Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisesta työstä vastaava pappi ja kirjailija Johannes Lahtela on laatinut arkkipiispa Leon siunauksella Suomen ortodoksiselle kirkolle ensimmäisen addiktio-ohjeistuksen.

Ohjeistuksen tavoitteena on auttaa hengellisen työn tekijöitä, erityisesti pappeja, kohtaamaan ja tunnistamaan erilaiset riippuvuudet, ja ohjaamaan addiktoituneet henkilöt oikean avun piiriin. Tarvittaessa myös seurakuntalaiset voivat tutustua ohjeistukseen ja hakeutua avun piiriin. Ohjeistuksessa on tunnistamisen avuksi kuvaus addiktioista sekä kymmenen kysymystä riippuvuussairauden tunnistamiseksi.

– Erilaiset riippuvuussairaudet, addiktiot, ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä räjähdysmäisesti. Alkoholismi on yleisin riippuvuussairaus Suomessa, mutta muun muassa myös peli-, huume- ja seksiaddiktiot näkyvät arjessamme, isä Johannes sanoo.

Riippuvuussairauteen voi liittyä paljon häpeää ja salailua. Isä Johannes kertoo olevansa itsekin addikti, alkoholisti, ja myös tämän vuoksi hänen on helppoa samaistua ja tukea toisia riippuvuussairauksista kärsiviä.

Addiktit tarvitsevat toisia addikteja toipuakseen. Toipumisprosessi on elämänmittainen hengellinen matka. Addikti ei koskaan parane riippuvuussairaudestaan, ja hän tarvitsee säännöllistä hoitoa koko loppuelämänsä ajan. Käymällä säännöllisesti vertaistuki-ryhmissä ja noudattamalla 12 askeleen hengellistä toipumisohjelmaa ihminen pystyy pidättäytymään riippuvuudestaan – ”yhden päivän kerrallaan”, korostaa isä Johannes ja kiteyttää:

– Addiktille hengellisyys on elämän ja kuoleman kysymys.

Isä Johannes on käsitellyt addiktiota myös esikoiskirjassaan Samuli – pimeydestä valoon. Sen kantava teema on alkoholismi, jota sekä isä Johannes että hänen ystävänsä Samuli Edelmann sairastavat. Heitä yhdistää moni muukin asia: lapsuus taiteilijaperheessä, näyttelijäopinnot ja -ura sekä ortodoksisuus. Molemmat miehet löysivät ortodoksisen kirkon, kun raitistuminen oli alkanut. Toisiinsa he tutustuivat vertaistukiryhmässä.

– Pitkäaikaistutkimusten mukaan lopputulokset ovat parempia sellaisissa alkoholistien vertaistukiryhmissä, joissa ihminen kohtaa jonkin korkeamman voiman. Toki Jumalasta puhuminen herättää myös vastustusta, eivätkä kaikki raitistuneet alkoholistit löydä mitään korkeampaa voimaa elämäänsä. Sairautensa myöntäneistä alkoholisteista valitettavasti vain muutama prosentti pääsee kiinni pysyvään raittiuteen, mutta jokaisen tällaisen ihmisen puolesta täytyy olla iloinen, olipa hän löytänyt Jumalansa tai ei, isä Johannes miettii.

Myös hengellinen sairaus

Omakohtaisten kokemustensa vuoksi isä Johanneksella onkin pappina erityisen paljon jaettavaa ja annettavaa aiheesta. Vuonna 2016 valmistunut käytännöllisen teologian gradukin käsitteli alkoholismia hengellisenä sairautena.

– En ole ortodoksisen kirkon pappi siksi, että minulla olisi siihen jotenkin erittäin hyvät ominaisuudet, vaan juuri päinvastoin. Olen synnin ammattilainen, jolla on runsaasti kokemusta virheiden tekemisestä, himoista ja niistä vapautumisesta. Me ihmiset olemme veljiä ja sisaria virheissämme, kaikki yhtä keskeneräisiä. Koen elämäntehtäväkseni tehdä tämän keskeneräisyyden näkyväksi myös omassa työssäni.

Omien vajavaisuuksien myöntäminen on Lahtelan mukaan vapauttavaa, sillä silloin pätemisen tarve katoaa ja tilalle astuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta. Helppoa omien heikkouksen myöntäminen ei silti ole. Tähän liittyy myös nykyisen keskustelukulttuurin kärjistyminen, mikä harmittaa Lahtelaa. Huomio kiinnittyy monessa asiassa epäolennaisiin yksityiskohtiin.

– Monesti tärkeintä tuntuu olevan se, että on oikeassa – mieluiten vielä niin, että myös muut huomaavat sen. Asianhan pitäisi olla täysin päinvastoin, ja moni konflikti ratkeaisi helpommin, kun osaisimme myöntää keskeneräisyytemme. Tätä harjoittelen itsekin joka päivä. Kyllä minun on riitatilanteissa vaikea myöntää olevani väärässä.

Isä Johannes aloitti 1.12. viime vuonna Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn pappina. Hänestä on upeaa, ettei papin työssä tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan kaikki tärkeä löytyy Kirkon traditioista ja pyhien kirjoituksista.

– Niissähän riittää opiskeltavaa koko loppuelämäksi. Hengellinen traditio tuo myös turvallisuuden tunteen: ei tarvitse pärjätä yksin. Samaa turvaa tuo säännöllinen jumalanpalveluselämä, jossa yhteisö kannattelee yksilöä.

Haasteena on kuitenkin se, miten saada Kirkon ydinsanoma lähemmäs tämän päivän ihmisiä. Lahtelan vastaus ongelmaan on kokemuksellisuus, josta esikoiskirja on hyvä esimerkki. Pöytälaatikkoon kertyi myös tekstejä Athokselle tehdyistä pyhiinvaellusmatkoista, ja vastikään ilmestyi yhdessä Annina Holmbergin kanssa koottu Pää pilvissä, kiviä kengissä -kirja.

Isä Johanneksen esikoiskirja on vahvasti kokemuksellinen kuvatessaan alkoholistin ajatusmaailmaa. Lahtela korostaa, ettei tarkoitus ole yleistää kaikkien alkoholistien ajattelevan juuri näin tai kokevan kuvatunlaisia asioita.

