Haminan piispa Sergei täyttää 60 vuotta – mahdolliset muistamiset toivotaan osoitettaviksi Kolttakulttuurisäätiölle
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Pentti Potkonen
Oulun hiippakunnan piispan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei täyttää 60 vuotta kirkkaalla viikolla, 23.4.2025.
Syntymäpäiväjuhlaa vietetään Tuomaan sunnuntaina 27.4.2025 Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa klo 10 alkavalla liturgialla, jonka jälkeen seurakunta tarjoaa juhlalounaan seurakuntasalissa (Torikatu 74, Oulu). Kaikki ovat tervetulleita!
Mahdolliset muistamiset piispa Sergei pyytää osoittamaan Kolttakulttuurisäätiölle. Tilinumero on FI58 5641 4220 0433 72. Viite: ”Piispa Sergei 60”.
Erämaakilvoittelijoiden arkea: pelkkä viitta vaatetuksena ja ruoaksi suolaa ja leipää
Ovatko erämaaisien ja -äitien kertomukset tuttuja? Nykykristityn näkökulmasta he voivat näyttäytyä kaukaisilta pyhiltä ihmisiltä, joilla ei ole kosketuspintaa meidän elämäämme. Voisiko heidän arkielämänsä tarkastelu lähentää meitä pyhiin ihmisiin, jotka elivät myöhäisantiikin aikaan erämaissa? Tämä näkökulma voi auttaa meitä tutkimaan pyhien elämää suuren paaston aikaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Porfyrios Kärkkäinen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Erämaaisien pääasialliset vaikutusalueet olivat Mesopotamia, Syyria, Egypti ja Kappadokia. He halusivat harjoittaa ankaraa askeettista elämäntapaa vetäytymällä erämaihin ja siten erottautua maailmasta. Askesis-sana tarkoittaa harjoitusta, harjoittelemista, tehtävien tekemistä ja suorittamista. Antiikin ajalla askesis vähitellen muotoutui tarkoittamaan kurinalaisuutta. Esimerkiksi urheilijat harjoittivat askeesia noudattamalla kurinalaisesti tarkkoja urheilusuorituksiaan.
Ilmeisesti antiikin ajan askeesiin liitetty kurinalainen elämä kiehtoi erämaaisiä. Erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia askeettisia elämäntapojaan fyysisesti ja ruumiillisesti. He ajattelivat ruumiista sekä negatiivisesti, että positiivisesti. Toisaalta he syyttivät ruumista monista ongelmista ja toisaalta he ymmärsivät ruumiinkin tarvitsevan huolenpitoa. Usein kilvoittelu oli ruumiillista, minkä vuoksi sen toimintoja pyrittiin hillitsemään kurinalaisesti. Ortodoksinen uskomme on myös ruumiillista, sillä se koskee muun muassa liturgista elämää ja paastoa.
Ruumis osallistuu hengelliseen elämään ja sen ylläpitoon, jossa hyveenä on kurinalaisuus. Esimerkiksi paastoa harjoitetaan ruumiillisesti, että saataisiin ruumiilliset himot ja halut kuriin. Ruumiilla myös osallistutaan kokonaisvaltaisesti liturgiseen elämään, jolloin toisinaan seistään ja toisinaan kumarretaan ikoneita ja lisäksi tehdään vaikkapa ristinmerkkejä.
Kirjoituksessa ensimmäiseksi luon katsauksen siihen, kuinka erämaaisien ja -äitien arkielämä näkyy yksityiselämässä, luostarielämän arjessa ja erämaaisien elinkeinon harjoittamisessa. Tämän jälkeen siirryn loppupäätelmiin, joissa pohdin, kuinka muinaiset kertomukset voisivat tulla lähemmäksi myös meidän elämäämme.
Erämaaisien yksityisestä kilvoitteluelämästä
Myöhäisantiikin ajalla askeettien arkielämästä on tallennettu paljon aineistoa hagiografisessa kirjallisuudessa, jolla tarkoitetaan pyhien isien ja erämaaäitien kertomuksista koostettuja kirjoituksia. Usein artikkelit ja kirjoitukset keskittyvät enemmän käsittelemään erämaaisien opetuksia ja elämänviisauksia, jotka auttavat heidän kuulijoitaan tai lukijoitaan edistymään kilvoituselämässä.
Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, millä tavalla he elivät arjessa ja miten heidän arkielämänsä näkyy varhaisissa kirjoituksissa. Tässä artikkelissa tarkastelen erämaaisien ja -äitien arkielämää siinä määrin, kun se näkyy 300–600 luvuilla kirjoitetuissa hagiografisissa teksteissä kuten piispa Palladioksen teoksessa Kilvoittelijaelämää, pyhistä isistä ja äideistä koostetuissa kirjoituksissa kuten Gerontikon ja Jerusalemin patriarkka Sofronin kirjoittamassa Maria Egyptiläisen elämäkerrassa. Näissä kirjoituksissa askeettien arjesta olevat viitteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: askeettien yksittäiset elintavat, elämää luostareissa ja elinkeinoon ja työskentelyyn liittyvät teemat.
Hagiografiset teokset ovat osana exemplum-kirjallisuutta, jonka tarkoituksena on opettaa esimerkkien tavoin. Ne ovat kirjoitettu, jotta niiden avulla saarnaajat esimerkkien tavoin opettaa moraalia kuulijoilleen. Tarinoiden sisältö on arkista, ja ne kuvaavat tuttuja ilmiöitä ja ovat yksinkertaisia; kertomuksilla voi olla joskus jopa hauskoja ja humoristisia piirteitä. Hagiografeissa on nähtävissä äärimmilleen vietyä itsensä kieltämistä, jopa masokistiseen ajatteluun vievää asketismia, jossa ideaalina oli täydelliseen puhtauteen vievä elämäntapa. Tähän elämäntapaan liittyy maailmallisuudesta erottautuminen, jossa kestävyys ja kurinalaisuus koettiin suurena hyveenä.
Usein erämaaisien elämää kuvaavissa kertomuksissa näkyy edellä mainittu kurinalainen elämä myös arkielämässä. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrottiin, että hän kurinalaisesti kokosi kiviä, joista hän sai rakennettua keljoja muille kilvoittelijoille. Häneltä kysyttiin, miksi hän vielä seitsemänkymmenvuotiaana haluaa rasittaa ruumisparkaansa niin voimakkaasti. Doroteos vastasi: ”Se kuolettaa minua, niin minä kuoletan sitä.” Tällaisella asenteella Doroteos teki arjessaan keljoja, jotta mutkin kilvoittelijat saisivat oman kilvoittelupaikkansa.
Erämaaisien yksityiselämästä mainitaan teemoja kuten pukeutuminen, nukkuminen ja syöminen. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa Isidoros-niminen pappi pukeutui pelkkään viittaan. Vaatetuksesta tai oikeastaan vaatetuksen puutteesta kerrotaan Maria Egyptiläisen elämänkerrassa. Maria lähti oman prostituutionsa tähden Egyptin erämaahan kilvoittelemaan ankarasti, sillä hän katui syvästi tekojaan. Siellä hän tapasi neljänkymmenenseitsemän vuoden jälkeen pappi Zosimaksen. Zosimas ei kyennyt katsomaan alastonta Mariaa ja vaati häntä ottamaan oman päällysvaatteensa, jotta he kykenivät keskustelemaan keskenään.
Kilvoittelijaelämää-teoksessa ja Gerontikonissa on erikoisia nukkumiseen liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrotaan, että hän torkahti vain syömisten yhteydessä, jolloin häneltä usein torkahtaessaan tippui leipäpala suusta. Muuten hänestä kerrotaan, että hän ei tahallaan halunnut nukkua missään, vaan halusi kilvoitella työtä tekemällä. Puolestaan Gerontikonissa mainitaan abba Gelasioksesta, että hän nukkui taivasalla.
Erämaaisien ja -äitien syömistottumuksista on runsaasti kertomuksia, että he söivät pääasiassa vain suolaa ja leipää. Esimerkiksi Gorontikonissa pappi Eulogion ja abba Helladios söivät vain suolaa ja leipää ravinnokseen. Heistä abba Helladios usein söi istualtaan ravintonsa, mutta hän ajatteli pääsiäispäivänä, että hän halusi nähdä hieman vaivaa pääsiäisenä, joten hän söi seisaaltaan.
Hagiografisessa kirjallisuudessa leimallista oli liharuoasta kieltäytyminen, eli kukaan erämaaisä tai -äiti ei syönyt lihaa. Ankarimpia syömistottumuksia on Kilvoittelijaelämää-teoksen kertomuksessa Heronista, joka tyytyi syömään joka kolmas kuukausi tulemalla osalliseksi pyhään mysteerioon eli ehtoolliseen. Hän söi myös löytämiään villiyrttejä.
Hagiografioissa on myös kertomuksia, joissa pidetään suositeltavana syödä vähän joka päivä. Lisäksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa kerrotaan pyhästä Euagrioksesta, että hän ei syönyt mitään ruokaa, joka on tulella paistettua, vaan tyytyi raakoihin vihanneksiin. Tosin joskus hänen sairastuttuaan hän söi hieman tulessa paistettuja ruokia.
Myöhäisantiikin luostareista on kosolti arkeologista ja tekstipohjaista aineistoa – erityisesti Egyptin ja Palestiinan luostareista. Sen sijaan varhaisantiikin luostareista on enemmän tekstipohjaista aineistoa. Dokumentoidut papyrukset ovat osoittaneet, että luostarielämästä on laajasti tietoa, kuten askeettien elämästä kaupungeissa ja kylissä, joissa he elivät joko yhteisöissä tai omissa oloissaan eristäytyneenä maailmasta. Luostarielämässä johtajina toimivat abbat, jotka säätivät luostarielämän järjestyksen. Luostarielämän arjessa abbat pyrkivät ohjaamaan oppilaitaan järjestelmälliseen elämäntapaan, jossa aterioidaan yhdessä ja pidetään sekä yhteiset että yksityiset rukoushetket. Lisäksi he pyrkivät ohjaamaan munkkien elämää, että he viettäisivät aikaa keljoissaan rukoilemassa.
