Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaalin ehdokasasettelu päättyy torstaina 18. syyskuuta
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen, Vlada Wahlstén | Kuva: Miro Järnefelt
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaalit toimitetaan 2.–16.11.2025. Vaalitulos koskee noin kolmannesta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistöstä, sillä Helsingin seurakunta on jäsenmäärältään suurin kirkkomme seurakunnista.
Vaalin ehdokasasettelu on käynnissä 18. syyskuuta saakka, joten seurakuntalaisilla on vielä hyvin aikaa toimia, jos sopiva ehdokaskandidaatti on tiedossa. Huomaa, että ehdokasasettelua koskevat asiakirjat pitää toimittaa seurakunnanvirastoon paperisina tai sähköisesti määräpäivään klo 14 mennessä.
Kuinka asetutaan ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa?
Näissä vaaleissa ehdokasasettelu on tehty mahdollisimman helpoksi, ja virallisista ehdokaslomakkeista on luovuttu. Nyt ehdokkaaksi voi asettaa vaikka sähköpostitse tai käsin täytetyllä lapulla. Tärkeintä on, että ehdokasasettelusta kertovassa asiakirjassa löytyvät kaikki vaaditut tiedot ja että ehdokkaaksi asettajat ovat samalta vaalialueelta ehdokkaaksi asettuvan kanssa. Seurakunnassa on käytössä myös ehdokasasettelulomake, josta löytyvät kaikki vaadittavat elementit helpossa muodossa.
Vaalikelpoisia ovat kaikki 18 vuotta täyttäneet, äänestämään pääsevät 16 vuotta täyttäneet
Kirkkolain mukaan seurakunnan luottamustoimiin on vaalikelpoinen ”ortodoksisesta kristillisestä vakaumuksesta tunnettu äänioikeutettu seurakunnan jäsen, joka ei ole vajaavaltainen”.
Seurakuntavaaleissa vaalikelpoisia ovat kaikki täysi-ikäiset seurakunnan jäsenet, jotka eivät ole vajaavaltaisia tai seurakunnan päätoimisia työntekijöitä. Ehdokkaaksi voi asettua, jos on täyttänyt 18-vuotta viimeistään 2.11.2025 ja on ollut Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsen 31.8.2025 mennessä.
Ehdokkaaksi asettumiseen tai ehdokkaaksi asettamiseen vaaditaan siis 18 vuoden ikää, kun taas äänestämään pääsevät myös 16 vuotta täyttäneet ja tätä vanhemmat.
Tarkista vaalialueesi – ehdokkaan ja ehdokkaaksi asettajien tulee olla samalta vaalialueelta
Ehdokkaaksi asettamisen edellytyksenä on, että sekä ehdokas tai ehdokkaat että ehdokkaaksi asettajat ovat kaikki samalta vaalialueelta. Jokaisella ehdokkaaksi asettuvalla tulee olla kaksi ehdokkaaksi asettajaa. Vaalialue määräytyy kotikunnan mukaan eli sen mukaan, missä on virallisesti kirjoilla.
Seurakunnan jäsen voi asettaa ehdolle yhtä monta ehdokasta kuin omalta vaalialueelta valitaan valtuustoon jäseniä. Näin Helsingin alueelta voi asettaa kaikkiaan yhdeksän ehdokasta, Vantaan alueelta kolme ja Hämeenlinnasta yhden.
Vaalialueet (kunkin vaalialueen kunnat) ja kultakin alueelta valittavien ehdokkaiden määrät:
Jokainen ehdokas on helpoin ilmoittaa erillisellä lomakkeella. Ehdokkaaksi asettajan tulee kuitenkin olla tarkkana, että asettaa yhteensä enintään niin monta ehdokasta, kuin hänen vaalialueeltaan valitaan jäseniä valtuustoon.
Tarkista lomake: Kirjallisessa esityksessä ehdokkaan perustiedot sekä allekirjoitukset
Ehdokkaaksi asettamisen asiakirjassa on oltava ehdokkaan täydellinen nimi, syntymäaika, kotikunta, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Varmimmin kaikki tarvittavat tiedot löytyvät, kun täyttää valmiin ehdokasasettelulomakkeen.
Asiakirjassa tulee olla niin ehdokkaaksi asettajien kuin ehdokkaan allekirjoitukset. Asiakirjassa tulee näin ollen siis olla vähintään kolme allekirjoitusta: kahden ehdokkaaksi asettajan allekirjoitukset sekä ehdokkaaksi asettuvan allekirjoitus, jolla hän antaa suostumuksensa ehdokkuudelle. Asiakirja ei ole lainvoimainen ilman kaikkia vaadittuja tietoja ja allekirjoituksia. Myös nimenselvennykset vaaditaan allekirjoituksien yhteydessä.
Ehdolle asettajien tulee lisätä myös syntymäaikansa allekirjoituksen yhteydessä. Syntymäaika tarvitaan henkilön tunnistamista ja asuinkunnan sekä vaalikelpoisuuden varmistamiseksi. Jäsentiedot tarkistetaan jäsenrekisteristä, jossa nimen lisäksi tunnistamista varten tarvitaan myös syntymäaika.
Lomakkeen voi toimittaa myös sähköpostitse
Ehdokasasettelua koskevat asiakirjat on toimitettava 18.9.2025 klo 14:00 mennessä seurakunnan kirkkoherranvirastoon, osoitteeseen Liisankatu 29, 00170 Helsinki. Ehdokasasettelun voi toimittaa myös sähköpostitse osoitteeseen: asiakaspalvelu.helsinki@ort.fi
Mikäli ehdokasasettelun haluaa lähettää sähköpostitse, tulee huomioida allekirjoitukset. Ehdokasasettelulomake tulee olla manuaalisesti allekirjoitettu, jonka jälkeen sen voi skannata tai kuvata sähköpostin liitteeksi.
Valtuusto valitaan kahden vuoden tynkäkaudeksi
Helsingin ortodoksisen seurakunnan edustajat seurakunnanvaltuustoihin valitaan tänä syksynä poikkeuksellisesti kahden vuoden kaudelle. Muissa Suomen ortodoksisissa seurakunnissa uudet valtuustot aloittivat vuoden 2024 alussa. Helsingin seurakunnan vaalien lykkääntyminen kahdella vuodella johtuu vaalialueita koskevasta kiistasta, jota ratkottiin kirkollishallituksessa ja hallinto-oikeudessa. Nyt uudelleenvalmistellut uudet vaalialueet ovat ensimmäistä kertaa käytössä näissä vaaleissa.
Moskovan patriarkaattiin yhdistetyn Kiovan metropoliittakunnan johdon oikeudellinen asema halutaan lakkauttaa Ukrainassa
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Heta Hurskainen | Kuva: Pavlo Gonchar/SOPA Images/ZUMA Wire/Alamy
Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi allekirjoitti elokuussa 2024 Ukrainan parlamentin hyväksymän lain. Laki kieltää sellaisten uskonnollisten yhteisöjen toimimisen Ukrainassa, joita johdetaan Ukrainaa vastaan sotaa käyvästä maasta tai jotka tukevat aseellista hyökkäystä Ukrainaa kohtaan suoraan tai epäsuorasti esimerkiksi tukemalla ”venäläistä maailmaa”.
Käytännössä lain tarkoituksena oli kieltää Venäjän ortodoksisen kirkon vaikutus Ukrainassa ja rajoittaa Moskovan patriarkaatin autonomisena kirkkona toimineen Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK) toimintaa. Laki antoi yhdeksän kuukauden siirtymäajan UOK:n seurakunnille katkaista kaikki yhteytensä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.
