Maailmalta

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) 11. yleiskokous valitsi yksimielisesti järjestön uudet presidentit. Yleiskokouksen neljäntenä varsinaisena työpäivänä 5. syyskuuta nimityskomitea toi täysistuntoon mietintönsä, joka sisälsi ehdotuksen presidenttien ja keskuskomitean valitsemiseksi. Presidenttien valinnasta toimitettiin äänestys, jossa 555 delegaattia 574:stä äänesti listan puolesta.

Ehdotus keskuskomiteaksi sen sijaan kirvoitti kommentteja ja muutosehdotuksia, ja täysistunto päätti antaa kirkkojen delegaatioille aikaa tehdä konkreettisia muutosesityksiä samana päivänä kello 19 saakka. Nimityskomitea kävi esitykset läpi ja toi uuden esityksensä täysistuntoon seuraavana päivänä.

Kirkkojen maailmanneuvoston presidentin tehtävä on seremoniallinen. Hän edustaa järjestöä korkean tason tapahtumissa, vierailee jäsenkirkoissa ja hoitaa puheenjohtajan tehtävää KMN:n merkittävimmissä tapahtumissa. Presidenttejä valitaan yksi jokaiselta KMN:n järjestelmän mukaiselta maantieteelliseltä alueelta sekä yksi ortodoksisista (Eastern Orthodox) kirkoista ja yksi orientaalis-ortodoksisista (Oriental Orthodox) kirkoista.

Jokainen presidentti edustaa koko järjestöä, eikä ole maantieteellisten alueittensa edustaja järjestön sisällä. Presidenttien kausi jatkuu seuraavaan yleiskokoukseen asti. KMN:n yleiskokoukset pidetään käytännössä seitsemän vuoden välein. Pandemian vuoksi nyt pidettävä 11. yleiskokous on kaksi vuotta myöhässä edellisestä, joka pidettiin vuonna 2013 Etelä-Korean Busanissa.

Kaikki presidentit ovat kirkkonsa virkaan vihittyjä. Kolme heistä on reformoidun kirkon jäseniä, yksi anglikaanisen, yksi baptistisen ja yksi yhdistyneen kirkon jäsen. Ortodoksisen ja orientaalis-ortodoksisen presidentin valinta ei perustu alueisiin. Nyt valittiin ensimmäistä kertaa afrikkalaispohjaisen kirkon (African Instituted Church) edustaja KMN:n korkeaan tehtävään.

Uudet presidentit ovat:

Ortodoksisten kirkot: Konstantia-Ammohostoksen (Famagusta) metropoliitta Vasilios (Karayannis). Hän on Kyproksen kirkon pitkäaikainen edustaja monissa ekumeenisissa yhteyksissä. On huomionarvoista, että hänen hiippakuntansa sijaitsee Turkin miehittämällä Pohjois-Kyproksella, eikä hän tällä hetkellä pysty edes käymään sen alueella.

Orientaalis-ortodoksiset kirkot: Kilikian katolikos-patriarkka Aram I (Keshishian) on ortodoksisen maailman arvostetuimpia ekumeenisia johtohahmoja. Hänet valittiin ensimmäisenä ortodoksina KMN:n keskuskomitean puheenjohtajaksi (moderator) Canberran-yleiskokouksessa vuonna 1991, ja tähän mennessä ainoana henkilönä uudestaan samaan tehtävään Hararen-yleiskokouksessa vuonna 1998. Patriarkka Aram johtaa Libanonissa sijaitsevaa Armenian kirkon toista, Kilikian patriarkaattia pyhän Etshmiadzinin patriarkaatin rinnalla. Se sai nykymuotonsa Armenian kansanmurhan jälkeen 1920-luvulla.

Eurooppa: Tri Susan Durber, Britannian yhdistyneen reformoidun kirkon pastori. Hän on toiminut useissa ekumeenisissa teologisissa tehtävissä, muun muassa vuodesta 2014 KMN:n Faith and Order -komission puheenjohtajana.

Aasia: Tri Henriette Hutabarat-Lebang, indonesialaisesta Gereja Tora -kirkosta, reformoidusta perinteestä. Hän on kirkkonsa vihitty pastori ja on toiminut sen teologisen instituutin rehtorina. Hänet tunnetaan monista ekumeenisista tehtävistään KMN:ssa sekä Indonesian kirkkojen neuvostossa, Aasian kirkkojen konferenssissa (Christian Conference of Asia, CCA) ja reformoitujen kirkkojen maailmanliitossa (World Alliance of Reformed Chruches, WARC).

Afrikka: Arkkipiispa Rufus Okikiola Ositelu on Church of the Lord -kirkon Nigerian-provinssin arkkipiispa ja maailmanlaajuisen kirkon neljäs päämies. Hän on ensimmäinen afrikkalaispohjaisen kirkon edustaja KMN:n korkeassa tehtävässä. Hänen kirkkonsa on syntynyt protestina siirtomaavallan mukanaan tuomille kirkkokunnille ja ottaa etäisyyttä eurooppalaisesta tavasta tulkita kristinuskoa.

Karibia ja Latinalainen Amerikka: Piispa Philip Wright. Hänellä on pitkä kokemus pastoraalisista ja teologisen koulutuksen tehtävistä. Hän on Belizen hiippakunnan piispa ja anglikaanisen kirkon Karibian alueen (Church of the Province of the West Indies) vanhin piispa.

Pohjois-Amerikka: Tri Angelique Walker-Smith on Baptistikirkon (National Baptist Convention) vihitty pastori, joka työskentelee Bread for the World -järjestössä Washingtonissa afrikkalaistaustaisten ja ortodoksisten kirkkojen asiantuntijana. Hän on ollut uraauurtavissa tehtävissä afrikkalaistaustaisten kirkkojen järjestöjen tehtävissä Yhdysvalloissa, samoin kuin KMN:ssä.

Tyynen meren alue: Francois Phiaatae on Eglise protestante Maohi -kirkon vihitty pastori Maohi Nuista (Ranskan Polynesia). Hän on toiminut KMN:n kahden maineikkaan luottamuselimen jäsenenä, lähteyskomission (CWME) ja kansainvälisten asioiden (CCIA), sekä Tyynen meren alueen kirkkojen neuvoston (Pacific Conference of Churches) pääsihteerinä.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Ortodoksisissa ja katolisissa kirkoissa ympäri maailmaa juhlitaan 8. syyskuuta Maria -nimisen tyttölapsen syntymää hurskaiden Joakimin ja Annan perheeseen. Ortodoksisessa kirkossa tämä juhla kuuluu vuoden 12 suurimman kirkkojuhlan joukkoon.

Uuden testamentin kirjoitukset taustoittavat niukasti Jumalanäidin elämää. Kirkon opin alkulähteessä ei esimerkiksi juurikaan kerrota Marian syntymästä, temppeliintuomisesta saatikka Jumalanäidin elämästä helluntain tapahtumien jälkeen.

Se, mitä kirkkomme Jumalanäidin syntymästä muistaa, on välittynyt perimätiedon kautta: ikivanhojen kertomusten, kirkollisten historiikkien, opetuspuheiden ja jumalanpalvelustekstien muodossa. Jumalanäidin elämän vaiheita valottavat varhaiskristilliset apokryfitekstit, joista keskeisessä asemassa ovat 100-luvun loppupuolella kirjoitettu Jaakobin evankeliumi ja Tuomaksen evankeliumi 100-luvulta.

Se, mitä kirkkomme Jumalanäidin syntymästä muistaa, on välittynyt perimätiedon kautta: ikivanhojen kertomusten, kirkollisten historiikkien, opetuspuheiden ja jumalanpalvelustekstien muodossa.

Vaikka kirkko ei virallistanut apokryfitekstien liturgista käyttöä, osaa niissä kerrotuista asioista pidetään todenperäisinä. Siksi monet näistä teksteistä käännettiin eri kielille jo alkukirkon aikana. Myöhemmin kirkkoisät saattoivat hyödyntää kyseistä tietoa laatiessaan jumalanpalvelustekstejä ja opetuspuheitaan Jumalanäidin juhlapäivinä.

Perimätiedon mukaan Maria syntyi iäkkäiden ja lapsettomien Joakimin ja Annan perheeseen Nasaretissa. Pariskunta oli toivonut lasta hyvin hartaasti. Niinpä he tekivät lupauksen, että mikäli Jumala siunaisi heitä lapsella, he kasvattaisivat lapsen palvelemaan Jumalaa. Jumala kuuli heidän rukouksensa ja antoi heille tyttären, joka sai nimekseen Maria. Äitinsä puolelta Maria oli Aaronin sukua, ja isänsä puolelta hän polveutui Daavidista. Näin hänen esi-isiensä joukossa oli niin pappeja kuin kuninkaitakin.

Vaikka kirkko ei virallistanut apokryfitekstien liturgista käyttöä, osaa niissä kerrotuista asioista pidetään todenperäisinä. Siksi monet näistä teksteistä käännettiin eri kielille jo alkukirkon aikana.

