Suuri viikko on alkanut – Kristuksen maanpäällinen elämä kulkee kohti loppuaan – ja ylösnousemusta
Palmusunnuntaista Kristuksen maanpäällisen elämän tapahtumat alkavat vyöryä suorastaan hengästyttävää vauhtia kohti kärsimyksiä ja ristinkuolemaa – ja ylösnousemusta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen, Maria Hattunen, Susanna Somppi | Kuva: Marina ja Ibrahim Gargin perhealbumi
Palmusunnuntaita seuraavana suurena maanantaina evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus kirosi hedelmättömän viikunapuun saaden sen kuivettumaan. Suuren maanantain evankeliumi muistuttaa meitä myös ajattelemaan ajallista hetkeä pidemmälle.
(Matt. 21:18‒43)
Kuitenkin varoitukset pitävät sisällään lupauksen: Jeesus kutsuu yhteyteensä tavallisia ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä. Ilo saa pian täyttymyksensä. Taivaallinen häähuone on valmistettu, ja ihmisyytemme ylösnousemus on jo lähellä.
Lisäksi (Matt. 24:3‒35) Jeesus kertoo Öljymäellä opetuslapsilleen toisesta tulemisestaan ja maailman lopusta. Sitä ennen tulee monia vääriä messiaita, sotia, nälänhätää ja maanjäristyksiä. Nämä ovat synnytystuskien alkua. Ihmiset kavaltavat ja vihaavat toisiaan ja seuraavat vääriä profeettoja. Monien rakkaus kylmenee, mutta se, joka pysyy vahvana loppuun asti, pelastuu. Evankeliumi julistetaan kaikille kansoille, sitten tulee loppu: Ihmisen Poika tulee kunniassaan. Kun viikunapuu puhkeaa lehteen, kesä on lähellä.
Huomio kärsimyksiin ja pelastustekoihin
Palmusunnuntaita seuraavaa viikkoa kutsutaan ortodoksisessa kirkossa suureksi viikoksi, jonka aikana huomio siirtyy Kristuksen kärsimyksiin ja pelastustekoihin.
Suurella viikolla kirkkokansa valmistautuu Ylkämme tulemiseen:
”Katso, Ylkä tulee puoliyössä, ja autuas on se palvelija, jonka hän valveilla löytää; vaan kelvoton on se, jonka hän löytää suruttomana. Varo siis minun sieluni, ettet uneen valtaan vaipuisi, ettet kuolemaan tulisi heitetyksi ja ulkopuolelle Valtakuntaa suljetuksi; vaan herää ja huuda: Pyhä, Pyhä, Pyhä olet sinä Jumala; Jumalansynnyttäjän tähden armahda meitä!” (Suuren maanantain, tiistain ja keskiviikon aamupalveluksessa laulettava tropari)
Suuren tiistain evankeliumissa meille kerrotaan viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitseestä. Ylkä tulee keskiyöllä, ja häntä odottavat ovat vaipuneet uneen. Viisi viisasta oli varannut öljyä lamppuihinsa. Viisi tyhmää neitsyttä olivat olleet huolettomia ja eivätkä varautuneet, joten he jäivät hääjuhlan ulkopuolelle.
Suurena keskiviikkona kerrotaan naisesta, joka voiteli Jeesuksen jalat kallisarvoisella öljyllä ja sai opetuslapsilta moitteet: heidän mielestään öljy olisi pitänyt myydä ja jakaa siitä saadut rahat köyhille. Samalla kerrotaan, miten Juudas valmistautui pettämään Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta.
Suuren torstain tapahtumien keskipisteessä on Kristuksen viimeinen ateria yhdessä opetuslastensa kanssa. Silloin kirkko viettää ehtoollisen asettamisen muistoa. Aterian jälkeen Juudas kavaltaa Jeesuksen.
Suurena perjantaina muistellaan Kristuksen kärsimyksiä, kuolemaa ja hautaamista. Lauantain ehtoopalveluksen ja liturgian aikana kuullaan jo ensimmäinen viesti ylösnousemuksesta.
Kuvituskuva: Marina ja Ibrahim Gargin perhealbumi.
Juttuuun on lisätty 14.4.2025 klo 08.36 myös tiedot muiden suuren viikon päivien osalta.
Palmusunnuntaina Kristusta tervehdittiin palmunoksin ja hoosianna-huudoin – mutta miksi ne ärsyttivät fariseuksia?
Suuren paaston lopussa Kirkko muistelee Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin. Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa kristinuskon suurimmalle ihmeelle: Kristuksen ylösnousemukselle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Jyri Pitkänen
Suuret väkijoukot tervehtivät Jerusalemiin aasin selässä ratsastavaa JeesustaDaavidin Poikana, odotettuna Messiaana ja pelastajana palmunoksia huiskuttaen. Pian tervehtijöiden ilo kääntyi pettymykseksi, ja jopa vihaksi Jeesusta kohtaan. Pelastus ei tullutkaan odotetulla tavalla; nopeasti ja konkreettisesti. Sen sijaan kuninkaan tapaan Jerusalemiin ratsastava Messias osoittikin heikkoutensa annettuaan vangita ja ristiinnaulita Itsensä. Jopa opetuslasten mielestä Mestarin tarina tuntui saavuttaneen päätepisteensä.
Kaikkien neljän evankelistan mukaan (Мatt. 21:1–11; Мк 11:1–11; Luuk. 19:28–40; Joh. 12:12–19) Kristuksen juhlallinen saapuminen Jerusalemiin pääsiäisjuhlan alla oli keskeinen merkkipaalu. Sen merkitys perustuu Vanhan testamentin messiaanisiin profetioihin (1.Moos. 49:10–11; Ps. 8:2-3; Sak. 9:9). Tänä päivänä Kirkko juhlii vuosittain Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamista palmusunnuntaina. Pohjolassa palmunlehvät ovat tosin vaihtuneet pajunkissoihin.
”Hoosianna” juontuu psalmista
Apostoli Johanneksen mukaan Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia opetuslapsineen viisi päivää ennen pääsiäistä. (Joh. 12:1, 12) Tuolloin Herra antoi kahdelle opetuslapselleen tehtäväksi tuoda hänelle aasin varsa, jonka selässä Hän lähti ratsastamaan kohti Jerusalemia. Jeesusta saattavat opetuslapset ja paikalle kerääntynyt väkijoukko tervehti Häntä levittäen Hänen tielleen vaatteita ja puista katkottuja palmunoksia huutaen: ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!” (Мatt. 21:9; Мk. 11:9; Luuk. 19:38; Joh. 12:13). Hoosianna-tervehdys on parafraasi psalmista, jota veisattiin suurina juhlina, ja jota pidettiin laajemmin messiaanisena tervehdyksenä: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.” (Ps. 118:25–26). Fariseukset kimpaantuivat siitä, että Jeesus ei kieltänyt kansaa tervehtimästä Häntä kauan ja hartaasti odotettuna Messiaana.
Evankelistat katsovat tärkeäksi kertoa jopa aasin varsan löytämisen yksityiskohdat. Tämä johtuu siitä, että Jeesuksen aikalaisille aasin varsa liittyi muinaisaikojen profetiaan (1.Moos. 49:10–11), johon Jeesuksen antaman tehtävän täyttäminen opetuslasten mielestä viittasi.
Jeesuksen ratsastus aasilla Jerusalemiin tulkittiin siten, että profeetta Sakarjan sanat kävivät toteen (Sak. 9:9). Perinteisesti pyhiinvaeltajat saapuivat Jerusalemiin jalan kunnioittaakseen pyhää kaupunkia ja siellä sijaitsevaa Jumalan pyhäkköä. Sen sijaan Jeesuksen saapuminen Jerusalemiin aasin varsan selässä viittasi Salomon kuninkaaksi voitelemiseen (1.Kun. 1:32–40). Jerusalemin ja lähiseutujen asukkaat näkivät tapahtumassa pyhistä teksteistä tutun messiaanisen Kuninkaan saapumisen Jerusalemiin.
Aasin valitseminen ratsun sijaan osoittaa myös Jeesuksen uudenlaista kuninkuutta, joka perustuu rauhaan, eikä valtaan, nöyryyteen eikä mahtiin. Tämä poikkeaa aikalaisten käsityksestä siitä, millainen viimeisten aikojen Kuningas olisi. Jeesuksen toiminta, joka selkeästi viittasi Messiaan saapumiseen, ei johtanut kansannousuun ja yhteenottoihin roomalaisten kanssa. Jeesuksen pidätys tapahtui vasta viiveellä, eikä Pilatuskaan löytänyt painavia syitä Jeesuksen teloittamiseen.
Tapahtumat enteilevät suurta viikkoa
Palmusunnuntain tapahtumat ovat alkusoittoa Kristuksen kärsimyksille. Jeesusta vastassa olivat tuolloin opetuslapset ja muut Hänen kanssaan liikkuvat (Мark. 10:46; 15:40-41), jotka tunsivat Jeesuksen ja Hänen opetuksensa. Paikalla olivat myös Jerusalemin asukkaat, jotka eivät tunteneet Jeesusta, eivätkä uskoneet Häneen ja suhtautuivat Häneen epäröiden (Мatt 21:10-11). Ehkä juuri heidän uskonpuutteensa vuoksi Jeesus ei tehnyt Jerusalemissa ihmetekoja eikä parantanut ketään. Evankelista Johanneksen mukaan juhlaväen joukossa oli myös fariseuksia (Joh. 12:18-19), jotka suhtautuivat Jeesukseen erittäin kielteisesti.
Evankelistat kertovat Jeesusta saattavien ihmisten heittäneen Jeesuksen eteen tielle ”lehviä, joita he katkoivat tienvarresta” (Мark. 11:8), ”puiden oksia” (Мatt. 21:8) tai palmunoksia (Joh. 12:13). Palmuoksat tekevät tapahtumasta sen ajan uskovien juutalaisten silmissä miltei uskonnollisen saattueen, koska niitä kannettiin juhlasaattueissa lehtimajajuhlan yhteydessä. Kyseisen juhlan yhtenä teemana oli tuomiopäivä ja yleinen ylösnousemus pasuunan soidessa (3.Moos. 23:24; 4.Moos. 29:1).
Myös tervehdyshuudahdus ”hoosianna” liittyi olennaisesti lehtimajajuhlaan Vanhan liiton aikana. Heprean kielestä käännettynä ”hoosianna” merkitsee ”oi auta” tai ”pelasta”, ja sitä alettiin jo varhain käyttää kuninkaille ja Jumalalle sekä erityisesti odotetulle Messiaalle osoitettuna riemu- ja ylistyshuutona. Vanhassa testamentissa sana esiintyy muun muassa psalmissa 118 (jae 25). Tosin on myös näyttöä siitä, että Kristuksen aikana kyseinen huudahdus oli jo menettänyt uskonnollista lataustaan ja vastasi nykyistä ”hurraa” -huutoa.
Kirkon opetuksessa Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin on ymmärretty jo toisella vuosisadalla (p.mt. Justinos Filosofi) messiaanisen Kuninkaan juhlallisena saapumisena kaupunkiin, jossa Hänen piti kärsiä ja kuolla ristillä. Pyhä Ambrosius Milanolainen (+ 397) korosti, että Kristus tuli Jerusalemiin pääsiäisen alla – päivänä, jolloin lain mukaan valittiin karitsa pääsiäisuhriksi.
Pyhä Johannes Krysostomos huomautti, että Jeesuksen ratsastaminen Jerusalemiin poikkesi muista käynneistä siten, että palmusunnuntaina Hänen kuninkaallinen arvonsa tuli selvästi esiin. Pyhä Greogorios Palamas näki todellisen ihmeen siinä, että totuus Jeesuksesta Kristuksena eli voideltuna Messiaana kuului juuri lasten suusta.
Juhlan viettoa eri puolilla kristillistä maailmaa
Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen juhla sijoittuu kirkon liturgisessa vuodessa Lasaruksen kuolleista herättämisen ja suuren viikon väliin. Näin liturginen perinne heijastaa kirkon opillista näkemystä, jonka mukaan nämä tapahtumat muodostavat tapahtumaketjun.
Jeesuksen Jerusalemiin saapumista juhlittiin järjestämällä ristisaattoja ja juhlasaattueita jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 300-luvulla roomalainen Egeria kirjoitti Pyhään maahan suuntautunutta pyhiinvaellustaan kuvaavan matkakertomuksensa Matka Pyhälle maalle (ItinerariumEgeriae). Siinä hän mainitsee, että juhlaa vietettiin muun muassa järjestämällä juhlakulkueita Öljymäen pyhäkköjen välillä. Tuolloin kirkkokansa kantoi palmun ja öljypuun oksia veisaten juhlaveisua: ”Siunattu on Hän, joka tulee Herran nimeen”. Juhlakulkueen suunnattua kohti Jerusalemia piispa saapui kaupunkiin samalla tavalla (lat. in eo typo), kuin Herra, eli aasin selässä. Jerusalemissa juhlajumalanpalvelus päättyi Pyhän haudan kirkkoon.
Tämä palvelus on kuvattu seikkaperäisesti myös jerusalemilaisessa jumalanpalvelusohjeessa 400–600-luvulta. Sen mukaan juhlasaattue pysähtyi muun muassa Öljymäellä ja Getsemanen puutarhassa. Pysähdyspaikoissa toimitettiin lyhyet rukoushetket, jolloin veisattiin juhlatropareja, luettiin ekteniat, rukoukset ja otteet evankeliumista. Jokaisella pysähdyksellä siunattiin myös palmunoksia, joita ihmiset kantoivat mukanaan. Jerusalemiin saavuttiin veisaten psalmia 118 lisäyksin: ”Siunattu on aasin selässä istuva Kunnian kuningas. Hoosianna Daavidin Pojalle!”.
Myöhemmin Konstantinopolissa juhlaa vietettiin Hagia Sofian jumalanpalveluohjesäännön mukaan (800–1100-l.) järjestämällä juhlasaatto. Bysantin pääkaupungissa juhlanviettoon vaikutti katekumeenien kirkkoon liittäminen Lasaruksen lauantaina. Juhlapäivänä jumalanpalvelus alkoi Sebastian neljänkymmenen marttyyrin kirkossa, missä osallistujille jaettiin palmunoksia. Sieltä kirkkokansa lähti ristisaatossa Hagia Sofian kirkkoon aamupalveluksen päätteeksi. Toisin kuin muut osallistujat, patriarkka ratsasti matkan aasilla. Ristisaatossa osallistujat kantoivat palmun ja öljypuun oksia sekä pieniä ristejä. Juhlapalvelus jatkui liturgialla Hagia Sofian pyhäkössä.
Palmusunnuntain vietto on saanut nykyisen muotonsa erityisesti jerusalemilaisen jumalanpalvelusohjesäännön laajan käyttöönoton jälkeen 1100–1300-luvuilla. Myös Venäjällä juhlan viettoon kuului viimeistään 1500-luvulla se, että piispa ratsasti aasilla. Venäjällä tämä perinne sai kuitenkin erikoisen piirteen: aasia ohjasi ratsastajan vieressä kävelevä tsaari tai korkea-arvoinen virkamies. Aasin edessä kannettiin ”virpipuuta”, johon oli ripustettu makeisia, ja jonka oksat jaettiin kirkkokansalle palveluksen päätyttyä. Tätä toimitusta ei enää toimitettu tsaari Pietari Suuren aikoina.
Palmunlehvät vaihtuivat Pohjolassa pajuihin
Palmun ja öljypuun oksien käyttö korvattiin Pohjolassa jo keskiajalla virpovitsoilla eli pajuoksilla, mihin oli syynä ilmasto: ”kukkivia” pajunoksia on saatavilla jo kevättalvella. Muihin juhlan viettämiseen liittyviin perinteisiin ovat vaikuttaneet esimerkiksi paikalliset tavat, joilla ei ole aina ollut kristillistä latausta.
Esimerkiksi Suomessa elää tänäkin päivänä virpomisperinne, jonka juuret ovat karjalaisten ja Venäjän syrjäseutujen vanhauskoisten ortodoksien keskuudessa. Pajunoksien ja virpomisen uskottiin toimivan siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. Palmusunnuntain alla lapset koristelivat pajunoksia, ja vitsat siunattiin kirkossa juhlan aattona. Varhain juhlapäivän aamuna perheenäiti virpoi lapset, jotka lähtivät juhlajumalanpalveluksen jälkeen virpomaan kummia, sukulaisia ja naapureita. Karjalaiselle virpomiselle ovat ominaisia runsaat ja hauskat virpomisluvut. Muita olennaisia piirteitä ovat virpovitsan luovuttaminen virvotulle ja tämän maksama palkka, joka haettiin vasta pääsiäisenä. Myös karja tai hevonen saatettiin virpoa.
Toisen maailmansodan jälkeen evakkoon joutuneen karjalaisväestön mukana tullut ortodoksinen virpomisperinne sekoittui läntisen trulliperinteen kanssa. Tämän seurauksena syntyi nykyään yleistynyt lasten tapa kulkea ovelta ovelle virpomassa pääsiäislauantaina noidiksi pukeutuneina. Pikkunoitien virpomisaika on sittemmin siirtynyt aikaisesta aamusta keski- tai iltapäivään, ja palkka saadaan välittömästi.
Pääkuva ylhäällä: Jeesus ratsastaa Jerusalemiin. Kuva ja kuvankäsittely: Jyri Pitkänen
Juttu on julkaistu ensi kertaa 03.04. 2023, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi muulloinkin – etenkin palmusunnuntain aikoihin. Pääkuva on vaihdettu Rubensin maalauksesta päivän ikoniin 11.4.2025 klo 15:14.