– Ei ole olemassa yhtä tiettyä alkoholistia. Alkoholismilla on monta ilmenemismuotoa, ja sairautta yhtä monenlaista kuin sen sairastajaakin. Kirja on auttanut monia sanoittamaan vaikeasti nimettäviä tunteita, ja olen todella iloinen tällaisesta palautteesta, jota lukijoilta on tullut. Alkoholismihan on sairaus, joka koskettaa mitä suurimmassa määrin myös sairaan lähipiiriä.

Lahjat Jumalan käyttöön

Raitistumisen lisäksi isä Johannekselle läheinen teema on kilvoittelu, josta hän puhuu mielellään. Hänen puheissaan vertautuvat raittiin alkoholistin ja toisaalta myös ortodoksisen elämäntavan vaatimat uhraukset. Kummassakin tärkeää on jostain luopuminen ja oman halun hillitseminen.

– Kilvoittelu vaatii päivittäistä treeniä, eikä siinä tulla koskaan valmiiksi. Ihmisen on uudistettava hengellinen kuntonsa joka päivä – eilisen treenillä ei tee seuraavana päivänä mitään. Siksi päivittäinen rukouselämä on niin tärkeää.

On myös kummallisen paljon helpompaa havaita puutteet läheisen ihmisen kilvoittelussa kuin omassaan. Jokaisen tulisi kuitenkin kilvoitella voimiensa mukaan, vaikkapa toisen ihmisen palvelemisessa. Isä Johannes ottaa oman parisuhteensa tästä esimerkiksi.

– Olen ollut vaimoni kanssa yhdessä nyt 18 vuotta, ja suhteen alkuaikoina tuli ajateltua enemmän sitä, mitä minä tästä hyödyn ja mitä minä saan. Nykyään pyrin keskittymään siihen, mitä annettavaa minulla on puolisolleni, ja miten voisin palvella häntä.

Isä Johannes haluaa kuitenkin varoa liiallista innokkuutta omien kokemustensa julistamisesta toisille, sillä ortodoksisen kirkon perusluonne on pikemmin ylistävä kuin käännyttävä.

– Jokaisen on löydettävä oma hengellinen polkunsa ja oma tapansa palvella Jumalaa ja kanssaihmisiä. Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa tapaa.

Pääkuva ylhäällä: Isä Johannes Lahtela pitää Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa viikoittaista addiktiopäivystystä (Avaa uuden sivuston).

Juttu on julkaistu aiemmin Aamun Koiton printtilehdessä syksyllä 2021. Nyt se päivitettiin ja julkaistaan myös verkossa isä Johanneksen laatiman kirkkomme ensimmäisen addiktio-ohjeistuksen myötä.

Joensuussa järjestettiin huhtikuun lopulla kaksipäiväinen pastoraaliteologian työpaja, jota veti kreikkalainen pappi, professori ja psykiatri Vasileios Thermos. Työpajassa käsiteltiin psykologian ja teologian yhteyttä sielunhoidossa. Toisena pääteemana oli sielunhoidollinen näkökulma seksuaalisuuteen ja sukupuoli-identiteettiin.

Työpajaa johtanut isä Vasileios Thermos on kansainvälisesti tunnettu psykiatri ja teologi. Hän työskentelee Ateenassa sekä pastoraalisen huolenpidon apulaisprofessorina että nuorisopsykiatrina. Viime vuosina Thermos on keskittynyt seksuaalisuuden monimuotoisuuden kysymyksiin ja haasteisiin ortodoksisessa kirkossa. 

Thermosin tutkimuksellinen lähtökohta on silloittaa psykologiaa ja teologiaa, jotka usein nähdään toisistaan irrallisina ja jopa vastakkaisina. Teologian kannalta vastakkainasettelu on Thermosin mukaan tarpeeton ja haitallinen, mutta ymmärrettävä: ortodoksinen kirkko ei vielä ole käsitellyt suhdettaan valistuksenjälkeiseen aikaan ja sen myötä tapahtuneeseen tieteenalojen eriytymiseen.

Thermosin ajattelun ytimessä on käsitys ihmisestä kokonaisuutena. Psyykkisten ja sielullisten prosessien lähteenä on yksi ja sama ihmisyys. Ihmisen henkisten ja hengellisten prosessien, toimintojen ja tarpeiden tulkitsemisessa tarvitaankin sekä psykologiaa että teologiaa.

– Ei ole olemassa erityisiä uskonnollisia ajatuksia, tunteita ja mielihaluja. Kyse on tavallisten psyykkisten toimintojen valjastamisesta uskonnollisten tavoitteiden palvelukseen, Thermos toteaa.

Äärimmäisyyksiä tulee välttää

Psykologian ja teologian vuoropuhelussa on vältettävä ajautumista äärimmäisyyksiin. Thermos näkee yhtäältä vaarana sen, että teologia rajoitetaan psykologian totunnaisiin rajoihin. Jos sielunhoito menettää teologisen ominaislaatunsa, siitä tulee vain yksi psykologisen ohjauksen muodoista. Thermosin mukaan teologian on pidettävä esillä ihmisen päämääränä olevaa Taivaan valtakuntaa. Toisaalta teologian on varottava fundamentalismia. Teologia ei hengellisyyteen vetoamalla saa sulkeutua todellisuudelta ja ihmisten psyykkisiltä realiteeteilta.

Thermosin mukaan pappien olisi työssään tärkeää tuntea ihmisen psyykkistä rakennetta ja psyykkisiä prosesseja. Erityisen tähdellistä tämä on mielenterveyden ongelmien tunnistamisessa, jotta papit voisivat auttaa seurakuntalaisia oikeanlaisen avun piiriin.

– Psyykkiset häiriöt heijastuvat monin tavoin sielullisen ja hengellisen toiminnan alueelle yksittäisten ihmisten tilanteissa ja laajemminkin seurakuntayhteisössä.

Kreikan kirkossa papistolle järjestetään koulutusta psyykkisten häiriöitten tunnistamisessa.

Raamatun teksteihin ja kirkkoisien kirjoituksiin sisältyy myös syvää psykologista ymmärrystä. Muinaisten tekstien psykologisen sisällön tulkinnan tekee Thermosin mukaan erityisen vaikeaksi se, että ne eivät edusta modernin ihmisen esitystapaa. Raamattu ja isät eivät edusta systematisoitua ajattelua, ja siksi niiden on vaikea kommunikoida nykytieteiden kanssa.

