Piispainkokous: Naisdiakonaattiasiassa ei tehty päätöstä, koska päätösvalta on Ekumeenisella patriarkaatilla
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous oli koolla 9. syyskuuta 2025 Helsingissä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Mikael Sundkvist
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous käsitteli 9. syyskuuta 2025 pidetyssä kokouksessaan muun muassa viime aikoina paljon esillä ollutta naisdiakonaatin mahdollisuutta.
Piispainkokous päätyi kiittämään asiaa selvittänyttä työryhmää raportista ja toteamaan, ettei piispainkokous tee naisdiakonaattiasiassa päätöstä, koska asia ei ole Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätettävissä. Pöytäkirjassaan piispainkokous toteaa, että päätösvaltainen taho asiassa on Ekumeeninen patriarkaatti, johon Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkona.
Samalla esipaimenet kuitenkin painottavat, että on syytä pohtia entistä tarkemmin, millä tavalla naisten lahjat ja kyvyt pääsisivät kirkossamme esiin entistä paremmin.
Naisdiakonaattiasiaa selvitteli kirkollishallituksen tammikuussa 2025 asettama työryhmä, jonka puheenjohtajana toimi Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Työryhmän muiksi jäseniksi kutsuttiin ylidiakoni Juha Lampinen, FT Elsi Takala, TM Maria Mountraki, kirkkoherra Bogdan Grosu ja TT Harri Huovinen. Kaksi viimeksi mainittua jättivät työskentelyn päätteeksi erillisen selvityksen.
Työryhmän puheenjohtaja ei yllättynyt
Naisdiakonaattiasiaa selvitelleen työryhmän puheenjohtajana toiminut professori Pekka Metso ei ole yllättynyt piispainkokouksen päätöksestä naisdiakonaattia koskien.
– Naisdiakonaatti on paikallisestikin mielipiteitä jakava asia. Jotta naisdiakonaattiasiassa voidaan olla virallisella tasolla yhteydessä Ekumeeniseen patriarkaattiin, oli asiaan saatava ensin piispainkokouksen päätös. Toki tässä jää nyt paljon Ekumeenisen patriarkaatin varaan.
Kuitenkin Metso huomauttaa, että pienemmän mittaluokan kysymykset tyttöjen ja naisten roolista liturgisessa elämässä ovat helpommin ratkaistavissa, kuten tyttöponomarit tai naiset suun pyyhkijöinä ehtoollista jaettaessa.
– Näissä kysymyksissä tuskin tarvitsee konsultoida Ekumeenista patriarkaattia, vaan tällaisia uudistuksia voisivat tehdä hiippakuntien piispat oman harkintansa mukaan. Jos vaikkapa stikariin puettu tyttö toimisi piispan paimensauvan kantajana, niin olisihan se jo vahva viesti.
Metson mukaan patriarkka Bartolomeosta on lähestytty Suomen ortodoksisen kirkon taholta naisdiakonaattiaiheella henkilökohtaisesti.
– Patriarkka Bartolomeos on julkisissa kannanotoissaan antanut mielestäni myötämielisiksi tulkittavissa olevia signaaleja. Hän on rohkaissut etsimään naisille uudenlaisia palvelemisen muotoja ja sanonut naisdiakonaatin olevan arvokas instituutio.
Aamun Koitossa naisdiakonaattiaihe on ollut usein esillä viime kuukausina, ja aiheeseen liittyen on julkaistu muun muassa isä Marko Mäkisen artikkelisarja, joka alkaa naisdiakonaatin kehittymistä käsittelevällä artikkelilla. Sen lopusta löytyvät linkit sarjan muihin artikkeleihin.
Aloitteessa esitetään kahta hiippakuntaa kolmen sijaan
Lisäksi kokouksessa oli esillä hiippakuntien määrää koskeva kirkolliskokousaloite, jonka mukaan hiippakuntien määrä tulisi vähentää nykyisestä kolmesta kahteen. Nykyiset hiippakunnat ovat Helsingin, Kuopion ja Karjalan sekä Oulun hiippakunnat, ja niiden piispoina toimivat Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei.
Kirkollishallitus on pyytänyt piispainkokoukselta lausuntoa asiassa siten, että aloite ehditään valmistella kirkollishallinnon 20. lokakuuta pidettävään istuntoon.
Lisäksi esipaimenet päättivät yhteisten paimenkirjeiden laatimisesta suuren paaston ja joulupaaston alkaessa sekä yhteisistä pääsiäis- ja joulutervehdyksistä.
Ristin ylentämisen juhla: Ihme paljasti, mikä Golgatan risteistä kuului Herralle
Herran risti katosi Jerusalemin hävityksessä, mutta se löydettiin jälleen 300-luvulla. Seuraavaksi oli ratkaistava, mikä kolmesta Golgatalla teloitetun miehen risteistä kuului Vapahtajalle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Marko Milivojevic/Pixnio
Vuonna 70 Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin lähes viiden kuukauden piirityksen jälkeen. Vallattu kaupunki ryöstettiin, ja roomalaiset polttivat Jerusalemin toisen temppelin, jonka mukana tuhoutuivat juutalaisten arvokkaat sukuluettelot. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Hävityksessä katosi myös Herran risti. Keisari Hadrianuksen määräyksesta Jerusalem sai uuden nimen Aelia Capitolina, paikalliset karkotettiin kauemmas kaupungista ja kaupunkiin tuotiin uudisasukkaita. Monet pelastushistorian tärkeimmät paikat jäivät unholaan.
Kolme eri kertomusta
Pyhä keisari Konstaninos Suuri (Avaa uuden sivuston)asettui 300-luvun alussa tukemaan kristinuskoa ja halusi löytää aineellisia todisteita evankeliumikertomusten tapahtumille. Hän käynnisti Pyhällä maalla laajamittaisen projektin tarkoituksenaan kartoittaa kaikki evankeliumiteksteissä mainittuihin henkilöihin ja tapahtumiin liittyvä ja suullisen perimätiedon varassa oleva tieto.
Projektin kunniapäälliköksi tuli keisarin äiti, leskikeisarinna Helena. Keisarin erityisen kiinnostuksen kohteena oli Herran risti, joka liittyi hänen valtakauttaan edeltävään ihmeeseen vuonna 312. Pyhällä maalla tehtyjen kyselyjen ja tutkimusten perusteella oli löydetty ja dokumentoitu muun muassa Herran syntymäpaikka Betlehemissä sekä Jerusalemissa Herran hauta, Golgata, Kristuksen taivaaseen astumisen paikka Öljymäellä, salaisen ehtoollisen huone ja Neitsyt Marian hauta.
Myös oletettu Herran risti löytyi kaivausten yhteydessä Golgatan kukkulalta. Sen löytymisestä on kolme eri kertomusta. Kaikki ne ovat yhteneväisiä siinä, että Herran ristin tunnistamiseen liittyi jokin ihme.
Vanhimmasta kertomuksesta on useita versioita, mutta kaikkien niiden alkulähteenä pidetään 300-luvulla Gelasius Kesarealaisen kirjoittamaa Kirkon historiaa. Päivän synaksarionin mukaan Herran risti löytyi puretun roomalaisten rakennelmien ja irtomaan alta (Avaa uuden sivuston)– samoin kuin Herran kanssa Golgatalla teloitettujen ryöväreiden ristit. Tunnistaakseen aidon Kristuksen ristin Jerusalemin patriarkka Makarios († 333) ehdotti, että vakavasti sairas nainen koskee niihin kaikkiin vuorotellen. Kosketettuaan yhtä kolmesta rististä nainen parani, ja ihmeen kautta tunnistettu Herran risti tuotiin kansan kunnioittavaksi.
Päivän synaksarionin mukaan Herran risti löytyi puretun roomalaisten rakennelmien ja irtomaan alta (Avaa uuden sivuston)– samoin kuin Herran kanssa Golgatalla teloitettujen ryöväreiden ristit. Tunnistaakseen aidon Kristuksen ristin Jerusalemin patriarkka Makarios († 333) ehdotti, että vakavasti sairas nainen koskee niihin kaikkiin vuorotellen.
