Matka Hoivakoti Helenan työhön on ollut Oksana Smirnovalle pidempi kuin monelle muulle.

– Olen kotoisin Virosta. Isäni oli ukrainalainen, äitini venäläinen. Toisen maailmansodan jälkeen he asettuivat Viroon, jossa synnyin.

Omaa kansallista identiteettiään miettiessään Smirnova sanoo mieltävänsä itsensä Viron venäläiseksi – ja toki nyt myös suomalaiseksi. Onhan hän perheensä kanssa asunut täällä yli kolmekymmentä vuotta, 1993 lähtien.

– Muutto Suomeen tuntui luonnolliselta, koska mieheni on inkerinsuomalainen ja hänen äitinsä asui jo täällä.

Kuten monelle muulle virolaiselle tuohon aikaan, Suomi oli tullut Smirnovalle tutuksi suomalaisten tv-lähetysten kautta. Miehen perhe puhui taustansa vuoksi suomea, mutta hän itse osasi tänne tullessaan vain kaksi suomen kielen sanaa: äiti ja kiitos.

Sinnikkyyttä Suomeen asettuminen vaati. Tahto löytää oma paikkansa yhteiskunnasta auttoi eteenpäin.

– Olin valmistunut Tallinnan sairaanhoito-opistosta vuonna 1979. Työskentelin ensin ambulanssissa, ja kun paikallinen sairaala valmistui, siirryin sinne teho-osastolle ja myöhemmin kasvo- ja leukakirurgian osastolle.

Neuvostoliitossa työskentelytavat olivat erilaisia kuin itsenäistyneessä Virossa.

– Työskentelimme vuorokauden kerrallaan. Kun lapsemme syntyivät, siirryin jaksotyöhön enkä tehnyt enää pitkiä vuoroja.

Kaksi viimeistä vuotta ennen Suomeen muuttoa Smirnova työskenteli suomalaista terveyskeskusta vastaavan poliklinikan lasten osastolla. Työkokemuksesta karttui kattava, mutta sitä lisäsivät entisestään valmennuskurssit Tarton yliopistossa. Suomeen muutettua oli kuitenkin opiskeltava lisää.

– Viro ei kuulunut silloin Euroopan Unioniin, joten opinnot eivät vastanneet toisiaan.

Sairaanhoitajan oli käytävä täydennyskoulutus, ja suomeakin oli opittava.

Smirnova opiskeli suomea Käpylän iltalukiossa, ja sairaanhoitajan täydennyskoulutuksen hän suoritti silloisessa Helsingin sairaanhoito-opistossa Tukholmankadulla.

– Opiskelu oli hyvin intensiivistä: puolessa vuodessa kävimme läpi 2,5 vuoden opintosuunnitelman. Vaikka tiesin jo etukäteen sairauksien oireista ja diagnostiikasta, suomeksi opiskelin kaiken ulkoa. Olin ylpeä siitä, että valmistuin.

Puoli vuotta valmistumisen jälkeen Oksana sai terveysvirastolta eli nykyiseltä Valviralta luvan työskennellä Suomessa sairaanhoitajana.

Työstä toiseen

Ensimmäinen työpaikka löytyi työllistettynä Vuosaaren terveyskeskuksen avovastaanotolta.

– Olin siellä puolitoista vuotta. Kaikki työntekijät olivat minulle kovin ystävällisiä ja auttavaisia.

Työttömyyttä esiintyi tuolloin runsaasti, eikä työsuhteelle saatu jatkoa terveyskeskuksen avusta huolimatta.

– Siellä opin kuitenkin paljon, muun muassa suomen kieltä. Kirjoitin ylös ammattiin liittyviä sanoja ja lauseita – kaikki tärkeät asiat vihkoon. Halusin todella oppia ja asettua Suomeen.

Kaksikielisessä maassa Smirnova ajatteli tarttua myös ruotsin kielen opiskeluun. Vanhan Vuosaaren alueella oli paljon ruotsinkielisiä vanhuksia. Luoja ajatteli kuitenkin toisin.

– Näin Helsingin Sanomissa silloisen Helenan vanhainkodin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin venäjänkielistä sairaanhoitajaa.

Smirnova sai paikan ja aloitti työssä 19. tammikuuta 1998. Silloisessa vanhainkodissa oli keskimäärin noin 80 asukasta, joskin määrä vaihteli.