Egyptin Valkoisen Luostarin arkkimandriitta pyhä Shenoute (348–465 jKr.) puhui luostareista kirkkoineen, että niissä yhdistyi Jumalan Henki ja ruumis, joka on materiaaleista koostuva kirkko. Luostari kirkkoineen ja munkkeineen edustaa sakraalia tilaa, jossa jumalanpalveluselämä ja ylistäminen toteutuu. Tämän vuoksi munkit muuntautuvat pyhäköksi, joka rakentuu hengellisen huoneen elävistä kivistä pyhää jumalanpalvelusta varten. Siksi luostarit ja niiden munkit muodostavat yhteisön, jossa kilvoitellaan hyveiden saavuttamiseksi, jossa on kyseessä ruumiillinen kurinalaisuuden harjoittaminen ja täydellinen jumalallistumisen saavuttaminen.
Luostareissa elävien askeettien arjesta Kilvoittelijaelämää-teos ja Gerontikon kertovat monipuolisesti. Viittauksia on muun muassa yhdessä syömisestä, tekemisestä ja yhteisestä jumalanpalveluselämästä. Esimerkiksi abba Apolloksen kertomuksessa on lyhyt kertomus pääsiäisjumalanpalveluksen jälkeen tapahtuvasta syömisestä: ”Tuli pääsiäisjuhla, ja kun he olivat toimittaneet jumalanpalveluksen luolassa, he valmistautuivat syömään sitä, mitä heillä oli.”
Luostareissa, jotka sijaitsivat Nitrian vuorella, oli tapana käydä kirkossa vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Piispa Palladios kirjoitti, että siellä saattoi kuulla illalla hymnejä, veisuja ja psalmeja, joita laulettiin Kristukselle joka luostarissa. Tästä haltioituneena Palladios tunnelmoi: ”Voi kuvitella tulleensa ilman kohottamana nautinnon paratiisiin.” Hän kirjoitti myös, että kukaan ei syönyt ennen kuin abba Apollos oli toimittanut kiitosrukouksia Kristukselle. Näin he tekivät päivittäin, ja Apolloksen ympärille kokoontunut väki kuunteli hänen opetustaan aina nukkumaanmenoon asti. Palladioksen mukaan he myös opettelivat joka päivä kirjoituksia ulkoa ja ylistivät Jumalaa lakkaamattomin hymnein.
Nitrian vuorilla luostareissa oli myös tapana majoittaa vieraita. Kuitenkin viikon jälkeen jokaisen vieraan tuli osallistua työntekoon esimerkiksi puutarhassa tai keittiössä, jotta voisi jatkaa vierailuaan luostarin asukkaana.
Erämaisien elinkeinoja
Hagiografisessa kirjallisuudessa esiintyy myös elinkeinoon liittyviä teemoja. Erämaaisillä oli erilaisia ammatteja ja työmuotoja, joista jotkut ovat tuttuja myös meidän ajassamme. Hagiografisen kirjallisuuden elinkeinoon liittyvät teemat sijoittuvat luostarikontekstiin.
Luostareilla oli tapana erikoistua tiettyjen tuotteiden tuottamiseen kuten puuvillan kehruu, verkkojen ja palmun lehvien punominen. Elinkeinoina olivat myös lampaiden paimentaminen ja toreilla myyminen. Lisäksi valmistettiin paljon tuotteita, kuten laukkuja ja kankaita. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa on kertomus Nitriassa asuvista munkeista, joista sanottiin, että he valmistivat omin käsin kankaita, ettei kukaan olisi puutteessa. Nitrian vuorilla tekivät töitä myös leipurit ja lääkärit.
Hagiografisessa kirjallisuudessa kerrotaan myös, että useat askeetit eivät halunneet aiheuttaa murhetta toisille, minkä vuoksi he tekivät esimerkiksi tuuheita metsiköitä toisten käyttöön. Näin teki muun muassa abba OrKilvoittelijaelämää-teoksessa. Abba Or halusi varmistaa, ettei kenenkään muun veljen tarvitsisi etsiä kauempaa puita käyttöönsä. Myös köyhien avustaminen kuului oleellisena osana erämaaisien ja -äitien arkeen, kuten teki pappi Serapion, josta Palladios kirjoitti. Serapion teki omin käsin töitä elannokseen ja antoi siitä huomattavia osia köyhien avustamiseen. Hän muun muassa järjesti köyhien avustusta lastaamalla laivoja vehnällä ja vaatteilla, joiden vastaanottajina olivat Aleksandrian köyhät.
Sekä Kilvoittelijaelämää-teoksessa että Gerontikonissa on viitteitä korien punojista, joita olivat muun muassa abba Ualen ja abba Megetios. Abba Uales työskenteli korien punojana iltamyöhään, minkä seurauksena häneltä usein tipahti neula maahan. Abba Megetios puolestaan halkoi neulalla palmun versoja, joista hän teki kolme koria päivittäin, mikä riitti hänen elannokseen.
Kilvoittelija-elämää teoksessa on tarkka kuvaus arjen työtehtävistä, elinkeinoista ja yksityisestä elämästä – siitä, millä tavalla erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia kuuliaisuustehtäviään luostareissa. Palladios kirjoitti seuraavasti, kun hän kertoi abba Aftonioksen elämästä:
”Meillä on tapana ravita niitä (karjaa) ruumenilla, vihannesten perkeillä ja kaikilta jääneillä ruoanjätteillä, jotta ne eivät menisi hukkaan. Siat teurastetaan ja liha myydään, ja sairaat ja vanhukset syövät jalat, sillä tulot ovat rajoitettuja ja ihmisiä on paljon. Blemmyesten kansa nimittäin asuu heidän lähistöllään. Työvuorossa olevat nousevat varhain aamulla. Toiset huolehtivat ruoanlaitosta ja toiset pöydistä. Niitä katetaan kolmanteen hetkeen asti ja tarjolle pannaan leipiä, (rikka) sinappia, erilaisia oliiveita, naudanjuustoa, eläinten jalkoja ja pieniä vihanneksia. Voimattomat tulevat kuudennella hetkellä syömään. Heikohkot tulevat seitsemännellä hetkellä, toiset kahdeksannella, toiset yhdeksännellä, toiset kymmenennellä ja toiset myöhään illalla. Toiset tulevat joka toinen, toiset joka kolmas ja jotkut joka viides päivä, niin että jokainen ryhmä tuntee oman hetkensä. Samalla tavalla tekevät he työnsäkin. Joku viljelee maata, toinen puutarhaa, toinen työskentelee pajassa, joku leipomossa, toinen puusepänverstaassa, yksi värjäämössä, toinen nahkurinverstaassa, joku punoo suuria koreja ja joku toinen niin sanottuja vasuja, pieniä koreja. He opettelevat ulkoa myös kaikki Kirjoitukset. Heidän lähellään on neljänsadan naisen luostari, jossa noudatetaan samaa järjestystä, samanlaista vaellusta, mutta ei samanlaista vaatetusta. Naiset ovat Niilin virran toisella puolella, miehet heitä vastapäätä. Jos neitsyt kuolee, toiset neitseet valmistavat hänet hautaukseen ja vievät hänet joen rannalle. Veljet tulevat veneellä ylitse mukanaan palmun ja öljypuun lehviä, vievät hänet psalmeja laulaen toiselle rannalle ja hautaavat hänet omiin hautoihinsa. Paitsi pappia ja diakonia ei kukaan munkeista mene naisten luostariin, ja hekin vain sunnuntaisin.”
Mitä nykyihminen voisi soveltaa omaan elämäänsä?
Vaikka erämaaisät ja -äidit elivät kurinalaista elämää, heillä oli vastaavia tarpeita kuin muillakin ihmisillä. He söivät, kävivät kirkossa ja tekivät töitä, jotta saisivat elinkeinonsa, josta he pystyivät jakamaan myös puutteenalaisessa tilassa eläville ihmisille. Erämaaisien ja -äitien arkielämän tarkastelu voisi opettaa meillekin sitä, kuinka elää arjessa kilvoitellen ja kurinalaisesti. Esimerkiksi abba Doroteoksen elämä keljojen rakentajana voisi opettaa meitäkin suuntaamaan katseemme itsestämme toisiin ihmisiin. Toisin sanoen pohtia, kuinka rakentaa ”keljoja” muille ihmisille eli olla avuksi toisille.
Erämaaisien ja -äitien yksityiselämän paastokilvoitukset ja muut kilvoitusmuodot saattavat kuulostaa ankaralta maallikon korviin. Kaikissa näissä kilvoituksissa, kuten syömistottumuksiin liittyvissä tavoissa, on hyvä huomioida, että erämaaisät ja -äidit olivat kokeneita kilvoittelijoita. He kaikki elivät luostariyhteisössä, jossa heillä oli hengellinen ohjaus tukenaan.
Tämän vuoksi on syytä pohtia oman rippi-isän kanssa, millainen kilvoitusmuoto voisi olla itse kullekin paras toteuttaa. Hengellinen ohjaus on tärkeää, kun pohditaan, kuinka tulisi kilvoitella omassa elämässä. Juuri tämän vuoksi on tärkeää keskustella oman rippi-isän kanssa siitä, kuinka erämaaisien ja -äitien elämäntapaa voisi soveltaa henkilökohtaisessa kilvoituselämässä – varsinkin nyt paaston aikana.
Luostarielämä myöhäisantiikissa voi tuntua hyvin kaukaiselta tämän päivän maallikolle. Kuitenkin kirkkoyhteisöt voitaisiin nähdä vastaavina yhteisöinä kuin luostarit, joissa käytiin tiiviisti jumalanpalveluksissa ja osallistuttiin erilaisiin tehtäviin. Tämän esimerkin innoittamana on hyvä käydä kirkossa säännöllisesti paaston aikana ja pohtia, mikä voisi olla oma paikka kirkkoyhteisön sisällä.
Lisäksi erämaaisät ja -äidit työskentelivät erilaisissa elinkeinoon liittyvissä ammateissa, jotta luostarit ja he itse voisivat pysyä toiminnassa. Erämaaisien ja -äitien ammatit lähentävät meitä heihin, sillä he tekivät tavanomaisia töitä, joita mekin teemme tänä päivänä. Mekin voimme palvella Jumalaa tekemällä työtä erilaisissa ammateissa parissa ja kilvoitella, että tekisimme sen mahdollisimman hyvin.
