Nyt tiedän, minkä kirjan mieluusti pitäisin kuolemaa tehdessäni vuoteeni vierellä. Se olisi Jeesus-lapsen Teresan Viimeiset keskustelut.

Kuolemassa astun elämään, en enää kompuroi. Kristuksen kuolema on kaunein kuolema rakkauden tähden. Näin sanoo katolinen mystikko, joka kuoli keuhkotautiin 24-vuotiaana.

Silloin ei vielä ollut kunnon lääkkeitä keuhkotautiin. Hengitysvaikeudet ja muu kipu ja kärsimys eivät lannistaneet hänen luottamustaan iankaikkisen elämän hyvyyteen ja kauneuteen. Kärsimystä ei saa kenellekään toivoa, mutta sen keskelläkin säilyy luottamus, ettei Jumala hylkää. Myös sen läpi enkelit kantavat käsivarsillaan, matkalla ruususateeseen.

Hämmentäviä sanoja, joita myös idän kirkon mystikot voisivat lausua. Yhtä hyvin hiljaisen viikon jumalanpalveluksissa näemme, miten Kristuksen inhimillisten kärsimystenkin läpi säteilee Jumalan hyvyys ja rakkaus. Pitkäperjantainakin kirkko kaipaa ja kaiuttaa ylösnousemuksen iloa:

Ylistämme sinun kärsimyksiäsi, oi Kristus. Näytä meille myös voitollinen ylösnousemuksesi.

Tämän päivän sota, kärsimys ja ahdinko eivät hämmennä Kristuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen ainutkertaisuutta. Päinvastoin. Mutta erityisesti ne, jotka kärsivät ilman omaa syytään, ovat osallisia Kristuksen kärsimyksistä, ja Kristus kärsii heissä.

Tyhjä risti on voiton merkki. Siksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa. Teresan sanoin: kun rakastamme, ei voi olla kiirastulta.

Mutta niin kauan kuin elämme, tehtävämme on jakaa konkreettisella tavalla niitä lahjoja, joita meille on annettu. Syvällisimmän esimerkin tästä velvoituksesta antaa meille Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta.

Me papit, diakonit tai muut kristityt kuljemme ohi tai sorvaamme kannanottoja liiankin usein. Tänä pääsiäisenä Kristus itse tulee luoksemme haavoitetussa ja kärsivässä pakolaisessa, joka tarvitsee tukeamme. Omastaan antaminen, diakonia, rakkauden palvelu tekevät meistä ihmisiä. Ylösnousemuksen välittäjiä ja jakajia. Tässä on meille riittävästi hommaa ennen ”Viimeisiä keskusteluja”.

Kirjallisuus:
Jeesus-lapsen Teresa: Viimeiset keskustelut, suom. Pia Koskinen-Launonen. Helsinki: KATT 2021)

Mikäli kirkkoon pääseminen tuottaa hankaluuksia, yksi vaihtoehto ovat Uspenskin katedraalin suoratoistopalvelukset. Voit seurata palveluksia seurata Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavan välityksellä seuraavasti:

14.4. Suuri Torstai klo 18: Palveluksessa luetaan Kristuksen 12 kärsimysevankeliumia (Avaa uuden sivuston).
15.4. Suuri Perjantai klo 14: Kristuksen ristiltäottamisen palvelus (Avaa uuden sivuston). Palveluksessa hautakuva kannetaan keskelle kirkkoa.
16.4. Suuri Lauantai klo 9: Ehtoopalvelus ja liturgia (Avaa uuden sivuston). Palveluksessa värit vaihtuvat tummista ylösnousemuksen kirkkaisiin. Pääsiäisyöpalvelus (Avaa uuden sivuston) 16.4. klo 23.30 alkaen: Puoliyöpalvelus, ristisaatto, pääsiäisen juhlava aamupalvelus ja liturgia.

Huomaathan, että muutkin seurakunnat voivat lähettää palveluksiaan omilla YouTube-kanavillaan ja Facebook-sivujensa kautta.

Juttua muokattu 14.4.2022 klo 10:44 vaihtamalla pääkuva.