Vanhan liiton aikana uskottiin, että lapsettomuus on jonkinlainen kirous. Siksi se aiheutti Joakimille ja Annalle suunnattomia henkisiä kärsimyksiä Jaakobin evankeliumin mukaan. Kertomuksen mukaan Joakimilta olisi jopa evätty mahdollisuus tuoda uhria temppeliin, koska hän ei kyennyt siittämään Israelin kansalle jälkipolvea.

Uskossa, että Jumala voi antaa lapsen myös iäkkäälle ja lapsettomalle, kuten Abrahamille, Joakim paastosi ja rukoili 40 päivää erämaassa. Rukouksen aikana Jumalan enkeli ilmestyi Annalle ja sanoi: ”Anna, Anna, Herra on kuullut rukouksesi, ja sinä hedelmöityt ja kannat, ja sinun siemenestäsi puhutaan koko maailmassa”. Anna lupasi lapsensa Jumalalle, ja saman ilouutisen enkeli vei myös Joakimille, joka kiitti Jumalaa tuoden Hänelle kiitosuhrin.

Äitinsä puolelta Maria oli Aaronin sukua, ja isänsä puolelta hän polveutui Daavidista. Näin hänen esi-isiensä joukossa oli niin pappeja kuin kuninkaitakin.

Kirkon opetuksen mukaan Kaikkeinpyhimmän Jumalanäidin syntymällä on suuri merkitys, koska hänet oli tarkoitettu ihmiseksi syntyneen Jumalan äidiksi. Näin ollen Marian tehtävä Jeesuksen pelastustyössä oli hyvin keskeinen. Jo varhaiskristillisellä ajalla kirkon opettajat ymmärsivät vanhojen profetioiden täyttyneen Mariassa. Jumalanäidin syntymään liittyviä Vanhan testamentin tekstejä luetaan Jumalanäidin syntymän juhlan aikaan kirkossa: Jaakobin profetia (1.Moos.28:10-17), Hesekielin profetia (Hes.43:27, Hes.44:1-4) ja Sanalaskujen kirja (Sanalask.9:1-11).

Jumalalta anotun lapsen syntymän ihme jatkaa Jumalan kaitselmuksellista toimintaa: Jumala tekee mahdolliseksi sen, mikä ihmiselle on mahdotonta.

Alkukristityt juhlivat maallisia kuolinpäiviä

Varhaiskristillisellä kaudella Neitsyt Marian syntymää ei vietetty lainkaan. Tämä selittyy sillä, että alkuseurakunta juhli mieluummin kuolinpäiviä – eli Jumalan tykö siirtymisen ja iäisyyteen syntymisen päiviä – maallisten syntymäpäivien sijaan. Siksi kaikki vanhimmat kirkkokalenteriin lisätyt kirkon kunnioittamien uskonsankareiden – vanhatestamentillisten merkkihenkilöiden ja marttyyrien – muistot ovat heidän kuolinpäiviään.

Erillisenä kirkkovuoden tapahtumana Neitsyt Marian syntymää alettiin viettää laajasti vasta 600-luvulla. Vanhimmat Neitsyt Marian syntymäjuhlasta kertovat tekstit ovat 400-500-lukujen vaihteesta. Idässä pyhä Proklos, Konstaninopolin arkkipiispa (+ 446), mainitsee opetuspuheessaan juhlan ensimmäistä kertaa Lännessä sama juhla mainitaan paavi Gelasiuksen (+ 496) käsikirjassa. Tuolloin juhlaa vietettiin paikallisesti Syyriassa ja Palestiinassa.

Alkuseurakunta juhli mieluummin kuolinpäiviä – eli Jumalan tykö siirtymisen ja iäisyyteen syntymisen päiviä – maallisten syntymäpäivien sijaan.

Ensimmäinen Jumalanäidin kirkko (nyk. pyhän Annan kirkko) rakennettiin 500-luvulla Jerusalemiin paikalle, missä sijaitsi perimätiedon mukaan pyhien Joakimin ja Annan talo.

Jo 600-luvulla juhlaa vietettiin laajasti ympäri kristillistä maailmaa. Pyhä Andreas Kreetalainen (+ n. 712) laati kaksi opetuspuhetta juhlan kunniaksi ja juhlakanonin luettavaksi aamupalveluksessa. Siinain luostarin käsikirjoituksessa 800-luvulta löytyvät nykyään juhlapäivänä kirkossa luettavat paremiat, tropari, epistola, evankeliumiote ja ehtoollislauselma. Lähestulkoon kaikissa 1000-luvun jumalanpalvelusohjeissa esitetään juhlan jumalanpalvelus sen nykyisessä muodossa.

Vaikka Neitsyt Marian syntymisen viettäminen kirkossa alkoi suhteellisen myöhään, sen juhlatropari on vanhimpia kirkkovuoden suurten juhlien tropareiden joukossa. Kyseessä on miltei ainoa juhlatropari, joka kajahtaa samalla tavalla niin ortodoksisissa kuin katolisissakin kirkoissa ympäri maailmaa samana juhlapäivänä.

 

Pääkuva ylhäällä: Noin 1645-luvulta peräisin oleva maalaus esittää Jumalanäidin syntymää.

Juttua muokattu 7.8.2022 klo 11:00 tarkentamalla, että Jumalanäidin syntymäpäivä yhdistää nimenomaan ortodoksisia ja katolisia kristittyjä.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset
Kristuksen taivaaseenastumisen kirkko aloittaa 25-vuotisjuhlansa vieton 4. syyskuuta, ja seuraava viikko on täynnä ohjelmaa – ja totta kai myös yhteisiä palveluksia. Kirkon vihkimispäivän (7.9.) ympärille on rakennettu kokonainen tapahtumaviikko, josta löytyy kiinnostavaa koettavaa sekä kirkon hyvin tunteville että ortoksisuudesta kiinnostuneille. 
Juhla huipentuu sunnuntaina 11. syyskuuta juhlaliturgiaan.
 

Jokaisella tapahtumapäivällä on oma teemansa. Juhlaviikon tunnelmia voi seurata pitkin matkaa pyhäkön Instagram-tililtä @tikkurilanortodoksinenkirkko.

Ensimmäisen sunnuntain teema on ekumenia. Kello 13 kokoonnutaan tutustumaan Tikkurilan evankelis-luterilaiseen kirkkoon, josta siirrytään Kristuksen taivaaseenastumisen kirkolle ekumeenisessa ristisaatossa. Kello 14 kirkossa alkaa ekumeeninen paneelikeskustelu molempien kirkkojen yhdessä hyväksymästä kastetta koskevasta julistuksesta.

Tiistaina pohditaan kirkkoa yhteisönä. Kello 17 alkavan ehtoopalveluksen jälkeen Haminan piispa Sergei puhuu yhteisöllisyydestä. Haastattelijana toimii Juha Roiha. Iltaan mahtuu myös keskustelua ja kakkukahvit.

Keskiviikkona, kirkon vihkimisen vuosipäivänä ja Jumalansynnyttäjän syntymän aattona, kirkossa toimitetaan suuri ehtoopalvelus. Sen jälkeen pureudutaan kirkon ja kulttuurin kohtaamisiin. Juha Roiha haastattelee mm. Annina Holmbergia ja diakoni Joel Haahtelaa

Torstaina kirkossa toimitetaan aamupalvelus ja liturgia. Palvelus alkaa kello 9. Ikonimaalaukseen keskittyvä iltaohjelma alkaa ehtoopalveluksella kello 17. Sen jälkeen esitellään kirkon tiloissa esillä oleva ikoninäyttely ja kuullaan ikonimaalareiden paneelikeskustelu aiheesta suomalaisen ikonimaalauksen erityispiirteet. Keskustelijoina Liisa Holst, munkki Gabriel ja Antti Narmala. Keskustelua johdattelee Hanna Kemppi. Teetarjoilu.

Lauantaina 10.9. kirkolla on avoimet ovet kello 10–16.30. Päivän aikana voi tutustua käspaikkatyönäytökseen (klo 13), nauttia kirkon kuoron laulusta (klo 14) ja kuulla rovasti Heikki Huttusen ja diakoni Vladimir Sokratilinin puheenvuorot Suomen ortodoksisen kirkon suhteesta erilaisiin maahanmuuttajayhteisöihin (klo 15). Vigilia alkaa kirkossa kello 17.

Sunnuntaina 11.9. kirkossa toimitetaan juhlaliturgia kello 9 alkaen. Yleisradio radioi palveluksen ja se on kuunneltavissa Yle Radio 1 -kanavalta kello 11 alkaen. Opetuspuheen liturgiassa pitää Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo. Palveluksen jälkeen on tarjolla juhlalounas. Ruokailun jälkeen juhlakansalle laulaa kaksi lapsikuoroa: Tikkurilan ortodoksisen kirkon lapsikuoro ja etiopialainen lapsikuoro. 

Kristuksen taivaaseenastumisen kirkossa on koko viikon esillä ikoninäyttely, käspaikkanäyttely ja Pyhän Kolminaisuuden kirkolla aiemmin esillä ollut näyttely Ortodoksisuuden kirjo – Suomi. 