Erämaaisistä ja -äideistä kerrotut teokset ovat meille rikas ja hedelmällinen puutarha, jossa voimme viipyä Suuren paaston aikana.
Pyhät erämaaisät ja -äidit, rukoilkaa meidän puolestamme, jotta kestäisimme Suuren paaston kilvoitukset matkallamme kohti Pyhän Pääsiäisen iloa!
Kirjoittaja on teologian maisteri.
Pääkuva ylhäällä: Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 15.3.2024, mutta sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi myöhemminkin erämaaisien ja -äitien muistopäivien aikaan.
Nainen ja kirkko: Naisdiakonit apostolisena aikana (osa 1)
Tässä tekstissä tutustutaan diakoni-instituution syntyyn ja naisdiakonien asemaan Uuden testamentin kuvaamana apostolisena aikana. Myöhemmin julkaistavassa toisessa osassa tarkastellaan muutamien varhaisen ajan teologien ja opettajien näkemyksiä apostolisen aikakauden naisdiakonaatista.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Following Hadrian,/Wikimedia Commons
Ortodoksisen ymmärryksen mukaan kirkko on kutsuttu ratkaisemaan sitä koskevat asiat perinteen pohjalta traditiota luovasti soveltamalla. Tähän liittyen varhaisimpina aikoina esitetyt näkemykset ovat merkityksellisiä, sillä ne muodostavat tradition ketjun ensimmäiset lenkit.
Diakonin tehtävä syntyi tarpeesta
Pyhän Hengen vuodatus, apostolien ja tavallisten kristittyjen julistustyö ja kristillinen elämäntapa saivat kirkon kasvamaan nopeasti. Kasvava ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta”. Yhteys toisiin ja Kristukseen ehtoollisessa muovasivat kirkkoa: “uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat” (Ap.t. 2:42). Kasvun myötä syntyi tarve erilaisille palveluviroille.
Ensimmäiset diakonit valittiin Jerusalemissa apostolisen ajan alkupuolella. Syy viran perustamiseen oli kiista, joka syntyi maassa syntyneiden ja diasporassa syntyneiden juutalaiskristittyjen välillä. Erimielisyys koski leskille annettujen avustusten jakamista. Avustusten jakoa hoitamaan asetettiin seitsemän diakonia, jotka vihittiin kätten päälle panon toimituksella. Pian tämän jälkeen diakoni Stefanoksesta tuli kirkon ensimmäinen marttyyri. (Ap.t. 6–8)
Tehtävään valituista ei käytetty tässä vaiheessa diakonin arvonimeä, sillä toimenkuva oli vasta muotoutumassa. Heidän valittiin kuitenkin “pöytäpalvelukseen” (diakoneintrapezais), jotta apostolit kykenivät keskittymään “sanan palvelukseen” (diakonia tou logou) (Ap.t. 6:1–4). Myös kirkon perinne tuntee heidät diakoneina.
Diakonin tehtävä ei ollut vielä liturginen, vaan liittyi avustustyöhön. Tehtävänkuva oli joustava, sillä diakonit julistivat myös evankeliumia ja opettivat. Diakoni Filippos jopa kastoi etiopialaisen hoviherran. Tarve ja tilanne määrittelivät tavan toimia. (Ap.t. 8)
Apostolisen ajan kirkon palvelutehtävien kokonaisuutta kutsutaan kolmisäikeiseksi. Tällä tarkoitetaan piispan (episkopos, 1. Tim. 3:1–2), papin (presbyteros, 1. Tim. 5:17–19) ja diakonin (diakonos, 1. Tim. 3:8–11) tehtäviä. Varhaisessa kirkossa oli myös esimerkiksi evankelistoja, profeettoja ja opettajia (Ef. 4:11).
Apostolien ajan naisdiakonit
Varhaisessa kirkossa toimi myös naisdiakoneja, joista esimerkkinä on apostoli Paavalin mainitsema ”Kenkrean seurakunnan diakoni (diakonos) Foibe” (Room. 16:1–2). Samaa arvonimeä käytettiin sekä mies- että naisdiakoneista (vrt. 1. Tim. 3:8).
Theodoretos Kyyroslainen (393–458) huomauttaa Kenkrean olleen niin iso kaupunki, että siellä oli myös naisdiakoni (Roomalaiskirjeen selitys 16.1–3). Onkin mahdollista, että naisdiakoneja toimi aluksi suurimmissa kristillisissä keskuksissa, sillä ne olivat tärkeitä kristinuskon voittokululle.
Rooman seurakunnan tuli ottaa Kenkrean seurakunnan diakoni Foibe vastaan ”Herrassa arvollisena”. (Room. 16:1–2) Apostoli Paavalin suositus ja kehotus kertoo naisdiakonien tärkeästä ja arvostetusta roolista apostolisena aikana.
Foiben toimen perusteella kirkon kolmisäikeiseen virkaan sisältyivät piispan, papin sekä mies- ja naisdiakonien tehtävät. Tähän viittaa myös Paavalin kirje Timoteukselle.
Naisdiakonit ja Paavalin kirje Timoteukselle
Kirjeessään Timoteukselle apostoli Paavali kuvaa ensin piispojen ja (mies)diakonien (diakonos) edellytyksiä. Tämän jälkeen hän toteaa, että myös “naisten/vaimojen” (gynaikas) tuli “samoin” olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:1–11).
Ilmaisu ”naiset/vaimot” jättää tulkinnan avoimeksi, minkä vuoksi Paavalin mainintaa naisista on selitetty eri tavoin. Heidän on ajateltu viittaavan seurakunnan naisiin yleisesti, diakonien vaimoihin tai johonkin naisten ryhmään, joka palveli kirkossa.
1) Heillä on samat moraaliset ja eettiset vaatimukset
Paavalin mainitsemien naisten tuli olla arvokkaita (semnous; kunnian arvoisia; jae.11). Sama edellytys liitetään Paavalin kirjeessä Titukselle presbyteereihin eli pappeihin (Tit. 2:3). Nämä naiset eivät saaneet puhua pahaa ja heidän tuli olla raittiita (jae 11). Raittiuden edellytys asetetaan myös edellä mainituille diakoneille (jae 8). Kirjeessä Titukselle (2:2) sama edellytys asetetaan presbyteereille. Toisaalta samankaltaisia vaatimuksia esitetään myös vanhoille miehille ja naisille yleensä (Tit. 2:2–3). Lisäksi Timoteuskirjeen naisten tuli olla kaikessa luotettavia (jae 11). Sama vaatimus esitetään edellä myös miesdiakoneille (jae 8; samansuuntaisesti myös Ap.t. 6:5).
Apostolin asettamat edellytykset Timoteuskirjeessä mainituille naisille ovat hyvin samankaltaisia niiden vaatimusten kanssa, joita asetettiin piispoille ja miesdiakoneille. Toisaalta ne ovat hyvin yleisiä kristillisiä hyveitä, joita kristittyjen tuli muutenkin seurata.
2) Heidän tulee olla sellaisia kuin diakonien kuuluu olla
Paavalin mainitsemien naisten rooli hahmottuu paremmin, kun tarkastellaan tekstin asiayhteyttä (jakeet 1–11).
Kuvaus alkaa piispojen (episkopos) edellytyksistä. Kun tullaan diakoneihin (diakonos), Paavali käyttää ilmaisua ”samoin” (ōsautōs; jae 8), sillä diakonien tuli olla moraalisesti samankaltaisia kuin piispojen. Naisten (gynaikos) edellytyksiä kuvatessaan Paavali käyttää jälleen kokonaisuutta yhdistävää ilmaisua “samoin” (ōsautōs; jae 11).
Yhdistävää termiä käyttäen syntyy virkoja kuvaava päättelyketju: sellaisia kuin piispat ovat, sellaisia tulee olla myös (mies)diakonien ja samalla tavalla naisten. Tämä voidaan ymmärtää niin, että Paavali tarkoittaa naisdiakoneja. Tätä tukee se, että kirkossa oli jo olemassa naisdiakonien tehtävä (Room. 16:1).
Voidaan otaksua, että diakonin arvonimeä oli Timoteuskirjeen katkelmassa hankala käyttää kahdesti peräkkäin (“diakonissa” ja “naisdiakoni” termit tulivat käyttöön vasta apostolien ajan jälkeen). Ilmaisutapa saattaa olla samanlainen vastinepari kuin Foibesta käytetyt nimitykset sisar ja diakoni (Room. 16: 1; tai myöhempänä aikana käytetyt ilmaisut nunna ja äiti).
3) Heidän tulee olla uskollisia ja tehtävään arvollisia
Tekstijakson lopussa Paavali toteaa, että diakonien on oltava yhden vaimon miehiä, ja heidän on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään (jae 12). Ilmaisun voi ajan tavan mukaisesti käsittää koskevan sekä miehiä että naisia. Tämän mukaan kirkon viroissa palvelevien miesten ja naisten tulee olla avioliitossaan uskollisia.
Apostoli Paavali päättää jakson rohkaisuun: “Ne, jotka hoitavat virkansa (palvelevat; verbistä diakoneō) hyvin, saavat arvostetun aseman ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.” (jae 13). Loppupäätelmä on looginen suhteessa tekstikokonaisuuteen, sillä myös esimerkiksi tekstissä mainittujen naisten tuli pyrkiä olemaan kunnianarvoisia (jae 11).
Johtopäätöksiä
Timoteuskirjeessä esiintyvä kolmen viran keskinäinen yhteys näyttää vahvalta, mutta tekstiä on yhä mahdollista tulkita siten, että se puhuu esimerkiksi diakonien vaimoista.
Kuva naisdiakonaatin apostolisuudesta – sellaisena kuin se ymmärrettiin patristisena aikana – tarkentuu, kun tarkastellaan seuraavien vuosisatojen kirjoittajien näkemyksiä. Tämä on seuraavan artikkelin teema.
Lähde: Stiefel (2016), Women Deacons in 1 Timothy: A Linquistic and Literary Look at ”Women Likewise…” (1 Tim. 3:11)
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).
