Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Obraz/Wikimedia Commons
Tekstin johdannon mukaan Daavid kirjoitti psalmin sen jälkeen, kun Herra vapautti hänet kaikkien vihollistensa ja kuningas Saulin käsistä. Tekstin vanhempi versio löytyy Samuelin kirjasta Saulin kuolemasta kertovan kertomuksen jälkeen (2. Sam. 22).
Psalmi alkaa ylistyksellä, kunnes vaihtuu kuvaukseksi vihollisvoimien kukistumisesta. Psalmi päättyy vakuutukseen Daavidin suvulle annetusta lupauksesta.
Psalmissa Daavid tunnustaa rakastavansa Herraa (Samuelin kirjasta maininta puuttuu). Hän ylistää kalliotaan, linnaansa ja pelastajaansa. Ortodoksinen papisto lukee tätä jaetta toistuvasti jumalallisessa liturgiassa ennen uskontunnustusta. (Jae 2)
Daavidille Herra on vuorilinna, kilpi, pelastuksen sarvi (hepr. keren-jeshi) ja linnoitus. Evankeliumissa Johannes Kastajan isä, pyhä profeetta Sakarias kutsuu Messiasta pelastuksen sarveksi Daavidin huoneesta (kr. kéras soterias, Luuk. 1:69; ks. vuoden 1938 käännös). Varhaisen kirkon opetuksessa pelastuksen sarven on nähty viittaavan myös ristiin, voiton merkkiin.
Toisen Samuelin kirjan mukaan Daavidin pelastui Saulin murhahimolta maahan tunkeutuneiden filistealaisia tähden. Paikka, jossa Saul luopui takaa-ajosta, sai nimekseen Erokallio. (1. Sam. 23:19˗28) Herrasta sen sijaan tuli Daavidille pelastuksen kallio.
Daavid kertoo, miten kuoleman vallat piirittivät häntä, mutta Jumala kuuli hänen rukousäänensä temppelistänsä, taivaasta. Herra ilmaisi valtasuuruutensa maan vavistessa ja luomakunnan osoittaessa voimansa. Psalmissa Jumala saapuu kerubien kantaessa häntä ratsujen tavoin. Kuvaus muistuttaa Herran ilmestymistä Siinain vuorella kerubien saattamana (2. Moos 19:16˗20).
Raamatussa kerubit ovat Jumalan läsnäolon merkki. Joidenkin varhaisen kirkon opettajien mukaan Herran astuminen alas ja luomakunnan järkkyminen viittaavat Kristuksen ihmiseksi tuloon (jakeet 10˗11). Hänen syntymänsä ihme järkytti ja vavisutti luomisjärjestystä.
Tekstissä voidaan nähdä myös viittaus Mooseksen elämän alkuun, kun Daavid kertoo, miten Herra ojensi kätensä ja veti hänet ylös syvistä vesistä (2. Moos. 2:10). Viholliset ahdistivat Daavidia, mutta Herra tuli hänen tuekseen, toi avaraan paikkaan ja vapautti hänet kaikista vihollisista.
Daavid kutsuu ja neuvoo elämään Jumalan tahdon ja hänen käskyjensä mukaan. Daavidin mukaan Herra palkitsi hänet hänen vanhurskautensa (hepr. Zadik) mukaan, sillä Herra on hurskas hurskaalle (hepr. chasid) ja nuhteeton, ehyt nuhteettomalle. Hän pelastaa nöyrät, mutta painaa ylpeän katseen alas. Psalmissa Jumalan mielen mukaisen elämän lähtökohtana on pyrkimys hurskaaseen ja nöyrään elämänvaellukseen, jota seuraa Jumalan siunaus.
Daavid luottaa siihen, että Herra antaa hänen lamppunsa loistaa ja valaisee hänen pimeytensä niin, että hän voi kukistaa ahdistajansa. Jotkut varhaisen kirkon opettajat mainitsevat lampun ja valon viittaavan sekä Kristukseen ja Hengen hedelmiin (vrt. Matt. 5:15˗16, Joh. 8:12).
Daavidin luottamus lepää Jumalan ilmoitetussa tahdossa: Jumalan tie (hepr. ja Septuaginta) on täydellinen ja Herran sana on puhdas, tulessa koeteltu (hepr. ilmaisu viittaa sepän tulessa koettelemaan). Herra on niiden kilpi, jotka hakevat hänestä suojaa, mutta vihollisvoimat eivät löydä pelastajaa, vaikka huutavat häntä avuksi (jae 42).
Daavidille vain Jumala on Herra, sillä hän on kallio. Kokemus on vakuuttanut hänet tästä. Jumala vyöttää omansa voimalla ja tekee hänen tiensä nuhteettomaksi ja opettaa kukistamaan viholliset. Herra antaa pelastuksen kilven (hepr.) ja hänen oikea kätensä tukee häntä. Herran laupeus tekee hänet suureksi. Psalmissa Herran tien seuraaminen on Jumalan laupeuteen perustuvaa yhteistyötä.
Saamansa avun tähden Daavid ylistää Herraa, joka elää, sekä kiittää Jumalaa, joka on hänen kallionsa, pelastuksen Jumala. Vihollisvoimien kukistuttua hän ylistää Herraa kansojen keskuudessa ja laulaa hänen nimensä kiitosta. Apostoli Paavali viittaa psalmiin kuvaten juutalais- ja pakanasyntyisten kristittyjen ykseyttä (Room. 15:9).
Psalminsa lopuksi Daavid laulaa Herrasta, joka antaa kuninkaalleen suuren pelastuksen (hepr. Jeshuot; vrt. Matt. 1:25) ja on uskollinen voidellulleen (hepr. masiach) Daavidille ja hänen jälkeläiselleen (siemenelleen; hepr. yksikössä) iankaikkisesti. Kirkon opetuksessa päätösjakeet viittaavat Kristukseen ja evankeliumin sanomaan.
Joulu Anaforan luostarissa: Kananmunat ovat odotetuin herkku
Taidekonservaattori, ikonimaalari Helena Nikkanen on viettänyt lukuisia jouluja Egyptissä Anaforan yhteisössä. Egyptin ortodoksit noudattavat paastosääntöjä tarkasti. Joulutunnelma syntyy sydämessä, vaikka tonttulakkejakin näkyy. Paaston päätyttyä nautitaan kananmunien syönnistä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Päivi Arvonen | Kuva: Päivi Arvonen
Pohjois-Afrikassa Kairon kupeessa aurinko laskee talvella noin viiden aikaan. Pimeys tulee nopeasti auringonlaskun jälkeen. Anaforan yhteiset tilat kuten ruokasali ja kirkko valaistaan auringonlaskun jälkeen lähinnä kynttilöin.
‒ Jouluna ei erikseen polteta kynttilöitä, mutta joulukoristeita ripustetaan etenkin ruokasaliin, ikonimaalari Helena Nikkanen, 77, kertoo.
Hän asui pitkään, vuodesta 2011 eläkkeelle jäätyään, talvet Egyptissä Anaforan yhteisössä. Viime vuosina Egyptin matkat ovat olleet lyhyempiä.
‒ Egyptin talvet ovat kylmiä. Olen tullut mukavuudenhaluiseksi ja nautin siitä, että Suomessa talvella sisällä on lämmin. On myös kallisarvoista saada viettää joulua Suomessa lähipiirin kesken, Nikkanen kertoo.
Egyptissä etenkin aavikon laidalla Anaforassa voi yölämpötila laskea talvella kymmeneen asteeseen tai jopa hiukan alle. Sisätiloja ei yleensä lämmitetä; kylmä kosteus tunkeutuu kaikkialle ja saa ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”kylmyys menee luihin ja ytimiin”. Päivällä voi käydä auringossa lämmittelemässä, päivälämpötila on usein lähemmäs 20 astetta.
Jouluiset seimiasetelmat eivät kuulu Egyptissä ortodoksiseen jouluperinteeseen. Nikkanen muistaa ainakin yhtenä jouluna Anaforassa kirkon ulkopuolella katetussa tilassa olleen seimiasetelman.
Nikkanen ei tiedä, kenen idea seimiasetelma oli. Anaforan yhteisöön monet vapaaehtoiset talkoolaiset tuovat omia ideoitaan.
‒ Muistan, että seimiasetelmaa sekä ihasteltiin että vihasteltiin. Kaikki eivät siitä pitäneet.
Karppilammikot tyhjiksi
Joulupaaston aikana myös Egyptin ortodokseille kala on sallittua paitsi paastopäivinä perjantaina ja lauantaina. Anaforan yhteisössä pyritään ruoantuotannossa osittaiseen omavaraisuuteen ja siksi siellä kasvatetaan myös kaloja, lähinnä karppeja.
‒ Joulupaaston alkaessa tyhjennetään kalalammikot karpeista, ja silloin on isot kalanperkauspäivät, joihin osallistutaan talkoojoukolla, Nikkanen kertoo.
Pienemmät kalat syödään usein heti grillattuna tai uunissa paistettuna, ja isommat kalat pakastetaan myöhempää käyttöä varten.
‒ Odotetuin jouluruoka Anaforassa on kananmunat. Niiden syömistä paaston päätyttyä odotetaan suurella innolla, aivan kuin pääsiäispaastonkin aikana, Nikkanen kertoo.
Erityisiä jouluruokia Anaforassa ei ole.