Jo ennen ajanlaskun alkua muna symboloi monessa kulttuurissa hedelmällisyyttä, luomista ja elämän alkua. Pääsiäismunien historia alkaa varhaiskristilliseltä ajalta, ja kristillisen kirkon traditiossa muna on ikuisen elämän ja Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Perimätiedon mukaan Magdalan Maria kertoi Rooman keisari Tiberiukselle ylösnousseesta Vapahtajasta ja antoi hallitsijalle lahjaksi kananmunan tervehtien: ”Kristus nousi kuolleista! Katso, tämä muna on nyt kuollut, mutta sen sisällä on uusi elämä!” Keisarin epäillessä kuolleista ylösnousemusta pyhän apostolienvertaisen Marian kädessään pitämä kananmuna muuttui punaiseksi. Punainen pääsiäismuna on tänäkin päivänä tärkein pääsiäismunien väri ja ylösnousemisen vertauskuva.

Pääsiäismunia, joita RIISAn kokoelmissa on noin 500, on valmistettu mm. puusta, luusta, kivestä, posliinista, lasista, jalometallista, vahasta ja paperimassasta. Kasvit ja ornamentit olivat tyypillisiä koristeaiheita uuden elämän vertauskuvina.

Uskonnolliset aiheet yleistyivät 1800-luvun puolivälissä, ja muniin maalattiin mm. ikoneita ja pyhäkköjä. Pääsiäismunia voidaan värjätä, koristella sulalla vahalla (pisanka-menetelmä), kirjoa, huovuttaa, raaputtaa ja koristaa mm. helmin, langoin ja liimaamalla. Pääsiäisyön jumalanpalveluksessa kirkkokansalle jaetaan sipulinkuorilla tai punajuurimehulla värjättyjä keitettyjä kananmunia. Pääsiäisilosta kertovat myös suklaamunat, joita lapset saavat pääsiäisenä palkaksi Palmusunnuntain virpomisestaan.

Ortodoksisessa perinteessä pääsiäismunat koristellaan Kristus nousi kuolleista -tervehdyksellä. Venäjän kirjaimet XB, Hristos voskrese ja kreikan vastaavat XA, Hristos anesti kertovat pääsiäisen ilosanomasta.  Pienissä kaulaan ripustettavissa miniatyyrimunissa kuvatut aiheet ja värit ovat rajattomat, ja näistä korumunista koostuva kaulaketju on runsaudessaan näyttävä.

Vuonna 2019 RIISA sai mittavan lahjoituksen KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leolta. Hänen nimeään kantavassa kokoelmassa on yli 200 eri tekniikoin valmistettua pääsiäismunaa. Museon kokoelmia täydentää myös lahjoitus, joka sisältää 213 pääsiäismunaa. Kokonaisuuden on kerännyt katolinen sisar Theresa Jezl, joka vaikutti Suomessa yli 40 vuotta. Hän kuului Kalliin veren sisarten sääntökuntaan Tampereella. Sisariston ikäännyttyä yhteisö lakkautettiin ja sisaret muuttivat Yhdysvaltoihin, missä Sisar Theresa elää edelleenkin. Mittava pääsiäismunakokoelma jäi Helsinkiin Jeesuksen Pyhän Sydämen pappien yhteisön isä Ryszard Mis’n huomaan. Viime vuonna mittava kokoelma löysi uuden kodin RIISAsta, ja kertoo osaltaan ekumeenisesta yhteistyöstä Suomessa.

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. (Pääsiäistropari)

RIISAn Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyä on täydennetty huhtikuussa 2022 avautuneella Pääsiäismuna – ylösnousemisen symboli -näyttelyllä. Se kertoo pääsiäismunien historiasta, valmistus- ja koristelutekniikoista sekä pääsiäisen ilosanomasta, ylösnousseesta Kristuksesta. Pääsiäismunat ovat kirkkomuseon arkkipiispa Leon, sisar Theresa Jezl´n ja keräilijä Risto Vilhusen kokoelmista.