Neulanpisto kerrallaan Jumalan kunniaksi – Leena Kuivalainen opettaa kulta- ja silkkilankakirjontaa Valamossa
Leena Kuivalainen opettaa Valamon opistossa kulta- ja silkkilankakirjontaa – tekniikkaa, jolla kirkkotekstiilejä on kaunistettu vuosisatoja. Aamun Koitto oli todistamassa, kuinka ikonikuvat ja ornamentit valmistuvat neulanpisto kerrallaan kymmeniä, ellei satoja tunteja vievien projektien aikana.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen
Joensuulainen Leena Kuivalainen on harjoittanut kulta- ja silkkilankakirjontaa vuodesta 2008 asti. Viimeiset viisi vuotta hän on toiminut opettajana Valamon kursseilla. Saman verran on kulunut aikaa siitä, kun venäläiset opettajat ovat viimeksi päässeet Valamoon – ensin esteenä oli korona, sitten sota.
– Minulle tuli paljon pyyntöjä, että voisimmeko kokoontua Valamoon jatkamaan töitämme. Siitä virisi pieni painostus minua kohtaan, jotta minä jatkaisin opettajana. Suostuin kokeilemaan yhden kurssin, ja siitä se on jatkunut.
Valamoon kokoontuvia taitajia Kuivalainen arvioi olevan kaikkiaan noin kaksikymmentä. Kirjonnan taito on välittynyt heille kurssien myötä venäläisiltä opettajilta, Nina ja Nadezha Osipovalta.
– He olivat oppineet kirjonnan Moskovan lähellä sijainneessa luostarissa, jossa tehtiin kulta- ja silkkilankakirjontaa, ja jossa oli koulu tätä varten.
Vuosien saatossa Valamossa on ollut oppilaita myös Suomen ulkopuolelta.
– Hollannista oli nunna käymässä, Yhdysvalloista ja Norjasta oli opiskelijoita. He tulevat, koska muualla Euroopassa tätä ei opeteta – Venäjää lukuun ottamatta.
Valmistuneista ikonikuvista Kuivalainen mainitsee jouluikonin, palmusunnuntain, pääsiäisikonin.
– Olen istuttanut työn analogiliinaan ja lahjoittanut niitä sitten Joensuuhun ja Lintulaan. Nyt minulla on työn alla ehtoollispeitteet kultakirjonnalla.
Kirjonnan opettaja Leena Kuivalainen esittelee kirjomaansa pyhän Helenan ikonia. Ikonin alla parhaillaan vielä kesken oleva suuri ehtoollispeite eli "ilma".
Välineinä kehys, neulat ja lankaa
Kirjojan työvälineet ovat melko yksinkertaiset: kehys, jolle pohjana toimiva kangas pingotetaan sekä joukko erittäin ohuita silmäneuloja ja lankoja. Välillä tarvitaan myös pieniä saksia, ja ikävissä, purkamista vaativissa tilanteissa myös pinsettejä. Lisäksi apuna on valaisimella varustettu ja oman jalkansa varassa oleva kookas suurennuslasi.
Kirjontatyö vaatii tekijältään huolellisuutta, tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, eivätkä herkät materiaalit anna sijaa hutiloinnille.
– Ensimmäisenä työnä tehdään risti, jonka avulla on helppo opettaa alku. Siinä on suorat sivut ja lisänä tuollaiset liljan kiehkurat, joissa on kaarevaa muotoa. Viikon työtunnit eivät riitä, Kuivalainen kertoo näyttäessään noin kämmenen alalle mahtuvaa mallityötä.
– Jos joudutaan purkamaan, niin lanka on vaihdettava ja silkki ei kankaana kestä purkamista montaa kertaa, vaan alkaa mennä rikki.
Tuulikki Matikainen kirjoo arkkienkeli Mikaelin kasvoja. Kurssilaisten mukaan kasvojen ja erityisesti silmien kirjominen on erityisen palkitsevaa työtä.
Tuulikki Matikainen on tullut toiselle kurssilleen.
– Tulin tänne tekniikan oppimisen takia. Tiesin, etten muualta tätä tekniikkaa saa.
Syksyllä järjestelyllä kurssilla aloitettu ensimmäinen työ on valmistunut, ja sijoituspaikkaakin on jo mietitty.
– Olin äärimmäisen iloinen, kun sain sen eilen valmiiksi. En tiedä vielä ihan varmasti, mutta voi olla, että se tulee virsikirjan kanteen.
Kurssilla kirjominen on ollut Matikaiselle vahva kokemus. Hän on alkanut työstää arkkienkeli Mikaelin ikonia.
– Minulle tämä on meditatiivinen kokemus. Kirjontatyöt ylipäätään ovat sellaisia, että minulla ei ole nälkä, vilu eikä väsy. On jotenkin mukavaa, kun Mikael alkaa minua tuosta katsella, ja moni muukin on sanonut samaa, Matikainen toteaa.
– Leena on koko tämän kurssin ajan sanonut, että työ alkaa neuvoa itse itseään. Tässä on käynyt juuri niin. Tulee niin voimakas tunnetila, että työ kaipaa vielä tämän ja tämän muutoksen. Materiaali, perinne ja oma kokemus muodostavat sellaisen vuorovaikutuksen, että se alkaa muokata tekemistä. Tämä on paljon syvempi kokemus kuin mikään muu kirjontatyö. Matikainen kertoo.
– Missään muussa rukous ei ole niin lähellä kuin kasvoja tehdessä. Sen pitää onnistua kerrasta, kun niitä ei voi oikein purkaa. Sitä tavallaan koko ajan rukoilee, että onnistuu, Kuivalainen pohtii.
Päivikki Lepistö on kokeneempi kirjoja. Häntä Valamon rauhaan vetää itse kirjontatyön ja ympäristön lisäksi myös kirjojien yhteisö.
– Olen ollut ensimmäisellä kurssilla vuonna 2010. Mutta välissä on ollut pitkä tauko, kun olin vielä työelämässä.
Luostariympäristö saa Lepistöltä suurta kiitosta työskentelyn mahdollistajana.
– Sekä työ että tämä koko ympäristö. Olen täällä kuplassa: en ole katsonut uutisia, maailma elää tuolla jossain ja minä olen täällä 12 tuntia päivässä tämän ääressä, eikä minun tarvitse huolehtia mistään. Ei tarvitse tehdä ruokaa tai imuroida, saan tehdä tätä pienin pistoin. Ja on tämä hyvä porukka. Tämä on kuin loma, A-luokan loma.
Lepistöllä on kurssilla työn alla ikoni itselleen tärkeästä pyhästä.
– Tämä on pyhä Tabitha, josta uudessa testamentissa mainitaan, että hän oli kätevä käsistään.
Vaikka kirjontaperinne on ikivanha, hyödyntävät kurssilaiset myös tietotekniikkaa. Lepistö on yhdistellyt kuvankäsittelyohjelmalla kahta ikonia luodakseen mallin nyt kirjottavalle kuvalle.
– Sillä Tabithalla, jolta minä otin tämän lankakorin, oli rumempi katse, joten kopioin sen tietokoneella tälle, Lepistö tunnustaa.
Lepistö tunnustaa saman kuin muutkin kurssilaiset.
– Seuraava työkin on jo suunniteltu, vaikka tämä on kesken.
Seuraava kulta- ja silkkilankakirjonnan kurssi Valamon opistossa järjestetään 27.10.2025 alkaen. Voit ilmoittautua kurssille täältä (Avaa uuden sivuston).
Pääkuva ylhäällä: Leena Kuivalainen ja Päivikki Lepistö suunnittelevat, kuinka jatkaa pyhän Tabithan ikonikuvan kirjontaa.
Hiljaisuutta vai somea? Igumeni Mikael tunnistaa hyödyt ja riskit, ja joskus saa myös ”kadota”
Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael on löytänyt sosiaalisen median tavaksi vastailla ihmisten kysymyksiin. Hän näkee somen papille tavaksi olla läsnä siellä, missä ihmiset ovat. Arkkimandriitta ei kuitenkaan ole unohtanut perinteistä kirjaa, vaan valottaa myös uusia kirjaprojektejaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen, Susanna Somppi | Kuva: Pentti Potkonen, Tapio Tiimonen, Grigorii Torkel. Kuvankäsittely ja rajaus: Aamun Koiton toimitus
Arkkimandriitta Mikael on Valamon luostarin johtajan kiireistään huolimatta aktiivinen pastoraalisen työn tekijä. Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata, että hän tekee tätä työtä myös sosiaalisen median kautta. Omaa sosiaalisen median käyttöään hän luonnehtii suurelta osin tiedon jakamiseksi.
– Oma aktiivisuuteni painottuu pääosin tiedon välittämiseen: vastaan tai kommentoin, jos joku kysyy tai ihmettelee jotakin – tai esittää väitteen, joka ei pidä paikkaansa. Toisinaan saatan ajatella itsekseni, miksi sellainen, jonka tiedän olevan perillä asiasta, ei vastaa kysyjälle.
Isä Mikael tiedostaa oman asemansa tuomat haasteet ja riskitekijät sekä korostaa rooliaan tiedon jakajana.
– Pappina ja munkkina täytyy olla varsin varovainen. Ihan mitä tahansa ei kannata sanoa. Olen hyvin varovainen mielipiteiden esittämisessä.
Myös huomio voi synnyttää riippuvuutta
Etenkin ortodoksisia keskustelufoorumeita tai some-kanavia seuratessa ei voi olla huomaamatta, että luostareidemme nunnat ja munkit ovat melkein kuin ortodoksisen maailman ”rock-tähtiä”: peukkuja satelee, kun kilvoittelijat ovat esillä.
Millaisia vaaroja tällaisessa some- ja myös mediahuomiossa piilee luostarikilvoittelijan näkökulmasta? Onko esimerkiksi olemassa riski, että kilvoittelijan mieli alkaa huomaamatta liiaksi kiinnittyä maalliseen?
– On monenlaisia vaaroja, isä Mikael myöntää.
– Lähtökohtaisesti munkkius ja nunnuus on pyrkimystä vetäytymään maailmasta, ja some-aktiivisuudella voi olla päinvastainen vaikutus. Se voi toisaalta häiritä kyseisen henkilön itsensä hengellistä kehitystä, mutta vaarana voi olla myös, että munkkius tai nunnuus alkaa vetää joitain puoleensa vääristä syistä; (joku) havaitsee, että munkki tai nunna saa huomiota ja arvostusta, ja syntyy halu tulla munkiksi tai nunnaksi, jotta itsekin saisi huomiota ja arvostusta. Runsasta some-huomiota tai muun median huomiota saavalle munkille tai nunnalle siitä huomiosta voi myös syntyä samanlainen addiktoiva vaikutus kuin millä tahansa muulla addiktoivalla asialla.
