Ortodoksisuus kiinnostaa – näin otat matalan kynnyksen ensiaskeleen tai syvennät tietojasi
Uuden kirkkovuoden alku innostaa monet tutustumaan ortodoksiseen uskoon. Katekumeenikurssi on suositeltava ensiaskel, mutta muitakin vaihtoehtoja löytyy.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi, Maria Hattunen, Harri Huovinen | Kuva: Martinus Markoff
Jos ortodoksisuus kiinnostaa, perinteinen ja suositeltava vaihtoehto on hakeutua oman seurakunnan katekumeeniopetuksen pariin. Katekumeenikurssit alkavat usein syyskuussa, ja seurakuntien tiedotusta (Avaa uuden sivuston) katekumeenikurssien ajankohdista voi seurata niiden omilla verkko- ja Facebook -sivuilla. Esimerkiksi Helsingin ortodoksinen seurakunta järjestää tänä syksynä katekumeeni-infotilaisuuden 14. syyskuuta kello 18:00 Uspenskin katedraalissa.
Jos tie ortodoksisuuteen on hyvin alussa ja katekumeeniksi hakeutuminen arastuttaa, ortodoksisuuteen perehdyttävä kurssi tai luentosarja voi olla sopiva, tarpeeksi matalan kynnyksen vaihtoehto.
Katekumeeniopetuksen lisäksi seurakunnilla tai tiistaiseuroilla voi olla esimerkiksi omaa luentotarjontaa, jota kannattaa hyödyntää. Joissain seurakunnissa järjestetään säännöllistä, kirkon oppiin ja ortodoksiseen elämäntapaan perehdyttävää seurakuntaopetusta tai hengellisen kirjallisuuden lukupiirejä, kuten Raamattupiirejä.
Useimmissa seurakunnissa ovat aktiivisia myös erilaiset toimintapiirit, esimerkiksi tiistaiseurat tai Valamon ystävien paikallisosastot. Toimintapiirien järjestämissä tapahtumissa on usein puhumassa joko teologiaan tai johonkin ortodoksisen kulttuurin erityisalueeseen perehtyneitä asiantuntijavieraita. Seurakunnissa aikuiskasvatuksesta vastaavat seurakunnissa hengellisen työn tekijät – diakonit, papit ja kanttorit.
Rohkeasti kirkkoon
Kuitenkaan katekumeeniopetusta ei ole syytä vierastaa suotta: kyseisen opetuksen tarkoituksena on tarjota tietoa, jonka varassa itse kukin voi tehdä päätöksen liittyä Kirkkoon – tai olla liittymättä. Katekumeeniopetuksessa tutustutaan muun muassa ortodoksiseen jumalanpalveluselämään ja perehdytään ortodoksiseen ihmiskuvaan, sakramenttiopetukseen ja dogmatiikkaan. Tämän lähestymistavan etuna on, että myös seurakuntayhteisö tulee pikkuhiljaa tutuksi.
Myös aikuiskriparit, yhteiset pyhiinvaellusmatkat ja muut tapahtumat voidaan nivoa osaksi seurakunnan aikuiskasvatustyötä.
Erinomainen tapa lähestyä ortodoksista uskoa on osallistua rohkeasti jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tilaisuuksiin. Jumalanpalvelukseen voi osallistua olematta ortodoksi – vain ehtoollisesta osallistuminen on mahdollista vasta kirkkoon liittyneille.
Jos kirkkokäyttäytyminen aiheuttaa epävarmuutta, Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuille on koottu muutamia yleisiä ohjeita kirkkokäyttäytymisen osalta (Avaa uuden sivuston). Kynnystä madaltanee myös ajatus siitä, että kirkossa jokaisen kuuluisi keskittyä omaan rukoukseensa eikä tarkkailla muiden tekemisiä. Nyrkkisääntö siis on, että kaikki ovat tervetulleita eikä ortodoksikirkkoon astumista kannata lainkaan arastella.
– Monia puhuttelee kirkon ja sen elämän kauneus. Jumalanpalvelus ja ikonit sekä kirkkolaulu välittävät sitä. Kirkko tuo hengellisen todellisuuden ja pyhyyden ihmisen elämään kaikkien aistien kautta. Näin se kutsuu meitä hengelliseen kasvuun ja kirkastumiseen, sanoo eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius.
– Oman alustukseni aiheena on Ortodoksinen usko ja elämännäkemys. Ortodoksisen liturgian olemuksesta meille kertoo pastori Joosef Vola, ikoneista taas ikonimaalari Heljä-Marja Surcel. FT Paula Tuomikoski luennoi arkkipiispa Paavalin elämäntyön kautta kirkkomme historiaa.
Metropoliitta Ambrosius huomauttaa, että hyvään ortodoksiseen tapaan opetus ja kirkon rukous nivoutuvat toisiinsa. Näin ollen kurssilaiset osallistuvat lauantaina 3.9. Pyhän Viisauden kappelin vuosipäivän juhlaliturgiaan.
Luostariin kurssille, pyhiinvaellukselle tai talkosiin
Myös Valamon opisto tarjoaa kursseja, jotka johdattavat ortodoksisuuteen. Esimerkiksi Valamon opiston järjestämä Minustako ortodoksi? -kurssi (Avaa uuden sivuston)toteutetaan tänä vuonna 30. syyskuuta alkaen, mutta paljon muitakin ortodoksisuuteen liittyviä kursseja on tarjolla aina ikonimaalauksesta luontoretriitteihin ja Raamattu tutuksi -kursseihin.
Minustako ortodoksi -kurssi on suunnattu ensisijaisesti ortodoksiseen kirkkoon liittymistä harkitseville, ja sen vetäjinä toimivat TT Juha Riikonen ja kirjastonhoitaja Virva Suvitie. Kurssin aikana käydään tiivistetysti läpi kirkon oppia ja liturgista elämää sekä luostareiden merkitystä kirkon elämälle. Kurssi koostuu paitsi luennoista, myös keskusteluista ortodoksisuuden ja kirkkoon liittymisen tiimoilta, ja se täydentää seurakuntien katekumeeniopetusta.
Mahdollisuuksia lähestyä Kirkkoamme on siis monia – tervetuloa!
Lähteet: Suomen ortodoksinen kirkko, Valamon opisto, Kulttuurikeskus Sofia
Pääkuva ylhäällä: Katekumeenikurssit alkavat usein syyskuussa, ja seurakuntien tiedotusta katekumeenikurssien ajankohdista voi seurata niiden omilla verkko- ja Facebook -sivuilla. Syksyn katekumeenikurssit huipentuvat kirkkoon liittämiseen pääsiäisaikana. Suosittu kirkkoon liittämisen päivä on esimerkiksi Lasaruksen lauantai.
Lintulan luostarin yrttisuolasta tuli megahitti, ja sisaret pystyvät hädin tuskin vastaamaan kysyntään
Luostarit ja yrtit ovat kuuluneet yhteen koko luostarilaitoksen historian ajan. Suomessa erityisesti Lintulan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostari jatkaa tätä ikivanhaa perinnettä – ja nyt lähiruoan suosio ja luonnonmukainen viljely ovat vahvoja valtteja.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Lintulan luostari
Yrttien kasvatuksella luostareissa on ollut useita ulottuvuuksia ja tehtäviä. Yrttitarha on tarjonnut luostarille paitsi mausteita ja ruokaa keittiöön, myös rohdoskasveja luostareiden välskäreiden käyttöön sekä kuuliaisuustehtäviä kasvien parissa kilvoittelijoille.
Lintulan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarissa Heinävedellä yrtit ovat osa nunna Nektarian kuuliaisuustehtäviä. Hän tunteekin niiden ja luostarilaitoksen perinteen.
– Jos ajattelee luostaritraditiota kaiken kaikkiaan, niin jo Basileios Suuri sanoi 300-luvulla, että luostareiden tulee kasvattaa niitä kasveja, joita syödään ja niitä, joilla lääkitään. Jo Kivennavan Lintulassa vanhat nunnat kasvattivat kaikkea, mitä 1900-luvun alussa oli tapana kasvattaa. Heinävedelle tullessa kaalinkasvatus oli tärkeää, koska syötiin kaalisoppaa, ja marjatarha on ollut aina – nytkin meillä on tavattomasti viinimarjapensaita. Ja juurikasveja on kasvatettu aina. Tullessani luostariin 25 vuotta sitten perunaa kasvatettiin koko talven tarpeiksi.
– Jos ajattelee luostaritraditiota kaiken kaikkiaan, niin jo Basileios Suuri sanoi 300-luvulla, että luostareiden tulee kasvattaa niitä kasveja, joita syödään ja niitä, joilla lääkitään.
Sittemmin luostari on vähentänyt perunanviljelyä, ja perunamaalta saadaankin lähinnä kesäperunaa. Kasvimaalta löytyy myös äiti Nektarian mukaan myös hieman porkkanaa sekä tilliä, persiljaa, salaattia ja pinaattia. Luostarin kasvihuoneissa kasvaa lisäksi tomaattia, paprikaa ja mausteita, kuten lämpöä kaipaavaa basilikaa.
Yrteistä on moneksi
Yrttitarhojen sato Lintulassa on sangen monipuolinen: luostarin yrttitarhat kasvattavat kolmea-neljääkymmentä yrttiä, joiden lisäksi lähialueiden luonnosta kerätään luonnonyrttejä. Selkeästi kysytyin valmistettava tuote on yrttisuola, jonka lisäksi luostari valmistaa kolmea laatua yrttiteetä sekä jalkakylpyseoksia.
Äiti Nektaria tarkastelee lipstikkaviljelmää luostarin kasvimaalla. Yrtit ovat osa äiti Nektarian kuuliaisuustehtäviä, ja luostarin yrttituotteet ovatkin saavuttaneet suuren suosion korkean laatunsa ansiosta.
– Kuivatuista yrteistä ja merisuolasta tehtyä yrttisuolaa menisi niin paljon kuin saisimme kasvatettua, jauhettua ja purkitettua. Meidän voimamme eivät kuitenkaan riitä siihen, kuinka paljon ihmiset sitä haluaisivat. Kuitenkin yrttisuolaa on saatavilla ympäri vuoden, äiti Nektaria sanoo.
Suosikkituotteen menekistä kertonee sekin, että yrttisuolaa ei riitä luostarin verkkokauppaan, vaan sitä myydään luostarin kivijalkamyymälässä Heinävedellä. Yrttituotteita on lisäksi jonkin verran myynnissä myös kirkkomuseo Riisassa Kuopiossa, ja äiti Nektarian mukana Helsingin ja Turun kirjamessuilla syksyisin. Tosin äiti Nektaria kertoo pyrkivänsä vastaamaan sähköpostitse tulleisiin tiedusteluihin ja lähettämään tuotteet postitse. Luostarin yrttituotteiden kysynnän tulevaisuuteen hän suhtautuu luottavaisesti.
– Trendi näyttää olevan se, että yrttien käyttö ja lähiruoan kysyntä lisääntyy.
– Kuivatuista yrteistä ja merisuolasta tehtyä yrttisuolaa menisi niin paljon kuin saisimme kasvatettua, jauhettua ja purkitettua.
Lintulassa viljelytoiminnassa on selkeä järjestys, ja työ pohjautuu ennakkosuunnittelulle. Vuotuisen sadon suunnittelu alkaa jo hyvissä ajoin vielä lumipeitteisenä vuodenaikana. Yksivuotiset yrtit kylvetään maalis-huhtikuussa, jonka jälkeen on vuorossa kahdesta kolmeen kuukautta kestävä taimikasvatusvaihe. Sen jälkeen taimet istutetaan luostarin yrttitarhaan.
Taimien istutus on Lintulan luostarissa käsin tehtävää työtä, ja konevoimaa on sisariston apuna ainoastaan maanmuokkauksessa. Työtä helpottaa hiukan se, että osa viljeltävistä yrteistä on monivuotisia. Näin ollen joka ikistä kasvia ei tarvitse kasvattaa vuosittain siemenestä asti.