Toinen kertomus ajoittuu 300-400 -lukujen vaihteeseen. Sen mukaan kuollut mies heräsi henkiin, kun Herran risti kosketti vainajaa. Tarinan kolmas versio syntyi Syyriassa 400-luvun alkupuoliskolla. Sen mukaan Herran risti olisi löytynyt jo 100-luvulla, ja löytäjä olisi ollut keisari Claudiuksen vaimo. Kertomuksen mukaan risti olisi pysynyt piilotettuna aina 300-luvulle saakka.
Lukuisat kirkolliset lähteet mainitsevat Pyhältä maalta löydetyt Herran ristin palaset ja niiden kunnioittamisen reliikkeinä aina 300-luvun puolivälistä alkaen. Mainintoja löytyy eri puolilta silloista kristikuntaa.
Risti nostettiin esille kaikkien nähtäville
Herran ristin löytymisen vuosiluvusta ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen oletetaan ajoittuvan vuoteen 325 tai viimeistään seuraavaan. Olettamus perustuu tietoihin, että pian kyseisen ajankohdan jälkeen rakennettiin useita Herran ristille omistettuja pyhäkköjä, joissa Ristin ylentämisen päivänä toimitettavat jumalanpalvelukset noudattivat jerusalemilaista kaavaa.
Herran pyhän ja eläväksi tekevän ristin ylentämisen juhlan vietto liittyi alun perin toiseen merkittävään tapahtumaan, jota vietettiin Jerusalemissa vuosittain: 13. syyskuuta vuonna 334 vihittiin käyttöön Golgatan ja Herran haudan välittömään läheisyyteen rakennettu valtava basilikakirkko.
Jerusalemin patriarkka Makarios kantoi vihkimyksen jälkijuhlan päivänä eli 14. syyskuuta Herran ristin pyhäkköön uskovien kunnioitettavaksi. Kookkaan ristin pystyyn nostaminen kaikkien nähtäväksi tallentui kyseisen juhlan ikonografiaan.
Juhlan suosio leviää kristikunnassa
600-luvulta peräisin olevan pääsiäiskronikan mukaan ristin ylentäminen olisi toimitettu ensimmäistä kertaa syyskuussa vuonna 334. Vuosisadan lopussa ristin ylentämisen juhla oli Jerusalemissa jopa yhtä suosittu kuin pääsiäinen ja Jumalanäidin ilmestyksen juhla. Säilyneiden kertomusten mukaan sitä vietettiin osana pyhille paikoille nousseiden pyhäkköjen vihkimisjuhlia.
Jo 500-luvulla ristin ylentämisen juhla sai yleiskristillisen luonteen, ja se ohitti suosiossaan jerusalemilaisten pyhäkköjen vihkimisjuhlat. Kun Jerusalem hävitettiin vuonna 614, Herran risti jäi pitkäksi aikaa persialaisten haltuun. Ristin ylentämisen juhla levisi ympäri kristikuntaa myös ilman yhteyttä Jerusalemin pyhäköihin.
Entistä tunnetummaksi juhla tuli, kun Bysantin keisari Herakleios sai voiton persialaisista ja toi Herran ristin Konstantinopoliin maaliskuussa vuonna 631. Tapahtuman muistoa vietetään vuosittain 6. maaliskuuta sekä ristinkumartamisen sunnuntaina.
Kuriositeettina voidaan pitää juhlan ristiriitaista ikonografiaa, joka nojautuu silti todellisiin tapahtumiin. Reliikkinä Herran risti on yksi ja ainoa. Sen kokoa voidaan arvioida vaikkapa evankeliumin kertomusten valossa: kidutettu, kärsinyt ja uupunut Herra ei jaksanut kantaa sitä koko matkaa Golgatalle asti.
Juuri tämä risti löytyi, ja se nostettiin kansan kunnioitettavaksi Jerusalemissa joka vuosi. Ensimmäinen ristin ylentämisen juhla kuvataan joissakin ikoneissa siten kuin sitä vietettiin Jerusalemin patriarkka Makarioksen aikana.
Kuitenkin muualla kuin Jerusalemissa kyseisenä päivänä kirkoissa ylennettiin esimerkiksi alkuperäistä Herran ristiä sisältäviä ristinmuotoisia reliikkilippaita tai tavallisia papin käsiristejä. Tämä käytäntö on puolestaan vaikuttanut esimerkiksi venäläisen (novgorodilaisen) juhlan ikonografiaan: Jerusalemin tapahtumat esitettiin sen mukaan, miltä ne näyttivät sikäläisissä jumalanpalveluksissa, joissa luonnollisen kokoisen Herran ristin sijaan pappi ylensi käsiristin – ja siksi historiallista tapahtumaa esittävissä ikoneissa patriarkka Makarios onkin saanut käsiinsä Herran ristin sijaan pienehkön papin käsiristin.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa 13.09.2022 , mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin, eritoten kyseisen juhlan aikaan.
Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin muistoarkku: Igumeni Mikael avaa kirkollisen aarteen merkitystä
Pyhittäjäisien Sergein ja Herman Valamolaisten muistopäivää vietetään 28. kesäkuuta. Syyskuussa 2025 heidän muistoarkkunsa tuotiin vihdoin Heinäveden Valamon luostariin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Eri kuvaajia
Tiistai 11.9.2025
Valamon luostarin pääkirkon edustalla on odottava tunnelma. Pääkirkon ovet on avattu sepposen selälleen ja luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael on asettunut porraskivelle epitrakiiliin pukeutuneena savuava kadila kädessään.
Kellotornista eräs isä kurkistelee vuoroin luostariin johtavalle tielle ja vuoroin kysyvästi alhaalla pihamaalla odottavien puoleen.
Muistoarkkua olivat vastassa Valamon pääkirkon portailla luostarin johtaja, igumeni Mikael (oik.), arkkidiakoni Jaakob (kesk.) ja pappismunkki Viktor. Kuva: Tapio Tiimonen
Yleensä tyynet ja vähäeleiset veljestön jäsenet käyvät vuorotellen kurkistamassa kirkon ovesta kuusikujalle päin. Satunnaiset luostarivieraatkin aistivat odottavan tunnelman ja ihmettelevät, että odotetaanko luostariin arvovierasta.
Hetken kuluttua ensimmäinen kellonlyönti rikkoo odotuksen. Tähystäjä on havainnut kuorma-auton kääntyvän luostarin portista sisään. Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafi on saapunut takaisin kotiin Valamoon suitsukkeen tuoksuessa ja juhlasoiton kaikuessa luostarinmäellä.
Pyhittäjiäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkku lähdössä Riisasta kohti Valamoa. Kuva: Joni Ylimäki
Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafin siirto kirkkomuseo Riisan suojista takaisin kirkolliseen käyttöön Valamon luostariin on ollut runsaasti esillä kirkon piirissä. Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael kertoo veljestön tunnelmista siirtoon liittyen.
– Se oli erityinen päivä luostarin historiassa ja suuri päivä veljestön hengelliselle elämälle. Suomen ortodoksisen kirkon kannaltakin se on merkittävä päivä, sillä Valamossa käy paljon ihmisiä pyhiinvaeltamassa, ja nyt kenotafi on pyhiinvaeltajien kunnioitettavana.
Pyhittäjäisien läsnäolo konkretisoituu
Paitsi Valamon luostarin perustajina, niin myös Karjalan valistajien joukkoon luetut pyhät Sergei ja Herman ovat Suomen kirkolle eräitä keskeisimpiä pyhiä. Arkkimandriitta antaa esimerkin heidän merkityksestään.
– Kaikissa loppusiunauksissa kaikkialla Suomessa muistellaan heitä. Kyllähän pyhittäjäisät ovat olleet läsnä täällä aikaisemminkin, mutta se jollakin tavalla tulee konkreettisemmaksi kenotafin kautta. Meillä on ollut täällä ikoneja aikaisemminkin, mutta kenotafi on jo esineenä niin vaikuttava, että se tuo läsnäolon tänne hyvin konkreettisesti. Lisäksi sillä on erityinen historiansa: arkku on sijainnut sen paikan päällä, jossa perimätiedon mukaan pyhittäjäisät ovat haudattuina – Laatokan Valamon pääkirkon alla.
Suomessa kenotafit eivät ole olleet kirkollisessa käytössä miesmuistiin. Arkkimandriitta valottaakin sitä, millaisesta esineestä on kysymys kirkollisessa mielessä.
