Kuuntele
Filoksenia ry:n hallitus valitsi yhdistyksen uudeksi pääsihteeriksi Martta Pietarisen, joka aloitti uudessa tehtävässään huhtikuun alussa. Pietarinen toimii Kotimajoitusverkoston tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, ja hänellä on vankka työkokemus turvapaikanhakijoiden, vähemmistöryhmien sekä yhdenvertaisuuden kysymysten parissa työskentelystä Suomessa ja kansainvälisesti. Kotimajoittajien vapaaehtoistyön merkitys on korostunut jälleen Ukrainan sodan pakolaisten myötä.
– Taustani monikulttuurisessa todellisuudessa elämisestä ja ihmisoikeuskysymyksistä antavat minulle vankan pohjan lähteä nostattamaan uskontodialogia erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten välillä. Toivon, että ortodoksit voisivat katsoa itseään kirkkaammin, joskin reflektoiden. Haluan tukea ihmisiä löytämään työkaluja, joilla tarkastella toimintaamme yhdenvertaisuuden ja intersektionaalisuuden (Avaa uuden sivuston) valossa. Muun muassa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ortodoksit on jätetty erittäin yksin Suomen ortodoksisessa kirkossa, Pietarinen sanoo.
Hän ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi alkaa luetella konkreettisia esimerkkejä, vaan lähestyy asiaa mieluummin kohtaamisen näkökulmasta.
– Ilman, että asiasta tarvitsee tehdä teologista kysymystä, meidän on tärkeä miettiä kohtaamisen merkitystä ja sitä, olemmeko valmiita kohtaamaan kaikki ortodoksit vai vain ne, jotka täyttävät tietyt normit. Osaako kirkko kohdata vain naimissa olevia heteropariskuntia, vai kohtaammeko yhtä hyvin ortodoksisia sateenkaariperheitä? Kysyisin, mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Hän rakasti hyvin erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä ja vietti aikaa heidän kanssaan.
Ukrainan sota heijastuu toimintaan
Erilaisuuden kohtaamisesta on hyvänä esimerkkinä Filoksenia ry:n ydintoimintaan kuuluva kansainvälisen kohtaamispaikka Trapesa. Sen tarjoamaa erityisosaamista ovat vertaistukiryhmät ja monikielinen psykososiaalinen ja psykoedukatiivinen yksilöllinen keskusteluapu. Näin ollen apua voidaan tarjota esimerkiksi maahanmuuton sopeutumishaasteissa, elämän vaikeuksien aiheuttamissa ahdistuksissa ja kriisitilanteissa.
– Trapesan ovet ovat auki kaikille ja näin tulee olla jatkossakin. Koronan jälkeen Trapesa on kohtaamispaikkana taas uuden edessä ja uskon, että sitä rakentamista tehdään yhdessä yhteisönä.
Ukrainan tilanne heijastuu myös Trapesan toimintaan. Vapaaehtoistyön ja järjestöjen merkitys on korostunut, koska viranomaisten toiminta on monin paikoin ylikuormittunutta.
– Viranomaisten toiminta perustuu siihen, minkälainen poliittinen tahtotila milloinkin on. Yhdistykset, vapaaehtoiset ja aktivistit taas toimivat, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Ukrainan tilanne herättää paljon tunteita, ja on hienoa nähdä, että ihmiset haluavat auttaa.
Kuitenkin Pietarinen suosittelee myös tarkastelemaan omaa auttamishalua hiukan lähemmin.
– Itse kukin voi kysyä, mikä on minun tapani auttaa ihmisiä. Miksi haluan auttaa – ja mikä olisi sellainen tapa, joka ei kuormita minua ja perhettäni liikaa? Yleensä omia lahjoja voi hyödyntää myös heikommassa asemassa olevien auttamisessa. Jokaisen ei tarvitse ruveta kotimajoittajaksi tai lähteä Puolaan, vaan omaa osaamista, kuten esimerkiksi kielitaitoa, voi tarjota tulkkaamiseen – tai tukea sotaa paenneita oman ammattiryhmän edustajia Suomessa.