Sadonkorjuu on pääasiassa leikkaamista, ja sitä on tehty tiettyjen yrttien kohdalla jopa kolmekin kertaa heinäkuulle tultaessa.
Taimien istutus on Lintulan luostarissa käsin tehtävää työtä, ja konevoimaa on sisariston apuna ainoastaan maanmuokkauksessa. Työtä helpottaa hiukan se, että osa viljeltävistä yrteistä on monivuotisia.
Kuivattuja yrttituotteita lähtee luostarista maailmalle satoja kiloja, joten tuoreita yrttejä käsitellään vastaavasti huomattavasti isompi kilomäärä. Tästä huolimatta Lintulassa halutaan pitäytyä käsityönä tehtävässä tuotannossa, koska sen suuri etu on puhtaus.
Äiti Nektaria huomauttaa, että maailmalla sangen yleinen koneellinen keruu tuo mukanaan nimenomaan tuotteen puhtauteen liittyviä ongelmia: koneet eivät osaa erotella esimerkiksi suurilla pelloilla elävien lintujen jätösten pilaamia kasveja pois kelvollisten joukosta.
– Tiedän, kuinka maailmalla joudutaan säteilyttämään yrttejä, jotta niistä saadaan bakteerit tapettua, äiti Nektaria sanoo.
Myös Suomessa lainsäädäntö mahdollistaa säteilytettyjen mausteiden myynnin. Ruokavirasto tosin huomauttaa verkkosivuillaan, että vaikka säteilyttämällä voi peitellä huonoon hygieniaan liittyviä menettelytapoja, ei se silti tee tuotteesta hyvälaatuista. Lisäksi sivustolla mainitaan, että korkeat säteilytysannokset voivat tuhota joitakin vitamiineja ja entsyymejä sekä aiheuttaa tuotteeseen makuhaittoja.
Äiti Nektaria huomauttaa, että maailmalla sangen yleinen koneellinen keruu tuo mukanaan nimenomaan tuotteen puhtauteen liittyviä ongelmia: koneet eivät osaa erotella esimerkiksi suurilla pelloilla elävien lintujen jätösten pilaamia kasveja pois kelvollisten joukosta.
Lintulassa säteilytystä ei käytetä. Tuotteiden puhtaus tulee juuri käsin tehtävän valikoinnin kautta. Useiden käytettävien yrttien kohdalla se tarkoittaa sitä, että riipiminen – eli kasvin käytettävien lehtien nyppiminen kovista rankaosista – tehdään lehti kerrallaan.
Käyttöön valikoidut yrttien osat siirtyvät keräysvaiheen jälkeen kuivattaviksi ja tuotteiden valmistukseen. Yrtit kuivataan ja käsitellään Lintulassa yrttituotantotiloissa, ja yrttikuivureiden käytössä hyödynnetään erityisesti kesäaikana luostarin aurinkokennojärjestelmän tuottamaa sähköenergiaa.
Luostarin aurinkokennojärjestelmän sähköenergiaa hyödynnetään erityisesti kesäaikana yrttituotantotilojen yrttikuivureiden käytössä. Kuivattuja yrttituotteita lähtee luostarista maailmalle satoja kiloja, joten tuoreita yrttejä käsitellään vastaavasti huomattavasti isompi kilomäärä. Tästä huolimatta Lintulassa halutaan pitäytyä käsityönä tehtävässä tuotannossa, koska sen suuri etu on puhtaus.
Yrttitalon suojissa huomio kiinnittyy sekä suuriin kuivureihin että korkeaan siisteystasoon. Äiti Nektaria huomauttaa heti yrttitalon ovella, että rakennukseen mentäessä on luovuttava ulkojalkineista.
Laboratoriomaisen vaikutelman rikkoo miellyttävä yrttien tuoksu sekä seinällä olevat ikonit, jotka muistuttavat kyseessä olevan luostarin tuotantotila. Talon suojiin pääsevät yrtit joutuvat ensimmäisenä kuivuriin, joita talosta löytyy useita. Kuivureista yrttien matka jatkuu myllyyn jauhettavaksi, minkä jälkeen niistä voidaan valmistaa varsinaisia tuotteita.
Vaikka Lintulan yrtit ovat nunna Nektarian kuuliaisuustehtävä, ovat talkoolaiset luostarille suuri apu. Luonto on armoton aikataulutuksen suhteen, joten työtä on tehtävä kasvien ja kasvuolosuhteiden määräämässä tahdissa. Lisäksi työtä saattaa olla kerralla huomattava määrä. Äiti Nektaria on kiitollinen siitä, että vapaaehtoisia on löytynyt luostarille avuksi.
– Esimerkiksi Lintulan Ystävät -yhdistyksen kautta tulee välillä bussilla talkoolaisia luostariin avuksi pariksi päiväksi Etelä-Suomesta saakka, ja heistä kymmenenkin saattaa auttaa yrttimaalla.
Äiti Nektarian mukaan apua on ollut paljon myös Joensuun talkoolaisista. Kertoessaan luostarin toiminnasta äiti Nektaria tulee usein maininneeksi, kuinka rajalliset pienen luostarin omat voimavarat ovat. Kasvimaan ja yrttitarhan hoito vaatii paljon myös tukevia ja ylläpitäviä tehtäviä. Puutarhassa suuret kompostorit tuottavat hyötykasvien kipeästi kaipaamaa multaa, sillä luostarin tilusten maaperä ei ole järin viljavaa.
– Tavattoman huono! Ihan on tämmöistä tuhkaa, äiti Nektaria vastaa toimittajan kysymykseen maaperän laadusta.
– Joudumme jatkuvasti käyttämään kompostia maanparannukseen.
Lintulassa on tekemistä talkoolaisille myös tulevaisuudessa. Äiti Nektaria harmitteleekin, että osa pitkään luostarissa käyneistä talkooporukoista ei ole enää päässyt luostarin avuksi ikääntymisestä johtuen. Niinpä hän kannustaa kiinnostuneita olemaan luostariin yhteydessä ja tarjoutumaan talkooavuksi.
Yrttitalon suojissa huomio kiinnittyy sekä suuriin kuivureihin että korkeaan siisteystasoon. Äiti Nektaria huomauttaa heti yrttitalon ovella, että rakennukseen mentäessä on luovuttava ulkojalkineista.
Vaikka luostarin maaperä ei ole luonnostaan viljavaa, sinnikäs hoitotyö on saanut aikaan laajan ja monipuolisen hyötypuutarhan, jossa yrttejä kasvaa laaja kirjo. Kurinalaisesti hoidetuissa istutuspenkeissä kasvaa esimerkiksi useampaa lajia minttua, ja myös ruohosipulia löytyy penkeistä runsaasti. Osasta istutuspenkkejä on juuri leikattu satoa.
Äiti Nektaria kertoilee luontevasti yrttien nimiä esitellessään luostarin viljelyksiä. Fyysisesti suurimpia käytettäviä yrttejä ovat mustaherukat ja vadelmat sekä luostarin mailta löytyvät koivut, joista kerätään lehtiä eri tuotteisiin. Koivua käytetään paastoteessä ja jalkakylvyssä. Eri yrttejä luostarin mailta löytyy kymmenittäin, sillä luostarin tuotteissa käytettävät kasvit ovat kaikki omaa tuotantoa – lukuun ottamatta hibiscusta, jota tuodaan pienehkö kahden-kolmen kilon erä vuosittain Juhlateetä varten.
Nokkosvedellä tuholaisia vastaan
Avomaalle sijoitettujen viljelysten lisäksi osa korkeampaa lämpötilaa vaativista yrteistä on sijoitettu kasvihuoneeseen, jossa viljellään muun muassa basilikaa ja tilliä. Luostarin rauhallisessa ja kiireettömässä miljöössä tarkkailija pystyy keskittymään siihen kasvikunnan kirjon runsauteen, jota myös hyötykasveissa on. Lintulan Iltateehen käytettävä laventeli on paitsi monikäyttöinen, myös ilo silmälle pirteänvärisine latvuksineen. Lintulassa laventeli on menestynyt hyvin ja kasvaa kookkaina puskina.
Oikein käytettynä yrtit auttavat myös kotinsa, eli yrttitarhan hoidossa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii nokkosvesi, jolla luostarissa karkotetaan tuholaishyönteisiä. Nokkosvesi valmistuu äiti Nektarian yksinkertaisella ohjeella, eli liottamalla reilua määrää nokkosia vedessä parisen viikkoa. Valmiin nokkosveden tunnistaa sangen topakasta ja pistävästä, ureaa muistuttavasta hajusta.
Kysyttäessä suosikkiyrteistä äiti Nektaria nostaa esille mintun, sitruunamelissan sekä maitohorsman. Minttua hän kehuu vaikutukseltaan puhdistavaksi, minkä lisäksi sillä on makunsakin puolesta käyttöä. Raikkaalle sitruunamelissalle löytyy useita käyttötarkoituksia, ja se soveltuu koristeeksi ruokiin, koska se on syötävä. Lisäksi sitruunamelissasta saa kuivattuna hyvänmakuista teetä. Maitohorsmaa voi puolestaan käsitellä hiostamalla, jolloin sen maku on hyvin lähellä tavanomaista tummaa teetä.
Nokkosvesi valmistuu äiti Nektarian yksinkertaisella ohjeella, eli liottamalla reilua määrää nokkosia vedessä parisen viikkoa. Valmiin nokkosveden tunnistaa sangen topakasta ja pistävästä, ureaa muistuttavasta hajusta.
Lintulassa yrttituntemusta ei myöskään salailla. Luostarissa on pidetty aiheesta päiväkursseja, kuten minttu- ja vuohenputkikursseja, ja kurssitoiminta on yhä kehittymässä. Ensi kesälle on suunnitelmissa pienimuotoinen kurssi maitohorsmaan ja sen hiostamiseen liittyen.
Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin on kerääntynyt merkittävä määrä osaamista ja taitoa aihepiiristä, joka on ollut luostarilaitoksen ytimessä liki kahden vuosituhannen ajan. Lintulan yrttitarha on sellaisenaan myös merkittävä osa kirkkokuntamme kulttuuriperintöä, jolle on syytä antaa arvoa.
Tätä kulttuuriperintöä arvostaa myös yrttitarhoille tiensä itsekseen löytänyt ahomansikka, joka ilahduttaa tarhan hoitajia tuottamalla karusta maaperästä herkullisia marjoja.
Pääkuva ylhäällä: Äiti Nektaria ihailee ruiskukkia elokuun alussa, jolloin monet yrtit on jo korjattu talteen Lintulan luostarin kasvimaalta. Hän kiittelee luostarin talkoolaisia korvaamattomasta avusta. Sisaristo ottaa mielellään vastaan myös uusia talkoolaisia, sillä käsityötä on paljon – konevoimaa käytetään vain maanmuokkausvaiheessa.
Saamelaisvainajien uudelleen maahan laskeminen: Lue metropoliitta Elian koskettava puheenvuoro
Oulun metropoliitta Elia käsitteli alla julkaistussa puheessaan muun muassa vainajien kunnioittamista ja muisteluperinnettä. Saamelaisvainajien uudelleen maahan laskemisen muistotilaisuus pidettiin Inarissa sunnuntaina 7. elokuuta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Oulun metropoliitta Elia | Kuva: Leena Fofonoff
Antropologian tutkijoiden 1800-luvun lopun ja 1930-luvun alun välisenä aikana esiin kaivamia saamelaisvainajia on saateltu maanantaina 8. elokuuta uudelleen haudan lepoon. Vainajien viimeiset leposijat ovat nyt Inarin Vanhahautuumaasaaressa ja Utsjoen Mantojärven vanhalla hautausmaalla. Lisäksi kolme vainajaa – Petsamon Pummangista ja Paatsjoelta, Pitkäjärven Menikan kylästä kaivetut vainajat sekä Paatsjoen vesistöstä aikanaan löydetty vainaja – haudataan Nellimin ortodoksiselle hautausmaalle, minne heille pystytetään hautaristi.