Thermos muistuttaa, että Raamatun kirjoittajat ja kirkkoisät olivat kytköksissä esimodernin maailman kulttuuriin. Tapa, jolla he lähestyivät seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta ei vastaa oman aikamme vallitsevaa ymmärrystä. Esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskien Raamatun ja kirkkoisien käsitykset eivät useinkaan ole käyttökelpoisia. Thermos painottaa, että seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kysymyksissä teologian on keskusteltava etenkin lääketieteen ja psykologian kanssa.

Itä-Suomen yliopistolla järjestetty työpaja toteutettiin Itä-Suomen yliopiston teologian osaston ja ortodoksisten pappien liiton yhteistyönä. Työpajaan osallistui noin 30 teologian opiskelijaa ja ortodoksisen kirkon papiston jäsentä.

Ortodoksisten pappien liitto on myöhemmin tänä vuonna julkaisemassa suomennoksen Vasileios Thermosin kirjasta Sexual Orientation and Gender Identity (2019).

– Jumalalle kiitos, että saamme asua Suomessa, sanoo Milka Balčin.

Aiemmin perhe asui Kroatiassa, mutta he muuttivat Serbiaan Jugoslavian hajoamissodan alettua 1991.

– Olimme pakolaisia omassa maassamme, Balčin sanoo.

Perheelle tarjoutui YK:n pakolaisavun kautta mahdollisuus lähteä pakolaiseksi joko Yhdysvaltoihin, Australiaan, Alankomaihin tai Suomeen.

– En ollut koskaan käynyt Suomessa. Tiesin vain, että se on osa Pohjoismaita, pääkaupunki on Helsinki, siellä on paljon metsiä ja järviä.

Milka Balčin alkoi lukea Suomesta ja yksi asia varmisti tulon.

– Kun ymmärsin, että ortodoksikirkko oli toinen kansankirkoista, valinta oli helppo.

Mies vangittiin sodan aikana

Sota oli tuonut kirkon lähelle perhettä.

– Muistan käyneeni kirkossa isoäitini kanssa, kun isäni kuoli. Toinen kerta oli ennen sodan alkua, kun kävimme lasten kanssa kirkossa Pyhän Nikolaoksen juhlassa. Muuten kirkko ei ollut aiemmin osa elämäämme.

Milkan mies, Slobodan, joutui sodan aikana vangituksi. Kolmeen viikkoon perhe ei kuullut hänestä mitään. Lopulta hän oli vankina 14 kuukautta. Vankeuden aikana Milka alkoi käydä kirkossa, rukoili miehensä puolesta. Milka lähti myös poikansa Nemanjan kanssa käymään läheisessä Pyhän Johannes Kastajan luostarissa.

– Se oli Jumalan johdatusta, käänteentekevä tapahtuma elämässämme.

Silloin äiti ja poika tapasivat ensimmäisen kerran rippi-isänsä, igumeni Iljan. Milka kuvaa häntä rakastavaksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.

– Hänen avullaan löysimme tien kohti Jumalaa.

Slobodanin kohtalo ja huono taloudellinen tilanne johtivat kiintiöpakolaisiksi. Perhe saapui Suomeen vuonna 2000.

– Helsingin lentoasemalla sosiaalityöntekijä ja tulkki olivat meitä vastassa. He toivat meidät Kotkaan, missä meitä odotti asunto.

Seuraavana päivänä perhettä tuli tapaamaan rouva, joka puhui vähän venäjää. Muuten Balčinin perhe yritti selviytyä englannin kielellä. Rouvalta Milka sai tiedon Kotkan ortodoksisesta kirkosta.

– Saavuimme torstaina ja jo lauantaina menimme vigiliaan. Kirkon edessä isä Veikko Lisitsin odotti meitä. Hän puhui meille englantia, ja tunsimme itsemme heti tervetulleiksi.

Aluksi perhe huomioitiin englanninkielisillä saarnoilla, ja myös kanttori lauloi välillä englanniksi. Kotkan seurakunta oli suuri apu Suomeen asettumisessa. Kotimaahan oli välillä kova ikävä.

– Soitin tutulle luostarin igumenialle ja kerroin kaipuustani. Hän muistutti seurakunnan perheestä, joka on täällä aina lähellä.

Näin Milkakin tässä hetkessä kokee. Seurakuntalaiset ovat olleet ystävällisiä ja auttavaisia. Vastaanotto oli sydäntä lämmittävä. Myöhemmin Milka kertoo oppineensa seurakunnan venäläisiltä venäjän kieltä. Se on melko lähellä äidinkieltä ja sitä oli näin helppo oppia. Suomen kielikin on jo kahdenkymmenen vuoden aikana tullut tutuksi. Aluksi piti vain vähän malttaa. Kursseja ei ollut jatkuvasti tarjolla, mutta hiljalleen myös ympäristön sanat tulivat tutuiksi.

Pojasta tuli pappi

Perheen lapset olivat maahan saapuessa jo aikuisia. Tytär Vanja oli kotimaassa valmistunut lastentarhanopettajaksi ja poika oli jo aloitellut insinööriopintoja. Nemanja halusi kuitenkin aloittaa teologian opiskelun. Hän oli jo saanut Serbian piispalta siunauksen opinnoilleen.

Ensin oli kuitenkin opittava kieli. Ortodoksista teologiaa voi opiskella vain suomeksi.

– Kun saavuimme Suomeen, poikani puhui isä Veikon kanssa. Hän auttoi Nemanjaa menemään lukiolaisten uskontotunnille. Mehän emme voineet uskontoa kouluissamme opiskella.

Toisella yrittämällä Nemanja pääsi Joensuun yliopistoon. Nyt hän toimii pappina Taipaleen seurakunnassa. Se on äidille suuri ilon aihe. Aamun Koitto haastatteli isä Nemanjaa pappisvihkimyksen jälkeen.Tytär asuu Turussa, missä hän opiskeli tradenomiksi. Samalla kurssilla opiskeli ranskalainen poika. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Nyt Milka saa iloita kahdesta lapsenlapsesta, heidän pienistä tyttäristään. Vävy oli aiemmin roomalaiskatolinen. Vaimon perheen syvä usko kuljetti kuitenkin liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Siitä tuli hänenkin hengellinen kotinsa.

– Emme yrittäneet käännyttää häntä. Se oli puhdasta Jumalan johdatusta, Milka sanoo.

Perheen nuoret ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, ja myös vanhemmat löysivät työtä. Ekonomeina oman alan tehtävät eivät Suomessa olleet mahdollisia, mutta Milkan mies teki vuosia työtä Loviisan paperitehtaalla, ja Milka muun muassa kouluavustajana ja sihteerinä. Joskus omat unelmatkin toteutuvat ihmeellisellä tavalla.

