa Kauhaselta runsaasti kehuja, ja se onkin ilmeisesti yksi opintojen parhaista puolista.

– Aamupalvelusten jälkeen yhteisellä aamupalalla seminaarilla näkee opiskelijakavereita ja on kiva aloittaa päivä. Meillä on todella hyvä yhteishenki ja lämpimät välit opiskelijoiden kesken. Vapaa-ajallakin nähdään ja hengaillaan, käydään vaikka kuppilassa iltaa istumassa. Välillä on opiskelijoiden yhteisiä tapahtumia, lukukausi esimerkiksi aloitetaan grillaamalla seminaarin pihalla ja paastoon laskeudutaan yhteisessä tapahtumassa.

Kaupunki saa kehuja myös siitä, että seminaarilla asuessa välimatkat ovat lyhyitä ja arki siten sujuvaa. Toisaalta monien muiden suomalaiskaupunkien tavoin Joensuussakin rakennuskanta on melko modernia, joten kävelyistä nauttiva opiskelija joutuu hieman valikoimaan reittejään löytääkseen kiinnostavia näkymiä.

– Joensuu on tosi mukava kaupunki, ja kun kaikki on kävelymatkan päässä, ei tarvitse välttämättä edes pyörää. Aamupalvelukseen on helppo mennä, kun kirkko on ihan seminaarin vieressä ja yliopistolle on noin kilometri. Kaupatkin ovat tuossa puolen kilometrin säteellä, niin matkoihin ei mene aikaa.

– Vähän harmi, että täältä vanha rakennuskanta on suurimmaksi osaksi hävinnyt, mutta on säilynyt muutamia helmiäkin, joita on kävelyllä kiva katsoa. Taitokorttelissa on vanhoja rakennuksia ja pieni kahvila, jos kaipaa vanhaa tunnelmaa. Pielisjoen rantaa on kiva kävellä kesäisin.

Musiikin ammattilaisena Kauhasella itsellään oli vankka pohja opintoihin hakeutuessa, mutta hän on kannustava vähäisemmälläkin aikaisemmalla musiikkitaustalla hakevia kohtaan. Huolellisen valmistautumisen tärkeyttä hän kuitenkin korostaa.

– Osa on tullut ilman erityistä musiikkikoulutuspohjaa, he ovat olleet aktiivisia kirkossa laulajia, mutta ei ole ollut musiikin teoriapohjaa. Pääsykokeissa testataan kyllä musiikin teorian osaamista, mutta tarvittavat perusteet ottaa haltuun kuukaudessa. Esimerkiksi kirjastosta voi lainata musiikin teorian oppikirjan ja netissäkin on nykyään hyvin musiikin teoriaa.

– Isoin painoarvo on luultavasti sillä, miten lauluosuus menee.

Iida Alander kävelee koulun käytävällä
– Aika on kortilla silloin, kun pedagogisia kursseja opiskellaan samaan aikaan muiden kurssien kanssa, Iida Ålander kertoo.

Iida Ålander käy ensimmäistä opiskeluvuottaan uskonnonopettajaksi suuntautuvalla linjalla. Opinnot voisi hänen mukaansa jakaa kolmeen osioon.

– Opinnot koostuvat teologisten aineiden opinnoista, aineenopettajan pedagogisista opinnoista sekä toisen opetettavan aineen opinnoista.

Ålander näkee Joensuun viihtyisänä ja sopivan kokoisena opiskelijakaupunkina.

– Joensuu on miellyttävä kaupunki opiskella, ei liian pieni eikä liian iso. Löytyy palveluita ja tapahtumia opiskelijoille. Itse viihdyn täällä.

Teologian opiskeluun liittyy tiiviisti niin sanottujen klassisten kielten, kuten kreikan ja hepreaa, opiskelu. Laajimmin kieliä opiskelevat teologi-linjan opiskelijat. Opettajalinjalla on mahdollisuus valita, opiskeleeko pelkkää kreikkaa vai myös esimerkiksi latinaa.

– Opepuolella opiskellaan joko yksi kurssi kreikkaa ja yksi latinaa tai kaksi kurssia kreikkaa. Itse opiskelen kaksi kurssia kreikkaa.

Teologian opiskelu voi välillä olla hyvinkin vaativaa, ja aikataulupaineiden vuoksi etenkin opettajiksi opiskelevilla esiintyy myös jonkun verran opetusharjoittelun aiheuttamia haasteita.

– Aika on kortilla silloin, kun pedagogisia kursseja opiskellaan samaan aikaan muiden kurssien kanssa. Kreikan takia olen itkenyt kerran, Ålander naurahtaa.

Hän kannustaakin hakemaan, mikäli ura opettajana kiinnostaa edes etäisesti.

– Opepuolelle tarvitaan monenlaisia tulevia opettajia. Jos yhtään mietityttää, niin kannattaa ehdottomasti tulla. Itsekin kokeilin hakea ja pääsin tänne. Tulin kokeilemaan, että pärjäänkö täällä ja yhtään ei ole tullut sellainen olo, että haluaisin lähteä jonnekin muualle.

Ortodoksiseen teologiaan haetaan yhteishaussa opintopolku.fi-palvelussa. Haku alkaa 11.3.2025 kello 8 ja päättyy 25.3.2025 kello 15.

 

Pääkuva ylhäällä: Toisen vuoden kirkkomusiikin opiskelija Caro-Viljami Kauhanen tähtää kanttorin työhön.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki