Kirkollishallitus käsitteli kirkkomuseo RIISAa koskevia asioita syyskauden ensimmäisessä kokouksessaan 28.elokuuta 2025. Esillä olivat kirkon ja kirkkomuseon säätiön välisen yhteistoimintasopimuksen vuosittainen arviointi sekä RIISAn toiminnan kehittämistä koskeva kirkolliskokousaloite.

Kirkollishallitus hyväksyi raportin yhteistoimintasopimuksen toteutumisesta, mutta edellytti säätiöltä vielä tämän vuoden aikana lisäselvityksiä kirkon avustuksella katettavista kustannuksista sekä säätiön omarahoitusosuudesta. Näiden tulee ilmetä lisäraportissa ”selkeästi”, kirkollishallitus vaatii.

Kirkon avustus museolle otetaan valtionavustuksesta

Kirkkomuseon säätiön kokonaisrahoitus koostuu kirkon, kunnan ja valtion rahoituksesta, museon omista tuotoista sekä muusta rahoituksesta.

RIISAn kirkollishallitukselle ilmoittamat viime vuoden toimintakulut olivat kaikkiaan 505 800 euroa. Henkilöstökulujen osuus tästä oli 278 000 euroa, ja kiinteistömenot sekä korot ja poistot 137 400 euroa. Muita kuluja oli 99 200 euroa.

Näyttely-, tutkimus- ja kuvapalvelutoiminnan tuotot olivat RIISAn ilmoituksen mukaan 65 000 euroa. Lisäksi toimintaa rahoitettiin yleisavustuksilla. Tilikauden tulos oli 6 500 euroa alijäämäinen.

Kirkko tukee säätiötä vuosittain yhteistoimintasopimuksen mukaisesti talousarvionsa puitteissa. Yhteistoimintasopimuksessa alustavasti sovittu vuosittaisen avustuksen kehys on 215 000 euroa. Kirkolliskokous kuitenkin päättää vuosittain talousarviokäsittelyn yhteydessä lopullisen avustussumman seuraavalle vuodelle.

Viime vuonna kirkon tuki kirkkomuseon säätiölle oli 215 000 euroa. Tälle vuodelle summa pieneni 25 000 euroa ollen kaikkiaan 190 000 euroa.

Kirkon tuki museolle tulee kokonaisuudessaan kirkon saamasta valtionavusta. Sitä ei ole valtionavun myöntöperusteissa korvamerkitty kirkkomuseolle, vaan kirkko on hakenut opetus- ja kulttuuriministeriöltä lupaa avustaa edelleen kirkkomuseota saamastaan vuotuisesta valtionavusta. Valtionavun ehtojen mukaan sillä voidaan kattaa enintään 80 prosenttia avustettavan toiminnan hyväksyttävistä kustannuksista.

Kirkolla on valtionavun saajana velvollisuus valvoa, että sen edelleen siitä jakamat avustukset käytetään ehtojen mukaisesti, kertoo palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö. Lisäraporttia kirkkomuseon säätiöltä pyydetään, koska tästä halutaan varmistua.

Viime vuonna vastaavan vuosiarvioinnin yhteydessä kirkon tuen käyttöä yritettiin tarkemmin selvittää, mutta riittävää selvyyttä ei saatu. Tämän vuoksi kirkollishallitus pyysi selvityksiä tämän vuoden raporttiin. Niitä ei kuitenkaan ollut kirjattu siihen selkeästi, minkä vuoksi niitä kysytään nyt uudelleen nopeammalla aikataululla, kertoo Rönkkö.

Kirkollishallitus toteaa arviossaan, että säätiö on suoriutunut perustehtävästään hyvin. Kirkon tradition ja historian välittämistä tuleville sukupolville on edistetty muun muassa museon aukioloaikojen merkittävällä lisäämisellä. Viime vuonna museon aukioloaikaa laajennettiin aiemmasta 16 viikkotunnista 42 tuntiin ja talviaikana 38 tuntiin.

Tämä on näkynyt kävijämäärien nousuna. Vuosina 2022–2023 RIISAssa vieraili keskimäärin 6 000 kävijää, joista noin 4 500 oli maksavia asiakkaita. Viime vuonna vastaavat luvut olivat 7 000 asiakasta, joista maksavia noin 5 000.

Kirkollishallitus esittää keskustelua RIISAn tulevaisuudesta

Kirkollishallitus käsitteli myös kirkkomuseo RIISAn toiminnan kehittämisestä tehtyä kirkolliskokousaloitetta.

Aloitteessa esitetään arviointia muun muassa kirkon mahdollisuuksista tukea museota taloudellisesti tulevaisuudessa, sen sijaintipaikasta sekä sitä, voisiko toimintaa kehittää yhteistyössä valtiollisten toimijoiden kanssa.

Kirkollishallitus toteaa, että kirkolliskokous ei voi suoraan päättää aloitteessa esitetyistä toimista, sillä ne kuuluvat kirkkomuseon säätiön hallituksen toimivaltaan. Sen sijaan kirkon ja kirkkomuseon säätiön välisen yhteistyösopimuksen sekä kirkon rahoituspäätösten piiriin aloitteessa esitetyt toimet kuitenkin kuuluvat, päätöksessä todetaan.

Kirkollishallitus näkee, että aloitteessa esille tuoduista asioista on tarpeen käydä keskustelua ja se esittää, että kirkolliskokous keskustelee niistä lähetekeskustelun yhteydessä. Tällöin kaikilla edustajilla on mahdollisuus tuoda esille näkemyksiään. Lähetekeskustelu käydään kirkolliskokouksen aluksi ensimmäisessä täysistunnossa.

Käsittelyn alkuperäiset perustelut olivat saman sisältöiset, mutta laajemmat. Niissä todettiin, että aloitteessa on nostettu esille tärkeitä kysymyksiä kirkkomuseo RIISAn tulevaisuudesta, rahoituksesta ja toimintamuodoista, ja esitettiin, että kirkolliskokous käy lähetekeskustelun kirkon ja kirkkomuseon yhteistyösopimuksen sisällöstä ja tulevaisuuden painotuksista.

Tämä keskustelu antaisi kirkollishallitukselle suuntaviivat, kun kirkon ja kirkkomuseon välistä yhteistyösopimusta seuraavan kerran uudistetaan. Sopimuksella on ohjausvaikutus kirkkomuseon toimintaan. Siitä päättää kirkollishallitus, ja neuvottelut uudesta sopimuksesta käynnistyvät vuoden 2027 alkupuolella.

Kirkkomuseon toimintojen mahdolliseen siirtämiseen pois nykyisistä tiloista iso vaikuttava tekijä on perustelujen mukaan tuleva kirkolliskokouksen päätös Karjalankadun kiinteistön tulevaisuuden kehittämisen suunnasta.