– Silloin meitä oli vain kaksi sairaanhoitajaa, ja toimin ylihoitajan rinnalla. Ylihoitaja teki vain arkiaamuja, minä olin vuorotyössä.

Lähihoitaja-nimikettä ei silloin vielä tunnettu, vaan sairaanhoitajien kanssa työskentelivät perushoitajat ja hoitoapulaiset – eli nykyään hoiva-avustajiksi kutsutut työntekijät.

– Me pidimme huolta asukkaiden lääketieteellisestä hyvinvoinnista ja olimme kerran viikossa mukana lääkärien kierroissa. Muuten teimme muiden hoitajien tavoin hoitotyötä.

Hoitajan työ muutoksessa

– Taloon tullessani nykyinen ns. Josefiinan osasto oli silloin osasto 5. Osastojen toiminta muistutti silloin enemmän palveluasumista. Asukkaat olivat fyysisesti paremmassa kunnossa, muisti oli hyvä ja he olivat aika omatoimisia. He liikkuivat vapaasti myös talon ulkopuolella, kaupungilla. Ulko-ovetkin olivat silloin auki.

Osasto 3:ssa oli tuolloin niin sanottuja asumispalveluasuntoja, joiden sisustukseen kuului pieni hella. Näin ollen asukkailla oli mahdollisuus tehdä ruokaa myös itse. Vähitellen helloista luovuttiin, sillä joskus ne jäivät päälle ja palohälyttimet alkoivat soida. Lopulta kaikki siirtyivät aterioimaan yhdessä ruokasalissa.

Moni asia on vuosien varrella muuttunut hoitajien työssä: jotkin tehtävät ovat aiheuttaneet lisäkuormitusta, mutta toisaalta työhön saatu apuvälineitä.

– Monet hoitajien tarvitsemat välineet olivat silloin erilaisia: meillä ei esimerkiksi ollut kertakäyttöesiliinoja vaan käytimme usein raskaita kumiessuja.

Käsiin sujahtivat ”Mikki Hiiri -hanskat”, jotka usein olivat liian isot eivätkä näin suojanneet käsiä riittävästi esimerkiksi asukkaan kylvettämisen aikana. Myös asukkaan siirtämistä helpottavat välineet puuttuivat lähes täysin, joten työ oli fyysisesti nykyistä raskaampaa.

– Työhaastattelussa minulta kysyttiinkin selkäni kunnosta – selän oli oltava vahva.

Tällä hetkellä hoivakodissa on muun muassa seisomanosturi seisomaan kykeneville asukkaille. Sängystä nostetaan pussinosturilla pussiliinan avulla.

– Näin voimme siirtää asukkaan vaikkapa pyörätuoliin tai ergonomiseen tuoliin. Siinä asukas voi jaksaa istua vähän pitemmän aikaa kuin pyörätuolissa, koska asentoa voi säätää.

Nostoliinat ja -lakanat ovat tulleet aiemmin käytettyjen erilaisten poikkilakanoiden tilalle. Myös vaipat ovat kehittyneet.

– Nyt ne ovat hyvin imukykyisiä. Aiemmin asukkailla oli paljon virtsatietulehduksia ja he käyttivät enemmän antibiootteja. Tulehdusten väheneminen johtuu mielestäni vaippojen laadusta.

Tietoturva kehittyy

Tietoturvaan kiinnitetään nyt aiempaa enemmän huomiota.

– Aiemmin tarvittavat paperit olivat A4-kokoisen taitetun pahvin välissä. Sinne väliin laitettiin asukkaan tiedot; kaikenlaisia häneen liittyviä asioita päivätoiminnasta, miten päivä ja yö menivät, hänen ruokavalionsa – minkä lisäksi lääkärit kirjoittivat sinne omat määräyksensä.

Pikkuhiljaa pahvit muuttuivat kansioiksi ja myöhemmin tietokoneiksi.

– Monet silloiset hoitajat tunsivat asiakkaat lapsuudesta saakka. Yhteisö oli pieni.

Oksana Smirnova kertoo, ettei ole koskaan kokenut taustansa vuoksi vähättelyä tai haukkumista. Erilaisten ihmisten kanssa rinnakkaiselo on ollut hänelle jo lapsuudesta saakka luonnollista – ja näin on jatkunut Hoivakoti Helenassa.