Kristuksen taivaaseenastumisen kirkko sijaitsee kävelymatkan päässä Tikkurilan asemalta osoitteessa Läntinen Valkoisenlähteentie 48, Vantaa. Lämpimästi tervetuloa!

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Kaisu Potkonen on palvellut kirkkoa kanttorina yhteensä 40 vuotta: ensin nelisen vuotta Jyväskylässä ja sen jälkeen 36 vuotta Taipaleen seurakunnassa.

Tässä jutussa työtoverit, kuorolaiset ja seurakuntalaiset kuvaavat Kaisua ja hänen elämäntyötään. Tekstiä kertyi paljon – tähän on koottu otteita niistä viesteistä, joita toimitukseen saapui:

”Kaisun neljästä vuosikymmenestä kanttorina olen saanut jakaa miltei kokonaisen vuosikymmenen hänen työtoverinaan Taipaleella. Kaikista kohtaamistani lahjakkaista ja tehtävälleen omistautuneista kanttoreista arvostan Kaisua, tämän yhteisen matkan myötä, kaikkein eniten.

Kaisu on sisäistänyt kirkon liturgisen elämän ja hengellisen elämän kokonaisuuden syvästi ja omakohtaisesti, mikä hehkuu hänen tavastaan rukoilla, laulaa ja johtaa kuoroa jumalanpalveluksessa. Siitä on poissa kaikki esittäminen, mahtailu ja itsekorostus. Sävel on asettunut kauniisti palvelemaan Sanaa. Sydämestä on tullut äänenmuodostuksen tärkein elin. Samalla Kaisu on niin tiedollisesti kuin taidollisesti ja lauluteknisesti kirkkomusiikin rautainen ammattilainen, joka on harjoittanut ja kehittänyt ammattitaitoaan lakkaamatta. Opetellessani papillista palvelua Kaisu on ollut minulle keskeisiä opettajia. Hän on kasvanut yhteen seurakunnan, sen ihmisten, pyhäköiden, perinteen ja historian kanssa tavalla, joka vaatii paljon rakkautta ja sitoutumista.

Opetellessani papillista palvelua Kaisu on ollut minulle keskeisiä opettajia. Hän on kasvanut yhteen seurakunnan, sen ihmisten, pyhäköiden, perinteen ja historian kanssa tavalla, joka vaatii paljon rakkautta ja sitoutumista.

Kaisu on monesti sanonut, että jos hän olisi mies, hän todennäköisesti olisi pappi. Tämä on helppo uskoa! Kristittyjen yhteinen kutsumus, kuninkaallinen pappeus, on toteutunut Kaisussa voimallisesti. Kiertäessäni hänen kanssaan eri ikäisten seurakuntalaisten kodeissa ilon tai surun aikana, toimittaessani hänen kanssaan hartauksia vanhainkodeissa tai vaikkapa kehitysvammaisten parissa, olen nähnyt hänen jakavan valtavasti pastoraalista, äidillistä lämpöä ja huolenpitoa ympärilleen. Jumalanpalveluksissa olen saanut lukuisat kerrat osuman sydämeeni ja kyynelet silmiini: kirkkoveisut ja pyhät kirjoitukset todella heräävät eloon, kun ne täytetään rukouksen liekillä!

Taipaleelle tuskin olisi voinut tapahtua parempaa kuin Kaisun yli 35-vuotinen palvelus seurakunnan kanttorina, lukemattomien seurakuntatyön tehtävien uutterana hoitajana ja rukouksen sillan rakentajana Viron Setomaalle, ystävyysseurakuntaan Obinitsaan. Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäisenä toimeen valittuna naiskanttorina hän on raivannut tietä kaikille lahjakkaille naiskirkkomuusikoille. Tie ei ole alkuvaiheissaan ollut siloinen. Se on vaatinut päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä ja varmasti joskus myös ”paksua nahkaa” suojaksi pinttyneiltä asenteilta. Totuuden nimissä on myönnettävä: tie ei ole kuopaton kirkossa työskenteleville naisille vieläkään.

Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäisenä toimeen valittuna naiskanttorina hän on raivannut tietä kaikille lahjakkaille naiskirkkomuusikoille.

Se opetus, mitä olen kuullut Kaisun suusta vaikkapa talvisilla Taipaleen kinkereillä tai lukenut hänen kynästään upeissa hartauskirjoituksissa, on saanut minut monesti kysymään: miksi nainen monesti edelleen vaikenee seurakunnassa, vaikka juuri hänellä saattaisi olla armolahja kohottaa juhlahetki ja valistaa kuulijat?

Tämän vahingon voisimme ottaa edes osittain takaisin julkaisemalla Kaisun runollisista ja viisaista hartauskirjoituksista toisen kirjan Taipaleen varrelta -kokoelman (Valamon luostari, 2009) jatkoksi ja niin saada niille laajemman vastaanoton niin maantieteellisesti kuin ajassa. Siihen asti hänen hartauskirjoituksiaan löytyy muutamia Taipaleen ortodoksisen seurakunnan nettisivuilta, Opetuskirjoituksia -osiosta.

Kaisun juhlapäivänä lähetän hänelle sydänlämpimät onnitteluni ja kiitollisuuteni kaikesta yhdessä eletystä. Palju aastaid, kallis Kaisu karu!”

Isä Tuomas Kallonen

***

”Joskus kiireisessä kanttorin arjessa häslähenkinen aloittelija saa mielenrauhaa ihan vaan ajatellessaan Kaisua. Kaisun olemus on niin rauhallinen, ystävällinen, syvällinen ja viisas.

Kirkon koulutuksissa ja kanttoreiden päivillä Kaisu on sanonut viisaita, punnittuja ja rohkeuttakin vaativia asioita ja olen monia niistä jäänyt miettimään jälkeenkin päin ihaillen. Kokemukset, joista Kaisu ammentaa, eivät varmasti kaikki ole olleet helppoja. Kaisu yhtenä tärkeänä tienraivaajana naiskanttoreille kirkossamme on luonut kanttorin mallia ja häntä on osaltaan kiittäminen siitä, että seuraavat naissukupolvet voivat empimättä harkita kanttorin uraa meidänkin kirkossamme.

Kun ajattelen, millaista Kaisun kanttoriarjen on täytynyt 40 vuoden aikana olla, ihan hengästyttää. Hän on kasvattanut lapsia, laulattanut seurakuntaa, kirjoittanut ja tehnyt ties mitä muuta työajattomasti. Ja kuten olen kantapään kautta ymmärtämässä, näkyvä työ on seurakunnassa pelkkä jäävuoren huippu.

Neljäkymmentä vuotta työtä kirkossamme Jumalan kunniaksi. Tyylikäs Kaisu-kanttori on minulle suorastaan symboli siitä, kuinka yhdessä naisessa voi yhdistyä rakkaus, lempeys, kauneuden taju, nöyryys ja piinkova ammattilainen. Hyvää huumorintajua unohtamatta! Kaisu, olet aarre!”

Kanttori Valeria Ratilainen

***

”Kaisu on hyvin ammattitaitoinen ja johtaa kuoroa hyvin. Hän ohjaa meitä kärsivällisen napakasti, unohtamatta huumoria ja sanomaa, joka on hengellisessä laulussa se tärkein. Olen aina tykännyt ortodoksisesta kirkkolaulusta ja kuoron ihana vastaanottava yhteisö innoitti minua kääntymään ortodoksiksi, eikä siinä Kaisunkaan osuus ollut pieni. ”

Kuorolainen Sari Hirvonen

***

”Kaisu on lämmin ystävä ja ihana kirjeenvaihtokaveri. Luotettava ja ystävät huomioiva persoona. Vahva esirukoilija. Kyselin myös aikuisilta tyttäriltäni Kaisusta. He ovat kiintyneitä kanttoriimme lapsuuskokemusten perusteella ja varsinkin toinen heistä on säilyttänyt yhteyden aikuisenakin.

Tyttäret kertoivat, että Kaisu on kannustava, iloinen, piristävä, mukaansatempaava ja lämmin. Nämä tulivat ensiimmäisinä mieleen. Hän on myös hyvä kuuntelija – sellainen, kenelle tekee mieli kertoa asioita.

Toinen tytöistä kertoi lapsena luulleensa, että Kaisu-kanttori on ammattinimike.”

Niina Laine

***

”Kaisuhan on helposti lähestyttävä, kuunteleva, iloinen, innostava, työnsä hyvin hoitava, tunnollinen ja kertakaikkiaan ihana ihminen.”

Hilkka Lihavainen

***

”Tunnettua on, että Kaisu on hyvin vahvasti vastuullinen työntekijä. Hän on temperamenttinen ja ennen kaikkea innostava kanttori. Mistä tuo innostus ja ilo on lähtöisin? Se ei ole halpahintaista hauskuuttamista, vaan ilo kasvaa syvemmältä. Siinä ilossa on tuulahdus iankaikkisuutta, sillä Kaisun ilo saa alkunsa Kirkon ilosanomaan sitoutumisesta. Kaisu ohjaa laulajia sisäistämään tekstin: “Tämä on se päivä, jonka Herra teki. Iloitkaamme ja riemuitkaamme tänä päivänä.

