Niko Laakso on toiminut 11 vuotta Porvoon kirkon vahtimestarina. Hän sai kokea iloisen yllätyksen paikkakunnan Kristuksen kirkastumisen kirkon praasniekassa 6. elokuuta.

– Olin käymässä pihamaalla, kun täydestä kirkkosalista joku huusi minut jumalanpalveluksen lopussa sisään.

Haminan piispa Sergei luovutti silloin Laaksolle Porvoon kirkon yhteisön hänelle hakeman piispallisen siunauskirjan. ”Tuntien teidän Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan osoittamanne rakkauden, Korkeamman siunausta teille”, sanotaan siunauskirjassa.

Teksti kosketti ja Laakso otti sen iloisena ja kiitollisena vastaan.

– Nyt se on kultaisissa kehyksissä olohuoneeni seinällä, hän sanoo.

Vahtimestarin tehtävät ovat sitä työtä, joka huomataan parhaiten, kun se jää tekemättä. Kirkko ja sen ympäristö tulee pitää kunnossa.

– Työ sisältää tilojen siivousta, paikkojen järjestelyä, pihahommia kuten kesällä ruohonleikkuuta ja talvella lumen luontia, kaikenlaisia talonmiehen tehtäviä, Laakso kertoo.

Vahtimestari myös valmistelee jumalanpalvelukset, soittaa kirkon kelloja, pitää huolen, että ehtoolliselle on leivät sulatettu ja vesi keitetty.

– Tiistaiseura valmistelee ruoat ja kuoro vastaa kirkon koristelusta, mutta toki olen myös heidän tukenaan eri tehtävissä.

Välillä Laakso toimii myös ponomarina. Ponomarikurssin hän on käynyt Valamo opistossa Heinävedellä.

– Silloinen opiston rehtori Kimmo Kallinen ohjasi kurssin. Nyt hän on alueemme pappi.

”Mammat” pitävät ruodussa

Porvoon kirkon yhteisöä Niko Laakso arvostaa.

– Olemme kaikki kuin samaa perhettä. Osasta ryhmää on tullut läheisiä ystäviä ja ”mammat” ovat äitihahmoja, jotka meitä nuorempia hoivaavat. He kantavat minusta huolta niin, etten ole hunnigolla vaan pysyn Herran nuhteessa, Laakso velmuilee.

Välillä Laakson mielestä oma mieli turhan nopeasti kuumenee, mutta hyvin on yhdessä selvitty.

Niko Laakso on kastettu ortodoksiksi. Kirkko on näin tuttu lapsuudesta saakka, ja sen elämään on saanut kasvaa hiljalleen. Yksi omista opettajista on ollut rakas eno, isä Johannes Parviainen, vuosia Valamossa kilvoitellut pappismunkki ja myöhemmin seurakunnissa papin tehtävää hoitanut kummisetä.

Ortodoksisuus on näin ollut aina luonnollinen osa elämää. Välillä sen lahjat ovat olleet lähempänä, joskus kauempana. Ortodoksista kirjallisuutta Laakso sanoo silloin tällöin tutkivansa. Hän vain soisi itsensä asettua sen äärelle joskus enemmänkin. Ritva Westermarkin ikonit avaavat oven kodin rukoukselle.

– Rukous kuuluu elämääni, mutta kyllä sen arvon voisi useamminkin muistaa, Laakso pohtii.

Kirkko elää arjessa, maailman tapahtumien keskellä. Kuten monia muita, maailmanpolitiikka pohdituttaa tällä hetkellä Laaksoakin. Entä mikä on tulevaisuudessa kirkon asema tässä yhteiskunnassa? Miten se elää arjen ja juhlan eri vaiheissa? Maailma näyttäytyy seurakuntalaiselle niin monelta laidalta.

– Koen työtehtäväni arvokkaaksi. Me vahtimestarit olemme yleensä niitä, jotka kirkossa ohimennen vierailevat kohtaavat. Usein ihmisten kanssa saa keskustella syvistä asioista ja jakaa tietoutta eteenpäin.

Voisi sanoa, että vahtimestarit ovat kirkossa ensimmäisinä ja viimeisinä. Heidät kohtaa niin satunnainen kulkija kuin myös oman yhteisön jäsen.