Yhdeksän kuukauden siirtymäaika tuli täyteen toukokuun 2025 lopussa eikä laki ollut tuohon mennessä saanut UOK:n seurakuntia vaihtamaan UOK:n alaisuudesta pois. Siirtymäajan jälkeen Ukrainan valtio on ryhtynyt toimiin tutkiakseen UOK:n kirkon yhteyksiä Venäjään.
Heinäkuussa 2025 UOK:n johtaja, metropoliitta Onufri menetti Ukrainan kansalaisuuden. Päätös perustui lakiin, jonka mukaan Venäjän passin omistaminen on peruste evätä Ukrainan kansalaisuus.
Turvallisuuspalvelun perusteissa vedottiin kuitenkin myös lakiin, jolla uskonnollisia yhteisöjä kielletään olemasta yhteydessä vihamielisiin maihin. Turvallisuuspalvelu syytti Onufria siitä, että hän edelleen piti yllä yhteyksiä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja aktiivisesti vastusti Ukrainan kirkollista itsenäisyyttä Moskovan patriarkaatista ja sen johtajasta patriarkka Kirillistä.
Edellisten tapahtumien seurauksena valtion virasto DESS määräsi UOK:n johdolle heinäkuun 2025 lopussa 30 päivää aikaa erota Moskovan patriarkaatista, ilmaista erimielisyytensä Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän Synodin kanssa ja tuomita Itä-Ukrainan ja Krimin UOK:oon aiemmin kuuluneiden hiippakuntien (eparchy) liittämisen Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.
Metropoliitta Onufri ei vastannut näihin vaatimuksiin vaan syytti DESS:iä sekaantumisesta kirkon asioihin.
Koska DESS ei saanut vastausta määräaikaan mennessä, se pyysi oikeutta lakkauttamaan UOK:oon kuuluvan Kiovan metropoliittakunnan (Avaa uuden sivuston). Hallinto-oikeuden käsittely on 30. syyskuuta 2025. Jos kanne menee läpi, menettää Kiovan metropoliittakunta oikeudellisen asemansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita koko UOK:n lakkauttamista, sillä kirkon johto ja jokainen seurakunta ja luostari ovat rekisteröityneet erikseen Ukrainassa. Ainoastaan UOK:n johto määrättäisiin hallinnollisesti lakkautetuksi.
Käytännössä lakkauttaminen merkitsisi sitä, ettei UOK:n johto voisi enää omistaa kiinteistöjä tai tehdä niistä sopimuksia (Avaa uuden sivuston). Nykyiset sopimukset valtion ja kuntien kanssa olisi lakkautettava, ja johto menettäisi valtion uskonnollisille yhteisöille myöntävät etuoikeudet. UOK:n johto voisi jatkaa toimintaa rekisteröimättömien seurakuntien yhteenliittymänä. Rekisteröityneet UOK:n seurakunnat eivät tähän joukkoon voisi kuulua.
UOK on kritisoinut DESS:n päätöstä määritellä UOK osaksi Venäjän ortodoksista kirkkoa. Kritiikki on perustunut erityisesti väitettyyn DESS:n puuttelliseen asiantuntijuuteen uskonnollisissa kysymyksissä sekä siihen, että arviointi on perustunut pääasiassa venäläisiin eikä ukrainalaisiin lähteisiin.
Seurakuntia ja luostareita rekisteröity erikseen
Jo 1990-luvulla UOK:n kirkossa on pohdittu sitä, mikä olisi poliittisesti hyvä tapa järjestää kirkon rekisteröityminen Ukrainassa. Neuvostoliiton jälkeen kirkon seurakunnat rekisteröityivät yksittäin, mikä antoi mahdollisuuden yksittäisille seurakunnille vaihtaa hallinnollisesti helposti yhdestä ortodoksisesta kirkosta toiseen.
Tuolloin Ukrainassa toimi myös Kiovan patriarkaatti, jota muut ortodoksiset kirkot eivät olleet tunnustaneet. UOK pyrki 1990-luvulla estämään Kiovan patriarkaatin laajentumista ja toivoi, että kirkko olisi voitu rekisteröidä yhtenä kokonaisuutena Ukrainassa, mutta asiassa ei kuitenkaan päästy etenemään.
Nykyisessä tilanteessa se, että UOK:n jokainen hiippakunta, seurakunta ja luostari on rekisteröity erikseen, mahdollistaa sen, että yksittäiset seurakunnat voivat edelleen vaihtaa omalla päätöksellään ortodoksisesta kirkosta toiseen.
Suhteessa valtioon UOK:n rakenne tarkoittaa sitä, että koko UOK:a ei voida kieltää Ukrainassa yhdellä oikeuden päätöksellä. Tästä syystä Ukrainan valtion virasto on lähtenyt testaamaan vuoden 2024 lakia ensin Kiovan metropoliittakuntaa, eli UOK:n johtoa kohtaan.
Jos UOK:n johto julistetaan laittomaksi, se menettää virallisen asemansa yhteiskunnassa eikä voi hallinnollisesti johtaa siihen kuuluvia hiippakuntia tai seurakuntia. Pohjimmaisiin kysymyksiin Ukrainan ortodoksisuuden suunnasta, UOK:n suhteista Venäjään ja kirkollisesti oikeudenmukaisesta järjestäytymisestä hallinnon päätös on jälleen yksi etappi suurten kiistojen keskellä.
* [HH1] Vapaasti suomennettuna Etnisen politiikan ja omantunnon vapauden palvelu
Kuvituskuva ylhäällä: UOK:n johtaja, metropoliitta Onufri menetti Ukrainan kansalaisuuden heinäkuussa 2025. Kuva on otettu Kiovan kasteen juhlan yhteydessä 2019.
Piispainkokous: Naisdiakonaattiasiassa ei tehty päätöstä, koska päätösvalta on Ekumeenisella patriarkaatilla
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous oli koolla 9. syyskuuta 2025 Helsingissä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Mikael Sundkvist
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous käsitteli 9. syyskuuta 2025 pidetyssä kokouksessaan muun muassa viime aikoina paljon esillä ollutta naisdiakonaatin mahdollisuutta.
Piispainkokous päätyi kiittämään asiaa selvittänyttä työryhmää raportista ja toteamaan, ettei piispainkokous tee naisdiakonaattiasiassa päätöstä, koska asia ei ole Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätettävissä. Pöytäkirjassaan piispainkokous toteaa, että päätösvaltainen taho asiassa on Ekumeeninen patriarkaatti, johon Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkona.
Samalla esipaimenet kuitenkin painottavat, että on syytä pohtia entistä tarkemmin, millä tavalla naisten lahjat ja kyvyt pääsisivät kirkossamme esiin entistä paremmin.
Naisdiakonaattiasiaa selvitteli kirkollishallituksen tammikuussa 2025 asettama työryhmä, jonka puheenjohtajana toimi Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Työryhmän muiksi jäseniksi kutsuttiin ylidiakoni Juha Lampinen, FT Elsi Takala, TM Maria Mountraki, kirkkoherra Bogdan Grosu ja TT Harri Huovinen. Kaksi viimeksi mainittua jättivät työskentelyn päätteeksi erillisen selvityksen.
Työryhmän puheenjohtaja ei yllättynyt
Naisdiakonaattiasiaa selvitelleen työryhmän puheenjohtajana toiminut professori Pekka Metso ei ole yllättynyt piispainkokouksen päätöksestä naisdiakonaattia koskien.
– Naisdiakonaatti on paikallisestikin mielipiteitä jakava asia. Jotta naisdiakonaattiasiassa voidaan olla virallisella tasolla yhteydessä Ekumeeniseen patriarkaattiin, oli asiaan saatava ensin piispainkokouksen päätös. Toki tässä jää nyt paljon Ekumeenisen patriarkaatin varaan.
