Ortodoksisella seminaarilla saatiin 2. helmikuuta viettää Herran temppeliintuomisen juhlaa tavallistakin riemukkaammissa merkeissä, kun Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni vihki teologian opiskelija ja diakoni Harri Linnan papiksi.

Vaikka Suomen ortodoksisen kirkon kirkkojärjestys edellyttää vakituiseen papin toimeen valittavalta myös muodollista koulutusta, niin koulutus itsessään ei johda papiksi vihkimiseen. Esimerkiksi kirkon kanonit asettavat pappeudelle omat reunaehtonsa.

Koulutuksen ja pappeuden suhteesta kertoo jotain myös se, että piispa voi vihkiä papiksi myös henkilön, jolla ei ole lainkaan muodollista teologista koulutusta. Nämä ns. oto-papit (oman toimen ohessa) voivat palvella seurakunnissa monin tavoin, mutta heitä ei voida valita vakituiseen toimeen.

Tie pappeuteen voi siis olla hyvin monenlainen. Kutsu kirkon työhön voi tulla vasta myöhäisessä keski-iässä – moni tuleva pappi toimii varmasti nytkin jossain aivan toisessa ammatissa ja jotkut heistä eivät kenties ole vielä edes kirkon jäseniä.

Joidenkin kohdalla polku on kuitenkin yllättävän suora ja perinteinen. Yksi heistä on isä Harri Linna.

Yksityistunnit kantoivat hedelmää

Isä Harrin kiinnostus ortodoksista teologiaa kohtaan syntyi jo kouluvuosina.

– Aloitin Keuruun lukiossa vuosikurssini ainoana ortodoksina. Jyväskylän ortodoksinen seurakunta päätti maksaa ortodoksisen uskonnon tuntini yksityisopetuksena ja tästä olen todella kiitollinen seurakunnan silloiselle kirkkoherralle, isä Timo Mäkirinnalle, ja muille asiaan myötävaikuttaneille, kertoo isä Harri.

– Olen tietysti kiitollinen myös isä Risto Käyhkölle, joka istutti minuun kahdessa vuodessa innostuksen kirkon oppia ja akateemista teologiaa kohtaan. Aloitin opintoni Joensuussa syksyllä 2015 suoraan lukion jälkeen.

Päätökseen vaikutti myös silloinen Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan nuorisopappi, isä Aleksander Rosczcenko.

– Koska olin aktiivisesti mukana seurakunnan nuorten illoissa, seurakunnan kesäleireillä ja ponomarina viikonloppuisin, isä Aleksander kysyi minulta aina välillä leikkisästi, josko olisin kiinnostustunut teologian opinnoista. Tästäkin lempeästä ”hiillostuksesta” olen nyt kiitollinen.

Kun yliopiston ovet aukesivat, isä Timo totesi, että yksityiset uskontotunnit olivat olleet hyvä investointi koko kirkon tulevaisuuteen.

– Tällaiseen asenteeseen kannustaisin kaikkia seurakuntia. Kyllä kirkko kiinnostaa nuoriakin, jos kiinnostus on molemminpuolista.

Seminaarielämää 2000-luvulla

Ennen vuotta 1988 isä Harrin kaltainen nuori olisi hakeutunut Kuopiossa sijainneeseen pappisseminaariin. Vaikka koulutus on siirtynyt yliopistoon, niin seminaarilla on edelleen keskeinen rooli ortodoksisten teologien kasvutarinassa.

Seminaarilla harjaannutaan esimerkiksi lukijan ja/tai ponomarin tehtävissä ja sisäistetään ortodoksisen kirkkovuoden kulku ja jumalanpalvelusjärjestys.

Kaiken tämän lisäksi seminaarilla kasvetaan kiinni ortodoksiseen elämäntapaan ja opitaan toimivan yhteisön pelisäännöt.