Mikael, Shadi ja Rahaf tapaavat Johanna-kummin viikoittain Kotikirkossa – “Kummius on kunniatehtävä”
Syyriasta Suomeen muuttaneet Shadi Trad ja Rahaf Alhoush pyysivät ystäväänsä Johanna Toivosta Mikael-poikansa kummiksi. Kummista on tullut Mikaelille tärkeä aikuinen. Mikael, Mikaelin perhe ja Johanna tapaavat viikoittain Kotikirkon erikielisissä jumalanpalveluksissa.
Helsingin Liisankadulla kulkija ei välttämättä tiedä, että erään kerrostalon neljännessä kerroksessa on kirkko, ellei huomaa katolla olevaa ristiä. Haastattelupäivän aamuna Kotikirkossa toimitetaan englanninkielinen liturgia. Kirkossa on paljon väkeä – myös arabian kielen opettaja Shadi Trad sekä hänen vaimonsa, kirjanpitäjä Rahaf Alhoush. Liturgiaan osallistuu myös perheen poika, vuoden 2021 elokuussa syntynyt Mikael sekä hänen kumminsa Johanna Toivonen.
Mikael on Kotikirkossa kuin kotonaan. Kumminsa kanssa hän huolehtii tottuneesti loppuunpalaneiden tuohusten sammuttamisesta. Ennen ehtoollista luetaan Isä meidän -rukous useilla kielillä, Shadin johdolla myös arameaksi. Liturgian päätteeksi vietetään vielä nyyttärihenkiset kirkkokahvit. Tarjolla on niin hedelmiä, pullaa kuin viininlehtikääryleitä.
Rahafilla on hetki aikaa ennen Pyhän Iisak Niniveläisen kansainvälinen ortodoksinen yhteisö ry:n hallituksen kokousta, joten haastattelu aloitetaan kirkon takaosaan katetussa kahvipöydässä. Haastattelun loppupuolella kirkossa alkaa jo siivous, johon Mikael osallistuu pyyhkimällä pölyjä rätillä ja pensselillä. Kummi käy välillä estämässä lampukkaöljyn läikkymisen pienen siivoajan päälle.
Kotikirkko on Shadi Tradille, hänen vaimolleen Rahaf Alhoushille (oik.), Mikael-pojalle ja hänen kummilleen Johanna Toivoselle rakas pyhäkkö ja kohtaamispaikka. Kuva: Marja Simonen
Kotikirkko sanan varsinaisessa merkityksessä
Rahaf Alhoush on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon vauvasta saakka.
– Kävin pyhäkoulussa ja jumalanpalveluksissa. Kirkko oli kotimme lähellä. Joskus kävimme siellä joka päivä! Liturgian jälkeen ihmiset tapasivat toisiaan vapaamuotoisesti – varsinaisia kirkkokahveja ei ollut. Vartuttuani toimin ensin vapaaehtoisena lastenohjaajana 13 vuotta, ja sitten jatkoin nuorten parissa. Koko viikko saattoi kulua kirkossa. Isommat kirkolliset juhlat, kuten Jumalanäidin syntymä 8.9. sekä Ristin ylentämisen juhla ulottuivat kirkon ulkopuolelle: kaikki ottivat osaa juhlaan. Enemmistö kotikylässämme oli kristittyjä. Olimme vapaita tekemään mitä halusimme, kunnes ISIS toi muutoksen tilanteeseen. Meillä oli esimerkiksi useiden kilometrien ristisaattoja kylästä kylään.
Syyriassa on tapana, että jokaisella on mies- ja naispuolinen kummi. Rahafillakin on kaksi kummia, joista toinen on hänen isänsä sisko. Yhteys on säilynyt molempiin kummeihin välimatkasta huolimatta. Nykyään Rahaf on kummi miehensä veljen kahdelle lapselle.
Myös Shadi Trad on kahden lapsen kummi ja ortodoksiperheen lapsi. Shadi tuli Suomeen turvapaikanhakijana syyskuisena torstaina vuonna 2015 – ja oli jo sunnuntaina liturgiassa. Uspenskin katedraalin olemassaolosta hän kuuli vastaanottokeskuksen työntekijältä ja Kotikirkosta myöhemmin eräältä luterilaiselta papilta. Shadi ihmettelee sitä, että kaikki muut kirkot paitsi ortodoksinen kirkko tulivat esittelemään toimintaansa vastaanottokeskukseen.
– Minulle kirkko on äiti, Shadi toteaa jatkaen, että ortodoksisen kirkon edustajien puuttuminen vastaanottokeskuksesta tuntui samalta kuin jos äiti ei huomioisi lastaan.
Shadi ja vuonna 2017 perheen yhdistämisen kautta Suomeen tullut Rahaf “testasivat” useita paikallisia kirkkoja. Syyrialaisina ortodokseina heillä oli ehtoollisyhteys kaikkien kirkkokuntien kesken.
– Tärkeintä on tavata Jeesus, he toteavat yhdessä, ja Jeesus on kaikissa kirkoissa. Ortodoksinen liturginen järjestys tuntui kuitenkin loppujen lopuksi omimmalta. He liittyivät Suomen ortodoksiseen kirkkoon, ja Kotikirkosta muodostui perheelle todellinen kotikirkko. Kirkossa käy Shadin mukaan edelleen samoja ihmisiä kuin silloin 10 vuotta sitten, mutta myös uusia.
– Syyriassa ollessani näin unta, jossa Jeesus kertoi minulle, että menet kauas ja käyt siellä kaikissa kirkoissa ennen kuin löydät omasi. Unohdin unen. Nyt kun muistan sen, huomaan juuri niin käyneen. Kävin täällä ortodoksisissa, katolisessa ja luterilaisissa kirkoissa sekä adventistien ja vapaakirkon tapahtumissa, One Way -seurakunnassa, melkein kaikkialla. Sitten löysin Kotikirkon, Shadi muistelee.
Shadi tutustui Mikaelin kummitäti Johannaan (oik.) Kotikirkossa. Johanna muistaa, kuinka jo ensitapaamisella Shadi otti Johannan pienen tyttären syliin. Rahaf oli vielä tuolloin Syyriassa ja huolissaan paitsi sodasta, myös siitä, pääseekö miehensä luo Suomeen. Kuva: Marja Simonen
Kotikirkossa ei käy muita lapsiperheitä, jotka osallistuisivat aktiivisesti erikielisiin liturgioihin, joten Mikaelista on tullut tuttu kaikille Kotikirkossa kävijöille – Johannan sanoin “kaikkien lemmikki”. Kotikirkossa pidetään liturgioita esimerkiksi ruotsiksi, kreikaksi ja romaniaksi. Arabiankielisten liturgioiden toimittaminen alkoi Kotikirkossa jo 2010-luvulla. Liturgioita ovat käyneet toimittamassa ruotsalaiset papit, kuten isä Antonios El. Bitar.
Helsinkiläinen isä Pär Silén on opiskellut arabiaa vuodesta 2016 lähtien niin Shadin oppilaana kuin itsenäisesti muun muassa Duolingon avulla. Hän kertoo kohdanneensa arabiankielisiä turvapaikanhakijoita ja tunteneensa, että seurakunta tarvitsee jonkun, joka pystyy toimittamaan jumalanpalveluksia heidän kielellään.
Arabian opiskeleminen hidastui pappisvihkimyksen jälkeen, mutta isä Pär pystyy jo pitämään arabiankielisiä liturgioita kerran kuukaudessa:
– Paneudun huolellisesti ennen kuukausittaisia arabiankielisiä palveluksia päivän evankeliumitekstiin, jonka translitteroin, eli kirjoitan latinalaisin aakkosin, jotta voisin lukea sitä riittävän nopeasti ja ilman vokaalivirheitä. Saarnojen osalta yhteistyö Shadin kanssa on jatkunut, hän kääntää kirjoittamani tekstit arabian kielelle ja kun ehtii tekee myös translitteroidun version, niin että pystyn lukemaan saarnanikin arabiaksi normaalilla puhenopeudella. Unelmani on löytää aikaa opiskella niin paljon, että voisin keskustella arabiaksi seurakuntalaisten kanssa ja jopa vastaanottaa synnintunnustuksia sillä kielellä, mutta matka siihen on kyllä valitettavan pitkä!
Säännölliset arabiankieliset liturgiat ovat tärkeitä monille maahanmuuttajille. Helsingissä on pidetty myös arabiankielinen katekumeenikurssi. Shadi on pitänyt jo yhden kirkollisen arabian kurssin, jolla oli monia osanottajia – myös luterilaisen kirkon piiristä. Äidinkielenään arameaa puhuvan Shadin toiveissa on myös kirkollisen aramean kurssin järjestäminen.