Aina ei Niko Laakso ole katsonut elämää ensi kädessä kirkon kautta. Takana on 15 vuoden mallin ura Azzurro-mallitoimiston kirjoilla ja hiusmallina muun muassa Lorealille ja Naps-kampaamoketjulle. Sitä maailmaa on välillä ikävä.

– Muistelen ilolla kuvausten tekemistä, muotinäytöksiä hauskalla porukalla, mukavissa paikoissa. Tykkäsin olla kameran edessä. Työ tuntui itselle sopivalta ja luontevalta. Sitä välillä kaipaan. Ajattelen, että kuvaukseni, kuvani ovat olleet myös yhdenlainen lahja maailmalle. Ne ovat monen muun asian visuaalinen tuki.

Muotimaailmasta on jäänyt kiinnostus ja viehtymys myös kauniisiin vaatteisiin. Nytkin miehen päällä on pinkki pikkutakki. Ehkei ihan tavallinen näky kirkossa.

Kenties mallin ura vielä urkenee kirkon työn rinnalle – vai tuleeko ikä yli nelikymppiselle miehelle vastaan? Sitä Laakso pohtii.

Ideoita ja haaveita

Oma perhe on Niko Laakson unelmissa kuitenkin se ykkösasia.

– Toivoisin vielä löytäväni itselle mukavan vaimon ja saavani perillisiä. Monet ystävät ovat jo perustaneet perheen. Itsekin kaipaan sitä.

Nyt seurana ovat yhteisön lisäksi ystävät ja rakas Wilma-koira. Porvoon Vanhan kaupungin kujat ovat koirakaverin kanssa tulleet tutuiksi. Välillä hihna vetää jokirannan Cellar-ravintolaan, koska sieltä Wilma tietää saavansa makupaloja. Ja ihan ilokseen sen isäntäkin välillä terassille asettuu – omina herkkuinaan sikari ja whisky.

Siellä istuskellessa voi antaa ajatustensa lentää. Ehkä joskus kotikaupunkiin voisi perustaa miesten vaatekaupan tai ravintolan, tai vaikka pienen sikaripuodin. Aina kannattaa haaveilla.

Lähempänä toteutusta on ehkä Laakson suunnittelema kirkon diakoniaruokailu. Porvoon torilla syöty linssikeitto vei tämän ajatuksen äärelle.

– Kirkon keittiöönkin voisi laittaa sellaisen porisemaan. Ruoka kokoaa ihmisiä yhteen, ja samalla voi jutella ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Pidän ruoanlaitosta. Voisimme valmistaa keittoja yhdessä, Laakso pohtii.

Monen nuoren hän soisi myös löytävän kirkkoon. Olisi mukavaa, että yhteisössä olisi mukana kaikenikäisiä ihmisiä, lapsista vanhuksiin ja kaikkiin siltä väliltä.

Niko Laakso kertoo Porvoon yhteisön suunnitelmista. Tiistaiseura avaa aina yhteisön ovia, nuorten iltoja on järjestetty, samoin esimerkiksi perhesunnuntai ja katekumeenikurssi auttavat kirkkoon liittymistä pohtivia ymmärtämään ortodoksista traditiota.

Laakso muistuttaa siitä, että Kristuksen kirkastumisen kirkko on lähellä Porvoon Vanhaa kaupunkia. Joen rantaa pitkin sillalle ja siitä vain joen yli kohti hautausmaata, jonka vierellä kirkko sijaitsee.

– Aina kun kirkosta näkyy valoa, on ovi avoinna vierailijoille, lupaa vahtimestari Laakso.

Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin historia juontaa juurensa Ukrainaan, mikä tekee siitä erityisen ajankohtaisen Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan myötä.

Uspenskin katedraalissa sijaitseva ikoni on kopio samannimisestä ikonista, joka on saanut nimensä ukrainalaisen Kozelštšinan kylän mukaan. Tähän alkuperäiseksi katsottuun ikoniin liitetään kymmeniä ihmeparantumistapauksia 1880-luvulta lähtien, ja myös Helsingissä sijaitsevan jäljennöksen kerrotaan saaneen ihmeitä aikaan.