Kaisu on myös tarkkakorvainen johtaja. Kun 34 vuotta sitten tulin Kaisun kuoroon, sain silloin ja myöhemminkin kokea sen salamannopean ja tuiman silmien välähdyksen, kun lauloin huolimattomasti, alavireisesti tai ihan väärin. Sitä katsetta ei unohda! Mutta Kaisu on pitkämielinen, kärsivällinen ja antaa uuden mahdollisuuden seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.

Suuri on se seurakuntalaisten joukko, joka on purkanut sydäntään Kaisulle. Näin on siksi, että hänellä on myös kyynelten lahja, joka on antanut hänelle mahdollisuuden kuunnella, lohduttaa, itkeä ja iloita sydäntään purkaneen lähimmäisen kanssa.”

Isä Markku Toivanen

***

”Olen laulanut kuorossa varmaan 25 vuotta ja lähes aina hänen johdollaan. Polvijärven kirkossa olimme laulamassa vigiliaa vuosia sitten. Meitä oli kuorossa Katariina ja minä sekä Ahposen Harri, silloinen lukija ja nykyinen diakoni. Harrilla ei mennyt joku veisu ihan putkeen ja siitä tuli sanomista. Harri vastasi niin viattomalla äänellä ja kasvoilla: mutta minähän yritin… Tuo viaton lausahdus laukaisi hillittömän hihityksen (myös Kaisua nauratti). Siinä meni vigilia vähän sekaisin, kun yritimme estää hihitystä ja saada vedettyä henkeä. Lopulta Kaisu käänsi selkänsä ja jätti meidät taakseen tyrskimään ja rauhoittumaan, mutta sitten hän lauloi ”Älkää itkekö”. No, peli menetettiin taas toviksi kunnes saimme ryhdistäydyttyä. Pappina oli isä Tuomas Järvelin ja hän vähän kurkisteli alttarin ovesta toruvalla katseella. 

Seuraava vigilia samassa kirkossa ja samalla porukalla sujui paremmin. Pääsimme viimeiselle sivulle asti kunnes repesimme nauramaan. Silloin isä Tuomas joutui jo selittämään jotain kirkkokansalle meidän käytöksestä.

Taipaleen seurakunnassa olemme aika puheliaita, varsinkin kiitosrukouksien aikana. Tämä on aiheuttanut harmitusta Kaisussa ja ainakin kerran hän torui kirkkokansaa resitoiden kiitosrukousten keskellä valittuja sanoja siitä, että nyt kiitetään äsken nautitusta ehtoollisesta eikä seurustella.

Kaisulla on armolahja elää mukana seurakuntalaisten iloissa ja suruissa. Nauru helskyy ja välillä kyyneleet valuvat hänen poskillaan. Laulu kuitenkin jatkuu kirkkaana. Erityisesti haluan kertoa siitä ihmeellisestä tsemppauksesta ja pääsiäisyön palveluksen riemusta mikä huokuu Kaisusta kun hän luotsaa meidät kanonin ja liturgian läpi. Ilo tarttuu eikä väsymys saa valtaa meissä laulajissa. Kiitos palveluksen lopuksi kuorolle on silloin myös hyvin voimallinen!

Hyvä Kaisu!”

Meeri Jolkkonen

***

””Syvästi hengellinen, kirkollinen, hyvä ortodoksi. Hyvä kirjoittamaan hartauskirjotuksia, herkkä, syvällinen, oikeudenmukainen, ei hyväksy kieroilua. Ammattitaitoinen, sitoutunut.

Kiitos sinulle, Kaisu, hyvistä, syvistä keskusteluista.”

Isä Pertti Ruotsalainen

***

”Kaisu on lämminsydäminen ja myötätuntoinen. Kaisun kaunista, heleää lauluääntä on aina niin mukava kuunnella.”

Eila Hyvärinen

***

”Kaisu on ollut Taipaleen seurakunnan kanttorina koko elinikäni ajan. Muistan hänet jo lapsuudesta ja nuoruudesta, erityisesti koululaisjumalanpalveluksista Viinijärven kirkossa sekä perhejuhlista. Kun olin nuori, Kaisu oli läsnä lasten leireillä sekä kristinoppileireillä. Kaisulla on ihana lauluääni. Hän on aina iloinen ja ottaa jokaisen seurakuntalaisen huomioon. Hänestä huokuu rauhallisuus ja hengellisyys. Aikuisena halusin hänet ehdottomasti omiin häihini kanttoriksi – kanttoreita on monia, mutta Kaisuja on vain yksi! 🙂

Jumalanpalveluksista mieleeni on jäänyt se, kuinka liturgiassa Autuuden lauseiden kohdassa ”Iloitkaa ja riemuitkaa!” lauletaan Taipaleella aina Kaisun johdolla erityisen ponnekkaasti ja iloisesti. Tämä kuvastaa vahvasti kirkon ylösnousemususkon iloa, jota Kaisu myös elää todeksi. Tätä iloa ja riemua toivotan Kaisulle tänäkin juhlapäivänä!”

Elisa Balcin

***

”Kaisu on hengellinen työntekijä, mitä syvemmässä sanan merkityksessä. Kaisulla on erinomainen yhteys seurakuntalaisiin ja hän pitää huolta ihmisistä muun muassa soittaen ja jakaen seurakuntalaisten kanssa heidän ilojaan ja surujaan. Kaisu on helposti lähestyttävä. Pitkäaikaisena Taipaleen seurakunnan työntekijänä hän on seurakuntalaisille hyvin tuttu ja luotettava. Hän tuntee monet seurakuntalaisista henkilökohtaisesti jo useammassa sukupolvessa. Seurakunta on hänelle kuin toinen – hengellinen – perhe. Työssään Kaisu tarttuu nopeasti toimeen. Hän innostaa omalla toiminnallaan seurakuntalaiset mukaan toimintaan. Muutama puhelu ja asia kuin asia onkin jo järjestynyt salaman nopeasti – olipa kyseessä sitten kirkkokahvit tai uuden kerhon perustaminen! Kirkkomme tarvitsee juuri Kaisun kaltaisia kultakimpaleita!”

Isä Nemanja Balcin

***

”Olin mukana kanttorin vaalitoimituksen kokouksen sihteerinä kun Kaisu tuli valituksi Taipaleen seurakunnan palvelukseen. Kanttori Kaisusta on kasvanut rakastettu äiti Kaisu – monipuolinen kirkkomuusikko, taitava kuoronjohtaja ja helposti lähestyttävä kanssakulkija. Koko seurakunnan hengellinen äiti.”

Diakoni Mauri Mutanen

***

”Kaisu on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, olen tuntenut hänet yli 40 vuotta. Hän on myös esikoisemme kummi, se kertoo siitä kuinka tärkeä ihminen hän on koko meidän perheelle.

Kaisu on lämmin, kannustava, huolehtiva ja huumorintajuinen ihminen, ja hänen kanssaan on helppoa jakaa elämän ilot ja surut. Kanttorina Kaisu on sitoutunut kirkon työntekijä ja Jumalan palvelija, joka aidosti rakastaa Kirkkoa, työtään ja seurakuntaansa.

Jaana Pössi

***

”Ilman Kaisua en varmaan olisi aktiivinen seurakuntalainen. Vuonna 2006 hän pyysi minua kuoroon ja siitä se alkoi. Hän on kannustava, huolta pitävä ja ystävällinen mutta vaativa – niin kuin pitääkin.”

Jouko Pajarinen

***

”Kaisu on ollut johdattelemassa monia meistä Setomaalle Obinitsaan, Kaakkois-Virossa sijaitsevaan pieneen kylään. Ensimmäisen kerran sinne matkasivat Taipaleen kuorolaiset vuonna 1997 ja jo seuraavana vuonna sinne mentiin Taipaleen nuorten porukalla. Ja heti jäimme koukkuun. Tämän kesän praasniekkamatkan alkumetreillä tuumailimme Kaisun kanssa, että miten jokin paikka ja siellä odottavat ystävät voivat vielä näin neljännesvuosisadan ja lukuisten sinne suuntautuneiden matkojen jälkeenkin aiheuttaa tämänkaltaisia väristyksiä.

Obinitsassa Kaisu-kanttori otetaan aina rakkaudella vastaan ja siellä on monia ystäviä, joista yksi on erityinen. Jumalanpalveluksiin Obinitsassa osallistuu aina kehitysvammainen mies, Jaan. Yksi erityinen muisto hänestä liittyy Kaisuun. Pääsiäisyön palveluksen ristisaatossa Kaisun tuohus sammui ja sammui toistamiseen. Jaan, joka tuntuu huomioivan kaiken, tuli hetkessä kanttorina toimivan Kaisun luo ja varjeli omilla käsillään tulta Kaisun tuohuksessa – valoa pääsiäisyössä.