Kuitenkin Metso huomauttaa, että pienemmän mittaluokan kysymykset tyttöjen ja naisten roolista liturgisessa elämässä ovat helpommin ratkaistavissa, kuten tyttöponomarit tai naiset suun pyyhkijöinä ehtoollista jaettaessa.
– Näissä kysymyksissä tuskin tarvitsee konsultoida Ekumeenista patriarkaattia, vaan tällaisia uudistuksia voisivat tehdä hiippakuntien piispat oman harkintansa mukaan. Jos vaikkapa stikariin puettu tyttö toimisi piispan paimensauvan kantajana, niin olisihan se jo vahva viesti.
Metson mukaan patriarkka Bartolomeosta on lähestytty Suomen ortodoksisen kirkon taholta naisdiakonaattiaiheella henkilökohtaisesti.
– Patriarkka Bartolomeos on julkisissa kannanotoissaan antanut mielestäni myötämielisiksi tulkittavissa olevia signaaleja. Hän on rohkaissut etsimään naisille uudenlaisia palvelemisen muotoja ja sanonut naisdiakonaatin olevan arvokas instituutio.
Aamun Koitossa naisdiakonaattiaihe on ollut usein esillä viime kuukausina, ja aiheeseen liittyen on julkaistu muun muassa isä Marko Mäkisen artikkelisarja, joka alkaa naisdiakonaatin kehittymistä käsittelevällä artikkelilla. Sen lopusta löytyvät linkit sarjan muihin artikkeleihin.
Aloitteessa esitetään kahta hiippakuntaa kolmen sijaan
Lisäksi kokouksessa oli esillä hiippakuntien määrää koskeva kirkolliskokousaloite, jonka mukaan hiippakuntien määrä tulisi vähentää nykyisestä kolmesta kahteen. Nykyiset hiippakunnat ovat Helsingin, Kuopion ja Karjalan sekä Oulun hiippakunnat, ja niiden piispoina toimivat Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni ja Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei.
Kirkollishallitus on pyytänyt piispainkokoukselta lausuntoa asiassa siten, että aloite ehditään valmistella kirkollishallinnon 20. lokakuuta pidettävään istuntoon.
Lisäksi esipaimenet päättivät yhteisten paimenkirjeiden laatimisesta suuren paaston ja joulupaaston alkaessa sekä yhteisistä pääsiäis- ja joulutervehdyksistä.
Ristin ylentämisen juhla: Ihme paljasti, mikä Golgatan risteistä kuului Herralle
Herran risti katosi Jerusalemin hävityksessä, mutta se löydettiin jälleen 300-luvulla. Seuraavaksi oli ratkaistava, mikä kolmesta Golgatalla teloitetun miehen risteistä kuului Vapahtajalle.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Marko Milivojevic/Pixnio
Vuonna 70 Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin lähes viiden kuukauden piirityksen jälkeen. Vallattu kaupunki ryöstettiin, ja roomalaiset polttivat Jerusalemin toisen temppelin, jonka mukana tuhoutuivat juutalaisten arvokkaat sukuluettelot. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Hävityksessä katosi myös Herran risti. Keisari Hadrianuksen määräyksesta Jerusalem sai uuden nimen Aelia Capitolina, paikalliset karkotettiin kauemmas kaupungista ja kaupunkiin tuotiin uudisasukkaita. Monet pelastushistorian tärkeimmät paikat jäivät unholaan.
Kolme eri kertomusta
Pyhä keisari Konstaninos Suuri (Avaa uuden sivuston)asettui 300-luvun alussa tukemaan kristinuskoa ja halusi löytää aineellisia todisteita evankeliumikertomusten tapahtumille. Hän käynnisti Pyhällä maalla laajamittaisen projektin tarkoituksenaan kartoittaa kaikki evankeliumiteksteissä mainittuihin henkilöihin ja tapahtumiin liittyvä ja suullisen perimätiedon varassa oleva tieto.
Projektin kunniapäälliköksi tuli keisarin äiti, leskikeisarinna Helena. Keisarin erityisen kiinnostuksen kohteena oli Herran risti, joka liittyi hänen valtakauttaan edeltävään ihmeeseen vuonna 312. Pyhällä maalla tehtyjen kyselyjen ja tutkimusten perusteella oli löydetty ja dokumentoitu muun muassa Herran syntymäpaikka Betlehemissä sekä Jerusalemissa Herran hauta, Golgata, Kristuksen taivaaseen astumisen paikka Öljymäellä, salaisen ehtoollisen huone ja Neitsyt Marian hauta.
Myös oletettu Herran risti löytyi kaivausten yhteydessä Golgatan kukkulalta. Sen löytymisestä on kolme eri kertomusta. Kaikki ne ovat yhteneväisiä siinä, että Herran ristin tunnistamiseen liittyi jokin ihme.
Vanhimmasta kertomuksesta on useita versioita, mutta kaikkien niiden alkulähteenä pidetään 300-luvulla Gelasius Kesarealaisen kirjoittamaa Kirkon historiaa. Päivän synaksarionin mukaan Herran risti löytyi puretun roomalaisten rakennelmien ja irtomaan alta (Avaa uuden sivuston)– samoin kuin Herran kanssa Golgatalla teloitettujen ryöväreiden ristit. Tunnistaakseen aidon Kristuksen ristin Jerusalemin patriarkka Makarios († 333) ehdotti, että vakavasti sairas nainen koskee niihin kaikkiin vuorotellen. Kosketettuaan yhtä kolmesta rististä nainen parani, ja ihmeen kautta tunnistettu Herran risti tuotiin kansan kunnioittavaksi.
Päivän synaksarionin mukaan Herran risti löytyi puretun roomalaisten rakennelmien ja irtomaan alta (Avaa uuden sivuston)– samoin kuin Herran kanssa Golgatalla teloitettujen ryöväreiden ristit. Tunnistaakseen aidon Kristuksen ristin Jerusalemin patriarkka Makarios († 333) ehdotti, että vakavasti sairas nainen koskee niihin kaikkiin vuorotellen.
Toinen kertomus ajoittuu 300-400 -lukujen vaihteeseen. Sen mukaan kuollut mies heräsi henkiin, kun Herran risti kosketti vainajaa. Tarinan kolmas versio syntyi Syyriassa 400-luvun alkupuoliskolla. Sen mukaan Herran risti olisi löytynyt jo 100-luvulla, ja löytäjä olisi ollut keisari Claudiuksen vaimo. Kertomuksen mukaan risti olisi pysynyt piilotettuna aina 300-luvulle saakka.
Lukuisat kirkolliset lähteet mainitsevat Pyhältä maalta löydetyt Herran ristin palaset ja niiden kunnioittamisen reliikkeinä aina 300-luvun puolivälistä alkaen. Mainintoja löytyy eri puolilta silloista kristikuntaa.
Risti nostettiin esille kaikkien nähtäville
Herran ristin löytymisen vuosiluvusta ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen oletetaan ajoittuvan vuoteen 325 tai viimeistään seuraavaan. Olettamus perustuu tietoihin, että pian kyseisen ajankohdan jälkeen rakennettiin useita Herran ristille omistettuja pyhäkköjä, joissa Ristin ylentämisen päivänä toimitettavat jumalanpalvelukset noudattivat jerusalemilaista kaavaa.
Herran pyhän ja eläväksi tekevän ristin ylentämisen juhlan vietto liittyi alun perin toiseen merkittävään tapahtumaan, jota vietettiin Jerusalemissa vuosittain: 13. syyskuuta vuonna 334 vihittiin käyttöön Golgatan ja Herran haudan välittömään läheisyyteen rakennettu valtava basilikakirkko.