Oulun metropoliitta Elia puhui saamelaisvainajien uudelleen maahan laskemisen muistotilaisuudessa seuraavasti:
”Kolttasaamelaisten kristillisessä ja hengellisessä perinteessä vainajien kunnioituksella on erityisen tärkeä asema. Tämä näkyy monin eri tavoin. Esimerkiksi Sevettijärven hautausmaalla siinä, kuinka haudoista pidetään huolta ja kuinka pyhään maahan suhtaudutaan. Kolttien hengellinen perinne ja näkemys ruumiin kunnioituksesta toki on yhteneväinen ortodoksisen näkemyksen kanssa. Kirkon opetuksen mukaan ihmisruumista tulee kunnioittaa. Olimme sitten eläviä tai kuolleita, jokainen on potentiaalinen pyhä ja ihmisruumista tulee siten kunnioittaa.
Se, että saamelaisvainajia on aikanaan siirretty omilta mailtaan laboratorioihin tai muualle tutkittaviksi, on luonnollisesti väärin. Ja on oikein, että tämä vääryys nyt lopulta korjataan ja saatetaan loppuun kätkemällä maahan loputkin niiden saamelaisvainajien maalliset jäänteet, jotka ovat olleet erillään maallisesta leposijastaan kaukana Saamenmaalta. Tässä on rikottu myös hautarauhaa, kirkollisia käytänteitä samoin kuin kolttien ja kaikkien saamelaisten tunteita ja oikeuksia. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla siunatuksi haudan lepoon siunattuun maahan. Millään maallisella taholla ei ole oikeutta siirrellä vainajia antropologisten tutkimusten tai muiden syiden tähden. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostavat pyhien reliikit eli pyhäinjäännökset, mutta niitäkin kunnioitetaan asianmukaisella hartaudella. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kyse.
Se, että saamelaisvainajia on aikanaan siirretty omilta mailtaan laboratorioihin tai muualle tutkittaviksi, on luonnollisesti väärin. Ja on oikein, että tämä vääryys nyt lopulta korjataan ja saatetaan loppuun kätkemällä maahan loputkin niiden saamelaisvainajien maalliset jäänteet, jotka ovat olleet erillään maallisesta leposijastaan kaukana Saamenmaalta.
Vielä muutama sana siitä, millä hartaudella kristittyinä suhtaudumme vainajiin. Kirkon opetuksen mukaan ihmisruumiilla onkin ehdoton arvo kuoleman jälkeen, ja tässä korostuu kristillinen usko ruumiin ylösnousemukseen. Ihminen muodostaa psykofyysisen kokonaisuuden, sielun ja ruumiin ykseyden. Kuolemassa tämä ykseys katkeaa, mutta vain tilapäisesti. Kristittyinä uskomme ylösnousemukseen, jolloin Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä Jumala jälleen yhdistää viimeisenä päivänä sielumme ja ruumiimme, Hän luo ne uudestaan antaen niille uuden, iankaikkisen elämän Hänen valtakunnassaan. Pääsiäistroparin sanojen mukaan ´ja haudoissa oleville elämän antoi´. Myös tästä syystä kunnioitamme poisnukkuneita – tai kuten niin kauniisti suomen kielellä voidaan sanoa: heitä, jotka ovat siirtyneet tuonilmaisiin.
Kirkon opetuksen mukaan ihmisruumiilla onkin ehdoton arvo kuoleman jälkeen, ja tässä korostuu kristillinen usko ruumiin ylösnousemukseen. Ihminen muodostaa psykofyysisen kokonaisuuden, sielun ja ruumiin ykseyden. Kuolemassa tämä ykseys katkeaa, mutta vain tilapäisesti.
Omassa kirkossamme vainajien muisteluperinne on hyvin vahva. Me tässä ajassa elävät rukoilemme edesmenneiden lähimmäistemme sielujen puolesta, koska uskomme mukaan he vastaavasti rukoilevat meidän puolestamme. Myös liturgiapalveluksessa tämä näkyy. Kun pappi toimittaa ennen liturgiaa ns. proskomidin valmistaen ehtoollislahjat pyhitettäviksi varsinaisessa liturgian eukaristisessa kanonissa, niin hän samalla muistelee nimeltä niin eläviä kuin myös kuolleita ihmisiä. Seurakuntalaiset voivat tuoda alttariin omia muistelukirjojaan tai esirukouslappuja, joihin he ovat nimenneet lähimmäisiä, keiden puolesta he toivovat ”uhrialttarilla” rukoiltavan, ja Herran pyhään ehtoolliseen osallistuessaan he ovat erityisessä hengellisessä yhteydessä läsnä oleviin, mutta myös poisnukkuneisiin. Myös ortodoksin päivittäisiin rukouksiin sisältyy rukouksia vainajien puolesta, kuten vaikkapa tämä myös ortodoksisessa hautauspalveluksessa laulettava veisu:
´Oi ainoa Luoja, joka viisautesi syvyydellä kaikki ihmisrakkauden mukaan toimitat ja annat kaikille sen, mitä he tarvitsevat. Sinä, oi Herra, saata lepoon palvelijaisi sielut, sillä sinuun he ovat toivonsa panneet, meidän Luojaamme, Tekijäämme ja Jumalaamme.´
Miten kuolleiden puolesta rukoilu auttaa heitä tuonpuoleisessa on mysteeri, kuten on sekin, mitä meille kuoleman jälkeen tosisiallisesti tapahtuu. Mutta rukoukset ovat rakkauden työtä läheistemme puolesta, niin elävien ja kuolleiden. Rukous toimii ikään kuin siltana toistemme luokse yli kuoleman rajan.
Kuten sanoin, ortodoksisessa ihmiskäsityksessä korostuu sielun ja ruumiin ykseys, olemme psykofyysisiä ja biologisia olentoja, ja meidän ruumiimme käy elämämme aikana valtavan määrän erilaisia muutoksia. Osallistuessamme kirkon elämään sen mysteerien kautta pyhittyy ihmisen sielu sekä ruumis. Mysteereillä tarkoitan esimerkiksi kastetta, ehtoollista ja sairaanvoitelua, jota muuten ei tule ymmärtää viimeisenä voiteluna. Kirkko tuntee lukuisia pyhäinkertomuksia, joissa kerrotaan ylitaivaallisesta valosta, joka on saattanut pyhistä loistaa koska he ovat kulkeneet Jumalalle otollista pyhityksen tietä. Ihmisruumis on siten pyhän hengen temppeli, ja sitä tulee myös sellaisena kunnioittaa. Jo tämänkin takia on tärkeää siunata vainaja haudan lepoon. Ja sitä suuremmalla syyllä on erityisen tärkeää laskea uudelleen hautaan ne, ketkä ovat sieltä syystä tai toisesta joskus otetut pois.
Loppuun haluan vielä tuoda esiin tämän ortodoksisen hautauspalveluksen veisun, jossa vedotaan siihen että Jumala muistaisi omansa:
´Saata, oi Vapahtaja, sinun palvelijasi lepoon vanhurskasten joukkoon ja ota heidät asumaan sinun majoihisi, niin kuin siitä on kirjoitettu. Hyvyytesi tähden älä ota lukuun heidän erehdyksiänsä, joihin he ovat vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan, tietäen tai tietämättään joutuneet, oi ihmisiä rakastava.´
Anna herra ikuinen rauha nyt uudelleen maahan kätkettäville saamelaisvainajille ja suo heille iankaikkinen muisto!”
Kristuksen kirkastuminen: Jumalan kunnia tulee julki Pojassa
Tapahtuman todistivat samat opetuslapset, jotka tulivat todistamaan myös Kristuksen kamppailun Getsemanessa: Pietari, Jaakob ja Johannes. ”Valaiskoon Jumalansynnyttäjän rukouksien tähden meitäkin, syntisiä, ikuinen valkeutesi.”
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Dimitris Vetsikas/Pixabay
Evankeliumin kertomuksissa Kristuksen kirkastuminen on linkitetty ratkaisevaan hetkeen, jolloin opetuslapset tunnustettuaan Kristuksen Messiaaksi saivat kuulla Häneltä itseltään, miten Hänen työnsä täyttyy: lopullinen Kristuksen kunniaansa saattaminen kulkee kuolleista ylösnousemuksen kautta. Sitä edeltävät kärsimykset ja kuolema (Mt.17:1-9). Tästä Kristuksen kirkastumisen tapahtuma saa merkityksensä. Jeesuksessa Kristuksessa täyttyvät vanhat profetiat Messiaasta Jumalan palvelijana ja Ihmisen poikana.
Tapahtuman todistivat samat opetuslapset, jotka tulivat todistamaan myös Kristuksen kampaillun Getsemanessa: Pietari, Jaakob ja Johannes. Yksityiskohdiltaan Kristuksen kirkastuminen muistuttaa Jumalan ilmestymisiä Moosekselle Siinainvuorella (2.Moos.19:9-) ja profeetta Elialle Horebilla (1.Kun.19:8-18). Jumala on siis läsnä Taaborin vuoren tapahtumassa: Hän puhuu pilven ja tulen keskeltä, mutta lisäksi Hänen kunniansa tulee julki kirkastuneessa Jeesuksessa Kristuksessa.
Jeesuksessa Kristuksessa täyttyvät vanhat profetiat Messiaasta Jumalan palvelijana ja Ihmisen poikana.
Tämä Jumalan kunnian kirkkaus herättää opetuslapsissa pelkoa, mutta samalla intoakin. Näin Kristuksen Messiaaksi tunnustanut Pietari iloitsee Hänen kirkastumisestaan, koska se on enne Jumalan olemisesta omiensa kanssa, josta profeetat ovat ennustaneet. Messiaaninen aika on siis alkamassa. Tämä Kristuksen kirkastumisessa julki tullut Jumalan kunnia ja kirkkaus ei enää heijastu vain hänen vaatteisiinsa ja kasvoihinsa, kuten se aikoinaan heijastui Mooseksen kasvoihin (2.Moos.34-35), vaan nyt se on Kristuksen omaa kunniaa (Luuk.9:32). Jumalan ääni vahvistaa Kristuksen opetuslapsilleen ilmoittaman ”poislähdön” Jerusalemista – eli kuolemasta ennen lopullista kirkkauteensa menoa. Jumalan ääni käskee totella Hänen Poikaansa ja Valittuaan (Luuk.9:32).
Puheenvuorossaan Taaborin vuorella Jumala kertoo kolmen keskeisimmän Vanhan liiton profetian täyttyneen Jeesuksessa Kristuksessa:
Messias on Jumalan Poika (Ps.2:7) Jumalan Palvelijasta ja Valitusta (Jes.42:1) Uudesta Mooseksesta (5.Moos.18:15)
Kristuksen kirkastuminen vahvistaa Pietarin tunnustaman uskon Jeesukseen Kristukseen Messiaana (Mark.8:29), kärsivään ja kirkkauteensa saatettuun Jumalaan Poikaan, jonka kuolemassa ja ylösnousemuksessa Vanhan liiton kirjoitukset täyttyvät. Se nostaa verhon hänen persoonallisuutensa edestä: Jeesus on ikiaikainen rakastettu Jumalan Poika, jonka oma kunnia on Jumalan kunniaa.
Taaborin vuorella Kristuksen sana saa uuden lain merkityksen. Kristuksen kirkastuminen ennakoi hänen ylösnousemustaan, joka tulee saattamaan hänet kirkkautensa ja jumalallisen kunniansa täyteyteen. Tämän tapahtuman, jonka todistajan opetuslapset olivat, oli tarkoitus valaa heihin voimaa todistaa myös ylösnousemusta edeltävät Kristuksen kärsimykset ja kuoleman.
Näin myös kristityt ovat kutsuttuja päivä päivältä kirkastumaan Jumalassa: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.” (2.Kor.3:18) ennakoiden lopullista kaikkien kirkastumista Kristuksen toisessa tulemisessa. Jokainen Kristuksen kohtaaminen vahvistaa maan päällä kilvoittelevan ja Kristuksen kärsimyksiin osallistuvan kristityn uskoa samalla tavoin kuin Kristuksen kirkastuminen vahvisti opetuslasten uskoa.