Mikael touhuaa Kotikirkossa kuin kotonaan. Hän on autellut kirkossa muun muassa kantamalla loppuun palaneita tuohuksia laatikkoon siitä asti, kun oppi kävelemään, mikä tapahtui 10 kuukauden iässä. Kuva: Marja Simonen
Kummi ja koko perheen ystävä
Mikaelin kummitäti on Johanna Toivonen, johon Shadi tutustui Kotikirkossa. Johanna muistaa, kuinka jo ensitapaamisella Shadi otti Johannan pienen tyttären syliin. Rahaf oli vielä tuolloin Syyriassa huolissaan sekä sodasta että siitä, pääseekö lainkaan miehensä luo Suomeen, koska matka Suomen suurlähetystöön Turkkiin oli mahdoton. Maahanmuuttovirasto päätti kuitenkin järjestää hakijoiden haastattelut poikkeuksellisesti Libanonissa (Avaa uuden sivuston). Shadi pitää tätä ihmeenä. Rahaf oli ensimmäinen haastatelluista, ja hän sai myönteisen päätöksen. Asiat alkoivat sujua Suomessa, ja Johannasta tuli rakas ystävä myös Rahafille. Sitten Mikael ilmoitti tulostaan.
– Tiesimme heti, että pyydämme Johannaa kummiksi. Olemme onnellisia siitä, että hän suostui tehtävään, ja että hän opettaa Mikaelille asioita Suomen ortodoksisesta kirkosta. Mikael tykkää kovasti käydä kirkossa – myös Tikkurilan ortodoksisessa kirkossa, jossa vietetään koptilaisia liturgioita, Shadi summaa.
Kysymykseen siitä, kummasta kirkosta hän pitää enemmän, Mikaelilla on selvä vastaus:
– Kotikirkosta, koska Johanna on täällä!
Johanna pitää kummiuttaan kunniatehtävänä.
– Oli suuri kunnia tulla pyydetyksi Mikaelin kummiksi. Minulla oli jo ennestään monta kummilasta, mutta sain vielä yhden pienen!
Johannalla itsellään on kolme kummia, joista kaksi on pappia: toinen luterilainen ja toinen ortodoksinen. Myös Johannan isä on pappi, joten lisäopetusta kirkollisista asioista ei tarvittu. Kummeista tuli Johannalle muilla tavoin tärkeitä, Rauno-kummin kanssa yhteys on säilynyt vielä aikuisenakin. Yhtenä varhaisimmista muistoina Johanna muistaa hetken, jolloin kuunteli yhdessä Rauno-kummin kanssa simpukankuoresta meren kohinaa.
Kasteen saadessaan Mikael oli puettu egyptiläisiltä ystäviltä lahjaksi saatuun, koptilaisen perinteen mukaiseen asuun. Kuva: Shadin ja Rahafin perhealbumi
Jokainen kummisuhde on ainutlaatuinen
Kaikki kummisuhteet ovat erilaisia. Joskus kummius rajoittuu kirkkoon liittämistilanteeseen, joskus se jatkuu kirkkokaveruutena tai läheisenä ystävyyssuhteena. Johannan ja Mikaelin välit ovat ilmeisen läheiset. Koska Johannan omat lapset ovat jo isompia, hänellä on aikaa Mikaelille. Johanna tapaa Mikaelin perhettä muulloinkin kuin melkein joka sunnuntai Kotikirkossa. Johanna esimerkiksi käy Rahafin kanssa Flamingossa sekä HopLopissa – näille reissuille Mikaelkin pääsee mukaan.
Tietenkin Johanna oli mukana myös Mikaelin kasteessa. Isä Teemu Toivonen kastoi Mikaelin Kotikirkossa. Mikael oli puettu egyptiläisiltä ystäviltä lahjaksi saatuun, koptilaisen perinteen mukaiseen valkoiseen asuun. Juhla osui pahimpaan korona-aikaan, joten osallistujamäärä oli pieni. Videoyhteyden avulla saatiin mukaan myös pariskunnan äidit Syyriasta. Lähiomaisista vain Shadin Saksassa asuva veli – Mikaelin toinen kummi – pääsi mukaan kasteeseen. Kirkosta juhlaseurue jatkoi ravintolaan. Johanna näyttää puhelimestaan kuvia juhlista ilmapalloineen ja kolmikerroksisine täytekakkuineen.
– Ihmeellisen hienot juhlat oli, Johanna muistelee hymysuin ja seuraa katsellaan kirkkoa siivoavaa Mikaelia.
Mikael on autellut kirkossa muun muassa kantamalla loppuun palaneita tuohuksia laatikkoon siitä asti kun oppi kävelemään, mikä tapahtui 10 kuukauden iässä.
– Silloin lapsi painoi 12 kiloa, mutta muutaman kuukauden päästä vain 9 kiloa: niin aktiivinen hänestä tuli, Johanna-kummi ja Shadi nauravat.
Rahafin kokous päättyy, ja Mikaelin siivousurakka alkaa olla tältä sunnuntailta ohi, kuten myös haastatteluhetki. Mikael jää Kotikirkon ovelle vilkuttamaan.
Lasaruksen lauantaina ja palmusunnuntaina saamme ikään kuin vahvistua voitokkaassa kevätauringossa, ennen kuin laskeudumme suuren viikon tihentyvään hämärään.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tuomas Kallonen | Kuva: Jyri Pitkänen
Lasaruksen lauantai ja palmusunnuntai muodostavat yhdessä pääsiäisen esijuhlan.
Ennen kuin lähdemme seuraamaan Kristusta hänen kärsimyksiinsä suurella viikolla, saamme opetuslasten kanssa nähdä Kristuksen kuoleman voittajana ja kuninkaana. Tätä kirkkautta vasten tapahtuu Jumalan Pojan täydellinen itsensä alentaminen ja itsensä uhraaminen, käynti kärsimyksiin ja ristinkuolemaan. Saamme ikään kuin vahvistua voitokkaassa kevätauringossa, ennen kuin laskeudumme suuren viikon tihentyvään hämärään.
Lasaruksen lauantaina muistelemme tapahtumaa, joka kuvataan Johanneksen evankeliumissa (Joh. 11:1-45) harvinaisen koskettavasti. Lasarus ja hänen sisarensa Martta ja Maria ovat Jeesukselle hyvin rakkaita, kuin omaa perhettä. Kuultuaan Lasaruksen sairaudesta Jeesus tuntuu kuitenkin viivyttävän matkaanlähtöä, ja kohta hänelle tuodaan sanoma Lasaruksen kuolemasta.
Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne.” Aikaisemmin hän on sanonut: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.”
Lasaruksen herättäminen on osa Jumalan pelastussuunnitelmaa. Sen on tapahduttava juuri ennen Jeesuksen omaa kärsimystä ja kuolemaa, jotta hänen opetuslapsensa vahvistuisivat uskossa ylösnousemukseen. Se on myös tarkoitettu tunnusteoksi kaikille, jotka pian saavat vastaanottaa hänet Jerusalemiin. Jeesus voittaa kuoleman ensin ystävässään Lasaruksessa laskeutuakseen sitten itse kuoleman syvyyksiin ja tuhotakseen omalla kuolemallaan kuoleman vallan.
Lasaruksen kodissa Jeesus kohtaa surun murtamat sisarukset, Martan ja Marian, ja heidän rinnallaan suuren joukon surijoita, jotka kaikki itkevät ja valittavat Lasarusta. Molemmat sisaret toistavat pakahduttavat sanat: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.”
Jeesus vakuuttaa Martalle: ”Veljesi nousee kuolleista” ja jatkaa ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Uskotko tämän?” Ja Martta vastaa, vakavuudella ja painolla, jonka vain rakkaan ihmisen kuoleman kohtaaminen voi antaa: ”Uskon, Herra. Minä uskon että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”
Jos Lasaruksen ennenaikainen kuolema haastaa Martan ja Marian uskon, koetellen sitä syvällä tuskalla, mitä tapahtuukaan, kun Lasaruksia on samalla kertaa satoja ja tuhansia? Surusta sakeat sanat ”Herra, jos olisit ollut täällä…” nousevat tänäkin päivänä lukemattomista kylistä ja kaupungeista, jotka sodan keskellä todistavat mieletöntä väkivaltaa, viattomien kärsimystä ja kuolemaa. Lasaruksen kauniisiin valittajaisiin verrattuna ajatus eri puolilla maailmaa raivoavien sotien tuhoista on jotakin mykistävää ja lamauttavaa. ”Herra, jos olisit ollut täällä…”
Kertomus Lasaruksesta voi sytyttää syvimpäänkin pimeyteen lohdun ja toivon liekin. Lasaruksen haudalla Jeesus itkee. Hän itkee todellisia ihmisen kyyneleitä, koska Lasarus on hänelle kuin oma veli. Jeesuksen jumaluus ei poista hänen kykyään kärsiä ihmisen kärsimyksiä. Pikemminkin Jeesuksen jumaluus tekee hänet kykeneväksi kärsimään ystävänsä Lasaruksen kuolemassa kaikkien ihmisten kuoleman, todellisesti ja kipeästi. Lasaruksen haudalla Jeesus itkee jokaista meistä. Hänessä Jumala itkee kaunista luotuaan, joka on joutunut langenneessa maailmassa kuoleman tanssin pyörteisiin. Eikä Jumala itke vain kapeasti ymmärrettyä kuolemaa, sielun eroa ruumiista, vaan koko sitä synnin ja kuoleman valtapiiriä, joka on elämää erossa Jumalasta. Hän itkee valhetta ja itsekkyyttä, vallanhimoa, ahneutta ja riistoa, välinpitämättömyyttä ja vihaa, ihmisyyden mitätöimistä ja julmaa tappamista – sanalla sanoen kaikkea sitä, mikä saa maailman savuamaan ihmisten kärsimyksestä.