Jerusalemin patriarkka Makarios kantoi vihkimyksen jälkijuhlan päivänä eli 14. syyskuuta Herran ristin pyhäkköön uskovien kunnioitettavaksi. Kookkaan ristin pystyyn nostaminen kaikkien nähtäväksi tallentui kyseisen juhlan ikonografiaan.
Juhlan suosio leviää kristikunnassa
600-luvulta peräisin olevan pääsiäiskronikan mukaan ristin ylentäminen olisi toimitettu ensimmäistä kertaa syyskuussa vuonna 334. Vuosisadan lopussa ristin ylentämisen juhla oli Jerusalemissa jopa yhtä suosittu kuin pääsiäinen ja Jumalanäidin ilmestyksen juhla. Säilyneiden kertomusten mukaan sitä vietettiin osana pyhille paikoille nousseiden pyhäkköjen vihkimisjuhlia.
Jo 500-luvulla ristin ylentämisen juhla sai yleiskristillisen luonteen, ja se ohitti suosiossaan jerusalemilaisten pyhäkköjen vihkimisjuhlat. Kun Jerusalem hävitettiin vuonna 614, Herran risti jäi pitkäksi aikaa persialaisten haltuun. Ristin ylentämisen juhla levisi ympäri kristikuntaa myös ilman yhteyttä Jerusalemin pyhäköihin.
Entistä tunnetummaksi juhla tuli, kun Bysantin keisari Herakleios sai voiton persialaisista ja toi Herran ristin Konstantinopoliin maaliskuussa vuonna 631. Tapahtuman muistoa vietetään vuosittain 6. maaliskuuta sekä ristinkumartamisen sunnuntaina.
Kuriositeettina voidaan pitää juhlan ristiriitaista ikonografiaa, joka nojautuu silti todellisiin tapahtumiin. Reliikkinä Herran risti on yksi ja ainoa. Sen kokoa voidaan arvioida vaikkapa evankeliumin kertomusten valossa: kidutettu, kärsinyt ja uupunut Herra ei jaksanut kantaa sitä koko matkaa Golgatalle asti.
Juuri tämä risti löytyi, ja se nostettiin kansan kunnioitettavaksi Jerusalemissa joka vuosi. Ensimmäinen ristin ylentämisen juhla kuvataan joissakin ikoneissa siten kuin sitä vietettiin Jerusalemin patriarkka Makarioksen aikana.
Kuitenkin muualla kuin Jerusalemissa kyseisenä päivänä kirkoissa ylennettiin esimerkiksi alkuperäistä Herran ristiä sisältäviä ristinmuotoisia reliikkilippaita tai tavallisia papin käsiristejä. Tämä käytäntö on puolestaan vaikuttanut esimerkiksi venäläisen (novgorodilaisen) juhlan ikonografiaan: Jerusalemin tapahtumat esitettiin sen mukaan, miltä ne näyttivät sikäläisissä jumalanpalveluksissa, joissa luonnollisen kokoisen Herran ristin sijaan pappi ylensi käsiristin – ja siksi historiallista tapahtumaa esittävissä ikoneissa patriarkka Makarios onkin saanut käsiinsä Herran ristin sijaan pienehkön papin käsiristin.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa 13.09.2022 , mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin, eritoten kyseisen juhlan aikaan.
Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin muistoarkku: Igumeni Mikael avaa kirkollisen aarteen merkitystä
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Eri kuvaajia
Tiistai 11.9.2025
Valamon luostarin pääkirkon edustalla on odottava tunnelma. Pääkirkon ovet on avattu sepposen selälleen ja luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael on asettunut porraskivelle epitrakiiliin pukeutuneena savuava kadila kädessään.
Muistoarkkua olivat vastassa Valamon pääkirkon portailla luostarin johtaja, igumeni Mikael (oik.), arkkidiakoni Jaakob (kesk.) ja pappismunkki Viktor. Kuva: Tapio Tiimonen
Kellotornista eräs isä kurkistelee vuoroin luostariin johtavalle tielle ja vuoroin kysyvästi alhaalla pihamaalla odottavien puoleen.
Yleensä tyynet ja vähäeleiset veljestön jäsenet käyvät vuorotellen kurkistamassa kirkon ovesta kuusikujalle päin. Satunnaiset luostarivieraatkin aistivat odottavan tunnelman ja ihmettelevät, että odotetaanko luostariin arvovierasta.
Hetken kuluttua ensimmäinen kellonlyönti rikkoo odotuksen. Tähystäjä on havainnut kuorma-auton kääntyvän luostarin portista sisään. Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafi on saapunut takaisin kotiin Valamoon suitsukkeen tuoksuessa ja juhlasoiton kaikuessa luostarinmäellä.
Pyhittäjiäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkku lähdössä RIISAsta kohti Valamoa. Kuva: Joni Ylimäki
Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafin siirto kirkkomuseo RIISA:n suojista takaisin kirkolliseen käyttöön Valamon luostariin on ollut runsaasti esillä kirkon piirissä. Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael kertoo veljestön tunnelmista siirtoon liittyen.
– Se oli erityinen päivä luostarin historiassa ja suuri päivä veljestön hengelliselle elämälle. Suomen (ortodoksisen) kirkon kannaltakin se on merkittävä päivä, sillä Valamossa käy paljon ihmisiä pyhiinvaeltamassa, ja nyt kenotafi on pyhiinvaeltajien kunnioitettavana.
Paitsi Valamon luostarin perustajina, niin myös Karjalan valistajien joukkoon luetut pyhät Sergei ja Herman ovat Suomen kirkolle eräitä keskeisimpiä pyhiä. Arkkimandriitta antaa esimerkin heidän merkityksestään.
– Kaikissa loppusiunauksissa kaikkialla Suomessa muistellaan heitä. Kyllähän pyhittäjäisät ovat olleet läsnä täällä aikaisemminkin, mutta se jollakin tavalla tulee konkreettisemmaksi kenotafin kautta. Meillä on ollut täällä ikoneja aikaisemminkin, mutta kenotafi on jo esineenä niin vaikuttava, että se tuo läsnäolon tänne hyvin konkreettisesti. Lisäksi sillä on erityinen historiansa: arkku on sijainnut sen paikan päällä, jossa perimätiedon mukaan pyhittäjäisät ovat haudattuina – Laatokan Valamon pääkirkon alla.
Suomessa kenotafit eivät ole olleet kirkollisessa käytössä miesmuistiin. Arkkimandriitta valottaakin sitä, millaisesta esineestä on kysymys kirkollisessa mielessä.
– Kenotafi on ikään kuin haudan ”edustaja”. Sananmukaisestihan kenotafi tarkoittaa tyhjää hautaa. Meillä ei ole täällä (pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin) reliikkejä, eikä niitä ole missään muuallakaan kuin siellä, missä ne perimätiedon mukaan ovat haudattuina – mutta kenotafin kautta syntyy tietynlainen yhteys niihin.
– Sen kautta, että muistoarkku on eräänlainen ikoni, ja että se on sijainnut näiden pyhittäjien oletetun hautapaikan päällä ja sen kautta, että sen edessä on rukoiltu paljon vuosisatojen aikana, tuo sille erityisen merkityksen hengellisessä mielessä.
Isä Mikaelin mukaan kenotafi eli muistoarkku toimii ennen kaikkea rukouksen apuvälineenä.
– Kuten ikonit ja reliikit auttavat osoittamaan rukouksia niille pyhille, joiden ikoneista tai reliikeistä on kyse, niin kenotafikin auttaa kohdistamaan rukouksia.
Hän on luottavainen sen suhteen, että rukoilijat löytävät tiensä kenotafin tykö kääntyäkseen pyhittäjäisien puoleen.