Minna Koistinen

***

”Iloinen ja osaava ammattilainen. Rõõmustav ja hingeline kaasrändur.”

Isä Simo Haavisto

***

”Kanttorina Kaisu on taitava, hyvä laulaja, uudistuksiin hyvin paneutuva, pitää kuoron ”aisoissa”.

Yhteistyökaverina hän on helposti lähestyttävä, luotettava, mitä lupaa sen myös toteuttaa / pitää, hyvä keskustelemaan, karjalainen iloinen ihminen, hyvä kannustaja, auttava.”

Kaija Kareinen

***

”Vuosikymmentenkin jälkeen Kaisu osaa edelleen tartuttaa muihin laulamisen riemun. Mikä tekee kuorossa mukana olon niin helpoksi ja mukavaksi rivilaulajalle.”

Jari Knuutinen

***

”Haluan kertoa Kaisusta lämpimiä muistoja ja tuntemuksiani. Olen saanut tuntea hänet jo lapsuudessani, kun hän oli mukana kylämme kinkereillä. Kaisun upea ääni hänen laulaessaan veisuja kinkerien eri teemojen pohjalta meni suoraan sydämeeni. Sieltä asti on minulle tullut hiljainen, mutta vahva usko Jumalaan ja Hänen siunaukseensa. Kaisu on tuonut iloa ja valoa yhteisöömme jo yli kolmen vuosikymmenen ajan ja olen siitä hänelle kiitollinen kuin myös koko perheemme on.”

Minna Möykkynen perheineen

***

”Kaisu kutsui noin kymmenen vuotta sitten vapaaehtoisia ja innostuneita seurakuntalaisia toimimaan yhdessä kirkomme hyväksi ja silloisen kirkonemäntä-Einen avuksi. Ryhmä on vuosien varrella osittain vaihtunut elämäntilanteiden muututtua mutta vielä riittää virtaa, vaikka väki onkin vähentynyt ja hieman ikääntynyt 🙂

Yhdessä olemme siivonneet ja kaunistaneet kirkkoa, järjestäneet kirkkokahvituksia ja järjestäneet juhlia, valmistaneet virpovitsoja, osallistuneet erilaisten tapahtumien järjestelyihin ja niin edelleen. Kaisu on ideoinut ja kehitellyt uusia / vanhoja hyviä perinteitä meidän kaikkien seurakuntalaisten iloksi. Meillä kirkonystävillä on ollut mahdollisuus olla niitä toteuttamassa ja osallistumassa.

Ryhmässämme on aina mukana luottamuksen henki, ilo ja nauru, yhdessä tekemisen voimaannuttava vaikutus ja toisia tukeva ystävyys elämän vaikeissakin hetkissä. Kaisu on ryhmämme innostava priimusmoottori…toivottavasti vielä monia armorikkaita vuosia lisää!”

Sirpa Vänskä

Jaa tämä juttu

Ajassa

Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen, joka asuu osan vuodesta Athosvuorella ja osan Suomessa yliopistotyönsä takia, siirtyi vuonna 2020 Ksenofontoksen luostarin igumeni Aleksioksen siunauksella asumaan tyhjilleen jääneeseen entiseen lapsuudenkotiinsa Kanta-Hämeen Janakkalaan. Kotitilan virallinen nimi on Vuorenjuuri, mutta hieman laajemman ympäristön nimi on Lintuvuori. Uusi asuinpaikka tarjoaa isä Damaskinokselle mahdollisuuden elää munkin arkea myös Suomessa oleskellessaan sekä ottaa rippi-isänä vastaan synnintunnustuksia niille soveltuvassa paikassa.

– Olin aluksi suoraan sanottuna skeptinen vanhukseni ajatukselle siirtyä Suomen päässä asumaan suureen taloon ja niinkin kauas yliopistosta – varsinkin, kun muutto pois Joensuusta toi mukanaan monia käytännön ongelmia. Mutta kuuliaisuudessa ja Jumalan johdatuksessa tehdyt asiat järjestyvät aina parhain päin, ja sainkin kaikki käytännön asiat aivan ihmeellisellä tavalla kuntoon, kertoo pappismunkki Damaskinos.

Aivan helppoa kaikki ei kuitenkaan ollut. Isä Damaskinos oli vuosina 2019–2020 tutkimusvapaalla yliopistolta, joten hän ei ollut lainkaan Suomessa muuttohanketta aloitellessaan. Varsinainen muutto Joensuusta piti järjestää keskellä pahinta pandemiakaaosta maaliskuussa 2020 – ja vieläpä niin, että isä Damaskinos itse oli samaan aikaan potilaana Thessalonikin koronasairaalassa.

Mutta kuuliaisuudessa ja Jumalan johdatuksessa tehdyt asiat järjestyvät aina parhain päin.

Jumalan johdatuksesta isä Damaskinokselle järjestyi Lintuvuoreen myös oma pyhäkkö.

– Tapasin helmikuussa 2020 Washington DC:ssä järjestetyssä luostarikonferenssissa sattumalta Eija Pehun, jolle mainitsin siirtymisestäni Kanta-Hämeeseen. Hämäläisenä Eija innostui heti asiasta ja kertoi hänen mökkinaapurissaan sijaitsevasta käyttämättömäksi jääneestä tsasounasta. Pyysimme tsasounan siirtämiselle siunauksen vanhukseltani ja Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leolta, ja sen saatuamme Eija alkoi järjestellä siirtoa.

Ikonimaalari Aune Koppasen vuonna 1988 Orivedelle rakennuttama ja Ensio Suomisen suunnittelema tsasouna on alun perin vihitty pyhän arkkienkeli Mikaelin muistolle. Tsasounan vihki Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes. Aune Koppasen kuoleman jälkeen tsasouna siirtyi tilan mukana seuraavan sukupolven haltuun.

Rakennuksen siirtämisessä oli omat haasteensa. Rakennus aiottiin ensin siirtää kokonaisena, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Lopulta pyhäkkö purettiin ja hirret tuotiin Lintuvuoreen, jossa tsasounalle oli valmistettu siunattu maapohja.

– Alimman, mädäntyneen hirsikehikon tilalle jouduttiin veistämään uudet hirret, mutta niin vain pääkehikko ja katon vesieristys saatiin valmiiksi jouluna 2020. Seuraavana kesänä tehtiin valmiiksi kuisti sekä koristelaudat ja risti ja tänä kesänä valmistui myös kellokatos.

Karjalaistyylinen tsasouna sai athoslaisen sydämen

Ulkoapäin katsottuna tsasouna noudattaa perinteistä karjalaista arkkitehtuuria, mutta sen sisätila on enemmänkin Athosvuoren perinteen mukainen. Kreikkalaiset kirkkotuolit eli stasidit on valmistettu Ilias Evangelidiksen työpajassa Kreikassa, ikonostaasi Ukrainassa ennen sodan alkamista, ikonit ovat Ksenofontoksen luostarin mestari-ikonimaalari, pappismunkki Luukaksen käsialaa ja muu kirkkokalusto Georgios Triantopouloksen työpajasta Thessalonikista. Kirkkokalustossa on myös kreikkalaista antiikkia.

Tsasouna vihittiin uudelleen 3. syyskuuta 2022. Pyhäkön vihki Haminan piispa Sergei Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon määräyksestä. Pappismunkki Damaskinoksen ja Athosvuoren Ksenofontoksen luostarin igumeni Aleksioksen toiveesta tsasounan uusi muisto on kaikkien Athosvuoren pyhien juhla, jota Lintuvuoressa juhlitaan jokaisen heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina läpi yön kestävän kokoöisen palveluksen merkeissä.

Vihkimisjuhlaan saapui suuri joukko vieraita läheltä ja kaukaa. Tunnelma oli riemukas, ja lapsiakin oli paikalla paljon.

– Lintuvuori on ensisijaisesti oma asuin- ja kilvoituspaikkani ja tukikohtani Suomessa ja tsasouna päivittäinen rukouspaikkani. Silti oma toiveeni ja vanhukseni määräys alusta asti on ollut myös tarjota muillekin paikka, josta he voivat hakea hengellistä virvoitusta ja ohjausta, osallistua jumalanpalveluksiin ja tulla synnintunnustukselle. Yritän siis täällä välittää muille edes vähäisissä määrin sitä hengellistä kokemusta, jota olen Athosvuorella saanut ja edelleen saan siellä oleskellessani, kertoo isä Damaskinos.

Toiminta laajenee tukiyhdistyksen kautta

Tsasouna on vetänyt ihmisiä puoleensa alusta asti. Vilkastunut toiminta on tarkoittanut myös työmäärän lisääntymistä. Isä Damaskinos ei ole kuitenkaan työn äärellä yksin.

– Lintuvuorella on pieni joukko aktiivikävijöitä, ja tänä vuonna päätimme heidän kanssaan perustaa tsasounalle tukiyhdistyksen, Lintuvuori ry:n, joka tukee tsasounan toimintaa ja järjestää esimerkiksi kirkkokahvituksia. Aiomme julkaista lähitulevaisuudessa myös hengellistä opetusta Athosvuorelta – ensimmäisenä edesmenneen Simonopetran luostarin igumeni Emilianoksen syvällisiä opetuksia jumalanpalveluselämästä, isä Damaskinos kuvailee.