Mikäli kirkollishallitus esittää koko keskustalon tontin myymistä ja kirkolliskokous niin päättää, kirkkomuseo voi joutua lähivuosien aikana etsimään toiminnalleen uudet tilat.

Kirkolliskokousaloitteessa esitetään muun muassa, että RIISA siirtyisi joko Valamon luostariin tai vuokratiloihin Kuopiossa tai Helsingissä. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että museo voisi saada enemmän näkyvyyttä Valamossa tai Helsingissä.

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2024 kirkolliskokouksessa keskusteltiin siitä, voisiko naisilla olla tulevaisuudessa mahdollisuus toimia diakonin tehtävässä tai osallistua jumalanpalveluksiin esimerkiksi alttariapulaisena tai ehtoollisliinan pitäjänä. Asian selvittämistä varten perustettiin työryhmä, joka sai raporttinsa valmiiksi keväällä 2025.

Työryhmän tehtävänä oli laatia selvitys piispainkokouksen päätöksenteon tueksi sekä tuottaa julkinen raportti kirkolliskokoukselle. Kaksi työryhmän jäsentä laati oman erillisselvityksensä, joka toimitettiin eteenpäin varsinaisen raportin liitteenä.

Työryhmän raportti: Naisten asemaa on tarpeen parantaa ekumeenisen patriarkaatin myötävaikutuksella ja kirkon tradition johdattamana

Työryhmän raportissa korostetaan, että lähitulevaisuudessa on tarpeen tehdä periaatteellinen ja perusteltu päätös siitä, tuleeko historiallinen ja aiemmin käytännössä toiminut diakonissainstituutio elvyttää vai jatkaa asian selvittämistä. Selvityksessä muistutetaan, ettei virkaa koskaan lakkautettu. Lisäksi käydään läpi viran historiallisia juuria ja teologisia perusteluja. Raportissa viitataan myös siihen, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on jo pitkään pitänyt viran elvyttämistä mahdollisena ja tarpeellisena.

Työryhmä suosittaa, että ekumeeniselta patriarkaatilta ”tulee pyytää ohjausta diakonissainstituution elvyttämisen suuntaan ja käytännölliseen toteuttamiseen liittyvässä valmistelussa ja päätöksenteossa.”

Raportissa ehdotetaan, että piispainkokous käsittelisi myös neljää muuta keskeistä aihealuetta. Ensinnäkin esiin nostetaan tarve pohtia tyttöjen ja naisten osallistumista jumalanpalvelusten avustaviin tehtäviin. Toiseksi pidetään tarpeellisena pohtia naisten asemaa kirkon opetustyössä ja hengellisessä seurakuntatyössä. Kolmanneksi tulisi pohtia naisten viitankäyttöä sekä kanttorien ja eri tehtävissä palvelevien maallikoiden siunaamista kirkollisiin tehtäviin. Neljänneksi raportissa ehdotetaan papiston kouluttamistä naisten asemaa koskevissa kysymyksissä. Kaikkiin näihin teemoihin liittyy useita jatkokysymyksiä, joiden tarkoituksena on tukea rakentavaa keskustelua ja päätöksentekoa kirkossa.

Erillisselvitys: Kirkko seuraa taivaallista hierarkiaa, jota ei voi muuttaa uskon sisältöön kajoamatta – eri tarpeisiin on vastattava tradition ohjaamana

Erillisselvityksen mukaan keskustelu naisdiakonaatista ei koske pelkästään kirkollisia tehtäviä, vaan liittyy laajemmin ortodoksiseen käsitykseen pappeudesta, sukupuolisuudesta ja kirkon rakenteesta.

Tämän raportin mukaan kirkon virkakäsitys perustuu taivaalliseen hierarkiaan, jota ei voi muuttaa ilman ortodoksisen uskon sisällön muuttamista. Tarve muutoksiin nähdään nykyaikaisena ilmiönä.

Kannanoton mukaan diakonaatista ja sukupuolisuudesta on mahdollista käydä keskustelua, mutta “nämä teemat kuuluvat kategorioihin, joiden sisältöä ei ole mahdollista määritellä inhimillisten mielipiteiden varassa”. Johtopäätöksenä esitetään, ettei naisten asemaa kirkossa voida ratkaista paikalliskirkkojen päätöksillä, koska ne liittyvät ilmoitukseen, traditioon ja kirkon uskon perusteisiin. Mahdollisten ratkaisujen todetaan edellyttävän teologista harkintaa, kuuliaisuutta sekä yhteistä ojentautumista ortodoksisen uskon mukaisesti. Selvityksessä ei taustoitettu naisdiakonaatin varhaista kehitystä tai naisten roolin historiallisia muutoksia kirkossa painopisteen ollessa edellä kuvatuissa seikoissa.

Erillisselvityksessä myönnetään, että on tarpeen huomioida mies- ja naispuolisten seurakuntalaisten moninaiset tarpeet kirkon “tradition mukaisella tavalla ja hyvää järjestystä noudattaen.” Dokumentin mukaan haasteena kuitenkin on, että sukupuolten tasa-arvo ja erilaiset tehtävät voivat vääristyä miesten ja naisten väliseksi valtapeliksi.

Piispainkokous: Päätös- ja aloitevalta on ekumeenisella patriarkaatilla, mutta keskustelun jatkamiselle on tarve

Syyskuussa 2025 kokoontunut piispainkokous käsitteli työryhmän raportin jatkotoimia. Kokouksen päätöksessä todetaan, että Suomen ortodoksinen kirkko erottuu edukseen monista paikalliskirkoista, sillä ”naisilla on jo nyt mahdollisuus toimia erilaisissa vastuullisissa tehtävissä.”

Naisdiakonaatin osalta piispat huomauttavat, että päätösvalta asiassa ei kuulu Suomen autonomiselle kirkolle, vaan Konstantinopolin ekumeeniselle patriarkaatille, ”joka voi niin halutessaan olla aloitteellinen ja tehdä päätö[k]s[en] asiasta sekä ohjeistaa sen alaisuudessa toimivia hiippakuntia ja autonomisia kirkkoja.”

Piispainkokous korostaa myös tarvetta jatkaa keskustelua naisten roolista kirkossa, jotta ”kirkkomme naisten erilaiset kyvyt ja lahjat voivat tulla yhä enemmän käyttöön eri tavoin kirkkomme hyväksi.”

Professori Pekka Metso: Piispoilla on nyt mahdollisuus johtaa keskustelua naisten aseman parantamiseksi kirkossa

Professori Pekka Metso, joka johti naisdiakonaattia ja naisten asemaa kirkossa selvittänyttä työryhmää, kertoo odottaneensa tämänkaltaista päätöstä.

– Ohjauksen pyytäminen Konstantinopolista on turvallinen ratkaisu. Päätös etenemisen suunnasta sidotaan ekumeenisen istuimen kantaan.