– Uskoisin, että nyt talvikirkosta tulee paikka, johon ihmiset erityisesti menevät pyytämään pyhittäjien Sergein ja Hermanin esirukouksia.
Muistoarkun paluulla takaisin kirkolliseen käyttöön on vaikutusta luostarin jumalanpalveluselämäänkin.
– Ensi lauantaista alkaen toimitetaan rukouspalvelus vuoroviikoin Jumalansynnyttäjälle ja vuoroviikoin pyhittäjille Sergeille ja Hermanille kenotafin ääressä.
Kirkon johtava konservaattori Antti Narmala kuvailee muistoarkun siirtopäivää jännittäväksi. Kuva. Tapio Tiimonen
Jännitystä koko päivälle
Suomen ortodoksisen kirkon johtava konservaattori Antti Narmala kertoo siirtopäivästä.
– Päivä on mennyt hyvin. Se on ollut aika jännittävä.
– Kenotafia on siirretty RIISA:ssa alakerrasta yläkertaan tämän saman tiimin toimesta kuin tänään. Eli ei tämä siirto ollut aivan omaa luokkaansa. Toki tällaisia hankalia ja arvokkaita esineitä on helpompi siirtää alhaalta ylös kuin ylhäältä alas, koska siinä on aina erilaisia vaaratekijöitä. Sykkeet ovat olleet ylhäällä koko päivän, mutta kaikki meni oikein hyvin.
– Kuopiossa oli lisäksi hirvittävä ukkosmyrsky, kun lähdimme. Se oli hankalaa, kun vettä tuli vähän joka suunnasta.
Kenotafi on myös maallisesta näkövinkkelistä katsottuna Suomessa poikkeuksellinen kulttuuri- ja taidehistoriallinen aarre.
– Onhan tämä tosi merkittävä – eihän meillä ole kuin toinen kenotafi; Arseni Konevitsalaisen kenotafi, joka ei valitettavasti ole säilynyt aivan kokonaisena.
Narmala kertoo pyhiin liittyvää esineistöä säilyneen ortodoksisessa kirkossa, mutta lännen kirkon puolella ei samalla tavalla. Reformaation aikana paljon esimerkiksi pyhäinjäännösarkkuja ja muuta pyhiin liittyvää esineistöä sulatettiin ja käytettiin muuhun tarkoitukseen.
Kenotafin paluuta takaisin kirkolliseen käyttöön on toivottu jo pitkään. Siirtoprosessin aikana Narmala löysi uutta tietoa arkkipiispa Paavalin suunnitelmista. Narmalan mukaan kyseessä ei ollut hetkellinen päätös.
– Arkkipiispa Paavali (k.1988) oli vahvasti sitä mieltä, että sen (muistoarkun) pitäisi olla kirkollisessa käytössä. Hän jopa suunnitteli sitä sijoitettavaksi Uspenskin katedraaliin, mikä oli minulle uusi tieto, joka selvisi siirron selvitystyön yhteydessä. Luulenpa, että arkkipiispa Paavali on tyytyväinen, että kenotafi on päässyt kotiinsa.
– On myös nykyajan museo- ja kokoelmapolitiikkaa, että kulttuurihistoriallisesti merkittävät taide-esineet eivät ole vain kulttuurihistoriallisesti merkittäviä taide-esineitä – varsinkin, jos niillä on uskonnollisesti merkittävä konnotaatio. Niillä on merkitys myös siinä uskonnollisessa ympäristössä, johon ne kuuluvat. Niinpä kenotafin palautus luostariin edustaa tämän päivän museaalista näkemystä kirkollisiin ja muihin esineisin, joilla on selkeä koti.
Siirto museo-olosuhteista Valamoon ei tuo myöskään merkittävää muutosta kenotafin säilytyksen kannalta. Narmalan mukaan luostarissa vallitsevat suotuisat säilytysolosuhteet.
– Arkussa on hyvin raskas ja tiivis suojarakenne – vitriini, joka se on. Siellä on mikroilmasto, joten arkku ei ole altis välittömästi ilman kosteuden ja lämpötilan vaihteluille. Tietysti arkku on murtosuojattu, ja sitä havainnoidaan vähintään kaksi kertaa päivässä.
Narmala huomauttaa, että lisäksi luostarin pääkirkko on auki päivittäin, joten paikalla on ihmisiä kaiken aikaa.
– Lisäksi täällä (luostarissa) on konservaattori paikalla koko ajan, jos konservoinnin tarvetta tulee.
Kenotafin Valamoon kuljettivat Antti Jalkanenja Sampsa Nykänen.
– Ei ihan jokapäiväinen, mutta meidän firmalle ihan tuttua. Tämä kenotafikin ollaan useampaan kertaan siirretty, tehdään tällaisia erikoisempia juttuja, Jalkanen sanoo.
Jalkasella on takanaan 15 vuotta ja Nykäsellä kaikkiaan 26 vuotta kuljetuskokemusta.
Nykänen toteaa onnistuneen siirron reseptin.
– Kaikki vaan mietitään etukäteen ja kahteen kertaan mielellään, huolellisesti tehdään. Ja tiimi toimii, voi luottaa toiseen – tietää mitä tekee, Jalkanen muistuttaa.
Jalkanen toteaa myös, että kenotafin saama vastaanotto suitsutuksineen, kirkonkellojen juhlasoittoineen ja troparinlaulantoineen oli poikkeuksellista.
– Siirto ei ollut ainutkertainen, mutta vastaanotto oli.
Kenotafin Valamoon kuljettivat Antti Jalkanen ja Sampsa Nykänen. Kuva: Tapio Tiimonen
Paluuta odotettu vuosikymmeniä
Veljestö on toivonut kenotafin paluuta Valamoon jo vuosikymmeniä. Arkkimandriitta Mikael taustoittaa asiaa. Igumeni Mikael kertoo, että luostarin 1977 rakennetun pääkirkon valmistumisen yhteydessä toivottiin kenotafin palauttamista. Muistoarkulle oli suunniteltu jo oma sivukappelinsa, johon oli kulku pääkirkon kirkkosalin kautta. Suunnitelma kuitenkaan toteutunut, joten paikkaan sijoitettiin aluksi Konevitsan Jumalanäidin ikoni aluksi. Myöhemmin kappelista tehtiin talvikirkon alttari.
Muistoarkun palauttamista luostariin pyydettiin virallisesti viisi vuotta sitten. Itse neuvotteluprosessia arkkimandriitta kuvailee aikaavieväksi, mutta hyvässä hengessä käydyksi.
– Siitä keskusteltiin useamman museonjohtajan kanssa.
Viime kädessä asian ratkaisi kuitenkin kirkkomuseo RIISAn taustalla toimiva säätiö ja sen hallitus.
Siirto ei myöskään vaikuttanut muistoarkun omistussuhteisiin.
– Kenotafi on koko ajan ollut luostarin omistuksessa. Se on ollut RIISAssa talletettuna. Siellähän on myös paljon muuta esineistöä, joka on Valamon luostarin omistuksessa.
Kirkossa on viime aikoina käyty keskustelua muun muassa Kuopiossa sijaitsevan keskustalon kohtalosta. Kyseisessä rakennuksessa sijaitsee muun muassa Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA. Yhtenä vaihtoehtona on väläytelty museon siirtoa Heinävedelle Valamoon. Arkkimandriitta kiistää, että kenotafin siirrolla olisi yhteyttä asiaan ja painottaa, että kyseessä ovat täysin erilliset asiat. Hänen mukaansa muistoarkun siirto ei ole tulkittavissa enteeksi koko museon siirtymisestä Valamoon.
– Keskustelu RIISAn sijaintipaikasta on alkanut samaan aikaan, kun kenotafi siirtäminen tänne toteutui.