Jumalanäidin kozelštšanilainen ikoni on siis tuttu ja rakas myös ukrainalaisille, ja siksi olikin luontevaa, että se kuvattiin kirkkomme painattamaan ukrainankieliseen esitteeseen tuomaan turvaa ja lohdutusta.

Kadoksissa kahdeksan kuukautta

Suomessa Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni tuli laajemmin tunnetuksi noustessaan lehtien otsikoihin kesäkuussa 2010, kun se varastettiin Uspenskin katedraalista (Avaa uuden sivuston). Ikoni oli kadoksissa kahdeksan kuukautta, kunnes tuomion saanut varas tunnusti vankilapapille tekonsa.

Turusta maakätköstä löytynyt ikoni oli vaurioitunut ja menettänyt kullanhohtoisen kehyksen, helmistä punotun riisa-suojuksen sekä uhrilahjoina lahjoitetut arvoesineet.

Valamon konservointilaitoksella selvisi, että maalaukseksi luultu ikoni on maalattu vain riisan aukoista näkyneiden kasvojen, käsien ja Kristus-lapsen jalkojen osalta. Kyseessä onkin painokuva vuodelta 1885 Ukrainan Pultavasta.

Ikonin löytyminen oli sitä kaivanneelle seurakunnalle suuri ilo ja helpotus, ja se palautettiin juhlallisesti monipäiväisen kiertueen kautta takaisin katedraaliin elokuussa 2011. (Avaa uuden sivuston)

Ikonin historiasta tiedetään, että sittemmin pyhäksi kanonisoitu rovasti ja voimallinen esirukoilija Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) lähetti kyseisen painokuvaikonin avuksi ja siunaukseksi viipurilaiselle Kravotkinskin perheelle, jonka tytär oli vakavasti sairas. Viipurissa toimitettiin rukouspalvelus ikonin edessä, ja tyttö parani.

Apua lapsettomille ja sairaille

Talvisodan puhjettua ikoni matkasi sijoituspaikastaan Sorvalin kirkosta Viipurin alueelta Helsinkiin säilyen vahingoittumattomana siitä huolimatta, että evakkojunaa pommitettiin. Kyseisen ikonin edessä rukoilemisen kerrotaan tuoneen apua niin lapsettomuuteen kuin sairauksiinkin myös Uspenskin katedraalissa.

On arveltu, että Ukrainassa sijaitseva, alkuperäinen Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni olisi tuotu 1700-luvulla Italiasta. Se sai ihmeitätekevän maineen 1880-luvulla, kun kreivi Kapnistin tytär tervehtyi äkillisesti parantumattomaksi katsotusta sairaudesta rukoiltuaan suvun ikonin edessä ja puhdistettuaan sen riisan.

Huhu parantavasta ikonista kiiri, ja vuosina 1881–88 kirjattiin 38 dokumentoitua ihmeparantumista. Kreivin puutarhaan Kozelštšinan kylään rakennettiin kappeli ja myöhemmin kirkko, jossa aloitettiin luostaritoiminta. Neuvostoliiton hajottua ikoni palautettiin tähän Jumalansynnyttäjälle omistettuun nunnaluostariin. Kuten muistakin Jumalansynnyttäjän ikoneista, myös Kozelštšanin Jumalanäidistä on lukuisia jäljennöksiä.

Pääkuva ylhäällä: Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni sijaitsee Uspenskin katedraalissa. Ikoni tunnetaan vanhemmissa suomenkielisissä lähteissä myös nimellä Kozelštšinon Jumalanäidin ikoni. Kiota-kaappiin asetettu rakastettu ikoni vetää rukoilijoita puoleensa, ja kiitollisuudesta annetut votiivilahjat kaunistavat ikonikaappia. 

Lähteet:
Arseni, piispa 2011: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2011, 8–15.
Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna, 2015. Ikoni puhuu. Tietoa ikonien kielestä ja tehtävästä. Helsinki: Maahenki.
Jääskinen, Aune, 2001. Kozelshtshinon Jumalanäidin ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2001, 15–16.
Kahla, Elina, 2001. Kozelshtshinon ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Ikonimaalari 2/2001,12–14.