Lintuvuori on Janakkalan ensimmäinen ortodoksinen pyhäkkö, ja siksi se on herättänyt paikallisesti paljon positiivista huomiota.

Isä Damaskinos on monille seudun asukkaille tuttu jo pikkulapsesta, ja siksi kynnys tulla tutustumaan uuteen tsasounaan on monella tavallista matalampi. Heinä–elokuussa isä Damaskinos järjesti tsasounalla muutamana päivänä pop up -kahvilan, jonne saapui yli 250 vierasta, suurin osa janakkalalaisia tai hämeenlinnalaisia.

– Osa pop up -kahvilassa käyneistä ovat jo löytäneet tiensä Lintuvuoren jumalanpalveluksiin, mikä ilahduttaa minua erityisen paljon. Lintuvuoressa saa ylipäätään tulla rohkeasti käymään yksin tai porukalla, niin jumalanpalveluksiin kuin jumalanpalvelusten ulkopuolellakin. Tänne voi tulla tutustumaan tsasounaan ja sen upeisiin ikoneihin, keskustelemaan hengellisistä kysymyksistä tai vain ihailemaan rauhallista metsämaisemaa. Yhteydenotto etukäteen on kuitenkin tarpeen, koska en ole aina paikalla, ja talvikaudella tsasounan jumalanpalveluksiin mahtuu vain rajoitettu määrä ihmisiä. Toisinaan järjestämme myös talkoopäiviä, joihin kaikki ovat tervetulleita mukaan.

– Kaikki, jotka haluavat tukea tsasounamme toimintaa tai tulevia julkaisujamme, ovat tietysti tervetulleita myös Lintuvuori ry:n jäseniksi, isä Damaskinos rohkaisee.

Lisätietoja Lintuvuoren toiminnasta saa kotisivulta (Avaa uuden sivuston). Vierailuihin ja jumalanpalveluksiin ilmoittaudutaan suoraan isä Damaskinokselle sähköpostitse osoitteeseen pappismunkki.damaskinos@ort.fi.

 

Pääkuva ylhäällä: Juhlatunnelmissa. Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslaisen kotitsasounan uudelleenvihkimisen toimitti Haminan piispa Sergei (oik.).

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Ortodoksisen kirkon tämänhetkinen kriisi tuli näkyväksi sunnuntainaamuna 4. syyskuuta Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokouksessa Karlsruhessa, kun kaikki ortodoksit eivät osallistuneet samaan liturgiaan. Venäjän kirkko on omasta puolestaan katkaissut ehtoollisyhteyden niihin kirkkoihin, jotka ovat virallisesti tunnustaneet Ukrainan kirkon autokefalian, eikä tästä haluttu nytkään poiketa.

Muiden kirkkojen puolesta ehtoollisyhteys on voimassa. Joidenkin kirkkojen edustajat osallistuivat liturgiaan oman kirkkonsa seurakunnassa Karlsruhessa tai lähialueella. Eri puolilla Saksaa on paljon eri ortodoksisten kirkkojen seurakuntia, jotka ovat kielellisen ja etnisen taustan pohjalta perustettuja.

Venäjän kirkko on omasta puolestaan katkaissut ehtoollisyhteyden niihin kirkkoihin, jotka ovat virallisesti tunnustaneet Ukrainan kirkon autokefalian, eikä tästä haluttu nytkään poiketa.

”Meidän tyhjyytemme hauraus kohtaa Jumalan rakkauden täyteyden meitä kohtaan. – – – Evankeliumin kutsu täydellisyyteen on sukellus Jumalan ihmiseksi tulemisen mysteeriin, joka on myös kutsu löytää ihmisen suuruus, ihmisen kutsumus. Pyhä Serafim Sarovilainen puhuu siitä, kuinka meidät on kutsuttu ´saamaan Pyhä Henki´.  – – – Tätä on Jumalan rakkaus, ja tätä pitää lopulta olla ihmisenkin rakkaus: täydellistä itsensä antamista, alttiiksi asettumista, antautumista, yhteyteen avautumista. Tämä on olennaista, koska ihmisarvomme mitta on kykymme käsittää Jumala ja olla Jumalan yhteydessä, Jumalan, joka on antautunut, tullut heikoksi ja asettunut alttiiksi”, lausui metropoliitta Emmanuel saarnassaan.

”Tätä on Jumalan rakkaus, ja tätä pitää lopulta olla ihmisenkin rakkaus: täydellistä itsensä antamista, alttiiksi asettumista, antautumista, yhteyteen avautumista.”

Sunnuntaijumalanpalvelus paikallisissa seurakunnissa kuului yleiskokouksen ohjelmaan. Ekumeenisen patriarkaatin delegaatio kutsui kaikki ortodoksiset osanottajat Karlsruhen apostolienvertaisen Fotini Samarialaisen kreikkalaisen seurakunnan liturgiaan, joka toimitettiin esikaupunkialueella katolisessa Bruder Klaus -kirkossa. Kirkko oli täynnä seurakuntalaisia ja yleiskokouksen osanottajia, sekä ortodokseja että muutamia muiden kirkkojen edustajia.

Liturgia toimitettiin Kalkedonin metropoliitta Emmanuelin johdolla, horostasia-käytännön mukaisesti. Metropoliitta seisoi piispan paikalla ja saarnasi palveluksen lopussa. Muut piispat seisoivat kirkkokansan joukossa. Saksan metropoliitta Augustinos oli terveydellisistä syistä estynyt, mutta häntä edusti alueen apulaispiispa Bartolomeos. Liturgian toimittivat eri kirkkojen valtuuskuntien jäseninä olevat papit, ensimmäisenä ekumeenisen istuimen arkkimandriitta Jakovos Krochak. Suomen kirkosta osallistui isä Teemu Toivonen. Palveluksessa kuultiin monia kieliä – ainakin kreikkaa, saksaa, kirkkoslaavia, ukrainaa, englantia, suomea, albaniaa, swahilia, koreaa, georgiaa, armeniaa ja espanjaa. Palveluksessa oli mukana myös orientaalisten ortodoksisten kirkkojen edustajia.

Yhteisen ehtoollisen puuttuminen pitääkin surettaa

Jumalanpalvelus on vuosien mittaan tullut yhä tärkeämmäksi osaksi Kirkkojen maailmanneuvoston kokouksia. Ekumenian alkutaipaleella sata vuotta sitten ortodoksien oli päätettävä, onko rukous erossa olevien kristittyjen kanssa mahdollista. Silloin todettiin, että rukouksen täytyykin olla kristittyjen ykseysliikkeen ytimessä.

Yhdessä lausuttu Isä meidän -rukous on ollut vaikuttava osa ekumeenisia kokouksia alusta lähtien, samoin kuin Raamatun tekstien lukeminen, laulaminen ja yhdessä pohtiminen. KMN:ssa valmisteltuja aamu- ja iltahartauksia on järjestetty kuitenkin vasta Vancouverin yleiskokouksesta lähtien vuodesta 1983. Ne ovat joko kirkkojen omien perinteiden mukaisia ja muiden osallistumista helpottaen toimitettuja, tai yhdessä valmisteltuja, vailla suoraa yhteyttä mihinkään liturgiseen traditioon.

Yhdessä lausuttu Isä meidän -rukous on ollut vaikuttava osa ekumeenisia kokouksia alusta lähtien, samoin kuin Raamatun tekstien lukeminen, laulaminen ja yhdessä pohtiminen.

Kuitenkaan yhteinen ehtoollinen ei ole eri kirkkojen jäsenille mahdollinen. Kirkkokäsityksen selkeys on tärkeää ortodokseille. Se on ortodoksien ekumeenisessa toiminnassa sekä vahvuus että heikkous. Vahvuutta se on silloin, kun se avaa kaikkia ymmärtämään kristittyjen ykseyden konkreettisen merkityksen ja sen puuttumisen ankaran todellisuuden. Se heikentää ekumeenista kokemusta silloin, kun sitä ei osata perustella ymmärrettävästi, ja jos se antaa kuvan ylenkatseesta toisten kristittyjen jumalanpalvelusta ja ehtoollista kohtaan.

Kuitenkaan yhteinen ehtoollinen ei ole eri kirkkojen jäsenille mahdollinen. Kirkkokäsityksen selkeys on tärkeää ortodokseille. Se on ortodoksien ekumeenisessa toiminnassa sekä vahvuus että heikkous. Vahvuutta se on silloin, kun se avaa kaikkia ymmärtämään kristittyjen ykseyden konkreettisen merkityksen ja sen puuttumisen ankaran todellisuuden.

KMN:n yleiskokouksissa on luovuttu ehtoollisjumalanpalveluksista osana yhteistä päiväohjelmaa. Se johtuu monien osanottajien vaikeuksista ymmärtää ehtoollisyhteyden puuttumista ja sen teologisia perusteita, ja kyvyttömyydestä kohdata kristittyjen hajaannuksen todellinen suru.