Isä Mikael ei kuitenkaan tyrmää ajatusta, että museo voisi tulevaisuudessa sijaita Valamon yhteydessä.
– Jollakin tavallahan RIISAn sijaintikysymys täytyy ratkaista, jos keskustalolle jotain tapahtuu. On ensisijaisesti säätiön hallituksen tehtävä miettiä, missä RIISA sijaitsee, ja sitä kysymystä on syytä pohtia monelta eri kannalta.
– Itse pystyisin hyvinkin näkemään RIISAn täällä (Valamossa), ja käsittääkseni sen pitäisi olla tilojen kannalta mahdollista. Ja myöskin siltä kannalta järkevää, että täällä käy paljon ihmisiä, ja RIISAlle olisi valmiiksi kävijöitä. On monia kysymysmerkkejä, joita täytyy pohtia, onko se sitten hyvä ratkaisu.
Hän kuitenkin korostaa sitä, että mahdollinen muutos vaatisi oman aikansa.
– Toivottavasti se ei tapahdu kovinkaan nopeasti, sillä tällaiset asiat vaativat paljon suunnittelua ja miettimistä ja olisi hyvä, että siihen olisi useampia vuosia aikaa varautua.
Isä Mikael huomauttaa, että toteutuessaan RIISAn siirtyminen Valamoon olisi suuri muutos RIISAn työntekijöille. On pohdittava ensinnäkin, onko Valamo sopiva paikka RIISAlle – ja miten siirtymisen toteutuessa turvattaisiin ammattitaitoisen henkilökunnan pysyvyys ja/tai saaminen RIISAAN.
– Sen alan työntekijöitä ei varmaankaan valtavan paljon ole – ja olisiko heistä kuinka moni työskentelemään Valamossa? Se tarkoittaisi joko pitkiä työmatkoja tai sitten sitä, että asuisi jossain täällä lähistöllä. Ehkä se onnistuisi, mutta nähdäkseni tuo olisi yksi tekijä sitä vastaan, että RIISA sijaitsisi täällä.
Pääkuva: Pyhittäjäisien Sergein ja Herman Valamolaisten pyhäinjäännösten palauttamista Novgorodista Valamoon juhlitaan 11. syyskuuta. Tänä vuonna juhlasta muodostui historiallinen, koska pyhittäjien muistoarkku oli juuri palannut luostariin. Se sijaitsee nyt Valamon luostarin pääkirkon talvikirkoksi kutsutussa osassa. Kuva: Henna Hietainen
Maailman rakastama ortodoksinen säveltäjänero täyttää 90 vuotta 11.9.2025.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Serafim Seppälä | Kuva: Eri kuvaajia/Arvo Pärt Centre
Arvo Pärt syntyi 11.9.1935 itsenäisessä Virossa, Paiden kaupungissa, muutama vuosi ennen neuvostomiehitystä. Opiskeltuaan musiikkia Rakveressa ja Tallinnassa hän nousi nopeasti Neuvosto-Viron musiikkielämän kärkinimien joukkoon. Pärt kokeili erilaisia tyylejä ja sai arvostusta myös Neuvostoliiton ulkopuolella.
Yhteentörmäys neuvostovallan kanssa oli kuitenkin väistämätön. Avoimen tunnustuksellinen teos Credo (1968) saattoi Pärtin Moskovan epäsuosioon, ja lopulta hän joutui siirtymään länteen (1980).
Rukoileva säveltäjä
Arvo Pärtin elämässä tapahtui suuri murros 1970-luvulla. Hän ei ollut tyytyväinen sävellyksiinsä, jotka tuntuivat teennäisiltä ja hengettömiltä. Hän alkoi määrätietoisesti etsiä jotain syvempää, puhtaampaa, kauniimpaa, luonnollisempaa, yksinkertaisempaa.
Prosessi johti Arvo Pärtin ortodoksiseen kirkkoon, johon hän liittyi vuonna 1972. Nelisen vuotta myöhemmin hän sai kehitettyä omaleimaisen tintinnabuli-tyylinsä, jonka myötä hän nousi lopulta maailmanmaineeseen. Pitkän kipuilun jälkeen hänen totuuden, kauneuden ja puhtauden janonsa löysi yksinkertaisen ilmaisun, joka lumoaa kirkkaudellaan ja tietynlaisella läpikuultavuudellaan.
Kun Pärtiltä kysyttiin haastattelussa, miten ortodoksisuus on vaikuttanut hänen musiikkiinsa, vastaus oli paljonpuhuva: ”Uskonto vaikuttaa kaikkeen. Ei vain musiikkiin, vaan kaikkeen.” Pärtille musiikki on rukouksellista ja rukous musiikillista. Hän esimerkiksi voi rukoilla pianolla sormeillen jotain sointukuviota ja samalla toistaen Jeesuksen rukousta.
Kun Arvo Pärt siirtyi länteen, häntä alettiin välittömästi mystifioida. Ajatus siitä, että joku voi olla syvällisesti hengellinen olematta moralisti tai kiihkoilija, tuntui lännessä monista yllättävältä. Hänen vaimonsa Nora on kiteyttänyt tämän omalla terävällä tyylillään: ”Ajatus siitä, että hengellisyyden kentällä voi myös esiintyä normaaliutta ja luonnollisuutta [- – -] oli ilmeisesti täysin vieras suurelle yleisölle.”
Kun Pärtiltä kysyttiin haastattelussa, miten ortodoksisuus on vaikuttanut hänen musiikkiinsa, vastaus oli paljonpuhuva: ”Uskonto vaikuttaa kaikkeen. Ei vain musiikkiin, vaan kaikkeen.”
Arvo Pärtille erityisen tärkeäksi muodostui Essexin luostarivanhus Sofroni Saharov (1896–1993), joka tunnetaan pyhän Siluanin opetusten välittäjänä. Näiden kahden pyhän opetukset muodostuivat Pärtin hengelliseksi ravinnoksi. Tämä näkyy myös hänen tuotannossaan. Hän laati pyhän Siluanin tekstien pohjalta teokset Silouan’s Song (1991) ja Adam’s Lament (2010), jossa Aadam on ihmiskunnan kokonaisuus, ihmisyyden ääni. Pärt käytti myös Sofronin rukousta edesmenneiden puolesta nuoruudenystävänsä Lennart Meren muistoksi säveltämässään kappaleessa Für Lennart in memoriam (2006).
Sofroni kanonisoitiin pyhäksi vuonna 2019. Siitä lähtien Arvo Pärt-keskuksen kappeli Pohjois-Viron Laulasmaalla on ollut hänelle omistettu.
Liturgisia tekstejä, taiteellisia säveliä
Arvo Pärtin sävelkieli on läntistä konserttimusiikkia, jonka esittäminen ei ole kuorolle helppoa silloinkaan, kun rakenne on näennäisesti yksinkertainen. Sisällöltään monet hänen teoksistaan ovat kuitenkin liturgisia ja sikäli myös ortodoksisia tekstejä: autuaaksijulistukset (The Beautitudes,1991), Psalmi 95 (Cantate Domino, 1997),Jumalansynnyttäjän kiitoslaulu(Magnificat, 1989), Simeonin kiitoslaulu(Nunc dimittis, 2001),Isä meidän(Vater unser, 2005), Uskontunnustus (Summa, 1977).
Ensimmäinen iso sävellystyö, jonka Pärt ylipäätään rakensi tekstin varaan, oli Missa syllabica (1977). Se koostuu perinteisistä jumalanpalvelusteksteistä, kuten Kunnia Jumalalle korkeuksissa, Sanctus ja Agnus Dei.