Pääkuva ylhäällä: Hilkka Blåfieldin maalaama pääsiäismuna. Kuva: Ilona Pelgonen, RIISA

Jutun otsikkoa muokattu 17.4.2022 klo 09.22 lisäämällä otsikkoon pääsiäistervehdys

Metropoliitta Ambrosius oli kutsunut Sofiaan 9.4.2022 ulkoministeri Pekka Haaviston, Euroopan parlamentin jäsenen Eero Heinäluoman ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan keskustelemaan Ukrainan sodasta. Kipeän ajankohtaisesta aiheesta käydyt, hyvinkin omakohtaiset puheenvuorot pitivät Sofian luentosalin täyttäneen yleisön hiirenhiljaisena.

Eero Heinäluoma kertoi kokeneensa sodan johdosta synkkiä hetkiä. Tällaista pahuutta on ollut vaikea kuvitella mahdolliseksi. Naamiot on todellakin riisuttu. Sota voi jättää Eurooppaan vuosikymmeniä kestävän raskaan perinnön. Euroopan osoittama yhtenäisyys ja Euroopan unionin taloudelliset resurssit voivat auttaa löytämään ratkaisuja. Normaali yhteydenpito Venäjän kanssa käy kuitenkin mahdolliseksi vasta sitten, kun se on tehnyt pesäeron menneeseen, Stalinin ja Putinin aikaan. Venäjän on käytävä läpi sama puhdistautuminen, jonka Saksa teki toisen maailmansodan jälkeen. EU:n edustamat arvot korostuvat, ja unionin on oltava itsekin nykyistä ”puhdasoppisempi” edistäessään demokratiaa ja oikeusvaltiota.

Ulkoministeri Haavisto kiitteli Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin esiintymistä eduskunnassa edellisenä päivänä. Suomelle esitettiin pyyntö koulujen jälleenrakentamisesta ja koulujärjestelmän uudistamisesta. Kokenut rauhanvälittäjä, ulkoministeri Haavisto pohti onko sodalla sääntöjä, mikä on siviilien asema ja miten pitäviä ovat kansainväliset sopimukset konfliktitilanteissa. Miten neuvotella rauhasta, kun ei ole luottamusta? Edessä on sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten selvittäminen. Ukrainan sota horjuttaa monen maan ruokaturvallisuutta, mikä voi aiheuttaa uusia konflikteja muualla. Rauha Saksan ja Ranskan välillä toisen maailmansodan jälkeen varmistettiin taloudellisella keskinäisriippuvuudella. Näyttää sitä, että taloussuhteet Venäjään eivät takaa rauhaa.

Jaana Hallamaa korosti, että on olemassa hidas hyvä, mutta nopea paha. Rakentaminen ja kehittäminen vie vuosia, mutta tulokset voidaan tuhota hetkessä. Moni viehättyy tuhon kuvista, jotka huokuvat voimaa. Hallamaa pohti myös, mikä ero on näkemisellä ja katsomisella.

Miksi vasta nyt ”näemme” sellaista Ukrainassa, joka on ollut silmiemme edessä Tsetsheniassa ja Syyriassa? On olemassa myös paha katse, Tolkienin kirjoista tuttu Mordorin kaikkea valvova silmä. Totaalinen valvonta estää nyt toden puhumisen Venäjällä. Hallamaa varoitti myös ”Pietarin virhepäätelmistä”, sellaisesta kuvitelmasta, että on saanut haltuunsa taivaan valtakunnan avaimet: onko Venäjällä sellainen erityisasema, että se oikeuttaa puhdistamaan muun maailman turmeluksesta? Onko tästä pikemmin seurauksena, että lännessä on helppo tuomita venäläiset kaikesta?

Yleisökeskustelussa kysyttiin, miten Ukrainan ortodoksikirkon jakautuminen liittyy sotaan. Metropoliitta Ambrosius kuvasi Ukrainan kirkollisen tilanteen ja korosti, että jakautuminen ei ollut sodan syy. Entä miten tässä tilanteessa pitäisi neuvoa suhtautumaan venäläisiin ihmisinä? Asiallisesti ja ystävällisesti, heitä ei pidä syyllistää kollektiivisesti. Mitä sitten kirkot voivat tehdä? Alustajat korostivat diakoniaa, humanitaarista apua ja pakolaisten vastaanottamista, Venäjän ortodoksiseen kirkkoon vaikuttamista ja sovinnon puolesta puhumista, kun sen aika tulee.

