Konevitsan luostarin hautausmaa Keiteleellä siirtyi 11.kesäkuuta 2025 Valamon luostarin omistukseen. Lahjoituksen luostarille teki Keiteleen Hiekan tilan omistaja Kirsi Fahler.

– Iloitsemme suuresti tästä hienosta asiasta, sanoo Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael.

Hän toteaa, että Konevitsan luostarin viimeiset elossa olleet munkit siirtyivät Heinäveden Valamoon 1956.

– Nyt tännekin (Konevitsan luostarin hautausmaalle) haudatut Konevitsan veljestön jäsenet tulevat Valamon luostarin yhteyteen.

Myös Kirsi Fahler on hyvin tyytyväinen päätökseensä.

– Ajattelin, että hautausmaa kuuluu Valamon veljestölle. Halusin tehdä lahjoituksen, koska itselleni tulee jo ikää eikä koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Tällä tavalla Konevitsan veljestön hautausmaa on ainakin turvassa Valamon luostarilla, vaikka itse tila sitten joskus päätyisikin jonkun muun haltuun.

Välillä Fahler harkitsi jo Hiekan tilan myymistä, mutta ei sitten malttanutkaan luopua siitä.

Sodan jaloista evakkoon joutunut Laatokan Konevitsan luostari päätyi Keiteleen Hiekkaan kesällä 1940. Veljestö kilvoitteli tilalla kuusitoista vuotta, kunnes se lopulta siirtyi Heinävedelle Valamon luostariin. 

Konevitsan luostarin omistamat runsaat sata hehtaaria myytiin 1950-luvun lopulla rakennuksineen yksityishenkilölle, ja luostarin hautausmaa sisältyi kauppaan. Kuitenkin hautausmaalla on voitu vuosien saatossa toimittaa panihidoja.

Luostari evakuointiin Konevitsan saarelta äärimmäisessä kiireessä. Veljestö sai lähtökäskyn jälkeen vain 2,5 tuntia aikaa valmistautua, ja tuolloinen igumeni Mavriki salli veljestölle vain vähäisimmät matkatavarat. Jopa nykyään Heinävedellä Valamon pääkirkon kunniapaikalla sijaitseva Konevitsan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni oli vähällä jäädä matkasta.

Suomalaiset valtasivat luostarisaaren takaisin vuonna 1941, mutta pääosa veljestöstä pysytteli Keiteleellä, ja entistä kilvoituspaikkaa oli hoitamassa vain muutamia luostarin asukkaita. Konevitsa jäi lopulta rajan taakse 1944.

Konevitsan luostarin maiden myyminen on herättänyt harmittelua vuosikymmenten mittaan. On jäänyt epäselväksi, kuka lopulta teki päätöksen luostarin maiden myymisestä. Hiekan tila toimi muun muassa Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) kesäleirien järjestämispaikkana, ja leirien päättäjäistilaisuuksissa paikalla saattoi olla jopa 2 500 henkilöä. Konevitsan luostari oli aikoinaan myös suosittu pyhiinvaelluskohde.

Perjantaina 6.kesäkuuta järjestetyssä Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousseminaarissa selvisi, että  naisdiakonaattia selvittävän työryhmän raportin on kirjoittanut vain neljä työryhmään nimetystä kuudesta jäsenestä. 

Kirkollishallituksen tammikuussa 2025 asettaman työryhmän puheenjohtajana on toiminut Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Työryhmän muiksi jäseniksi kutsuttiin ylidiakoni Juha Lampinen, FT Elsi Takala, TM Maria Mountraki, kirkkoherra Bogdan Grosu ja TT Harri Huovinen.

Näistä kaksi viimeksi mainittua ei osallistunut varsinaisen raportin kirjoittamiseen, vaan he jättivät erillisen selvityksen, joka on naisdiakonaattityöryhmän raportin liitteenä 2. 

Työryhmä oli koolla viimeistä kertaa maanantaina 26. toukokuuta 2025. Harri Huovisen ja Bogdan Grosun laatima 20-sivuinen selvitys saapui muiden jäsenten sähköposteihin edellisenä perjantai-iltana.