Juttua on muokattu ja päivitetty 18.2.2026 klo 17:29 poistamalla samana toistunut lause, joka koski Jumalanäidin ikonin katoamista Uspenskin katedraalista. Lisäksi juttu on päivitetty poistamalla maininta jo menneestä tapahtumasta jutun ensijulkaisun aikoihin samoin kuin otsikko on muokattu ajattomaksi.

Koska juttu kertoo tunnetusta Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevästä ikonista, se soveltuu luettavaksi kyseisen ikonin juhlapäivän aikoihin.

Tallinnan matkustajasatamasta katsottuna Vanhan kaupungin takaa löytyy puutalo, joka kätkee sisäänsä ortodoksisen korkea-asteen opinahjon, Teologisen instituutin. Eesti Apostolik-Õigeusu Kirikun (EAÕK) toimisto ja metropoliitan virka-asunto sijaitsevat saman katon alla. Tie omaan ortodoksisen teologian koulutukseen on ollut pitkä, ja kaikki ei ole vieläkään täysin valmista.

Jotta nykytilannetta voisi ymmärtää, täytyy palata ensi ajassa taaksepäin. Ortodoksisella kirkolla on Virossa pitkä historia, sillä ensimmäiset ortodoksiset seurakunnat syntyivat nyky-Viron alueelle 1000-luvulla. Seurakuntien jäsenmäärät pysyivät kuitenkin pieninä, rajoittuen kaakkois-Viroon Peitserin kaupungin ympäristöön. Vasta Uudenkaupungin rauhan (v. 1721) jälkeen, kun Venäjän keisarikunta liitti Viron alueen itseensä, alkoi ortodoksisuus levitä kansan keskuuteen.

Koulutusta lännen suunnalta

Viron ortodoksit kuuluivat Moskovan patriarkaatin alaisuuteen aina Venäjän vallankumoukseen saakka. Vuonna 1923 Viroon syntyi Ekumeenisen patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko, jonka toimintaa häiritsivät kuitenkin melko pian toinen maailmansota ja neuvostomiehitys: EAÕK joutui lähtemään maanpakoon saksalaisten vetäytyessä ja neuvostomiehittäjien palatessa maahan.

Pakolaiskirkon asemaan joutunut EAÕK jatkoi toimintaansa ja palasi Viroon vuonna 1993, jolloin jälleenrakennustyö alkoi. Viron alueen ortodokseilta on kuitenkin puuttunut oma teologinen koulutus käytännössä aina. Moskovan patriarkaatin alaiset teologit ja papit koulutetaan Venäjällä.

Sittemmin 1990-luvulta saakka Virosta on lähdetty kouluttautumaan länteen: esimerkiksi Kreikkaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan ja Suomeen. EAÕK:n oma opetustoiminta alkoi vuonna 2002 Tallinnassa metropoliitta Stefanoksen johdolla. Tuolloin perustettiin Pyhän Platonin seminaari. Alkuun hyvinkin vapaamuotoisen opetustoiminnan kehittyminen strukturoiduksi korkeakouluksi eteni aimo harppauksin, kun tuolloinen seminaari solmi yhteistyösopimuksen Viron evankelisluterilaisen kirkon teologisen instituutin (EELK UI) kanssa vuonna 2014.

– Oman korkeakoulun ylläpitäminen maksaisi Virossa vähintään 300 000–400 000 euroa vuodessa, joten yhteistyö evankelisluterilaisen kirkon kanssa on taloudellisien syiden sanelema ratkaisu, instituutin johtaja Tauri Tölpt toteaa.

Oppilaitos on toiminut nykyisellä nimellään EAÕK Teoloogiline Insituut (EAÕK TI) vuodesta 2018 alkaen.

Eroja maidemme välillä

Virossa yksityinen sektori on huomattavasti enemmän mukana koulutusjärjestelmässä kuin Suomessa, ja yksityisiä kouluja on helpompi perustaa. Niinpä EELK UI on yksityinen, lukukausimaksullinen korkeakoulu, joka tarjoaa opiskelijoilleen kolmivuotista, 180 opintopisteen laajuista kandidaatin tasoon yltävää koulutusta. Tällöin on mahdollista erikoistua ortodoksisen teologian suuntautumisvaihtoehtoon, jonka opetuksesta vastaa EAÕK TI.