Artikkeli on julkastu ensi kertaa vuonna 2022, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myöhemminkin, etenkin Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen juhlan aikoihin.
Isä Timo Tynkkynen: ”Seurakunta on ollut ennen meitä ja jatkaa meidän jälkeemme”
Historiantutkijaksi ennen pappeutta valmistunut ja 31. heinäkuuta 60-vuotispäiväänsä juhliva rovasti Timo Tynkkynen näkee itsensä osana pitkää jatkumoa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Liisa Tynkkynen
Sunnuntain päivänsankari, Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra rovasti isä Timo Tynkkynen, teki kesäkuussa hauskan havainnon.
– Olen kotoisin Lappeenrannasta ja saatoin juuri todeta, että olen yhtä vanha kuin Lappeenrannan kauppatorilla myytävä vety, joka keksittiin syntymävuoteni juhannuksena.
Kotiseudun historiaan liittyvän yksityiskohdan huomioiminen ei yllätä haastattelijaa, sillä isä Timosta piti alunperin tulla historioitsija.
– Lukioaikana minulla oli täysin selvät suunnitelmat tulevaisuutta varten: ainoa vaihtoehto elämälle oli lähteä opiskelemaan historiaa eikä muita vaihtoehtoja ollut mielessä.
Ortodoksisuus oli lapsuudessa toki läsnä, mutta lähinnä kotikortteleiden yleisen ilmapiirin kautta.
– Olen karjalais-venäläis-savolainen ja totuin jo lapsuusaikana monikulttuurisuuteen ja -kielisyyteen. Naapurustossa asui paljon ortodokseja, kuten Tasihinit, Wolkoffit, Ohrimovitschit ja kreivi Kamenski perheineen. Rovasti Filadelfos Laakson sisaren lapset olivat puolestaan leikkikavereitani. Kotona käytettyjen kielten – suomen ja viittomakielen – lisäksi opin jo nuorena venäjää. sillä lapsuuden kielivalikoimaan kuului suomen lisäksi viittomakieli ja venäjä. Kaikkein vahvimmin ortodoksiuus oli läsnä lähinnä mummoni kautta. Muistan mummon kirkosta tuomat prosforat, joista hän jakoi palasia. Niiden maku on säilynyt makumuistissa lähtemättömästi. Se veti salaperäisellä tavalla puoleensa johonkin ihan erilaiseen maailmaan.
Pommiin nukkumalla kutsumustyöhön
Tuo maailma tarjosi lopulta puitteet isä Timon elämäntyölle, mutta kuinka kaikki tapahtui? Miten historioitsijasta tuli pappi?
– Minun aikanani ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa kirjoitettiin vastaus kymmeneen kysymykseen. Vastasin yhdeksään historian ja yhteen uskonnon kysymykseen varmana siitä, että seuraava etappi on Helsingin yliopisto. Pääsykoeaamuna nukuin jostain syystä rokuliin enkä ehtinyt junaan. Toiseksi vaihtoehdoksi jäi silloinen Joensuun korkeakoulu, nykyinen Itä-Suomen yliopisto, jossa sitten aloitinkin historian opinnot vuonna 1981. Tämä ylipitkä uni oli varmasti Luojan johdatusta ja vei samalla syvemmälle ortodoksisuuteen minulle sopivalla tavalla.
Isä Timo valitsi sivuaineekseen venäjän – valinta, jota pidettiin yleisesti tuhoon tuomittuna ideana.
– Minussa on kuitenkin sen verran tveriläistä itsepäisyyttä, että pidin puoleni ja silloisen professori Muusa Ojasen pitämän kuulustelun perusteella pääsin aloittamaan myös venäjän opinnot. Itse tilaisuus oli aika mieleenpainuva. Professori Ojanen kysyi, missä olen lukenut venäjää. Kun vastasin, että Lappeenrannassa, hän täsmensi kysymystään: missä koulussa? Kun vastasin että Lappeenrannan lyseossa, niin heti tuli myöntävä vastaus. Ehdin vain sanoa, ettei Hän (maankuulu venäjänkielen lehtori Anna Wolkoff-Nissinen) opettanut minua, johon professori Ojanen sanoi: ei se mitään, pääset silti.
Isä Timo valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1988. Jo ennen valmistumista elämään oli tullut paljon uutta.
– Syksyllä 1981 päätin mennä istumaan ruokalassa samaan pöytään, jossa oli yhtä aikaa opintonsa aloittanut parikkalalainen Liisa. Vuonna 1985 Liisasta tuli aviopuoliso, jonka merkitystä en elämässäni osaa kyllin kiittää.
Isä Timo oli aloittanut myös uudet opinnot.
– Sain arkkipiispa Paavalilta luvan aloittaa Kuopion pappisseminaarin ulko-oppilaana Joensuun opintojen ohella ja suorittelin tenttejä pikkuhiljaa. Kun opetus siirrettiin Joensuuhun yliopistoon, niin jatkoin teologian opintoja siellä.
Metropoliitta Johannes vihki isä Timon diakoniksi Pokrovan päivänä vuonna 1987. Pappisvihkimyksensä hän sai metropoliitta Tiihonilta syntymäpäivänään 25.6.1989. Teologian maisterin tutkinnon hän suoritti vuonna 1996.
Vaikka usko oli aina ollut läsnä elämässä, niin pappeus ei koskaan kuulunut isä Timon tulevaisuuden haaveisiin.
– Kyse oli lopulta kuitenkin kutsumuksesta, sillä lukioaikana jouduin pitämään puheen koulun kuoron konsertissa, joka pidettiin kirkossa. Tuon puheen aikana tunsin äärimmäisen voimakkaasti sen, että minusta tulee pappi. Reaktioni oli silloin vahva ei, mutta jo silloin tiesin, etten pysty loputtomasti pyristelemään kutsumusta vastaan.
Seurakunta vahvistuu yhdessä tekemällä
Isä Timon opiskeluaikana akateeminen ortodoksisen teologian opetus oli Suomessa vielä uutta. Sen rinnalla aktiivisuus omassa kotiseurakunnassa oli tärkeä osa kasvua kirkon työhön.
Kaikki muutkin opinnot ovat nivoutuneet ajan saatossa osaksi kirkon parhaaksi tehtyä työtä. Jopa historiantutkimuksen osaamisesta on ollut yllättävää hyötyä.
– Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Lappeenrannan kaupunginarkistossa, jossa järjestin – kas kummaa – Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan vanhan arkiston. Myöhemmin olen hyödyntänyt intoani historiantutkimukseen toimimalla konservaattori Helena Nikkasen tutkimusapulaisena ja laatimalla esimerkiksi perinpohjaisen rakennushistoriallisen selvityksen seurakunnan omistamasta ja äskettäin Museoviraston suojeluksessa peruskorjatusta Pappilatalosta.
Seurakuntatyön isä Timo kertoo aloittaneensa kirjaimellisesti aivan pohjalta:
– Yksi ensimmäisistä tehtävistä oli haudankaivuu käsin Lappeenrannan kirkon vahtimestarin Veikko Tiittasen puolison Irman kanssa. Olen toiminut seurakunnassa myös vahtimestarina. Elokuussa 1988 aloitin päätoimisesti seurakunnan palveluksena nimikkeellä seurakuntalehtori. Toimenkuva käsitti uskonnonopetuksen Imatralla ja sen lähiympäristössä. Toimi muutettiin sittemmin Imatran alueen papin toimeksi, jota hoidinkin sitten pitkään.
Imatran pappina palvelemiaan vuosia isä Timo kuvailee hyväksi kirkolliseksi kouluksi:
– Teimme paljon yhdessä seurakuntalaisten kanssa: rakensimme ja laajensimme kirkkoa. Yhdessä toimien seurakuntaelämä kehittyi vilkkaaksi ja monipuoliseksi. Tämä opetti voimakkaasti sen, että papin tulee olla läsnä laumansa elämässä eikä käydä toimittamassa vain palveluksia. Seurakuntalaiset tarvitsevat esimerkkiä ja se innostaa ja sitouttaa heitä olemaan seurakunnan eläviä jäseniä. Kun pappi itse tekee yhdessä laumansa jäsenten kanssa asioita yhteisen hyvän eteen, niin myös seurakuntalaiset ovat varmasti mukana.
Isä Timo näkee, että tulevaisuudessa kirkon työssä tarvitaan entistä enemmän moniosaajia ja valmiutta kaikenlaisen työn tekemiseen. Vaikka kehityksen taustalla ovat taloudelliset realiteetit, hän pitää kehityssuuntaa hyvänä.
– Emme saa jämähtää olemaan vain pappeja, kanttoreita tai vahtimestareita. Meidän on uskallettava tarttua erilaisiin työtehtäviin ja tehtävä asioita yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Emme voi asettua seurakuntalaisten yläpuolelle jakamaan vastuuta ja ohjeita, vaan meidän on toimittava itse esimerkkeinä. Näin hengelliset yhteisöt kehittyvät ja vahvistuvat, näin voimme johdattaa ihmisiä pelastuksen tielle.
Huomio hyvään
Imatran papin tehtävästä isä Timo siirtyi Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherraksi vuoden 2008 alussa.
– Ei ollut helppoa aloittaa, vaikka seurakunta muutoin oli entuudestaan tuttu – ja ehkä juuri siksi, kuka tietää. En ole ollut kaikkien mieleen, mutta se on tietysti myös luonnollista. Kaikkia ei voi miellyttää. On vain pyrittävä huolehtimaan asioista niin, että ne menisivät mahdollisimman oikein ja koko seurakunnan parhaaksi. Siihen velvoittavat jo kaikki säädöksetkin.
Työuran suurin mullistus on ollut vuoden 2020 alussa toteutunut Lappeenrannan, Haminan ja Kotkan seurakuntien yhdistyminen Kaakkois-Suomen ortodoksiseksi seurakunnaksi.
– Seurakuntaliitos oli oikea, mutta myös välttämätön ratkaisu. Lappeenranta ja Kotka olisivat vielä hyvinkin pärjänneet taloudellisesti omillaan, mutta Hamina enää muutaman vuoden. Yhteinen talous ja hallinto on viisas ratkaisu, mutta se ei tietenkään itsessään ratkaise taloudellisia haasteita. Hartiat ovat kuitenkin leveämmät ja meillä on enemmän viisaita päätöksentekijöitä miettimässä ratkaisuja eri kysymyksiin. Seurakunnallamme on esimerkiksi seitsemän historiallista suojeltua kirkkorakennusta, jotka haluamme jättää perintönä tuleville sukupolville. Kun seurakunnassa on vain vähän yli 4 000 jäsentä, niin kiinteistörasitetta voi sanoa mittavaksi.
Seurakuntien koon kasvu ja julkishallinnon toimintatapojen kehitys ovat lisänneet kirkkoherrojen työtaakkaa merkittävästi. Tämä näkyy tietysti myös isä Timon arjessa.
– Papille luontevin paikka on kirkko ja seurakuntayhteisö. Ilman yhteyttä niihin on vaikea kokea olevansa pappi. Siksi jumalanpalvelukset ja pyhät toimitukset ovat hengellisesti tärkeitä itsellenikin: ne antavat voimaa ja niitä on ilo toimittaa väsyneenäkin. Kirkkoherrana suren kuitenkin sitä, että ihmisten kohtaamiseen jää liian vähän aikaa. Nykylainsäädäntö edellyttää seurakunnilta suunnattomasti erilaisia asioita ja vastuu niiden hoitamisesta pitää kantaa. Meidän ei auta selittää, ettemme tienneet jonkin lain tai säädöksen vaikutusta.
Haasteidenkin keskellä isä Timo haluaa muistuttaa, että meillä ovat kirkossa asiat juuri nyt äärettömän hyvin.
– Olen katsonut kirkkomme kehitystä kirkolliskokousedustajan näkökulmasta yli 10 vuotta ja luulen, että emme osaa kiinnittää riittävästi huomiota kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on. Epäkohtia on helppo löytää ja osoittaa, mutta itse ajattelen, että meidän kannattaisi pikemminkin nostaa esille hyviä asioita. Positiivisella asenteeella hankaliinkin tilanteisiin löytyisi ratkaisuja helpommin ja kivuttomammin.