– Piispainkokous tulkitsi kirkkomme itsenäisyyden takaavaa vuoden 1923 Tomos-asiakirjaa siten, ettei kyseessä ole paikallisen kirkon autonomian rajoihin kuuluva asia. Nyt tehdyn päätöksen perustelua ei välttämättä voida pitää ainoana mahdollisena tulkintana, sillä Suomen piispoilla ja kirkkokansalla on asiakirjan mukainen vapaus järjestää omia asioitaan parhaan ymmärryksensä mukaisesti.

Naisten osallisuus jumalanpalveluksiin seurakuntien arjessa on Metson mukaan vielä polttavampi aihe.

– Kuka saa toimia ja missä tehtävissä? Millaisia pastoraalisen palvelun ja opettamisen tehtäviä myös naiset voivat kirkossa hoitaa?

– Nyt jäi avoimeksi, miten ja kenen toimesta asiaa edistetään. Piispat eivät näytä ottaneen päätöstekstin perusteella aktiivista keskustelijan ja ohjaajan roolia.

– Ehkä aloite on nyt myös seurakunnilla ja seurakuntalaisilla, Metso pohdiskelee.

Metson arvion mukaan naisdiakonaattia koskevassa asiassa on todennäköisesti edessä odotusvaihe. Mahdolliset jatkotoimet selviävät vasta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kannanoton jälkeen.

– Mikä patriarkaatin kanta onkaan, sen selvittyä piispainkokoukselta tarvitaan vastuullista ja avointa otetta päätöksen valmisteluun. Erityisesti päätöksen ja sen vaikutusten perusteluissa tämä on tärkeää.

Metso näkee tilanteessa myös myönteisiä mahdollisuuksia. Hänen mukaansa piispoilla on nyt hyvä tilaisuus ottaa aiempaa aktiivisempi rooli naisten asemaa ja liturgista osallistumista koskevissa kysymyksissä.

– Piispat voisivat esimerkiksi kartoittaa hiippakuntiensa tarpeita ja toiveita, ja kenties jo nopeastikin edetä käytäntöä koskeviin linjauksiin.

– Seurakuntien tarpeissa ja edellytyksissä edistää naisten osallisuutta on varmasti paikallista vaihtelua. Toisaalta seurakunnissa on käytännössä kertynyttä viisautta ja ymmärrystä, joka edistää kirkon toimintaa.

– Kaiken ei tarvitse tapahtua yhdenmukaisesti, mutta kuitenkin hyvässä järjestyksessä, Pekka Metso summaa.

Yliopistonlehtori Harri Huovinen: Kannustan tutustumaan erillisselvitykseen ja muistamaan kuuliaisuuden

Yliopistonlehtori Harri Huovinen osallistui naisdiakonaattia ja naisten kirkollista asemaa selvittäneen työryhmän työskentelyyn, mutta ei allekirjoittanut varsinaista raporttia. Sen sijaan hän oli mukana laatimassa erillisselvitystä.

– Olen mielelläni valmis keskustelemaan naisten asemasta kirkossa kaikkien aiheesta kiinnostuneiden kanssa, Huovinen toteaa.

– Samalla ajattelen, että olen ilmaissut keskeisimmät käsitykseni dokumentissa, jonka keväällä kirjoitimme. Luonnollisestikaan tämä teksti ei tarjoa kattavaa selvitystä aiheestamme. Sellaista emme tässä yhteydessä voineet edes tavoitella.

Huovisen mukaan dokumentissa pyrittiin tarkastelemaan naisdiakonaattia erityisesti kirkon pyhän tradition ja teologian näkökulmista.

– Ajattelen, että tällainen lähdepohja tarjoaa vankemman perustan asiaa koskeville ratkaisuille kuin yksittäiset mielipiteet.

– Mitä tulee piispankokouksen päätökseen, en katso seurakuntalaisena olevani asemassa, jossa voisin arvioida Kristuksen kirkon piispojen päätöksiä. Pikemminkin pyrin harjoittelemaan kuuliaisuutta esipaimenillemme.

– Joka tapauksessa haluan kehottaa kaikkia asiasta kiinnostuneita tutustumaan tekstiin, jota olin laatimassa, sekä siinä käytettyyn kirjallisuuteen, Harri Huovinen rohkaisee.

Maria Takala-Roszczenko: Naisdiakonaatti ei ole ainoa kysymys – naisten osallisuuden haasteet vaativat jatkokeskustelua

Takala-Roszczenkon mukaan kyse ei ole vain siitä, palautetaanko naisdiakonaatti, vaan siitä, miten kirkko tunnistaa ja mahdollistaa naisten toimimisen eri tehtävissä.

– Vaikka jatkotoimet siirtyvät ylemmälle taholle, paikallistasolla voidaan silti edetä naiskysymyksessä. Toivon, että piispainkokous jatkaa vuoropuhelua myös paikallisesti, eikä jätä keskustelua vain patriarkaatin vastuulle. 

Kuten piispat toteavat, naisten mahdollisuus toimia vastuutehtävissä ei ole monissa paikalliskirkoissa yhtä selvää kuin Suomessa.

– Lasikattoja on rikottu hallinnon, koulutuksen ja järjestöjen tehtävissä, eikä päteviä naisia enää helposti sivuuteta. Luottamus naisten organisointikykyyn on kasvanut.

– Toimikuntiin ja työryhmiin ei enää valita pelkästään pappeja olettaen, että pappeus oikeuttaisi kaikkiin tehtäviin. Monet papit jakavat vastuuta sukupuolesta riippumatta. Seurakuntien hallintoelinten päätöksenteko on muuttunut tasavertaisemmaksi.

Takala-Roszczenko kuitenkin korostaa, että naisten ja tyttöjen osallisuudessa on vielä parantamisen varaa yhtä lailla seurakuntaelämässä kuin jumalanpalveluksissa.

– Tämä ei ole liberaalien tasa-arvovaatimusten pakottamista, vaan monien tavallisten kirkossa kävijöiden aitoa kokemusta. Huolestuttavaa on, jos tämä kokemus ohitetaan hierarkkisten rakenteiden rinnalla, jotka ovat kehittyneet miesten osalle kirkossa.

Naisdiakonaattikeskustelun yhteydessä sosiaalisessa mediassa ja muualla syntynyt vilkas keskustelu on avannut silmiä ja herättänyt kysymyksiä, Takala-Roszczenko toteaa.

– Onko nainen ehtoollisliinaa tai leipäkoria kantaessaan todella niin kauhistuttava? Mikä naisessa on niin epäpyhää, ettei hän voisi esimerkiksi sammuttaa kirkon valoja alttarin puolelta sen sijaan, että tehtävään lähetetään kuka tahansa mies?