Metropoliitta Ambrosius lupasi, että Ukraina-aiheiset keskustelutilaisuudet saavat jatkoa, toivottavasti rauhanomaisemmissa merkeissä.

Pääkuva ylhäällä: Euroopan parlamentin jäsen Eero Heinäluoma (vas.), ulkoministeri Pekka Haavisto, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja metropoliitta Ambrosius.

Klassisessa kreikan kielessä mirhaksi (μύρον) sanottiin oliiviöljypohjaisia tuoksuöljyjä ja ihohoitoaineita. Vanhantestamentillisten tekstien kreikankielisissä käännöksissä ko. sanaa käytetty tarkoittamaan ”voiteluöljyä”, ”voidetta” (2.Moos.30:25), ”öljyä” (Sanalask. 27:9), ”nardusta” (Korkea veisu 1:2).

Mirhaa käytetään muun muassa mirhavoitelussa eli kirkkoon liittämisen sakramentissa, uuden kirkkorakennuksen ja alttaripöydän vihkimyksessä ja muissa tärkeissä kirkollisissa toimituksissa.

Uudessa testamentissa kallisarvoinen voide (kreik. μύρον) mainitaan Kristuksen voitelemisesssa paitsi ennen Hänen kärsimyksiään (Мatt. 26:6-13; Мark. 14:3-9; Joh. 12. 1-8; Luuk. 7:36-50), myös Hänen hautaamisensa yhteydessä, kun mirhankantajanaiset toivat sitä mukanaan Kristuksen haudalle (Luuk. 23:56). Ilmestyskirjassa mirha listataan maallisiin kalleuksiin (18:13).

300-luvun loppuun mennessä mirhan käyttö vakiintui laajalti vastakastetun kirkkoon liittämisen yhteyteen. Mirhavoitelun sakramentin (vrt. konfirmaatio läntisessä kirkossa) toimitusmuodoksi omaksuttiin vastakastetun voiteleminen pyhällä mirhalla. Mirhalla voitelemista Pyhän Hengen osallisuuden sinettinä alettiin kutsumaan krismaksi (kreik. χρῖσμα).

Jumalan läsnäoloa

Jo toisella vuosisadalla kirkkoon liittämisen sakramentissa käytetty mirha siunattiin kääntymällä rukouksessa Pyhän Hengen puoleen – kuten ehtoollislahjoja siunatessa.

Pyhittäjämarttyyri Kyprianos Karthagolainen (+258) puhuu alttarilla pyhitetystä öljystä, jolla kastetut voidellaan. Neljännellä vuosisadalla pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen kirkon mysteerioita käsittelevissä Mystagogisissa opetuksissa korostetaan: ”Kuten Eukaristiassa pyhän Hengen kutsumisen jälkeen leipä ei enää ole tavallinen leipä, vaan Kristuksen ruumis, niin tämä pyhä mirha epiklesan jälkeen ei enää oli tavallinen – – – vaan Kristuksen ja Pyhän Hengen lahja, jossa Jumalan läsnäolo on todellista”.

400-luvun jälkeen idässä mirhan siunaamisen kaava alkoi muistuttaa eukaristian toimittamista.

Vanhin maininta erillisestä Suuren torstain toimituksesta, jossa pyhä mirha siunattiin, on syyrialaisessa Joosua Styliitan kronikassa 500-luvulta. Myöhemmin tämä perinne vakiintui niin idässä kuin lännessäkin. Perinteisesti kirkkoon liittyjät kastettiin ja liitettiin kirkkoon Suuren lauantain liturgiassa.

Pitkään mirhaa valmisteltiin ja siunattiin paikan päällä, paikallisen kirkon omiin tarpeisiin. Mirhan siunasi paikallisen kirkon päämies – usein patriarkka – joka lähetti mirhaa hiippakuntapiispoille ja nämä puolestaan seurakuntiin. Tätä tapaa noudatetaan tänäkin päivänä muun muassa Venäjän, Georgian ja Romanian ortodoksisissa kirkoissa. Näin Georgian kirkossa mirhaa valmistettiin ja siunattiin 1000-luvulta, ja Moskovassa asia tuli ajankohtaiseksi 1400-luvulla. On todennäköistä, että mirhaa valmistettiin ja siunattiin Kiovan metropoliittakunnassa vielä 1600-luvulla, sen ollessa Konstantinopolin alaisuudessa. Todisteena siitä ovat käsin kirjoitetut mirhan siunaamiskaavat.