Rajaseudun seurakunnassa rukoillaan rauhaa
Isä Timo asuu Imatralla, josta on Venäjän rajalle matkaa alle 10 kilometriä. Rajan läheisyys ei ole koskaan ollut seudulla kummajainen.
– Rajan läheisyys on osa elämäämme ja sanoisin, että se on vaikuttanut siihen positiivisesti. Ilman rajan takaa tulleita uusia seurakuntalaisia meitä olisi nyt puolet vähemmän ja ikärakenne olisi hyvinkin vanhuspainotteinen. Seurakunntamme jäsenistä yli 40% on ilmoittanut väestörekisteriin viralliseksi äidinkielekseen muun kuin suomen – käytännössä venäjän. Tämä näkyy monin tavoin jokapäiväisessä seurakuntaelämässä. Esimerkiksi kasteista suurin osa on slaavinkielisiä.
Venäjän helmikuinen hyökkäys Ukrainaan oli seurakuntalaisille shokki.
– Sota iski tajuntaan käsittämättömänä asiana. Suurella osalla seurakuntalaisista on paljon sukulaisia niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Sodan vaikutukset tuntuvat suoraan heidän elämässään, vaikka Suomessa eletäänkin rauhan aikaa. Erilaiset näkemykset sodasta koettelevat perhe- ja ystävyyssuhteita, yhteydenpito on vaikeaa ja huoli rajan takana olevista läheisistä raastaa sielua. Sota katkaisi tietysti myös seurakunnan ystävyys- ja yhteistyösuhteet Venäjälle. On vaikea sanoa, milloin voimme taas nähdä venäläisiä ystäviämme.
Sota on aiheuttamastaan surusta huolimatta tuonut mukanaan myös jotain hyvää. Se on innostanut ihmisiä toimimaan yhdessä hädässä olevien puolesta.
– Seurakunta on ottanut aktiivisen roolin erityisesti ukrainalaisten pakolaisten avustamisessa. Lappeenrannan seurakuntasali muuttui avustuskeskukseksi ja jatkaa sellaisena, vaikka seurakunta on nyt siirtänyt toimintonsa juuri peruskorjattuun ja entisöityyn vanhaan pappilaan.
– Onneksi kirkkomme on sodan alusta alkaen ottanut selkeän kannan vääryyttä vastaan. Juuri nyt emme voi tehdä muuta kuin lievittää sodasta kärsivien hätää ja rukoilla rauhan puolesta.
Uskon sankarit esikuvina
Esikuvista kysyttäessä isä Timo kertoo, että hän on ehtinyt tavata ja tuntea monia vanhan polven pappeja, jotka tekivät nuoruudessaan uskomattoman ja epäkiitollisen työn kirkon jälleenrakennuksessa voimiaan säästämättä.
– Näitä uskon sankareita ihailen ja kunnioitan, mutta päällimmäisenä mieleen nousee erityisesti yksi ihminen: Lintulan luostarin aina muistettava igumenia Marina. Häntä kaipaan edelleenkin ja vieläkin tunnen sen lämmön, jolla hän otti vastaan koko perheemme. Kerrankin erään vakavan tilanteen hetkenä hän sanoi itselleen tyypilliseen tapaansa: ”Ei auta kuin lisätä rukouksessa kierroksia”. Täytyy vielä todeta, että ehkäpä onnellisimmat kirkon ihmiset olen nähnyt eri luostareissa.
Oman päivittäisen työnsä kannalta isä Timo on pyrkinyt seuraamaan häntä nuoruusvuosina kotiseurakunnassa ohjannutta kirkon vahtimestari Veikko Tiittasta.
– Häneltä opin, että kirkossa tulee olla hyvä järjestys, tavarat puhtaina paikoillaan ja pyhäkön tulee olla siisti. Tätä Lappeenrannan seurakunnan hyvää perintöä olen myös yrittänyt viedä eteenpäin ja muutoinkin ylläpitää vanhan seurakunnan eteenpäin kantavaa perinnettä. Onhan seurakunta ollut paljon ennen meitä ja jatkaa meidän jälkeemme, me kirkon työntekijät vain käväisemme vuorollamme täällä. Siksi on tarpeen säilyttää hyvien perinteiden jatkumoa. Se ei ole kaavoihin kangistumista, vaan koetun rikkaan hengellisen perinnön elävänä pitämistä.
Kirkon kanta aborttiin perustuu näkemykseen siitä, että elämä on aina Jumalan lahja
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Pixabay
Yhdysvaltojen osavaltioiden tiukat aborttilait ovat avanneet keskustelun aiheesta myös Suomessa. Miten ortodoksinen kirkko suhtautuu tänä päivänä aborttiin? Sitä pohtivat pastori Kimmo Kallinen ja Ortodoksisto -sivuston koordinaattori, teologi Kaarina Lyhykäinen.
Kaarina Lyhykäinen muistuttaa siitä, kuinka elämän arvon ja sen pyhyyden käsittely lähtee Raamatun luomiskertomuksesta.
– Kirkko opettaa, että kaikki on Jumalan luomaa ja jo sinänsä pyhää. Siten elämää ei tulisi tarpeettomasti tuhota.
– Koko kristinuskossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Kristus on voittanut kuoleman. Elämä ja kuolema ovat kristinuskon peruskäsitteitä. Jumala on luonut kaiken tyhjyydestä, olemattomuudesta olemiseen, sanoo taas pastori Kimmo Kallinen.
Kirkon suhtautuminen aborttiin perustuu näin elämän arvostukseen. Kirkko ei hyväksy aborttia.
Elämä alkaa kirkon opetuksen mukaisesti hedelmöittymisen hetkestä. Elämä on olemassa jo äidin kohdussa, sikiövaiheessa. Kohdussa oleva ihminen on uusi, ainutlaatuinen persoona.
– Jo varhaiskirkon opettajat pitivät täytenä ihmisenä sitä, joka ei ole vielä syntynyt, Kallinen muistuttaa.
Kannamme kaikki inhimillisen keskeneräisyyden taakkaa
Vaikka kirkolle abortti on aina väärin, niin on hyvä muistaa, että tapahtumaketjut ovat pitkiä. Aborttia voi edeltää myös muita, itsessään tuomittavia asioita.
– Jo ennen raskautta on voinut tapahtua surua ja elämään raskauttavia asioita. Nainen on voinut joutua Jumalan tahdon vastaisten tekojen – esimerkiksi väkivallan – kohteeksi, Kallinen pohtii.
Ihminen ei voikaan aina valita elämänsä tapahtumia. Kimmo Kallinen muistuttaa, että me olemme kaikki ja aina keskeneräisiä. On inhimillistä tehdä virheitä. Elämä tarjoaa meille jatkuvasti risteyksiä, joiden kohdalla meidän on valittava, elämmekö Jumalan tahdon mukaisesti vai emme.
Abortti koskettaa usein juuri nuoria aikuisia. Koulumaailmassa keskustelutavan on Kaarina Lyhykäisen mukaan oltava erilainen kuin seurakunnissa. Vaikka kirkon kanta asiaan tuodaan esille uskontotunneilla, niin keskustelun on oltava avaraa ja sallivaa. Lyhykäinen iloitseekin suuresti fiksuista tämän päivän nuorista, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ja pohtimaan asioita monesta eri näkökulmasta.
Abortit ovat Suomessa viime vuosina vähentyneet. Lyhykäinen näkee, että yhtenä syynä tähän on koulun terveystiedon tunneilla tarjottu nykyaikainen seksuaalivalistus, jossa asioista puhutaan suoraan ja kainostelematta.
– Myös uskontotunneilla, joilla aborttia käsitellään eettisestä näkökulmasta, pyrin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä.
– Kerron aina mikä on kirkon kanta. Näkökulma aborttiin on se, että se on äärimmäinen keino. Ei yhteiskuntakaan pidä sitä läpihuutojuttuna. Monet ihmiset joutuvat tätä asiaa miettimään hyvin vaikeissa elämäntilanteissa.
Kaarina Lyhykäisen mielestä kirkon näkemys ei käytännössä eroa yhteiskunnan kannasta. Realiteetteihin on joka tapauksessa myönnyttävä. Lainsäädäntö antaa asialle turvan.
– Vaikka koulussa tuodaan esille kirkon opetus, niin opettaja ei voi ketään syyllistää tai kieltää tekemästä elämässä eteen tulevia valintoja.
Koulussa opettajan tehtävä ei Lyhykäisen mukaan olekaan kertoa miten tulee toimia, vaan auttaa pohtimaan asioita, tuoda mukaan eri näkökulmia. Usein nuoret huomaavat itse kuinka vaikeasta asiasta on kyse. He palaavatkin monesti asiaan sitä yksin pohdittuaan. Keskustelu voi jatkua oppitunneilla useaan kertaan.
Kaarina Lyhykäinen sanoo lähettävänsä lämpimiä ajatuksia esimerkiksi vanhemmille, jotka joutuvat päättämään esimerkiksi vaikeasti vammaisen lapsen syntymästä.
– Se on varmasti yksi elämän vaikeimmista tehtävistä. Katson, että kirkko ei voi täysin tuomita tällaista ratkaisua.
Ei pappikaan. Jokaisen aikuisen ihmisen on itse tehtävä omat ratkaisunsa, vaikka niihin pyydettäessä voikin saada apua rippi-isältään.
Synti tuomitaan, mutta syntinen armahdetaan
Pastori Kimmo Kallinen muistuttaa siitä, kuinka kirkko tuomitsee raskauden keskeyttämisen, mutta tarjoaa armoaan ihmiselle, joka sen valinnan tekee tai joutuu tekemään. Synti tuomitaan mutta syntinen armahdetaan.
– Siinä on kirkkoyhteyden syvä merkitys. Kirkko kantaa syntisiä, joita me kaikki tavalla tai toisella olemme. Syntejä, virheitä ja vääriä valintoja tekee jokainen. Kirkko tarjoaa armoa ja apua myös abortin tehneelle.
Jokapäiväisessä elämässä asioita tulee jakaa yhdessä, ihmiseltä ihmiselle. Parhaimmillaan kaiken takana on jaettu, Jumalan luomistyöstä kumpuava rakkaus. Tästä muistuttavat sekä pastori Kimmo Kallinen että teologi Kaarina Lyhykäinen:
– Jumalan rakkaus on totta jokaiselle meistä. On tärkeää puhua asioista niiden omilla nimillä, vapaasti ja suoraan. Abortit eivät lopu maailmasta sillä, että ne kielletään. Hyvä seksuaalivalistus on kaiken perusta.
– Aina ei ihminen voi onnistua valinnoissaan, mutta parhaimmillamme käytämme elämämme niin kuin Jumala on nähnyt sen käytettäväksi.
Rakkaus voittaa.
Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi kesäkuussa 2022 maan yleisen aborttioikeuden. Historiallisen päätöksen vuoksi osavaltiot voivat itse määritellä lainsäädäntönsä raskaudenkeskeytykseen. Noin puolessa osavaltioista oikeus aborttiin säilyi, noin puolessa ei.
Näissä osavaltioissa abortit kiellettiin tai aborttioikeutta rajoitettiin tiukasti. Yhdysvaltain eteläosan osavaltiot kielsivät abortin täysin ja aborttiklinikat joutuivat sulkemaan ovensa heti. Yli puolet amerikkalaisista synnytysikäisistä naisista asuu osavaltioissa, joissa aborttioikeus kiellettiin tai sitä rajoitettiin voimakkaasti.
Suomessa tehtyjen aborttien määrä on vähentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 2021 Suomessa tehtiin noin 7 600 aborttia, eli 6,7 keskeytystä tuhatta hedelmällisyysikäistä (15–49-vuotiasta) naista kohti. Kymmenen vuotta aikaisemmin, vuonna 2011, aborttien kokonaismäärä oli noin 10 700. Yli 90 % aborteista tehdään sosiaalisin perustein. Suomen nykyinen aborttilainsäädäntö on vuodelta 1970. / Lähteet: THL, Yle -Uutiset.
