Nöyryyden polulla – sisar Helvi Pulla liittyi ortodoksiseen kirkkoon yli 80-vuotiaana
Helvi Pulla muutti Ranskaan vuonna 1982 liittyäkseen protestanttiseen Reuillyn diakonissayhteisöön. Sisarvihkimyksen hän vastaanotti vuonna 1986. Vuonna 2011 sisar Helvi muutti Turkuun Turun tuomiokirkkoseurakunnan kutsusta. Vuoden 2023 lopussa Helvi Pulla liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, joka oli hänelle tuttu jo nuoruudesta saakka.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Marja Simonen
– Monet luulevat, että Martti Luther lakkautti luostarilaitoksen. Ei pidä paikkaansa: minä olin 41 vuotta luterilaisena nunnana! Helvi Pulla, 82, naurahtaa asunnossaan, jonka parvekkeelta Turun tuomiokirkon torni näkyy. Helvi Pulla on pitänyt tuomiokirkossa ranskankielisiä vespereitä vuodesta 2013 lähtien. Turun tuomiokirkkoseurakunta ja aiempi koti ranskalainen Reuillyn diakonissayhteisö (Avaa uuden sivuston) ovat edelleen läsnä Helvi Pullan elämässä, vaikka tie veikin ortodoksiseen kirkkoon.
“Minut kasvatettiin ekumeeniseksi”
Vihdissä syntynyt, mutta Helsingissä kasvanut Helvi Pulla sai ensikosketuksensa luostarielämään 9-vuotiaana.
– Isäni kysyi Helsingissä asuneilta dominikaaniveljiltä, mihin pikkutytön voisi turvallisesti lähettää runsaaksi kuukaudeksi ranskaa oppimaan. Veljet ehdottivat lähettämistäni dominikaanisisarten luokse Ranskaan. He ylläpitivät siellä koulua. Panna nyt lapsi luostariin – miksei johonkin perheeseen! Sitä paitsi osasin jo hyvin ranskaa. Pidin kuitenkin kovasti dominikaanisisarten kanssa viettämästäni ajasta.
Nuorena Helvi oli aktiivinen Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvan Helsingin Vanhan kirkon nuorissa.
– Meillä oli hyvä nuorisopappi ja lehtori. Toimintaamme kuului kaikkiin luterilaisiin herätysliikkeisiin ja itse asiassa kaikkiin pääkaupunkiseudulla olleisiin kirkkoihin tutustuminen. Tutustuimme myös ortodoksiseen kirkkoon. Kustakin kirkosta tuli joku kertomaan meille oman kirkkonsa toiminnasta ja opista. Sitten me teimme vastavierailun kyseisen kirkon tiloihin. Tutustuimme toisiimme puolin ja toisin. Lisäksi meitä kehotettiin käymään eri kirkoissa ja seurakunnissa myös omin päin. Minut siis kasvatettiin ekumeeniseksi!
– Rupesin jo tuolloin käymään ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. En kuitenkaan ollut kuin äiti Kristoduli, joka päiväkirjoissaan kertoi tunteneensa olonsa heti kotoisaksi ortodoksisessa kirkossa. Minulla meni kauan, että aloin tuntea olevani siellä kotonani. Tapasin muuten kerran Lintulassa äiti Kristodulin. Hän tunnisti minut, koska hänelle oli lähetetty Kreikkaan minusta kertovia lehtijuttuja.
Kirkkoon liittymisen jälkeen Helvi Pullaa on pohdituttanut naisen asema ortodoksisessa kirkossa – varsinkin, koska on aiemmassa elämässään tottunut tehtäviin, joita ei nykyisessä kirkossaan saa toimittaa.
Nelikymppiseksi asti Helvi asui pääsääntöisesti Suomessa toimien diakonina. Ranskan ja luostarielämän kutsuun hän vastasi vuonna 1982.
– Muutin Reuillyn diakonissayhteisöön postulantiksi [vastaa kuuliaisuussisarta]. Se on protestanttinen luostari, jossa asuu niin luterilaisia, reformoituja, baptisteja kuin vaikkapa pelastusarmeijalaisia. Onpa yksi mennoniitta ja yksi anglikaanikin. Emme me kuitenkaan puhuneet omista kirkoistamme, vaan kasvoimme ja sopeuduimme toisiimme.
– Meillä oli katolisia ja ortodoksisia ystäviä, jotka kävivät myös luennoimassa noviiseille – näissä merkeissä tapasin muun muassa Élisabeth Behr-Sigelin. Liberaalijuutalaiset tulivat meille viettämään sapattia, ja me osallistuimme ortodoksisiin liturgioihin muun muassa pääsiäisöinä. Lisäksi teimme usein vierailuja katolisten luostariystäviemme luokse. Osa meidän sisaristostamme vietti kesälomiaan näissä katolisissa luostareissa.
Sisar Helvin tehtäviin kuului sairaalan sielunhoitajana toimiminen. Valtaosan ajasta hän asui Versailles’ssa, mutta viimeisiksi vuosiksi hän muutti Pariisin pienyhteisöön.
– Viimeiset Ranskan-vuoteni asuin Pariisissa. Aloin silloin käydä säännöllisesti ortodoksisessa kirkossa. Siinä kasvoin ajatukseen, että tämä kirkko on kotini. Olen yhä yhteydessä pariisilaisiin ortodokseihin, kuten sikäläisen luostarin igumeniin, joka on hyvä ystäväni.
Paluu Suomeen
Turun tuomiokirkkoseurakunta pyysi sisar Helvin “lainaan” vuonna 2011. Sisaren tehtäväksi Suomessa muodostui muun muassa vapaaehtoistyö turkulaisessa saattohoitokodissa, missä hän edelleen käy joka keskiviikko.
Muutto toisten sisarten keskeltä asumaan yksin Suomeen tuntui helpolta, sillä Helvi kokee aina olleensa jossakin määrin erakkoluonne, minkä lisäksi luostarissakin vietettiin aikaa hiljaisuudessa ja yksin. Lisäksi Helvi oli pitänyt yhteyttä Suomeen kaikkien Ranskassa vietettyjen 29 vuoden ajan. Askeleet veivät Turussa paitsi tuomiokirkkoon, myös Pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkkoon.
– Minulle oli ihan selviö, että rupesin Turussa heti käymään ortodoksisessa liturgiassa. Täällä aloin rukoilla, että jos minusta kuuluu tulla ortodoksi, saisin jonkun johtamaan minua. Täksi henkilöksi osoittautui isä Mikko Leistola, johon tutustuin erään saattohoitokodissa olleen potilaan hautajaisissa. Törmäsimme tämän jälkeen useissa ekumeenisissa tilaisuuksissa, ja hän tuli aina sanomaan päivää. Kun sitten kerran tapasimme Turussa vigilian jälkeen ja hän sanoi: “Ei olla nähtykään pitkään aikaan!”, tiesin, että tämä henkilö johtaa minut ortodoksisen kirkon yhteyteen. Kävimmekin henkilökohtaisia keskusteluja, kunnes sitten katekumeenikurssin jälkeen 29.10.2023 minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon mirhavoitelun kautta. Halusin liittyä heti, kun olin saanut asiat kuntoon diakonissayhteisön kanssa.
– Sisarvihkimyksen yhteydessä teemme kuuliaisuuslupauksen, naimattomuuslupauksen ja lupauksen keskinäisestä jakamisesta. Lupaukset tehdään loppuiäksi, mutta muodossa: “Minä lupaan heikkoudessani…” Näin kenenkään ei tarvitse syyllistää itseään, jos kokee myöhemmin, ettei luostari ollutkaan hänen paikkansa. Eihän kukaan voi tietää etukäteen, millaista on asua luostarissa! Aina välillä joku lähti.
Ortodoksisessa kirkossa Helvi Pullaa puhuttelivat ennen kirkkoon liittämistä erityisesti kirkon oppi, kirkkovuosi kokonaisuudessaan sekä liturgian kauneus.