‒ Joskus jouluna oli kanaa, muutoin jouluateria on tavallista egyptiläistä kotiruokaa, ja Anaforassa etenkin tarjolla on aina paljon kasviksia, jotka saadaan pääosin omilta viljelyksiltä ympäri vuoden.
Jouluaterialla on usein tarjolla myös suklaata ja herkullisia leivonnaisia.
Ikonimaalari Helena Nikkanen on maalannut lähimpien työtovereidensa, nunnien Hanunan ja Marthan, kanssa ikoneita myös tilaustöinä – samoin kuin myyntiin Anaforan kauppaan.
‒ Anaforan käyttöön olemme maalanneet isokokoisen jouluikonin, joka on esillä kirkossa jouluna. Ehdottomasti suosituin ikoniaihe Egyptissä on pako Egyptiin, Nikkanen kertoo.
Joulu kummankin ajanlaskun mukaan
Egyptin ortodoksit viettävät joulua vanhan ajanlaskun, juliaanisen kalenterin mukaan seitsemäs tammikuutta. Kristityt ovat Egyptissä noin kymmenen prosentin vähemmistö, joita on yli satamiljoonaisessa kansassa yli kymmenen miljoonaa. Egyptin kristittyjen asema ja etenkin turvallisuustilanne on viime vuosina parantunut merkittävästi.
Iso toivottu muutos Egyptissä koettiin jo yli 20 vuotta sitten: vuonna 2002 kristittyjen joulu 7. tammikuuta oli ensimmäisen kerran kansallinen vapaapäivä myös valtaväestölle muslimeille.
Anaforan yhteisössä elää sekä egyptiläisiä että ulkomaalaisia kristittyjä. Lisäksi Anaforassa vierailee niin egyptiläisiä kuin kansainvälisiäkin kristittyjä. Jokainen on tervetullut kokemaan hiljaisuutta ja osallistumaan hartaushetkiin ja jumalanpalveluksiin, uskonnosta riippumatta.
‒ Anaforassa oli aina joulun aikaan myös niitä, jotka viettävät joulua uuden ajanlaskun ja gregoriaanisen kalenterin mukaan 25. joulukuuta. Heitä varten ruokasali koristeltiin joulukoristeilla uuden ajanlaskun jouluksi, Nikkanen kertoo.
Joulukoristeita Nikkanen kuvailee kimalteleviksi ja länsimaistyyppisiksi, monessa koristeessa lukee englanniksi Merry Christmas.
‒ Joulukuusta ei ole Anaforassa ollut, mutta tonttulakkeja oli kyllä. Minustakin on jotain kuvia, joissa olen tonttulakki päässä.
Jouluseimi ja jouluikoni
Jouluiset seimiasetelmat eivät kuulu Egyptissä ortodoksiseen jouluperinteeseen. Nikkanen muistaa ainakin yhtenä jouluna Anaforassa kirkon ulkopuolella katetussa tilassa olleen seimiasetelman.
‒ Asetelmassa oli Neitsyt Maria ja Joosef, seimi ja enkeli sekä hienoja valoja. Jeesus-lapsi oli seimessä alusta asti eikä vasta joulupäivänä kuten esimerkiksi Italiassa on tapana, Nikkanen kertoo.
Nikkanen ei tiedä, kenen idea seimiasetelma oli. Anaforan yhteisöön monet vapaaehtoiset talkoolaiset tuovat omia ideoitaan.
‒ Muistan, että seimiasetelmaa sekä ihasteltiin että vihasteltiin. Kaikki eivät siitä pitäneet.
Anaforan ruokasalissa noutopöydän viereisessä hyllyssä joulu sen sijaan on läsnä ympäri vuoden jouluikonin muodossa. Jouluikoni on Nikkasen ja Anaforan ikonimaalareiden maalaama.
‒ Ikoni on tummanpunataustainen perinteinen jouluikoni, jossa on kuvattuna Jeesuksen syntymä luolassa, Betlehemin tähti sekä aasi ja härkä, jotka tulevat Jesajan kirjan ensimmäisen luvun jakeesta kolme: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta Israel ei tunne, ja minun kansani ei ymmärrä.”, Nikkanen kertoo.
Helena Nikkasen kutsui Anaforaan sen perustaja, piispa Thomas. Toiveena oli, että Nikkanen opettaisi ikonimaalausta Anaforan ikonimaalareille. Myöhemmin Nikkanen työtovereineen sai tehtäväksi Anaforan uuden kirkon sisäseinien kuvittamisen Uuden testamentin tapahtumilla.
Kirkon sisäseinien maalaushanke saatiin päätökseen reilussa 11 vuodessa. Kirkosta on ilmestynyt suomeksi Helena Nikkasen kirjoittama ja Petter Martiskaisen kuvaama kirja Anaforan kuvakirkko, Ylösnousemuksen kirkon seinämaalaukset 2011–2022. Suomenkielisen kirjan on kustantanut Valamon kustannus. Alkuperäinen teos on englanninkielinen ”The wallpaintings of the Church of the Resurrection”, ja sitä myy Anaforan kauppa Egyptissä.
Nikkanen ei ole lähimpien työtovereidensa, nunnien Hanunan ja Marthan, kanssa jättänyt kuitenkaan kokonaan ikonien maalaamista. He maalaavat ikoneita niin tilaustöinä kuin myyntiin Anaforan kauppaan.
‒ Anaforan käyttöön olemme maalanneet isokokoisen jouluikonin, joka on esillä kirkossa jouluna. Ehdottomasti suosituin ikoniaihe Egyptissä on pako Egyptiin, Nikkanen kertoo.
Egyptin ortodoksiselle koptikirkolle perimätieto pyhän perheen Egyptin pakomatkasta on tärkeää.
‒ Pyhän perheen Egyptin pakomatkan pysähdyspaikoille tehdään pyhiinvaelluksia, ja tapahtumalla on myös oma muistopäivä Egyptin koptikirkon kalenterissa ensimmäisenä kesäkuuta, Nikkanen kertoo.
Hän iloitsee siitä, että ikonimaalarinunnat Hanuna ja Martha ovat kehittyneet valtavasti vuosien varrella ja kykenevät nyt itsenäiseen työhön. Työn alla on tällä hetkellä uuden kirkon ulkopuolisten käytävien ja muurien maalaaminen Vanhan testamentin tapahtumilla.
‒ Olen yhteydessä Anaforaan työtovereihini lähes päivittäin, ja pystyn WhatsAppin kautta osallistumaan työskentelyyn ja ohjaamaan tarvittaessa. Toivon, että jatkossa voisin tehdä työtä heidän kanssaan enemmän etänä, Nikkanen sanoo.
Iltaliturgiat
Nikkanen nautti Anaforan jouluissa erityisesti siitä, että paastoajan viimeisillä viikoilla liturgia oli myöhään lauantaina illalla, ei aikaisin sunnuntaiaamuna.
Egyptissä käytetään useammin Pyhän Basileios Suuren liturgiaa ja vähemmän Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgiaa, mikä Suomessa on yleisempi liturgia. Jumalanpalveluskieli Egyptin ortodokseilla on arabia.
‒ Egyptissä ortodoksissa palveluksessa voi aluksi kuvitella olevansa Kreikassa. Jumalanpalveluksessa on paljon kreikankielisiä osia kuten ”Kyrie eleison eli Herra, armahda”. Lisäksi muun muassa pappi sanoo kreikaksi ”rauha teille kaikille”, ”irini pasi” ja kansa vastaa kreikaksi ”niin myös sinun kanssasi”, ”ke to pneumati so”. Iso ero suomalaiseen kirkkoon on se, että Egyptissä laulu on yksiäänistä.
Anaforan jouluinaan Nikkanen kaipasi suomenkielistä jumalanpalvelusta sekä joululauluja, joita hän kuunteli yksin ollessaan netin kautta.
Tämänkin vuoden joulun Nikkanen viettää Suomessa. Anaforaan hän suunnittelee matkustavansa maaliskuussa.
‒ Anaforassa olo on minulle kuntokuuri; syön paljon kasviksia ja kävelen. Olen kiitollinen, että olen hyvässä kunnossa, kävelen, näen ja kädet eivät vapise, Nikkanen 77, sanoo.
Pääkuva: Anaforan vanha kirkko iltavalaistuksessa.
Emeritus arkkipiispa Leolta runoja ja metropoliitta Panteleimonilta dekkari karjalaksi
Eläkkeellä oleva arkkipiispa Leo julkaisi syksyllä uuden runoteoksen, ja myös emeritus metropoliitta Panteleimonin karjalaksi ilmestynyt dekkari ehtii sekin vielä pukinkonttiin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Marc Sabat, Katja Lösönen
Emeritus arkkipiispa Leo on julkaissut runoja sekä suomeksi että karjalaksi. Kuva: Marc Sabat
Isä esipaimen kertoo jatkavansa kirjallista työskentelyään samoin kuin työtään arkistonsa parissa. Arkkipiispa Leo on julkaissut kaikkiaan neljä suomenkielistä teosta samoin kuin yhdeksän sekä suomeksi että karjalaksi kirjoitettua runoteosta. Lisäksi hän on julkaissut lapsille suunnatun Luontokuvia lapsille – Luondokuvat lapsih näh, joka on ilmestynyt myös äänikirjana.