– Kenotafi on ikään kuin haudan ”edustaja”. Sanan mukaisestihan kenotafi tarkoittaa tyhjää hautaa. Meillä ei ole täällä pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin reliikkejä, eikä niitä ole missään muuallakaan kuin siellä, missä ne perimätiedon mukaan ovat haudattuina – mutta kenotafin kautta syntyy tietynlainen yhteys niihin.
– Sen kautta, että muistoarkku on eräänlainen ikoni, ja että se on sijainnut näiden pyhittäjien oletetun hautapaikan päällä ja sen kautta, että sen edessä on rukoiltu paljon vuosisatojen aikana, tuo sille erityisen merkityksen hengellisessä mielessä.
Rukouksen apuvälineenä
Isä Mikaelin mukaan kenotafi eli muistoarkku toimii ennen kaikkea rukouksen apuvälineenä.
– Kuten ikonit ja reliikit auttavat osoittamaan rukouksia niille pyhille, joiden ikoneista tai reliikeistä on kyse, niin kenotafikin auttaa kohdistamaan rukouksia.
Hän on luottavainen sen suhteen, että rukoilijat löytävät tiensä kenotafin tykö kääntyäkseen pyhittäjäisien puoleen.
– Uskoisin, että nyt talvikirkosta tulee paikka, johon ihmiset erityisesti menevät pyytämään pyhittäjien Sergein ja Hermanin esirukouksia.
Muistoarkun paluulla takaisin kirkolliseen käyttöön on vaikutusta luostarin jumalanpalveluselämäänkin.
– Ensi lauantaista alkaen toimitetaan rukouspalvelus vuoroviikoin Jumalansynnyttäjälle ja vuoroviikoin pyhittäjille Sergeille ja Hermanille kenotafin ääressä.
Kirkon johtava konservaattori Antti Narmala kuvailee muistoarkun siirtopäivää jännittäväksi. Kuva. Tapio Tiimonen
Jännitystä koko päivälle
Suomen ortodoksisen kirkon johtava konservaattori Antti Narmala kertoo siirtopäivästä.
– Päivä on mennyt hyvin. Se on ollut aika jännittävä.
– Kenotafia on siirretty Riisassa alakerrasta yläkertaan tämän saman tiimin toimesta kuin tänään. Eli ei tämä siirto ollut aivan omaa luokkaansa. Toki tällaisia hankalia ja arvokkaita esineitä on helpompi siirtää alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, koska siinä on aina erilaisia vaaratekijöitä. Sykkeet ovat olleet ylhäällä koko päivän, mutta kaikki meni oikein hyvin.
– Kuopiossa oli lisäksi hirvittävä ukkosmyrsky, kun lähdimme. Se oli hankalaa, kun vettä tuli vähän joka suunnasta.
Poikkeuksellinen aarre
Kenotafi on myös maallisesta näkövinkkelistä katsottuna Suomessa poikkeuksellinen kulttuuri- ja taidehistoriallinen aarre.
– Onhan tämä tosi merkittävä – eihän meillä ole kuin toinen kenotafi; Arseni Konevitsalaisen kenotafi, joka ei valitettavasti ole säilynyt aivan kokonaisena.
Narmala kertoo pyhiin liittyvää esineistöä säilyneen ortodoksisessa kirkossa, mutta lännen kirkon puolella ei samalla tavalla. Reformaation aikana paljon esimerkiksi pyhäinjäännösarkkuja ja muuta pyhiin liittyvää esineistöä sulatettiin ja käytettiin muuhun tarkoitukseen.
Kenotafin paluuta takaisin kirkolliseen käyttöön on toivottu jo pitkään. Siirtoprosessin aikana Narmala löysi uutta tietoa arkkipiispa Paavalin suunnitelmista. Narmalan mukaan kyseessä ei ollut hetkellinen päätös.
– Arkkipiispa Paavali (k.1988) oli vahvasti sitä mieltä, että sen (muistoarkun) pitäisi olla kirkollisessa käytössä. Hän jopa suunnitteli sitä sijoitettavaksi Uspenskin katedraaliin, mikä oli minulle uusi tieto, joka selvisi siirron selvitystyön yhteydessä. Luulenpa, että arkkipiispa Paavali on tyytyväinen, että kenotafi on päässyt kotiinsa.
– On myös nykyajan museo- ja kokoelmapolitiikkaa, että kulttuurihistoriallisesti merkittävät taide-esineet eivät ole vain kulttuurihistoriallisesti merkittäviä taide-esineitä – varsinkin, jos niillä on uskonnollisesti merkittävä konnotaatio. Niillä on merkitys myös siinä uskonnollisessa ympäristössä, johon ne kuuluvat. Niinpä kenotafin palautus luostariin edustaa tämän päivän museaalista näkemystä kirkollisiin ja muihin esineisin, joilla on selkeä koti.
Suotuisat olosuhteet säilytykselle
Siirto museo-olosuhteista Valamoon ei tuo myöskään merkittävää muutosta kenotafin säilytyksen kannalta. Narmalan mukaan luostarissa vallitsevat suotuisat säilytysolosuhteet.
– Arkussa on hyvin raskas ja tiivis suojarakenne – vitriini, joka se on. Siellä on mikroilmasto, joten arkku ei ole altis välittömästi ilman kosteuden ja lämpötilan vaihteluille. Tietysti arkku on murtosuojattu, ja sitä havainnoidaan vähintään kaksi kertaa päivässä.
Narmala huomauttaa, että lisäksi luostarin pääkirkko on auki päivittäin, joten paikalla on ihmisiä kaiken aikaa.
– Lisäksi täällä (luostarissa) on konservaattori paikalla koko ajan, jos konservoinnin tarvetta tulee.
Kokeneiden kuljettajien käsissä
Kenotafin Valamoon kuljettivat Antti Jalkanen ja Sampsa Nykänen.
– Ei ihan jokapäiväinen, mutta meidän firmalle ihan tuttua. Tämä kenotafikin ollaan useampaan kertaan siirretty, tehdään tällaisia erikoisempia juttuja, Jalkanen sanoo.
Jalkasella on takanaan 15 vuotta ja Nykäsellä kaikkiaan 26 vuotta kuljetuskokemusta.
Nykänen toteaa onnistuneen siirron reseptin.
– Kaikki vaan mietitään etukäteen ja kahteen kertaan mielellään, huolellisesti tehdään. Ja tiimi toimii, voi luottaa toiseen – tietää mitä tekee, Jalkanen muistuttaa.
Jalkanen toteaa myös, että kenotafin saama vastaanotto suitsutuksineen, kirkonkellojen juhlasoittoineen ja troparinlaulantoineen oli poikkeuksellista.
– Siirto ei ollut ainutkertainen, mutta vastaanotto oli.
Kenotafin Valamoon kuljettivat Antti Jalkanen ja Sampsa Nykänen. Kuva: Tapio Tiimonen
Paluuta odotettu vuosikymmeniä
Veljestö on toivonut kenotafin paluuta Valamoon jo vuosikymmeniä. Arkkimandriitta Mikael taustoittaa asiaa.
Igumeni Mikael kertoo, että luostarin 1977 rakennetun pääkirkon valmistumisen yhteydessä toivottiin kenotafin palauttamista. Muistoarkulle oli suunniteltu jo oma sivukappelinsa, johon oli kulku pääkirkon kirkkosalin kautta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, joten paikkaan sijoitettiin aluksi Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Myöhemmin kappelista tehtiin talvikirkon alttari.
Muistoarkun palauttamista luostariin pyydettiin virallisesti viisi vuotta sitten. Itse neuvotteluprosessia arkkimandriitta kuvailee aikaavieväksi, mutta hyvässä hengessä käydyksi.
– Siitä keskusteltiin useamman museonjohtajan kanssa.
Viime kädessä asian ratkaisi kuitenkin kirkkomuseo Riisan taustalla toimiva säätiö ja sen hallitus.
Kirkkomuseon sijainti tulevaisuudessa on yhä avoin kysymys
Siirto ei myöskään vaikuttanut muistoarkun omistussuhteisiin.
– Kenotafi on koko ajan ollut luostarin omistuksessa. Se on ollut Riisassa talletettuna. Siellähän on myös paljon muuta esineistöä, joka on Valamon luostarin omistuksessa.