Ukrainan sota näkyy myös Trapesan asiakkaiden tarpeissa.
– Trapesan yhteisö on moninainen, ja monet kokevat Trapesan toiseksi kodikseen, mikä on ollut ihana nähdä. Trapesa on kohtaamispaikka, joillekin hengähdyspaikka tai turvasatama. Jotkut tulevat hakemaan apua, ja monet espoolaiset osaavat pyytää tilaa myös erilaiseen kulttuuritoimintaan. Myös monet opiskelijat hyödyntävät Trapesan monikulttuurista ja moninaista kohtaamispintaa opiskelujensa eri vaiheissa. Toki nyt Ukrainan tilanne näkyy kasvaneena tuen tarpeena, erityisesti psykososiaalisen tuen tarpeena, johon Mielen portti -hanke pystyy vastaamaan.
Uskonto on yhä tulenarka aihe
Pietarinen kokee, että uskonto on edelleen vaikea keskustelunaihe Suomessa. Näin siitä huolimatta, että se on monille – erityisesti vähemmistöille – tärkeä osa identiteettiä.
– Toivon, että tulevat sukupolvet saavat olla oma itsensä ilman pelkoa tai painostusta. Lisäksi toivon, että moninaisuus myös uskonnon kautta ymmärrettäisiin paremmin. Suomalainen politiikka tarkastelee kristinuskoa luterilaisten linssien läpi. Tästä syystä ortodoksien tulee sanoittaa itseään paremmin ja selkeämmin, eikä naamioitua luterilaisen kulttuurin viittaan. Moninaisuus ei tarkoita vain toiselta puolelta maailmaa tulevien hyväksymistä, vaan myös oman kulttuurin moninaisuuden anteeksipyytelemätöntä todeksi elämistä.
”Luterilaisten linssien läpi katselemisesta” Pietarinen mainitsee esimerkkinä, että ortodoksisuutta tarkastellaan ja siihen otetaan kantaa tuntematta kirkkomme perusasioita, kuten esimerkiksi sitä, että Suomen ortodoksinen kirkko ei voi Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen kuuluvana tehdä kaikkia päätöksiä itsenäisesti.
– Usein sattuu myös, että kaikki ortodoksit niputetaan yhteen, eikä hahmoteta esimerkiksi Ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin eroja. Usein ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten kulttuurillisesti luterilainen hän onkaan – ja miten hän tarkastelee asioita luterilaisesta näkökulmasta. Hän saattaa mieltää olevansa ”neutraali”. Luterilaisuus niin sisäänrakennettu suomalaiseen yhteiskuntaan.
– Ymmärrän, että tietyistä perinteisen luterilaisista rakenteista pyristellään eroon esimerkiksi koululaitoksessa, mutta kun isoa rakennetta lähdetään muuttamaan ilman tarkempaa rakenteellista tarkastelua, niin vähemmistöuskonnot ja -kirkot ovat taas ne, jotka kärsivät muutoksesta eniten. Ensimmäinen terve askel keskusteluun on ymmärtää, ettei uskontodialogi yhteiskunnallisessa kontekstissa lähde väittelystä siitä, kuka uskoo mihinkin. Se on turha keskustelu. Kyse on toisen tinkimättömästä kunnioituksesta ja halusta kohdata, eikä siitä, että lähtee analysoimaan toisten uskontoa. Tässä suomalaisilla on vielä työstämistä – erityisesti poliitikoilla.
– Yhteiskuntarauhaa ei rakenneta niin, että poliitikot miettivät eri some-alustoilla, miten vähemmistökirkot ja -uskonnot ovat typeriä. Koen, että uskontodialogi on tärkeä yleissivistävä osa rauhan rakentamisessa. Uskonnot eivät häviä tästä yhteiskunnasta vihaamalla, mutta sillä saadaan aikaan lisää vihaa. Haluan uskoa, ettei se olisi kenenkään päämäärä. Yhteisöllinen kohtaaminen voi avata näitäkin solmuja.