– Nuorena aina unelmoin opettajan työstä. Äitini piti kuitenkin kaupallista alaa vakaampana vaihtoehtona. Täällä sain opettaa vuoden neljälle serbialaislapselle serbian kieltä.

Serbiassa perhe on käynyt muutaman kerran lähtönsä jälkeen. Välillä Milka on miehensä kanssa pohtinut paluumuuttoa vanhaan kotimaahan. Suomessa asuvat kuitenkin lapset ja lapsenlapset.

– Lasten avustuksella saimme ostettua Serbiasta pienen talon. Näin voimme iloksemme viettää aikaa molemmissa maissa.

Korona esti matkailun, mutta ehkä kohta matkalaukun voi pakata ja suunnata kohti synnyinmaata ja sen rauhaa.

Rauha on sana, joka koskettaa jokaista tällä hetkellä erityisesti. Ukrainan sota tuo Balčinin perheelle mieleen omat sodan kokemukset. Pakolainen ymmärtää toista maastaan paennutta lähimmäistä.

– Olen sodasta todella surullinen. Rukoilen joka päivä rauhan puolesta aamuin illoin. Erityisen surulliselta tuntuu se, että kaksi ortodoksikansaa taistelee vastakkain. Rukoilen Jumalaa, että hän auttaisi lopettamaan sodan.

Pääkuva ylhäällä: Milka Balčin kuvattiin Palmusunnuntaina Uspenskin katedraalissa, kun hän sai Pyhän Karitsan ritarikunnan I luokan ritarimerkin. Palkittuja äitejä oli yhteensä kymmenen. Kuva. Kari Pekonen

Juttu on julkaistu 29.4.2022 ilmestyneessä printtilehdessä, mutta se julkaistaan uudelleen verkossa äitienpäivän kunniaksi.

Juttua muokattu 9.5.2022 klo 15:21 perheen Suomeen saapumisen ajankohdan osalta. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2000.

Semjon Vahromejev syntyi Keski-Venäjällä Jaroslavlin kaupungissa 9.10.1884 varakkaaseen kauppias- ja teollisuusperheeseen. Suvulla oli lukuisia tehtaita, yrityksiä, myllyjä sekä yli 9 000 hehtaaria viljeltävää maata. Viljelykasveina olivat enimmäkseen vehnä, ruis, mahorkka ja sipuli. Erityisen tunnettua oli Vahromejevien sikuri, jota kaupattiin laajalle, myös Suomeen. Esimerkiksi Lappeenrannassa sitä myytiin Kohvakan kaupassa vielä 1920-luvun alussa.

Perheen suuresta varakkuudesta kertoo sekin, että Semjonin isoisä määräsi testamentissaan 800 000 ruplaa lahjoitettavaksi hyvätekeväisyyteen. Myös Semjon Vahromejevin isä Ivan menestyi liiketoimissaan ja hänet valittiin Jaroslavlin kaupungin kunniakansalaiseksi ja hän toimi myös kaupunginjohtajana. Perhe asutti Jaroslavlin keskustassa vuonna 1780 rakennettua barokkipalatsia.

Semjon Vahromejev sai itselleen hyvän koulutuksen opiskellen aluksi kotikaupunkinsa juridisessa korkeakoulussa ja suorittaen sittemmin juristin tutkinnon Moskovan yliopistossa. Puolassa virkamiehenä työskennellessään Semjon Vahromejev tutustui tulevaan puolisoonsa Elizavetaan ja solmi avioliiton. Perheeseen syntyi kolme lasta: Elizaveta (1911), Juri (1914) sekä Igor 7.1.1917.

Nuorin lapsi syntyi vallankumouksen pyörteisiin, ja kollegioasessorin arvonimen saaneen ja tuolloin Pietarissa pääesikunnan tykistöosaston osastopäällikkönä työskennelleen Semjon Vahromejevin perheen elämä koki täydellisen muutoksen. Rakoillut avioliitto päättyi eroon ja Semjon solmi uuden avioliiton Pietarin konservatoriossa tutkinnon suorittaneen Tamara Georgievna Polilovan kanssa.

Vuoden 1918 puolella Semjon Vahromejev sai isänsä perinnöstä valtaisan 192 250 ruplan omaisuuden, joka oli talletettuna pankkiin. Vallankumouksen tapahduttua omaisuus kuitenkin kansallistettiin eikä Semjon ehtinyt koskaan saada perintöä itselleen.

Vallankumouksen ja epävarmuuden ahdistamana Semjon Vahromejev pakeni uuden puolisonsa Tamara Georgievnan ja nuorimman lapsensa Igorin kanssa Suomeen. He saapuivat Lappeenrantaan loppuvuodesta 1918. Kaupunki valikoitui kohteeksi, koska se oli Tamaralle lapsuuden kesäkaupunki ja siellä asui hänelle entuudestaan tuttuja ihmisiä.

Semjon Vahromejev päätti osallistua Venäjän valkoisen pohjoisen armeijan bolševismin kukistamisyrityksiin ja siirtyi Lappeenrannasta Muurmanskiin sotajuristiksi. Puoliso Tamara Georgievna teki pienen pojan kanssa pitkän kiertomatkan Tanskan kautta päästäkseen miehensä luo pohjoiselle rintamalle. Kööpenhaminassa Tamara ja Igor kävivät paikallisessa ortodoksisessa kirkossa, jossa kotimaahansa pelastautunut leskikeisarinna Maria Feodorovna siunasi pikkupojan.

Muurmanskista perhe palasi Lieksan kautta 1919 takaisin Lappeenrantaan. Juristi Semjon Vahromejev oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja varallisuutensa vallankumouksen pyörteissä, ja perhe oli hajonnut kahteen maahan. Mukaan oli saatu muutamia kultarahoja ja myös epäolennaisia tavaroita, kuten kiiltonahkaiset juhlakengät. Vaatimaton pääoma hupeni nopeasti elämiseen vieraissa olosuhteissa.

Emigranttielämä Lappeenrannan pikkukaupungissa ei ollut auvoista. Toimeentulo oli hyvin tiukkaa, ja välillä ruoaksi ei ollut muuta kuin ruisleipää, jonka päälle ripoteltiin suolaa. Tamara Vahromejevan kekseliäisyys ja toimeliaisuus auttoivat perhettä selviämään ahdingosta: kauppatorilla saattoi käydä torin sulkemisaikaan keräämässä kauppiaitten poisheittämiä tomaatteja, kurkkuja ja kaalinpäitä. Lihakauppiailta sai ilmaiseksi sydämiä, munuaisia ja aivoja ”koirille”.