Siinä, missä emeritus arkkipiispa Leo tunnetaan kirjallisuuden saralla runoistaan, monet mieltävät emeritus metropoliitta Panteleimonin dekkaristiksi (Avaa uuden sivuston), vaikka hän on kirjoittanut myös esimerkiksi Valamon luostariin ja ortodoksisuuteen liittyviä kirjoja samoin kuin historiallisia romaaneja.
Kirjaa kuvaillaan inhimillisten tunteiden siivittämäksi cozy crime -dekkariksi 1960-luvulta. Nostalgisen Koskijärvi-sarjan jälkeen metropoliitta Panteleimon on siirtynyt uudessa dekkariavauksessaan nuoruutensa opiskelukaupunkiin Kallaveden rannoille.
Emeritus metropoliitta Panteleimonilla on pitkä ura myös dekkaristina. Kuva: Katja Lösönen
Riko Saatsin romaani kuvaa rajakarjalaista ja ortodoksista perinnettä – valittiin lukijoiden suosikiksi
Tämän vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia – Lukijoiden suosikki oli Riko Saatsin Yönistujat. Saatsin mukaan teoksen lähtökohtana olivat hänen oman rajakarjalaisen ja ortodoksisen sukunsa kohtalot, muttei kirja kuitenkaan ole dokumentti.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen
“Ga myö buabol yönistuizet pietäh. Hiän huondeksel vain tuonilmazih lähti. Läbi yön nyt pokoinniekan vierel valvotah da –”
Kirjailija ja teatteriohjaaja Riko Saatsin ensimmäinen romaani Yönistujat oli yksi vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Teos äänestettiin kyseisen kategorian Lukijoiden suosikiksi.
Yönistujat kertoo Suistamolta lähtöisin olevasta karjalankielisestä ja ortodoksisesta evakkoperheestä. Perhe pyrkii järjestämään poisnukkuneelle mummulle rajakarjalaisen perinteen mukaiset ruumiinvalvojaiset eli yönistuizet. Tästä tulee myös teoksen nimi: yönistujat tarkoittaa ruumiinvalvojaisiin osallistuvia henkilöitä.
Mummun hautajaisten suhteen joudutaan tekemään enemmän kompromisseja, luterilaisella alueella kun ollaan. Näiden tapahtumien kautta Saatsi kuvaa erilaisten tapojen ja perinteiden yhteentörmäyksiä sekä muun muassa ihmisen kykyä sopeutua.
– Jos suomenkielinen lukija ei kirjan aloitettuaan ihan ymmärrä, mitä kirjan ensisivuilla sanotaan, on hän kirjan aiheen kannalta ytimessä, Riko Saatsi sanoo. Kuva: Lasse Simonen
Painavista syistä kaksikielinen kirja
Riko Saatsi on kirjoittanut teoksen osittain varsinaiskarjalaksi. Tarkemmin ottaen hän käyttää varzinkarjalan eteläistä muotoa, joka on hänen suistamolaisen sukunsa alkuperäinen äidinkieli.
Saatsilla oli useita syitä olla suomentamatta karjalankielisiä kohtia:
– Uhanalainen karjalan kieli – kotoperäinen kieli, jota on puhuttu laajalti maassamme vielä 100 vuotta sitten – ehti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä melkein kokonaan hävitä Suomesta. Suomen kielen karjalaismurteiden ja karjalan kielen ero on ihmisille usein vieläkin hämmentävän epäselvä. Halusin kirjassa tehdä karjalan näkyväksi omana kielenään.
– Oman äidinkielensä kautta näkyviksi tulevat myös ne ihmiset, joiden historiaa ei Suomessa juurikaan tunneta – siis karjalankieliset ortodoksikarjalaiset, rajakarjalaiset. Heidän identiteettinsä on rakentunut perinteisesti hyvin erilaisten asioiden kautta kuin valtakulttuurin – siis suomen- tai ruotsinkielisten luterilaisten – identiteetti.
– Minulle oli tärkeää, että kirjassa kuvatut asiat kerrotaan yhteisön sisältä käsin. Siis niiden ihmisten äänellä, jotka historiankirjoituksessa on valtaosin sivuutettu. Kirjan kertoja on karjalankielinen, siksi kerronnan perustilannekin rakentuu karjalan kielen kautta eli kertojan omasta äidinkielestä käsin. Omalla kielellään hän pyrkii kuvaamaan elämää ennakkoluulojen kohteena ja sovittamaan kertomalla niitä asioita, jotka ovat painaneet häntä neljä vuosikymmentä.
Romaanissa linnuilla on keskeinen kerronnan rytmiin ja olemassaolon mittakaavoihin liittyvä rooli, Saatsi kertoo. Siksi kirjan kannesta löytyy graafikko Tuomo Parikan piirtämä lintu.
Karjalaa osaamattomalle lukijalle monet sanat ja jopa kokonaiset sivut voivat jäädä ymmärtämättä. Tällä Riko Saatsi halusi tehdä nykylukijalle kouriintuntuvalla tavalla näkyväksi sen, millaisesta muukalaisuudesta kirjan kuvaamissa ihmisissä on kyse.
– Jos suomenkielinen lukija ei kirjan aloitettuaan ihan ymmärrä, mitä kirjan ensisivuilla sanotaan, on hän kirjan aiheen kannalta ytimessä, Saatsi selittää.
Saatsin lapsuudenkodissa puhuttiin suomen ja karjalan sekakieltä. Hänen isänsä äidinkieli on varsinaiskarjala, josta tämän piti oppia ulos kansakoulun alettua: koulussa ei nimittäin saanut käyttää karjalaa.
– Hajonneen ensimmäisen äidinkielen palasia oli kuitenkin yhä runsaasti mukana siinä puheenparressa, jolla isä meille lapsille kotona puhui. Sitä, että näissä suomesta poikkeavissa lauseissa, sanoissa ja ilmaisuissa oli kyse oikeasta kielestä, ei koskaan sanoitettu meille lapsille. Vasta aikuisiällä vanhempi veljeni ymmärsi yhdistää ne karjalaan. Oli kummallinen tunne tajuta osaavansa kieltä, jota ei ollut tiennyt osaavansa.
Perheen kaikki lapset ovat alkaneet tietoisesti opiskella karjalaa sekä etsiä tapoja käyttää sitä nykymaailmassa. – Kieltä pitää käyttää, jotta se säilyy elävänä eikä museoidu, kirjailija toteaa.
Suunvuoro karjalankielisille ortodokseille
“Se ainoa kieli joka mummulla oli, oli täälläkin päin viallista ja venäjän turmelemaa ja päätetty ehdoitta kitkeä lasten suista. Ristinmerkin tekijät ja ikoneille kumartajat olivat totta kai vihollisia, koska vihollisetkin Venäjällä, jumalankieltäjiä muka olivat, kumarsivat ikoneille ja ristivät itseään.”
Yönistujat-teos sai syntynsä Riko Saatsin halusta ymmärtää niitä psykologisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja sekä jännitteitä, joiden vuoksi karjala on lähes hävinnyt Suomesta.
– Minua on peruskoulun historiantunneista lähtien vaivannut se, ettei siitä vähemmistöstä, johon itse oman sukuni kautta kuulun, opeteta tai kerrota koulussa juuri mitään. Karjalankielisiä karjalaisia ei suomalaisille tunnu usein olevan olemassakaan. Evakoista puhutaan tavallisesti yhtenä yhtenäisenä ihmisjoukkona, mikä peittää alleen sen tosiasian, että joka kymmenes sotien vuoksi maanpakoon joutunut karjalainen oli karjalankielinen ja ortodoksi. Tämän joukon kohtalo oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä hyvin toisenlainen kuin suomenkielisten ja luterilaisten.
– Karjalankielisillä ortodoksikarjalaisilla suomenkieliseen yhteiskuntaan sopeutumisen hintana oli luopuminen omasta kielestä, kulttuurista ja uskonnosta. Karjalankieliset ortodoksit ovat olleet jonkinlainen häiriö siinä kansallisessa minäkuvassa, joka on rakennettu kaksikielisyyden (suomen- ja ruotsinkielisyyden) ja luterilaisuuden varaan, Saatsi selittää.
Osa evakoista vaihtoi myös nimensä yrittäen näin välttyä syrjinnältä sekä sulautua paremmin uuteen ympäristöön. Nimien muuttaminen nousee useaan otteeseen esiin Yönistujissa.
Riko Saatsi nostaa esiin sen, että niin rajakarjalaisia kuin myös Vienan ja Aunuksen alueiden karjalankielistä väestöä on historian saatossa kuvattu toistuvasti aina ulkoapäin ja jatkaa:
– Heidät on määritelty milloin miksikin – useimmiten joko eksoottisiksi, jotain vanhaa kalevalaista ”alkusuomalaisuutta” säilyttäneiksi autenttisiksi metsäläisiksi, tai sitten yksinkertaisesti tietämättömiksi, kärpänsilmäisiksi pakanoiksi, jotka on vedettävä sivistyksen piiriin. Karjalankieliset karjalaiset eivät itse oikein koskaan saa suunvuoroa.
– Evakoista puhutaan tavallisesti yhtenä yhtenäisenä ihmisjoukkona, mikä peittää alleen sen tosiasian, että joka kymmenes sotien vuoksi maanpakoon joutunut karjalainen oli karjalankielinen ja ortodoksi.