Arkkimandriitta Mikael muistuttaa, että aina ei tarvitse olla tavoitettavissa. Kuva: Pentti Potkonen
Maailmalta saa ”kadota” hetkeksi
Igumeni Mikael muistuttaa, että on tärkeää olla välillä tavoittamattomissa.
– Vaikka tällaisia vaaroja onkin, se ei tarkoita, etteikö sosiaalista mediaa voisi käyttää hyödyllisellä, varovaisella ja vastuullisella tavalla. Ennenkin munkit ja nunnat kirjoittivat kirjeitä, ja ihmisiä kävi tapaamassa heitä. Nykyään tuollaista toimintaa voi tapahtua myös sosiaalisessa mediassa. Kaikenlaiseen kommunikaatioon liittyy myös sellainen nykyajalle tyypillinen ilmiö, että odotetaan ja vaaditaan jatkuvaa tavoitettavissa olemista ja nopeaa reagointia. Näkisin, että munkeilla ja nunnilla on erityinen vastuu pyrkiä hidastamaan tuota kärrynpyörää. Niin oman hyvinvointinsa ja kilvoituksensa kannalta kuin myös muiden ihmisten opettamisen kannalta on varottava sellaista, että olisi aina tavoitettavissa tai että reagoisi aina kaikkiin yhteydenottoihin välittömästi. Entisinä aikoina kirjeen kulkeminen saattoi kestää viikkoja tai kuukausia.
Arkkimandriitan suhtautuminen somen käyttöön kirkollisena työvälineenä on varsin pragmaattinen, ja hän tarkastelee asiaa mahdollisuuksien kautta.
– Mielestäni sosiaalisen median voi nähdä välineenä, jonka kautta on mahdollista tehdä hyvää. Toki somessa – niin kuin monessa muussakin asiassa – on hyvät ja huonot puolensa. Somessa on mahdollisuus olla läsnä siellä, missä ihmiset viettävät aikaansa.
– Kaikenlaiseen kommunikaatioon liittyy myös sellainen nykyajalle tyypillinen ilmiö, että odotetaan ja vaaditaan jatkuvaa tavoitettavissa olemista ja nopeaa reagointia. Näkisin, että munkeilla ja nunnilla on erityinen vastuu pyrkiä hidastamaan tuota kärrynpyörää.
Tarkastelun kohteeksi pääsevät myös yhdistykset, joissa on perinteisesti kokoonnuttu keskustelemaan kiinnostavista asioista. Isä Mikael löytää samaa some-ryhmistä.
– Sosiaalisessa mediassa on eri ryhmiä ja foorumeja, joita ihmiset seuraavat. Kirkon piirissä on erilaisia yhdistyksiä, joiden aktiivisuus on hiipunut. Myös sosiaalisessa mediassa voi olla ihmisten sosiaalisen toiminnan piirejä, joissa voi tehdä paljon hyvää ja tavoittaa ihmisiä.
Luostarin johtajana isä Mikael kohtaa paljon kirkosta kiinnostuneita.
– Keskustellessani ortodoksisesta kirkosta kiinnostuneiden ihmisten kanssa käy monesti ilmi, että ensikontakti on tapahtunut somessa – tavalla tai toisella.
Esimerkkeinä isä Mikael mainitsee kiinnostavan videon tai päivityksen Instagramissa.
– Somella on tätä kautta myös lähetystyöllinen tehtävä. Siellä monet kokevat löytäneensä jotain, joka alkaa vetää puoleensa.
Igumeni Mikael on kertonut aiemmassa haastattelussaan olevansa perusluonteeltaan introvertti, vaikka hän onkin paljon ihmisten kanssa tekemisissä arjessaan luostarin johtajana. Kuva: Pentti Potkonen
Igumeni pohtii kirkon ja ihmisten digitaalista kohtaamista, vaikka ei ole asiaa varsinaisesti analysoinut. Hän perääkin tietoa ja tutkimusta asiasta. Erityisen lämpimästi entinen analyytikko suhtautuu kvantitatiivisiin menetelmiin. Aihe saa hänet suorastaan innostumaan.
– Olisi mielenkiintoista, jos olisi olemassa dataa. Olen ollut aina innostunut kvantitatiivisista menetelmistä. Minusta on hienoa, jos on mahdollista tehdä laskelma, joka kertoo totuuden.
Oman some-toimintansa tavoittavuutta pohtiessaan hän uskoo olevansa tehokkaampi tiedonjakaja sosiaalisessa mediassa kuin esimerkiksi vastatessaan sähköpostilla lähetettyihin kysymyksiin.
– On hyvinkin paljon ihmisiä, jotka käyvät tykkäämässä [kommenteista], mutta ihan mikroskooppisen pieni osa ottaa muuten yhteyttä kulloiseenkin aiheeseen liittyen. Luultavasti ainakin ne, jotka tykkäävät kommenteistani, ovat myös lukeneet ne. Kaikki eivät toki reagoi mitenkään, vaikka ovat lukeneetkin.
Vahvan ja monipuolisen kielitaidon omaavana isä Mikaelilla on mahdollisuus seurata myös muiden paikalliskirkkojen ja ulkomaalaisten sisällöntuottajien toimintaa.
– Minusta tuntuu, että monelle video on helposti lähestyttävä some-sisältö.
Sen sijaan videon luonne kerronnan välineenä saa hänet mietteliääksi.
– Entisaikoina tarinoita kerrottiin nuotiolla, sitten joku keksi kirjoittaa ne musteella paperille ja sitten keksittiin kirjapainotaito. Ihmiset lukivat kirjoja, mutta nyt nykyajan teknologia on mahdollistanut jälleen ”paluun” tarinankerrontaan: nyt kuunnellaan jotakuta, joka höpöttää videolla.
Vastaus kysymykseen videotuotannon lisäämiseen kirkossa on yksiselitteinen.
– Minusta tuntuu, että kannattaisi.
Isä Mikael ei kuitenkaan ole itse heittäytymässä varsinaiseksi some-persoonaksi, jos kohta hän on esiintynyt esimerkiksi Mamren tammistossa (Avaa uuden sivuston).
– Koska en ole videotuotannon asiantuntija, en osaa kertoa, miten video pitäisi toteuttaa. Aiheet voivat olla periaatteessa melkein mitä vain: kaikesta, mistä voidaan kirjoittaa kirjoja, voidaan tehdä myös videoita.
– Minusta video pitäisi kuitenkin toteuttaa luonnollisella tavalla; ikään kuin kertoja puhuisi katsojalle – eikä niin kuin minun Mamren tammisto -videoni, isä Mikael naurahtaa.
Myös laajempi keskustelu kirkon sosiaalisen median käytöstä ja digitaalisen opetuksen kehittämisestä olisi arkkimandriitan mukaan tervetullutta. Hän toivookin piispoilta johtajuutta asiassa.
– Olisi kirkollisesti ihanteellista, että piispat johtaisivat tässäkin asiassa kirkkoa. Piispat voisivat kutsua joukon kokoon. Esimerkiksi papiston koulutuspäivillä voisi olla aiheena kirkon opetus ja läsnäolo somessa. Voitaisiin järjestää myös muita keskustelutilaisuuksia tai seminaareja, jotka olisivat avoimia myös seurakuntalaisille.
Igumeni Mikaelin mielestä papin on tärkeää olla siellä, missä ihmiset ovat. Kuvituskuvassa on meneillään kesälampaiden siunaus Valamossa 2022. Kuva: Grigorii Torkel
Saavutettavuus on avainsana
Isä Mikael pitää tärkeänä, että ihmiset kokevat papin olevan saavutettavissa.
– Some tuo papin omalla tavallaan kansan keskuuteen. Edelleenkin jossain etelämmässä saattaa vaikkapa kreikkalainen kyläpappi istua kahvilassa ihmisten saatavilla. Some mahdollistaa papin läsnäolon toisella tavalla – siellä hän on esillä oman some-profiilinsa kautta.
– Ihmisille voi olla isompi kynnys mennä tapaamaan pappia virastoon tai hakeutua keskusteluun esimerkiksi kirkossa palveluksen jälkeen tai kirjoittaa sähköpostia. Siitä tulee ehkä vähän erilainen tunnelma, vaikka tietäisikin, että papille voi laittaa sähköpostia, soittaa tai mennä käymään virastossa. Sosiaalisessa mediassa pappi tulee profiilinsa kautta ehkä konkreettisemmin läsnä olevaksi.
Olipa kyse sitten kasvokkain kohtaamisesta tai sosiaalisesta mediasta, arkkimandriitta muistuttaa hyvästä käytöksestä ja kehottaa ajattelemaan, mitä on kirjoittamassa.
– On hyvä aina miettiä, voisinko sanoa tämän saman kasvotusten kuin mitä nyt ajattelin kirjoittaa. Ja jos kommentoi jotain ihmistä, joka ei itse ole kyseisessä keskustelussa mukana, on hyvä ymmärtää, että hän voi siitä huolimatta pystyä lukemaan, mitä hänestä kirjoitetaan.
Kirjoitushetkellä eletään suuren paaston aikaa. Isä Mikael muistuttaakin paaston lääkemäisestä luonteesta. Hengellistä paastoa ja silloin tällöin ilmiöiksi muodostuvia ”somepaastoja” ei kannata sekoittaa keskenään.
– Jos on havainnut ongelmia oman some-käyttäytymisensä suhteen, paaston aikana voi olla hyvä pidättäytyä sen (somen) käyttämisestä, jotta pääsisi terveemmälle pohjalle, mutta muuten se (some-paasto) ei ole tarpeen sen paremmin kuin täydellinen vaikenemiskilvoitus muutenkaan.
– On hyvä aina miettiä, voisinko sanoa tämän saman kasvotusten kuin mitä nyt ajattelin kirjoittaa.
Digitaalisen viestinnän ja somen ohella isä Mikael käyttää edelleen painettua sanaa tiedon levittämiseen. Esikoisteos Se on Herra!, on saanut hyvän vastaanoton.
– Ensimmäinen painos alkaa olla kohta jo loppuunmyyty. Uusi painos otetaan sitten, kun se loppuu.