Ortodoksisen teologian erikoistumisopintoja suoritetaan 60 opintopisteen verran, mikä tarkoittaa yhden lukuvuoden työpanosta. Suomessa teologian maisterintutkintoon vaaditaan 300 opintopistettä, minkä lisäksi ortodoksista teologiaa käsitteleviä opintoja on suurempi osa kuin Virossa.

Vaikka ortodoksit ovat maan suurin kristillinen ryhmä, valtaosa Viron ortodokseista kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Heidän keskuudestaan EAÕK TI:iin ei ole hakijoita, vaan opinnot suoritetaan pääasiassa Pietarin ja Moskovan oppilaitoksissa.

– Opiskelijoita tulee kahden vuoden välein, kun noin 3–5 opiskelijaa hakeutuu opiskelemaan ortodoksista teologiaa, Tölpt kertoo.

Varsinaisten tutkinto-opiskelijoiden lisäksi luentopäivinä paikalla on niin sanottuja vapaita kuuntelijoita, ja luentoja striimataan verkon kautta. Tutkinto-opiskelijoiden, opettajien ja kuuntelijoiden kesken on myös syntynyt vahvaa yhteisöllisyyttä.

Opettajia ulkomailta

Ortodoksisen teologian lyhyt koulutushistoria heijastuu myös siihen, että päteviä opettajia on täytynyt hankkia ulkomailta. Toistaiseksi omaa, pitkälle kouluttautunutta teologisukupolvea ei ole vielä olemassa. Näin ollen opettajakunta on kansainvälinen: heitä on esimerkiksi Kreikasta ja Libanonista, minkä lisäksi Virossa vierailee myös Itä-Suomen yliopistossa opettava pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen.

Itsekin Kreikassa ja Sveitsissä opiskellut Tölpt pitää kansainvälistä opettajakuntaa vahvuutena. Näin on mahdollista hankkia opettajiksi alansa huippuja, mikä osaltaan ehkäisee monokulttuurisuuden syntyä.

– Meillä on esimerkiksi maailmanluokan kanonisen oikeuden ja kirkko-oikeuden opettaja arkkimandriitta Grigorios Papathomas.

Koska viron kielen puhujat ovat maailman mittakaavassa piskuinen joukko, ja heistä vironkieliset ortodoksit vieläkin pienempi vähemmistö, tuottavat kielikysymykset haasteita.

– Virossa lainsäädäntö määrää, että opiskelijoiden pitää vastata tehtäviin viroksi. Niinpä huomattava osa ajastani menee kääntäessä vastauksia muille kielille opettajia varten.

Sopiva oppimateriaali ja kirjallisuus ovat nekin haasteita pitkälle sekularisoituneessa maassa, sillä kääntäjiä ja lukijoita on vähän. Instituutin yhteyteen on kuitenkin syntynyt teologiseen aineistoon keskittynyt kirjasto, ja tavoitteena on, että EAÕK TI:n yhteyteen syntyisi Viron kattavin ortodoksisen teologian erikoiskirjasto.

Pääkuva ylhäällä: Pyhän Simeonin ja naisprofeetta Hannan kirkko Tallinnassa. Kuva: Aamun Koitto

Piispainkokous antoi äskettäin lausunnon kirkon valmisteilla olevasta lakipaketista ja kirjasi siihen myös lyhyen kappaleen, jossa kommentoitiin kanttorien koulutusta:

”Erillisenä kysymyksenä kanttorien kohdalla on tarpeen arvioida, palveleeko heidän koulutuksensa kirkkoa nykyisessä muodossa. Kirkon on voitava välttää täydellinen kanttoripula lähitulevaisuudessa. Kanttorien tutkintoa kuormittaa tällä hetkellä liikaa kanttorin työhön ja toimenkuvaan kuulumattomat isot kurssit samalla kun itse liturgisia harjoituksia on pakollisina aivan liian vähän. Liian pitkä ja raskas koulutus ei myöskään houkuttele uusia opiskelijoita eikä musiikinkaan opiskelulle ole tarpeeksi tilaa.”

Ortodoksisen seminaarin kirkkomusiikin opettaja Petri Nykänen yllättyi ulostulosta.