Kuva: Lasse Simonen
Lähtökohtana oman suvun kohtalot
Yönistujat on rajakarjalaisen evakon jälkeläisen osittain karjalaksi kirjoittama teos, jonka lähtökohtana olivat kirjailijan oman suvun kohtalot. – Kirja ei kuitenkaan ole dokumentti, Saatsi muistuttaa. – Kirjoitusprosessin aikana kirjan henkilöt ja tapahtumat lähtivät viemään hyvin monenlaisiin suuntiin. Lopputulos on aika puhtaasti fiktiivinen, kaunokirjallinen teos.
– Minut on kasvatettu rajakarjalaisten perinteiden mukaisesti, Saatsi kertoo ja lisää, että rajakarjalaisuutta (kieltä ja kulttuuria) on mahdotonta ymmärtää ilman ortodoksisuutta. – Karjalainen ortodoksisuus on hyvin erityistä, sillä se on elänyt vuosisatoja rinnan luonnonuskonnon eri muotojen kanssa. Tämä näkyy tapakulttuurissa ja kaiken elollisen pyhyyden kunnioittamisessa. Myös suhde kuolemaan poikkeaa radikaalisti siitä, mitä kuolema tarkoittaa nyky-Suomessa.
Yksi esimerkki eroista kuolemaan suhtautumisessa on ajatus siitä, että edesmennyt palaa aina läheistensä luokse:
“Kokonaista neljäkymmentä päivää mummu on täällä maailmassa meidän luona, jotta ehdimme tottua siihen, että mummu on kuollut. Vasta sitten mummu lähtee tuonilmaisiin. Ja senkin jälkeen hän aina palaa tänne. Muissinsuovattana hän palaa ja kun on panafiida. Ei mikään ole mitenkään lopullista.”
Otteet kirjasta Riko Saatsi: Yönistujat (Gummerus, 2025)
Valamon glögiä lähti Saksaan yli 60 000 litraa – isä Nasarilla riittää joulukiireitä
Valamon luostarin toiseksi merkittävimmän elinkeinon eli juomanvalmistuksen hektinen sesonki on juuri käsillä joulun alla. Viinehtimöstä vastaava isä Nasari on palannut haastattelua edellisenä päivänä Saksasta joulumarkkinamatkalta. Luostarin suurin tulonlähde on matkailu.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen ja isä Nasarin oma albumi. Kuvankäsittely: Aamun Koitto
Kysyntä Valamon luostarin viinehtimö–tislaamon tuotteille on Saksassa nousussa, ja toiminnassa hyvä vire. Tällä on suuri merkitys Valamolle, sillä luostarit eivät saa esimerkiksi kirkollisverotuloja, vaan niiden on tultava toimeen omalla elinkeinotoiminnallaan. Leipä veljestön pöytään tulee esimerkiksi juomatuotannon ja matkailun kautta.
– Juuri tulin Leipzigin joulumarkkinoilta, ja sinne meni yli 60 000 litraa glögiä, kertoo isä Nasari.
Nyt käsillä olevaan sesonkiin on valmistauduttu jo edellisestä talvesta lähtien.
– Esivalmistelut alkoivat jo helmikuussa, mutta juhannusviikolla aloin tekemään ihan konkreettisesti. Syyskuun viimeinen päivä glögit lähtivät Saksaan.
Saksa on Valamolle tärkeä vientimarkkina, jossa luostarin tuotteet ovat saaneet osakseen arvostusta.
– Vastaanotto on ollut hyvä. Joulukuussa 2024 glögi voitti Saksan valtakunnallisen Glühwein-palkinnon marjaviinien sarjassa.
Perinteikkään glögiviennin ohessa Valamo ja isä Nasari ovat ponnistelleet tislaamalla valmistettujen juomien saattamiseksi Saksan kuluttajamarkkinoille. Kuva: isä Nasarin oma albumi
Koronapandemia iski myös glögin kysyntään, mutta se on alkanut elpyä.
– Vahvasti näyttää siltä, että glögin kulutus on kasvussa. Se oli ennen koronaa yli 100 000 litraa, ja nyt glögiä lähti reilut 60 000 litraa. Olihan se kiva nähdä, kun glögiä myytiin neljältä kassalta. Viiden päivän aikana en ehtinyt nähdä yhdellekään kassalle alle kymmenen metrin jonoa.
Suomi valmistusmaana nauttii arvostusta eritoten täkäläisen luonnon puhtauden takia.
– Saksalaiset ovat kovia matkailemaan. Tapasin useita kymmeniä ihmisiä, jotka sanoivat, että ovat tulossa vierailemaan Suomeen heti ensi vuoden alkupuolella. Heille on tosi tärkeää, että täällä on puhdas luonto, ja että me täällä Valamossa asumme yhden Suomen puhtaimman järven rannalla, jota maatalous ei ole saastuttanut – täällä ei ole maanviljelyä ympärillä ollenkaan. Tisletuotteisiin, absinttiin ja giniin, käytetään yrttejä ja männynkäpyjä, mitkä löytyvät ihan muutaman askeleen päästä itse tislaamosta. Sellaiset asiat ovat heille tärkeitä – ja ehkä suomalaiset itse sokaistuvat luonnon puhtaudelle.
– Meillä on täysin suomalaiset marjat. Esimerkiksi mesimarjat haen itse: ne tulevat Oulun alueelta ja ovat yksityisten ihmisten käsin poimimia marjoja.
Juomatuotanto tarkoittaa Valamossa sitä, että veljestö tekee myös peltotöitä.
– Musta- ja viherviinimarja tuotetaan täysin itse. Kesäisin minulla on tehtävänä viinimarjapeltojen hoito. Siellä pitää karsia ja harventaa sekä laittaa uusia pistokkaita. Viinehtimötyössä ei juuri vapaahetkiä ole.
– Viinehtimötyössä ei juuri vapaahetkiä ole, kertoo isä Nasari. Kuva: isä Nasarin oma albumi
Vaikka luostareilla on erittäin pitkä historia viinin ja muiden alkoholituotteiden valmistamisessa, on se vähitellen häviävää kulttuuriperintöä. Isä Nasari pitää myös tätä seikkaa esillä työmatkoillaan kuten joulumarkkinoilla.
– Muistutimme, että toki Euroopassa on vielä luostareita, jotka valmistavat olutta ja viiniä. Mutta luostareita, jotka tislaavat, on vain kaksi: Valamo ja yksi Saksassa sijaitseva nunnaluostari.
– Luostareilla oli aikoinaan yksinoikeus tislatun alkoholin valmistamiseen, mutta kun se vapautui, sitä on valmistettu niin teollisesti, että tisleiden ja jopa viinin valmistuksesta on monissa luostareissa luovuttu, sillä se ei ole taloudellisesti kannattavaa.
– Saksassa moni olut kantaa vain luostarioluen nimeä, mutta niitä ei ole konkreettisesti luostarissa valmistettu.
Tuotteita nettimyyntiin Saksassa
Perinteikkään glögiviennin ohessa Valamo ja isä Nasari ovat ponnistelleet tislaamalla valmistettujen juomien saattamiseksi Saksan kuluttajamarkkinoille.
– Tislaamon perustamisen jälkeen valikoimaan ovat tulleet viskit ja muita tisleitä. Tammi-, helmi- ja maaliskuun kävin Saksassa työ- ja markkinointimatkoilla, ja kesällä tehtiin sopimukset. Nyt Valamon väkeviä tuotteita voi Saksassa tilata nettikaupasta.
Ero Saksan ja Suomen lainsäädännössä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka verkkokauppaa ja alkoholin tilaamista kotiin on säädelty.
– Suomessa ei pysty tilaamaan, mutta Saksassa voi harjoittaa nettikauppaa ja markkinointia vapaammin.
Isä Nasari ei kuitenkaan odota verkkokaupan osalta pikavoittoja, vaan tietää että edessä on vielä paljon työtä. Positiivisia merkkejä on kuitenkin ilmassa.
– Aika harva ihminen tilaa täysin tuntematonta ulkomaalaista tuotetta heräteostoksena verkkokaupasta, mutta kun he pääsevät maistamaan sitä tastingissa joulumarkkinoilla, on ilo saada palautetta kasvokkain. Saksassa voi ostaa markkinoilta myös väkeviä tuotteita, ja aika monelle lähtikin jo maistettuja tuotteita mukaan.
– Kun saamme tilastoja tammi-helmikuussa, näemme, mihin tuotteisiin kannattaa panostaa ja mitä kannattaa viedä ulkomailla.
Luostarista löytyy tälläkin hetkellä kasvuvaraa tuotantokapasiteetin suhteen – niin kaluston osalta kuin kalenteristakin.
– Kesäisin, kun on kallista jäähdyttää suurta viinehtimötilaa, emme mielellään valmista tai säilytä siellä viinejä, koska lämpötila vaikuttaa säilyvyyteen. Nyt viinehtimössä on uusittu ilmalämpöpumput: viime kesänä oli hellettä, ja Saksan glögit oli tehtävä. Oli kyllä miellyttävää työskennellä viileässä.
Glögin ja tisleiden lisäksi Valamon viinitila ja tislaamo valmistavat perinteisiä marjaviinejä sekä ainoana toimijana Suomessa ehtoollisessa käytettyä kirkkoviiniä. Isä Nasari valmistaa suunnilleen saman määrän marjaviinejä ja glögiä.
– Marjaviinit myydään ulos omasta myymälästämme ja ravintolamyyntinä. Valamon luostari on Suomen ainoa kirkkoviinin valmistaja, joskin Merimieskirkko tuo maahan viiniä ja myy sitä omilla etiketeillään – mutta me olemme ainoa taho, joka kypsyttää viinin.