– Kaikki ovat ottaneet minut täällä todella hyvin vastaan.

Monessa kohdin venäjän kielen taito ja kulttuurin tuntemus on helpottanut työtä.

– Kun tulin tänne, en osannut sinutella asukkaita. Neuvostoliiton aikana vanhuksia teititeltiin aina. Olen opetellut sinutteluun hiljalleen. Jos asukas itse pyytää sinuttelemaan, teen niin, muuten teitittelen. Venäläistaustaista ihmistä kutsun aina tavan mukaan sekä hänen omalla etunimellään että isän etunimellä – olen tottunut siihen, ja niin ovat monet vanhuksetkin. Jotkut Suomessa kymmeniä vuosia asuneet sanovat, ettei tarvitse, mutta aluksi pidän tavasta kiinni.

Hoivakodin arjessa myös kuolema on läsnä. Koska asukkaat ovat iäkkäitä, he toivat aiemmin jo tullessaan itsensä tai läheisen kirjoittaman tahdonilmauksen. Siinä asukas kertoi toiveensa esimerkiksi sairaalahoidosta, siunauksesta, arkkuun laitosta tai polttohautauksesta. Nykyään samat tiedot voi kirjoittaa OmaKanta-verkkopalveluun.

Ennen vanhaan vainaja siirrettiin osastolta hoivakodin kirkkoon, missä hän lepäsi avonaisessa arkussa.

– Pappi toimitti panihidan, ja kaikki läheiset tulivat vielä kerran tervehtimään vainajaa ennen kuin hautaustoimisto siirsi hänet muualle odottamaan hautaan siunausta.

Panihidoja toimitettiin vainajalle määrätyin väliajoin, mikä perustui vainajan omaan tahtoon. Viime aikoina tapa on alkanut hiipua, ja panihidoja toimitetaan harvemmin kuin ennen.

Muistisairautta on joskus vaikea ymmärtää

Aiemmin hoitajat jakoivat lääkkeet asukkaille, jolloin luonnollisesti käytössä olivat lääkelistat, mutta ilman niitäkin Smirnova kertoo muistaneensa ulkoa jokaisen, noin 80 asukkaan lääkkeet. Nykyään lääkkeet tulevat apteekista valmiissa lääkepusseissa.

Vuodesta 2008 Smirnova on ollut sairaanhoitajan työn lisäksi lähiesimies. Työnkuva on koko ajan muuttunut, ja tehtävät ovat lisääntyneet vuosien myötä. Oman osansa työhön antavat omaiset, ja myös heidät on huomioitava.

– Monille omaisille muistisairaus on vaikea asia ymmärtää ja hyväksyä. On vaikea suostua siihen, että läheinen ei enää muista eikä tunnista omaisiaan; hän ikään kuin häviää pois. Yritämme kertoa muistisairaudesta ja sen etenemisestä, mutta kaikki eivät osaa tai halua ottaa tietoa vastaan. Joskus tuntuu vaikealta, että kaikki eivät enää käy vierailulla asukkaan luona. Muistisairaat tuntevat meidät paremmin kuin omaisensa, koska olemme heidän kanssaan joka päivä.

Yhteisiä huvituksia

Aikojen saatossa myös huvitusten järjestäminen on muuttunut. Aiemmin tehtiin retkiä esimerkiksi Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan, Silakkamarkkinoille tai kesäisin pääkaupunkia ympäröivään saaristoon. Nyt retket ovat vähentyneet. Suurin osa asukkaista on muistisairaita, joten ympäristön ennakoitavuus on tärkeää: uudet paikat ja ihmiset voivat tuntua jopa pelottavilta.

– Kaipaan kaikkea tuota. Me työntekijät järjestimme jouluisin puurojuhlia, ja esimerkiksi vuosituhannen vaihtuessa meillä oli isot Millenium-juhlat, milloin mitäkin. Joskus meillä oli Seitsemän Veljestä -esitys tai esitimme Etelä- Amerikasta saapuneita merimiehiä. Välillä osa hoitajista pukeutui 1950-luvun Metro-tytöt -ryhmäksi ja lauloi tuon ajan musiikkia.

Tänä päivänä esiintyjät ja vierailijat tulevat hoivakotiin enimmäkseen ulkopuolelta. Toisinaan asukkaita ilahduttavat myös eläimet; ponit, laamat ja koirat.