Sanoihin ”Herra, jos olisit ollut täällä…” hän vastaa: ”Minä olin täällä. Minä kärsin kärsivien kanssa ja itkin itkevien kanssa.” Kristus ei kuitenkaan itke niin kuin se, jonka täytyy alistua kuoleman valtaan. Isä Jumala, elämän lähde, on tehnyt myös Pojastaan elämän lähteen. Tämän voiman Kristus osoittaa herättäessään Lasaruksen. Samalla hän julistaa sodan tämän maailman ruhtinaalle, joka pitää ihmistä synnin ja kuoleman orjuudessa. Suuren viikon tapahtumat kätkevät sisäänsä tämän perimmäisen taistelun: Kristus kohtaa silmästä silmään pahan vallan, kärsii sen iskut niin kuin kuolevainen ja lopulta voittaa sen jumaluutensa voimalla. Valo voittaa pimeyden, Totuus voittaa valheen, Rakkaus voittaa vihan, Elämä voittaa kuoleman.
”Lasarus, tule ulos!” Tämä kutsu on osoitettu meille kaikille, joiden elämä viruu kuin raskaan hautakiven takana odottamassa Herran sanoja: ”Tule kanssani ylösnousemukseen!”
Isä Tuomaksen teksti on laadittu alun perin vuonna 2022. Puhuttelevuutensa ja ajattoman sisältönsä vuoksi se julkaistaan nyt päivitettynä.
Aamun Koitolle valokuvannut isä Pentti Potkonen valittiin Nurmeksen kappeliseurakunnan papiksi
Tarkkasilmäisimmät lukijat lienevät huomanneet Aamun Koiton kuvaajatiedoissa usein esiintyvän Pentti Potkosen nimen. Isä Pentti on palvellut oman työnsä ohessa diakonina kesäkuusta 2024 ja sitä ennen lukijana ja ipodiakonina vuodesta 2022. Lisäksi hän on ikuistanut lukemattomia merkittäviä hetkiä Suomen ortodoksisessa kirkossa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi, Tuomas Järvelin | Kuva: Risto Aikonen, Vlada Wahlstén
Isä Pentti on jo vuosien ajan valokuvannut kirkkokuntamme merkittäviä tapahtumia muun muassa Aamun Koitolle. Hän on ollut dokumentoimassa esimerkiksi ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen Suomen vierailua 2023, Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksia, nunna Ksenian igumeniaksi asettamista Lintulan luostarissa 2023 ja arkkimandriitta Mikaelin asettamista Valamon luostarin igumeniksi 2022.
– Kyllähän tämä erittäin hyvältä tuntuu, mutta samalla vastuut nousivat tappiin, sillä pappeus merkitsee suurta vastuuta. Kuitenkin uskon ja toivon, että saan apua Jumalalta, minkä lisäksi myös yhteisön tuki on hyvin tärkeää, isä Pentti sanoo.
Isä Pentin silmissä ei siintänyt pappeus heti alusta alkaen, vaan hän luonnehtii papiksi päätymistään pikemminkin pitkälliseksi prosessiksi kuin äkilliseksi käännekohdaksi. Kuitenkin aktiivinen toiminta kirkon piirissä on kestänyt jo 53 vuotta, mikäli varsinaisena lähtölaukauksena pidetään ponomarina aloittamista.
Taipaleen ortodoksisessa seurakunnassa oli avoinna 24.2.–14.3.2025 Nurmeksen kappeliseurakunnan papin työsopimussuhteinen toimi. Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni asetti papin vaaliin ehdolle kolme hakijaa: ensimmäiselle vaalisijalle arkkimandriitta Andreas Larikan, toiselle vaalisijalle diakoni Pentti Potkosen ja kolmannelle vaalisijalle teologian maisteri Sami Fyrqvistin.
Seurakunnanvaltuusto haastatteli ehdokkaat 7.4.2025 Juuan ortodoksisella seurakuntasalilla kappelineuvoston valmistelemin kysymyksin. Haastattelun jälkeen luettiin kappelineuvoston lausunto ja toimitettiin suljettu lippuäänestys. Äänestyksessä annettiin 12 ääntä. Pentti Potkonen sai kaikki 12 ääntä, joten hän tuli yksimielisesti valituksen Nurmeksen ortodoksisen kappeliseurakunnan papin toimeen.
Isä Pentti on toiminut luottamushenkilönä Taipaleen ortodoksisen seurakunnan seurakunnanvaltuustossa ja seurakunnanneuvostossa sekä isännöitsijänä Viinijärven Jumalansynnyttäjän Tihvinäläisen ikonin kirkossa. Hän on palvellut oman työnsä ohessa diakonina seurakunnassa kesäkuusta 2024 ja sitä ennen lukijana ja ipodiakonina vuodesta 2022. Isä Pentti on koulutukseltaan teologian maisteri ja ammatiltaan valokuvaaja. Hän on ollut myös lastentarhan opettajana ortodoksisessa päiväkoti Pääskyssä. Kirkon luottamustehtävissä hän on palvellut ONL ry:n johtokunnassa sekä tällä hetkellä PSHV:n hallituksessa.
Isä Vladimir Sokratilin sai pappisvihkimyksen palmusunnuntaina 2023 Uspenskin katedraalissa. Kuva: Vlada Wahlstén
Aamun Koitto uutisoi myös lehden toimitukseen kuuluvan isä Vladimir Sokratilinin pappisvihkimyksestä palmusunnuntaina vuonna 2023. Isä Vladimir kirjoittaa lehteen pääsääntöisesti hengellisiä ja historiallisia tekstejä. Lisäksi lehden toimitusneuvostoon lukeutuvat isä Tuomas Kallonen ja isä Tuukka Rantanen. Myös he kirjoittavat Aamun Koittoon oman päätyönsä ohessa.
Monia armorikkaita vuosia!
Pääkuva ylhäällä: Pentti Potkosen diakoniksi vihkiminen toimitettiin kesällä 2024 Viinijärvellä Jumalansynnyttäjän Tihvinäläisen ikonin kirkon praasniekassa. Kuva: Risto Aikonen
Juttuun on lisätty 10.4.2025 klo 09:41 maininta toimitusneuvoston kahdesta jäsenestä.
Jeesus herätti ystävänsä kuolleista, mutta kuka Lasarus oli – ja mitä hänelle sitten tapahtui?
Uudessa testamentissa on kaksi kertomusta, joiden keskeinen henkilö on nimeltään Lasarus. Mitä Lasaruksesta kerrotaan ja mikä oli näiden kertomusten merkitys antiikin maailman kristityille?
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Ulla Tervahauta | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko, Duccio di Buoninsegna/Wikimedia Commons
Lasaruksia löytyy Uudessa testamentista kaksi kappaletta. Luukkaan evankeliumin kuudennessatoista luvussa kerrotaan köyhästä Lasaruksesta, joka asuu rikkaan miehen portin pielessä ja syö, mitä hänelle rikkaan talosta annetaan. Rikas mies ei Lasaruksesta piittaa. Sitten Lasarus kuoli ja niin kuoli aikanaan myös rikas mies.
Kuoleman jälkeen osat vaihtuvat: maan päällä kärsinyt Lasarus pääsee Abrahamin helmaan ja saa lohtua, kun rikas mies joutuu Haadeksen tuskiin. Siellä on liian myöhäistä katua eikä Abraham suostu lähettämään Lasarusta rikkaan miehen veljiä varoittamaan. ”Heillä on Mooses ja profeetat, kuunnelkoot heitä.”
Luukkaan Lasaruksen tarinassa köyhyys on keskeinen motiivi, mutta niin on myös kuolema ja sen jälkeen tapahtuva osien vaihtuminen.