Tämä on ristiriidassa hengellisyyden yleisen vahvistumisen kanssa, mutta kertoo teologisen osaamisen heikentymisestä. Liturgiaan ja pyhään ehtoollisen osallistutaan tästä syystä kunkin tunnustuskunnan omissa seurakunnissa. Sen hyvä puoli on, että silloin tärkeän kokouksen sanoma saavuttaa paikallisen tason ja palauttaa kirkkojen yhteistyön sen juurille, seurakunnan jumalanpalvelukseen.

Siirtolaiskirkon todellisuus tutuksi

Oli tärkeää, että kirkkojen valtuuskunnat olivat paikallisen seurakunnan vieraina. Länsi-Euroopan ortodoksien todellisuus tuli eri puolilta maailmaa saapuneille piispoille ja muille edustajille tutuksi: kirkkomme on siirtolaiskirkko. Kaikilla seurakunnilla ei ole omaa kirkkorakennusta, nytkin nautittiin katolisen kirkon ekumeenisesta vieraanvaraisuudesta.

Palvelus oli rauhaisa hetki täynnä valoa, keskellä työntäyteisiä kokouspäiviä. Seurakunta ja Saksan arkkihiippakunta tarjosivat yltäkylläiset kirkkokahvit.

Erilaisten perinteiden musiikki on myös olennaisen tärkeällä sijalla. Karlsruhen kokouksessa kuullaan kolmen suomalaisen kirkkomuusikon veisut: Elia Pietarisen, Jooa Sotejeff-Wilsonin ja Aleksi Suikkasen.

Jumalanpalvelusten merkityksen kasvu KMN:n toiminnassa heijastaa samansuuntaista kehitystä, jossa nähdään, kuinka järjestön yhteiskunnallista viestiä sanoitetaan aikaisempaa selvemmin hengellisellä ja teologisella kielellä.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Uutisissa on paljon perää. Neuvosto-Venäjä oli kansalais- ja muiden sotien jälkeen vuosina 1920–1921 maataloudellisesti alamaissa. Paikoin ihmisiä uhkasi suoranainen nälänhätä. Ongelma yritettiin ratkaista palaamalla yksityisomistukseen ja -kauppaan. Venäjän ortodoksinen kirkko järjesti paikallisia keräyksiä ja lähetti avunpyyntöjä eri kirkoille ulkomailla.

Panttasiko kirkko kalleuksiaan?

Valtion ja kirkon toimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi. Kääntääkseen huomion pois itsestään bolševikkihallinto syytti kirkkoa siitä, ettei se tehnyt riittävästi nälänhädän lievittämiseksi. Bolševikit vaativat seurakuntia luovuttamaan rahallisesti vähempiarvoisen esineistön lisäksi myös kallisarvoisemmat, kullasta ja hopeasta tehdyt liturgiset esineet.

Patriarkka Tihon kieltäytyi, jolloin hänet asetettiin syytteeseen ”luovutusten” vastustamisesta keväällä 1922. Käytännössä häntä siis syytettiin valtionvastaisesta toiminnasta. Tihon lähetettiin ”arestiin” Moskovan Donskoin luostariin.

Bolševikit vaativat seurakuntia luovuttamaan rahallisesti vähempiarvoisen esineistön lisäksi myös kallisarvoisemmat, kullasta ja hopeasta tehdyt liturgiset esineet. Patriarkka Tihon kieltäytyi, jolloin hänet asetettiin syytteeseen ”luovutusten” vastustamisesta keväällä 1922.

Samaan aikaan joukko bolševikkimyönteisiä pappeja perusti niin sanotun ”elävän kirkon”. Toisin kuin Tihon, ”elävä kirkko” oli valmis yhteistyöhön bolševikkien kanssa ja halukas muuttamaan tarvittaessa radikaalisti kirkon elämää ja toimintaa vastaamaan uusien vallanpitäjien toiveita.

”Elävän kirkon” perustaneet papit vaativat Tihonia eroamaan. Tihon suostui, mutta nimesi sijaisekseen Jaroslavin metropoliitta Agafangelin. ”Elävä kirkko” kaappasi tällöin – bolševikkien tuella – vallan perustamalla väliaikaisen kirkkohallinnon ja nimittämällä sen johtoon Narvan piispan, Antonin. Valtion turvallisuuspalvelu pidätti Agafangelin ja lähetti hänet sisäiseen karkotukseen Siperiaan.

Aamun Koiton viimeiset uutiset Venäjän ortodoksisesta kirkosta vuodelta 1922 koskevat ”elävää kirkkoa”. Lehti kertoo ”vallankaappauksen” onnistuneen – Tihon on syrjäytetty, ja lehden mukaan hänet olisi tuomittu viideksi vuodeksi pakkotyöhön, mikä ei pidä paikkaansa. Joulukuun ensimmäisessä numerossaan lehti kuitenkin kertoo elävän kirkon kärsivän sisäisestä hajaannuksesta.

Tuttuja kaikuja historiasta

Patriarkaksi marraskuussa 1917 valittu Tihon ei ollut bolševikkien lempilapsi. Aluksi hän uskoi bolševismin olevan ohimenevä ilmiö ja kehotti kristittyjä vastustamaan sitä. Kun hän ymmärsi, että bolševikkivalta jatkuisi pidempään, hän pyrki tekemään kirkosta epäpoliittisen.

Neuvostojärjestelmässä mikään ei kuitenkaan voinut olla epäpoliittista. Kaikkea, mitä Tihon sanoi ja teki, arvioitiin siltä kannalta, oliko toiminta ”ystävällistä” vai ”epäystävällistä”. Koska Tihon oli ”parantumaton vastavallankumouksellinen”, bolševikit ryhtyivät tukemaan hänen vastustajiaan, kuten ”elävää kirkkoa”.

Elävä kirkko vaikutti bolševikeista aluksi käyttökelpoiselta työkalulta, jolla syrjäyttää tsarismiin ja taantumukseen yhdistetty Venäjän ortodoksinen kirkko. Tihonin ja hänelle uskollisen papiston vastarinta osoittautui kuitenkin odotettua sitkeämmäksi, ja Aamun Koitonkin uutisoima sisäinen hajaannus nakersi elävää kirkkoa sisältä.

Neuvostojärjestelmässä mikään ei kuitenkaan voinut olla epäpoliittista. Kaikkea, mitä Tihon sanoi ja teki, arvioitiin siltä kannalta, oliko toiminta ”ystävällistä” vai ”epäystävällistä”.

Kun arestissa ollut Tihon lisäksi omaksui vuoden 1923 puolella sovittelevamman kannan bolševikkeihin, ”elävän kirkon” käyttökelpoisuus bolševikeille väheni. Kesäkuussa 1923 Tihon ilmoitti virallisesti, hallituksen Izvestija-lehdessä, ettei hän enää ole neuvostovallan vihollinen.

Vuosi 1922 oli kuin kirkollinen Nato-hetki

Vuonna 1922 Suomen ortodoksinen kirkko kuului autonomisena kirkkona Moskovan patriarkaattiin. Siihen nähden Venäjän ortodoksisen kirkon tapahtumista kerrottiin yllättävän vähän; vain kuudessa lehdessä, kun vuodessa lehtiä ilmestyi 24.

Julkisen keskustelun puute ei tarkoita sitä, etteikö Venäjän kirkon tilanne olisi herättänyt kiinnostusta, ja nähtävästi myös huolta. Vuoden 1922 lehdissä on useampi laaja artikkeli autokefaliasta, mikä on yksi tapa sanoa, että kirkko – tai ainakin lehti – halusi irtautua bolševikkien hallitsemasta kirkosta.

Suomesta olisi ehkä joka tapauksessa lähtenyt delegaatio Konstantinopoliin pyytämään muutosta tilanteeseen, mutta voi kysyä, olivatko vuoden 1922 tapahtumat se ”viimeinen pisara”, joka sysäsi muutoksen liikkeelle.

Itä-Suomen yliopiston uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori FT Teuvo Laitilan juhlaseminaari järjestettiin 31.8. elokuuta. (Avaa uuden sivuston)

 

Pääkuva ylhäällä: Kuuliaisuusveli Jermogen tutkii Aamun Koiton vuosikertaa sadan vuoden takaa Valamon luostarin erikoiskirjastossa.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksen toinen työpäivä alkoi Eurooppa-istunnolla, joka rakentui Ukrainan tilanteen ympärille. Tavoitteena oli antaa ääni ukrainalaisille itselleen ja käsitellä herkkää kirkollista tilannetta tasapainoisesti. Yleiskokoukseen on kutsuttu kolme valtuuskuntaa – Ukrainan autokefaalisen kirkon, Ukrainan toisen ortodoksisen kirkon, joka keväällä irtautui Moskovan patriarkaatista, ja Ukrainan kirkkojen ja uskontojen neuvoston edustajat. Myös stuerttien eli nuorten kokousavustajien joukossa ja nuorten teologien GETI-ohjelmassa on ukrainalaisia. Ukrainan koko kirkollinen kirjo on heidän kauttaan läsnä Karlsruhessa. Tänä aamuna kokousalueen portilla nähtiin kaupungin ukrainalaisten mielenosoitus rauhan puolesta.