– Liturgiaan voi uppoutua niin kokonaisvaltaisesti: siinä on mukana liikettä ja tuoksuja, eli ihminen voi olla mukana koko kehollaan ja kaikilla aisteillaan, Helvi kuvailee liturgian vetovoimaa.
Monet asiat ortodoksisessa kirkossa olivat Helville tuttuja jo vuosikymmenten ajalta ennen lopullisen askeleen ottamista ja mirhavoitelun vastaanottamista. Haastatteluhetkellä mirhavoitelusta on aikaa 14 kuukautta. Sen sijaan oman paikan löytyminen Turun ortodoksisesta seurakunnasta on tuntunut haastavalta.
– Ehkä tämän ikäisen ihmisen on ylipäätään vaikea löytää uusia ystäviä. Olemme kuitenkin pitäneet yhteyttä katekumeenikurssilaisten kesken. Lisäksi minulla on loistava kummi!
– Viimeiset Ranskan-vuoteni asuin Pariisissa. Aloin silloin käydä säännöllisesti ortodoksisessa kirkossa. Siinä kasvoin ajatukseen, että tämä kirkko on kotini, Helvi Pulla sanoo.
Olkaamme niveliä!
Kirkkoon liittymisen jälkeen Helvi Pullaa on pohdituttanut naisen asema ortodoksisessa kirkossa – varsinkin, koska on aiemmassa elämässään tottunut tehtäviin, joita ei nykyisessä kirkossaan saa toimittaa. Lisäksi ekumeniaan kasvanut Helvi toivoisi ortodoksisen seurakuntansa harjoittavan enemmän kirkkojen välistä yhteistyötä, onhan evankelisluterilaisella seurakunnallakin kirkkojen tutustumispiiri.
– Olemme käyneet kirkkojen tutustumispiirissä esimerkiksi Turun buddhalaisessa temppelissä. Seuraavaksi menemme muslimien luo. Kun kävimme uusapostolisessa kirkossa, sen piispa totesi meille, että vaikka on paljon pieniä protestanttisia kirkkoja, yksi asia – Jeesus Kristus – kerää ne yhteen. Kaikki muu on pelkkää nyanssia. Näinhän se on: kaikki me olemme Jumalan lapsia!
Helvin mielestä on tarpeen tuntea sekä oma kirkkonsa että tutustua toisiin kirkko- ja uskontokuntiin kunnioituksen ja nöyryyden hengessä. Myös Reuillyn diakonissayhteisön sääntökirjassa Iloon, lepoon ja yhteyteen muistutetaan, että kirkko on sitä, että eletään nöyryyden polulla. Sääntökirjasta löytyy myös toinen Helville läheinen kohta:
“Jos saisimme itse valita paikkamme Kristuksen ruumiissa, ei pitäisi toivoa pääsyä silmäksi tai kädeksi tai edes korvaksi. Kristus tekee itse työnsä eikä kukaan voi sanoa hänelle: ´Tahtoisin olla tämä tai tuo.´Silti hän sallii, että esitämme hänelle toivomuksiamme. Jos siis saamme valita, olkaamme niveliä. Vaikka ne ovat näkymättömissä, kaikki ruumiinosat jäsentyvät niiden avulla. Voimme päästä osallisiksi Hänen rauhastaan löytämällä paikkamme kirkon, Kristuksen ruumiin, sisällä.”
Se paikka on nyt löytynyt Helvi Pullalle ortodoksisen kirkon jäsenenä. Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen on tuonut elämään paljon uutta, kuten resitaation opiskelun, mutta moni asia on säilynyt muuttumattomana. Kuten Helvi Ylen Pisara-ohjelmassakin (Avaa uuden sivuston) totesi, hän voi luottaa Jumalan huolenpitoon, oli sisar tai ei.
Pääkuva ylhäällä: Helvi Pullan mielestä on tarpeen tuntea sekä oma kirkkonsa että tutustua toisiin kirkko- ja uskontokuntiin kunnioituksen ja nöyryyden hengessä.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2025. Suurin osa painetun lehden jutuista tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.
Paavi Franciscus on poissa – uutinen tavoitti arkkipiispa Elian lasten pääsiäisliturgian aikana
Arkkipiispa Elia muisteli edesmennyttä paavi Franciscusta liturgiassa ja ilmaisi surunvalittelunsa kuolinuutisen saavuttua toisena pääsiäispäivänä 21.huhtikuuta 2025.
”On suuri siunaus kuolla juuri pääsiäisenä ja tästä osalliseksi paavi nyt pääsi. Paavi Franciscuksen ikuinen pääsiäinen alkoi tänään Jumalan illattomassa valtakunnassa”, kirjoitti arkkipiispa Elia.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Vatican Media
Katolisen kirkon päämies, paavi Franciscus (1936-2025) kuoli 88-vuotiaana toisena pääsiäispäivänä, maanantaina 21. huhtikuuta 2025. Vatikaani tiedotti asiasta maanantaiaamuna. Kuolinajaksi kerrottiin kello 7:35 paikallista aikaa.
Suru-uutinen tavoitti Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian lasten pääsiäisliturgian aikaan, joten isä esipaimenella oli tilaisuus muistella edesmennyttä jumalanpalveluksessa heti uutisen kuultuaan.
Arkkipiispa Elia julkaisi myös paavia muistelevan tekstin some-kanavallaan. Hän mainitsi, että paavi Franciscus tuomitsi globaalin markkinatalouden ahneuden ja puolusti köyhiä ja heikompiosaisia.
”Paavi Franciscus jatkoi uskollisesti sitä yhteyden rakentamisen työtä, jota hänen edeltäjänsä olivat alkaneet. Hän kantoi sydämessään pyhän Johannes Paavali II kaunista vertausta, jonka mukaan kirkko hengittää ´kahdella keuhkollaan´ – idän ja lännen traditioiden kautta. Tämä syvällinen ymmärrys ohjasi hänen pyrkimyksiään, sillä Franciscus käsitti, ettei kumpikaan keuhko yksin riitä, vaan molemmat ovat välttämättömiä kirkon täydelle ja elävälle hengitykselle Kristuksen ruumiissa”, kirjotti arkkipiispa Elia surunvalittelussaan.
Paavin ja patriarkka Bartolomeoksen ”henkilökemiat kohtasivat”
Omassa some-päivityksessään arkkipiispa mainitsi, että paavi Franciscus ja ekumeeninen patriarkka Bartholomeos tapasivat usein ja heidän henkilökemiansa kohtasivat, mikä osaltaan vaikutti hyvin myönteisellä tavalla kirkkokuntiemme lähentymiseen. Kirkkokuntiemme lähentymistä hän käsitteli myös surunvalittelutekstissään:
”Hänen (paavi Franciscuksen) väsymättömän työnsä ansiosta idän ja lännen kirkkojen välillä vallitseekin nyt syvä kunnioitus ja yhteys, joka on muokannut pelosta ja ennakkoluuloista kasvaneet erilliset polut sisarkirkkojen yhteiseksi tieksi.”
Paavi Franciscus otti aktiivisesti kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, ja hän muun muassa arvosteli Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin päätöstä sulkea Meksikon raja laittoman maahanmuuton hillitsemiseksi.
Heikentyneestä voinnistaan huolimatta paavi Franciscus tapasi lyhyesti vielä pääsiäissunnuntaina Euroopan-vierailulla olevan Yhdysvaltain varapresidentin J. D. Vancen. Sen sijaan paavi Franciscus ei lukenut itse kuuluisaa urbi et orbi -puhettaan Vatikaanissa tänä vuonna, vaan se jäi avustajan tehtäväksi paavin istuessa pyörätuolissa.
”Kunnon heikkeneminen oli selvästi havaittavissa, ja pian tapaamisen jälkeen paavi joutuikin sairaalahoitoon”, arkkipiispa muisteli.
Argentiinalaissyntyinen paavi Franciscus oli jo pitkään kärsinyt terveysongelmista. Hän oli päässyt sairaalasta maaliskuun lopussa. Sairaalajakso kesti tuolloin yli viisi viikkoa.