– Lähes kaikki palaute on ollut positiivista; sen tyyppistä kirjaa on pidetty tarpeellisena. Ihmiset ovat kokeneet kirjan hengellisesti hyödylliseksi. Negatiivinen palaute liittyy oikeastaan siihen, että se on vähän liian kiireesti tehty: kirjaan on jäänyt kirjoitus- ja välimerkkivirheitä.
Igumeni Mikael ei ole hylännyt perinteistä kirjaa, vaikka onkin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Nytkin hänellä on tekeillä useampi kirjaprojekti. Kuva: Tapio Tiimonen
Esikoiskirjailija ei kuitenkaan aio jäädä laakereilleen lepäilemään, vaan uskaltaa paljastaa suunnitelmiaan pienen suostuttelun jälkeen.
– Minulla on kolme meneillään kirjaprojektia, ja ne ovat hyvin erilaisia kuin Se on Herra! -kirja. Lisäksi tekeillä olevat teokset ovat hyvin erilaisia keskenään, mutta kaikissa niissä on kuitenkin hengellinen aspekti. Yksi niistä on tietokirjamainen ja liittyy kirkkovuoteen: opas kirkkovuoteen eri näkökulmasta. Mitä palveluksissa tapahtuu ja millaisia erilaisia perinteitä liittyy mihinkin kohtaan kirkkovuotta. Se on ollut minulla suunnitelmissa kohta 20 vuotta.
– Sitten on kirja, joka on ollut tekeillä jo hyvin kauan aikaa. Tämän kirjan julkaisemiseen liittyy vielä enemmän epävarmuutta kuin Se on Herra! -kirjaan. Se on ehkä jonkinlaista runon ja proosan välimuotoa. Kolmas on historiallinen romaani, jossa on tarkoitus olla ortodoksinen hengellisyys mukana jossain määrin. Historiallisen romaanin osalta en ehkä tässä vaiheessa avaa näin julkisesti enempää. Sitten se käy ilmi, jos se joskus tulee valmiiksi.
la 19.4. klo 9 Suuren lauantai ehtoopalvelus ja liturgia, Uspenskin katedraali
la 19.4. klo 23:30 Pääsiäisyöpalvelus, Uspenskin katedraali. Pääsiäisyön aamupalvelus ja liturgia Uspenskin katedraalista televisioidaan Yle TV 1-kanavalla klo 23:55 alkaen.
ma 21.4. klo 9:30 Lasten pääsiäinen, Uspenskin katedraali
su 27.4. klo 10 Jumalallinen liturgia, Oulun katedraali
su 4.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Uspenskin katedraali
su 11.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Pyhän profeetta Elian kirkko, Helsinki
to 29.5. klo 10 Jumalallinen liturgia, Tikkurilan kirkko
Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen ikoni kuvastaa nöyryyttä ja katumusta
Pyhittäjä Maria Egyptiläisen (k. 500-l) muistoa vietetään suuren paaston viidentenä sunnuntaina ja huhtikuun 1. päivänä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Katariina Husso | Kuva: Henna Hietainen, Marika Minkkinen/RIISA
Ikoneissa pyhän Maria Egyptiläisen tunnistaa harmaista, vapaana laskeutuvista hiuksista, erämaakilvoituksen uurtaneista kasvon uurteista ja alastomasta vartalosta, joka on verhottu hänen elämäntarinansa tallentajan, pyhittäjä Zosimaksen, päällysviittaan.
Ikonin vasempaan alalaitaan on kuvattu Zosimaksen ja pyhittäjä-äidin ensitapaaminen Jordanin erämaassa. Erakkona 43 vuotta kilvoitellut Maria oli alaston, koska vaatteet hänen päältään olivat vuosien kuluessa lahonneet. Marian toiveesta Zosimas heitti päällysviittansa hänelle, jonka jälkeen kilvoittelija kertoi elämästään. Hän oli syntynyt Egyptissä ja karannut kotoaan 12 vuoden iässä Aleksandriaan, jossa vietti vuosia syntistä elämää. Eräänä päivänä hän näki kansanjoukon kiiruhtavan satamaan. Väkijoukko oli matkalla viettämään kunniallisen ja eläväksitekevän ristin juhlaa Jerusalemiin, ja Maria päätti nousta pyhiinvaeltajien mukana laivaan.
Jerusalemissa tapahtui kuitenkin ihme: hän ei pystynyt matkatoveriensa tapaan astumaan sisään kirkkoon, koska tuntematon voima esti hänen sinne pääsyn. Tapahtuma johti vahvaan mielenmuutokseen ja katumukseen, mikä vei Marian lopulta kilvoittelemaan erämaahan.
Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen ikonin yläosaan on kuvattu Kristus.
Kuva: Henna Hietainen/RIISA.
Erakko pyysi Zosimasta tuomaan hänelle Pyhän ehtoollisen seuraavan vuoden suurena torstaina. Ehtoollisen saatuaan Maria pyysi Zosimasta palaamaan vuoden kuluttua samalle paikalle, jossa he tapasivat ensimmäistä kertaa. Zosimas palasi vuoden kuluttua tapaamispaikalle, mutta löysi erakon makaamassa maassa kuolleena, kädet rinnalle asetettuina. Hiekkaan oli kirjoitettu sanat: ”Isä Zosimas, hautaa tähän nöyrä Maria, joka on kuollut huhtikuun ensimmäisenä päivänä.”
Tästä Zosimas sai tietää, että pyhittäjä-äiti oli kuollut jo vuosi sitten, samana päivänä kuin hän oli saanut ehtoollisen. Hän oli ihmeellisesti kulkenut matkan hetkessä, kun Zosimakselta matkan taittamiseen oli kulunut kaksikymmentä päivää.
Ikoniin on myös kuvattu yksityiskohta, joka toisinaan mainitaan hagiografioissa. Sen mukaan leijona asettui vartioimaan pyhittäjän ruumista ja auttoi Zosimaa kaivamaan haudan kuivaan ja kovaan maahan.
Ikonin yläosassa on pilvien keskelle kuvattu Kristus, jonka kädet on kohotettu siunaukseen. Vasemmassa reunassa on pyhä Andreas Kreetalainen, jonka kirjoittamassa katumuskanonissa on veisuja katumuksen esikuvana pidetylle Maria Egyptiläiselle. Oikeaan reunukseen on kuvattu neitsytmarttyyri Akylina Bybloslainen.
Ikonin hopeinen riisa. Kuva: Marika Minkkinen
Pyhittäjä Maria Egyptiläisen ikoni (OKM 403) on ajoitettu 1700-luvulle. Ikoni kuului Konevitsan luostarin esineistöön, joka siirtyi museon kokoelmiin luostaritoiminnan lakattua Keiteleen Hiekassa. Ikoniin kuuluu riisa, joka on valmistettu leimaamattomasta hopeasta.
Kirjoittaja on Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn intendentti.
Juttu on julkaistu ensi kertaa 13.3.2024, mutta sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myös myöhemmin, etenkin pyhän Maria Egyptiläisen muistopäivän aikoihin.
Juliana-ekoyhteisössä eletään ortodoksisuutta todeksi käytännön toiminnalla
Vuonna 1997 Heinolan ortodoksisen kirkon tontille rakennettiin kaksi luhtitaloa Naisyhteisösäätiön toimesta. Tiloissa toimii kaikille iästä, sukupuolesta ja uskonnosta riippumatta avoin Juliana-yhteisö.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Eri kuvaajia
Pyhän Juliana Lazarevolaisen mukaan nimetty Juliana-yhteisö (Avaa uuden sivuston)on perustettu alun perin naisille, jotka henkisten vaikeuksien tai vaikean tahi muuttuneen elämäntilanteen vuoksi tarvitsivat asunnon ja turvallisen ympäristön.
Asukkailla on mahdollisuus viljellä omia pieniä keittiöpuutarhojaan sekä kasvattaa haluamiaan puutarhakasveja ja kukkia yhteisön puutarhassa. Kuva: Yhteisön oma albumi
Miesten yhteydenottojen vuoksi yhteisö avattiin 2010-luvun alussa myös miehille. Nytkin yhteisössä asuu sen isäntänä vuodesta 2013 lähtien toiminut Pentti Repola. Enemmistö asukkaista on kuitenkin aina ollut naisia.
Yhteisö on ottanut vaikutteita keskiajan Euroopassa syntyneestä beginaattilaitoksesta. Ne olivat leskien tai naimattomien naisten perustamia, vapaamuotoisia hengellisiä yhteisöjä. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa tai sulkeutuneet yhteisöihinsä, vaan osallistuivat kaupungin elämään ansaiten itsenäisesti elantonsa.
Juliana-yhteisön tarkoitus on ollut luoda ortodoksisen kirkon elämännäkemystä ylläpitävä yhteisö. Elämä yhteisössä on perustunut ortodoksisen etiikan perusohjeistolle eli Raamatun kymmenelle käskylle.
Tarkemmin ottaen Juliana-yhteisö on ortodoksinen ekoyhteisö. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi kierrättämistä, ekologisia rakennusmateriaaleja sekä sadeveden ja aurinkoenergian hyödyntämistä.
Juliana-yhteisössä omaa uskoaan voi elää todeksi osallistumalla samalla tontilla sijaitsevan Heinolan ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksiin. Yhteisöelämän rikkauksia ovat myös varma kahvitteluseura, talkoot ja monenlaiset piirit, joista vuonna 2025 jatkuvat ainakin keskustelu- ja diakoniapiiri.
Idealisteja ja käytännön ihmisiä
Dosentti Merja Merras sai idean naisyhteisön perustamiseen keskusteluista oppilaidensa kanssa Valamon kansanopistossa. Sopiva tontti löytyi Heinolan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon takaa.
– Kyllähän minä tämän idean luoja ja toimeenpanija olin, mieheni kanssa. Olen itse kyseenalaistavaa tyyppiä, enkä ollut tyytyväinen siihen kirkossa paljon esillä olevaan ajatukseen, että hengellinen elämä, rukous ja paasto ovat keskeisiä ortodoksian hyveitä. Tämän ”yliluonnollisen” halusin vaihtaa luonnollisuuteen, käytännön toimiin, sillä Raamatun perustava ohje on apua tarvitsevan lähimmäisen palveleminen.