Metso kuvaili kokeneensa asian vuoksi turhautumista työryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa, koska varsinainen raportti oli jo viimeistelyvaiheessa eikä näin ollen jäänyt enää aikaa työstää selvitystä luontevaksi osaksi raporttia. Lisäksi selvityksen sisältö oli Metson mukaan ”eriparinen” varsinaisen raporttitekstin kanssa.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ei tässä vaiheessa halua kommentoida raporttia. Hän tyytyy toteamaan ainoastaan, että saatuun materiaaliin täytyy perehtyä perin pohjin, ja että piispainkokous ottaa kantaa vasta konsultoituaan asiassa eri tahoja – muun muassa Ekumeenista patriarkaattia.

Mahdollisuuksien ja linjauksien selvittelyä

Työryhmän tehtävänä oli yhtäältä selvittää naisdiakonaatin mahdollisuutta paneutumalla muissa paikalliskirkoissa tehtyihin linjauksiin diakonissoja koskien ja toisaalta esittää, miten Suomen ortodoksisessa kirkossa voitaisiin reagoida asiaan saatujen tietojen pohjalta. Raportista ilmenee, että asian tiimoilta on lähestytty myös Ekumeenista patriarkka Bartolomeosta, jolta on tiedusteltu, millaisia käytännön askeleita Suomen ortodoksisessa kirkossa voitaisiin ottaa naisdiakonaatin palauttamiseksi. Lisäksi Aleksandrian patriarkaatista on kysytty käytännön askelista, jotka johtivat diakonissoiksi siunaamisiin ja naisen diakoniksi vihkimiseen.

Työryhmän oli määrä selvittää myös naisten kirkollista asemaa etenkin kirkollisissa toimituksissa.

– Jälkimmäiseen liittyen osa työryhmän jäsenistä katsoi, että sen sijaan, että kartoittaisimme eri paikalliskirkoissa jo vallitsevia, (naisille) mahdollisiksi koettujen tehtävien laajuutta ja moninaisuutta sekä vallitsevia käsityksiä naisia koskevien toimintamahdollisuuksien laajentamisesta, meidän tulisi ennemminkin tarkastella kriittisesti naisten nykyisten toimintamahdollisuuksien perusteita. Ymmärsin, että raportissamme tulisi ennemminkin tuoda esille perusteita naisten toimintamahdollisuuksien kaventamiselle kirkossa, totesi Metso.

– Osa työryhmämme jäsenistä kyseenalaisti kirkollishallitukselta saamamme tehtävänannon katsoen, että meidän ei tulisi raportissamme päätyä esittämään mitään. Syynä tähän olisi ortodoksisen kirkon hierarkkinen rakenne ja piispojen asema Pyhän Hengen valaisemina ylimpinä johtajina ja perinteen tulkitsijoina, jonka seurauksena on ongelmallista ja mahdollisesti kanonisen perinteen vastaista ajatella, että piispojen alapuolella olevien henkilöiden olisi mahdollista esittää heille mitään suuntaviivoja kirkon asioihin liittyvissä päätöksissä.

Eri näkemykset lisäraportin tarpeesta

Raportin esittelyn myötä esiin nousi kysymys, olivatko erillisen selvityksen tekijät saaneet sille piispallisen siunauksen.

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni toteaa, että kollegion päätöksien työmääräyksen välittää kirkollishallituksen toimihenkilö.

– Olen ollut tekemässä päätöstä ja myös sitoudun siihen. Minä en kuitenkaan välitä työmääräyksiä kenellekään, koska en ole töissä kirkollishallituksen kansliassa, metropoliitta Arseni sanoo.

– Erillinen selvitys saatettiin antaa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei työn edistyessä puheenjohtaja ole kirjannut kaikkien työryhmään kuuluvien huomioita tarvittavalla tavalla tai jättänyt ne tyystin huomioimatta, metropoliitta Arseni sanoo.

Hän korostaa, että Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen näkökulmasta raportti ja selvitys ovat toisiaan täydentäviä eivätkä poissulkevia.  

Pekka Metso ei tunnista tilannetta, että joidenkin työryhmän jäsenten näkemyksiä ei olisi kuunneltu.

– Raporttia kirjoitettiin yhdessä avoimena dokumenttina, johon kaikilla työryhmän jäsenillä oli pääsy ja vapaus kirjoittaa. Puheenjohtajana en puuttunut yhdenkään työryhmän jäsenen kirjalliseen panokseen eikä raporttidokumentista ole häivytetty mitään sinne kirjoitettua. Keskusteluyhteys työryhmän jäsenten kesken oli mielestäni hyvä koko työskentelyn ajan. Metso luonnehtii.