”On suuri siunaus kuolla juuri pääsiäisenä ja tästä osalliseksi paavi nyt pääsi. Paavi Franciscuksen ikuinen pääsiäinen alkoi tänään Jumalan illattomassa valtakunnassa! Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi”, päätti arkkipiispa kirjoituksensa.
Paavi Franciscuksesta tuli paavi Benedictus XVI:n seuraaja vuonna 2013. Aiemmin hän toimi muun muassa Buenos Airesin arkkipiispana.
Argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio syntyi 17. joulukuuta vuonna 1936 buenosairesilaiseen viisilapsiseen perheeseen. Hänet vihittiin jesuiittaveljeskunnan papiksi vuonna 1969. Vuonna 1992 hänet nimitettiin Aucan titulaaripiispaksi sekä Buenos Airesin apulaispiispaksi. Piispaksi hänet vihittiin kesäkuussa 1992.
Näin arkkipiispa Elian vierailu eteni Vatikaanissa – ekumeeninen silta rakentui toisen maailmansodan aikana
Arkkipiispa Elian ja paavi Franciscuksen viimeiseksi jäänyt tapaaminen toteutui 20. tammikuuta 2025. Tämä juttu on matkakertomus tuosta tapaamisesta, ja se on julkaistu alun perin 21.1.2025.
Pyhän Henrikin muistopäivä on koonnut suomalaisia ekumeeniseen messuun Rooman ytimeen vuodesta 1943.
Merkittäväksi muodostunut perinne sai alkunsa keskellä toisen maailmansodan synkimpiä hetkiä, kun Suomen Vatikaanin-lähetystön silloinen sihteeri Göran Stenius järjesti ensimmäisen suomalaisen messun Santa Maria sopra Minervan basilikassa joulukuussa 1943.
Talvipakkanen oli purrut basilikan kivilattiaan, kun sota-ajan ensimmäisessä messussa kokoontui noin sata henkeä – joukossaan Vatikaanin korkeita virkamiehiä ja diplomaattikunnan edustajia. Dominikaanijärjestön esimies Martin-Stanislas Gillet’n toimittamaa messua oli edeltänyt tammikuussa pidetty intiimimpi Pyhän Henrikin muistomessu. Sen oli toimittanut norjalainen katolinen pappi Ivar Hansteen-Knudsen varhaisena aamuhetkenä ”talvikylmässä basilikassa”, jonka holvikaarien alla historia tuntui elävän.
Pietarinkirkon kupolitasanteelta avautuu näkymä Vatikaaniin ja Rooman kaupunkiin. Kuva: Jelisei Heikkilä
Kolmen kirkkokunnan yhteinen matka
Sodanjälkeinen aika toi muutoksen tuulet, ja alkuperäinen messuperinne hiipui 1940-luvun lopulla Suomen viimeisen Roomassa pysyvästi asuneen Vatikaanin-suurlähettiläs Harri Holman siirtyessä lähettilääksi Italiaan. Perinne nousi uuteen kukoistukseen 1960-luvulla Suomen Rooman-instituutin italialaisen ystäväyhdistyksen Amici di Villa Lanten toimesta.
Tammikuu 1985 merkitsi käännekohtaa, kun kolmen kirkkokunnan johtajat – evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa John Vikström, ortodoksisen kirkon arkkipiispa Paavali ja Helsingin katolinen piispa Paul Verschuren – kokoontuivat historialliseen yhteiseen messuun Capranica-suvun kappelissa. Tästä hetkestä alkoi säännöllinen perinne, jossa messua vietetään vuorovuosin luterilaisena ja katolisena. Perinteen arvovaltaa korostaa se, että lähes poikkeuksetta Rooman piispa on ottanut vastaan Suomesta saapuneen ekumeenisen valtuuskunnan.
Vuosien saatossa vaatimattomasta alusta versoneesta Pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta on kasvanut kansainvälistä tunnustusta niittävä sillanrakentaja kirkkojen välille. Vuotuinen tapahtuma nivoo yhteen kolme kirkkokuntaa tavalla, joka herättää ihailua ympäri maailman. Arkkipiispa Elia, joka osallistui suomalaisdelegaation Rooman matkaan kolmatta kertaa (15.1–22.1), on nähnyt läheltä tämän ekumeenisen tradition kehityskaaren.
Pyhiinvaelluksen ensimmäinen päivä 16. tammikuuta johdatti delegaation kristikunnan sydämeen. Pyhän Pietarin basilikan mahtavat kupolit ja pylväskäytävät toivottivat tulijat tervetulleiksi, kun isä Augustinus Sander kristillisen ykseyden edistämisen dikasteriosta vastaanotti ryhmän. Basilikan vuosisatainen historia mykisti, kun delegaatio kulki läpi massiivisen taideaarteiden täyttämän tilan.
Jumalanpalvelusksessa vasemmalta: isä Marie-Augustin OP (delegaatiosta), arkkipiispa Flavio Pace, piispa Raimo, isä Oskari Juurikkala, isä Eze Nwoko (delegaatiosta).
Diplomaattiset suhteet vahvistavat yhteistyötä
Rooman ilta-auringon laskettua horisonttiin Suomen Pyhän istuimen suurlähettiläs Kalle Kankaanpää, joka hoitaa tehtäväänsä sivuakkreditoinnilla Zagrebin suurlähettilään postiltaan, johdatti vieraansa ainutlaatuiseen diplomatian ja kirkkoelämän leikkauspisteeseen.
Illallispöydän ääressä Kankaanpää maalasi vivahteikkaan kuvan Pyhän istuimen moniulotteisesta roolista kansainvälisellä näyttämöllä. Hänen kertomuksensa kautta avautui näkymä instituutioon, joka toimii samanaikaisesti kolmella osa-alueella: katolisen kirkon hengellisenä johtajana, suvereenin Vatikaanivaltion päämiehenä ja vaikutusvaltaisena diplomaattisena toimijana.
– Harva suomalainen todella ymmärtää Pyhän istuimen syvintä olemusta ja merkitystä, Kankaanpää kiteytti yhden työnsä keskeisistä kiehtovista haasteista.
Illan edetessä suurlähettiläs kuljetti kuulijansa läpi maiden välisten suhteiden historian. Pyhän istuimen varhainen tuki Suomen itsenäisyydelle vuoden 1918 jälkeen ja diplomaattisuhteiden solmiminen keskellä toisen maailmansodan myrskyä vuonna 1942 piirtyivät esiin merkittävinä virstanpylväinä.
Puheensa ytimessä Kankaanpää nosti esiin Vatikaanin roolin globaalina vaikuttajana. Pyhä istuin ei ole vain uskonnollinen toimija, vaan aktiivinen voima ihmisoikeuksien ja rauhan edistämisessä maailmalla. Suomen ja Vatikaanin yhteistyö kansainvälisillä areenoilla heijastaa tätä jaettua sitoutumista, samalla kun Vatikaani on osoittanut erityistä kiinnostusta Suomen ekumeenista työtä kohtaan.
Ilta huipentui lämpimään hetkeen, kun arkkipiispa Elia kiitti isäntää delegaation puolesta ja ojensi suurlähettiläs Kankaanpäälle kirkkokuntamme Sadan vuoden yhteys -kirjan.
Italian yhteiskunta käy läpi historiallista murrosta
Keskiviikkoaamuna 17. tammikuuta Vatikaanin museoiden käytävät täyttyivät suomalaisvaltuuskunnan askelista. Vuosisatojen taide johdatti vieraat kohti matkan huipentumaa: Sikstuksen kappelia, missä Michelangelon mestariteokset kaareutuvat vierailijoiden ylle kertoen Raamatun kertomuksia väreissä. Samat freskot, jotka ovat puhutelleet lukemattomia pyhiinvaeltajia ja taiteilijoita läpi historian, pysäyttivät nyt pohjoisen vieraat hiljaiseen ihmetykseen.
Taiteen kontemplatiivisesta maailmasta siirryttiin Italian nykytodellisuuteen, kun delegaatio kokoontui lounaalle Suomen Italian suurlähettilään Matti Lassilan historialliseen residenssiin. Antiikin ympäröimänä suurlähettiläs avasi ikkunan Italian turbulentiin nykypäivään.