Johanneksen Lasarus: kuollut nousee haudastaan
Myös toisen Lasaruksen tarinassa kuolema on lähellä, suorastaan keskiössä. Johanneksen evankeliumin yhdennessätoista luvussa kerrotaan Lasaruksesta, Jeesuksen rakkaasta ystävästä, Martan ja Marian veljestä, joka asuu kylässä nimeltä Betania. Kun Jeesus viimeisellä matkallaan kulkee kohti Jerusalemia, hän saa viestin, että Lasarus on kuolemaisillaan.
Vaikka Jeesus tietää Lasaruksen taistelevan kuolemaa vastaan, hän ei kiiruhda auttamaan, vaan kertoo oppilailleen Lasaruksen nukkuvan. Kertomuksessa on monta vaihetta. Ymmärtämättömät oppilaat luulevat, että kyse on parantavasta unesta, mutta Jeesus tietää Lasaruksen vaipuvan kuoleman uneen. Betanian lähellä Martta tulee Jeesusta vastaan. Martta ja Jeesus käyvät keskustelun ylösnousemuksesta. Toivoton Martta tunnustaa kyllä uskovansa ylösnousemukseen, mutta vasta päivien lopulla: silloin Lasarus nousee ylös. Jeesus korjaa Martan käsityksen, kertoo, että Lasarus nousee ylös pian.
Martta palaa kotiin, ja nyt lähtee Maria Jeesusta vastaan. Itkevä Maria syyttää Jeesusta ja hänen poissaoloaan Lasaruksen kuolemasta. Myös Jeesus joutuu tunnekuohun valtaan, ja hänet ohjataan Lasaruksen haudalle. Hauta on luola, jonka eteen on vieritetty kivi – kuulija, joka muistaa pääsiäisen tyhjän haudan kertomukset, saa mieleensä Jeesuksen haudan. Jeesus käskee siirtää kiven pois haudan ovelta, ja näin tehdään. Seuraavaksi hän huutaa kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!”
Kuollut astuu haudastaan kädet ja jalat käärinliinoilla sidottuina. Jeesus käskee vapauttaa Lasaruksen kääreistään ja päästää hänet menemään. Näin tapahtuu, ja monet uskovat Jeesukseen. Myöhemmät legendat kertovat, että Lasarus ei koskaan enää nauranut.
Perimätiedon mukaan Lasarus toimi myöhemmin elämässään silloisen Kitionin (nykyisen Larnakan) piispana Kyproksella 30 vuotta. Lasaruksen hautapaikalla sijaitsee Pyhän Lasaruksen kirkko.
”Yksi mies koko kansan puolesta”
Johanneksen Lasarus-kertomuksessa huomio kiinnittyy juutalaisten johtajien huoleen tapahtumien kulusta. Lasaruksen herättämisen seurauksena aletaan suunnitella Jeesuksen surmaamista. Tässä yhteydessä ylipappi Kaifas lausuu kuuluisat sanansa: ”On parempi, että yksi mies kuolee kansan puolesta kuin että koko kansakunta tuhoutuu.” Pienen kansan johtajat pyrkivät turvaamaan kansansa aseman Rooman varjossa.
Johanneksen juutalaiset ovat vihamielistä, Jeesuksen, hänen oppilaidensa ja seuraajiensa piirin ulkopuolista väkeä. Kuva ei ole historiallisesti oikea. Jeesus ja hänen seuraajansa olivat juutalaisia, eikä Jeesus ilmeisesti ulottanut toimintaansa oman kulttuurinsa ulkopuolelle. Sen sijaan vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetussa Johanneksen evankeliumissa juutalaiset kuvataan ulkopuolisena, pahantahtoisena joukkona. Näin evankeliumin kirjoittaja rakentaa kristittyjen identiteettiä suhteessa juutalaisiin.
Yksi vai kaksi Lasarusta?
Luukkaan ja Johanneksen Lasarus-kertomuksissa on isoja eroja, ja kertomusten Lasarukset ovat eri hahmoja. Luukkaan Lasarus on koditon kerjäläinen, Johanneksen Lasaruksella on koti Betaniassa ja kaksi siskoa, Martta ja Maria. Kummankin nimi on kreikkalaistettu versio heprealaisesta nimestä Eleazar, ”Jumala on auttanut”.
Lasaruksilla on myös paljon yhteistä. Kummankin tarina kertoo kuolemasta ja tuonpuoleisesta. Luukkaan Lasarus ohjaa vielä eläviä armeliaisuuteen köyhiä kohtaan rikkaan miehen varoittavalla esimerkillä. Johanneksen Lasarus on ylösnousemuksen esikuva ja Jeesuksen suurimman ihmeteon kohde. Kummankin Lasaruksen tarinassa usko on keskeisessä roolissa.
Niinpä tutkijan mielessä herää kysymys, voiko Luukkaan ja Johanneksen Lasarus-kertomuksilla olla yhteyksiä. Uuden testamentin tutkimuksessa yksi iso kysymys koskee evankeliumien suhteita toisiinsa. Vaikka Lasarukset näyttävät olevan eri henkilöitä, voi olla, että niillä on yhteyksiä. Jos nuorimman evankeliumin eli Johanneksen kirjoittaja tunsi varhaisempia evankeliumikertomuksia, hän on voinut työstää tuntemansa materiaalin pohjalta oman, dramaattisen ja teologisen Lasarus-kertomuksensa. Sanoohan isä Abraham Luukkaan vertauksessa rikkaalle miehelle tuonelassa, etteivät tämän veljet uskoisi, vaikka joku nousisi kuolleista – ja Johanneksen kertomuksessa käy juuri näin. Mahdotonta ei ole sekään, että Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien kirjoittajat kuulivat erilaisia suullisia kertomuksia kauan sitten eläneestä Lasaruksesta.
Lasarus antiikin maailmassa ja myöhemmin
Lasarus-kertomusten syvin merkitys on niiden sanomassa. Lasaruksen herättäminen on Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen suurin ihmeteko: Lasarus sai kokea kuolleista heräämisen jopa ennen Jeesusta.
Jo antiikin kristityille Lasarus oli tärkeä hahmo. Siitä kertovat varhaisimmat kristittyjen tekemät kuvat. Ne ovat peräisin 200-luvulta ja ne löytyvät katakombien seiniltä freskoina. Myöhemmin 300-luvulla valmistettiin sarkofageja, koristeellisia, kivisiä ruumisarkkuja. Niin katakombien seinäfreskoista kuin rikkaiden kristittyjen sarkofageista löytyy kuvia Lasaruksen herättämisestä. Kuvissa korostuu Jeesuksen rooli parantajana ja elämän tuojana. Kertomus Lasaruksesta ja varhaiset Lasarus-kuvat julistavat ylösnousemusta, toivoa ja uskoa kuoleman voittamiseen.
Perimätiedon mukaan Lasarus toimi myöhemmin elämässään silloisen Kitionin (nykyisen Larnakan) piispana Kyproksella 30 vuotta. Lasaruksen hautapaikalla sijaitsee Pyhän Lasaruksen kirkko.
Jumalan kirkkaus, ihmisyyden kunnia ja luomakunnan kauneus (Psalmi 8)
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Obraz/Wikimedia Commons
Septuagintakäännöksessä psalmiveisun musiikillisessa ohjeessa viitataan psalmin laulamiseen ”viinikuurnan” tapaan, jonka jotkut kirkkoisät liittävät kirkkoon ja Kristukseen.
Psalmi kuvaa Jumalan suuruutta ja majesteettisuutta, mutta myös Luojan ja ihmisen ainutlaatuista ja alkuperäistä suhdetta sekä ihmisen ja luomakunnan välistä yhteyttä ja toisistaan riippuvuutta.
Daavid ihmettelee Herran nimen suuruutta maan päällä. Jumalan taivaallinen kirkkaus ja suuruus näkyvät luomakunnassa. Psalmi kertoo Herran valtasuuruudesta ja hänen luomisvoimastaan, armostaan ja huolenpidostaan luotujaan kohtaan.
Jumalan suuruudesta todistavat myös lasten ja imeväisten kiitos, joka vaientaa vihamiehen ja kostoa etsivän. Suuret ja mahtavat kukistuvat heikon ja Jumalaa ylistävän edessä. Evankeliumissa Jeesus mainitsee tähän psalmikohdan, kun kansan opettajat suuttuivat siitä, että lapset huusivat temppelissä häneen viitaten: ”Hoosianna, Daavidin Poika!” (Matt. 21:15˗16)
Daavid ylistää Jumalan luomistyötä ja ihmettelee Jumalan huolenpitoa luodustaan, vaikka ihminen on vähäinen Herran valtasuuruuden edessä. Ihmisen pienuudesta huolimatta Jumala teki hänestä silti lähes kaltaisensa ja seppelöi hänet kunnialla ja kirkkaudella, ja asetti hänet hallitsemaan luomakuntaa. Tässä kuvautuu ihmisen alkuperäinen rooli Jumalan edessä ja luomakunnassa; aidon ihmisyyden kuva, mutta myös Jumalan luokse paluun kirkkaus ja ihme. Psalmin kuvauksessa on toivon sävy: paluu Jumalan kaltaiseksi ihmiseksi on yhä mahdollista, ja siksi luomakunnallakin on tulevaisuuden toivo.