– Mikä tekee pojasta kelvollisemman sammuttamaan tuohuksia, kantamaan saattokynttilää tai soittamaan kirkonkelloja? Miksi naiskanttori, joka palvelee laulullaan, ei saa vihkimystä? Miksi lukijoiksi vihitään vain miehiä, vaikka myös naiset lukevat tekstejä?

Takala-Roszczenko huomauttaa, ettei piispainkokouksen mainitsema keskustelun tarve saa jäädä pelkiksi sanoiksi.

– Tarvitaan rohkeutta puhua aidosti, turvallisesti ja avoimesti. Piispoilla on tässä etulyöntiasema, kun he tapaavat seurakuntien jäseniä ja voivat luoda tilaisuuksia kuulemiselle ja vuorovaikutukselle.

– Osallistuin pari viikkoa sitten Naisen eletty ortodoksisuus -seminaariin Valamossa, ja hämmästyin, kuinka voimakas kuulluksi tulemisen tarve kirkkomme naisilla on.

– Seminaarin osallistujat lähettivät esipaimenille yhteisen keskustelunaloituksen naisten ja tyttöjen osallisuudesta. Toivon todella, että siihen vastataan ja että sen pohjalta edetään.

Takala-Roszczenko muistuttaa, että naisdiakonaattikysymys kärjistyy helposti, koska sen pelätään liittyvän naispappeuteen.

– Itse näkisin helpommaksi edetä pienin askelin. Miksei naisten ja tyttöjen voisi antaa palvella ponomarina, vaikkapa kirkkosalissa?

– Jotkut naiset voivat kokea myös kutsumusta pappeuteen, ja sen vähättely tekee kipeää. Kirkon tulee kohdata nämä kipuilut lämmöllä ja myötätunnolla, oli mielipide mikä tahansa, Takala-Roszczenko painottaa.

Varvara Merras-Häyrynen: Naisten panos ansaitsee näkyvyyttä, mutta suhde Jumalaan on kirkossa tärkeintä

Helsingin Uspenskin katedraalin kanttori, director cantus Varvara Merras-Häyrynen pitää piispainkokouksen naisdiakonaattia koskevaa päätöstä odotettuna ja johdonmukaisena.

– Autonominen paikalliskirkko ei voi päättää tällaisia merkittäviä kanonisia kysymyksiä itsekseen. Kyseessä ei myöskään ole mielipidekysymys, sillä tämänkaltaista asiaa ei voi ratkaista mielipiteisiin tai tunnekokemuksiin perustuvalla argumentoinnilla.

– Kirkko elää tässä maailmassa, mutta ei ole tästä maailmasta. Kirkko ei ole demokratia sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä. Se ei voi koskaan näyttäytyä ulospäin täysin maalliseen demokratiajärjestelmään verrattavana instituutiona.

Merras-Häyrynen pitää naisten asemaa Suomen ortodoksisessa kirkossa jo varsin hyvänä. Kirkon hyväksi jo toimivien naisten rooli tulisi kuitenkin nähdä.

– Jaan esipaimenten näkemyksen siitä, että kansainvälisesti vertailtuna naiset toimivat kirkossamme monissa merkittävissä tehtävissä. Tätä toimintamallia on hyvä edelleen jatkaa ja vahvistaa.

– On tärkeää jatkuvasti huomioida eri tehtävissä kirkkomme hyväksi ahertavia naisia, erityisesti vaikkapa naiskanttoreita, jotka helposti jäävät miespuolisen papiston varjoon, vaikka he hoitavat erittäin keskeistä liturgista tehtävää.

Merras-Häyrynen pitää tärkeänä, että seurakuntien työntekijät kiinnittävät huomiota ihmisten kohtaamiseen ja kohtelemiseen laajemminkin.

– Kuten ortodoksinen ihmiskäsitys opettaa, jokainen meistä on Jumalan kuva ja jokaista tulee kunnioittaa ja kohdella arvokkaasti.

Nykyisiä vihkimyksiä ja tehtäviä koskien Merras-Häyrynen toivoo, että huomio kohdistuu todellisiin tarpeisiin. Tämä koskee myös keskustelua naisdiakonaatista.

– Kirkon tehtäviä ja vihkimyksiä tulee jakaa tarpeen mukaan, ei palkintoina tai automaatioina. Toivon, että esimerkiksi uusia miespuolisia diakoneja vihittäessä mietitään, onko vihkimykseen oikeasti tarvetta. Tarve on ollut keskeinen argumentti myös naisdiakoneja koskevassa keskustelussa.

– Samalla tavoin alttaripalvelijoiden kohdalla tulee käyttää harkintaa. Miehillä ja pojilla ei ole automaattista oikeutta kävellä alttariin ja ilmoittautua ponomariksi.

Merras-Häyrynen korostaa, että elämän suuressa mittakaavassa tehtävillä ei ole merkitystä.

– Kun eräs sukulaiseni kuoli, ulkomaalainen ortodoksinen ystäväni kysyi surunvalittelujen yhteydessä, millainen oli hänen suhteensa Kristukseen. Hän ei kysynyt, oliko sukulaiseni toiminut kirkollisissa tehtävissä, laulanut kuorossa, ollut ponomarina tai maalannut ikoneja.

– Ystäväni osasi kiinnittää huomion olennaiseen. Onneksi pystyin vastaamaan, että sukulaiseni suhde Kristukseen oli ymmärtääkseni elävä ja aito.

– Kirkko kutsuu kaikkia jäseniään jakamaan osaamistaan ja Pyhän Hengen armolahjoja kirkon hyväksi kirkon kulloinkin tarvitsemalla tavalla. Sielun pelastuksen kannalta yksittäistä tehtävää olennaisempi asia on kuitenkin suhde Jumalaan ja lähimmäisiin, Varvara Merras-Häyrynen toteaa ja suuntaa katseen peruskysymyksiin.

Arkkipiispa Elia: Kysymys naisten tehtävistä kirkossa edellyttää vakaata harkintaa ja eri näkemysten kohtaamista

Arkkipiispa Elia pahoittelee, ettei voi avata tarkemmin sisäistä keskustelua naisten asemaa koskevasta selvityksestä, koska piispainkokoukset ovat suljettuja ja luottamuksellisia. Ainoa julkinen asiakirja on pöytäkirja.

– Kunnioitan tätä käytäntöä. Piispainkokouksen kanta naisdiakonaattikysymykseen selviää kuitenkin itse päätöksestä, arkkipiispa Elia toteaa.

Arkkipiispa kertoo, että piispainkokous on ollut yhteydessä myös ekumeeniseen patriarkaattiin.

– Puheenjohtajan ominaisuudessa olen pyytänyt äitikirkkomme kantaa asiaan.

– Ortodoksisessa traditiossa ja erityisesti meidän autonomisessa paikallisperinteessämme arvostamme yhteyttä patriarkaattiimme tällaisissa kysymyksissä.