Lassila totesi Italian elävän syvää murroskautta, ja kertoi maan poliittisen järjestelmän dramaattisesta matkasta. Maan poliittinen rakennelma romahti 1990-luvun alussa massiivisen korruptioskandaalin pyörteissä. Sen jälkeinen poliittinen navigointi on muistuttanut taiteilua hauraalla jäällä – yksikään hallitus ei ole onnistunut rakentamaan todella kestävää perustaa. Nykyinen hallitus on kuitenkin osoittautunut poikkeuksellisen sitkeäksi Italian poliittisessa kulttuurissa, jossa hallitusten elinkaari on perinteisesti mitattu kuukausissa, ei vuosissa.
Sodan raunioilta noussut Italia on käynyt läpi perustavanlaatuisen muodonmuutoksen. Maa, joka kerran tunnettiin katolisen kirkon vankkumattomana tukikohtana, on liukunut kohti maallistumista. Kristillisdemokraattiset arvot, jotka aiemmin muodostivat yhteiskunnan selkärangan, ovat menettäneet otettaan modernissa Italiassa.
Ukrainan sodan syttyminen on asettanut Italian diplomatian nuorallatanssiin. Vaikka hallitus marssii määrätietoisesti EU:n yhteisessä rintamassa, pinnan alla kuohuu. Vuosikymmenten mittainen lämmin suhde Venäjään kaikuu yhä joidenkin poliitikkojen retoriikassa, kun Italia hakee tasapainoa vanhojen siteiden ja uusien velvoitteiden välillä.
Välimeren aalloilla vyöryy toinen kriisi: maahanmuutto on noussut Italian polttavimmaksi kysymykseksi. EU:n etuvartiossa Italia kohtaa päivittäin veneitä täynnä toivoa ja epätoivoa, kun siirtolaiset ylittävät merta Libyasta ja Tunisiasta. Hallituksen suunnitelma perustaa turvapaikanhakijoiden käsittelykeskuksia Albaniaan kertoo epätoivoisesta yrityksestä hallita tilannetta. Samalla EU:n sisäiset jännitteet kiristyvät, kun erityisesti Italian ja Ranskan välit rakoilevat pakolaisten pyrkiessä kohti pohjoista.
Intensiivinen päivä sai juhlavan päätöksen, kun Suomen Pyhän istuimen suurlähettiläs Kalle Kankaanpää ja Suomen Rooman-instituutti avasivat ovensa iltavastanotolle. Jyväskyläläisen Vox Aurea -nuorisokuoron kirkkaat äänet täyttivät historiallisen tilan luoden siltaa pohjoisen ja etelän välille. Suurlähettiläs Kankaanpää ja Villa Lanten johtaja Ria Berg toivottivat vieraat tervetulleiksi lämpimillä tervehdyspuheillaan.
Arkkipiispa Elian tervehdyssanat valottivat puolestaan vuoden 2025 ainutlaatuista merkitystä kristinuskon historiassa: läntisen kirkon riemuvuosi ja itäisen kirkon Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhla osuvat samaan hetkeen.
– Meille ortodokseille, kuten kaikille kristityille, tämä juhlavuosi muistuttaa siitä, että kirkkojen välinen vuoropuhelu ei ole vain historiallinen velvoite vaan elävä todistus yhteisestä matkastamme, arkkipiispa painotti.
Hän muistutti kuulijoitaan Kirkkojen maailmanneuvoston perustamisessa 1948 kiteytyneestä toivosta: että he kaikki olisivat yhtä. Puheen päätteeksi arkkipiispa kiitti lämpimästi nuorisokuoroa ja järjestäjiä.
Vasemmalta oikealle: piispa Raimo, arkkipiispa Elia, kardinaali Kurt Koch ja piispa Matti Salomäki. Kuva: Eeva-Kaisa Heikura
Kardinaalin Kochin tapaaminen syvensi ekumeenista keskustelua
Delegaatio kokoontui lauantaina 18. tammikuuta Birgittalaissisarten talon vuosisataisten muurien suojiin kardinaali Kurt Kochin kanssa. Antiikkihuonekaluin koristellussa vastaanottotilassa kardinaali Koch, kristittyjen ykseyden edistämisen dikasterion johtaja, avasi keskustelun katsauksella katolisen kirkon ekumeenisiin pyrkimyksiin. Hänen sanansa tuntuivat painavilta ja samalla toiveikkailta, kun hän kartoitti ortodoksisen kirkon kanssa käytävän dialogin uusia polkuja, erityisesti kanonisten kysymysten äärellä. Kardinaalin äänessä kuulsivat sekä toivo että huoli hänen pohtiessaan haasteita orientaalisten ortodoksikirkkojen kanssa ja luterilaisten kanssa käydyn historiallisen vuoropuhelun merkitystä.
Arkkipiispa Elia nosti puheenvuorossaan esiin pääsiäisen ajankohdan yhtenäistämisen – kysymyksen, joka on puhuttanut kristikuntaa vuosisatojen ajan. Hän kuvaili Suomen muuttunutta uskonnollista maisemaa, jossa eri traditioiden kohtaaminen on arkipäivää. Erityisen elävästi hän maalasi kuvan Helsingin kaduilla kulkevasta Jumalanäidin kulkueesta, jossa noin 300 ortodoksia ja katolilaista vaelsivat yhteisessä rukouksessa. Hänen huolensa uskonnollisen kasvatuksen tulevaisuudesta monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa sai vastakaikua läsnäolijoilta.
Katolisen kirkon Helsingin hiippakunnan piispa Raimo Goyarrolan puheenvuoro toi keskusteluun käytännön esimerkkejä Suomen ainutlaatuisesta ekumeenisesta tilanteesta. Hän kertoi ortodoksien ja katolilaisten välisestä läheisestä yhteistyöstä, joka näkyy niin kirkkojen yhteiskäytössä kuin yhteisessä toiminnassa. Esimerkkinä hänkin mainitsi ristisaaton, joka kulki ortodoksiselta katedraalilta katoliselle kirkolle, luterilaisten veljien ja sisarten astuessa mukaan yhteiseen todistukseen. Piispa Raimo toivoi, että yhä useammat luterilaiset löytäisivät tiensä NeitsytMarian kunnioittamisen äärelle. Suunnitteilla oleva katolisten ja ortodoksisten pappien yhteinen seminaari sekä kirkkojen yhteinen ääni bioeettisissä kysymyksissä piirtyivät hänen puheessaan lupaavina askeleina eteenpäin.
Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäen kertomus Itä-Suomen ekumeenisesta arjesta toi keskusteluun maanläheisen näkökulman. Hänen kuvauksensa ortodoksien ja luterilaisten tiiviistä yhteistyöstä piirsi kuvan elävästä ekumeniasta ruohonjuuritasolla. Ukrainan sodan varjo lankesi keskusteluun, kun piispa Matti puhui kirkkojen yhteisestä rauhan todistuksesta. Huoli uskonnon asemasta kouluissa ja toive tulevasta ehtoollisyhteydestä kertoivat sekä nykyhetken haasteista että tulevaisuuden toivosta.
Päivä soljui eteenpäin kohti ekumeenista vesperiä birgittalaissisarten kirkossa. Vox Aurean ja Cappella Sanctae Mariaen äänet kietoutuivat yhteen holvikaarten alla. Arkkipiispa Elia nousi saarnaamaan Lasaruksen kertomuksesta. Saarnassaan hän kutoi yhteen elämän ja kuoleman mystiset langat, paljastaen vanhan tradition kertomuksen Lasaruksesta, joka ei koskaan hymyillyt ylösnousemuksensa jälkeen. Kristuksen kyyneleet Lasaruksen haudalla saivat uuden näkökulman arkkipiispan tulkinnassa: ne eivät ole ainoastaan myötätunnon vaan myös syvällisen ymmärryksen kyyneleitä kuoleman merkityksestä ihmiskunnan tarinassa. Saarna huipentui nykyhetkeen, kun arkkipiispa sitoi Lasaruksen kertomuksen lännen kirkon riemuvuoden avattuihin pyhiin oviin ja idän kirkon Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlaan.