Kirkossa on viime aikoina käyty keskustelua muun muassa Kuopiossa sijaitsevan keskustalon kohtalosta. Kyseisessä rakennuksessa sijaitsee muun muassa Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa. Yhtenä vaihtoehtona on väläytelty museon siirtoa Heinävedelle Valamoon.
Arkkimandriitta kiistää, että kenotafin siirrolla olisi yhteyttä asiaan ja painottaa, että kyseessä ovat täysin erilliset asiat. Hänen mukaansa muistoarkun siirto ei ole tulkittavissa enteeksi koko museon siirtymisestä Valamoon.
– Keskustelu Riisan sijaintipaikasta on alkanut samaan aikaan, kun kenotafi siirtäminen tänne toteutui.
Isä Mikael ei kuitenkaan tyrmää ajatusta, että museo voisi tulevaisuudessa sijaita Valamon yhteydessä.
– Jollakin tavallahan Riisan sijaintikysymys täytyy ratkaista, jos keskustalolle jotain tapahtuu. On ensisijaisesti säätiön hallituksen tehtävä miettiä, missä Riisa sijaitsee, ja sitä kysymystä on syytä pohtia monelta eri kannalta.
– Itse pystyisin hyvinkin näkemään Riisan täällä (Valamossa), ja käsittääkseni sen pitäisi olla tilojen kannalta mahdollista. Ja myöskin siltä kannalta järkevää, että täällä käy paljon ihmisiä, ja Riisalle olisi valmiiksi kävijöitä. On monia kysymysmerkkejä, joita täytyy pohtia, onko se sitten hyvä ratkaisu.
Tarkkaa pohdintaa
Hän kuitenkin korostaa sitä, että mahdollinen muutos vaatisi oman aikansa.
– Toivottavasti se ei tapahdu kovinkaan nopeasti, sillä tällaiset asiat vaativat paljon suunnittelua ja miettimistä ja olisi hyvä, että siihen olisi useampia vuosia aikaa varautua.
Isä Mikael huomauttaa, että toteutuessaan Riisan siirtyminen Valamoon olisi suuri muutos Riisan työntekijöille. On pohdittava ensinnäkin, onko Valamo sopiva paikka Riisalle – ja miten siirtymisen toteutuessa turvattaisiin ammattitaitoisen henkilökunnan pysyvyys ja/tai saaminen Riisaan.
– Sen alan työntekijöitä ei varmaankaan valtavan paljon ole – ja olisiko heistä kuinka moni työskentelemään Valamossa? Se tarkoittaisi joko pitkiä työmatkoja tai sitten sitä, että asuisi jossain täällä lähistöllä. Ehkä se onnistuisi, mutta nähdäkseni tuo olisi yksi tekijä sitä vastaan, että Riisa sijaitsisi täällä.
Pääkuva: Pyhittäjäisien Sergein ja Herman Valamolaisten pyhäinjäännösten palauttamista Novgorodista Valamoon juhlitaan 11. syyskuuta. Tänä vuonna juhlasta muodostui historiallinen, koska pyhittäjien muistoarkku oli juuri palannut luostariin. Se sijaitsee nyt Valamon luostarin pääkirkon talvikirkoksi kutsutussa osassa. Kuva: Henna Hietainen
Juttu on julkaistu ensi kertaa syyskuussa 2025, mutta se sopii luettavaksi myös myöhemmin, esimerkiksi pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistopäivän aikoihin. Juttua on päivitetty 25.6.2026 lisäämällä siihen väliotsikoita luettavuuden parantamiseksi.
Maailman rakastama ortodoksinen säveltäjänero täyttää 90 vuotta 11.9.2025.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Serafim Seppälä | Kuva: Eri kuvaajia/Arvo Pärt Centre
Arvo Pärt syntyi 11.9.1935 itsenäisessä Virossa, Paiden kaupungissa, muutama vuosi ennen neuvostomiehitystä. Opiskeltuaan musiikkia Rakveressa ja Tallinnassa hän nousi nopeasti Neuvosto-Viron musiikkielämän kärkinimien joukkoon. Pärt kokeili erilaisia tyylejä ja sai arvostusta myös Neuvostoliiton ulkopuolella.
Yhteentörmäys neuvostovallan kanssa oli kuitenkin väistämätön. Avoimen tunnustuksellinen teos Credo (1968) saattoi Pärtin Moskovan epäsuosioon, ja lopulta hän joutui siirtymään länteen (1980).
Rukoileva säveltäjä
Arvo Pärtin elämässä tapahtui suuri murros 1970-luvulla. Hän ei ollut tyytyväinen sävellyksiinsä, jotka tuntuivat teennäisiltä ja hengettömiltä. Hän alkoi määrätietoisesti etsiä jotain syvempää, puhtaampaa, kauniimpaa, luonnollisempaa, yksinkertaisempaa.
Prosessi johti Arvo Pärtin ortodoksiseen kirkkoon, johon hän liittyi vuonna 1972. Nelisen vuotta myöhemmin hän sai kehitettyä omaleimaisen tintinnabuli-tyylinsä, jonka myötä hän nousi lopulta maailmanmaineeseen. Pitkän kipuilun jälkeen hänen totuuden, kauneuden ja puhtauden janonsa löysi yksinkertaisen ilmaisun, joka lumoaa kirkkaudellaan ja tietynlaisella läpikuultavuudellaan.
Kun Pärtiltä kysyttiin haastattelussa, miten ortodoksisuus on vaikuttanut hänen musiikkiinsa, vastaus oli paljonpuhuva: ”Uskonto vaikuttaa kaikkeen. Ei vain musiikkiin, vaan kaikkeen.” Pärtille musiikki on rukouksellista ja rukous musiikillista. Hän esimerkiksi voi rukoilla pianolla sormeillen jotain sointukuviota ja samalla toistaen Jeesuksen rukousta.
Kun Arvo Pärt siirtyi länteen, häntä alettiin välittömästi mystifioida. Ajatus siitä, että joku voi olla syvällisesti hengellinen olematta moralisti tai kiihkoilija, tuntui lännessä monista yllättävältä. Hänen vaimonsa Nora on kiteyttänyt tämän omalla terävällä tyylillään: ”Ajatus siitä, että hengellisyyden kentällä voi myös esiintyä normaaliutta ja luonnollisuutta [- – -] oli ilmeisesti täysin vieras suurelle yleisölle.”
Kun Pärtiltä kysyttiin haastattelussa, miten ortodoksisuus on vaikuttanut hänen musiikkiinsa, vastaus oli paljonpuhuva: ”Uskonto vaikuttaa kaikkeen. Ei vain musiikkiin, vaan kaikkeen.”
Arvo Pärtille erityisen tärkeäksi muodostui Essexin luostarivanhus Sofroni Saharov (1896–1993), joka tunnetaan pyhän Siluanin opetusten välittäjänä. Näiden kahden pyhän opetukset muodostuivat Pärtin hengelliseksi ravinnoksi. Tämä näkyy myös hänen tuotannossaan. Hän laati pyhän Siluanin tekstien pohjalta teokset Silouan’s Song (1991) ja Adam’s Lament (2010), jossa Aadam on ihmiskunnan kokonaisuus, ihmisyyden ääni. Pärt käytti myös Sofronin rukousta edesmenneiden puolesta nuoruudenystävänsä Lennart Meren muistoksi säveltämässään kappaleessa Für Lennart in memoriam (2006).
Sofroni kanonisoitiin pyhäksi vuonna 2019. Siitä lähtien Arvo Pärt-keskuksen kappeli Pohjois-Viron Laulasmaalla on ollut hänelle omistettu.
Liturgisia tekstejä, taiteellisia säveliä
Arvo Pärtin sävelkieli on läntistä konserttimusiikkia, jonka esittäminen ei ole kuorolle helppoa silloinkaan, kun rakenne on näennäisesti yksinkertainen. Sisällöltään monet hänen teoksistaan ovat kuitenkin liturgisia ja sikäli myös ortodoksisia tekstejä: autuaaksijulistukset (The Beautitudes,1991), Psalmi 95 (Cantate Domino, 1997),Jumalansynnyttäjän kiitoslaulu(Magnificat, 1989), Simeonin kiitoslaulu(Nunc dimittis, 2001),Isä meidän(Vater unser, 2005), Uskontunnustus (Summa, 1977).