– Olen itsekin huolissani teologian koulutukseen hakeutuvien määrästä ja voin allekirjoittaa myös sen, että tutkintovaatimuksiin on kirjattu niukanpuoleinen siivu liturgisia harjoituksia, mutta toisaalta kyse on myös siitä, ymmärretäänkö jumalanpalvelusosaaminen ylläpidettävänä, kehitettävänä taitona. Sen sijaan ajatus siitä, että kanttoripula johtuisi tutkinnon liiallisesta kuormittavuudesta, on mielestäni tuulesta temmattu.

Ajoitus kummastuttaa

Nykänen hämmästelee myös lausunnon ajoitusta.

– Haku ortodoksisen teologian opintoihin käynnistyy maaliskuun puolivälissä. Onko pohdittu lainkaan sitä, miltä tällainen ääneen ajattelu kuulostaa potentiaalisen hakijan korvissa? Entä tutkintoa nyt suorittavien korvissa? Olen jo nyt joutunut vastaamaan huolestuneiden opiskelijoiden kysymyksiin koulutuksen jatkuvuudesta ja maisterin tutkinnon merkityksestä tulevaisuudessa. Kyllä meidän kirkkona on kyettävä antamaan myös kirkkomusiikin opiskelijoille vahva signaali siitä, että koulutusta arvostetaan, ja että nykymuotoinen kouluttautuminen on myös jatkossa vakituisen työn saamisen edellytys, summaa Nykänen.

– Pidän tätä koulutuskritiikkiä erikoisena myös siksi, että samaan aikaan kirkossa suunnitellaan kaikille maisteritutkinnon tietyn vuosiluvun jälkeen suorittaneille hengellisen työn tekijöille pakollisia työelämäopintoja.

Opinnoissa paljon myös omaehtoista harjoittelua

Palataan lausunnossa esitettyyn kritiikkiin. Onko ortodoksisen kirkkomusiikin tutkinto liian pitkä tai raskas?

– Ensiksikin tässä asiassa ei ole kertaakaan viitattu tarkasti tutkinnon sisältöön tai oltu yhteydessä koulutuksen asiantuntijoihin. Lisäksi kuormittavuudesta tietävät eniten opiskelijat itse, mutta heiltäkään asiaa ei ole kysytty. Itse en ole kuullut opiskelijoiden syyttävän tutkintorakennetta siitä, että valmistuminen vie aikaa. Kyllä ne syyt löytyvät usein esimerkiksi elämäntilanteesta. Tutkinto on suunniteltu päätoimista opiskelua varten. Jos tähän ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta, niin on selvää, että opintoaika venyy. Tässä mielessä kanttorien tutkinto ei eroa millään tavalla muista yliopistotutkinnoista.

Tutkinnon suorittamiseen tarvittavaa työmäärää Nykänen ei kuitenkaan vähättele.

– Kirkkomuusikon opintopolku on kyllä melko intensiivinen, ja opiskelijan on osallistuttava sen varrella aktiivisesti myös yhteisen oppimisympäristön eli laulajayhteisön rakentamiseen. Osaamista ei hankita pelkkiä opintopisteitä keräämällä, vaan se kehittyy yhdessä musisoimalla. Harjoitustunteja kertyy.

Kaikki käytännön harjoittelu ei kuitenkaan näy suoraan tutkintorakenteessa. Tämä koskee myös liturgisia harjoituksia.

Aiemmin liturgisiin harjoituksiin eli jumalanpalveluksiin käytetty aika muunnettiin opintosuoritteiksi kertoimella 0,25: yksi palvelustunti edisti siis opintoja 15:llä minuutilla. Jumalanpalveluksissa vietetty kokonaistuntimäärä oli todella huomattava.

Vuonna 2004 toteutettuun eurooppalaisten yliopistotutkintojen yhtenäistämisprosessiin eli nk. Bologna-prosessiin kuului muun muassa opintojen kuormittavuuden kartoitus. Sen jälkeen edellämainitun kaltaisia kertoimia ei saanut enää käyttää.