Tamara Georgievna ehti saada paikan pianonsoittajana elokuvateatteri Starissa. Äänielokuvien yleistyttyä mykkäfilmien taustamusiikin soittajalle ei kuitenkaan ollut enää töitä. Välillä Semjon ja Tamara Vahromejev joutuivat käymään Helsingissä töissä Blomqvistin karamellitehtaassa. Semjon työskenteli Lappeenrannassa myös sahalla ja rikkihappotehtaalla.

Seurakunnasta muodostui Vahromejevin perheelle tukiverkosto. Ortodoksinen seurakunta oli muisto menneisyydestä, ja venäjää puhuvat seurakuntalaiset muodostivat sosiaalisen verkoston. Merkittäväksi avuksi tuli kirkkoherra, rovasti Arseni Razumov.

Vuonna 1926 rovasti Razumov sai järjestettyä Semjon Vahromejeville kirkon vahtimestarin paikan. Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1929, perhe muutti pappilaton kirkonpuoleiseen päätyyn 30-neliöiseen yksiöön, joka oli erotettu entisestä kanttorin huoneistosta.

Asunnossa oli puulämmitys, käymälä löytyi piharakennuksesta. Peseytymistiloja tai saunaa ei ollut. Alkuvaiheessa elettiin vielä kantoveden varassa, mutta pian Semjonin perheen muutettua taloon sinne asennettiin elämää helpottava kylmävesijohto.

Kolmihenkisellä perheellä oli myös kissoja ja koiria. Vaikka raha oli tiukalla, niin kotieläimistä huolehdittiin. Näin kirjoitti Semjon pojalleen Igorille kirjeessä noin vuonna 1935: ”Päivällisellä Pikushka sai luun väärään kurkkuun. Äiti yritti kiskoa sen pois, mutta sitten hän nielaisi sen, yritti oksentaa ja juoksi ulos syömään ruohoa. Koira yritti oksentaa koko ajan. Äiti vei Pikushkan ½ 10 illalla eläinlääkäri Jokisen luo naapuriin. Pistäytyi Petanderin luo ja kutsui hänet sinne. Lääkäri totesi, että luu on mennyt läpi mahaan, mutta pitää antaa risiiniöljyä. Jos ei onnistu, niin huomenna on maha avattava. Kaikki loppui hyvin, joten P. on nyt iloinen.”

Vahtimestarin työ oli raskasta akateemisen sivistyksen saaneelle virkamiehelle. Uunin lämmitys sekä puiden pilkkominen ja kantaminen oli fyysisesti lähes ylivoimaista sydänsairaalle ja ruumiilliseen työhön tottumattomalle Semjon Vahromejeville. Semjon kirjoitti 1936 pojalleen Igorille Helsinkiin: ”Torstaina olin Platanin luona. Hän koputteli ja kuunteli minua…sanoi, että jalkani ovat turvoksissa. Sydän on kunnossa, paitsi laajentunut. Munuaiset ovat kunnossa. Ruoansulatukseni ei ole kunnossa. Hämmästyi heikkoa oloani. Verenpaine on nyt vain 155. Epäilee, että hemoglobiini on alhainen. Antoi minulle saksalaista rautaviiniä. Olen juonut ja olo on reippaampi. Sydämenlaajentumaa on, verisuonten kalkkeutuminen on pysähtynyt. Luulen, että tämä kaikki on vanhuutta.”

Semjon Vahromejevin heikko terveys vaikutti liikkumiseen, ja ajoittain hänen oli vaikea nousta linnoituksen mäkeä ylös. Elannon saamiseksi oli kuitenkin tehtävä työtä. Tamara Georgievna kantoi suuren vastuun Semjonin tehtävistä, ja apuna toimi myös Igor-poika. Hän auttoi rovasti Razumovia ponomarina alttarissa ja soitti kirkonkelloja jumalanpalvelusten yhteydessä. Rovasti Razumov ja hänen puolisonsa Anastasia olivat Vahromejevin perheelle läheisiä, ja heitä kutsuttiinkin hellittelynimillä ”Batja” ja ”Matja”.

Vahtimestari joutui huolehtimaan kirkon lämmityksen lisäksi lumitöistä, siivoamisesta sekä jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten järjestelyistä. 22.8.1936 päivätyssä kirjeessä pojalleen hän kertoo näin: ”Eilen työskentelin melkein koko päivän kirkossa. Päivälliseen asti puhdistin lampukoita 40 kappaletta. Ja päivällisen jälkeen siistin alttarin ja pyyhin pölyt. Tänään oli päiväjumalanpalveluksen jälkeen ristiäiset. En tuntenut naista.”

Sekä Pietarin konservatorion käynyt Tamara että Semjon olivat molemmat musikaalisia ja lauloivat kirkkokuorossa; välillä Tamara avusti myös kuoronjohtajana. Rovasti Razumov pystyi joskus hiukan maksamaankin kuorossa avustamisesta. Käsistään taitava Tamara korjasi lisäksi kirkon jumalanpalveluspukuja.

Vahtimestarin työn ohella Semjon Vahromejev opetti Lappeenrannan venäläisessä kansakoulussa ja hoiti puolisonsa kanssa seurakunnan kirjastoa. 21.1.1937 päivätyssä kirjeessään Semjon kertoo pojalleen perheen tuloista vuodelta 1936: ”Kirkkovahtimestarin palkka on 330 markkaa kuukaudessa, koulussa tapahtuvasta opetuksesta saan 400 markkaa kuukaudessa, kirjaston hoidosta 75 mk/kk; luontaisetuun kuuluvan asunnon olemme arvioineet 150 mk/kk. Asunnon koko on 10 m x 3 m. Vuonna 1935 me maksoimme kaupunkiveroa 720 mk., valtion veroa 92 mk 40 penniä, koiraveroa 300 mk.” Palkan vaatimattomuus kuvastuu hyvin suhteessa koiraveroon, joka käytännössä vastasi vahtimestarin kuukausipalkkaa.