Ensimmäinen iso sävellystyö, jonka Pärt ylipäätään rakensi tekstin varaan, oli Missa syllabica (1977). Se koostuu perinteisistä jumalanpalvelusteksteistä, kuten Kunnia Jumalalle korkeuksissa, Sanctus ja Agnus Dei.
Missa syllabica on hyvä esimerkki ortodoksisuuden epäsuorasta vaikutuksesta. Sävelmaailma on läntinen, mutta lähestymistapa ortodoksisen sakraalin taiteen mukainen. Pärt pyrki siihen, ettei lähestyisi tekstiä omien tunteidensa tai oman ymmärryksensä pohjalta – melkoinen pyrkimys taiteilijalta, mutta vastaa ikonimaalarien ja hymnografien asennoitumista. Liturginen taide ei ole omien tuntemustensa ilmentämistä tai omien näkemysten prosessointia.
Pärt käsitteli Missa syllabicassa tekstin tavut, pilkut, pisteet ja painot erittäin huolellisesti. Koska sanoihin voi muodostua tiedostamatontakin läheisyyttä, hän tarkkaili itseään, jottei rakentaisi sävellystä henkilökohtaisten tuntemusten varaan. Sen sijaan hän pyrki säilyttämään tietynlaisen etäisyyden itsensä ja tekstin välillä. Säveltäessään hän pyrki kuvittelemaan ”yhdestä nuotista kasvavaa puhtaan objektiivista psalmiresitaatiota kaikumassa kirkossa”.
Ortodoksisen jumalanpalveluksen elementeistä Pärtille erityisen läheinen on Psalmi 51. Pärt sävelsi sen latinankielisen tekstin pohjalta teoksen Miserere (1989). Kukin psalminsana oli hänelle kuin pieni paino, joka pyrkii tuomaan vaa’an punnukset kohti tasapainoa. Jokaisella sanalla on oma erityisarvonsa, jota seuraa lepo; nämä aspektit ikään kuin värjäävät toisiaan. Toivo ja epätoivo vuorottelevat kuin rauhallinen hengitys, sisään ja ulos. Nora Pärtin sanoin Psalmi 51 on ihmisen epätäydellisyyden symboli, joka osoittaa, että valaistumista kohti kuljetaan hylkäämällä itsepetos ja itseään koskevat illuusiot.
Pärt käytti liturgisten sävellystensä kielenä pitkään latinaa ja sävelkielikin oli roomalaiskatoliseen traditioon mukautuvaa. Leimallisesti ortodoksisten jumalanpalvelustekstien sävellyksiä Pärt alkoi julkaista vasta 1990-luvulla. Näistä merkittävimmät ovat Kanon pokajanen eli katumuskanoni (1997) sekä Litania (1994). Jälkimmäisen sisältönä ovat Johannes Krysostomoksen nimissä olevat 24 rukousta, jotka ovat luonteeltaan lähinnä vaatimaton sarja yksityisiä rukouksellisia huokaisuja. Suomessa ne ovat tuttuja Valamon luostarin arki-iltojen ehtoopalveluksen jälkeisistä rukouksista. Sävelteokseksi valinta on erikoinen – mutta onhan Pärt säveltänyt jopa Luukkaan evankeliumin sukuluettelon (Which Was the Son of…, 2000).
Valamo-yhteyskään ei ole välttämättä kaukaa haettu. Arvo Pärt vieraili Valamossa jo 1980-luvulla. Matkaa on kuvattu dokumenttifilmissä And then came the evening and themorning (1990).
Miten mitata elämäntyön arvo?
90 vuotta täyttävä Arvo Pärt on yhä verrattain hyvävointinen. Piano on hänelle edelleen rakas kumppani, mutta hänen sävellystyönsä on nyt tehty.
Arvo Pärtin arvostuksesta kertoo jotain se, että hänelle on myönnetty kunniatohtorin arvo peräti kolmessatoista korkeakoulussa Oxfordin yliopistosta alkaen. Erikoista on, että ortodoksisissa maissa Pärt on saanut vähemmän huomiota. Hänelle on kyllä myönnetty Pyhän Vladimirin seminaarin kunniatohtorin arvo (2014) New Yorkissa sekä erinäisiä pienempiä prenikoita muun muassa Kreikassa, Serbiassa ja Romaniassa. Kaiketi ortodoksit voisivat olla hänestä ylpeämpiäkin.
Arvonimet eivät sinänsä ole paras mittari Arvo Pärtin musiikille ja elämäntyölle. Hän edustaa jotain paljon arvokkaampaa. Pärt on esimerkki pyhittyneestä maallikosta, joka on kirkastanut sisimpänsä rukouksella ja hengellisellä kilvoituksella. Tämä on pohja myös hänen sävelkielelleen, joka koskettaa etsiviä sieluja syvältä kumpuavalla kirkkaudellaan.
Arvo Pärtille on myönnetty kunniatohtorin arvo peräti kolmessatoista korkeakoulussa Oxfordin yliopistosta alkaen. Hän on myös myös Ekumeenisen patriarkaatin arkontti (arkon). Kuva: Birgit Püve
Pärtin musiikkia kuultavissa tänä syksynä Suomessa:
7.11. Kokkola. John Storgårds & Ostrobothnian Chamber Orchestra. netticket.fi (Avaa uudelle välilehdelle) (Ohjelmassa Pärtin teokset Darf ich ja Festina lente.)
21.11. Helsingin musiikkitalo: RSO, Kamarimusiikifestivaalin avajaiskonsertti.
(Ohjelmassa Pärtin teos Fratres.)
Arvo Pärtin luovuuden olemusta kirjoittaja käsittelee tarkemmin Aamun Koiton paperiversiossa lokakuussa.
Pääkuva 1 ylhäällä: Arvo Pärt vuonna 2011. Kuvaaja: Eric Marinitsch. Pääkuva 2: Kuvaaja: Birgit Püve. Kuvien rajaus: Aamun Koitto
Pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkku palasi vihdoin Valamon luostariin
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen, Joni Ylimäki
Valamon luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten kenotafi eli muistoarkku siirrettiin Valamon luostariin Suomen ortodoksisesta kirkkomuseo RIISAsta tiistaina 9. syyskuuta 2025.
Muistoarkun ”kotiinpaluuta” oli toivottu ja odotettu veljestön keskuudessa pitkään ja hartaasti.
Kenotafia olivat pääkirkon portailla ottamassa vastaan luostarin johtaja, igumeni Mikael, arkkidiakoni Jaakob ja pappismunkki Viktor.
Muistoarkkua olivat Valamon luostarin pääkirkon portailla ottamassa vastaan luostarin johtaja, igumeni Mikael (oik.), arkkidiakoni Jaakob ja pappismunkki Viktor (vas.). Kuva: Tapio Tiimonen
Aamun Koiton tavoittama isä igumeni luonnehti veljestön tunnelmia seuraavasti:
– Tämä on pitkään, oikeastaan jopa vuosikymmeniä, odotettu ja toivottu asia, ja historiallinen päivä luostarille ja veljestölle. Pyhittäjäisien, luostarin perustajien, saapuminen luostariin kenotafinsa muodossa oli hyvin liikuttavakin tapattuma, mutta samalla juhlallinen. Toisaalta heidän vastaanotossaan oli jotain samaa kuin siinä, kun vainajaa otetaan vastaan hautauspalvelukseensa, mutta toisaalta myös samaa kuin piispaa vastaanotettaessa, isä igumeni sanoi.
– Talvikirkosta, jossa kenotafi nyt sijaitsee, tulee varmasti paikka, johon niin veljestö kuin myös muut luonnollisella tavalla etsiytyvät halutessaan pyytää pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin esirukouksia.
Muistoarkun saavuttua toimitettiin rukouspalvelus. Kuva: Tapio Tiimonen
Siirtoa oli valvomassa kirkon johtava konservaattori Antti Narmala, joka kuvaili päivän kulkua jännittäväksi.
– Sykkeet ovat olleet koholla aivan koko päivän, mutta kaikki meni oikein hyvin, Narmala sanoi.