Uuden testamentin tulkinnassa kuvauksen kunnialla ja kirkkaudella seppelöinti yhdistetään Kristuksen ihmiseksi syntymiseen eli Jumalan Pojan alentumiseen: Jeesus on tehty hetkeksi enkeleitä alemmaksi, jotta hän ristinkuolemallaan tulisi jälleen seppelöidyksi (Hepr. 2:8˗9).
Daavid päättää psalminsa ylistykseen, jossa luomistyö ja luomakunnan ihmeet todistavat, että Herran Jumalan nimi on suuri kautta maailman. Kirkon ymmärryksen mukaan tämä aika koittaa, kun kaikki asetetaan lopulta Jumalan Pojan valtaan (Hepr. 2:8).
Virpomisen ABC tutustuttaa hetkessä perusasioihin – pääsiäisnoita ei kuulu ortodoksiseen perinteeseen
Virpomisella on vahva kristillinen perusta, joten ainakin nämä asiat on hyvä tietää!
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Susanna Somppi, Heikki Santasalo
Ortodoksiseen perinteeseen kuuluva virpominen hyväksyttiin vuonna 2018 Elävän kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. Museoviraston ja aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän esityksiin perustuva luettelo liittyy Unescon yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta Suomessa.
Paras tapa pitää virpomisperinne elävänä jatkossakin on tietysti virpoa itse ja opettaa virpomiseen liittyvät tavat myös suvun pienimmille virpojille. Tässä virpomisen ABC lyhyesti.
Miksi virvotaan?
Virpominen jatkaa kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen tapaa muistaa Jeesuksen viimeistä käyntiä Jerusalemissa palmunlehväseppeleillä tervehtien. Itäisen ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä, erityisesti karjalaisten parissa, perinne muotoutui virpomiseksi. Palmunlehvien sijaan virpomisessa käytetään keväällä ensimmäisinä herääviä pajunoksia.
Virpovitsoja siunattaessa luettavassa rukouksessa asia esitetään seuraavasti: ”Kun Hän ratsasti Jerusalemiin kärsimään vapaaehtoisesti , niin pimeydessä ja kuoleman varjon maassa asuva kansa otti käsiinsä palmunoksia, voitonmerkkejä, edeltä kuvaten ylösnousemusta. Tätä esimerkkiä noudattaen mekin olemme ottaneet käsiimme pajunoksia. Ja niin kuin kansanjoukot ja lapset tervehtivät Sinua hoosiannahuudoin, niin mekin veisaamme kiitosta tullaksemme otollisiksi saavuttamaan pääsiäisjuhlan, ylösnousemuksen kunnian Kristuksessa Jeesuksessa.”
Mistä pajunoksat?
Metsästä tai torilta. Naapurin pihatien varressa kasvavia pajuja ei mennä rusikoimaan – oksat kannattaa katkaista puukolla paikasta, jossa muutaman oksan häviämistä ei edes huomaa. Jos hakumatka on liian vaikea (tai aika loppuu kesken), oksia saa myös torikauppiailta.
Millaisen oksan valitsen?
Nopeakasvuinen paju tekee aurinkoisella paikalla helposti pitkää suoraa kasvustoa, josta on vaikeaa saada aikaan kaunista virpovitsaa. Sinnikäs virpoja käyttää aikaa kauniisti haaroittuneiden, mieluiten kolmihaaraisten oksien löytämiseksi.
Mitä tarvitsen koristeluun?
Virpovitsojen koristelu on taito, joka karttuu vain tekemällä. Ruusumalleja on paljon ja esimerkiksi seurakuntien virpovitsatalkoot ovat oivia paikkoja erilaisten valmistustekniikoiden opetteluun. Kukkamallin voi kehitellä myös vapaasti itse. Tarvikkeiksi riittävät esimerkiksi kreppi- tai silkkipaperi (kukkiin) ja rullalanka (kukkien kiinnitykseen). Koska vitsat hävitetään aikanaan polttamalla, kukkien kiinnittämiseen ei kannata käyttää rautalankaa.
Koska vitsat siunataan?
Vitsat siunataan normaalisti palmusunnuntaita edeltävänä iltana toimitettavassa vigiliassa vihmomalla ne pyhitetyllä vedellä. Vitsat tuodaan kirkkoon siistissä nipussa ja suojataan tarvittaessa matkan ajaksi sateelta.
Koska virpomaan?
Virpomaan pyritään lähtemään aikaisin palmusunnuntain aamuna – mieluiten jo ennen kirkkoon lähtöä. Jos tämä on mahdotonta, virpomaan lähdetään heti liturgian jälkeen.
Miten pukeudutaan?
Noidat tai trullit eivät kuulu ortodoksiseen virpomiskulttuuriin. Virpomaan mennään siisteissä, jopa sunnuntaisen juhlavissa vaatteissa.
Keitä virvotaan?
Ortodoksit virpovat läheisiään ja ystäviään. Ovelta ovelle kulkeminen runsaan palkan toivossa ei kuulu ortodoksiseen perinteeseen.
Kuka virpoo?
Kirkon jäsenet virpovat, aikuiset ja lapset.
Miten virvotaan?
Virpoloruja on lukemattomia. Voit virpoa vaikka sanomalla näin: ”Virvon varvon vitsasella, tällä pajunoksasella Herramme Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi. Jumala sinua siunatkoon.” Virpomisen aikana virvottavaa kosketetaan kevyesti vitsalla ja sen päätteeksi vitsa annetaan virvottavalle.
Mitä palkaksi?
Jos virvottava haluaa maksaa virpojalle virpopalkkaa, palkka maksetaan vasta pääsiäisenä. Yleisin virpopalkka on koristeltu muna tai – varsinkin lasten kohdalla – suklaamuna.
Mitä teen saamallani virpovitsalla?
Virpovitsat laitetaan kodissa kunniapaikalle, esimerkiksi ikoninurkkaan. Jos ikoninurkkaa ei ole, saamansa vitsan voi sijoittaa vaikka pääsiäisen juhlapöytään maljakossa.
Miten hävitän virpovitsat?
Virpovitsoja pidetään esillä helatorstaihin saakka. Kirkossa siunatut vitsat hävitetään polttamalla. Jos polttaminen ei onnistu kotona, vitsat voi viedä seurakuntaan, jossa ne poltetaan yhdessä kirkkoa kaunistaneiden oksien kanssa.
Voinko virpoa virtuaalisesti?
Virtuaalinen virpominen on sekin perinteen elävyyttä parhaimmillaan. Esimerkiksi toisella puolella maata asuva kummi ilahtuu varmasti, jos puhelimeen kilahtaa vaikka videotervehdys pieneltä virpojalta.
Kun suuren paaston päivä vaihtuu illaksi, helsinkiläinen kuvataiteilija Outi Koivisto ottaa esille kananmunankuoret, mehiläisvahan ja värit. On aika maalata muutama pisanka-muna.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Hanna Lehto-Isokoski | Kuva: Hanna Lehto-Isokoski
Profeetta Elian kirkon kuorolaiset Helsingissä odottavat hartaasti pääsiäisyötä kuten kaikki muutkin ortodoksit, mutta heillä on vielä erityinen jännitysmomentti: sopraanoa laulavan Outi Koiviston munakori.
Tänäkin vuonna se on täynnä toinen toistaan koristeellisempia pääsiäismunia lahjaksi kuorolaisille ja muille ystäville. Ja mitkä värit!
Kuvataiteilija Outi Koivisto harrastaa pisanka-munien maalaamista, erityisesti suuren paaston aikaan. Silloin on hyvä istahtaa kaikessa rauhassa vanhan, tammipuisen työpöydän ääreen ja maalata.
– Pisankojen askarteleminen auttaa keskittymään rukouselämään, aivan kuten ikonien maalaaminenkin, Koivisto kertoo.
Työpöytä sijaitsee perheen kotona Helsingin Kalasatamassa. Parasta maalausaikaa ovat illat, jolloin teini-ikäiset tytär ja poika tekevät koulutöitä tai harrastavat omissa huoneissaan.
Puoliso, taidekasvattaja Mikko Koivisto näppäilee ehkä ukulelea tai jotakin muuta useista kielisoittimistaan.
Perheen kissat, valkoharmaa Lester Young, harmaaraidallinen Miles Davis, ja musta Jiji seuraavat perheenjäsenten touhuja tai viihtyvät omissa kissamaisissa puuhissaan. Kuten arvata saattaa, perhe pitää jazzmusiikista.