Suomessa varustauduttiin 1930-luvun lopulla mahdolliseen sotatilaan. Lappeenrannan kaupunki oli jaettu alueisiin, ja linnoituksen pappilasta jo ikääntyneet vahtimestari Vahromejev ja kanttori Nikolai Kamenski oli määrätty osallistumaan harjoituksiin. Pojalleen osoittamassaan kirjeessä Semjon kuvasi seikkaperäisesti tällaista harjoitusta, joka oli hänelle fyysisesti raskas: ”Minä ja Nikolai Sergeevič väsyimme melkoisesti ilmapuolustusharjoituksissa. Klo 13:sta klo 20:teen illalla (muutamia lyhyitä taukoja lukuunottamatta) olimme mukana tulen sammutushommissa yms. Minun kuuluu missä on ollut kaasuja heittää kalkkijauhoa päälle, kantaa haavoittuneita ja kaasumyrkytyksen saaneita. Meidän piti työskennellä Malkin kanssa yhdessä, lisäksi hänen piti hälytyksen sattuessa seistä katolla ja havainnoitsijana ilmoittaa mistä tulee vaara, missä on tulipalo, missä on räjähtänyt pommi ja millainen. hän on menossa armeijaan tammikuussa Viipuriin viestipataljoonaan.”

Kirjoitus jatkuu:

”Lisäksi meillä on ilmapumppu ilman puhdistamista varten. Kaikkiaan M. on reipas poika, vaikka kuten aina, suuri flegmaatikko. Nikolai Sergeevič ja minä emme mitenkään voi kiemurrella irti ilmapuolustuksesta, sillä meillä on hyvin vähän siviiliväestöä ja alueemme on iso, ulottuu Saimaan rantaan asti. Minä kannoin tyhjät paarit sinne ja takaisin kannoin haavoittuneen toisen ison pojan (tuomioistuimen vahtimestarin poika) kanssa. Toiseen suuntaan meidän alueemme ulottuu sotilasvarastoihin saakka. Meidän ryhmässämme on 7 aikuista miestä ja lisäksi on 2 lähettipoikaa: Hauhian nuorempi poika ja opettaja Sirkan poika. Hänen isänsä on meillä ryhmäpäällikkö. Meidän ryhmään kuuluu: opettaja Sirkka, Malenius, tuomioistuimen vahtimestari Metsälä, Jatkokoulun vahtimestari, Malki ja Nik. Serg. sekä minä. Batjushka on vapautettu. Hänet haluttiin viedä suojapaikkaan lentokoneen kaasuhyökkäyksen ajaksi, mutta Nik. Serg. puolusti häntä, sanoi, että esimiehet ovat sanoneet ettei tarvitse, istukoon omassa kortteerissaan. Sunnuntaina en lähtenyt paraatiin mukaan: en kykene marssimaan ylämäkeen. Nik. Serg. oli ja pääsi mukaan kuvaan sillä paraati filmattiin. Sen sijaan olin kahvilla Uudenmaan rykmentissä klo 3 iltapäivällä. Sain siellä lehden ”Kaasutorjunta n:o 5”. Kahvin aikana piti puheen joku ´kaasueversti-majuri´. Sivumennen sanoen meidän ryhmäämme kehuttiin ison tulipalon sammutuksesta.”

Musiikillisesti lahjakas Tamara Georgievna oli päättänyt kouluttaa perheen pojan Igorin viulistiksi. Sinnikkään työskentelyn ansiosta Igor Vahromejev oppikin viulunsoiton niin hyvin, että hän antoi toisille lappeenrantalaisille jo 12-vuotiaana soitonopetusta. Tuohon aikaan Lappeenrannassa ei ollut varuskunnan soittokunnan ohella juuri muita soittajia ja usein nuori viulisti kutsuttiin esiintymään kaupungin erilaisiin juhliin.

Ahtaissa oloissa asuminen ja monenlaiset ristiriitaisuudet heijastuivat nuoren Igor Vahromejevin koulunkäyntiin, joka oli välillä heikohkoa. Aluksi Igor suoritti Lappeenrannan venäläisen kansakoulun ja pääsi Lappeenrannan yhteiskouluun. Yhteiskoulun ensimmäisen luokan kevätlukukauden todistuksessa vuonna 1928 keskiarvo oli 6,77. Koulumenestys ei parantunut, ja kuudennen luokan päästötodistuksen keskiarvo vuonna 1933 oli vielä alempi: 6,44. Igor sai ehdot algebrasta ja geometriasta, jotka hän kuitenkin onnistui suorittamaan hyväksytysti. Uskonnon arvosana oli kuitenkin vuodesta toiseen kymmenen. Uskonnonopettajana toimi oma kirkkoherra Arsenii Razumov, batjuška. Igor Vahromejev alkoi jopa suunnitella pappisseminaariin pyrkimistä ja suuntautumista pappisuralle. Hän kirjoitti keväällä 1935 ylioppilaaksi, mutta tuona vuonna ei Sortavalan pappisseminaariin otettu ylioppilastutkinnon suorittaneita, minkä vuoksi tämä haave jäi toteutumatta.

Pappisseminaarin sijaan Lappeenrannan pappilassa kasvanut Igor Vahromejev aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hän opiskeli sekä fonetiikkaa, sanskritia, vertailevaa kielentutkimusta että indoeurooppalaista kielitiedettä, mutta pääaineeksi muodostui slaavilainen filologia.

Sivistyneet vanhemmat tahtoivat välittää Igorille vaatimattomissakin olosuhteissa venäläisen kulttuuriperinnön. Samalla Igor Vahromejev sitoutui uuteen kotimaahansa ja sen arvoihin. Hän osallistui aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja partiotoimintaan Lappeenrannassa asuessaan.

Varattomista oloista lähtenyt Igor Vahromejev sai tukea opinnoilleen seurakuntalaisten keskuudesta. Vahromejevit asuivat ennen pappilaan muuttoa Pallossa kauppias Skalovin talossa. Skalovit olivat menettäneet poikansa vuonna 1934, ja mahdollisesti heidän myötätuntonsa kohdistui siksi nuoreen Igoriin. Hänen opintolainansa takaajina toimivat Anna Nikolaevna Nissinen (Wolkoff) ja V. F. Skalov.

Opiskelijana Igor Vahromejev piti yhteyttä Lappeenrantaan, ja vanhempiensa ohella hän auttoi myös ikääntyvää rovasti Arseni Razumovia, joka tarvitsi apua muun muassa kirjallisissa tehtävissä. Vuonna 1938 Igor kirjoitti Lappeenrannan pappilassa seurakunnalle historiikkikirjan. Lisäksi Igor kirjoitti puhtaaksi seurakunnan omaisuusluettelon.