Pyhän Henrikin juhla 19. tammikuuta koitti Santa Maria sopra Minervan basilikassa juhlittavaksi. Rooman vanhin dominikaanikirkko, 1200-luvun goottilaishelmi, avasi ovensa delegaatiolle. Kattofreskot kertoivat hiljaista tarinaansa vuosisatojen takaa, ja sivukappelien hämärässä väreili pyhän Katariina Sienalaisen läsnäolo – opettajan ja mystikon, jonka vaikutus sai paavin palaamaan Avignonista Roomaan 1300-luvulla. Basilikan täytti suomen kielen sointi, kun piispa Raimo Goyarrola johti juhlavan katolisen messun ja piispa Salomäki piti opetuspuheen. Arkkipiispa Flavio Pace kristittyjen ykseyden edistämisen dikasteriosta seisoi alttarilla muun delegaation seuratessa messua kirkon penkeiltä. Vox Aurean ja Cappella Sanctae Mariaen yhdistetty kuoro täytti vuosisataisen kirkkotilan sävelillä, jotka kantoivat mukanaan pohjoisen kirkkojen yhteistä rukousta.
Pyhän Pietarin kappeli, tunnettu myös Clementine-kappelina sijaitsee Pietarinkirkossa Vatikaanissa maanalaisten hautakryptien alueella. Sen uskotaan merkitsevän paikkaa, jossa Pyhä Pietari ristiinnaulittiin. Kuva: Jelisei Heikkilä
Paavin yksityisaudienssi pyhiinvaelluksen huippukohtana
Suomalaisvaltuuskunnan pyhiinvaellus huipentui maanantaina 20. tammikuuta paavin yksityisaudienssiin. Vatikaanin historiallisissa saleissa järjestetyssä tapaamisessa Cappella Sanctae Mariae vastasi musiikillisesta osuudesta.
– Tänä pyhänä vuonna 2025 olemme yhdessä matkalla ’toivon pyhiinvaeltajina'”, paavi totesi ja muistutti Heprealaiskirjeen sanoista: ”Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on uskollinen.”
Pyhä Henrik näyttäytyi paavin puheessa toivon ja Jumalan antaman ykseyden symbolina. Paavi korosti Suomen suojeluspyhimyksen merkitystä rauhan sanansaattajana ja kehotti jatkuvaan rukoukseen rauhan puolesta. Hän painotti pyhän Henrikin juhlapäivän erityistä arvoa eri kirkkokuntia yhdistävänä tekijänä.
Puheessaan paavi kiitti erityisesti Cappella Sanctae Mariaen kuoroa heidän musiikillisesta palveluksestaan, todeten: ”Joka laulaa, rukoilee kahdesti!” Hän vertasi Nikean uskontunnustusta ”uskon partituuriksi” ja Kristusta itse ”totuuden sinfonian” keskukseksi.
– Totuuden sinfonia – ei vain korvin vaan sydämellä kuultuna – koskettaa Jumalan mysteerissä, joka kurottautuu meitä kohti rakkaudella Pojassaan, paavi sanoi.
Hän muistutti Roomalaiskirjeen sanoista, ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa.
Audienssi päättyi Isä meidän -rukoukseen, jonka jokainen lausui omalla kielellään konkreettisena osoituksena kristittyjen yhteisestä kutsumuksesta.
Maailmanlaajuinen mediaverkosto palvelee kirkon sanomaa
Vatikaanin mediatyön sydämessä, Vatican News -toimituksessa suomalaisdelegaatio pääsi samana päivänä tutustumaan Pyhän istuimen viestinnän hermokeskukseen. Toimituksen saksalainen konkari Stefan Kempis otti vieraat lämmöllä vastaan. Nykyisin tästä 1930-luvulla perustetusta radioasemasta on kehittynyt mediakeskus, jonka digitaaliset lähetykset ja verkkouutiset tavoittavat päivittäin noin miljoona ihmistä kaikilla mantereilla.
Vatican News, joka sai alkunsa paavi Franciscuksen aloitteesta kesäkuussa 2015, on kehittynyt monipuoliseksi mediaportaaliksi. Yhdessä Radio Vaticanan, L’Osservatore Romanon ja Vatican Median kanssa se muodostaa Pyhän istuimen viestintäkokonaisuuden, jota on vuodesta 2018 johtanut delegaatiotakin tervehtimään tullut Paolo Ruffini. Mediakeskus ei tyydy vain digitaaliseen läsnäoloon, vaan pyrkii ennakoimaan viestinnän muutoksia ja tavoittamaan yleisönsä eri kulttuureissa modernin teknologian keinoin. Kempis avasi vieraille Vatican Newsin monikielistä (yli 53 käytössä olevaa kieltä) ja -kulttuurista toimitustyötä, joka hyödyntää monipuolisesti eri viestintäkanavia audiosta videoon ja tekstistä kuviin.
Keskustelussa nostettiinkin esille juuri digitaalisen murroksen tuomat mahdollisuudet, mutta myös haasteet. Kempis painotti, että Vatican Newsin uutistyössä on keskeistä ymmärtää jokaisen kohdeyleisön kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konteksti, ja kuvasi sitä herkkää tasapainoilua, jota monikielinen ja -kulttuurinen uutistyö vaatii.
Pyhiinvaelluksen viimeisenä päivänä, tiistaina 21. tammikuuta, delegaatio suuntasi Albanolaisten kukkuloiden syliin, historialliseen Castel Gandolfoon. Vieraat pääsivät tutustumaan myös Salaiseen puutarhaan, jonka huolellisesti hoidetut istutukset ja barokkityylinen sommittelu ovat kautta aikojen tarjonneet paaville rauhallisen vetäytymispaikan Rooman kesäkuumuudelta.
Juttua on muokattu 22.1.2025 klo 13:54 lisäämällä leipätekstiin kuvia kuvateksteineen.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa 21.1.2025. Se nostetaan uudelleen esiin paavin menehtymisen vuoksi 21.4.2025 klo 11:47. Samalla ingressiä on muokattu kertomalla paavin menehtymisestä sekä matkakertomuksen julkaisemisesta uudelleen.
Lähteet: Örmä, Simo: Henrikin juhla Roomassa. Roma-vuosikirja, III, toim. Jan Rydman, 2004.
Kristuksen ylösnousemus – näin eri taiteilijat ovat kuvanneet kristikunnan suurinta ihmettä
Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus on inspiroinut paitsi ikonimaalareita, myös muita kuvataiteilijoita kautta aikojen. Aamun Koitto keräsi erilaisia taiteellisia näkemyksiä tuosta ihmeellisestä tapahtumasta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Pääkuva: Château de Chantilly/Wikimedia Commons, eri kuvalähteitä
Ludwig Schongauer: Ylösnousemus, n. 1485–1490. Kuva: Wikimedia Commons
Kristuksen ylösnousemus on ollut erittäin suosittu kuva-aihe taiteilijoiden keskuudessa. Aamun Koitto kokosi tällä kertaa pääasiallisesti muiden kuin ikonimaalareiden teoksia, jotka esittävät tätä kristikunnan suurinta ihmettä. Juttuun valitut teokset eivät siis edusta ortodokseille tuttua ikonimaalausperinnettä, vaan tarkoituksena on esitellä taiteellisia näkemyksiä eri aikakausilta.
Ortodoksin silmään jotkut niistä saattavat vaikuttaa jopa hiukan huvittavilta, toiset korostetun mahtipontisilta ja jotkin jopa turhankin luonnonmukaisilta.
Joka tapauksessa kaikille teoksille yhteistä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus ja yritys visualisoida ihmeellistä tapahtumaa inhimillisin keinoin.
Kuvien valintaperusteina eivät ole olleet sen paremmin taiteelliset ansiot kuin ajallinen kattavuuskaan, vaan mahdollisimman erilaisten tai erikoisten teosten löytäminen.