Myös luonnonvoimat huomioivat hengellisen aarteen siirron. Lähtöpaikassa eli Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kotikaupungissa Kuopiossa oli lähdettäessä kova ukkosmyrsky, mutta Valamoon saavuttua paistoi jo aurinko.
Kenotafin äärellä toimitettiin ensimmäinen rukouspalvelus välittömästi saapumisen jälkeen.
Kullatusta hopeasta valmistettu kenotafi on yleisön nähtävänä ja kirkkokansan kunnioitettavana Valamon Talvikirkossa paikalla, jossa aiemmin pidettiin analogia.
Muutosneuvotteluiden mahdollisuus oli esillä kirkon keskushallinnon henkilöstökokouksessa – taustalla valtionavun leikkaukset
Mikäli muutosneuvotteluihin päädytään, ne koskevat Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon henkilöstöä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Maria Hattunen ja Joni Ylimäki
Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon työntekijöille on kerrottu mahdollisesti edessä olevista muutosneuvotteluista. Asia oli esillä keskushallinnon henkilöstölle suunnatussa kokouksessa keskiviikkona 3. syyskuuta 2025.
Kirkon keskushallinnossa työskentelee noin 35 ihmistä, ja siihen kuuluvat kirkon palvelukeskuksen (Avaa uuden sivuston) henkilöstön lisäksi piispat sekä Helsingissä, Kuopiossa ja Oulussa sijaitsevien hiippakuntakanslioiden henkilöstö samoin kuin Joensuussa sijaitsevan Ortodoksisen seminaarin henkilöstö.
Kuitenkin asia vaatii edetäkseen ensin kirkollishallituksen käsittelyn. Lopullinen varmuus saadaan 24.11.2025 alkavan kirkolliskokouksen myötä, jolloin kirkolliskokous päättää muun muassa seuraavan vuoden budjetista.
Kirkon lakimies Jouni Heinon mukaan mahdolliset henkilöstövaikutukset – kuten esimerkiksi lomauttamiset, osa-aikaistamiset tai jopa irtisanomiset – alkaisivat realisoitua aikaisintaan loppuvuodesta tai vuodenvaihteessa, mikäli niihin olisi välttämätöntä ryhtyä.
Keskushallinnon työntekijöitä koskevat mahdolliset muutosneuvottelut käytäisiin kirkon työehtosopimuksen mukaisesti. Työehtosopimus ei koske palvelukeskuksen johtajaa tai kirkon lakimiestä, vaan heidän osaltaan vastaavat neuvottelut käytäisiin kirkollishallituksen kanssa.
Vastauksena kokoukseen osallistujan tiedusteluun Heino kertoi, että mahdolliset muutosneuvottelut eivät koskisi suoraan esimerkiksi hiippakuntien piispoja, sillä heillä on voimassa toimeksiantosuhde – ei siis työsopimuslain tarkoittama työsuhde.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on tällä hetkellä kolme toimessa olevaa piispaa: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni sekä Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei.
Jo kaksi merkittävää leikkausta
Säästöpaineet ovat iskeneet myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon eritoten siksi, että valtionavustuksia on leikattu viime aikoina pariinkin otteeseen.
Kirkon keskushallinnon tulot lepäävät pitkälti seurakuntien maksamien keskusrahastomaksujen ja valtionavustusten varassa. Kirkon keskushallinnon 7,8 miljoonan suuruisesta budjetista valtion tuen osuus on ollut 30 prosenttia.
Kirkon keskushallinnon valtionavustukseen on kohdistunut tänä vuonna jo kaksi leikkausta.
Ensinnäkin valtion osuutta ei koroteta kuluttajahintaindeksin mukaan, kuten aikaisemmin oli sovittu, vaan indeksistä vähennetään yksi prosenttiyksikkö. Tämä koskee vuosia 2024–2026.
Kuitenkin merkittävämpi muutos on se, että valtionavun lähtötaso arvioitiin uudelleen vuodelle 2025. Kyseisen heikennyksen kokonaissumma on 389 000 euroa.
Ratkaisua perustetiin valtion tekemillä muutoksilla, jotka vaikuttivat seurakuntien veropohjaan ja tuloon, joita seurakunnat saavat kirkollisveroina. Kirkollisveroista kannettavan keskusrahastomaksun nousu ei kuitenkaan riitä kompensoimaan tulojen menetystä.
Lisäksi hallitus on tehnyt esityksen 200 000 € lisäleikkauksesta, joka koskisi vuosia 2026–2027. Kirkollishallitus lausui asiasta viime viikolla, mutta on todennäköistä, että tämä leikkaus toteutuu.
Lisäksi budjettineuvotteluiden alla kuultiin valtionvarainministeri Riikka Purran poliittinen keskustelunavaus, jossa väläyteltiin vielä jopa 200 000 lisäleikkauksia vuosille 2026–2027. Tätä lisäleikkausta ei kuitenkaan ollut mainittu esimerkiksi Ylen listauksessa, jossa oli lueteltu kaikki suurimmat säästökohteet (Avaa uuden sivuston). Aamun Koiton saamien alustavien tietojen mukaan valtiovarainministerin esittämä lisäleikkaus ei menestynyt hallituksen budjettineuvotteluissa.
Mahdollisina säästökohteina on aiemmin väläytelty esimerkiksi joistakin kirkon omistamista kiinteistöistä luopumista. Tässä yhteydessä on ollut esillä kirkon Kuopiossa sijaitsevan keskustalon kohtalo. Kirkon palvelukeskuksen lisäksi rakennuksessa toimii muun muassa Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA.
On todennäköistä, että säästömahdollisuuksia tullaan vielä kartoittamaan kustannuspaikkakohtaisesti.
Pääkuva 1 ylhäällä: Kirkon palvelukeskuksen lisäksi keskustalon rakennuksessa toimii Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA. Kuva: Maria Hattunen
Pääkuva 2 ylhäällä: Suomen ortodoksisen kirkon keskustalo sijaitsee Karjalankadulla Kuopiossa. Kuva: Joni Ylimäki
Otsikkoa on muokattu 8.9.2025 klo 15:35 vaihtamalla sana ”syynä” sanaan ”taustalla”.
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Helsingin ortodoksisen seurakunnan kuva-arkisto
Syksyn striimauksien ajankohdat Uspenskin katedaalista on julkaistu. Jumalanpalveluksia lähetetään suoratoistona Uspenskin katedraalista lähes jokaisena sunnuntaina:
Su 7.9. klo 9.55 liturgia, Uspenskin ystävien 20-vuotisjuhla
Su 14.9. klo 9.55 liturgia, Kunniallisen ja Eläväksitekevän Ristin löytäminen ja ylentäminen
Su 21.9. klo 9.55 liturgia
Su 28.9. klo 9.55 liturgia
Su 5.10. klo 9.55 liturgia
Su 12.10. klo 9.55 liturgia
Su 19.10. klo 9.55 liturgia
Su 26.10. klo 9.55 liturgia
Su 2.11. klo 9.55 liturgia
Su 9.11. klo 9.55 liturgia
Su 16.11. klo 9.55 liturgia
Su 30.11. klo 9.55 liturgia
La 6.12. klo 9.55 liturgia, Suomen itsenäisyyspäivä, Pyhä Nikolaos ihmeidentekijän juhla
Su 14.12. klo 9.55 liturgia
Su 21.12. klo 9.55 liturgia
To 25.12. klo 9.55 liturgia, Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla, joulupäivä
Uspenskin katedraalin jumalanpalveluksia on lähetetty suoratoistona Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalle aina vuodesta 2020 lähtien. Viime vuosina seurakunta on lähettänyt keskimäärin neljä jumalanpalvelusta kuukaudessa.
”Tämä on pelastuksemme alku” – Jumalanäidin syntymä kirkon juhlaveisuissa
Ortodoksisessa kirkossa juhlitaan Jumalanäidin syntymää 8. syyskuuta, ja se on yksi 12 suurimmasta kirkkojuhlasta. Mikä on sen sanoma juhlatekstien valossa?