Igor Vahromejev muutti myöhemmin sukunimensä Vahrokseksi, ja hänestä tuli Helsingin yliopiston legendaarinen Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori.

Vahtimestari Semjon Vahromejev ja hänen puolisonsa tarvitsivat jatkuvasti ulkopuolista apua Igor-pojan muutettua Helsinkiin opiskelemaan. Semjon kirjoitti Helsinkiin vuonna 1937: ”Äidin käsiä särkee kovasti. Hän, raukka, kykenee vaivoin työskentelemään. Joudumme koko ajan kutsumaan Josefin avuksi. Hän kantaa halot kirkkoon ja lakaisee lumet. Eilen hän lisäksi rullasi apunani kirkon matot. Kirkkoherra pelkää, että koulu joudutaan lopettamaan, koska ei ole riittävästi oppilaita. Sitten meillä ei ole enää tuloja, joilla elää. Kirkossa lämpiää uuni. Eilen illalla istuttiin kirkkoherran luona. Voi hyvin. Varjelkoon Sinua Jumala! ´Karjamme´lähettää sinulle myös terveisiä, heiluttavat häntiänsä. Terveisiä tutuille. Sinua palavasti rakastavat vanha Isä ja Äiti. Tänään on pikkupakkanen ja paistaa aurinko.”

Lopulta vahtimestarin toimen hoitaminen kävi ylivoimaiseksi, ja vähän ennen talvisodan aikaa myös Tamara väsyi, eivätkä Semjon ja Tamara Georgievna kyenneet jatkamamaan kirkon vahtimestarin työssä. Jo aiemmin Semjon kirjoitti pojalleen Igorille Helsinkiin: ”Taloudellinen tilanteemme on huono. Ajoittain tunnen oloni hyvin heikoksi. Usein olen iltaisin hyvin väsynyt, vaikka en tee fyysisesti juuri mitään, minun on jopa vaikeata riisuutua. Pääsen vaivoin ryömimään ylämäkeen. Tämä pakottaa ajattelemaan tulevaisuutta. Fyysisesti tuskin pystyn tekemään työtä, ja kukapa minut ottaisikaan. Tietysti meidän pitää muuttaa täältä pois, ja minnekä muualle kuin Gelsinkforsiin, ja siellä on sinun velvollisuutesi huolehtia meistä. Äiti on sinulle kirjoittanut tästä. En uskalla ajatella, että sinä et meistä huolehtisi. Sinulta ei kukaan vaadi kohtuuttomia, mutta huolehtiminen työkyvyttömistä vanhemmista on sinun pojan velvollisuus. En usko, että sinä menettelet kuten Haikala. Pekka on vaivaistalossa, kuorii siellä perunoita ja hänen vaimonsa kuuraa koulun lattioita ja lakaisee pihaa!! Ehkä Sinäkin olet ajatellut panna minut vaivaistaloon?!!”

Semjon ja Tamara Vahromejev muuttivat Lappeenrannan pappilasta poikansa ja tämän perheen luo Helsinkiin; ensin Semjon 10.10.1938 ja sitten Tamara 2.1.1939. Mukana muuttivat myös kaksi koiraa ja neljä kissaa.

Semjon poikansa ja tämän perheen luo. kuoli äkillisesti Helsingissä 11.7.1943. Tieto saavutti Semjonin pojan Igorin Lappeenrannassa, missä hän oli lomalla rintamalta. Lappeenrantaan olivat tulleet myös Igorin puoliso Elisabet ja heidän pieni tyttärensä Muusa. Igor perheineen oli illallisella Wolkoffeilla Kauppakadun talossa, kun hän sai kuulla isänsä yllättävästä poismenosta.

Lappeenrannan pappilatalon tarinan osat:

Osa 1:

Viime vuosikymmenet asuinrakennuksena palvellut Lappeenrannan pappilatalo palaa seurakuntakäyttöön. Isä Timo Tynkkynen uppoutui historiaan, ja sitten arvorakennusta alettiin elvyttää uuteen elämään. Aamun Koitto aloittaa perinteikkään Lappeenrannan pappilatalon tarinan ensimmäisen osan.

Osa 2:

Toisessa osassa kerrottiin maaorjana paikkakunnalle saapuneen Andrej Petrovič Šešunovin (1770-1822) perheen tarina.

Osa 3:

Minisarjan kolmas osa kertoo siitä, miten rakennuksen tarina jatkui Varvara Šešunovan kuoleman jälkeen.

Osa 4:

Neljäs osa kertoo, että Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherroista pisimpään linnoituksen pappilatalossa asui rovasti Arseni Razumov. Hän muutti Tuusulasta pappilaan 22.10.1921 ja asui siellä vuonna 1948 tapahtuneeseen eläköitymiseensä saakka. 

Pääkuva ylhäällä: Semjon (toinen oikealta) ja Igor (toinen vasemmalta) vierailulla Forsblomien perheessä.

Filoksenia ry:n hallitus valitsi yhdistyksen uudeksi pääsihteeriksi Martta Pietarisen, joka aloitti uudessa tehtävässään huhtikuun alussa. Pietarinen toimii Kotimajoitusverkoston tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, ja hänellä on vankka työkokemus turvapaikanhakijoiden, vähemmistöryhmien sekä yhdenvertaisuuden kysymysten parissa työskentelystä Suomessa ja kansainvälisesti. Kotimajoittajien vapaaehtoistyön merkitys on korostunut jälleen Ukrainan sodan pakolaisten myötä.

– Taustani monikulttuurisessa todellisuudessa elämisestä ja ihmisoikeuskysymyksistä antavat minulle vankan pohjan lähteä nostattamaan uskontodialogia erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten välillä. Toivon, että ortodoksit voisivat katsoa itseään kirkkaammin, joskin reflektoiden. Haluan tukea ihmisiä löytämään työkaluja, joilla tarkastella toimintaamme yhdenvertaisuuden ja intersektionaalisuuden (Avaa uuden sivuston) valossa. Muun muassa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ortodoksit on jätetty erittäin yksin Suomen ortodoksisessa kirkossa, Pietarinen sanoo.

Hän ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi alkaa luetella konkreettisia esimerkkejä, vaan lähestyy asiaa mieluummin kohtaamisen näkökulmasta.