Mikäli patriarkaatin kanta olisi myönteinen, asiaa arvioitaisiin arkkipiispan mukaan sen jälkeen. Mitä tulee muihin naisten asemaan liittyviin kysymyksiin, arkkipiispa Elian mukaan myös niihin liittyvä kanta käy ilmi päätöksestä.

– Myös tässä asiassa on edettävä rauhassa ja harkiten.

– Pohdin sopivinta toimintatapaa, jossa kaikkien ääni tulee kuulluksi niin, että kirkkomme yhtenäisyys säilyy.

Arkkipiispa kertoo haluavansa harkita asiaa rauhassa ja kuulla eri tahojen näkemyksiä. Hän vakuuttaa, että keskustelu jatkuu.

– Vastuuni on huolehtia, että löydämme yhteisen suunnan, joka tukee koko kirkkoa, hän sanoo.

– Osa ehkä toivoo nopeaa muutosta, ja osa puolestaan vastustaa ankarasti muutoksia. Toivon kuitenkin malttia ja rauhaa tämän asian käsittelyyn.

– Ymmärrän eri näkemykset ja haluan, että kaikki tuntevat itsensä kuulluiksi ja arvostetuiksi kirkossamme, arkkipiispa Elia kiteyttää keskusteluun liittyvät tavoitteet.

Jutusta on 7.10.2025 klo 15:15 korjattu lyöntivirhe: leipätekstin alussa olevan kirkolliskokouksen vuosiluku on 2024, ei 2025.

Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!

On ilo päästä jakamaan kanssanne palanen kirkkomme historiaa nyt juhlaa viettävän Ortodoksisten Pappien Liiton kautta tarkasteltuna. Esitelmäni keskittyy liiton varhaisiin vaiheisiin sotien välisenä aikana, eli rajaan käsittelemääni aikaa hieman aiemmin ilmoitettua lyhyemmäksi. Tätä aikaa kutsutaan usein myös Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamisen tai kansallistumisen kaudeksi: vuosina Suomen itsenäistymisestä (1917) aina talvisodan alkuun (1939) ortodoksien oli haettava paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, ja tätä prosessia leimasi suomalais–luterilaisen valtakulttuurin ehdoilla, joskin yleensä omaehtoisesti, tapahtunut kirkollisen eetoksen suomalaistaminen.

Tunnemme historiaamme ehkäpä edelleen liian hatarasti ymmärtääksemme, mikä merkitys sadan vuoden takaisilla tapahtumilla onkaan ollut ortodoksisen perinteemme kehittymisen kannalta. Väitän, että ilman kansallistamisen aikaa – kaikkine patrioottisine ylilyönteineenkin – kirkkomme ei olisi se suomalaiseen yhteiskuntaan vakiintunut, valtiovallan, muiden kirkkojen ja yhteisöjen kanssa vuorovaikutuksessa toimiva, kokoaan suurempi vähemmistö, jota patriarkkamme Bartolomeos kuvasi ”malliyhteisöksi” kirkon autonomian 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Tässä kehityksessä pappien järjestäytymisellä kollegiaaliseksi liitoksi on ollut kirkon työntekijöiden keskinäisiä yhteyksiä ja ykseyttä vahvistava vaikutus, ja suuri merkitys on myös sillä toiminnalla, julkaisuilla, tapahtumilla ja koulutuksilla, joita järjestäytynyt liitto on vuosikymmenten varrella pystynyt toteuttamaan. 

Kun aloin perehtyä pappien liiton historiaan esitelmäkutsun saatuani, oletin, että sitä olisi selvitetty jo useammassa historiikissa ja tutkimuksessa. On ollut yllätys todeta, ettei tällaisia ole ainakaan kovin julkisesti löydettävissä. Toisaalta samalla on selvinnyt, että myös liiton varhaiset asiakirjat kuten perustamispöytäkirja, sääntöluonnokset, jäsenluettelot ja kokousten esityslistat ovat jääneet saavuttamattomiin, sillä ainakaan niille nimetyistä kokoelmista ei niitä ole kirkon arkistoista Kuopiosta löytynyt (tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä jostain muusta kokoelmasta vielä löytyisi). 

Aikalaislähteiden aukkoisuutta paikkaa onneksi – jälleen kerran – Aamun Koitto -lehti, jonka sivuille pappien liiton perustajat ja toimijat ovat kirjoittaneet. Nojaan siis tässä pitkälti Aamun Koiton sisältöihin ja toivon jatkossa voivani täydentää tutkimusta myös laajemmilla arkistoaineistoilla. Perinteisen historiikin sijaan minun on tarkoitus tehdä lyhyitä katsauksia liiton perustamiseen, sen jäsenistöön, toiminnan muotoihin, ja lopulta siihen, mitä voisi olla 100 vuoden takaisen papiston perintö meille, 2000-luvun ortodokseille

Pappien liiton historia on osoittautunut yhdeksi niistä tarinoista, joissa kirkkomme suurin murros – eli toinen maailmansota, joka hajaannutti valtaosin karjalaisen kirkon, katkaisi sen perinteitä, ja myös tuhosi monin tavoin sen muistiperintöä – on aiheuttanut myös yllättävän vääristymän ajan hahmottamisessa. Nimittäin pappien liittoa ei mitä ilmeisimmin perustettu vuonna 1925 vaan vuotta myöhemmin, vuonna 1926. (Se ei meitä haittaa, koska voimme odottaa ensi vuonna uusia kutsuja liiton 100-vuotisjuhliin!) Uskon, että tämän taustalla on juuri sodan aiheuttama sekaannus, sillä vastaavanlaista sekaannusta tapahtui myös esimerkiksi kirkkolaulupäivien järjestysnumeron laskemisessa, kun ne sodan jälkeen jatkoivat siitä, mihin ennen talvisotaa oli jääty. 

Epäilen myös, että käsityksen vuodesta 1925 esitti pappien liiton entinen puheenjohtaja, pappisseminaarin rehtori Johannes Suhola, joka sodan jälkeen vuonna 1948 julkaistussa pappisseminaarin matrikkelissa kirjoitti näin:

”Syksyllä v. 1925 pappisseminaarin oppilaat päättivät yhteistyön ja oikean toverihengen kehittämiseksi ja nykyiseen yhteiskuntatyöhön harjaantumiseksi (kokouksien pito y.m.), yhteyden pitämiseksi jo koulusta päässeiden, jotka kyllä muutenkin ovat tavallisesti tilaisuuden tullen mielellään itse käväisseet entisessä opinahjossaan, ja sen oppilaiden välillä ja itsensä ja pappisseminaarin ystävien virkistykseksi perustaa toverikunnan, johon saivat kuulua pappisseminaarin käyneet ja sen ylemmän luokan (siis IV–VI lk.) oppilaat ja joka on sama kuin nykyinen Suomen Ortodoksisten Pappien Liitto.”