Idean tuloksena perustettiin Naisyhteisösäätiö vuonna 1992. Mukana olivat Heinolan kaupunki, Lahden ortodoksinen seurakunta, Ortodoksisen kulttuurin säätiö ja joukko yksityishenkilöitä. Heistä eräs oli Naisyhteisösäätiölle merkittävän summan testamentannut Julia Mansnerus, josta säätiön hallituksessa pitkään ollut taidemaalari Marjatta Tapiola maalasi muotokuvan yhteisön salin seinälle.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) myönsi lainan luhtitalojen rakentamiseen ja Raha-automaattiyhdistys antoi avustuksen yhteistiloja varten. Kymmenen vuokra-asuntoa ja yhteistilat käsittävä kokonaisuus valmistui vuonna 1997. Silloinen metropoliitta Leo vihki tilat käyttöön 6.4.1997.
Merjan puoliso, rovasti Olavi Merras on ollut yhteisön toiminnassa mukana alusta asti. Isä Olavin tehtäviin kuului alkuun niin pappina kuin talonmiehenä toimiminen. Merja Merras johti yhteisöä, edusti sitä ulospäin sekä organisoi yhteisön toimintaa. Vuonna 2006 Merrakset muuttivat fyysisesti pois yhteisöstä, mutta seuraavat edelleen sen toimintaa. Merja Merras on esimerkiksi toiminut säätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2018 lähtien.
Vuonna 1997 perustettiin myös Keuruun ekokylä sekä ähtäriläinen ekoyhteisö Suomineito, minkä toiminta on sittemmin hiipunut ja uudelleenkäynnistetty Gaija-nimellä. Monet muut suomalaiset ekoyhteisöt ovat lopettaneet toimintansa tai jääneet pelkiksi suunnitelmiksi. Aktiivisia yhteisasumiseen perustuvia ekoyhteisöjä on Suomessa vuoden 2025 alussa vain muutamia. Niistä tunnetuimmat ovat Keuruun ekokylä, Gaija, Katajamäen ekoyhteisö ja Väinölän teosofinen yhteisö.
Merja Merras näkee Juliana-yhteisön pitkäikäisyyden syyksi vahvan kristillisen pohjan:
– Havaitsin aika pian, että meidän ideamme oli vahvemmalla pohjalla, sillä kristillinen kirkko on kuitenkin periaatteiltaan tuhatvuotinen. Kestävään toimintaan tarvitaan tarpeeksi rahaa ja ihmisiä, jotka eivät ole vain idealisteja vaan myös käytännön toimijoita, ja jotka kestävät vastoinkäymiset ja pysyvät mukana koko ajan. Tarvitaan myös realistisia tulevaisuuden suunnitelmia.
Merja Merraksen mielestä Juliana-yhteisössä asumisessa oli parasta se, kun näki asukkaiden viihtyvän keskenään, sekä hyvin toimivat maallikkopalvelukset kirkossa.
– Opin paljon kirkon jumalanpalvelusten rikkaudesta, Merras muistelee.
Asukkailla on kuuliaisuustehtävät
Jo keväällä 1997 yhteisön asukkaat vuokrasivat puutarhapalstan, jonka luonnonmukainen viljely tuotti runsaan sadon. 2010-luvun ensimmäisinä vuosina viljelytoiminta levisi myös omalle pihalle, jolla oli kahtena kesänä myös kesäkanoja.
Ryhmävierailut toivat tuoreelle yhteisölle lisätuloja. Alkuvuosina rahaa saatiin myös myyjäisistä, joissa myytiin itse kasvatettuja vihanneksia sekä kotitekoisia piirakoita tai muita herkkuja. Yhteisruokailut kuuluivat yhteisön toimintaan vuodesta 1998 vuoden 2013 loppuun.
Vuodesta 1997 lähtien yhteisön elämää ovat rikastuttaneet erilaiset piirit, joista ensimmäisenä keskustelupiiri. Kaikille avoin keskustelupiiri kokoontuu kerran kuussa. Lisätietoja löytyy yhteisön Facebook-sivulta (Avaa uuden sivuston). Kirjallisuuspiiriä, minkä vieraana on käynyt esimerkiksi Laila Hirvisaari, on pidetty vuodesta 2014. Kirjallisuuspiiri on toistaiseksi tauolla. Ikonipiiri toimi vuosina 2019–2023, käsityöpiiri puolestaan vuonna 2021. Diakoniapiiri aloitti uutena vuonna 2024.
Ensimmäisinä vuosina Heinolan ortodoksisessa kirkossa toimitettiin maallikkopalveluksia kolmesti viikossa: keskiviikkoaamun aamurukoukset, torstain ehtoopalvelus ja lauantaiaamun hetkipalvelus.
Tarja Kaarina Tapiola esittelee Juliana-yhteisön ystävän Orvokki Rosbergin valmistamaa ja lahjoittamaa käspaikkaa. Kuva: Anneli Tamme
Nykyään yhteisö saa tuloja vierashuoneen vuokraamisesta. Maallikkopalveluksia, vuokrapalstaa tai säännöllisiä yhteisruokailuja ei enää ole, Juliana-yhteisön nykyinen emäntä Tarja Kaarina Tapiola kertoo.
– Asukkailla on mahdollisuus viljellä omia pieniä keittiöpuutarhojaan sekä kasvattaa haluamiaan puutarhakasveja ja kukkia yhteisön puutarhassa. Kukkapenkeissä on kukoistanut päivän- ja kuunliljoja, ruusuja, värililjoja, mäkimeiramia, timjamia ja keväisin paljon erilaisia sipulikukkia. Yhteisruokailuja järjestämme keskenämme melkein milloin vain siltä tuntuu – tai kokoonnumme viettämään yhteistä juhlaa, grillaamme ja juomme kahvit.
Juliana-yhteisössä pidetäänkin usein juhlia, niin yksityisiä kuin kirkollisia. Kirkkovuoden tärkeimpiä juhlia ovat Heinolan kirkon helatorstaille ajoittuva praasniekka, joulu, pääsiäinen ja Juliana-juhla (2.1.). Edellisenä kahtena vuotena yhteisössä on järjestetty myös seurakunnan merkkipäiväjuhlat.
– Jumalanpalveluksia toimitetaan kirkossamme säännöllisesti: yksi vigilia ja kaksi liturgiaa kuukaudessa, paaston ja juhlien aikaan palveluksia on useammin. Liturgian jälkeen juodaan Julianan salissa kirkkokahvit, yhteisön emäntä kertoo.
Alusta asti voimassa olleen periaatteen mukaan jokaisella asukkaalla on oma talon yhteisiin töihin liittyvä kuuliaisuustehtävä. Itse tekemällä huushollin ylläpitokustannukset saadaan pidettyä pieninä.
Seuraa ja turvaa
Uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja Henna Paasonen muutti yhteisöön ensimmäisen kerran vuonna 2000 ja asui siellä vuoteen 2003 asti. Paasonen palasi yhteisön asukkaaksi vuonna 2012.
Yhteisöasumisen parhaiksi puoliksi hän nostaa seuran, turvallisuuden ja esteettisyyden:
– Yhteisössä asuminen lisää myös turvallisuuden tunnetta, muilta yhteisöläisiltä voi pyytää apua, jos olet sairas tai sinulla on huolia. Yhteisö on turvallinen ja ennustettava elinympäristö, joka kannattelee pahoina päivinä. Juliana-yhteisö on myös esteettisesti miellyttävä asuinympäristö, asunnot ja puutarha ovat kauniita. Heinolan ortodoksisen kirkon sijainti yhteisön vieressä mahdollistaa myös ortodoksisen hengellisen elämän – on etuoikeus saada elää kirkon vieressä ja osallistua palveluksiin. Parasta on se, että yhteisö kannattelee, jos on vaikea elämänjakso. Jos olen oikein masentunut jostakin asiasta, yhteisön isäntä Pentti Repola rutistaa minua ja sanoo: ”Kyllä me tästä selvitään”. Yhteisö auttaa jaksamaan ja helpottaa monella tapaa arkea.
Henna Paasonen on yhteisön paluumuuttaja. Kuva: Tarja Kaarina Tapiola
– Riitojakin yhteisössä syntyy, mutta onneksi jokaisella on oma asunto, mihin vetäytyä, Henna Paasonen toteaa. Yhteisöstä kokonaisuudessaan – ihmisistä, kahvihetkistä, juhlista, liturgioista, luennoista, keskustelupiireistä ja etenkin ikonimaalauspiiristä – on tullut hänelle tärkeä. Siksi hän palasi yhteisöön muualla asuttujen vuosien jälkeen.
– Olin silloin vielä nuori, kolmekymppinen, ja halusin tehdä työuraa. Sain töitä Hämeenlinnasta, jonne muutin 2003. Olin kuitenkin kokenut yhteisössä hienoja asioita ja olin edelleen kiinnostunut elämään hengellisessä yhteisössä ja miksei elämään jonkinlaisena modernina begiininä [beginaattilaitoksen asukkaana]. Siksi muutin takaisin 2012 ja olen ilokseni työllistynyt myös Heinolassa. Olen noudattanut aika pitkälti begiinien esikuvaa elämäni kokonaisuuden suunnittelussa, myös Juliana Lazarevolainen on ollut esimerkkinä.
– Koen, että saan elää ortodoksista metafysiikkaa ja etiikkaa todeksi joka päivä. Vuosien varrella olen oppinut nauttimaan säännöllisestä rukoilemisesta ja siitä on tullut olennainen osa elämääni ja arkeani. Käytän Jeesuksen rukousta päivittäin, monta kertaa päivässä. Yhteisö ja rukous ovat toivottavasti tehneet minusta hiukan paremman ihmisen.
Myös muualla asuessaan Paasonen seurasi tiiviisti yhteisön elämää, sillä hän osallistui keväästä 2005 lähtien yhteisön elämää taltioivaan dokumentaatioprojektiin yhdessä medianomi Hanna Toiviaisen kanssa. Vuodesta 2013 lähtien Henna Paasonen on tallentanut yhteisön elämää itsekseen. Työn tulokset ovat nähtävissä vuonna 2023 julkaistussa historiikissa.