Valamon viinehtimöön kirkkoviinin raaka-aine on tuotava ulkomailta, sillä pohjoinen sijainti ei mahdollista rypäletuotantoa.
– Käytämme kirkkoviinin valmistukseen unkarilaista rypälepuristetta, jota on käytetty viinehtimön alkuajoista lähtien. Vielä ei Suomen ilmasto mahdollista niitä litramääriä, joita tarvitsemme. Esimerkiksi viimeisin rypälepuristetilaus Unkarista oli 25 000 litraa, ja seuraava on varmaankin tuplasti enemmän.
Kirkon perinteeseen nimittäin kuuluu, että ehtoollisviini on aitoa rypäleviiniä. Isä Nasari valottaa asiaa.
– Vaatimus oikeastaan raamatullinen, sillä siellä sanotaan: ”viinipuun anti”.
Isä Nasarilla on suunnitelmissa tuoda marjaviinien keittiö- ja gourmetkäyttöä laajemmin tunnetuksi. Työn alla on kirjaprojekti.
Alkoholin valmistus luostarissa ihmettelyn kestoaiheena
Maailmalla luostareiden ja alkoholin valmistuksen välinen yhteys tunnetaan hyvin. Kysyttäessä asianlaitaa Suomessa isä Nasarin olemuksesta voi päätellä, että kysymys on sangen tuttu.
– Pidän kesäkaudella ryhmille kymmeniä ja taas kymmeniä viinitastingeja ja hyvin viinit maistuvat, mutta aina niissä nousee esille kysymys, että miten uskovaiset ihmiset voivat käyttää alkoholia. Suomessa on varmaankin väkilukuun nähden eniten herätysliiketaustaisia ihmisiä liikkeistä, joissa alkoholinkäyttö on kielletty. Suomalaiset ovat siten omaksuneet ”saarnan”, että kristinusko ja alkoholi eivät kuulu yhteen.
Isä Nasari suosittelee tässä kohtaa ”Ison kirjan” avaamista.
– Vanhasta testamentista lähtien voi lukea, miten iso osa viini on sitä kulttuuria. Toki ihan yhtä paljon alkoholia ei tarvitse käyttää kuin esimerkiksi Nooa.
– Munkit toivat tislaamisen taidon Aasiasta Eurooppaan. Kristinuskohan on itse asiassa syyllinen siihen, että se on tullut tälle mantereelle.
Makuina musta tee ja mehiläisvaha
Alkoholialla tapahtunut kehitys tuo isä Nasarille myös iloa. Erityisesti kuluttajien suhde marjaviineihin on muuttumassa.
– Marjaviinit ovat löytäneet tiensä ravintoloiden viinilistoille ja ruokajuomiksi samalla tavalla kuin rypäleviinit.
Aina näin ei ole ollut, ja vuosikymmeniä kestäneen mainehaitan syitä isä Nasarin ei juurikaan tarvitse avata.
– Monella on 80–90-lukujen taitteesta ja vielä lama-ajaltakin kokemuksia itse tehdyistä kotiviineistä.
Isä Nasarilla on suunnitelmissa tuoda juuri tätä marjaviinien keittiö- ja gourmetkäyttöä laajemmin tunnetuksi. Työn alla on kirjaprojekti.
– Olen kirjoittanut keittokirjaa kahden kaverini kanssa. Katsotaan, josko se ilmestyisi ensi vuoden puolella.
– Vanhasta testamentista lähtien voi lukea, miten iso osa viini on sitä kulttuuria. Toki ihan yhtä paljon alkoholia ei tarvitse käyttää kuten esimerkiksi Nooa.
Isä Nasarin on helppo nimetä oma viinisuosikkinsa: se on nimeltään Valo.
– Kun vien Valoa lahjaksi ulkomaalaisille ystävilleni, he kysyvät, mitä rypälettä siinä on – eivätkä ota uskoakseen, että kyseessä on marjaviini. Keltainen karviainen tekee viiniin rieslingin maun. Tässä on hyvä muistuttaa, että kaikki marjaviinit nautitaan kylmänä – lämpimänä ne maistuvat kaikki mummon marjamehulta.
Valamon väkevistä tuotteista suosikki on Black Tea Gin, joka voitti kultaa International Wine and Spirit Competition -alkoholijuomakilpailussa 2021.
– Siinä maistuu Valamon musta tee, jota on nautittu luostarissa yli 120 vuotta, ja tuohuksista tuttu mehiläisvaha.
Pääkuva ylhäällä: Isä Nasari ja Sulo-koira ovat tuttu näky luostarin pihapiirissä. Kuva: Tapio Tiimonen
Kirkon keskushallinnon muutosneuvottelut ohi – kolme työsuhdetta päättyy, yksi toimi osa-aikaistetaan
Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnossa 3. lokakuuta alkaneet muutosneuvottelut saatiin päätökseen 2. joulukuuta 2025. Niiden seuraukset koskettavat myös Aamun Koiton toimitusta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen, Susanna Somppi | Kuva: Maria Hattunen
Suomen ortodoksisen kirkon keskushallintoa koskevien muutosneuvottelujen tuloksena kolme työntekijää irtisanotaan ja yksi tehtävä osa-aikaistetaan. Työntekijät ovat saaneet asiasta tiedon 8. joulukuuta mennessä. Irtisanomiset kohdentuvat kirkon keskusrekisteriin, Ortodoksisen seminaarin opiskelijaravintolaan ja Helsingin hiippakunnan osa-aikaisiin vahtimestaripalveluihin.
Kirkon viestinnässä venäjänkielisen tiedottajan toimi muuttuu osa-aikaiseksi (30%). Kyseisen toimen haltija, pastori Vladimir Sokratilin on myös Aamun Koiton toimituksen jäsen, ja tähän saakka hänen työpanostaan on jaettu myös Aamun Koittoon siten, että hän on kirjoittanut lehteen historiaa ja teologiaa käsittelevistä aiheista. Tätä artikkelia kirjoitettaessa on yhä epäselvää, millainen hänen roolinsa tulee olemaan jatkossa Aamun Koiton osalta.
Aamun Koiton toimituksen jäsen, isä Vladimir Sokratilin vastavihittynä pappina Uspenskin katedraalissa palmusunnuntaina 2023. Muutosneuvotteluiden tuloksena kolme muuta työsuhdetta päättyy, ja isä Vladimirin toimi osa-aikaistetaan. Kuva: Vlada Wahlstén
Kirkko myöntää irtisanomistilanteessa muutosturvan mukaiset edut kaikille irtisanomisen kohteeksi joutuville henkilöille työsuhteen kestosta riippumatta.
Vuoden 2024 kirkolliskokous päätti, että vuoden 2025 kirkolliskokoukselle valmistellaan esitys rakenteellisista muutoksista, joilla kirkon talous saadaan kestävälle pohjalle.
Syyskuussa 2025 katsottiin välttämättömäksi käynnistää muutosneuvottelut, joiden piirissä olivat kaikki kirkon palvelukeskuksen, Ortodoksisen seminaarin ja hiippakuntien työntekijät piispoja lukuun ottamatta. Muutosneuvottelut eivät koskeneet seurakuntia.
Kirkolliskokous hyväksyi marraskuun lopulla sekä suunnitelman rakenteellisista säästöistä että kirkon talousarvion vuodelle 2026.
Rakenteellinen säästöohjelma ulottuu vuoteen 2029. Suurimmat säästötavoitteet – yhteensä noin 250 000 euroa – on kirjattu vuodelle 2026. Tästä noin 150 000 euroa syntyy henkilöstökuluja vähentämällä ja loput ostopalveluista, tilaratkaisuista ja avustusten leikkauksista.
Kuvituskuva ylhäällä: Suomen ortodoksisen kirkon Kuopiossa sijaitsevan keskustalon ovet.
Airi Knuutinen, 90, johtaa yhä kirkkokuoroa Pokrovassa
Airi Knuutinen täytti hiljattain 90 vuotta, mutta harjoituttaa ja johtaa edelleen Pokrovan kirkon kuoroa Kirkkonummella. Laulu on ollut aina läsnä Knuutisen elämässä. Myös kiinnostus ortodoksisuuteen on kulkenut mukana nuoruusvuosista lähtien, vaikka Knuutinen olikin luterilainen elämänsä ensimmäiset 70 vuotta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen
– Joutilaisuus ei ole minulle tavoiteltava tila, vuoden 2025 loppupuolella 90 vuotta täyttänyt Airi Knuutinen toteaa. Joutilaana hän ei ole elämässään ehtinyt ollakaan. Eläkeläisenä arjen on täyttänyt talkootyö Pokrovan veljesyhteisössä. Luostarin talkoolaisuus on hänen mukaansa sopiva paikka hänen kaltaiselleen työhullulle.
Kannakselta Kasarminkadulle
Airi Knuutisen vanhemmat olivat kotoisin Inkerinmaalta. He joutuivat jättämään kotinsa kolme kertaa. Ensin lähdettiin Venäjän vallankumousta pakoon Suomen puolelle Rautuun 1920-luvulla, ja sitten Raudusta talvisotaa pakoon vuonna 1939 Pieksämäelle. Tuolloin mukana oli myös 4-vuotias Airi. Välirauhan aikana isä ja Airin sisar palasivat Kannakselle jälleenrakennustöihin, mutta vuonna 1945 oli taas lähdettävä.