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Helsingin ortodoksisen seurakunnan valokuva-arkisto
Ortodoksinen jumalanpalvelus rakentuu useista elementeistä: näyttävästä toimituksesta, hienosta kirkkolaulusta, kirkkokellojen soitosta, pyhistä kuvista, valaistuksesta sekä erikoisista jumalanpalveluspuvuista ja -esineistöstä. Sen ytimessä on sanoma pelastuksesta, jota Kirkko välittää myös luettavissa ja veisaavissa teksteissä. Juuri tekstit auttavat ymmärtämään juhlimisen ja seurakunnan yhteen kokoontumisen syyn sekä omaksumaan sen osaksi itse kunkin hengellistä kokemusta.
Aikoina, jolloin oppineisuus oli vain harvojen etuoikeus, jumalanpalvelus oli miltei ainoa keino opettaa kristinuskon perusteet julistamalla ilosanomaa pelastuksesta lukukappaleiden ja kirkkoveisujen avulla sekä avaamalla luettujen ja laulettujen tekstien merkitystä esimerkiksi piispojen ja pappien opetuspuheissa.
Pelastus on prosessi – ei kertaluontoinen tapahtuma. Jumalan tahdittamassa ”pelastustanssissa” on useita osallistujia, joilla kullakin on oma ainutlaatuinen roolinsa. Kristuksen työn merkitys opetuslapsille ei perustunut Hänen karismaansa henkilönä, vaan siihen, että Hänessä nähtiin Vanhan liiton lupausten täyttymys. Niin ikään jumalanpalvelustekstien avulla pyritään siihen, että osallistuja hahmottaisi, miten tämä kaikki liittyy häneen. Kirkko siis rakentaa valtavaa pelastustyön palapeliä; pelastuskarttaa, jonka todellinen mittakaava paljastuu vasta harjaantuneelle kirkossa kävijälle.
Ortodoksisessa kirkossa juhlitaan Jumalanäidin syntymää 8. syyskuuta, ja se on yksi 12 suurimmasta kirkkojuhlasta. Mikä on sen sanoma juhlatekstien valossa?
Tämän juhlan tärkeä asema viestii, että sen sanoma liittyy suoranaisesti kristinuskon ydinkohtiin. Jumalan pelastustyö alkaa Vanhan liiton ajoista. Näin ollen kristinuskoa ei voi täysin ymmärtää saatikka omaksua ilman perehtymistä vanhantestamentillisiin kirjoituksiin.
Kristuksen opetus upposi aikalaisten sydämiin juuri siitä syystä, että Hänen taustoissaan, sanoissaan ja teoissaan nähtiin vanhantestamentillisten messiaanisten profetioiden täytyvän. Opetuslapsilleen Jeesus Kristus oli ”odotettu Messias”. Niin ikään jumalanpalvelustekstit toteavat Neitsyt Marian syntymän ”lupauksen mukaan tapahtuneeksi” (2.kanonin 7.veisun tropari).
”Oi Puhdas, Sinusta lausutut jumalalliset ennustukset ovat täyttyneet syntymässäsi.”
Juhlateksteissä viitataan lukuisiin profetioihin, jotka perinteisesti liitetään Neitsyt Mariaan Kristuksen äitinä ja siten myös Jumalansynnyttäjänä. ”Profeettain jumalinen kuoro vertasi” Neitsyt Mariaa muun muassa ”taivaaseen” Jumalan sijana. Kirkkoveisuissa Maria on ”pyhä istuin maan päällä”, ”asumus” ja ”elävä temppeli”, ”Jumaluuden asuinsija”, ”valon häämaja”, ”elämän sanan kirja”, ”portti”, ”orantappurapensas, joka palaa aineettomassa tulessa”, ”hengellinen kallio”, ”kultainen suitsutusastia” ja ”edeltä määrätty sovituksen maja”.
Jokainen näistä vanhatestamentillisista nimikkeistä kuvaa ennalta omasta näkökulmastaan Jumalan Pojan ihmeellistä syntymistä Neitseestä. Kaikkia niitä on esitetty ja osittain myös selitetty muun muassa Jumalanäitiä ylistävän akatistos-jumalanpalveluksen teksteissä. Tärkeimpiä niistä on koottu Jumalanäidin ylistys -ikoniin, jossa Vanhan liiton profeetat ympäröivät Kristusta, joka istuu valtaistuimella istuvan Äitinsä sylissä.
Maria Jumalan valittuna
Juhlan teksteissä Marian syntymisen ja varttumisen yksityiskohdat käsitellään melko pintapuoleisesti. Näin iikosin tekstistä käy ilmi, että kyseessä oli monella tavalla poikkeava tapahtuma, johon liittyivät olennaisesti rukous ja lupaus.
Maria on paitsi erityinen lapsi, myös Jumalan valittu: ”Joakimin ja Annan harras rukous ja monet huokaukset hedelmättömyyden ja lapsettomuuden tähden tulivat otollisena Herran korviin. Joakim rukoili hartaasti ylhäällä vuorella ja Anna kesti ylenkatsetta puutarhassa”. Hedelmättömästä äidistä syntymisen nähdään viittaavaan lapsukaisen tulevaan suureen asemaan: ”Neitseen jalo syntyminen hedelmättömästä äidistä ihmeellisesti ilmaisee synnyttäjän suuren arvon”. (1.kanonin 5.veisun tropari)
Teksteissä mainitaan useaan otteeseen apokryfinen kertomus siitä, että ”lupauslapsena” Maria luovutettiin Jerusalemin temppeliin kasvatettavaksi: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä saatetaan pienokaisena enkelten ruokittavaksi pyhään temppeliin” (2.kanonin 1.veisun tropari). Syy siihen paljastuu: ”että Sinä… hurskaudessa kypsyisit Herran Äidiksi” (2.kanonin 6.veisun tropari).
Juhlan sanoma painottaa siis selvästi Vanhan liiton lupausten täyttymistä ja pelastustyön alustamista Marian syntymisessä – yksityiskohtien kustannuksella.
”Elämän Äiti, joka pimeyden poistaa, syntyy tänään Daavidin siemenestä…”
Aivan keskeiseksi nousee juhlan teksteissä Jumalan lupaus kuningas Daavidille: ”Kun se aika koittaa, Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Hän saattaa maassa voimaan oikeuden ja vanhurskauden.” (Jerem. 33:15) Lupaus sai tukea myös Jesajan messiaanisesta profetiasta: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen altansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (Jes. 9:5-6).
Jumalanäidin ansioista tämä lupaus on täyttyy: odotettu Messias, Jumalan Poika ja Vapahtaja syntyy Daavidin sukuun. Vaikka evankeliumissa ei ole suoranaisia viittauksia Marian kuulumisesta Daavidin sukuun, kirkon perinne todistaa vahvasti, että hän oli kuninkaan ja profeetan jälkeläinen. Daavidista tulee Jeesuksen Kristuksen esi-isä. Asiasta kerrotaan juhlan 1.katismatroparissa:
”Ilmoita Daavid, mitä Herra on Sinulle vannonut! Daavid vastaa: ”Sen, mitä Hän on minulle vannonut, on Hän täyttänytkin. Hän on antanut sukuuni Neitseen, josta on syntynyt Luoja, Kristus, uusi Aadam, kuningas valtaistuimelleni.”
”Profeetta nimitti pyhää Neitsyttä suljetuksi portiksi, joka on varattu yksin Jumalalle…”
Toinen tärkeimmistä messiaanisista profetioista, jonka kirkon perinteessä on katsottu liittyvän Messiaan neitseestä syntymiseen, on profeetta Hesekielin teksti, jonka luetaan juhlavigiliassa paremiana: ”Tämä portti pysyy suljettuna. Sitä ei ole lupa avata, eikä kukaan saa kulkea siitä. Herra, Israelin Jumala, on tullut siitä temppeliin, ja siksi se pysyy suljettuna.” (Hes. 44:1-4).
Tämä teksti paitsi kuvaa Jerusalemin temppeliä, myös viittaa Paratiisin porttiin, joka sulkeutui ihmiseltä syntiinlankeemuksen seurauksena. Neitsyt Marian syntymä paljastuu askeleeksi kohti Jumalan Pojan ihmiseksi syntymistä: ”Tänään puhaltavat pelastusta enteilevät tuulet” (Avuksihuutostikiira 6.säv.). Näin Neitsyt Mariasta tulee pelastukseen ja uuteen elämään johtava portti, josta Jumala syntyy ihmiseksi: ”Sen kautta kävi Herra, sinettejä murtamatta tuli siitä ulos kaikkein Korkein. Hän on lunastanut meidän elämämme turmeluksesta.” (Hypakoe, 2.säv.)