Pääkuva ylhäällä: Anthonis Mor: Ylösnousemus. Château de Chantilly/Wikimedia Commons
Piero della Francesca: Ylösnousemus/Wikimedia CommonsPeter Paul Rubens: Kristuksen ylösnousemus, noin 1616. Kuva: Wikimedia CommonsCarl Heinrich Bloch: Ylösnousemus, 1881. Kuva: Wikimedia CommonsSimon Bening: Ylösnousemus, noin 1530-luku. Kuva: National Gallery of Art/Wikimedia CommonsZisis Yoanniou Samariniotis: Ylösnousemus, 1879. Kuva: Wikimedia CommonsAndrea di Bartolo: Ylösnousemus, noin 1390–1410. Kuva: Walters 37741/Wikimedia CommonsYlösnousemus. Artista spagnolo, noin 1400-1450. Kuva: Sailko/Wikimedia CommonsAnthonis Mor: Ylösnousemus, noin 1556. Kuva: Château de Chantilly/Wikimedia CommonsJames Tissot: Ylösnousemus, 1886–1894. Kuva: Brooklyn Museum/Wikimedia Commons
Sandro Botticelli: Ylösnousemus, noin 1490. Kuva: Wikimedia CommonsYlösnousemus. Suomalais-kenialaisen työryhmän maalaama seinämaalaus pyhän Johannes Krysostomoksen kirkossa. Pyhittäjä Mooses Etiopialaisen luostari, Kinangop, Kenia.
Kuva: Munkki GabrielRobert Wilhelm Ekman: Kristuksen ylösnousemus, alttaritaulun luonnos, 1800-luku. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen/Finna
”Taivaat oikein riemuitkoot, maa iloitkoon, ja koko maailma viettäköön juhlaa”
Metropoliitta Kallistos Ware (1934-2022) oli läntisen ortodoksisen maailman tunnetuimpia ja rakastetuimpia nimiä. Vuosia sitten ollessani Aamun Koiton päätoimittaja pyysin metropoliitta Kallistokselta pientä tekstiä pääsiäisestä ja unohdin koko asian. Riemukseni posti toikin paljon myöhemmin lehtileikkeitä Isosta-Britanniasta, mutta valitettavasti tuolloin lehden painoaikataulu oli jo mennyt. Leikkeet hautautuivat unholaan, mutta löytyivät täksi pääsiäiseksi. Esipaimen Kallistoksen kirje sisälsi huolellisesti irti leikatun nipun pieniä pääsiäisajan tekstejä paikallisen seurakunnan jäsenlehtisestä, ja seuraava suomennos on yksi näistä.
Pääsiäinen, Herramme ylösnousemuksen juhla, on ennen muuta suuren ilon juhla. Kun Kristus tapaa mirhantuojanaiset näiden tehdessä lähtöä haudalta, tervehti hän ensimmäisenä naisia ilolla (vrt. Matt. 28:9 KR38). Kolme asiaa on aivan erityisen totta tästä pääsiäisilosta: se on persoonallista, se on kosmista ja se on eukaristista.
Pääsiäinen on persoonan iloa. Kuten pääsiäisen aamupalveluksen kanonissa lauletaan: ”Eilen Sinun kanssasi minut haudattiin, oi Kristus; tänään minut herätettiin kuolleista Sinun, Ylösnousseen, kanssa”. Meidän ei tule pitää Pelastajamme kuolemaa, hautaamista ja ylösnousemusta kolmantena päivänä vain kauan sitten sattuneena tapahtumana, vaan meidän tulee kokea ne tapahtuvaksi omassa elämässämme. Pääsiäisen tulee olla välitöntä ja persoonaan käyvää. Minut on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa, minut on haudattu Kristuksen kanssa, ja Kristuksen kanssa minut nostetaan kuolleista. Kristuksen ylösnousemus on samaan aikaan oman uudistumiseni hetki, oman itseni uudelleenluominen. Autuaita ovat ne, jotka tuntevat tämän sydämessään pääsiäisyönä!
Kallistos Ware. Kuva: Fosfanariou
Pääsiäinen on kosmista iloa. Kristuksen ylösnousemuksen valkeuden säteet lävistävät koko luomakunnan. Meidän ihmisten kautta pääsiäisilo välittyy luontoon: eläimille, ilmaan, veteen, kaikkeen siihen elämään, joka keväisin heräilee. Tämäkin asia tulee lauletuksi samaisessa kanonissa:
”Taivaat oikein riemuitkoot, maa iloitkoon, ja koko maailma, näkyväinen sekä näkymätön, viettäköön juhlaa, sillä Kristus – iankaikkinen ilo – nousi ylös kuolleista.”
Ortodoksisella Venäjällä oli tapana, ja kenties yhä jossain paikoissa on, että maanviljelijät veivät palatessaan pääsiäiskirkosta pääsiäistulen talliin ja lauloivat ”Kristus nousi kuolleista” hevosille ja karjalle. Tässä ei ollut mitään sentimentaalista, vaan kyse oli yksinkertaisesti elävän totuuden seuraamisesta. Me ihmiset emme pelastu maailmasta, vaan maailman kanssa. Autuaita ovat ne, jotka astuvat pääsiäisyönä kirkastettuun maailmankaikkeuteen!
Pääsiäinen on myös eukaristista iloa. Herra ei vetäytynyt luotamme noustessaan taivaisiin, vaan jätti meille pyhän ehtoollisen pysyväksi yhteydeksi. Syömällä taivaallista leipää ja juomalla elämän maljasta meidät yhdistetään ylösnousseeseen Kristukseen Pyhän Hengen armosta. Kuten jälleen pääsiäiskanonissa lauletaan: ”Oi Sinä suuri pyhin Pääsiäiskaritsa, Kristus! Oi Viisaus, Jumalan Sana ja Voima! Suo meidän tulla täydellisemmin osallisiksi Sinusta valtakuntasi illattomana päivänä.” Pääsiäisen ilo juontuu suoraan ehtoollisen ilosta. Vastaanottamalla ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren saamme jo nyt osallistua taivaallisesta juhlapöydästä, jonka ääreen astumme aikanaan täydellisesti Jumalan valtakunnan ”illattomassa päivässä”.
Pääsiäinen on nimenomaan tuon illattoman päivän alku, tuon illan varma ja selkeä asettaminen. Autuaita ovat ne, jotka kokevat tulevan ajan läsnäolon osallistuessaan pääsiäisenä ehtoolliseen!
Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Pääkuva ylhäällä: Kristuksen Ylösnousemus -ikoni sijaitsee Panagia Faneromeni -pyhäkössä Vouliagmenissa Kreikassa. Kuva ja kuvankäsittely: Jyri Pitkänen. Kuvan rajaus verkkolehteen: Aamun Koiton toimitus
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2025. Suurin osa painetun lehden jutuista tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville.
Pyhä ja suuri pääsiäissunnuntai.
Tänä päivänä meidät tavoittaa rakastetun esipaimenemme, pyhän Johannes Krysostomoksen ääni yli 1600 vuoden takaa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Pyhä Johannes Krysostomoa | Kuva: Jyri Pitkänen
Kristus nousi kuolleista!
Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta. Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon. Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta. Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion. Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa. Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään. Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä. Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin, hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle. Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa. Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin. Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää. Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä. Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon. Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta. Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista. Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt. Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta. Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut: kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut. Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi: ”Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla”. (Jes.14:9) Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa. Se kukistui ja se saatettiin häpeään. Se kukistui ja niin se kuoletettiin. Se kukistui ja niin se menetti valtansa. Se kukistui ja pantiin kahleisiin. Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan. Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan. Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt. ”Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi? Kristus nousi kuolleista ja hävitti voimasi. Kristus nousi kuolleista ja pahuuden henget tuhoutuivat. Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee. Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa. Sillä Kristus nousi kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.”(1.Kor.15:20)
Hänelle olkoon kunnia ja valta iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olemme Jumalan armolla ja voimalla matkanneet rukouksen ja paaston saattelemina halki pyhän ja suuren paaston valtameren ja nyt saavuttaneet viimein kirkkaan pääsiäisjuhlan ja ylistämme kunnian Herraa, joka laskeutui tuonelan syvyyksiin ja avasi kaikille paratiisin portit noustessaan kuolleista.