Vuonna 1946 evakkoperhe sai oman maatilan Haukivuorelta. Tilalla tarvittiin työvoimaa, joten nuoruuden opiskelut jäivät kuuteen luokkaan kansakoulua ja kahteen luokkaan jatkokoulua, vaikka lukupäätä olisi kyllä ollut.
– Kaikki musiikin perusasiat opettelin lapsena omin päin. Opettelin muun muassa soittamaan naapurin harmonia. Ensimmäisen soittimeni, 1-oktaavisen ksylofonin, sain veljeltäni 12–13-vuotiaana, Knuutinen muistelee.
– Minulle on kerrottu, etten lapsena juuri koskaan kävellyt vaan juoksin – ja että lauloin jatkuvasti. Ensimmäisiin laulukilpailuihin osallistuin Kansakoulun Suurjuhlilla 10-vuotiaana. 13–16-vuotiaana osallistuin siihen aikaan järjestettyihin hengellisiin kilpailuihin laulamalla ja kirjoittamalla sekä lausumalla runoja. Haukivuoren kirkkokuoroon liityin 11-vuotiaana. Esiinnyin yksin koulun joulu- ja kevätjuhlissa sekä Karjala-seuran iltamissa. Aikuisena tein laulukeikkoja häissä ja hautajaisissa ynnä muissa tilaisuuksissa. Laulu on ollut aina mukana elämässä sekä kirkollisella että maallisella puolella. En ole päässyt leipääntymään kumpaankaan, en päivätyöhön enkä musiikkiin.
Airi Knuutisen mukaan hänellä on lapsesta asti ollut "toinen jalka ortodoksisuudessa".
– Aina kun radiosta tuli ortodoksinen palvelus, istuin sen ääressä kuin tatti.
– Opiskelin aikuisena töiden ohessa laulu pääaineena Vantaan musiikkiopistossa 1970-luvun alusta lähtien. Musiikkiopiston suorittamisen jälkeen avautui edistyneille mahdollisuus suorittaa Sibelius-Akatemian vaatimusten mukaisia kursseja Vantaan musiikkiopiston puitteissa. Sibelius-Akatemian opettajat pitivät “ison 1:n” ja “ison 2:n” teoriatunnit sekä tentit. Olen siis suorittanut osan samoista teoria- ja lauluopinnoista kuin ammattiin valmistuvat laulajat. Ylioppilaaksi kirjoitin vuonna 1994. Sekin tuli työn ohessa tehtyä. Kesäkurssilla Karkun evankelisessa opistossa olen opiskellut kuoron varajohtajaksi. Valamossa opiskelin ortodoksista kirkkomusiikkia neljän viikon ajan vuonna 1996 ja viikon verran vuonna 1999.
– 1980-luvulla lauloin peräti kolmessa kuorossa: Savonlinnan oopperakuorossa, Helsingin tuomiokirkon katedraalikuorossa ja Oulunkylän kamarikuoro Chorus Sine Nominessa. Kävimme esiintymässä ulkomaillakin, muun muassa Düsseldorfissa ja Pariisissa. Muutamina kesinä lauloin Savonlinnan Oopperajuhlilla. Se oli ihanaa aikaa. Esimerkiksi Bachin h-mollimessu kestää noin kolme tuntia. Kuoron, orkesterin ja oma onnistuminen siinä tuottaa sellaisen euforian, mitä ei saa muualta. Tuollaisen tyydytyksen takia on valmis tekemään hullun lailla töitä.
Päivätyönsä Knuutinen teki kirjanpitäjänä. Puoli vuosikymmentä ennen eläkkeelle jäämistä tähän työhön kuului myös konttoripäällikön tehtävät. Viimeisinä työssäolovuosinaan Knuutinen kävi ruokailemassa Kasarminkadulla sijaitsevassa ravintolassa Galleria Haritonissa. Ravintoloitsija – nykyinen isä Hariton – perusti 1990-luvulla Pokrovan veljesyhteisön Kirkkonummelle. Sinne muutti myös entinen yhtiökumppani, nykyinen isä Foma.
Pokrovan kuoronjohtajaksi
Airi Knuutinen jäi eläkkeelle vuonna 1998.
– Ensin hoidin omaishoitajana Parkinsonin tautia sairastavaa vanhaa perhetuttua herraa neljä vuotta. Sen jälkeen vedin pari vuotta henkeä. Ortodoksiviestissä olleen tiedon perusteella menin eräänä toukokuun sunnuntaina Pokrovaan osallistuakseni palvelukseen. Isä Hariton oli kukkapenkin päässä ja kertoi, ettei palvelusta pidetä, koska kanttorilta on mennyt ääni. Sunnuntaina kuukauden kuluttua olin jälkeen palvelukseen menossa. Isä Hariton oli taas saman kukkapenkin luona ja kertoi, ettei palvelusta pidetä nytkään, koska pappi on lyönyt kirveellä peukaloon. Samalla hän mainitsi Pokrovan talkoista, joita silloin oli joka lauantai.
– Aloitin talkootyöt viikko juhannuksen jälkeen vuonna 2003, eli olen ollut Pokrovassa talkoolaisena hieman yli 22 vuotta. Olen auttanut puutarhatöissä ja keittiössä, sekä kerännyt tuhansittain siruetanoita ja lehtokotiloita. Nykyään – muutaman luunmurtuman ja kipsin jälkeen – pysyn isä Haritonin ehdotuksesta enemmän sileämmällä maalla ja kirkossa. Olen apuna kuitenkin myös muun muassa borssipäivien ja myyjäisten valmisteluissa ja myynnissä.
Pokrovaan mennessään Airi Knuutinen oli tietoinen siitä, että siellä asuivat hänen vanhat tuttavansa Kasarminkadun ravintolasta. Isä Foma oli tunnistanut Knuutisen, mutta isä Hariton ei.
– Aiemmin hän oli tottunut näkemään minut korkokengissä, lierihatussa ja hansikkaissa. Siksi hän kysyi isä Fomalta, kuka tuo sontakärryjä lykkäävä tutun oloinen nainen on!
Puutarhatöiden lisäksi Airi Knuutinen aloitti laulamisen Pokrovan kirkkokuorossa ja päätyi lopulta sen johtajaksi, vaikkei hänellä kirkon kanttorin koulutusta olekaan.
– Koronan kokoontumisrajoitusten takia Pokrovan vierailuryhmien käynnit loppuivat kahdeksi vuodeksi. Palkatusta kanttorista luovuttiin. Kaikki palvelukset kuitenkin pidettiin täydellisinä niin, että isä Hariton ja minä lauloimme, ja isä Foma toimi pappina. Myöhemmin mukaan pääsi yksi uusi kuorolaulaja, joka sai opetella veisuja seisten pari metriä takanani. Kesinä 2020 ja 2021 pidimme palveluksia metsätsasounalla. Sinne tuli paljon väkeä, jotka levittäytyivät ympäristöön. Pokrovan kissatkin olivat paikalla. Vanhat kuorolaiset pääsivät palaamaan kuoroon loppuvuonna 2022. Kuoronjohtotyöni alkoi siitä. Tämä lienee vähän sukuvika: äidin kertoman mukaan kaksi enoani olivat toimineet veisuunjohtajina Inkerin Lempaalassa. Harmi, ettei tullut enempää kyseltyä suvusta vanhempieni ollessa vielä elossa. Nyt tietoja on mahdoton saada, sillä sukulaiset Inkerinmaalta on surmattu tai viety Siperiaan.
– Kun tropareille, stikiiroille, prokimeneille ja muille on kahdeksan kiertävää viikkosävelmää, laskin kerran, että voidakseni johtaa kuoroa liturgioissa ja vigilioissa minun on osattava noin 100 sävelmää, Knuutinen kertoo kuvatessaan kuoronjohtajan työtä. – Normaalisti kuoroissa kuoronjohtaja ei laula mukana, vaan antaa äänet sekä viittaa tahdit ja nyanssit. Ortodoksisen kirkkokuoron johtaja laulaa yleensä mukana samalla kun johtaa kuoroa. Laulan sopraanoa, alttoa tai tenoria. Ortodoksisessa kirkkokuorossa laulajilla on paljon opeteltavaa. Kuorossamme kukaan ei laula suoraan nuotista. Joka viikko harjoitellaan tulevien palvelusten veisut. Joku on joskus heittänyt huulta, että “ortodoksikuoro laulaa harjoitellessaan ja harjoittelee laulaessaan”, mutta onko se niin?
20-vuotias ortodoksi
Airi Knuutinen kertoo, että hänellä on lapsesta asti ollut toinen jalka ortodoksisuudessa.
– Aina kun radiosta tuli ortodoksinen palvelus, istuin sen ääressä kuin tatti. Isä ei pitänyt siitä: hänelle ortodoksisuus ja venäläisyys olivat sama asia. 1970-luvulla Valamossa käydessäni mietin, että eläkkeellä voisin tulla tänne talkoisiin kasvimaalle, koska olen vuosikymmeniä tehnyt työtä savisella viljelypalstalla. Kävikin niin, että Valamossa luovuttiin siitä isosta kasvimaasta. Luoja ei kenties tarkoittanut minua Valamoon, mutta Hän johdatti minut Pokrovaan.