Nyt talossa on neljä ryhmäkotia, ja hoitajat pysyvät samalla osastolla, jotta asukkaat oppivat tuntemaan heidät. Se luo turvallisuutta, mutta jakaa toisaalta työntekijöitä erilleen.

– Itse kaipaan yhteisöllisyyttä.

Smirnova jää eläkkeelle syyskuussa 2025.

– Jään kaipaamaan työyhteisöä, kaikkia läheisiä ihmisiä ja päivien vakaata rytmiä.

Elämä on kuitenkin opettanut, että kannattaa antautua sen kuljettamaksi. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana odottaa.

Pääkuva ylhäällä: Oksana Smirnova vinkkaa, että itse kunkin on suositeltavaa laatia oma hoitotahto (Avaa uuden sivuston) ja mieluiten silloin, kun se ei vielä ole akuutti asia.

Loppukeväästä uutisoitiin evankelisluterilaisissa seurakunnissa huomatusta uudesta ilmiöstä: ihmiset ottavat yhteyttä seurakuntien pappeihin saadakseen puhua nimenomaan mielenterveyteen liittyvistä haasteistaan. Uutisiin haastatellut papit kertoivat, että voivat auttaa kyllä muuten, mutta mielenterveysongelmissa ihmiset ohjataan terapeuteille. Joissakin seurakunnissa tarjotaankin nyt walk-in -tyyppistä (”kävele sisään”) palvelua, jonka kautta pääsee keskustelemaan koulutettujen terapeuttien kanssa.

Onko ilmiö tuttu myös ortodoksisille papeille? Entä mitä he ajattelevat hengellisyyden ja terapian suhteesta? 

Uspenskin katedraalin diakoniatyöstä vastaava rovasti Teo Merras kertoo, että ortodoksisille papeille ilmiö on tietysti tuttu, sillä papit tukevat ja kohtaavat ihmisiä kaikissa heidän kriiseissään. Seurakuntalaisille on ihan luonnollista, että he tuovat kaiken hätänsä papille, niin psyykkisen kuin hengellisenkin.

– Pastoraalinen sielunhoito ei kuitenkaan ole mikään terapiamuoto, vaan aina nimenomaan hengellinen kohtaaminen. Papilla onkin suuri vastuu hengellisen ja psyykkisen hädän tunnistamisessa ja niiden erottamisesta toisistaan, painottaa isä Teo.

Papit kohtaavat työssään myös tilanteita, joissa psyykkinen ja hengellinen näyttävät olevan sidoksissa tosiinsa. Psyykkinen hätä liittyy kuitenkin aina mielenterveyteen ja näyttäytyy vaikkapa ahdistuksena, masennuksena tai paniikkioireina.

– Tällöin papin tehtävä on pohtia, ylittääkö tilanne sielunhoidon rajat ja edellyttääkö se ammatillista apua. Silloin papin on tietysti ohjattava ihminen lääkäreiden ja terapeuttien hoitoon, mutta hän voi toisinaan jatkaa rinnalla kulkemista hengellisessä mielessä – joskin papin tulee pysyä ehdottomasti kauempana silloin, kun kyseessä on selvä psyykkinen häiriö eikä siihen liity hengellistä kriisiä, hän sanoo.

Entä voiko hengellinen kriisi eskaloitua mielenterveyden järkkymiseksi?

– Pitkittynyt ja ratkaisematon hengellinen hätä voi kuormittaa mieltä ja altistaa psyykkisille sairauksille ja joskus jopa psyykkiseen romahdukseen. Papin on tärkeää myös tällöin tunnistaa, milloin ja miten tarjota hengellistä ohjausta ja hoivaa niin, että se ei syvennä psyykkistä tai hengellistä hätää, ja milloin on parasta ohjata tässäkin tapauksessa ihminen terveydenhuollon piiriin, vastaa isä Teo.

Terapia apuna kriisissä

Meeri-Maria Viita on Uspenskin kävijöille tuttu kasvo. Kuitenkin harva tietää, että hän on myös monialaisesti koulutettu psykoterapeutti, joka on perehtynyt niin päihdeongelmien hoitoon kuin perheterapiaankin.