Ylösnousemus ei ole menneen tapahtuman muistelua, vaan oman olemassaolomme hyvää muutosta, merkiten Gregorios Nyssalaisen mukaan ”toista syntymää, toista elämää, toisenlaista elämää, muutosta koko olemuksessamme.” Ylösnousseessa Kristuksessa koko luomakunta uudistetaan ihmiskunnan kanssa. Kun veisaamme pääsiäiskanonin kolmatta oodia ”Nyt on kaikki täynnä valoa: taivas ja maa, kuin myöskin ne, jotka maan alla ovat. Viettäköön siis koko luomakunta juhlallisesti Kristuksen ylösnousemista, joka on sille vahvaksi perustukseksi tullut” julistamme, että koko universumi on perustettu ja täytetty katoamattomalla valolla. Kun puhumme ajasta ennen Kristusta ja Kristuksen jälkeen, ovat ne totta suhteessa ihmisen historiaan, mutta ne pätevät myös koko luomakuntaan.
Herran ylösnousemus kuolleista muodostaa evankeliumin ytimen, kaikkien Uuden testamentin kirjojen sekä ortodoksisten kristittyjen liturgisen ja hurskauselämän vakaan viittauspisteen. Todellakin, sanat ”Kristus nousi kuolleista!” kiteyttävät Kirkon teologian. Kokemus siitä miten kuoleman valtakunta menettää valtansa on sanomattoman ilon lähde ja vapautta tämän maailman kahleista. Kaikki asiat täyttyvät ilolla saadessaan maistaa ylösnousemusta. Ylösnousemus on suuren ilon räjähdys, joka läpäisee kirkon koko elämän, eetoksen ja palvelutehtävän, sillä se merkitsee esimakua elämän ja tiedon täyteydestä, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ikuisen valtakunnan elämästä. Ortodoksinen usko ja pessimismi ovat toisensa kieltäviä ilmiöitä.
Pääsiäinen on meille vapauden ja voiton juhlaa vieraiden voimien vallasta. Pääsiäinen on olemassaolomme ”kirkottamista”, kutsua osallistumaan maailman kirkastamiseen. Kirkon historia muuttuu suureksi pääsiäiseksi, matkaksi ”pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.” (Room. 8:21) Kokemus ylösnousemuksesta paljastaa, että vapauden ydin on Kristuksessa ja avaa lopun aikojen horisontin. Raamatulliset viittaukset Pelastajamme ylösnousemukseen osoittavat vapautemme voiman uskovaisina. Sillä suuri ihme tapahtuu vain tässä vapaudessa; kaikkinainen sortovalta pysyy sokeana ylösnousemukselle. Maksimos Tunnustajan mukaan pelastuksen ihme kuuluu heille, jotka sitä vapaasti kaipaavat, ei niille, joita pakotetaan vastoin tahtoaan. Kun uskovainen hyväksyy jumalallisen lahjan siirtymänä kohti Kristusta, on se vapaaehtoinen, eksistentiaalinen vastaus ylösnousseen Herran rakastavalle ja pelastavalle ”siirtymälle” kohti ihmiskuntaa. Sillä ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:5)
Herramme ylösnousemuksen mysteeri on yhä tänäkin päivänä murtamassa niitä inhimillisiä ja positivistisia varmuuksia, joiden nimissä kielletään Jumala väittäen uskon olevan ihmistahdon kieltämistä tai joissa kannatetaan virhepäätelmää itsensä toteuttamisesta ilman Jumalaa tai joissa ihaillaan nykyajan ”ihmis-jumalaa”. Tulevaisuus ei tule kuulumaan heille, jotka ovat vangittuina itseriittoiseen, tukahduttavaan ja kapeaan maanpäälliseen olemassaoloon. Ilman ylösnousemusta, ilman ikuisuutta, ei ole myöskään todellista vapautta.
Kristuksen Suurelle Kirkolle eräs tämän ylösnousemusilon lähteistä on tänä vuonna löydettävissä myös koko kristikunnan yhteisen pääsiäisen vietosta sekä Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlasta. Tuossa kokouksessa tuomittiin Areioksen harhaoppi, joka alensi Kolminaisuudesta Jumalan Pojan ja Sanan. Tuo kokous myös määritti laskentatavan Herramme ylösnousemuksen juhlapäivälle.
Nikean konsiili aloitti uuden ajan Kirkon kokousten historiassa, sillä siinä siirryttiin paikallistasolta ekumeeniselle synodaaliselle tasolle. Kuten tiedämme, ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous toi uskontunnustukseen ilmaisun homoousios, ”samasta olemuksesta”. Se teki näin ennen muuta pelastuksen varmistamisen näkökulmasta, joka on aina pysynyt kirkon oppien määrittävänä piirteenä. Tässä mielessä vuosijuhlan viettäminen ei ole niinkään paluuta menneeseen, sillä ”Nikean henki” elää täytenä yhä Kirkon elämässä, jonka ykseys vaatii Kirkon konsiliaarisen identiteetin oikeaa ymmärtämistä ja kehitystä. Nikean kokouksessa käydyt keskustelut muistuttavat meitä myös yleisistä kristillisistä arkkityypeistä ja siitä mitä kamppailu tahrattoman uskomme vääristäjiä vastaan merkitsee. Tämän tulisi rohkaista meitä kääntymään Kirkon perinteen syvyyden ja olemuksen pariin. Tämä juhla mitä pyhimmän pääsiäisen kanssa korostaa aiheen ajatonta tärkeyttä, ei vain Nikean muotoilujen kunnioittamisen muodossa, vaan myös tietoisina siitä, että näin pyhistä asioista ei tulisi olla erimielisyyttä.
Näillä ylösnousemuksen ilon valaisemilla ajatuksilla, julistaen riemullisesti ”Kristus nousi kuolleista”, kunnioittakaamme pääsiäisen valittua ja pyhää päivää ja tunnustakaamme sydämestämme uskomme Vapahtajaan, joka kuolemalla kuoleman voitti ja antoi elämän kaikille kansoille ja koko luomakunnalle. Tehkäämme näin uskollisuudella Suuren Kirkon pyhille perinteille sekä aidolla rakkaudella lähimmäistämme kohtaan, jotta meidät kaikki kirkastettaisiin Herramme taivaalliseen nimeen.
Kirkkomme piispojen yhteinen pääsiäistervehdys: Meille on annettu korvaamaton lahja
Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevien piispojen pääsiäistervehdys pääsiäisenä 2025.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Haminan piispa Sergei | Kuva: Mikael Sundkvist
Olemme saaneet jälleen edetä näihin ylösnousemusjuhlan päiviin, joita pyhä kirkkomme kuvailee pääsiäiskanonissa ”juhlien juhlaksi ja riemujen riemuksi” (3. veisun irmossi).
Enkelin tuoma sanoma Vapahtajan ylösnousemuksesta sai mirhantuojanaiset yhtä aikaa pelon ja ilon valtaan. Pääsiäisen ilo on iloa siitä, ettei kuolemaa ole, että ihmiselämällä on korkeampi, ikuisuuteen ulottuva merkitys.
Pääsiäisenä voimme ymmärtää selkeimmin sen, miten Herra on aina kanssamme kaikista lankeemuksistamme, synneistämme, suruistamme ja heikkouksistamme huolimatta. Hänen kätensä on ojennettuna meitä kohti ja Hän odottaa vain yhtä asiaa: että käännymme Hänen puoleensa ja päätämme seurata Häntä.
Tarvitsimme paaston aikana Jumalan apua ymmärtääksemme, kuinka syvästi synti on vaikuttanut meihin. Synti on vääristänyt ihmisluontoa lankeemuksesta lähtien, ja se on kuolevaisuutemme syy. ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo… Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:19, 24), kysyi pyhä apostoli Paavali.