Valamon luostari evakuoitiin suunnattamassa kiireessä – nämä aarteet ehdittiin pelastaa
Kesän mittaan monet kirkkomme jäsenet suuntaavat Valamon luostariin tai kirkkomuseo RIISAan, minne on pelastettu kallisarvoisia esineitä muun muassa vanhasta Valamosta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola, historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja | Kuva: SA-kuva, Vladimir Sokratilin, Susanna Somppi
Suomen ortodoksisen kirkon kaikki neljä luostaria, Petsamo, Valamo, Konevitsa ja Lintula, olivat välittömän uhan alla syksyllä 1939. Pohdittiin, miten ja minne Euroopassa syttynyt sota leviää. Luostarien evakuointiinkin oli syytä varautua. Niiden osalta valmistautuminen olikin parempaa kuin tavallisten kirkkojen.
Pahiten sodan jalkoihin jäi Karjalan kannaksella sijainnut Lintulan luostari. Sisaret saivat ohjeeksi ottaa mukaan muonaa viideksi päiväksi. Tämä antoi toivoa, että sen jälkeen palattaisiin takaisin. Muonan lisäksi mukaan sopi ottaa arvoesineitä sen verran, mitä kukin jaksoi kantaa. Sota pyyhkäisi luostarin yli ja tuhosi sen varsin perusteellisesti. Paluun aika kotiluostariin ei koskaan koittanut.
Pahiten sodan jalkoihin jäi Karjalan kannaksella sijainnut Lintulan luostari. Sisaret saivat ohjeeksi ottaa mukaan muonaa viideksi päiväksi. Tämä antoi toivoa, että sen jälkeen palattaisiin takaisin.
Petsamon luostarin vallanneet neuvostojoukot vangitsivat paikalla olleet veljet, mutta nämä olivat sitä ennen ehtineet nostaa arvoesineitä turvaan kirkon vintille. Siellä aarteet olivat tallella veljestön palatessa vankeudesta. Petsamohan oli ainoa Suomen ortodoksinen luostari, joka jäi talvisodan rauhanteossa Suomen puolelle. Igumeni Paisi ei palannut, vaan neuvostoviranomaiset teloittivat hänet myöhemmin.
Konevitsan luostarin varastoissa ja museossa ollut arvokkain esineistö kuljetettiin kirkollishallituksen kehotuksesta Kuopioon turvaan jo ennen sodan syttymistä. Veljestö joutui jättämään kotisaarensa talvisodan lopulla. Aseiden vaiettua saarelle saapui sotapalveluksessa ollut pappismunkki Johannes pakkaamaan kymmenen sotilaan kanssa luostariin vielä jäänyttä arvoesineistöä pois kuljetettavaksi. Saarelle jäi silti kirkollista esineistöä ja noin 8 000 kirjaa.
Syyskuussa 1942 otettu ilmakuva näyttää Valamon rakennusten talvisodan aikana kärsimiä pommitusvaurioita. Kuva: SA-kuva
Valamon veljestö turvaan
Laatokan saarilla sijainneet Valamo ja Konevitsa olivat jo rauhan aikana osaksi sotaväen käytössä. Valamoon oli lokakuun lopulla 1939 sijoitettuna etenkin rannikkotykistöä sekä noin 1 300 sotilasta. Tällä oli kahtiajakoinen vaikutus talvisodan aikana ja sen loppuselvittelyissä. Hyökkääjä kohdisti rannikkotykistön asemiin lentopommituksia, mutta toisaalta sotaväeltä heltisi evakuoinnissa kipeästi tarvittavia ajoneuvoja sekä työvoimaa. Sotilaskohteet kokivat suurimmat tuhot, vaikka monet luostarirakennuksetkin vaurioituivat pahoin.
Pahimmat iskut tuhosivat Valamoa helmikuun alkupäivinä 1940. Lähes koko 200-henkinen veljestö kuljetettiin illalla 4.helmikuuta 1940 kuorma-autojen lavalla jään yli Lahdenpohjan kauppalaan ja sieltä jatkokyydillä Kannonkoskelle Keski-Suomeen. Veljestön lähdettyä luostarin esineistön evakuointia jäi hoitamaan viisi miestä pappismunkki Paavalin johdolla.
Valamon suuresta luostariyhteisöstä oli jo joulukuun lopulla evakuoitu kaikkein arvokkain kirkollinen esineistö kuten luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin kenotafi eli muistoarkku sekä hopeiset alttaripöydät ja arvokkaimmat ikonit.
Sotaväki antaa apuaan
Aseet vaikenivat 13.maaliskuuta 1940, ja neuvostojoukot antoivat luostarin evakuoinnille armonaikaa vain seitsemän päivää. Venäläinen etujoukko saapui luostariin hieman etuajassa, mutta se käyttäytyi kuitenkin sopuisasti, ja pappismunkki Paavali ohjasi sotilaat skiittaan siksi aikaa, kunnes evakuointiin annettu armonaika olisi käytetty.
Laatokan meripuolustusta johtanut eversti Eino Järvinen antoi miehiä, autoja ja hevosia evakuointia toteuttamaan, kunhan ensin oli viety turvaan sotaväen elintarvikkeet, aseet ja muu varustus. Näihinkin kuormiin voitiin sijoittaa arvokkainta esineistöä, mikäli tilaa oli. Lopulta koko liikenevä ajokalusto oli käytettävissä luostarin evakuointiin.
Jo rauhan aikana Valamossa kilvoitellut pappismunkki Paavali eli Yrjö Olmari palveli talvisodan aikana sotilaspappina saarella samoin kuin pappismunkki Pietari eli Pauli Jouhki. Heidän panoksensa Valamon aarteiden evakuoinnissa oli merkittävä. Edellisten lisäksi evakuointia jäivät toimittamaan Sergei-laivan kapteenina toiminut munkki Irakli, pappismunkki Simforian sekä insinööri VladimirKudrjavtsev.
Pieni mutta aikaansaava joukko kätki sodan aikana kirkkotekstiilejä sekä muuta esineistöä luostarin alla oleviin mataliin holveihin. Luostarin kirjaston kirjoja kätkettiin perunasäkkeihin pakattuina.
Kallio luostarin alla kumpuili niin, että kellariholveissa oli paikoin edettävä ryömien. Happea matalassa tilassa oli niin vähän, että esineistöä ajoneuvoihin evakuointivaiheessa lastanneita sotilaita piti vaihtaa puolen tunnin välein. Päivänvaloon nostettu esineistö kuljetettiin jäätietä pitkin Lahdenpohjaan ja sieltä junalla Suolahteen odottamaan luostarin uuden sijoituspaikan ratkeamista.
Jo rauhan aikana Valamossa kilvoitellut pappismunkki Paavali eli Yrjö Olmari palveli talvisodan aikana sotilaspappina saarella samoin kuin pappismunkki Pietari eli Pauli Jouhki. Heidän panoksensa Valamon aarteiden evakuoinnissa oli merkittävä.
Valamon evakuointi toteutettiin kovan aikapaineen alla, eikä kokonaiskuva ollut oikein selvillä. Tehtiin mitä voitiin ja ehdittiin. Lopputulos oli kuitenkin lähtökohtiin nähden varsin hyvä.
Luovutetulla alueella sijainneiden tavallisten kirkkojen evakuointi sujui vaihtelevasti, mutta luostareihin verrattuna yleensä huonommin. Ilahduttavan poikkeuksen muodosti Viipurin neljän ortodoksisen kirkon esineistö, joka saatiin turvaan lähes kokonaisuudessaan. Ensisijaisesti pyrittiin mukaan ottamaan jumalanpalveluksessa tarvittava liturginen esineistö kuten ehtoolliskalustot sekä antiminssit eli alttaripöytiä peittävät liinat. Ne olivat tärkeitä siksi, että ne kätkevät sisäänsä pienen reliikin.
Valamon evakuointi toteutettiin kovan aikapaineen alla, eikä kokonaiskuva ollut oikein selvillä. Tehtiin mitä voitiin ja ehdittiin. Lopputulos oli kuitenkin lähtökohtiin nähden varsin hyvä.
Taidehistorialliset ja antikvaariset arvot olivat toissijaisia, ja niinpä ikonit eivät olleet pelastettavien esineiden kärkipäässä arvokkaimpia aarteita lukuun ottamatta. Vähäarvoisemmista ikoneista saatettiin irrottaa riisat ja kehykset ja naulata kaksi suunnilleen saman kokoista ikonia kuvapuolet vastakkain yhteen. Myös tauluista saatettiin leikata kuvakangas talteen kehysten jäädessä seinälle.
Pappismunkki Paavali onnistui pelastamaan helmikuun neljännen päivän pommituksissa Eksyneiden opastaja -ikonin poimien sen viime hetkillä talteen rippi-isänsä pappismunkki Fotin palavasta keljasta. Isä Foti ilahtui kovin hänelle tärkeän ikonin pelastumisesta ja antoi sen kiitoksena Paavalille. Ikonista tuli Paavalille hyvin läheinen, ja hän piti sitä esillä asunnossaan.
Iso kello soi hyvästiksi
Valamon esineistöä on nykyisin runsaimmin nähtävissä uudessa Valamossa Heinävedellä sekä ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn suojissa Kuopiossa. Evakuoidun esineistön purkamisen suhteen ei pidetty kiirettä. Sodan jaloista pelastettua tavaraa löytyi evakuoinnin aikaisissa pakkauksissaan varastojen kätköistä vielä 1980-luvulla.
Pappismunkki Paavali ja hänen kanssaan Valamoa evakuoimaan jääneet veljestön jäsenet jättivät hyvästit rakkaalle kotisaarelleen 18.3.1940. Pappismunkki Simforian soitti luostarin suurinta, 16,5 tonnia painavaa pyhän Andreaksen kelloa luostarin vaikenemisen merkiksi. Pieni osa veljestöä palasi saarelle jatkosodan aikana, mutta todellista luostaritoimintaa siellä ei enää voitu käynnistää. Loppusoiton kumahdukset kaiuttanut kellokin oli miehitysjoukkojen särkemä.
Teksti: Seppo Simola
Laatokan Valamosta evakuoitiin muun muassa ihmeitätekevä Jumalanäidin Valamolainen ikoni, joka on sijoitettu Valamon luostarin pääkirkon kirkkosalissa vasemmalle puolelle. Kuva: Vladimir Sokratilin
Igumenin timanttiristi ja muita Valamon aarteita
Aamun Koitto pyysi edellistä Valamon luostarin pitkäaikaista igumenia, nykyistä Haminan piispa Sergeitä listaamaan joitakin vanhasta Valamosta pelastettuja aarteita, joita säilytetään – tai joista useita pikemminkin kunnioitetaan – Valamon luostarissa Heinävedellä.
Aluksi isä esipaimen kuitenkin toteaa, että koko kirkkoamme ajatellen tärkein hengellinen aarteemme ei ole peräisin Laatokan Valamosta, vaan Konevitsasta – eli Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni. Kyseinen ikoni on Valamon luostarin pääkirkossa kirkkosalin oikealla puolella.
– Laatokan Valamosta evakuoiduista esineistä nostaisin tärkeimmäksi Jumalanäidin Valamolaisen ihmeitätekevän ikonin. Toinen merkittävä Laatokan Valamosta ja Athokselta alunperin pyhittäjä Antipa Valamolaisen tuoma ikoni on Suloisesti suuteleva Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni. Tämä ikoni on kirkkosalissa Jumalanäidin Valamolaisen ikonin vieressä analogilla.
Suloisesti suuteleva Jumalanäidin ikoni on yksi kolmesta tunnetusta ihmeitätekevästä ikonista Valamon luostarin pääkirkossa. Kuva: Susanna Somppi
Vanhin Valamosta tuotu ikoni on 1600-luvulta peräsin oleva Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni, joka saatiin aikanaan lahjaksi Novgorodista. Siihen on 1800-luvulla lahjoitettu kullattua hopeaa oleva riisa valkoemali-ikoneineen.