– Olen toiselta koulutukseltani kulttuurintutkija ja ammattitaitooni kuuluu kulttuurin tallentaminen. Ajattelin, että yhteisö on niin ainutlaatuinen elämänmuoto, että sen arkea ja sen hienoja ratkaisuja pitäisi tallentaa muille ihmisille ja tuleville sukupolville. Materiaalia alkoi sitten kymmenen vuoden jälkeen olla paljon, ja jotta tallentaminen ei olisi mennyt hukkaan, ehdotin Naisyhteisösäätiölle historiikin kirjoittamista.
Taiteilijana Henna Paasonen osaa arvostaa Juliana-yhteisön sisäistä ja ulkoista kauneutta:
– Olen yhdeltä ammatiltani taidemaalari, ja teokseni ideat syntyvät keskellä työtä ja rukousta yhteisössä. Rukous merkitsee minulle myös luovuutta, ilman rukousta en maalaisi. Yritän maalata maalaukseni samalla hartaudella kuin ikoneja, joiden maalaamista olen opiskellut nyt viitisen vuotta. Minusta Juliana-yhteisö on kaunis elämänmuoto, ja Jumala on Kauneus.
Yhteisön emäntänä
Tarja Kaarina Tapiola on asunut yhteisössä vuoden 2020 syksystä lähtien.
– Asunto, sijainti ja paremmat julkiset liikenneyhteydet houkuttelivat: muutin heti, kun sain kuulla vapaasta asunnosta!
Tarja Kaarina Tapiola kehuu uutta kotikaupunkiaan, sen palveluita, kulttuurielämää ja ympäröivää luontoa. Eniten hän kiittelee kuitenkin yhteisönsä yhteisöllisyyttä:
– Voit olla omissa oloissasi tai sitten saada halutessasi vaikka kahvi- tai lenkkeilyseuraa. Ulkona voi touhuta omiaan, liittyä kaverin hommiin tai ehdottaa porukalla tekemistä. Jos sairastut, joku aina tarjoaa kaupassakäyntiapua.
Yhdeksi parhaista muistoistaan Tarja Kaarina Tapiola nimeää vuonna 2024 hänelle yllätyksenä järjestetyt syntymäpäiväjuhlat. Asuminen yhteisössä on hyödyttänyt häntä myös hengellisesti:
– Merkittävintä on ollut päästä jumalanpalveluksiin kirkkoon, kotipaikkakunnallani kun ei ortodoksista kirkkoa ole. Diakoniapiirin säännölliset tapaamiset kerran kuussa ovat tärkeitä, samoin kuin kaikki yksittäisetkin keskustelut.
Ainoaksi varjopuoleksi Tapiola kokee julkisen liikenteen huonot yhteydet kotikyläänsä Sysmään.
Kysymykseen Juliana-yhteisön pitkäikäisyyden syistä hän vastaa seuraavasti:
– Juliana-yhteisö on Merja Merraksen sanoin perustettu ortodoksisen kirkon lähimmäisenrakkauden perustalle. Luulen, että se ja kirkon läheisyys, jumalanpalvelukset, kirkonkellojen soitto ja kirkon vieressä asuminen on ollut hyvin merkityksellistä samoin kuin ekologiset ratkaisut rakentamisessa, sadeveden keräämisessä, kierrätyksessä.
Osana kirkon naiskulttuuria
Suomen ortodoksisessa kirkossa Juliana-yhteisö toimii osana sen naiskulttuuria tarjoten tukea erityisesti yksinäisille naisille. Tässä mielessä Juliana-yhteisö edustaa aivan uutta vaihtoehtoa Suomen ortodoksisen kirkon yhteisöperinteessä, Henna Paasonen kirjoittaa historiikissa.
Ortodoksinen kaupunkiekoyhteisö Juliana on ollut olemassa 28 vuotta, eikä sen toiminta osoita hiipumisen merkkejä. Yhteinen toive tuntuu olevan, että tuottavuuden sijaan lähimmäisenrakkautta korostava asumisyhteisö olisi toiminnassa myös seuraavan neljännesvuosisadan kuluttua. Henna Paasosen sanoin:
– On hyvä, että on olemassa paikka, jossa elämän kolhima ihminen voi elää turvallisesti ja hyväksyttynä. Yhteiskunta ja työelämä vaativat meiltä paljon. On ihanaa tulla kotiin yhteisöön, vetää ovi kiinni ja ottaa etäisyyttä suorittamiseen.
Tarja Kaarina Tapiolaan voi ottaa yhteyttä, jos yhteisöasuminen kiinnostaa.
– Nyt meillä on pitkästä aikaa kaikissa asunnoissa vakituiset asukkaat, jotka saamani käsityksen mukaan myös viihtyvät meillä hyvin. Tämähän on ehdoton asuinpaikka erityisesti ortodoksille, mutta ainoa toivomus taitaa olla halu olla osa yhteisöä. Meille ovat myös vieraat aina tervetulleita, joko vierasasuntoon, jota vuokraamme lyhytaikaisesti, tai vaikka vain paikkaa katsomaan – saamme syyn kahvitella!
Vuokrasuhteet ovat toistaiseksi jatkuvia. Ketään ei ole koskaan irtisanottu tai kehotettu muuttamaan pois.
– Joskus asumaan tuli henkilö, joka odotti liikoja, muttei itse ollut valmis sopeutumaan toisiin. Hän ei yleensä kauan jaksanut meillä asua, muistelee Merja Merras.
Yhteisöasumisessa on aina omat haasteensa. Juliana-yhteisössä erimielisyydet on yleensä pystytty ratkaisemaan puhumalla ja rauhoittumalla aivan naapurissa olevassa kirkossa.
“Jos olemme tunteneet tulleemme loukatuiksi, jos meitä harmittaa jokin tapahtunut asia tai joku ihminen tuntuu tosi keljulta, silloin on paras apu mennä kirkkoon. Siellä kaikki liukenee, häipyy ja katoaa jonnekin. Se ei tunnu enää merkitykselliseltä, koska Jumalan suuruus ja hyvyys kattaa kuitenkin kaiken meidän elämässämme. On vain osattava nojata siihen, ja vaistomaisesti me niin täällä teemme.”
Myös joustavuutta tarvitaan, kuten yhteisön nykyinen asukas Henna Paasonen muistuttaa:
– Minulta yhteisössä eläminen on vaatinut joustamiskykyä, kärsivällisyyttä, kasvamista ja omien särmien hiomista. Olen myös päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin minä. Toisaalta täytyy muistaa, että jokainen meistä on Jumalan kuva. Kun sen muistaa, kaikki on helpompaa.
Huom. Yhteisön kaikki asunnot ovat syksyllä 2025 vuorattuja, mutta lyhyeen tai pitempiaikaiseenkin vuokraukseen yhteisössä on vierasasunto, josta voi kysyä Merja Merrakselta merjamerras@gmail.com. Katso myös: julianayhteiso.fi (Avaa uuden sivuston)
Isä Olavi Merras ja yhteisön isäntä Pentti Repola Juliana-juhlassa 2025. Kuva: Henna Paasonen
Kirjallinen lähde: Henna Paasonen: Juliana-yhteisön tarina – 25 vuotta yhteisöelämää Heinolassa (2024), saatavilla Juliana-yhteisöstä
Yhteisössä asuvan Henna Paasosen laatima historiikki Juliana-yhteisön tarina – 25 vuotta yhteisöelämää Heinolassa valmistui 15.9.2024. Tämä artikkeli perustuu historiikkiin sekä Henna Paasosen, yhteisön emännän Tarja Kaarina Tapiolan ja yhteisön perustajan Merja Merraksen haastatteluihin.
Pääkuvat ylhäällä: Tarja Lanun maalaama pyhän Juliana Lazarevolaisen ikoni ja Juliana-yhteisön puutarha/ Yhteisön oma albumi. Kuvankäsittely: Aamun Koiton toimitus
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Obraz/Wikimedia Commons
Psalminsa alussa Daavid mainitsee laatineen veisunsa benjaminilaisen Kusin puheiden tähden. Jotkut kirkkoisistä tulkitsevat tämän viittaavan Absalomiin, Daavidin kapinaan nousseeseen poikaan. Juutalaisessa traditiossa Kus liitetään kuningas Sauliin.
Toisinaan isien tulkinnassa psalmin mainitaan kuvaavan edeltä Kristuksen, Daavidin Pojan, ahdistuksia. Toisaalta se liitetään myös hurskaan kärsimyksiin rikkinäisessä maailmassa.
Daavid turvaa Herraan ja pyytää Jumalan apua, jotta hänen vainoojansa ei kävisi hänen kurkkuunsa kuin leijona ja veisi saalistaan mennessään. Daavid, joka monissa muissa psalmeissa katuu tekemiään rikkomuksia, vetoaa tässä kohtaa viattomuuteensa, sillä nyt hän kärsii syyttä.
Daavid puhuu Herralle ja sanoo ansainneensa vihollisen tuomat ahdistukset vain, jos hän olisi pettänyt lähimmäisensä tai riistänyt toista. Siinä tapauksessa vihollinen saisi ajaa häntä takaa, ottaa hänet kiinni, tallata hänet maahan ja polkea hänen kunniansa lokaan.
Daavid anoo Jumalaa, jonka kädessä on oikeus, nousemaan vainoajansa raivoa vastaan – tekstissä oikeus ja raivo ovat toisilleen vastakkaisia suhtautumistapoja – ja rientämään omansa avuksi.
Psalmi laajenee koko maailmaa ja kaikkia aikoja koskevaksi, kun Daavid pyytää Herraa, joka on kansojen tuomari, kokoamaan kaikki kansat tuomiolleen, tekemään lopun jumalattomien pahuudesta ja vahvistamaan viatonta. Psalmi saa näin kirkon ymmärryksessä vahvan messiaanisen, Kristukseen liittyvän vireen.
Daavid luottaa siihen, että hänen kilpensä on Jumala, vilpittömien auttaja. Vihollinen hautoo pahaa, mutta putoaa lopulta kaivamaansa kuoppaan ja maistaa pahoja tekojaan. Ahdistuksilla on määräaikansa, jonka yksin Jumala tuntee.
Luottavaisesti Daavid kiittää Herraa hänen oikeista tuomioistaan ja ylistää Korkeimman nimeä, sillä hän käsittää, että Jumala tietää parhaiten mikä lopulta koituu voitoksi ja sielun pelastukseksi.
Kuuntele