Haminan piispa Sergei toteaa kuulleensa Harri Huovisen ja isä Bogdan Grosun erillisestä selvityksestä vasta sen jälkeen, kun he olivat jo jättäneet kyseisen selvityksen.

– On totta, että Harri Huovinen pyysi evästystä minulta tähän tehtävään sen jälkeen, kun kirkollishallitus hänet oli siihen valinnut. Silloin pyysin häntä diakonaatin tutkijana tuomaan työryhmässä esille ortodoksisen kirkon tradition, teologisen ja kanonisen näkemyksen naisdiakonaattikysymykseen. Nähtävästi näitä heidän huomioitaan ei työryhmän työskentelyssä otettu riittävästi huomioon, kun he päätyivät tekemään asiassa erillisen selvityksen, piispa Sergei arvelee.

Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian yliopistonlehtori ja Suomen patristisen seuran puheenjohtaja Harri Huovinen kommentoi asiaa seuraavasti:

– Omasta puolestani sain siunauksen toimia yksittäisenä työryhmän jäsenenä laatiakseni piispainkokouksen päätöksenteon taustoittamiseksi selvitystä käsillä olevaan aiheeseen liittyvistä teologisista näkökohdista. Aiheen kanonisten ja dogmaattisten aspektien tarkasteluun liittyvä vastuualueeni tunnustettiin ryhmän sisäisessä keskustelussa työskentelyn alkuvaiheista asti, ja sen puitteissa pyrin myös toimimaan. Työni tuloksia on ryhmässä sovitulla tavalla kirjattu selvityksen liitteenä julkaistuun dokumenttiin. 

Saimaan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Bogdan Grosun luonnehtii selvitystä liitteeksi, jossa on tuotu esille kanonisia ja dogmaattisia näkökulmia.

– Aihe on erittäin laaja, ja työn tekeminen on vaatinut runsaasti aikaa. Työryhmän välisissä keskusteluissa olen tuonut esiin, että työskentelemme nimenomaan näiden mainittujen asioiden tutkimiseksi. Liiteasiakirjassa ei oteta ollenkaan kantaa naisdiakonaatin puolesta tai vastaan. Ymmärrykseni mukaan päätöksen asiasta tekee piispainkokous, eikä meillä ole valtuuksia tai oikeutta ottaa kantaa kyseisiin asioihin.

Nainen kelpaa, kun miestä ei ole saatavilla

Raportista käy ilmi, että naiset kokevat kirkossamme yhä syrjintää, aliarvostusta ja jopa misogyniaa. Nainen saattaa kelvata johonkin tehtävään ”viimeisenä hätävarana”, jos miestä ei ole saatavilla, kuten esimerkiksi suun pyyhkijäksi ehtoollista jaettaessa. Lisäksi naiset ja nuoret tulisi osallistaa heitä koskevaan päätöksentekoon.

Kirkolliskokouksessa kuultiin paikan päällä myös kommentti, jonka mukaan nykyajan tytöt ja nuoret naiset tuskin tyytyvät tulevaisuudessa tilanteeseen, että naisten toimintamahdollisuuksia kirkossamme ei laajennettaisi nykyisestä. Tällöin vaarana on kirkosta eroaminen.

Myös nuoret toivovat naisille laajempaa roolia kirkollisissa toimituksissa.

Kirkolliskokousseminaarissa esitettiin keskusteluosuudessa myös huoli siitä, että naisdiakonaattikysymyksestä muodostuisi jakolinjoja synnyttävä tekijä. Samassa yhteydessä nousi esiin ”salaliittoteoria” siitä, että naisdiakonaattiasian selvittämistä käytettäisiin loppujen lopuksi naispappeuden ajamiseen.

Kuitenkin raportista käy ilmi, että kirkkomme seurakunnille, luostareille ja järjestöille suunnatuissa kyselyissä suurin osa vastauksista oli avoimen tai varovaisen myönteisiä naisdiakonaatin suhteen.

Aamun Koitto teki vertailun naisdiakonaattityöryhmän varsinaisen raportin ja lisäselvityksen välillä (Avaa uuden sivuston).