Missa syllabica on hyvä esimerkki ortodoksisuuden epäsuorasta vaikutuksesta. Sävelmaailma on läntinen, mutta lähestymistapa ortodoksisen sakraalin taiteen mukainen. Pärt pyrki siihen, ettei lähestyisi tekstiä omien tunteidensa tai oman ymmärryksensä pohjalta – melkoinen pyrkimys taiteilijalta, mutta vastaa ikonimaalarien ja hymnografien asennoitumista. Liturginen taide ei ole omien tuntemustensa ilmentämistä tai omien näkemysten prosessointia.
Pärt käsitteli Missa syllabicassa tekstin tavut, pilkut, pisteet ja painot erittäin huolellisesti. Koska sanoihin voi muodostua tiedostamatontakin läheisyyttä, hän tarkkaili itseään, jottei rakentaisi sävellystä henkilökohtaisten tuntemusten varaan. Sen sijaan hän pyrki säilyttämään tietynlaisen etäisyyden itsensä ja tekstin välillä. Säveltäessään hän pyrki kuvittelemaan ”yhdestä nuotista kasvavaa puhtaan objektiivista psalmiresitaatiota kaikumassa kirkossa”.
Ortodoksisen jumalanpalveluksen elementeistä Pärtille erityisen läheinen on Psalmi 51. Pärt sävelsi sen latinankielisen tekstin pohjalta teoksen Miserere (1989). Kukin psalminsana oli hänelle kuin pieni paino, joka pyrkii tuomaan vaa’an punnukset kohti tasapainoa. Jokaisella sanalla on oma erityisarvonsa, jota seuraa lepo; nämä aspektit ikään kuin värjäävät toisiaan. Toivo ja epätoivo vuorottelevat kuin rauhallinen hengitys, sisään ja ulos. Nora Pärtin sanoin Psalmi 51 on ihmisen epätäydellisyyden symboli, joka osoittaa, että valaistumista kohti kuljetaan hylkäämällä itsepetos ja itseään koskevat illuusiot.
Pärt käytti liturgisten sävellystensä kielenä pitkään latinaa ja sävelkielikin oli roomalaiskatoliseen traditioon mukautuvaa. Leimallisesti ortodoksisten jumalanpalvelustekstien sävellyksiä Pärt alkoi julkaista vasta 1990-luvulla. Näistä merkittävimmät ovat Kanon pokajanen eli katumuskanoni (1997) sekä Litania (1994). Jälkimmäisen sisältönä ovat Johannes Krysostomoksen nimissä olevat 24 rukousta, jotka ovat luonteeltaan lähinnä vaatimaton sarja yksityisiä rukouksellisia huokaisuja. Suomessa ne ovat tuttuja Valamon luostarin arki-iltojen ehtoopalveluksen jälkeisistä rukouksista. Sävelteokseksi valinta on erikoinen – mutta onhan Pärt säveltänyt jopa Luukkaan evankeliumin sukuluettelon (Which Was the Son of…, 2000).
Valamo-yhteyskään ei ole välttämättä kaukaa haettu. Arvo Pärt vieraili Valamossa jo 1980-luvulla. Matkaa on kuvattu dokumenttifilmissä And then came the evening and themorning (1990).
Miten mitata elämäntyön arvo?
90 vuotta täyttävä Arvo Pärt on yhä verrattain hyvävointinen. Piano on hänelle edelleen rakas kumppani, mutta hänen sävellystyönsä on nyt tehty.
Arvo Pärtin arvostuksesta kertoo jotain se, että hänelle on myönnetty kunniatohtorin arvo peräti kolmessatoista korkeakoulussa Oxfordin yliopistosta alkaen. Erikoista on, että ortodoksisissa maissa Pärt on saanut vähemmän huomiota. Hänelle on kyllä myönnetty Pyhän Vladimirin seminaarin kunniatohtorin arvo (2014) New Yorkissa sekä erinäisiä pienempiä prenikoita muun muassa Kreikassa, Serbiassa ja Romaniassa. Kaiketi ortodoksit voisivat olla hänestä ylpeämpiäkin.
Arvonimet eivät sinänsä ole paras mittari Arvo Pärtin musiikille ja elämäntyölle. Hän edustaa jotain paljon arvokkaampaa. Pärt on esimerkki pyhittyneestä maallikosta, joka on kirkastanut sisimpänsä rukouksella ja hengellisellä kilvoituksella. Tämä on pohja myös hänen sävelkielelleen, joka koskettaa etsiviä sieluja syvältä kumpuavalla kirkkaudellaan.
Arvo Pärtille on myönnetty kunniatohtorin arvo peräti kolmessatoista korkeakoulussa Oxfordin yliopistosta alkaen. Hän on myös myös Ekumeenisen patriarkaatin arkontti (arkon). Kuva: Birgit Püve
Pärtin musiikkia kuultavissa tänä syksynä Suomessa:
7.11. Kokkola. John Storgårds & Ostrobothnian Chamber Orchestra. netticket.fi (Avaa uudelle välilehdelle) (Ohjelmassa Pärtin teokset Darf ich ja Festina lente.)
21.11. Helsingin musiikkitalo: RSO, Kamarimusiikifestivaalin avajaiskonsertti.
(Ohjelmassa Pärtin teos Fratres.)
Arvo Pärtin luovuuden olemusta kirjoittaja käsittelee tarkemmin Aamun Koiton paperiversiossa lokakuussa.
Pääkuva 1 ylhäällä: Arvo Pärt vuonna 2011. Kuvaaja: Eric Marinitsch. Pääkuva 2: Kuvaaja: Birgit Püve. Kuvien rajaus: Aamun Koitto
Pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkku palasi vihdoin Valamon luostariin
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Tapio Tiimonen, Joni Ylimäki
Valamon luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten kenotafi eli muistoarkku siirrettiin Valamon luostariin Suomen ortodoksisesta kirkkomuseo RIISAsta tiistaina 9. syyskuuta 2025.
Muistoarkun ”kotiinpaluuta” oli toivottu ja odotettu veljestön keskuudessa pitkään ja hartaasti.
Kenotafia olivat pääkirkon portailla ottamassa vastaan luostarin johtaja, igumeni Mikael, arkkidiakoni Jaakob ja pappismunkki Viktor.
Muistoarkkua olivat Valamon luostarin pääkirkon portailla ottamassa vastaan luostarin johtaja, igumeni Mikael (oik.), arkkidiakoni Jaakob ja pappismunkki Viktor (vas.). Kuva: Tapio Tiimonen
Aamun Koiton tavoittama isä igumeni luonnehti veljestön tunnelmia seuraavasti:
– Tämä on pitkään, oikeastaan jopa vuosikymmeniä, odotettu ja toivottu asia, ja historiallinen päivä luostarille ja veljestölle. Pyhittäjäisien, luostarin perustajien, saapuminen luostariin kenotafinsa muodossa oli hyvin liikuttavakin tapattuma, mutta samalla juhlallinen. Toisaalta heidän vastaanotossaan oli jotain samaa kuin siinä, kun vainajaa otetaan vastaan hautauspalvelukseensa, mutta toisaalta myös samaa kuin piispaa vastaanotettaessa, isä igumeni sanoi.
– Talvikirkosta, jossa kenotafi nyt sijaitsee, tulee varmasti paikka, johon niin veljestö kuin myös muut luonnollisella tavalla etsiytyvät halutessaan pyytää pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin esirukouksia.
Muistoarkun saavuttua toimitettiin rukouspalvelus. Kuva: Tapio Tiimonen
Siirtoa oli valvomassa kirkon johtava konservaattori Antti Narmala, joka kuvaili päivän kulkua jännittäväksi.
– Sykkeet ovat olleet koholla aivan koko päivän, mutta kaikki meni oikein hyvin, Narmala sanoi.