Täysistunnossa kuultiin molempien ortodoksisten kirkkojen edustajien puheenvuorot. Autokefaalisen kirkon Tsernihivin arkkipiispa Evstrati aloitti kertomalla isä Rostyslav Dudarenkosta, jonka venäläiset sotilaat ampuivat Kiovan lähellä 5. maaliskuuta hänen kohotettuaan käsiristinsä puolustaakseen aseettomia siviilejä hyökkääjiltä.

Arkkipiispa Evstrati puhui kirkkonsa palvelutehtävästä tilanteessa, jossa hyökkääjän tavoitteena on Ukrainan itsenäisyyden ja identiteetin tuhoaminen. Kristinusko osa ukrainalaisten historiaa ja nykypäivää; tilastojen mukaan he ovat yksi Euroopan uskonnollisesti aktiivisimpia kansoja. Arkkipiispa Evstrati kiitti kansainvälisestä avusta, mutta totesi, että sota jatkuu, ja että kaikenlaista apua ja kaikkia rukouksia tarvitaan.

Ukrainan toisen ortodoksisen kirkon edustaja, professori Sergii Bortnyk, kuvaili sotaa käyvän maan koettelemuksia ja kirkkonsa työtä pakolaisten auttamiseksi. Myös hän nimesi Venäjän hyökkääjänä ja totesi, että kyseessä on taistelu Ukrainan ja ukrainalaisuuden olemassaolosta.

Kaksi nuorta edustajaa molemmista kirkoista, journalisti Ivanna Illina ja sosiologi Roman Sigov, toivat puheenvuoroissaan sodan todellisuuden vielä lähemmäksi. Samoin kuin edelliset puhujat, heidät keskeytettiin aplodein useassa otteessa.

Ukrainan toisen ortodoksisen kirkon edustaja, professori Sergii Bortnyk, kuvaili sotaa käyvän maan koettelemuksia ja kirkkonsa työtä pakolaisten auttamiseksi. Myös hän nimesi Venäjän hyökkääjänä ja totesi, että kyseessä on taistelu Ukrainan ja ukrainalaisuuden olemassaolosta.

Ukraina ei tähän mennessä ole ollut suoraan edustettuna ekumeenisissa järjestöissä. Yksikään maan suurista kirkoista ei ole ollut jäsen. Se liittyy Kirkkojen Maailmanneuvoston perinteisesti varovaiseen suhtautumiseen entisen Neuvostoliiton maihin ja läheiseen yhteistyöhön Moskovan patriarkaatin kanssa. Samasta syystä Viron ortodoksinen kirkko ei ole hakenut KMN:n jäsenyyttä.

Sodan tuloksena Ukrainan kirkot ovat läsnä KMN:ossa. Pääsihteeri isä Ioan Sauca esitti toiveen, että molemmat ortodoksiset kirkot liittyisivät jäseneksi. Autokefaalinen kirkko on hakemuksen jättänyt. Toinen kirkko ei ole lähettänyt piispoja tai pappeja Karlsruheen, mikä kertonee varovaisesta suhtautumisesta ekumeeniseen yhteistyöhön.

Molempien kirkkojen läsnäolo Karlsruhen yleiskokouksessa ja aamuinen istunto joka tapauksessa näyttävät, kuinka tässäkin tilanteessa ekumeeninen foorumi on ainoa, jolla jakaantuneet ortodoksit voivat kohdata.

Pääkuva ylhäällä: Ukrainan autokefaalisen kirkon Tsernihivin arkkipiispa Evstrati puhui Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Karlsruhessa kirkkonsa palvelutehtävästä tilanteessa, jossa hyökkääjän tavoitteena on Ukrainan itsenäisyyden ja identiteetin tuhoaminen.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Syyskuun ensimmäinen päivä oli Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksen ensimmäinen kokonainen työpäivä, joka alkoi luontevasti Konstantinopolin ekumeenisen patriakka Bartolomeoksen opetuspuheella. Hän puhui etäyhteydellä Istanbulista, kauniiden havupuiden siimeksestä.

Patriarkan puhe oli täynnä valoa, vaikka hän maalasi realistisin värein kuvan maapallon tilanteesta. Hän aloitti korostamalla, että ”Kristuksen valo loistaa kirkkaammin kuin mikään pimeys sydämessämme ja maailmassamme”. Mutta olemme kaukana siitä, mihin meidät on kutsuttu ja mihin voisimme pystyä: ”Kuinka voimme sovittaa suurenmoisen uskomme ja ilmeisen epäonnistumisemme?”

Hän puhui synnistä, joka saa meidät unohtamaan Jumalan läsnäolon kaikessa ja kaikissa ihmisissä. Itsekeskeisyytemme ja itsekkyytemme estää meitä tajuamasta ja tunnistamasta tarkoituksen, jota varten Jumala on luonut meidät jokaisen ja kaiken olemassa olevan.

Mutta olemme kaukana siitä, mihin meidät on kutsuttu ja mihin voisimme pystyä.

Patriarkka Bartolomeos ei puhu pelkästään luonnonsuojelusta, vaan korostaa johdonmukaisesti sitä, kuinka synti ja riisto luomakuntaa kohtaan liittyy erottamattomasti epäoikeudenmukaisuuteen ihmisiä kohtaan.

Tarvitsemme kosmista katumusta ja kosmista ylösnousemusta.

Hengellinen maailmankatsomus kutsuu laajempaan – ekumeeniseen – katsomukseen, joka näkee Kristuksen maailmankaikkeuden sydämessä ja kaikkeuden tasapainossa. Jos katsomme maailmaa näin, kosmisen kirkastumisen valossa, voimme yksilöinä ja yhteiskuntana lähteä tielle, jolla luomakunnan rikotut kasvot eheytyvät ja jolla vastuu synnistä tunnustetaan, synnistä olla näkemättä Jumalan läsnäoloa kaikessa ja kaikissa ihmisissä. Koko maailmankaikkeus, koko luomakunta muodostaa kosmisen liturgian.

Patriarkka päätti puheensa vetoomukseen ihmisten elämää ja luomakuntaa tuhoavan sodan lopettamiseksi Ukrainassa.

Patriarkka Bartolomeos ei puhu pelkästään luonnonsuojelusta, vaan korostaa johdonmukaisesti sitä, kuinka synti ja riisto luomakuntaa kohtaan liittyy erottamattomasti epäoikeudenmukaisuuteen ihmisiä kohtaan.

Patriarkan puhe sai innostuneen vastaanoton täpötäydessä kokoussalissa. Etäyhteys välitti hänen lämpimän, helposti lähestyttävän persoonansa.

Luomakunnan teemaa jatkettiin täysistunnossa, jossa kuultiin vielä kaksi merkittävää ortodoksien puheenvuoroa, Kalkedonin metropoliitta Emmanuelin teologinen esitelmä ja Lontoon koptilaisen arkkipiispa Angeloksen koskettava, käytännönläheinen puheenvuoro. Näissä asioissa ortodoksit osaavat tuoda merkittävän panoksen ekumeeniseen keskusteluun. Patriarkka Bartolomeoksen osuus on koko hänen kautensa ajan ollut uraauurtava. Eräs ortodoksinen osanottaja huokaisi: ”Osaamme kyllä puhua luomakunnasta, mutta teemmekö mitään, mihin patriarkka meitä kehottaa?”

Eräs ortodoksinen osanottaja huokaisi: ”Osaamme kyllä puhua luomakunnasta, mutta teemmekö mitään, mihin patriarkka meitä kehottaa?”  

Samana aamuna Katolisen kirkon korkea edustaja, kristittyjen ykseysneuvoston johtaja kardinaali Kurt Koch toi yleiskokoukselle paavi Franciscuksen tervehdyksen. Katolinen kirkko ei ole KMN:n jäsen, mutta tekee läheistä yhteistyötä monella alalla. Karlsruhessa sitä edustaa 20-henkinen virallinen valtuuskunta, ja yleiskokouksen monissa työryhmissä ja oheisohjelmissa on vahva katolinen edustus.

Ortodoksisen kirkkovuoden luomakunnan päivä on kaunis esimerkki ortodoksisesta vaikutuksesta ekumeniassa. Patriarkka Demetrios siunasi kirkkovuoden alun 1. syyskuuta luomakunnan päiväksi jo vuonna 1989. Paavi Fransiscus on määrännyt sitä vietettäväksi katolisessa kirkossa vuonna 2015, ja monet protestanttiset kirkot ovat omaksuneet saman käytännön. Tämän taustalla on patriarkka Bartolomeoksen johdonmukainen ja hellittämätön työ tietoisuuden lisäämiseksi luomakunnan kokemasta uhasta – katumussaarna luontoa ja lähimmäistä riistävälle ihmiskunnalle.

Jaa tämä juttu