Psykodynaamisen psykoterapeuttikoulutuksen saaneena Viita vaalii työssään aina ehdottoman luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, jossa potilas vähitellen alkaa tunnistaa ja eritellä omia tunteitaan ja ymmärtää elämänhistoriaansa osana kokemusmaailmaansa.

Terapiaprosessissa on tärkeää tukea erityisesti potilaan omia oivalluksia, joiden kautta voi saada mahdollisuuden kokeilla uusia tapoja olla suhteessa itseensä ja toisiin. Tällä tavalla avautuu mahdollisuus tervehtymiseen.

Seurakuntalaisille on ihan luonnollista, että he tuovat kaiken hätänsä papille, niin psyykkisen kuin hengellisenkin.

Viita on tehnyt  kriisi- ja traumatyötä kokoaikaisesti kymmeniä vuosia.

– Traumatyö on paikoin hidasta, ja siinä terapeutin tulee osata säädellä terapiaprosessin etenemistä potilaan kyvyn mukaan. Potilas tarvitsee erityistä tunnetta siitä, että tila ja terapeutti ovat turvallisia.

– Trauma on aina kehollinen, sanoittamaton kokemus, joka usein linkittyy lapsuuden kokemuksiin, usein kerrostuen vuosien myötä. Trauma ei sinänsä oleile  yhdessä tietyssä paikassa ihmistä, vaan on tavallaan säilöttynä mielen ja kehon varastoihin odottamassa sanoittamista, Viita selittää.

– Traumaterapia onkin suuri mahdollisuus sanoittaa sitä, mitä keho on säilönyt ja mieli varastoinut. Pitkissä hoidoissa saattaa huomata, että potilaalta katoavat allergiat, migreenit tai muut keholliset vaivat, kun trauma on saatu avattua ja purettua.

Vastaanottoaulan seinällä on kaksi Jumalanäidin ikonia. Niiden hiljainen kuvakieli kertoo uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

– Työkuvaani ei kuulu hengellisyyden tarjoaminen tai uskonnollisten asioiden pohdiskelu potilaan kanssa, mutta varsinkin pitkissä terapioissa on tullut hetkiä, jolloin potilas alkaa itse kysellä elämän tarkoitusta. 

Jos asiakas kantaa terapian päättyessä edelleen syvää syyllisyyttä jostakin, Viita näkee, että kyseessä on todennäköisesti hengellinen tarve, ja kehottaa potilastaan ottamaan yhteyttä oman seurakuntansa pappiin ja osallistumaan mahdollisesti katumuksen sakramenttiin.

– Kaikki ihmisen kokema syyllisyys ei ole psykologista syyllisyyttä, josta voisi terapiassa päästä irti. Terapeutti kyllä kannattelee potilaansa mieltä ja psykologista syyllisyyttä sekä sen kehollisia vaikutuksia, mutta papin tehtävänä on kannatella ihmisen hengellistä hätää ja tarjota vapautusta katumuksen sakramentin kautta, Meeri-Maria pohtii.

Psykodynaamisena psykoterapeuttina toimiminen on henkisesti kuormittavaa, sillä siinä kohtaa ihmisten syvää kärsimystä, pelkoa, ja surua. Jotta terapeutti pystyisi kannattelemaan potilaitaan ja samalla säilyttämään oman jaksamisensa, häneltä vaaditaan vahvaa ammattitaitoa ja tietynlaisia ominaisuuksia. Mikä siis saa terapeutin jaksamaan?

– Hiljaisuus ja yksinolo ovat minulle välttämättömyys, Viita sanoo.

Kiireisimpinä työvuosinaan Meeri-Maria ei liturgian jälkeen halunnut edes kirkkokahvien hälinään. Ystävät tietävätkin, että kevään tullen hän muuttaa maalle, jossa on kolmekymmentä vuotta rakentanut ja rakastanut vanhaa kantatilaa, jonka puutarhan kukkatarhoista, syvän lammen hiljaisuudesta ja pihapiirin savusaunasta ja tsasounasta hän kerää voimia tulevaa varten. Kukista, kuusen kerkistä, koivunlehdistä ja ryytimaasta saa hyvää tekeviä aineksia yrttihaudukkeisiin, joita voi pakastaa talvea varten. Kun kesän marjat ja syksyn sienet on kerätty, on aika palata takaisin kaupungin vilinään uusin voimin.