Suhola itse oli aloittanut pappisseminaarissa vuonna 1924, eikä siis alemman luokan oppilaana ilmeisimmin kuulunut liiton perustajajäseniin. Käsitys vuodesta 1925 perustamisvuotena on määritellyt liiton tasakymmenvuosijuhlat koko sodanjälkeisen ajan, ja 26.9.1925 on kirjattu perustamispäiväksi myös liiton sodanjälkeisessä arkistoluettelossa Kansallisarkistossa. On siis tuntunut lähes traditionvastaiselta lähteä kyseenalaistamaan vakiintunutta käsitystä. Tutkijana on kuitenkin suhtauduttava kaikkiin ”faktoihin” kriittisesti, ellei pitävää todistetta, erityisesti aikalaistodistetta, ole tarjolla, enkä ole toistaiseksi löytänyt viittausta vuoteen 1925 mistään sotaa edeltäneistä lähteistä. Esimerkiksi Aamun Koitto – joka tuona aikana uutisoi seikkaperäisesti kaikkea kirkon kentällä tapahtuvaa, vaikkapa Impilahden Koivuselän pyhäkoulun kuusijuhlan koko ohjelman – ei maininnut syksyn 1925 numeroissa toverikunnan perustamista lainkaan. Pappisseminaarin vuosijuhlasta ei ylipäätään ollut raporttia, sillä samaan aikaan kirkossa oli käynnissä kirkkopoliittisesti merkittäviä tapahtumia: vuoden 1925 alussa arkkipiispan asemaan, syrjäytetyn arkkipiispa Serafimin tilalle, virallisesti astunut Herman (Aav) kiersi Johannes Teologin juhlan aikoihin Itä-Suomessa patriarkan lähettämän metropoliitta Germanoksen kanssa eräänlaisena kurinpidollisena eleenä ajanlaskukiistojen rauhoittamiseksi.

Ei ole poissuljettua, että liiton perustamisesta olisi keskusteltu pappisseminaarin vuosijuhlassa jo vuonna 1925. Tosin liiton perustajapuheenjohtajaksi vuonna 1926 valittu Nikolai Routa ei tuolloin ollut Sortavalassa, koska hänet vihittiin ja asetettiin Taipaleen kirkkoherran tehtävään juuri Teologin juhlan aikoihin. Olivatko liiton muut varhaiset toimijat pappisseminaarin juhlassa pohtimassa tarvetta järjestäytyä, siitä on vaikea sanoa mitään, sillä pappisseminaarin toiminnan dokumentointia vuodelta 1925 ei ylipäänsä ole laajemmin säilynyt.

Sen sijaan pappisseminaarin vuosikertomus vuodelta 1926 kirjaa liiton perustamisen elokuulle 1926. Varmempana päivämääränä voi kuitenkin pitää perustamista saman vuoden Johannes Teologin juhlan yhteydessä eli syyskuun 26. tai 27. päivänä. Pastori Aleksanteri Ryttyläisen (silloinen Korpiselän kirkkoherra, myöhemmin sodan jälkeen Joensuun kirkkoherranakin toiminut) mukaan pappisseminaarin vuosijuhlassa päätettiin perustaa ”oppilaitoksesta päässeiden yhteinen toveriliitto”, jolle ehdotettiin nimeksi ”Nuorten Ortodoksinen Pappisliitto”. Ryttyläinen kirjoitti tästä Aamun Koittoon alkuvuodesta 1928. Vuonna 1936 vietettiin liiton 10-vuotisjuhlaa, ja monisivuinen 10-vuotiskertomus julkaistiin Aamun Koiton numeroissa vuonna 1937. Tässä kertomuksessa perustamispäiväksi mainittiin 27. syyskuuta 1926 ja liiton nimeksi ”Ortodoksisten Nuorten Pappisliitto”.

Nuoruuden henki liiton jäsenissä

Perustamisvuodella ei sinänsä ole suurtakaan merkitystä; kiinnostavinta on, että se kertoo pappisseminaarilaisten ja juuri kirkon työhön astuneiden kokemasta tarpeesta vertaistuelle ja yhteydenpidolle noina epävakaina aikoina, jotka leimasivat suomalaista yhteiskuntaa ja myös ortodoksista kirkkoa. Elettiin sisällissodan pitkän varjon alla, itäraja oli levoton, ortodoksista papistoa oli siirtynyt toimeentulon perässä Neuvosto-Venäjälle, Suur-Suomi-aatteen nimissä oli tehty ”vapautusretkiä” Itä-Karjalaan, Suomeen oli tullut kymmeniä tuhansia pakolaisia rajan takaa, ja koko kirkkoon kohdistui valtion suunnalta erityistä valvontaa, koska sen lojaalisuus Suomen tasavallalle haluttiin varmistaa. 

Kirkkomme historian murrosvaiheissa toimeen ovat pääsääntöisesti tarttuneet nuoret. 1880-luvulla ”nuoret papit”, kuten Sergei Okulov, kokoontuivat suunnittelemaan suomenkielistä sisälähetystoimintaa, mistä sai alkunsa Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta, yksi kirkon kansallistamisen kulmakivistä. 1920-luvulla aloitteen pappisliiton perustamisesta tekivät Sortavalan pappisseminaarilaiset ja sieltä juuri valmistuneet. Toisen maailmansodan jälkeen nuori papisto, kuten Erkki Piiroinen ja pappimunkki Paavali, johti kirkon jälleenrakennusta tukeneita järjestöjä kuten PSHV:ta, Ortodoksista Veljestöä ja Ortodoksisten nuorten liittoa. Voidaankin mielestäni perustellusti puhua, patriarkka Bartolomeosta taas siteeraten, ”nuoruuden hengestä”, joka on tuonut kirkkoon uutta energiaa ja näkökulmia silloin, kun kirkko on sitä erityisesti tarvinnut. 

Ortodoksisten Pappien Liitto perustettiin nuorten toveriliitoksi, parikymppisten pappisseminaarilaisten verkostoksi. Sen jäsenyys rajattiin Sortavalan pappisseminaarista valmistuneille tai valmistumista lähestyville, siis ulkopuolelle jäi kirkkokunnan papiston laajin ryhmä, Pietarissa ja Petroskoissa ennen vallankumousta venäläisen koulutuksen saaneet papit. Sortavalan pappisseminaari oli vuodesta 1918 kouluttanut nuoria suomen kielellä. Siellä opiskelleet kuuluivat siihen sukupolveen, josta osa käänsi slaavilaisen sukunimensä suomalaiseen muotoon (siispä kirkon työhön eivät astuneet Marov, Remschujev, Sidonskij, Dobrovolskij, Gusev, Miinin ja Ostrovskij, vaan Saarenne, Routa, Rajamo, Ritamo, Olmari, Saarikoski ja Ortamo) ja omaksui papilliseen habitukseensa – arkkipiispa Hermanin esimerkkiä seuraten – parrattomuuden. Rajaa vedettiin siis entiseen ”venäjänuskon” papistoon liittyviin mielikuviin, kuten tuona aikana eri tasoilla tapahtuvassa kansallistamistyössä tehtiin yleensäkin.