Myös luonnonvoimat huomioivat hengellisen aarteen siirron. Lähtöpaikassa eli Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kotikaupungissa Kuopiossa oli lähdettäessä kova ukkosmyrsky, mutta Valamoon saavuttua paistoi jo aurinko.
Kenotafin äärellä toimitettiin ensimmäinen rukouspalvelus välittömästi saapumisen jälkeen.
Kullatusta hopeasta valmistettu kenotafi on yleisön nähtävänä ja kirkkokansan kunnioitettavana Valamon Talvikirkossa paikalla, jossa aiemmin pidettiin analogia.
Muutosneuvotteluiden mahdollisuus oli esillä kirkon keskushallinnon henkilöstökokouksessa – taustalla valtionavun leikkaukset
Mikäli muutosneuvotteluihin päädytään, ne koskevat Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon henkilöstöä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Maria Hattunen ja Joni Ylimäki
Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon työntekijöille on kerrottu mahdollisesti edessä olevista muutosneuvotteluista. Asia oli esillä keskushallinnon henkilöstölle suunnatussa kokouksessa keskiviikkona 3. syyskuuta 2025.
Kirkon keskushallinnossa työskentelee noin 35 ihmistä, ja siihen kuuluvat kirkon palvelukeskuksen (Avaa uuden sivuston) henkilöstön lisäksi piispat sekä Helsingissä, Kuopiossa ja Oulussa sijaitsevien hiippakuntakanslioiden henkilöstö samoin kuin Joensuussa sijaitsevan Ortodoksisen seminaarin henkilöstö.
Kuitenkin asia vaatii edetäkseen ensin kirkollishallituksen käsittelyn. Lopullinen varmuus saadaan 24.11.2025 alkavan kirkolliskokouksen myötä, jolloin kirkolliskokous päättää muun muassa seuraavan vuoden budjetista.
Kirkon lakimies Jouni Heinon mukaan mahdolliset henkilöstövaikutukset – kuten esimerkiksi lomauttamiset, osa-aikaistamiset tai jopa irtisanomiset – alkaisivat realisoitua aikaisintaan loppuvuodesta tai vuodenvaihteessa, mikäli niihin olisi välttämätöntä ryhtyä.
Keskushallinnon työntekijöitä koskevat mahdolliset muutosneuvottelut käytäisiin kirkon työehtosopimuksen mukaisesti. Työehtosopimus ei koske palvelukeskuksen johtajaa tai kirkon lakimiestä, vaan heidän osaltaan vastaavat neuvottelut käytäisiin kirkollishallituksen kanssa.
Vastauksena kokoukseen osallistujan tiedusteluun Heino kertoi, että mahdolliset muutosneuvottelut eivät koskisi suoraan esimerkiksi hiippakuntien piispoja, sillä heillä on voimassa toimeksiantosuhde – ei siis työsopimuslain tarkoittama työsuhde.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on tällä hetkellä kolme toimessa olevaa piispaa: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni sekä Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei.
Jo kaksi merkittävää leikkausta
Säästöpaineet ovat iskeneet myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon eritoten siksi, että valtionavustuksia on leikattu viime aikoina pariinkin otteeseen.
Kirkon keskushallinnon tulot lepäävät pitkälti seurakuntien maksamien keskusrahastomaksujen ja valtionavustusten varassa. Kirkon keskushallinnon 7,8 miljoonan suuruisesta budjetista valtion tuen osuus on ollut 30 prosenttia.
Kirkon keskushallinnon valtionavustukseen on kohdistunut tänä vuonna jo kaksi leikkausta.
Ensinnäkin valtion osuutta ei koroteta kuluttajahintaindeksin mukaan, kuten aikaisemmin oli sovittu, vaan indeksistä vähennetään yksi prosenttiyksikkö. Tämä koskee vuosia 2024–2026.
Kuitenkin merkittävämpi muutos on se, että valtionavun lähtötaso arvioitiin uudelleen vuodelle 2025. Kyseisen heikennyksen kokonaissumma on 389 000 euroa.
Ratkaisua perustetiin valtion tekemillä muutoksilla, jotka vaikuttivat seurakuntien veropohjaan ja tuloon, joita seurakunnat saavat kirkollisveroina. Kirkollisveroista kannettavan keskusrahastomaksun nousu ei kuitenkaan riitä kompensoimaan tulojen menetystä.
Lisäksi hallitus on tehnyt esityksen 200 000 € lisäleikkauksesta, joka koskisi vuosia 2026–2027. Kirkollishallitus lausui asiasta viime viikolla, mutta on todennäköistä, että tämä leikkaus toteutuu.
Lisäksi budjettineuvotteluiden alla kuultiin valtionvarainministeri Riikka Purran poliittinen keskustelunavaus, jossa väläyteltiin vielä jopa 200 000 lisäleikkauksia vuosille 2026–2027. Tätä lisäleikkausta ei kuitenkaan ollut mainittu esimerkiksi Ylen listauksessa, jossa oli lueteltu kaikki suurimmat säästökohteet (Avaa uuden sivuston). Aamun Koiton saamien alustavien tietojen mukaan valtiovarainministerin esittämä lisäleikkaus ei menestynyt hallituksen budjettineuvotteluissa.
Mahdollisina säästökohteina on aiemmin väläytelty esimerkiksi joistakin kirkon omistamista kiinteistöistä luopumista. Tässä yhteydessä on ollut esillä kirkon Kuopiossa sijaitsevan keskustalon kohtalo. Kirkon palvelukeskuksen lisäksi rakennuksessa toimii muun muassa Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA.
On todennäköistä, että säästömahdollisuuksia tullaan vielä kartoittamaan kustannuspaikkakohtaisesti.
Pääkuva 1 ylhäällä: Kirkon palvelukeskuksen lisäksi keskustalon rakennuksessa toimii Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA. Kuva: Maria Hattunen
Pääkuva 2 ylhäällä: Suomen ortodoksisen kirkon keskustalo sijaitsee Karjalankadulla Kuopiossa. Kuva: Joni Ylimäki
Otsikkoa on muokattu 8.9.2025 klo 15:35 vaihtamalla sana ”syynä” sanaan ”taustalla”.
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Helsingin ortodoksisen seurakunnan kuva-arkisto
Syksyn striimauksien ajankohdat Uspenskin katedaalista on julkaistu. Jumalanpalveluksia lähetetään suoratoistona Uspenskin katedraalista lähes jokaisena sunnuntaina:
Su 7.9. klo 9.55 liturgia, Uspenskin ystävien 20-vuotisjuhla
Su 14.9. klo 9.55 liturgia, Kunniallisen ja Eläväksitekevän Ristin löytäminen ja ylentäminen
Su 21.9. klo 9.55 liturgia
Su 28.9. klo 9.55 liturgia
Su 5.10. klo 9.55 liturgia
Su 12.10. klo 9.55 liturgia
Su 19.10. klo 9.55 liturgia
Su 26.10. klo 9.55 liturgia
Su 2.11. klo 9.55 liturgia
Su 9.11. klo 9.55 liturgia
Su 16.11. klo 9.55 liturgia
Su 30.11. klo 9.55 liturgia
La 6.12. klo 9.55 liturgia, Suomen itsenäisyyspäivä, Pyhä Nikolaos ihmeidentekijän juhla
Su 14.12. klo 9.55 liturgia
Su 21.12. klo 9.55 liturgia
To 25.12. klo 9.55 liturgia, Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla, joulupäivä
Uspenskin katedraalin jumalanpalveluksia on lähetetty suoratoistona Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalle aina vuodesta 2020 lähtien. Viime vuosina seurakunta on lähettänyt keskimäärin neljä jumalanpalvelusta kuukaudessa.
Kuuntele