– Uuteen tutkintorakenteeseen ei puolestaan saatu millään mahtumaan samaa tuntimäärää, jonka liturgiset harjoitukset olivat opiskelijoilta käytännössä vieneet, joten harjoituksiin varattu aika jouduttiin kirjaamaan pienemmäksi.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että liturgisen osaamisen varmistaminenn voi edellyttää opiskelijalta merkittävästikin suurempaa työmäärää kuin mistä suoritetut opintopisteet kertovat. Näin on ollut tosin ennenkin: käytännön kirkkomusiikkityössä kehittymisestä kiinnostuneet ovat aina viettäneet sekä kirkossa että kuorotyön parissa enemmän aikaa kuin mitä kurssisuoritukset vaatisivat.

– Tässä tullaan oikeastaan kirkkomuusikkona kasvamisen ytimeen. Opiskelijoita ohjataan ymmärtämään, että kirkkolaulu on taitolaji, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Jokainen jumalanpalvelus tarjoaa tilaisuuden oppia ja kehittyä. Vaikka jokaisesta palveluksesta ei saa opintopisteitä, niin tilaisuuksia osallistua opetukseen on yhtä paljon kuin aina ennenkin. Seminaarilla on vuosittain tarjolla ohjattua liturgista elämää noin 270 tuntia. Useimpien vuosikurssien kohdalla liturgisten harjoitusten määrästä ei olekaan tarvinnut kantaa huolta, sillä ahkera osallistuminen on ollut opiskelijoille sekä itsestäänselvyys että ilo.

Harjoitus tuottaa myös tulosta.

– Ainakaan tänne seminaarille ei ole kantautunut palautetta siitä, että nykymuotoinen tutkintorakenne olisi tuottanut seurakuntiimme liturgisesti osaamattomia kanttoreita.

Vetovoima ei parane rimaa alentamalla

Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnissa on tällä hetkellä 38 seurakuntakanttorin tointa. Kanttoreista joka kolmas saavuttaa eläkeiän vuoteen 2030 mennessä. Uusia kanttoreita valmistuu vuosittain alle puolet siitä määrästä, joka tarvittaisiin korvaamaan eläkkeelle siirtyviä.

Tilanne on ollut ennakoitavissa jo pitkään. Viime vuosina on väläytelty eri yhteyksissä ratkaisua, jossa kanttorin pätevyysvaatimuksia alennettaisiin niin, että seurakunnat voisivat palkata vakituiseen toimeen myös kandidaatin tutkinnon suorittaneita – tosin eri palkkaluokkaan kuin maisterit.

– Tämä ei ole mielestäni oikea ratkaisu. Seuraukset olisivat tuhoisia sekä yliopistollisen kirkkomusiikkikoulutuksen että kanttorikunnan osaamisen kannalta. En usko matalamman palkankaan lisäävän työn vetovoimaisuutta, toteaa Nykänen.

– Opiskelijoiden kannalta tämä tarkoittaisi tietysti mahdollisuutta nopeampaan työllistymiseen, mutta seurakunnille tämä voisi olla houkutteleva tilaisuus karsia henkilöstömenoista. Lisäksi rekrytointeja ohjaisi tarpeen ja tehtävän vaativuuden sijaan entistä enemmän se, millaista työvoimaa kulloinkin olisi saatavilla.

Nykänen toivookin, että akuutin kanttoripulan yli jaksetaan kulkea asiallisesti hoidetuilla sijaisjärjestelyillä.

– On ihan eri asia, jos seurakunnassa on jumalanpalveluselämästä selviävä kanttorin tehtäviä hoitava sijainen tai kokonaisvaltaiseen kirkkomuusikon työhön pystyvä teologi. Meillä on nyt ”kypsymässä” kahdeksan opintojen eri vaiheissa olevaa kirkkomuusikkoa, joista kasvaa tulevaisuuden luottopakkeja seurakuntiin. En näe tarvetta minkäänlaisen pysyvän ohituskaistan avaamiselle.

Kirkolle ilmaisen koulutusjärjestelmän rapauttamisen sijaan Nykänen toivoo laajaa yhteistyötä kevään yhteishaun markkinoinnissa. Sen lisäksi tarvitaan rehellistä itsetutkiskelua.