Käännekohta pelastushistoriassa
Juhlatekstien valossa Jumalanäidin syntymä on monella tavalla pelastushistorian ja luomakunnan kohtalon käännekohta. Vanhan liiton kirous oli, ettei ihminen onnistunut missään vaiheessa täyttämään lain vaatimuksia.
Paratiisin portti pysyi kiinni, ja pelastus jäi hartaimmankin kilvoittelijan ulottumattomiin. Hengellinen työ oli vaarassa jäädä hedelmättömäksi: ”Kuka sitten voi pelastua?”. Ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Kristus muutti tämän asetelman perustavanlaatuisesti: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Matt.19:25). Juhlan kirkkoveisuissa todetaan: ”Meidän luontomme hedelmättömyyden aika on ohi” ja vielä ”tänään alkaa Jumalan armo hedelmällisen toimintansa…” (Avuksihuutostikiirat 6.säv.)
Kirkon jumalanpalvelustekstit eivät siis ole pelkkä ”koriste”, vaan ne johdattavat keskittyneen rukoilijan ymmärtämään juhlan merkityksen ja sanoman jo ennen papin opetuspuhetta.
Olkaamme siis vakaat Jumalansynnyttäjän syntymän juhlan jumalanpalveluksissa, jotta voisimme yhtyä katabasin sanoihin: ”Minä kuulin, oi Herra, huolenpitosi salaisuuden, minä ymmärsin tekosi ja ylistän jumaluuttasi!”
Lopuksi voidaan panna merkille, että jotkut juhlan tekstit kertovat Kristuksen Neitseestä syntymisen tähtäävän Hänen ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseen. Näin Kristuksen pelastustyön päämäärä tulee esiin ja valmistaa kirkkokansaa samalla seuraavaan, 14. syyskuuta vietettävään Ristin ylentämisen juhlaan.
Patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje uuden kirkkovuoden alkaessa: ”Uskomme ekologisten periaatteiden soveltaminen määrittää koko ortodoksista identiteettiämme”
Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta Bartolomeos toivottaa koko luomakunnan muovaajan, herramme, Jumalamme ja pelastajamme Jeesuksen Kristuksen armoa, rauhaa ja laupeutta koko Kirkon täyteydelle.
Rakkaat esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa,
kaiken antajan, Jumalan, lempeällä sallimuksella astumme uuteen kirkkovuoteen, ylistäen hänen taivaallista nimeään kaikista jatkuvista ja runsaan hedelmällisistä hankkeista, jotka Kristuksen suuri Kirkko on käynnistänyt luomakunnan suojelemiseksi. Ekumeeninen patriarkaatti ei ole ainoastaan jo hyvin varhain korostanut ympäristöasioiden tärkeyttä, vaan myös kiinnittänyt huomioita ongelmien juurisyihin, jotka ovat luonteeltaan sisäisiä, hengellisiä ja eettisiä, ja ehdottanut ratkaisuja ortodoksisen eukaristisen ja askeettisen eetoksen pohjalta.
On mahdollista sanoa, että juuri ortodoksisuus, uskossaan, palveluelämässään ja todistuksessaan, on ympäristöystävällinen kristinuskon muoto. Kun kirkkovuoden alku julistettiin ympäristön puolesta rukoilemisen päiväksi, kyse ei ollut vain reaktiosta nykyiseen ekologiseen kriisiin, vaan kyse oli enemmänkin Kirkon elämän luonnollisesta jatkeesta sovellettuna ekologiana. Aivan alusta asti olemme julistaneet ympäristön ja ihmispersoonan kunnioittamisen erottamattomuutta, ajatusta, joka tuo esiin ympäristöongelmien ja yhteiskunnallisten ongelmien yhteen kietoutumisen ja yhteiset juuret. Vieraantuminen Jumalasta ruokkii omistushaluista ja hyväksikäyttävää asennetta luomakuntaa ja muita ihmisiä kohtaan, kun taas elämä Kristuksen mukaisesti toimii lähteenä herkkyydelle ja tahdikkuudelle luomakuntaa kohtaan sekä filantropialle. Kuten Herra itse lausui: ”Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä.” (Matt. 7:17-18)
Hengellisten arvojen kunnioittaminen terävöittää arvostelukykyämme sen suhteen mikä on hyvää ja mitä olisi tehtävä. Välinpitämättömyys tuonpuoleisuutta kohtaan, ja tästä seuraava antropomonismi, johtavat ihmisen vangitsemiseen pelkän maallisen piiriin, mikä tarkoittaa hänen vapautensa kaventamista vain käytännön sanelemiksi valinnoiksi ja päätöksiksi. Tähän liittyy pinnallinen käsitys todellisuudesta sekä hyvän samaistaminen sen kanssa mikä sattuu olemaan hyödyllistä.
Sen lisäksi, että meitä kutsutaan nyt suremaan kaikkea sitä ekologista vauriota mikä on jo tapahtunut, meitä kutsutaan akuutisti nyt ekologiseen katumukseen ja radikaaliin mielenmuutokseen ja toisenlaiseen käytökseen luomakuntaa kohtaan. Tämä kutsu sisältää haasteen myös ylittää se virhepäätelmä, jonka mukaan ympäristölle tuhoisa ja itseään säätelevä talousjärjestelmä olisi ainoa mahdollinen vaihtoehto kehitykselle. Tuo näkemys ainoastaan ruokkii naiivia uskoa luonnon kykyyn korjata itseään loputtomasti huolimatta ihmisen sille kasaamasta painolastista, kuten ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja sen tuhoisat globaalit seuraukset. Tämän lisäksi nykypäivän täyttää kokonainen kauhukabinetti: sotahuudot, pommitukset, ohjukset ja räjähdykset, jotka hukuttavat säälimättömän väkivallan viattomien uhrien huudot ja luomakunnan vaikerruksen alleen. Planeettamme tulevaisuus tulee olemaan joko ekologinen ja rauhallinen tai sitten sitä ei ole lainkaan.
Ekumeeninen patriarkaatti jatkaa työtään luonnon suojelemiseksi, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden edistämisen ohella, ja tulee ylläpitämään ekologisia teemoja keskeisinä teemoina kristittyjen ja uskontojen välisissä dialogeissa. Ekumeeninen patriarkaatti tulee pitämään esillä kansainvälisten järjestöjen, ympäristöjärjestöjen, tiedeyhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan tasolla kristillisiä ympäristöystävällisiä periaatteita. Olemme luottavaisia, että yhteistyö ekologian saralla voimistaa ymmärrystämme jaetusta vastuustamme tulevaisuudesta sekä avaa uusia ja suotuisia näköaloja.
Palaten edelliseen opetuspuheeseemme, jälleen kerran kutsumme äitikirkon kaikkia metropoliittakuntia, seurakuntia ja luostareita ympäri maailmaa kehittämään yhteisesti koordinoitua toimintaa ja paikallisia tekoja uskovaisten mobilisoimiseksi, erityisesti opettamalla nuorempaa sukupolvea. Uskomme ekologisten periaatteiden soveltaminen määrittää koko ortodoksista identiteettiämme.
Tässä hengessä toivotamme teille kaikille siunausta ja hedelmällistä uutta kirkkovuotta hyvien ja Jumalalle otollisten töiden merkeissä. Kutsumme Kristuksen Suuren Kirkon lapsia ympäri maailmaa elämään ympäristölle suotuisalla tavalla ja veljellisessä rakkaudessa, rukoilemaan luomakunnan ja rauhan puolesta, kamppailemaan luonnollisten elinympäristöjen eheyden ja kestävyyden puolesta sekä vaalimaan solidaarisuuden kulttuuria. Kaikkein pyhimmän Jumalanäidin esirukousten ja suojelun kautta pyydämme teille kaikkivoivan Luojamme ja armollisen rakkauden Jumalan suurta armoa.
Siunattua kirkkovuotta, veljet ja lapset Herrassa!
1.9.2025 Palava esirukoilijanne Jumalan edessä +Bartolomeos
Kuuntele