– Ilman, että asiasta tarvitsee tehdä teologista kysymystä, meidän on tärkeä miettiä kohtaamisen merkitystä ja sitä, olemmeko valmiita kohtaamaan kaikki ortodoksit vai vain ne, jotka täyttävät tietyt normit. Osaako kirkko kohdata vain naimissa olevia heteropariskuntia, vai kohtaammeko yhtä hyvin ortodoksisia sateenkaariperheitä? Kysyisin, mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Hän rakasti hyvin erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä ja vietti aikaa heidän kanssaan.

Ukrainan sota heijastuu toimintaan

Erilaisuuden kohtaamisesta on hyvänä esimerkkinä Filoksenia ry:n ydintoimintaan kuuluva kansainvälisen kohtaamispaikka Trapesa. Sen tarjoamaa erityisosaamista ovat vertaistukiryhmät ja monikielinen psykososiaalinen ja psykoedukatiivinen yksilöllinen keskusteluapu. Näin ollen apua voidaan tarjota esimerkiksi maahanmuuton sopeutumishaasteissa, elämän vaikeuksien aiheuttamissa ahdistuksissa ja kriisitilanteissa.

– Trapesan ovet ovat auki kaikille ja näin tulee olla jatkossakin. Koronan jälkeen Trapesa on kohtaamispaikkana taas uuden edessä ja uskon, että sitä rakentamista tehdään yhdessä yhteisönä. 

Ukrainan tilanne heijastuu myös Trapesan toimintaan. Vapaaehtoistyön ja järjestöjen merkitys on korostunut, koska viranomaisten toiminta on monin paikoin ylikuormittunutta.

– Viranomaisten toiminta perustuu siihen, minkälainen poliittinen tahtotila milloinkin on. Yhdistykset, vapaaehtoiset ja aktivistit taas toimivat, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Ukrainan tilanne herättää paljon tunteita, ja on hienoa nähdä, että ihmiset haluavat auttaa.

Kuitenkin Pietarinen suosittelee myös tarkastelemaan omaa auttamishalua hiukan lähemmin.

– Itse kukin voi kysyä, mikä on minun tapani auttaa ihmisiä. Miksi haluan auttaa – ja mikä olisi sellainen tapa, joka ei kuormita minua ja perhettäni liikaa? Yleensä omia lahjoja voi hyödyntää myös heikommassa asemassa olevien auttamisessa. Jokaisen ei tarvitse ruveta kotimajoittajaksi tai lähteä Puolaan, vaan omaa osaamista, kuten esimerkiksi kielitaitoa, voi tarjota tulkkaamiseen – tai tukea sotaa paenneita oman ammattiryhmän edustajia Suomessa.

Ukrainan sota näkyy myös Trapesan asiakkaiden tarpeissa.

– Trapesan yhteisö on moninainen, ja monet kokevat Trapesan toiseksi kodikseen, mikä on ollut ihana nähdä. Trapesa on kohtaamispaikka, joillekin hengähdyspaikka tai turvasatama. Jotkut tulevat hakemaan apua, ja monet espoolaiset osaavat pyytää tilaa myös erilaiseen kulttuuritoimintaan. Myös monet opiskelijat hyödyntävät Trapesan monikulttuurista ja moninaista kohtaamispintaa opiskelujensa eri vaiheissa. Toki nyt Ukrainan tilanne näkyy kasvaneena tuen tarpeena, erityisesti psykososiaalisen tuen tarpeena, johon Mielen portti -hanke pystyy vastaamaan.

Uskonto on yhä tulenarka aihe

Pietarinen kokee, että uskonto on edelleen vaikea keskustelunaihe Suomessa. Näin siitä huolimatta, että se on monille – erityisesti vähemmistöille – tärkeä osa identiteettiä. 

– Toivon, että tulevat sukupolvet saavat olla oma itsensä ilman pelkoa tai painostusta. Lisäksi toivon, että moninaisuus myös uskonnon kautta ymmärrettäisiin paremmin. Suomalainen politiikka tarkastelee kristinuskoa luterilaisten linssien läpi. Tästä syystä ortodoksien tulee sanoittaa itseään paremmin ja selkeämmin, eikä naamioitua luterilaisen kulttuurin viittaan. Moninaisuus ei tarkoita vain toiselta puolelta maailmaa tulevien hyväksymistä, vaan myös oman kulttuurin moninaisuuden anteeksipyytelemätöntä todeksi elämistä.

”Luterilaisten linssien läpi katselemisesta” Pietarinen mainitsee esimerkkinä, että ortodoksisuutta tarkastellaan ja siihen otetaan kantaa tuntematta kirkkomme perusasioita, kuten esimerkiksi sitä, että Suomen ortodoksinen kirkko ei voi Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen kuuluvana tehdä kaikkia päätöksiä itsenäisesti.

– Usein sattuu myös, että kaikki ortodoksit niputetaan yhteen, eikä hahmoteta esimerkiksi Ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin eroja. Usein ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten kulttuurillisesti luterilainen hän onkaan – ja miten hän tarkastelee asioita luterilaisesta näkökulmasta. Hän saattaa mieltää olevansa ”neutraali”. Luterilaisuus niin sisäänrakennettu suomalaiseen yhteiskuntaan.

– Ymmärrän, että tietyistä perinteisen luterilaisista rakenteista pyristellään eroon esimerkiksi koululaitoksessa, mutta kun isoa rakennetta lähdetään muuttamaan ilman tarkempaa rakenteellista tarkastelua, niin vähemmistöuskonnot ja -kirkot ovat taas ne, jotka kärsivät muutoksesta eniten. Ensimmäinen terve askel keskusteluun on ymmärtää, ettei uskontodialogi yhteiskunnallisessa kontekstissa lähde väittelystä siitä, kuka uskoo mihinkin. Se on turha keskustelu. Kyse on toisen tinkimättömästä kunnioituksesta ja halusta kohdata, eikä siitä, että lähtee analysoimaan toisten uskontoa. Tässä suomalaisilla on vielä työstämistä – erityisesti poliitikoilla.

– Yhteiskuntarauhaa ei rakenneta niin, että poliitikot miettivät eri some-alustoilla, miten vähemmistökirkot ja -uskonnot ovat typeriä. Koen, että uskontodialogi on tärkeä yleissivistävä osa rauhan rakentamisessa. Uskonnot eivät häviä tästä yhteiskunnasta vihaamalla, mutta sillä saadaan aikaan lisää vihaa. Haluan uskoa, ettei se olisi kenenkään päämäärä. Yhteisöllinen kohtaaminen voi avata näitäkin solmuja.