Sortavalan pappisseminaarin kasvatit kokivat olevansa ilmeisen ”erilaisia nuoria” suhteessa vanhempaan papistoon. Tämä synnytti jonkinasteista jännitettä vanhojen ja nuorten välillä. Vuonna 1929 puheenjohtajana toiminut Paavo Saarikoski totesi Aamun Koitossa, että liittoon kohdistui epäilyksiä ja ennakkoluuloja, koska sen kuviteltiin tulleen perustetuksi ”toimimaan vanhemman pappispolven käsitys- ja työtapoja, jopa ortodoksisen kirkon vakaumuksiakin vastaan”. Saarikoski korosti, että liiton henki muodostui juuri Sortavalan pappisseminaarin perustalle, jonka antamia toimintakykyjä liiton jäsenet halusivat yhdessä täydentää – ”Nuorten ortodoksinen pappisliitto” ei siis tietoisesti halunnut esiintyä yleisenä pappisliittona. 

Liiton edustajat kokivat ymmärtävänsä nuoruutensa ansiosta ajan erityiset haasteet ja tarpeet. Vuonna 1934 nimimerkillä ”X.” Aamun Koitossa kirjoittanut liiton jäsen tähdensi, että ihmiskunnan kehittyessä myös kirkon toiminnan ja työmuotojen oli muututtava: ”Ajan muodostamissa muodoissa ja astioissa on kristillisyyttä nykyiselle ajalle ja sen ihmisille kannettava, muuten olemme huutavassa hukassa.” Yhtenä ratkaisevana tekijänä nähtiin kirkon nuorisotyön kehittäminen. Liiton johtohenkilöt pyrkivät aktivoimaan nuorta papistoa hakeutumaan vastuutehtäviin, jotta ajan vaatimat uudistukset saataisiin toteutettua ja toisaalta torjuttua ”vieraskansallisten” vaikutus kirkon päätöksenteossa, esimerkiksi asettumalla ehdolle vuoden 1935 kirkolliskokoukseen. Nähtiin suorastaan häpeällisenä, että nuori papisto ei ollut ollut täysjäseninä edustettuna kirkkokunnan aiemmissa kirkolliskokouksissa.

Nuori uudistushenki sai kuitenkin toisinaan vastaansa lannistavia kannanottoja. Nimimerkin X. näkemyksistä kimmastunut vanhemman polven kansallistaja Mikael Michailov kirjoitti: 

”Kirjoittajan toiveen perusteena on se yksipuolinen ajatus, että vain nuoret papit kykenevät omaamaan uudet ajatukset, seuraamaan aikaa ja kantamaan kristillisyyttä ajan muodostamissa muodoissa ja astioissa sekä muuttamaan muodot ja työtavat, mitä muka ei ole kyennyt suorittamaan vanha papisto. […] Suurimmat, kauaskantavimmat ja käänteentekevämmät uudistukset kirkkokunnassamme ovat suoritetut jo silloin, kun nykyisellä uudella sukupolvella oli ollut yleensä kovin vähän ajatuksia, ja se oli kirjaimellisesti vielä huutavaäänisenä lapsukaisena.” 

Kuitenkin X:n vastaus osoittaa, että nuori papisto tunsi vahvasti vastuunsa kirkon toiminnan uudistajina ja oli siihen työhön motivoitunut: 

”Nyt ei ole kysymys uusilla opeilla tai muodoilla leikkimisestä, nyt on kysymys vakavista kirkontyön uusista muodoista. Rikollisuus, väkijuomapahe, kristillisyyttä vieroksuvat aatteet tekevät työtään niin valtavin mittasuhtein täällä Karjalassa kuin muuallakin kirkkokuntamme työalueilla. Saasta leviää kuin rutto varsinkin nuorisoon. Kirkon on oivallettava ajoissa tämä vaara. Uusia keinoja sen ehkäisemiseksi on etsittävä. […] Nuoren papiston ennen muita on ymmärrettävä työn tärkeys, sillä se luonnostaan jo kuuluu heille. […] Me tahdomme, kun parhaiden miehuusvuosien hehku on käytettävinämme, mieluummin kulua työssä ja taistelussa kuin ruostua paikoillamme.”

Toiminnan painopisteet

Nuorten Ortodoksisen Pappisliiton perustamisen aikaan sen jäsenistö oli todennäköisesti varsin pieni. Tarkkoja lukumääriä ei asiakirjojen puutteessa ole mahdollista antaa, mutta koska pappisseminaarin vuosikurssit olivat 4–5 oppilaan luokkaa, jäseniä tuli ylemmiltä luokilta ja valmistuneista tuskin paljoa yli tusinaa. Kymmenessä vuodessa eli vuonna 1936 jäsenistö oli kasvanut 31:een. Alun vähälukuisuuden takia liiton toiminta käynnistyi asteittain, eikä siitä alkuvuosina tiedotettu paljoa jäsenistön ulkopuolelle. Ryttyläisen mukaan vielä vuonna 1928 liitto oli tuntematon ”monille niillekin, jotka saattaisivat osallistua sen toimintaan”. Koska vuosikokouksiin oli vaikea saada kylliksi jäseniä koolle, lykkääntyi myös liiton hakeutuminen yhdistysrekisteriin – tämä tapahtui vasta vuonna 1933, jolloin myös nimi vaihtui muotoon ”Nuorten Orthodoksisten Pappien Liitto ry.”.

Toiminta käynnistyi toveriliittona, jonka keskeisin tavoite oli ”pitää yhteyttä jäsenien kesken, ennenkaikkea läheisiä toveruussuhteita esim. esirukousten, kirjeiden, vierailujen ja vuosikokousten kautta”. Aleksanteri Ryttyläinen esitti vuonna 1928, että paikalliset vierailut, liiton jäsenten järjestämät seurakuntamatkat toistensa luo ja siellä saarnaaminen, toisivat naapuriseurakuntiin ”uusia tuulahduksia uskonnollisen elämän aloilta”. Rivien välistä voinee lukea, että papin työ tuolloin(kin) oli usein yksinäistä: kaivattiin samanlaista vertaistukea, johon pappisseminaarin vuosina oli toveripiirissä kasvettu. Ryttyläinen visioi myös Johannes Teologin päiviin ajoittuvia vuosikokousten ”rituaaleja”, joissa oli ”oma sijansa jumalanpalveluksilla, saarnoilla, esitelmillä, puheilla, julkisilla sekä suljetuilla kokouksilla, retkeilyillä, ym.” Ensimmäisen kymmenen toimintavuoden aikana vuosikokousten ohjelmallisuus näyttää olleen heikommassa roolissa. Johannes Teologin kevään muistopäivänä toukokuussa 1936 järjestettiin Sortavalassa kuitenkin erityinen juhla, jossa kuultiin esitelmiä ja alustuksia mm. liiton toiminnan tehostamisnäkymistä sekä nuorisohuollosta kirkkokunnassa. Kiinnostavaa kyllä, liitto näki itsensä myös kurinpidollisena elimenä, joka voisi osoittaa paheksuntaa tai jopa rangaistuksenkin sellaiselle jäsenelle, joka tavalla tai toisella loukkasi ortodoksista uskoa tai kirkkoa. Tämän toimintamuodon kehittämisen nähtiin vuonna 1936 vielä vaativan tarkempaa huomiota.