Vain Herra voi pelastaa! Ja juuri pelastuksemme tähden Jumala otti ihmisluonnon, jakoi kanssamme kaikki mahdolliset murheet ja kärsimykset maallisessa elämässä: herjauksen ja moitteen, tuskan ja sairauden, läheisten pettämisen, yksinäisyyden, jopa katkeran tunteen Jumalan hylkäämisestä. Meidän puolestamme Hän kärsi äärimmäisen tuskallisen ja häpeällisen teloituksen ristillä.
Hän otti kaiken tämän päällensä ja kesti sen vapaaehtoisesti mittaamattomasta rakkaudestaan luomaansa ihmistä kohtaan pelastuksemme tähden. ”Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin” (Joh. 10:17–18).
Kuljimme suuren paaston Hänen kanssaan ja myötäelimme ristin kärsimyksen tapahtumat. Nyt ilonamme on sanoma Kristuksen voitosta kuolemasta ja siitä, että meille kaikille on annettu korvaamaton lahja, ikuinen autuas elämä Jumalan kanssa: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi” (Kor. 15:22–23).
Näemme jatkuvasti ympärillämme monia murheita, sotia ja taloudellista ahdinkoa, jotka saavat meidät muistamaan Herran sanat viimeisistä ajoista: ”Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee” (Matt. 24:12).
Kristus yhdistää evankeliumissa rakkauden köyhtymisen suoraan uskon köyhtymiseen ja laittomuuden eli synnin lisääntymiseen. Tämä tarkoittaa, että ainoa vastalääke ”kuoleman pistolle” on paluu Jumalan luo, taistelu syntiä vastaan ja niin vahvan uskon kasvattaminen itseemme, että se voi voittaa kaiken. Mutta miten tämä tehdään?
Pyhä Kaukasian piispa Ignati (Brjantšaninov) opettaa, että evankeliumin käskyjen mukaan elämisestä syntyy elävä tunne Jumalan läsnäolosta. Hän sanoo: ”Vakaumus käskyjen täyttämisestä on varmuutta, joka vaikuttaa ihmisen sielussa: se on vahvempi kuin mikään ulkopuolinen vakaumus. Evankeliumin käskyt rauhoittavat, elävöittävät ja vahvistavat sielua… Aisteille näkymätön Jumala tulee elävällä uskolla näkyväksi sielun silmälle – mielelle”.
Apostoli Johannes todistaa: ”Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:8). Juuri rakkaus, syvä sisäinen sukulaisuus Jumalaan, on tulevan aikakauden, siunatun ikuisuuden salaisuus. Meidät on kutsuttu oppimaan tämä täällä, tavallisessa jokapäiväisessä elämässämme maan päällä. ”Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli” (Fil. 2:4–5), neuvoo pyhä apostoli Paavali.
Yrittäkäämme tämän pääsiäisjuhla-ajan välttää toisten tuomitsemista ja vihamielisyyttä muita kohtaan. Pyhät isät opettavat, että lähimmäistä ei pidä kohdella ainoastaan kunnioituksella, vaan myös hartaudella, koska jokainen kantaa Jumalan kuvaa. Pyhä Abba Dorotheos Gazalainen toteaa lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Lähimmäisessäsi on elämä ja kuolema”.
Näillä ajatuksilla onnittelemme teitä Kristuksessa rakkaat isät veljet ja sisaret Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusjuhlana ja toivotamme teille kaikille rauhaa, onnea, terveyttä, iloa, lohtua ja hengellistä vahvistumista!
Elia Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa
Arseni Kuopion ja Karjalan metropoliitta
Sergei Haminan piispa
Pääkuvassa piispat vasemmalta oikealle: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Haminan piispa Sergei.
Ylösnoussut Kristus kutsuu toimimaan lähimmäistemme hyväksi
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma nostavat yhteisessä pääsiäisviestissään esiin huolen taloudellisista leikkauksista, jotka kohdistuvat ennestään haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin. Erityisen huolestuttavana arkkipiispat pitävät lapsiperheköyhyyden nopeaa kasvua.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma | Kuva: Suomen evankelis–luterilaisen kirkon viestintä ja Jyri Pitkänen
Pääsiäisen sanoma toivosta kohtaa meidät maailmassa, jossa epävarmuus ja epätoivo kasvavat. Pitkään kestänyt vakauden ja ennakoitavuuden aika näyttää väistyneen. Globaali pandemia sekä Eurooppaan ja sen laitamille saapuneet sodat ovat tuoneet myös omaan turvallisuuteemme liittyviä uhkia. Sopimuspohjainen maailmanjärjestys on murtumassa, ja maailma on ajautunut kauppasodan kynnykselle. Muuttuva maailman tilanne on entisestään ruokkinut ongelmia, joiden keskellä moni ihminen omassa elämässään kamppailee.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut yhteinen tahto tukea heikompiosaisia. Niukkenevat taloudelliset resurssit ovat johtaneet sellaisiin leikkauksiin, jotka kohdistuvat ennestään haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin.
Erityisen huolestuttavana pidämme lapsiperheköyhyyden nopeaa kasvua. Vähävaraisuus vaikeuttaa vanhemmuuden toteuttamista ja sellaisten valintojen tekemistä, jotka edistävät lasten hyvinvointia.
Toivottomuuden lisääntyminen näkyy myös nuorten mielenterveyden järkkymisenä. Jopa viidennes suomalaisista nuorista kärsii masennusoireista. Nuorten luottamus toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on myös heikentynyt.
Toimiva ja turvallinen yhteiskunta rakentuu luottamuksen varaan, ja luottamuksen vahvistaminen edellyttää sitä, että tuemme nuoria ja heidän perheitään. Jokaisella on oikeus turvalliseen, terveyttä edistävään ympäristöön ja riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Mitä se kertoo yhteiskuntamme arvoista, että luomme valinnoillamme edellytyksiä köyhyyden, turvattoman kodin ja huono-osaisuuden periytymiselle?
Kristillisen ihmiskuvan ytimessä on näkemys ihmisestä Jumalan kuvana. Jumalan kuvaksi luotu ihminen on mittaamattoman arvokas. Tämä on luovuttamaton totuus. Meidän kutsumuksemme kristittyinä on huolehtia jokaisesta ihmisestä, erityisesti niistä, jotka tarvitsevat apua, riippumatta siitä, keitä he ovat ja mistä he tulevat.
Ongelmien kohtaaminen on vaikeaa. Vaikeutemme muistuttaa Kristuksen kamppailua Getsemanen puutarhassa. Samalla kun saatamme tietää, mikä olisi oikein, koemme syvää hengellistä ja yhteisöllistä voimattomuutta. Meidän on vaikea kulkea Jumalan tarkoittamaa tietä toivottomuudesta ja kärsimyksestä vapautukseen ja elämään. Me emme voi silti jäädä kärsimyksen äärellä paikoillemme. Meidän on kysyttävä, miten voimme yksilöinä, kirkkoina ja laajemmin yhteiskuntana toimia epätoivon torjumiseksi ja kärsivän auttamiseksi. Jokaisen ihmisen pitää tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Siinä on toivon siemen, mutta siemenen on saatava kasvaa tekojen ravitsemana.
Pääsiäisen sanoma ei ala voiton riemusta ja ilosta, vaan ylösnousemuksen juhlaan kuljetaan Kristuksen inhimillisen kärsimyksen kautta. Tämän matkan ytimessä väreilee toivo siitä, etteivät kärsimys ja kuolema ole viimeinen sana. Kärsimyksen läpäissyt ja kuoleman voiman lopullisesti murtanut Kristus kutsuu meitä rakastamaan toisiamme rajoituksetta ja tunnistamaan jokaisessa kohtaamassamme ihmisessä – Jumalan kuvassa – luovuttamattoman arvon.
Näistä lähtökohdista käsin meidän on löydettävä rohkeus kohdata yhteiskuntamme kipupisteet. Vasta tämän jälkeen voimme puhua uskottavasti toivosta ja uuden elämän mahdollisuudesta.
Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.
Kuuntele