Outi Koiviston kuorokaverit ja ystävät osaavat jo odottaa värikästä pääsiäislahjaa. Kuva: Hanna Lehto-Isokoski
Mukana tekstiä
Pisanka-pääsiäismunat ovat ikivanha slaavilainen perinne, joka on hyvin suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.
Outi Koiviston työväline rakentuu lyijykynästä, jonka päässä olevaan pyyhekumiin hän pistää nuppineulan. Nupin koko vaihtelee sen mukaan, kuinka hienoa jälkeä hän haluaa munan pintaan piirtää.
Ensi töikseen Koivisto on kuitenkin sytyttänyt kynttilän. Pikkuruisessa kupissa liekin yläpuolella sulaa nokare mehiläisvahaa, johon Koivisto kastaa nuppineulan pään.
Toisessa kädessä hänellä on tyhjennetty kananmuna. Aluksi Koivisto laittaa vahaa reikään, josta muna on tyhjennetty. Sitten hän piirtää erilaisia kasviornamentteja, ilotulitusta muistuttavia kuvioita ja milloin mitäkin.
Joskus hän saattaa kirjoittaa munan pintaan useilla eri kielillä pääsiäistervehdyksen ”Kristus nousi kuolleista!”
– Pidän teksteistä. Myös grafiikantöissäni on välillä mukana tekstiä.
Outi Koiviston varastosta löytyy myös erityinen vahalla piirtämiseen tarkoitettu työväline, kistka, jossa pieni vahasäiliö yhdistyy piirtokärkeen. Sillä saa tarkkarajaisia kuvia kuten myös vaikkapa vanhanaikaisen mustekynän terällä. Jotkut käyttävät kuulakärkikynää.
Symbolit ikivanhoja
Slaavien mailla munat koristellaan ristien lisäksi useilla erilaisilla symbolikuvioilla, joista monet periytyvät jopa ajalta ennen kristinuskoa – muna kun on useissa eri kulttuureissa symboloinut uutta elämää ja myös maailman syntymistä.
Esimerkiksi erilaiset kasvinosat toimivat elämän, kasvun ja uudelleen syntymisen vertauskuvina. Aurinko tarkoittaa elämää ja onnea.
Meandereita eli nauhoina jatkuvia viivaornamenttikuvioita piirsivät jo antiikin kreikkalaiset. Kuvio on saanut nimensä Fryygiassa nykyisen Turkin alueella virtaavan, mutkittelevan Maiandrosjoen mukaan.
Meanderit symboloivatkin vettä eli ikuisuutta, kuolemattomuutta ja puhdistautumista.
– Munan pinnassa meanderi on usein jatkuva spiraali, Outi Koivisto kertoo.
Kristinuskoon liittyviä vertauskuvia ovat kala ja Kristuksen – ihmisten kalastajan – kalaverkko.
Pakanallisina aikoina geometrinen kolmio kuvasi ilmaa, tulta ja vettä. Kristinuskon myötä se merkitsee Pyhää Kolminaisuutta.
Vehnän tähkä symboloi hyvää terveyttä ja runsasta satoa.
– Pisanka-lahjalla toivotetaankin taloon kaikkea hyvää: onnea, terveyttä ja vaurautta, Koivisto sanoo.
Slaavilaisissa maissa eri alueilla ja jopa perheillä on omia, selkeästi erottuvia maalaustyylejä. Symboliikkaa sisältävät myös värit.
Keltainen viittaa sadonkorjuuseen, kuuhun ja tähtiin. Vihreä on luonnon heräämisen ja toivon väri. Punainen symboloi verta, onnea ja toivoa. Sininen viittaa taivaaseen ja musta ikuisuuteen.
Pisankoja valmistetaan yleensä kanan- ja ankanmunista. Outi Koivisto käyttää kananmunia, joita hän kerää läpi vuoden. Kennossa näkyvistä munista osa on Koiviston lasten maalaamia.
Ilottelua väreillä
Pikkutarkat maalarit hahmottelevat kuvion munan pintaan lyijykynällä. Outi Koivisto ei tee niin vaan maalaa spontaanisti.
– Hahmottelen piirtäessäni.
Koivisto on taidegraafikko, joten hänelle pisankojen maalaaminen on vastapainoa ammattimaiselle taiteen tekemiselle. Siinä prosessit ovat pitkiä ja teokset aikaa vieviä. Lisäksi hän tekee taiteellista väitöskirjaa Aalto-yliopistoon.
– Pisankani valmistuvat nopeasti. Niissä saan myös ilotella väreillä. Rakastan värejä, mutta taideteoksissani käytän paljon mustaa.
Pisanka-munat värjätään vahabatiikkitekniikalla, jolla voi kuvioida kankaitakin. Kun Koivisto on piirtänyt ensimmäiset kuviot vahalla, hän kastaa munan väriliuokseen, vaikkapa keltaiseen. Väri tarttuu kaikkiin muihin kohtiin paitsi vahattuihin. Ne jäävät valkoisiksi – tai voi muna luonnostaan ruskeakin olla.
Kylvystä toiseen
Kun keltainen väri on kuivunut, Koivisto tekee vahalla uusia kuvioita, joiden hän haluaa jäävän keltaisiksi. Sitten hän kylvettää munan seuraavalla värillä.
– Aina aloitetaan vaaleasta sävystä ja edetään järjestyksessä kohti tumminta.
Munien kuviointi ja kylvyt vuorottelevat niin kauan, että kaikki halutut värit ovat kohdillaan.
Niitä ei voi enää poistaa, jos maalarin mieli sattuisi muuttumaan. Pisanka-harrastajan kannattaakin vapauttaa itsensä perfektionismin kahleista ja hyväksyä se, mitä syntyy.
– Ettei pääsiäismunista tule suorituspaineita.
Seuraavaksi munaa kuumennetaan kynttilän liekillä niin, että vahakerrokset sulavat ja ne voi pyyhkiä paperilla pois.
Ensin täytyy kuitenkin poistaa vahatulppa reiästä, ettei kuumennettava muna poksahda rikki.
Lopuksi munan voi lakata, jotta pinta säilyy hyvänä.
Työkalut tehtävän mukaan
Väriaineet, pigmentit, Outi Koivisto ostaa taidetarvikekaupoista jauheena pusseissa. Jauheen hän sekoittaa veteen, johon lisää lorauksen etikkaa. Munia voi värjätä myös kasviväreillä samaan tapaan kuin lankoja.
Pisankoja valmistetaan yleensä kanan- ja ankanmunista. Koivisto käyttää kananmunia, joita hän kerää läpi vuoden. Hän tekee munaan reiän erityisellä rei’ittimellä ja imee sisällön pois pumpulla, jossa on ohut, ontto metalliputki.
Pumpun avulla munan voi vielä huuhtoa ja kuivata vaikka uunissa. Sisällön voi käyttää mihin haluaa.
Kaupasta ostetun kananmunan pinnassa on leima, joka haalistuu auringossa. Usein se peittyy maalikerrosten alle. Leiman saa myös poistettua etikalla, mutta sitä Outi Koivisto ei suosittele.
– Kaikenlainen käsittely silottaa kananmunan pintaa, mikä estää värejä tarttumasta kunnolla. Luonnollinen, huokoinen pinta on paras.
Kerran vahattuun kohtaan väri ei enää tartu kunnolla, vaikka vahan poistaisi. Myös rasva estää pigmentin tarttumista.
Maaseutu kaupungissa
Outi Koiviston ei tarvitse kanaloiden leimoista välittää, sillä hänellä on munia omasta takaa:
Helsinki kun on siitäkin kiva kaupunki, että vaikka toinen jalka seisoo kivierämaassa, toinen ulottuu melkein maaseudulle. Täysin urbaanista Kalasatamasta pääsee siltaa pitkin muutamassa minuutissa Mustikkamaan saarelle.
Mustikkamaa on viheraluetta, jolla sijaitsee kaupungin ylläpitämä Syötävä puisto. Se on yhteisöllinen puutarha, josta kuka tahansa saa kohtuudella kerätä satoa, kunhan osallistuu jotenkin puutarhan hoitoon – kitkee vaikka muutaman rikkaruohon.
Puiston vanha vaja toimii kanalana, jossa Koivistot ja kymmenen muuta perhekuntaa hoitavat kesäisin kymmentä kanaa ja yhtä kukkoa. Loppukeväästä kanat haetaan tuusulalaiselta tilalta, jonne ne myös syksyllä palautetaan.
Outi Koivisto nauttii kanalanpidosta kovasti.
– Tarvitsen maalla olemista, ja rakastan myös puutarhanhoitoa.
Kun Outi Koivisto vie suuren paaston pisanka-munasatonsa pääsiäisyön palvelukseen siunattavaksi, on ovella jo uusi kasvukausi. Kukapa tietää, minkälaisia ornamentti-ideoita Syötävän puutarhan kasveista syntyy tuleviin pisanka-muniin!
Kuuntele