– Laatokan Valamossa tämä ikoni sijaitsi pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten muistoarkun eli kenotafin takana seinällä. Nykyisin kyseinen ikoni on pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten kirkon, eli niin sanotun talvikirkon seinällä.
Sen sijaan pyhittäjäisien muistoarkku on nykyisin Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa Kuopiossa. Myös kenotafi on merkittävä hengellinen aarre.
– Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkon alttarissa säilytetään niin ikään tärkeää hengellistä aarretta, joka tuodaan harvoin esille. Se on reliikkilipas, jossa on toistasataa reliikkiä ja kyseisten pyhien miniatyyri-ikonit. Reliikkilippaassa on muun muassa monien apostolien pyhäinjäännökset.
– Historiallisesti arvokas on keisari Aleksanteri ensimmäisen 1800-luvun alussa igumeni Innokentille lahjoittama timanttiristi, jonka kopio on nähtävillä luostarin museossa. Alkuperäinenkin on luostarissa, ja luostarin johtajalla on oikeus käyttää sitä suurina juhlina.
Johannes Valamolainen reliikkiarkku. Kuva: Susanna Somppi
Luostarin pääkirkossa on kullatusta pronssista valmistettu kattokruunu, joka painaa yli 840 kiloa.
– Suomen ortodoksisen kirkon arvokkain ehtoolliskalusto on moskovalaisen kauppiaan Feodor Tjumenevin vuonna 1865 Valamon luostarille lahjoittama täysin kultainen ehtoolliskalusto, joka on koristeltu emalimaalauksin, smaragdein ja rubiinein. Lahjoitukseen sisältyi myös suitsutusastia, käsiristi ja suuri evankeliumikirja, jotka kaikki ovat nähtävillä kirkkomuseo RIISAssa.
Lopuksi isä esipaimen huomauttaa, että myös pyhittynyttä ihmistä voi pitää suurena aarteena.
– Laatokan Valamosta tuli myös pyhittäjä Johannes Valamolainen, jonka reliikit lepäävät Valamon pääkirkossa pyhäinjäännösarkussa lähellä Valamon Jumalanäidin ikonia. Pyhäinjäännösarkku on tietysti yksi tärkeimpiä Uuden Valamon hengellisiä aarteita tänä päivänä.
Kainalojutun teksti: Haminan piispa Sergei ja Susanna Somppi
Kuuluisa timanttiristi on koristanut Valamon igumenien kaulaa sukupolvien ajan. 1930-luvulla Valamon munkkidiakoni Dosifein maalaama igumeni Haritonin muotokuva on kuvassa äärimmäisenä vasemmalla muiden Valamon luostarien igumenien joukossa. Äärimmäisenä oikealla on luostarin nykyistä edellisen igumeni Sergein muotokuva, jonka on maalannut moskovalainen taiteilija Aleksandra Drofina. Kuva: Aamun Koitto
Lähteitä: Elsi Takala: Evakkomunkit Heinävedellä – Uuden Valamon arkea 1940–1973 (2011) Kari Kotkavaara – Petter Martiskainen (toim.): Ikonit, ihmiset ja sota (2009) Päivi Sturm (toim.): Kaaoksesta kokoelmaksi – Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo (2008) Elina Karjalainen: Paavali – legenda jo eläessään (1973) Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi – Arkkipiispa Paavalin (1914–1988) historiallinen elämäkerta (2019)
Pääkuva ylhäällä: Munkit Non ja Irakli tutkivat miehittäjien särkemää Pyhän Andreaksen kelloa syyskuussa 1942. Tällä kellolla pappismunkki Simforian soitti 18. maaliskuuta 1940 historialliset kellonlyönnit luostarin vaikenemisen merkiksi.
Kesällä vieraillaan myös hautausmaalla – lue näppärät niksit hautakiven puhdistamiseen ja kukkien valintaan
Siinä, missä vainajia muistellaan esimerkiksi panihidan muodossa, nousee tärkeäksi osaksi myös itse haudasta huolehtiminen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Kahvilokki/Wikimedia Commons
Ortodoksiselle uskolle luonteenomainen tapa muistella jo tuonilmaisiin siirtyneitä läheisiä ilmenee usein muistelupöydälle sytytetyin kynttilöin sekä alttariin toimitettavien muistelulappujen ja -kirjojen muodossa. Myös hautaus ja siihen liittyvät tavat ovat oleellinen osa ortodoksisuutta, eivätkä ne lopu itse haudan sulkemiseen. Siinä, missä vainajia muistellaan esimerkiksi panihidan muodossa, nousee tärkeäksi osaksi myös itse haudasta huolehtiminen.
Hautapaikan keskeinen elementti on kiistatta hautamuistomerkki. Ortodoksisella hautausmaalla törmää evenkelis-luterilaista hautausmaata useammin metalliseen tai puiseen muistomerkkiin, vaikka hautakivi on suosituin muistomerkkityyppi myös idän kirkon kalmistoissa. Hautamuistomerkeillä on materiaalista riippumatta kaksi yhteistä ja valitettavan yleistä vihollista: kallistuminen ja sammal. Vastuu hautamuistomerkin asiallisesta kunnosta on hautapaikan haltijalla sekä omaisilla.
Kotikonstein sammalta vastaan
Etenkin sammalta vastaan voi taistella myös kotikonstein. Kiviseppämestari ja yrittäjä Ari Peltola kontiolahtelaisesta Kivipalvelu Peltolasta neuvoo puhdistamaan kiven pesemällä.
– Vesipesu pehmeällä harjalla – mutta kultausten kanssa pitää olla varovainen, sillä ne eivät kestä mekaanista hankausta, Peltola toteaa yleisohjeeksi kiviin liittyen.
Kultauksen herkkyys ei liene yllätys esimerkiksi ikonimaalareille: myös hautakivissä käytetään haurasta ja erittäin ohutta lehtikultaa. Peltola neuvookin jättämään kultauksen puhdistamisen hautakiven ensimmäisenä vuotena kokonaan tekemättä kiinnitysaineen totaalisen lujittumisen varmistamiseksi. Myöhemmin kultausta voi puhdistaa veden kanssa pehmeällä ja puhtaalla liinalla suurta varovaisuutta ja huolellisuutta noudattaen.
Kultauksen herkkyys ei liene yllätys esimerkiksi ikonimaalareille: myös hautakivissä käytetään haurasta ja erittäin ohutta lehtikultaa.
Erityisen likaisen kiven puhdistamiseen Peltola neuvoo käyttämään kokomessinkisin harjaksin varustettua harjaa, esimerkiksi sytytystulppaharjaa, jollaisella sammalet ja muut kasvustot irtoavat myös karkeista pinnoista kohtuullisella vaivalla. Peltola kehottaa kuitenkin kiinnittämään huomiota siihen, että harja on varmasti kokonaan messingistä.
– Halvoissa harjoissa on saatettu käyttää messingillä pinnoitettua teräslankaa, josta jää kiven pintaan ruosteläikkiä aiheuttavia rautahippuja, Peltola ohjeistaa.
Lisäksi messinkistä kovempi teräsharjas voi naarmuttaa osaa verrattain pehmeistä kivilajeista, joita tuodaan ulkomailta hautakivikäyttöönkin. Suomessa hautakivissä yleisesti käytettävän kotimaisen kiven osalta Peltola on luottavainen.
– Vaikka se saattaa olla aavistuksen kalliimpi, pienen pieni säästö ulkomaiseen kiveen voi olla kallis, jos siinä on vaikka ruostuva mineraali. Suomalaiset kivet tunnetaan ja tiedetään, miten ne käyttäytyvät suomalaisessa ilmastossa. Ulkomaisissa kivissä on joskus ollut rautamineraaleja, jotka ovat aiheuttaneet värjäytymiä kiveen, Peltola kertoo.
Ruskeita ruosteläikkiä aiheuttavien rautahippujen lisäksi myös etenkin tummien kivien pinnasta hyvin erottuva alumiini aiheuttaa usein tarvetta kiviseppämestari Peltolan kaltaisille ammattilaisille.
– Moni kivi on pilattu talvella, kun niitä on kaivettu esiin autoista yleisesti löytyvillä alumiinista valmistetuilla lumilapioilla. Etenkin karheaan kivipintaan alumiini tarttuu niin tiukasti, ettei sitä saa kotikonstein irti, vaan tarvitaan ammattilaista.
Kivelle voidaan myöntää suoruustakuu
Hautakivien toisen perusongelman eli kallistumisen korjaaminen vaatii asiantuntemusta, joten kotikonstein on vain vähän tehtävissä. Peltolan mukaan paikalliset kiviliikkeet oikovat tarvittaessa kiviä tilauksesta, mutta osa liikkeistä tarjoaa uusille hautakiville suoruustakuun.
– Tiedän, että osalla yrityksistä on uusissa kivissä suoruustakuu, eli seuraavan talven jälkeen käydään oikomassa kivet, kun painumisen ja roudan vaikutukset on nähty.
Puiset ja metalliset hautamuistomerkit vaativat muotonsa ja materiaalinsa puolesta tapauskohtaista hoitoa. Vankasta valuraudasta valmistettuja hautamuistomerkkejä, tyypillisesti ristejä, hautausmailla tarkastellessa ei ole tavatonta nähdä niissä kuolinvuotta 1800-luvulta, joten riittävän paksu rauta kestää ajan hammasta hämmästyttävän hyvin.
Vanhojen valurautaristien pintaan muodostuva ruoste onkin monen mielestä ainoa oikea pintaväri valurautaiselle muistomerkille, eikä ruostepintaa pidä lähteä puunaamaan irti heppoisin perustein. Uusissa metallisissa hautamuistomerkeissä käytetään usein erilaisia pintakäsittelyitä, joiden hoitoon kannattaa pyytää ohjeet muistomerkin toimittajalta. Oikein hoidettuna monet pintakäsittelyt kestävät vuosikymmeniä ryhdikkään näköisinä.
Vanhojen valurautaristien pintaan muodostuva ruoste onkin monen mielestä ainoa oikea pintaväri valurautaiselle muistomerkille, eikä ruostepintaa pidä lähteä puunaamaan irti heppoisin perustein.
Puisten muistomerkkien kohdalla puhtaanapito ja riittävä huolenpito korostuu lisää. Eloperäisenä materiaalina puu on altis lahoamiselle. Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta löytyy iäkkäitä puisia muistomerkkejä, jotka ovat säilyneet ryhdikkäinä vuosikymmeniä riittävän hoidon ja huolenpidon avulla. Puu tarvitsee kuitenkin apua pohjolan ankaraa ilmastoa ja säätä vastaan, ja sitä tarjoavat puunsuoja-aineet. Perinteisin puunsuoja-aine on myös hautausmaamiljööseen usein sopiva terva, mutta oikea suoja-aine kannattaa tarkistaa muistomerkin toimittajalta.
Valitse kukat kasvuympäristön mukaan
Hautamuistomerkin huoltamisen lisäksi haudan hoitoon kuuluvat kiinteästi myös kukat ja muut istutukset. Olosuhteet otettava tarkasti huomioon etenkin, jos haluaa haudalle kukkaloistoa. Hautausmaat eivät ole veljiä keskenään, ja erityisesti suurten hautausmaiden sisälläkin on eroja eri kasvuympäristöjen välillä. Erilaiset kasvuympäristöt vaikuttavat oleellisesti siihen, millaiset kasvit haudalle soveltuvat.
Varsinkin kokemattoman viherpeukalon kannattaa aloittaa istutusten teko huolellisella suunnittelulla ennen kukkaostoksille lähtöä. Oleellisia tietoja ovat hautapaikan varjoisuusaste ja maaperän laatu. Myös tavoiteltu hoitoväli ja kasteluveden saatavuus vaikuttavat oleellisesti siihen, millaisia kasveja haudalle kannattaa valita.
Istutuksiin voi valita joko monivuotisia kasveja tai kesäkukkia. Monivuotiset kasvit ovat erinomainen valinta esimerkiksi silloin kun haudalle pääsee vierailemaan vain harvakseltaan tai jos hoidettavia paikkoja on monia. Kesäkukat puolestaan tarjoavat upeaa kukkaloistoa, mutta toisaalta vaativat enemmän hoitoa ja kastelua.