Raportti palvelee piispainkokousta

Työryhmän käsillä oleva raportti palvelee piispainkokousta, joka päättää mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Työryhmä esittää nyt piispainkokoukselle toimenpide-ehdotuksia. Ensinnäkin tulisi tehdä päätös siitä, torjutaanko diakonissainstituution elvyttämisen mahdollisuus vai edetäänkö asian selvittämisessä.

Jos elvyttämistä pidettäisiin mahdollisena, olisi tehtävä linjauksia muun muassa sen suhteen, millainen olisi diakonissan toimenkuva ja tehtävään asettaminen (siunaus, vihkiminen). 

Lisäksi työryhmä esittää pohdittavaksi naisten kirkollista asemaa koskevia kysymyksiä, kuten tyttöjen ja naisten toimiminen avustajan tehtävissä jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa myös alttarissa. Raportissa nostetaan esiin muun muassa yhdenvertaisuuden edistäminen lukijan tehtävissä, ehtoollisella suun pyyhkimisessä, kolehdin keräämisessä sekä jälkiviinin ja -leivän tarjoilussa sekä muissa jumalanpalveluksissa avustamiseen liittyvissä tehtävissä, esimerkiksi saatoissa ja ristisaatoissa.

Esiin nousi muun muassa kysymys naisista kirkollisen opettamisen ja pastoraalisen palvelun tehtävissä seurakunnissa samoin kuin kysymys naisten viitan käytöstä ja kanttorien siunaamisesta laulajiksi – sekä eri tehtävissä kirkkoa palvelevien maallikoiden siunaamisesta tehtäväänsä. Lisäksi esiin nousi papiston kouluttaminen naisten kirkollista asemaa koskevissa kysymyksissä.

Varsinainen loppuraportti käsittelee naisten asemaa ja virkaa kirkon elämässä. Raportti esittelee naisdiakonien asemaa vanhojen lähteiden pohjalta. Naisdiakonien tehtävää kuvataan rinnasteiseksi miesten vihkimykselle, vaikka kummallakin oli oma roolinsa. Samalla todetaan, ettei kirkon varhaisina aikoina ollut yhtenäistä naisdiakonien toimenkuvaa, sillä tehtävät mukautuivat paikallisiin tarpeisiin.

Raportti esittelee myös suomalaisen 1920–1930-luvuilla toimineen diakonissainstituution kristillisenä palvelutyönä. Merkittävässä osassa on yleisortodoksisten konsultaatioiden kooste, joissa suhtautuminen diakonissainstituution elvyttämiseen on ollut myönteistä.

Näissä yhteyksissä kanonisia (kirkon ohjeellisia) perusteita on etsitty ja löydetty vanhasta perinteestä. Samalla on tunnustettu tarve huomioida kunkin ajan tarpeet. Konsultaatiot eivät pidä yhtenäistä käytäntöä velvoittavana kanonisuuden toteutumiselle, vaan tuovat esiin myös vastakkaisia painotuksia ja käytännön johtopäätöksiä samojen aineistojen äärellä.

Raportin mukaan naiset ovat olleet pitkään syrjäytyneessä asemassa kirkon elämässä. Heidän erillisasemaansa on perusteltu ennakkoluuloilla ja käsityksillä, jotka eivät kestä teologista tarkastelua eivätkä saa tukea kirkon traditiosta.

Äitikirkko suhtautuu varovaisen myönteisesti

Selvityksessä nostetaan esiin Äitikirkon varovaisen myönteinen kanta naisdiakonaatin elvyttämiseen, jota pidetään ”Hengen vaikutuksena naisten palvelutehtävissä”. Äitikirkko korostaa tarvetta pohtia, kuinka naiset voisivat parhaiten osallistua Kristuksen ruumiin rakentamiseen, mukaan lukien naisdiakonaatin uudelleen käyttöönotto.

Raportissa mainitaan myös patriarkka Bartolomeoksen huomio siitä, ettei kirkko ole lakannut kannustamasta ja edistämästä naisten osallistumista kirkon palvelutyöhön. Kirkko on tarjonnut naisille uusia mahdollisuuksia, ja patriarkan mukaan diakonissat ovat olleet apostolien ajoista lähtien korvaamattomia uskovien hengellisessä ohjauksessa ja ovat nauttineet suurta arvostusta.