Myöhaisbysanttilaisella kaudella ja osmaanien valtakunnassa mirhan valmistus ja siunaaminen loppui turkkilaisten miehittämillä alueilla, ja näitä toimituksia jatkettiin vain Konstantinopolissa. Tänä päivänä mirhan valmistus ja siunaamisoikeus liittyvät vahvasti kirkon kanoniseen hierarkiaan, rakenteeseen ja kirkolliseen itsenäisyyteen.

Vaikka mirhan valmistusmenetelmät saattavat poiketa toisistaan eri paikallisissa ortodoksissa kirkoissa, sen siunaamiskaavat ovat yhteneväiset vanhan konstantinopolilaisen menettelyn kanssa. Lisäyksenä on tullut vanhan mirhan lisääminen vastavalmistettuun uuteen erään. Vaikka bysanttilaisessa kaavassa sellaista ei ollut, näin on toimittu mm. Syyriassa, Armeniassa, Egyptissä ja 1400-luvulta lähtien Venäjällä. 1800-luvun lopussa kyseinen tapa omaksuttiin myös Ekumeenisessa patriarkaatissa.

Keitetään kolme päivää

Varhaiskristillisellä kaudella kastetut liitettiin Kirkkoon voitelemalla pelkällä oliiviöljyllä. Viimeistään 400-luvulla siihen alettiin lisätä tuoksuaineita. Mirhan resepti kehittyi hyvin monimutkaiseksi. Ns. Barberinin Euhologionissa (700-800 -luku) öljyn lisäksi mainitaan 12 tuoksuainetta. Venäläisissä valmistusohjeissa niitä oli aluksi 15, öljyn ja viinin lisäksi – ja 1800-luvun lopussa jo 28 eri ainetta.

Konstantinopolissa mirhaa valmistetaan käyttäen 55 eri ainetta, kuten oliiviöljyä, valkoviiniä sekä erilaisia öljy- ja etyylipohjaisia uutteita.

Mirhan valmistus eli keittäminen kestää kolme päivää, Suuren viikon maanantaista keskiviikkoon. Ekumeenisessa patriarkaatissa mirha valmistetaan kymmenen vuoden välein tai harvemmin. Mirhan valmistuksesta vastaavat patriarkan määräämät ”mirhankeittäjät” (kreik. Κοσμήτορες Μυρεψοί), joita johtaa ”vanhin mirhankeittäjä” (kreik. ῎Αρχον Μυρεψός). Nämä vastuuhenkilöt eivät välttämättä kuuluu papistoon.

Oikeus siunata pyhä mirha on tärkeä osa piispojen apostolista virkaa. Tämän vuoksi apostolista seuraantoa tunnustavissa kirkoissa mirhan saaminen on tärkeä edellytys kirkon kanoniselle toiminnalle.

Sakramentissa mirhalla tehty Pyhän Hengen sinetti yhdistää jokaisen mirhavoidellun ortodoksin paikalliseen seurakuntaan; kirkkonsa päämieheen sekä omaan patriarkkaansa – ja hänen kauttaan apostoleihin ja koko Kristuksen kirkkoon.

Apostolien työn jatkajana piispan – myös Ekumeenisen patriarkan – osallistuminen mirhan siunaamiseen painottaa hänen ydintehtäväänsä. Siihen kuuluu kirkon ykseyden rakentaminen, lujittaminen ja vaaliminen. Muiden paikallisten kirkkojen edustajien osallistuminen samaan toimitukseen todistaa maailmanlaajuisesta Kristuksen kirkon ykseydestä ja osoittaa hyvin konkreettisesti sen kanoniset rajat.

Pääkuva ylhäällä: Mirhalla on tärkeä rooli kirkkomme kanonisessa toiminnassa. Kuva: Esko Jämsä