Pokrovassa isä Hariton kysyi lopulta Knuutiselta, olisiko mahdoton ajatus, että tämä liittyisi ortodoksiseen kirkkoon, olihan tämä jo osoittanut kiinnostusta kirkkoa kohtaan – takana oli muun muassa katekumeenikursseja parin, kolmen vuoden ajalta. Metropoliitta Ambrosius liitti Knuutisen ortodoksiseen kirkkoon Pokrovassa pari viikkoa ennen Knuutisen 70-vuotispäivää.
– Olen siis vasta 20-vuotias ortodoksi, Knuutinen naurahtaa.
Haastattelu on hyvä päättää runoon, minkä Airi Knuutinen kirjoitti aikoinaan Pokrovan talkootyöhakemukseksi. Pitkästä runosta on tähän valittu talkoolaisanomuksen aloittaneet sekä sen päättäneet rivit. Runossa mainitaan myös Pokrovan Jumalansynnyttäjän suojeluksen muistolle pyhitetty kirkko.
Vuoden 2014 jälkeen Ukraina on menettänyt hallinnan osasta maantieteellistä aluettaan. Jo tuolloin perustettiin Itä-Ukrainaan niin sanotut Donetskin kansantasavalta ja Luhanskin kansantasavalta ja Krim liitettiin Venäjään. Vuoden 2014 jälkeen noin 7,2 % Ukrainan alueesta (Avaa uuden sivuston) on siirtynyt Venäjän federaation suoraan tai epäsuoraan hallintaan.
Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaa vastaan 2022. Tuolloin Venäjä onnistui valtaamaan ja ottamaan hallintaansa lisää Ukrainalle kuuluvia alueita, jotka myöhemmin liitettiin Venäjään. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi osat Zaporižžjan ja Hersonin alueista.
Uskonnollinen politiikka miehitetyillä alueilla sisältää useita tekijöitä, jotka ovat johtaneet painostukseen sekä väkivallan ja uskonnollisten yhteisöjen eri muotoihin. Erilaiset painostuksen muodot koskevat erityisesti niitä yhteisöjä, jotka eivät suostu yhteistyöhön miehityshallinnon kanssa tai kieltäytyvät vaihtamasta kirkollista jurisdiktiota: toisin sanoen liittymästä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Miehitetyille alueille pyritään järjestelmällisesti luomaan uskonnollinen monopoli ja muuttamaan kirkot propagandan välineiksi.
Ukrainan kirkollinen kenttä
Valtaosa Ukrainan väestöstä on ortodokseja. He jakaantuvat kahteen merkittävään kirkkoon: Ukrainan ortodoksinen kirkko UOK, joka on ollut Moskovan patriarkaatin alainenja Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustama Ortodoksinen kirkko Ukrainassa OKU. Molemmilla kirkoilla on seurakuntia koko Ukrainassa, myös niillä alueilla, jotka ovat joutuneet Venäjän armeijan miehittämiksi. Miehityksen myötä ortodoksisten yhteisöjen elämä on muuttunut merkittävästi: uskonnollisten yhteisöjen määrä ja kirjo ovat vähentyneet huomattavasti.
Tilanteen syntyyn ovat vaikuttaneet seuraavat tekijät.
1. Venäläisen lainsäädännön ulottaminen ja käyttöönotto miehitetyillä alueilla.
Miehitetyillä alueilla vallitsevien säädösten mukaan uskonnollisten yhteisöjen on rekisteröidyttävä miehittäjän lainsäädännön mukaan. Jos rekisteröintiä ei tee, kaikki julkinen toiminta, mukaan lukien avoimet jumalanpalvelukset ja uskonnollisten rakennusten vuokraaminen tai rakentaminen, on kielletty. Kuitenkin UOK:n ja OKU:n olosuhteet eroavat toisistaan.
UOK:n seurakuntia on liitetty Venäjän ortodoksisen kirkkoon (VOK) miehitetyillä alueilla. vallattujen alueiden seitsemästä UOK:n hiippakunnasta kuusi siirtyi rauhanomaisesti VOK:oon. Ainoastaan Berdjanskin hiippakunnassa arkkipiispa Efrem vastusti siirtoa, mutta papisto oli VOK:oon liittymisen kannalla. Suurin osa papistosta vetosi suoraan patriarkka Kirilliin pyytäen seurakuntien liittämistä VOK:oon. Toukokuussa 2023 hiippakunta liitettiin virallisesti VOK:oon, ja toisin ajatteleva piispa Efrem korvattiin uudella piispalla.
OKU:a miehityshallinto ja VOK ovat pitäneet harhaoppisena ”valekirkkona”. Siksi miehitetylle alueelle on luotu olosuhteet, jotka tekevät OKU:n toiminnan siellä mahdottomaksi.
2. Kaupunkien ja koko (uskonnollisen) infrastruktuurin hävittäminen ja tuhoutuminen
Taistelujen ja miehityksen mukanaan tuomat tuhot vaikuttavat seurakuntien ja yhteisöjen häviämiseen miehitetyillä alueilla. Näin on käynyt esimerkiksi sellaisissa kaupungeissa, kuten Sievierodonetsk, Lysytšansk, Bahmut, Rubizhne, Izjum, Avdijivka, Volnovaha, Lyman, Popasna, Vovtšansk ja Vuhledar. Näistä esiin voi nostaa Bahmutin, jossa ennen sotaa asui 72 300 ihmistä. Kaupungista on tuhoutunut 80 % pitkäaikaisten taistelujen seurauksena, eikä siviiliväestöä ole enää jäljellä.
Uskonnolliset rakennukset joutuvat säännöllisesti tulituksen ja tuhon kohteeksi. Religion on Fire -projektin tarkoituksena on dokumentoida uskonnollisten rakennusten vaurioita ja Venäjän armeijan uskonnollisiin yhteisöihin kohdistamia sotarikoksia. Projektin tietojen mukaan yli 700 uskonnollista rakennusta on tuhoutunut tai vahingoittunut koko Ukrainassa helmikuusta 2022 elokuuhun 2025. Suurin osa vahingoittuneista kirkoista kuuluu ortodoksisille kirkoille (376 kuuluu UOK:lle ja 66 OKU:lle). Tietoa keränneet ovat huomauttaneet, että osa uskonnollisista rakennuksista on saattanut joutua tulituksen kohteeksi sattumalta summittaisen pommituksen seurauksena. On myös olemassa todisteita siitä, että Venäjän armeija on kohdentanut hyökkäyksiään uskonnollisia rakennuksia vastaan.
On mahdotonta antaa tarkkaa lukua tuhoutuneista ja vahingoittuneista uskonnollisista rakennuksista, sillä taistelut Ukrainassa jatkuvat joillain alueilla edelleen ja osa Ukrainaa on Venäjän joukkojen miehittämää. Alueellinen jakauma osoittaa, että tuhoutuneiden ja vahingoittuneiden rakennusten määrä on huomattavasti suurempi miehitettyinä olevilla tai olleilla alueilla sekä sotatoimialueilla kuin muualla Ukrainassa. Puolet kaikista tuhoutuneista tai vahingoittuneista rakennuksista sijaitsee Itä-Ukrainassa Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporižžjan alueilla. Huoli uskonnollisista rakennuksista ei ole kiireellinen ainoastaan pyhien tilojen ja kulttuuriperinnön tuhoutumisen vuoksi, mutta myös siksi, että ne ovat palvelleet ihmisiä, jotka ovat hakeneet suojaa ja tukea.
3.Erilaiset painostuksen, vainon ja väkivallan muodot papistoa, uskovia ja yhteisöjä kohtaan.
Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen ja ajatushautomoiden raportit osoittavat toistuvasti, että Venäjän miehittämillä alueilla käytetään erilaisia väkivaltaisia painostuskeinoja. Tällaisia keinoja ovat vainot, kuulustelut, pakkokarkotukset alueelta, vangitsemiset, kidutukset ja murhat. Niitä käytetään järjestelmällisesti sellaista papistoa ja uskovia vastaan, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä miehityshallinnon kanssa eivätkä osoita lojaalisuutta viranomaisille.
Erityisesti UOK:n edustajiin miehitetyillä alueilla kohdistetaan erilaisia painostuksen ja pakottamisen muotoja. Näin on käynyt esimerkiksi Berdjanskin hiippakunnan ortodoksiselle papille Konstantin Maksimoville, joka kieltäytyi tukemasta seurakunnan siirtymistä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Toukokuussa 2023 miehityshallinto pidätti hänet, ja elokuussa 2024 tuomioistuin antoi hänelle 14 vuoden vankeusrangaistuksen vakoilusta ja lähetti rangaistussiirtolaan.
Myös niillä miehitetyillä alueilla, missä UOK:n papisto on osoittanut lojaalisuutta viranomaisia ja VOK:a kohtaan, UOK:n ja Moskovan patriarkaatin välillä ei ole täydellistä luottamusta. Kolmen miehitetyn alueen UOK:n hiippakunnan piispat on korvattu venäläisillä, ja paikallisten seurakuntien pappeja on vaihdettu. Miehityksen jälkeen uusia pappeja (Avaa uuden sivuston) näiden alueiden seurakuntiin on nimetty 102 (44 % kaikista UOK:n papeista miehitetyillä alueilla), kun taas 132 (56 %) pappia on toiminut seurakunnissa jo ennen Venäjän hyökkäystä.