Oleellisia tietoja ovat hautapaikan varjoisuusaste ja maaperän laatu. Myös tavoiteltu hoitoväli ja kasteluveden saatavuus vaikuttavat oleellisesti siihen, millaisia kasveja haudalle kannattaa valita.
Suomessa hautausmaat on perinteisesti perustettu hautojen kaivamisen kannalta edullisille hiekkakankaille, jos sellainen vain on löytynyt sopivan etäisyyden päästä. Hyvin vettä läpäisevä hiekkamaa asettaa istutuksille oman haasteensa, sillä se kuivuu nopeasti. Suuret puut tarvitsevat paljon vettä, mikä voi yllättää haudanhoitajan. Kuivuutta vastaan kamppailuun löytyy kuitenkin keinonsa. Hyvin läpäisevää istutusalustaa voi parantaa esimerkiksi lisäämällä istutuskohtaan multaa, jota on terästetty vettä sitovalla biohiilellä. Puutarhaliikkeistä löytyy myös erilaisia maahan upotettavia istutusaltaita, joissa osassa on myös altakasteluominaisuus ja vesisäiliö hoitoa helpottamaan.
Puut paitsi käyttävät kasvuympäristönsä vettä, myös vaikuttavat kasvupaikkoihin varjostamalla. Puustoisuuden määrä vaihteleekin hautausmaiden välillä paljon. Monelle ortodoksille tuttu Valamon luostarin hautausmaa Heinävedellä on valon määrällä mitattuna aivan erilainen kasvupaikka kuin vaikkapa Joensuun ortodoksisen hautausmaan nurmikenttäalueet. Mikäli oma silmä ei ole harjaantunut tunnistamaan hautausmaan kasvuolosuhteita, voi kääntyä hautausmaasta huolehtivan seurankunnan puoleen ja kysyä neuvoa.
Klassisia hautausmaalle soveltuvia kesäkukkia on lukuisia. Ne ovatkin vähemmän haudanhoitoon vihkiytyneelle ja aloittelevalle viherpeukalolle oivallisia valintoja, sillä ne eivät ole saavuttaneet turhaan klassikkoasemaansa, vaan niiden soveltuvuutta on koeteltu pitkään ja laajalti. Klassikkokasvit toimivatkin hyvänä inspiraationlähteenä suunnittelutyölle. Niille löytyy myös paljon hoito-ohjeita niin puutarha-alan kirjallisuudesta, internetistä kuin palvelevista alan liikkeistäkin.
Ruusubegonia koristaa usein hautoja, eikä suotta, sillä onhan kukka testattu vuosien saatossa laajalti ympäri Suomea. Kasvupaikkansa suhteen se ei ole kovinkaan vaatelias ja sietää monenlaisia olosuhteita. Tosin voimakas auringonpaiste saattaa haalistaa kukkia hieman.
Tarhapetunia viihtyy aurinkoisella paikalla, ja valikoimissa olevia värejä on reilusti. Kaunis kukinta tuo kuitenkin mukanaan sekä veden että ravinteiden tarpeen. Tätä kesäkukkaa saakin kastella usein, ja kasteluveden mukana on hyvä tarjoilla riittävästi lannoitteita.
Verenpisara on toimiva valinta varjoisamman hautapaikan kaunistajaksi. Lajikkeita on runsaasti, ja kukinta on kaunista myös syksyllä. Hoito noudattelee muiden kesäkukkien linjaa, eli verenpisarakin vaatii riittävää kastelua ja lannoittamista kukinnan varmistamiseksi.
Kirjokuunlilja luetaan perennojen joukkoon ja on oiva valinta silloin, kun haudalle päästään hoitotoimenpiteisiin harvemmin. Kirjokuunlilja kasvaa kohtuullisen matalana, eikä näin ollen peitä hautakiveä samalla tavalla kuin osa korkeammaksi kasvavista kuunliljoista. Kirjokuunlilja pitää hieman happamasta kasvualustasta.
Taponlehti omaa pitkät perinteet niin hautausmailla kuin puutarhoissakin. Monivuotinen, perennoihin kuuluva taponlehti on varjoisten kasvupaikkojen kasvi. Taponlehden tarjoama peittävyys tuo oman vivahteensa istutuksen ulkonäköön, etenkin nurmikenttien ulkopuolella. Maarönsyjen kautta leviävää kasvia on kuitenkin syytä pitää hieman silmällä, ettei se lähde leviämään halutun alueen ulkopuolelle. Tässä tosin auttaa taponlehden hidaskasvuisuus.
Innokkaan viherpeukalon on kuitenkin syytä muistaa myös tarkistaa kulloisenkin hautausmaan ohjesääntö, jonka puitteissa hautapaikan istutuksia voi suunnitella ja tehdä kasvivalintoja. Ohjeita ja vinkkejä hautausmaille saa kysymällä sitä ylläpitävästä seurakunnasta.
Heinäkuu mahdollistaa suosittuna lomanviettoajankohtana haudanhoitoreissun myös hieman etäämmällekin paikkakunnalle. Koulujen lomakausi sallii myös perhepiirin nuorempien osallistumisen työhön. Maailman vahvoilla ortodoksialueilla suvun ja omien juurien tuntemusta on perinteisesti arvostettu korkealle. Eräs oiva tapa siirtää tätä perinnettä esimerkiksi isovanhemmilta nuoremmille polville on ottaa heidät mukaan haudanhoitohommiin. Etenkin hautakivien pesu helteisenä kesäpäivänä on yllättävän hauskaa puuhaa myös vähän vanhemmallekin. Samalla voi muistella jo tuonilmaisiin siirtyneitä läheisiä – ja samalla vähän kaukaisempien sukulaisten ja läheisten hautapaikat pysyvät muistissa.
Kirjoittaja on joensuulainen ortodoksisen teologian opiskelija, joka ratkaisi kukkienhoito-ongelman tekemällä ne pellistä.
Kirkkomme aarteet -sarja esittelee tällä kertaa sametilla päällystetyn evankeliumikirjan, jonka läpi kulkeva venäjänkielinen omistuskirjoitus kertoo näin: ”Tämä pyhä evankeliumi on edesmenneen Jekaterina Antonovnan kirja”. Lause johdattaa eurooppalaisen aatelisperheen traagiseen kohtaloon.
Konevitsan luostarin kirjastoa ei onnistuttu pelastamaan kokonaisuudessaan sodan jaloista, mutta jonkun verran kirjoja kuitenkin säilyi. RIISAn harvinaiskirjojen kokoelma sisältää 17 kirjaa ja käsikirjoitusta, jotka ovat peräisin Konevitsan luostarista. Joukossa on evankeliumi, jonka painostiedot kertovat, että ”Keisarinna Anna Ioannovnan käskystä, pyhimmän hallitsevan synodin siunauksella painetaan tämä kirja Pyhä evankeliumi pyhässä Kiovan luolaluostarissa, joka on suoraan synodin hallinnon alainen, Romanin ollessa luostarin arkkimandriittana. Vuonna 7241 maailman luomisesta, vuonna 1733 Kristuksen syntymästä, yhdennentoista indiktion aikana, heinäkuussa”.
Sametilla päällystetty ja messinkilukkoinen evankeliumi on kuulunut korkeasukuiselle henkilölle, mistä kertoo kirjaa läpi kulkeva venäjänkielinen omistuskirjoitus: ”Tämä pyhä evankeliumi on edesmenneen prinsessa Jekaterina Antonovnan kirja”. Lause johdattaa yhden eurooppalaisen aatelisperheen kauheaan kohtaloon.
Herttuaperhe karkotettiin
Katariina Antonovna of Brunswick-Lüneburg (1741, Pietari – 1807, Tanska) oli herttua Anton Ulrich Prinz von Braunschweig-Wolfenbüttelin ja herttuatar Anna Leopoldovnan (os. Mecklenburg-Schwerin) vanhin tytär.
Katariinan kahden kuukauden ikäisestä veljestä tuli Venäjän keisari Iivana VI vuosina 1740–1741, ja heidän äitinsä Anna Leopoldovna julistettiin sijaishallitsijaksi. Kun Pietari Suuren tytär Elisabet järjesti v. 1741 palatsivallankaappauksen ja julisti itsensä keisarinnaksi, Katariinan perhe karkotettiin Arkangelin Holmogoryyn. Pikku Iivanaa pidettiin vangittuna Pähkinäsaaren linnassa, missä hän menetti järkensä ja eli 23 vuotta päivänvaloa näkemättä, kunnes hänet surmattiin vuonna 1764 keisarinnan käskystä.
Vuonna 1780 keisarinna Katariina II vapautti Katariina Antonovnan sisaruksineen ja lähetti heidät Tanskaan kuningatar Juliana Marian luo. Venäjän hallitus maksoi perheen elatuksesta. Tanskaan lähetettiin vuonna 1802 pietarilaisen Aleksanteri Nevskin lavran pappismunkki Feofan. Hän oli Katariina Antonovnan perheen palveluksessa ja teki myös lähetystyötä 1804 saakka, minkä jälkeen jatkoi Pietarissa lavran akatemian vararehtorina.
Voidaan olettaa, että evankeliumi päättyi Konevitsan luostariin Feofanin kautta. Konevitsan luostarissa oli toinenkin Katariina Antonovnan kirja, hänen omakätisesti kopioimansa käsikirjoitus Otteita Synaksarionista*, josta kerrotaan vuonna 1869 julkaistussa Konevitsan luostarin historiassa. Siinä oli merkitty, että prinsessa kirjoitti käsikirjoitusta Tanskassa Horsens-nimisessä kaupungissa ”ollessaan vanha, noin 70-vuotias”. Käsikirjoituksen nykyistä paikkaa emme tiedä.
Aikalaisten kertomuksista tiedetään, että prinsessa oli hurskas ihminen ja halusi tulla nunnaksi. Vuonna 1803 hän jopa kirjoitti keisari Aleksanteri I:lle pyytäen lupaa palata Venäjälle, mutta hän ei saanut pyyntöönsä vastausta.
Katariina Antonovnan alttarievankeliumin on kuvittanut merkittävä ukrainalainen taiteilija Averkii Kozachkovskii. Kuva: Ilona Pelgonen
Kiovan luostarin perintöä
Katariina Antonovnan kirja on alttarievankeliumi, jossa on Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien tekstit kirkkoslaavin kielellä. Kuhunkin evankeliumitekstiin on liitetty evankelistan elämäkerta, sisällysluettelo ja esipuhe sekä piirros evankelistasta. Evankeliumitekstin jälkeen on kirkkovuoden kalenteri, jossa luetellaan kuukausittain päivittäiset evankeliumitekstit.
Kirjan kuvittaja on merkittävä ukrainalainen taiteilija Averkii Kozachkovskii, joka teki grafiikanvedoksia Kiovan luolaluostarin painotalon kirjoille vuosina 1721–1787. Taiteilija on signeerannut gravyyrit slaavin tai latinan kielillä. Kozachkovskii hallitsi mezzotinto (Avaa uuden sivuston)-syväpainomenetelmän. Se oli keksitty Saksassa 1600-luvulla, mutta oli vielä harvinainen Ukrainan ja Venäjän alueilla 1700-luvun ensimmäisessä puoliskossa. Tämän kirjan evankelistojen kuvia pidetään hänen parhaimpina teoksinaan.
Kiovan luolaluostarissa painetut kirjat ovat hyvin arvokkaita, sillä luostarin tulipalot vuosina 1772 ja 1849 tuhosivat luostarin kirjaston. Myöskin vuonna 1917 vallankumouksen jälkeen moni kirja tuhottiin. RIISAn harvinaisten kirjojen kokoelma sisältää 24 kirjaa, jotka on painettu Kiovassa. Näistä vanhin on papin käsikirja vuodelta 1620.
* Synaksarion sisältää kullekin vuoden päivälle pyhän/pyhien elämäkerran, joka/jotka liturgisen järjestyksen mukaan luetaan kunkin päivän aamupalveluksessa.
Kuuntele