Erotuksena varsinaisesta loppuraportista, liitteenä olevassa ylimääräisessä selvityksessä perustellaan naisten nykyasemaa kirkossa ortodoksisella maailmankuvalla, jota kuvataan taivaallisen hierarkian mukaisena, perustavanlaatuisena, kanonisesti sitovana ja muuttumattomana jumalallisena järjestyksenä. Pyrkimys tämän järjestyksen muuttamiseen nähdään yrityksenä muuttaa kirkon pysyvää oppia, mikä raportin mukaan on loogisesti ongelmallista. Kirkon ortodoksisen luonteen katsotaan säilyvän ainoastaan sen pitäytyessä jumalallisesti säädetyissä ja sen elämää ohjaavissa normeissa.

Oheisraportin mukaan menneisyyden naisdiakonaattia ei voida pitää traditiona kirkollisessa mielessä, koska sen kanonisuus edellyttäisi ekumeenisesti yhtenäistä käytäntöä koko ortodoksisessa maailmassa. Selvitys ei kuitenkaan torju naisdiakonaatin historiallista merkitystä, vaan toteaa, että viran paikallisuus estää sen elvyttämisen.

Erillisselvityksessä sukupuolisuus esitetään symbolisena käsitteenä, jossa jokaisella sukupuolella on omat, toisistaan erilliset tehtävänsä kirkossa ja maailmassa. Tämä näkemys sulkee pois naisdiakonaatin mahdollisuuden, vaikka samalla myönnetään, että historiallisesti virka on ollut olemassa joissakin yhteyksissä. Raportin mukaan tässä asiassa ei voi tapahtua kehitystä tai muutosta, koska sukupuolten väliset erot ovat pysyviä. Teksti ei kuitenkaan kiinnitä erityistä huomiota naisdiakonaatin varhaisiin kehitysvaiheisiin tai sen roolin muutoksiin kirkon eri aikakausina.

Erillisraportin mukaan Jumala loi ensin miehen, ja nainen esitellään miehen kumppanina, joka täydentää hänen puuttuvia ominaisuuksiaan. Raportin näkemyksen mukaan mies tarvitsee naista, ja vasta naisen luomisen jälkeen koko luomakunta oli hyvä. Tähän perustuen muutokset miesten ja naisten rooleissa tulkitaan heidän luotuisuuteensa perustuvan erilaisuuden väheksymiseksi. Näin kuva naisdiakonaatista kaventuu ristiriidaksi kristologisen sukupuolisymboliikan kanssa.

Erillisselvityksessä sukupuolisuus esitetään symbolisena käsitteenä, jossa jokaisella sukupuolella on omat, toisistaan erilliset tehtävänsä kirkossa ja maailmassa.

Lisäraportissa naisdiakonaatin elvyttäminen esitetään pyrkimyksenä parantaa naisten oikeuksia kirkossa, uutena innovaationa. Raportin mukaan viran elvyttämiseen liittyy kätkettyjä asenteita, ja keskustelussa tulisi erottaa toisistaan halu palvella kirkkoa ja pappeuden asteisiin liittyvän julkisen näkyvyyden tavoittelu.

Erillisraportissa naisdiakonaatin elvyttämispyrkimys nähdään ortodoksisen maailmankuvan muuttamisena sekä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisenä valtapelinä, jossa korostuvat yksilölliset oikeudet. Kirkon tarpeen naisdiakonaatille esitetään syntyneen tasapäistävän tai feministisen maailmankuvan vaikutuksesta. Tekstin mukaan pyrkimys parantaa naisen asemaa kirkossa vastoin perinteistä hierarkkista maailmankuvaa ja sen symboliikkaa tulee torjua, koska kirkollinen maailmankuva on perustavanlaatuisesti vastakkainen postmodernille ajattelulle.

Näiden huomioiden perusteella voidaan havaita, että varsinainen loppuraportti ja erillisselvitys tarjoavat toisistaan poikkeavat näkemykset naisen asemasta ja roolista kirkossa. Toisessa korostuu työtoveruus, toisessa taas hierarkkisuuden perustalle rakentuva naiskuva. Molemmat näkökulmat nojaavat kirkon tradition tulkintoihin.