Itä-Suomen (ent. Joensuun) yliopistosta on valmistunut vuosien saatossa yhteensä 46 akateemisesti koulutettua kirkkomuusikkoa. Eläköityneitä on kaksi ja muutama suorittaa parhaillaan jatko-opintoja. Pari on vasta hakeutumassa kirkon työhön ja loput, peräti 20  valmistuneista tekee jotain muuta kuin kanttorin työtä.

– Tämä työvoiman vuoto muille aloille ei koske pelkästään kanttoreita – myös toimiin hakukelpoista papistoa on siirtynyt muihin tehtäviin. Mielestäni tämä antaa aihetta pohdiskeluun. Olemmeko ymmärtäneet, kuinka tärkeästä resurssista on kyse? Haluammeko reagoida?

Kirkolla on nyt sen historian osaavin kanttorikunta

Vuoteen 1988 saakka pappien ja kanttorien koulutuksesta vastasi pappisseminaari. Nyt takana on yli kolme vuosikymmentä akateemista koulutusta. Mikä on muuttunut?

– Muutos on ollut niin suuri, että sitä on jo vaikea hahmottaa. Yliopisto-opinnot ohjaavat luovaan ja kriittiseen ajatteluun ja antavat samalla huomattavasti edellisiä sukupolvia paremmat edellytykset perehtyä kirkon rikkaaseen traditioon. Toisin kuin ennen, tutkinto tarjoaa myös valmiuksia akateemisiin jatko-opintoihin Suomessa tai ulkomailla.

– Jos asiaa katsotaan käytännön työn kannalta, niin kyllä liturginen osaaminen on myös kehittynyt valtavasti. Olen itsekin opiskellut aikoinani pappisseminaarin tekstimateriaaleilla ja kyllä täytyy sanoa, että nyt käytettävissä oleva materiaali antaa aivan toisenlaiset lähtökohdat kirkon liturgisen perinteen ymmärtämiseen. Koko liturginen vuosi näyttäytyy nyt paljon rikkaampana.

Koulutus on tuonut mukanaan myös mahdollisuuden tutkimuslähtöiseen perehtymiseen.

– Kirkkomusiikin maailma on avautunut meille myös kansainvälisesti aivan eri tavalla kuin pappisseminaarin aikoina. Opiskelijoilla on kykyä perehtyä heitä kiinnostaviin säveltaiteellisiin, liturgisiin tai teologisiin teemoihin ja tuoda kirkkomusiikin kentälle myös tuoreita elementtejä. Esimerkiksi vanhojen lauluperinteiden tuntemuksessa on menty näiden vuosikymmenten aikana valtavasti eteenpäin.

– En unohtaisi sitäkään, että pieni kanttorikuntamme on antanut melko huomattavan panoksen kansainväliseen ortodoksisen kirkkomusiikin tutkimukseen. Nytkin on tekeillä neljä kiinnostavaa väitöskirjaa. Tämä on kaikki kirkkomme pääomaa.

Kaikkea tätä Nykänen toivoo arvostettavan – nyt ja myös jatkossa.

– Meillä on nyt kirkkomme historian parhaiten koulutettu pappis- ja kanttorikunta. Toivon, että tämä nyt puolivahingossa käynnistynyt keskustelu johtaa lopulta aitoon dialogiin ja yhteisymmärrykseen siitä, että kirkollamme ei ole jatkossakaan varaa tinkiä sen paremmin pappien kuin kanttoreidenkaan pätevyysvaatimuksista.

– Yhtään liikaa koulutusta ei ole itsellänikään, napauttaa Nykänen.

Aamun Koitto on aiemmin julkaissut jutun ortodoksisen teologian, opetusalan ja kirkkomusiikin opintoihin liittyen.

Pääkuva ylhäällä: Kirkkomusiikin opettaja, dir.cant. Petri Nykänen on työskennellyt kirkkomusiikin opetuksen parissa yli 20 vuotta: ensin Itä-Suomen yliopistossa ja nykyisin Ortodoksisella seminaarilla.

Kevään yhteishaku 15.–30.3.2023. Lue lisää: https://teologiaaopiskelemaan.fi/ (Avaa uuden sivuston)

Muokattu klo 17.56: korjattu tekeillä olevien väitöskirjojen määrä kolmesta neljään.