On myös olemassa pappeja, jotka ovat kokeneet miehityksen, kuulusteluja tai jopa vankeuden. Osa näistä papeista on myöhemmin löytänyt tien Ukrainan hallitsemille alueille eri tavoin. He ovat antaneet todistajanlausuntoja ja jakaneet tietoja miehityshallinnon ja Venäjän turvallisuusjoukkojen harjoittamasta vainosta ja väkivallasta. OKU:n pappien, Vasyl Kvaskon, Igor Synchynan ja Vasyl Vyrozubn haastatteluja on myös julkaistu.
Ukrainan valtiollisen etnisen politiikan ja omantunnonvapauden palvelun (DESS) nykyinen johtaja Viktor Jelensky on julkaissut tarkempia tietoja kuolleiden ja haavoittuneiden määrästä. Näissä tilastoissa ovat mukana tiedot myös miehitetyistä ja jo vapautetuista alueista. Valtiollisella palvelulla on tietoa ”yli 40 papista ja pastorista, munkeista ja uskonnollisten oppilaitosten opettajasta, jotka Venäjän sotilaat tappoivat Kiovan, Tšernihivin ja Hersonin alueiden miehityksen aikana; suuri määrä papistoa kuoli Donetskin, Luhanskin ja Harkovan alueiden pommituksissa.”[1]
Seuraukset ortodoksisille kirkoille
Kaikki edellä kerrotut asiat ovat johtaneet uskonnollisten yhteisöjen määrän merkittävään vähenemiseen miehitetyillä alueilla. UOK:n seurakuntien määrä on vähentynyt huomattavasti. OKU:n seurakunnat (Avaa uuden sivuston) on hävitetty miehitetyiltä alueilta kokonaan. Kaiken kaikkiaan yhteisöjen sosiaalinen aktiivisuus on vähentynyt. Lisäksi miehitetyille alueille on muodostunut uskonnollinen monopoli (VOK), uskonnollisiin yhteisöihin kohdistuva täydellinen kontrolli sekä tapa välineellistää kirkkoja.
Arkkipiispa Elia kantaa Linnan juhlissa panagiaa ja kunniamerkkiä Ukrainasta
Itsenäisyyspäivän juhlan 2025 koittaessa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia on johtanut Suomen ortodoksista kirkkoa noin vuoden ajan.
Linnan juhlissa arkkipiispan juhla-asussa näkyy rakkaus myös Ukrainaa kohtaan, jota hän sanoo tuntevansa paitsi kirkkomme päämiehenä, myös henkilökohtaisella tasolla. Koska sekä Suomen että Ukrainan historiaan mahtuu samankaltaisia kokemuksia, on luontevaa sekä kunnioittaa ja juhlia maamme itsenäisyyttä että muistaa Ukrainaa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: LordRunar/iStock, Arkkipiispa Elian oma albumi, Vlada Wahlstén, Jelisei Heikkilä, Riina Nguyen
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia edustaa Suomen ortodoksista kirkkoa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla 6. joulukuuta 2025. Kerta on hänelle toinen kirkkomme päämiehenä, mutta muutoin hän muistelee olleensa vieraana Linnan juhlissa ehkä kuusi tai seitsemän kertaa.
Ennen illan juhlallisuuksia arkkipiispa osallistuu kello 12 perinteiseen itsenäisyyspäivän ekumeeniseen juhlajumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkossa.
Tasavallan presidentin juhlavastaanotolla isä esipaimenen asuun kuuluu piispallisena tunnusmerkkinä panagia eli Jumalanäidin ikoni – ja juuri tämän panagian on hänelle lahjoittanut Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifani.
Panagian lisäksi isä esipaimen kantaa kahta kunniamerkkiä, joista toinen on niin ikään peräisin Ukrainasta.
Pyhän Karitsan ritarikunnan suurmestarina arkkipiispan juhla-asuun kuuluu Pyhän Karitsan ritarikunnan suurristi, joka on valmistettu vaaleansinisestä emalista valettuna kultaiseen kehykseen. Ristin keskustaan on kuvattu valkoiselle pohjalle Pyhän Karitsan kullattu vertauskuva ja ristin aukeamiin kullatut kuusisiipiset serafit.
Tuolloin arkkipiispa Elia delegaatioineen osallistui muun muassa Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaliturgiaan Pyhän Mikaelin luostarissa Kiovassa. Jumalanpalveluksen jälkeen metropoliitta Epifani luovutti arkkipiispa Elialle myöntämänsä Ukrainan ortodoksisen kirkon korkeimman huomionosoituksen.
– Kannan kunniamerkkiä ylpeänä. Suomen ja Ukrainan historiassa on yhtäläisyyksiä, kuten sota ja se, että meillä on sama itänaapuri ja sama uhka. Ukrainalaiset arvostavat kovasti Suomen ponnistuksia talvisodassa, arkkipiispa Elia sanoo.
Arkkipiispa Elia sekä Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifani Pokrovan juhlan jumalanpalveluksessa Pyhän Mikaelin luostarissa lokakuun alussa 2025. Metropoliitta Epifani luovutti palveluksen lopuksi arkkipiispa Elialle tälle myöntämänsä Ukrainan ortodoksisen kirkon korkeimman huomionosoituksen, Pyhän Volodimirin kunniamerkin.
On siis luontevaa yhdistää Suomen suureen juhlapäivään myös Ukrainan muistaminen.
– Ukrainan asia on minulle rakas ja tärkeä myös henkilökohtaisella tasolla – ja aivan erityisesti lokakuisen Ukrainan-vierailuni jälkeen. Näimme järkyttäviä asioita: psyykkisesti ja fyysisesti vammautuneita ihmisiä – ei sellaista nähtyään voi pysyä neutraalina. Sota on järkyttävää.
Ukrainan-vierailunsa aikana arkkipiispa Elia ja metropoliitta Epifani muun muassa kunnioittivat yhdessä Ukrainan kaatuneiden puolustajien muistoa, minkä lisäksi arkkipiispa vieraili Butšassa. Matkalla oli myös muiden Pohjoismaiden kirkkojen johtajia.
Pohjoismainen delegaatio toimitti Butšassa ekumeenisen rukoushetken. Arkkipiispa Elia puhui tilaisuudessa lyhyesti.
– Kyyneleiltä ei voi välttyä. Sanoin eilen Kiovassa, että iloitsemme teidän kanssanne, itkemme teidän kanssanne ja jaamme tuskanne teidän kanssanne. Juuri nyt katsomme näkyä savupatsaasta, jonka aiheutti lähistölle pudonnut drooni. Herra armahda! Ukrainan kansa ei ansaitse tätä. Rauha Ukrainaan nyt, sanoi arkkipiispa Elia.
Arkkipiispa Elia on jatkanut vakaasti Ukrainan tukemista kirkkomme päämiehenä, jona hän on toiminut itsenäisyyspäivän 2025 koittaessa noin vuoden verran.
Arkkipiispa Elia asetettiin toimeensa Uspenskin katedraalissa 15.joulukuuta 2024, mutta arkkipiispuus siirtyi hänelle jo aiemmin Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin toimittaman vaalin ja kanonisen vahvistuksen myötä 1. joulukuuta 2024.
Metropoliitta Epifani ja arkkipiispa Elia muistivat Ukrainan edesmenneitä puolustajia ruusuin lokakuussa 2025. Metropoliitta Epifani johtaa Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustamaa Ortodoksista kirkkoa Ukrainassa (OKU).Taaempana kuvassa näkyy Suomen evankelis–luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma.
Käytännöt Suomen ortodoksisen kirkon piispojen Linnaan kutsumisen suhteen ovat vaihdelleet eri vuosina: takavuosina kutsun ovat saaneet kaikki Suomen ortodoksisen kirkon piispat, mutta aikojen saatossa käytäntö on vaihdellut.
Tänä vuonna tasavallan presidentti Aleksander Stubb huomioi itsenäisyyspäivänä muun muassa kirkkomme eläkkeellä olevaa metropoliitta Ambrosiusta, 80, myöntämällä hänelle Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin. Metropoliitta Ambrosiuksen kanssa saman tunnustuksen saavat seitsemän muuta henkilöä.
– Toki täytyy olla hyvin kiitollisella mielellä, että valtiovalta on myöntänyt minulle tämän tunnustuksen. Kuitenkin täytyy sanoa, että oman kotipitäjäni Tohmajärven kunnianosoitus tuntuu ehkä vieläkin läheisemmältä: sain sinne nimeäni kantavan tien, sanoi emeritus metropoliitta Ambrosius kuultuaan tunnustuksen myöntämisestä 3. joulukuuta 2025.
Emeritus metropoliitta Ambrosius. Kuva: Vlada Wahlstén
Isä esipaimenella ei ole tarkkaa tietoa Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin myöntämisen täsmällisistä perusteista omalla kohdallaan. Yleensä vastaavia kunniamerkkejä myönnetään yhteiskunnallisista ansioista. Metropoliitta Ambrosius arveli kuitenkin, että hänen kohdallaan lienee huomioitu esimerkiksi rakentamistyö Heinäveden Valamossa ja Kulttuurikeskus Sofiassa ja toiminta kansainvälisissä ortodoksisissa yhteyksissä.
Kuvituskuva ylhäällä: Arkkipiispa Elia tunnetaan ahkerana somettajana. Tämä yhteiskuva hänestä ja tasavallan presidentistä Alexander Stubbista nähtiin hänen Facebook-tilillään itsenäisyyspäivänä 2024, ja Aamun Koitto julkaisee sen isä esipaimenen luvalla. Kuva: Arkkipiispa Elian oma albumi
Kuuntele