Perustamisestaan saakka pappien liiton toiminnan toisena haarana oli sen säännöissä nimettynä sisälähetystyö, uskonnollisen kirjallisuuden julkaiseminen ja levittäminen sekä ehdotusten tekeminen kirkolliskokoukselle. Sisälähetystyön ja julkaisutoiminnan osalta tavoitteet muistuttivat suuresti Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) ydintoimintaa, mutta pappien liitto suuntasi ne hieman eri alueelle, nimittäin teologiaan. Suunnitelma ”erikoisesta aikakauslehdestä, jossa käsiteltäisiin jumaluusopillisia ja sitä sivuavia kysymyksiä ja seurattaisiin uskonnollisen ajattelun kehitystä koti- ja ulkomailla” tehtiin jo vuoden 1927 kokouksessa, mutta ensimmäinen julkaisu, Ortodoksian ensimmäinen numero, ilmestyi vasta liiton rekisteröimisen jälkeen, alkuvuonna 1934. Toimituskunnassa oli kaksi jäsentä: Ryttyläinen ja Saarikoski, ja numero nojasi vahvasti PSHV:n tukeen: PSHV kustansi numeron ja tuotti pääosan sen sisällöstä – numerossa nimittäin julkaistiin Sergei Okulovin uraa uurtava ja kauaskantoinen selvitys ortodoksisuuden tilasta Suomessa 1800-luvun lopulla; selvitys oli suomennos Okulovin kirjeestä piispa Antonille (Vadkovskij), joka Suomen hiippakunnan ensimmäisenä esipaimenena oli pystynyt hyödyntämään selvitystä suomenkielisen kirkollisen elämän kehittämisessä. Ortodoksiasta tuli näin yksi Suomen varhaisimmista teologisista tiedelehdistä, ja sen julkaisu herätti ansaittua huomiota myös ortodoksipiirien ulkopuolella. 

On kiinnostavaa, että Sortavalan pappisseminaarin käyneille – tai ainakin muutamille heistä – oli tärkeää seurata kansainvälistä teologista keskustelua ja tuoda sitä suomenkielisen yleisön luettavaksi. Osasyynä saattoi olla – yleisen maailman avartumisen ja kansainvälisen opiskelijavaihdon luomien yhteyksien ohella – havainto siitä, että aiemmin ahkerasti luettu venäjänkielinen teologinen kirjallisuus ei enää ollutkaan suomalaisten saavutettavissa, sillä pappiskoulutuksen läpäisy ei enää edellyttänyt sujuvaa venäjän kielen taitoa. Avartumisesta teologiselle keskustelulle kertoo myös pappien liitossa, kuten kirkkokunnan hallinnossakin, 1930-luvulla käyty keskustelu oman pappisseminaaria korkeamman jumaluusopillisen laitoksen aikaansaamisesta. Ensimmäiseksi askeleeksi tähän tarkoitukseen liitto katsoi lisätä pappisseminaarin opetushenkilöstöä.

Nuorten Ortodoksisten Pappien Liiton toiminta vaikuttaa alkuvuosien jälkeen kuitenkin törmänneen pienille yhdistyksille tyypilliseen ongelmaan: visioitua työtä oli liikaa suhteessa työn tekijöihin. Samaan aikaan nuori papisto alkoi vähitellen muodostaa valtaosan koko kirkkokunnan papiston yhteisistä veljeskokouksista, joita oli kutsuttu koolle parin vuoden välein aina vuodesta 1926. Jo vuonna 1933 liiton vuosikokouksessa ehdotettiin, että sen jäseniksi pääsisivät muutkin pappisjäsenet kuin Sortavalasta valmistuneet. Yhteinen näky vahvistui veljeskokouksessa vuonna 1937. Jo käynnistetty valmistelu rinnakkaisen, yleisen pappisliiton perustamiseksi keskeytettiin ja sovittiin nuorten pappien liiton avautumisesta kaikille Suomessa toimiville papeille. Talvisodan kynnyksellä (1939) järjestetty liiton vuosikokous päätti lopulta lähettää sääntömuutokset rekisteritoimistoon vahvistettaviksi, ja samalla liiton nimi muutettiin: syntyi Suomen Ortodoksisten Pappien Liitto.

Nuoruuden henki 100 vuoden takaa

Ortodoksisen papiston järjestäytyminen 1920-luvulla seurasi monessa mielessä ajan henkeä. Toverikuntia ja liittoja perustettiin itsenäisessä Suomessa aktiivisesti, ja esimerkiksi luterilaisen kirkon pappisliitto oli perustettu vuonna 1918 tukemaan papistoa ja tarjoamaan täydentävää koulutusta. Nuorten ortodoksisten pappien liitto nousi käytännön tarpeesta ylläpitää niitä kollegiaalisia verkostoja, joita pappisseminaarissa opiskellessa oli syntynyt. Nuoret papit osasivat etsiä vertaistukea ja antavat näin hyviä malleja myös tämän päivän teologian opiskelijoille ja kirkon työtä tekeville. 

Mutta vahvimpana viestinä 100 vuoden takaisilta nuorilta pidän sitä intoa, paloa ja sitoutumista, jolla he suhtautuivat tehtäväänsä kirkossa. Aikana, jolloin suuri materiaalinen niukkuus oli arkipäivää kirkossa ja yhteiskunnassa yleensä, motivaatio rakentaa tulevaisuutta kohti parempaa oli käsin kosketeltavaa. Yhteiskunnan epävakaus ja suuret haasteet kirkon työn kentällä eivät lannistaneet heitä. Tästä nuoruuden hengestä toivoisin meidän voivan ottaa esimerkkiä ja innoitusta omissa tehtävissämme, missä sitten toimimmekin. Ja jos arvostamme 100 vuotta sitten toimineita nuoria, osaammehan kuunnella tämän päivän nuoria, myös nuoria työntekijöitä, ja olla sammuttamatta heidän paloaan palvella kirkkoa!

Pääkuva ylhäällä: Johannes Suhola opettamassa pappisseminaarilaisia vuonna 1936. Kuva: Yrjö Logisen kokoelma