– Seminaari on ollut minulle koko opiskeluajan todella tärkeä yhteisö. Sen elämä keskittyy jumalanpalvelusten ja yhteisten ruokailujen ympärille. Seminaarilla paastotaan ja juhlitaan yhdessä, jaetaan ilot ja surut. Kanssaopiskelijat ovatkin seminaarin suola: monet keskustelut vanhempien ja jo pidemmällä olleiden teologian opiskelijoiden kanssa ovat olleet äärimmäisen hedelmällisiä. Lisäksi olen saanut monta hyvää ystävää teologian opintojeni aikana.

Opintopaikkakunnalta löytyi myös seurustelukumppani, josta tuli isä Harrin puoliso.

Taitojen karttuessa myös vihkimykset ovat mahdollisia. Isä Harri vihittiin ajan saatossa lukijaksi,  ipodiakoniksi ja diakoniksi.

Akateemiset opinnot suoritetaan kampuksella.

– Opetus on täällä tasokasta. Olen saanut yliopistolta valmiuksia itsenäiseen ja avaraan teologiseen ajatteluun ortodoksisen kirkon raamien sisällä. Joensuussa läntistä ja itäistä teologiaa opiskellaan saman katon alla, ja itse näen tämän erityisesti ortodoksien etuna: täällä myös evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonopettajat ja papit tutustuvat meidän kirkkomme perinteeseen. 

Toisen näkymän ekumeniaan ja kirkolliseen työhön avasi opintojen alkupuolella suoritettu varusmiespalvelus. Kirjuriksi koulutettu isä Harri työskenteli palvelusaikanaan myös varusmiespappina.

– Seurakunnan jumalanpalveluksien lisäksi olen kokenut myös seurakunnan nuorisotyön ja diakoniatyön kasvattaneen minua kirkon työhön. Lisäksi kesätyöt kirkon oppaana, leiriohjaajana sekä seurakuntasihteerin ja seurakuntamestarin sijaisuudet ovat myös auttaneet hahmottamaan seurakuntatyötä kokonaisuutena. Maininnan ansaitsee myös Ortodoksisten nuorten liitto, jonka leireillä olen päässyt tekemään erityisesti kristinoppileirejä osaavassa tiimissä.

– Talkoojaksot Valamon ja Lintulan luostareissa ovat olleet erittäin antoisia paitsi jumalanpalvelusten oppimisen, mutta myös hengellisen elämän rakentumisen näkökulmasta. Haluan myös kiittää Joensuun ortodoksista mieskuoroa ja kanttoreita Markus Hännistä ja Ella Kinnusta niistä kaikista työtunneista, joilla he tukivat kehittymistäni kuorolaisena.

– Ehdin palvella reilun vuoden diakonina, minkä olen kokenut erittäin kasvattavana paitsi käytännön taitojen oppimisen, mutta myös palvelemaan oppimisen kannalta. Mikään ei kuitenkaan voi täydellisesti valmistaa pappeuteen, vaan se on aina hyppy tuntemattomaan ja mysteerion syleilyyn.

Oma pienuus korostuu Jumalan salaisuuksien äärellä

Entä miltä isä Harrista tuntui toimittaa liturgia ensi kertaa pappina?

– Luulin pitkään, että liturgia tuntuisi vähemmän pyhemmältä ja jotenkin arkisemmalta, jos toimittaisin sen itse pappina. Kuitenkin jo diakonina huomasin, että liturgia muuttuu itseasiassa vielä pyhemmäksi ja suuremmaksi, mitä läheisempi suhde sen toimittamiseen muodostuu. Pappina toimittaminen tuntui ensi kertaa sekä innostavalta että pelottavalta, koska ymmärsin oman pienuuteni Jumalan salaisuuksien edessä.

Vaimoni tuki on korvaamatonta, ja ilman häntä en olisi selvinnyt edes ensimmäisestä päivästäni. Olen saanut erittäin paljon tukea myös rippi-isältäni ja omalta mentoriltani, joka on vanhempi pappi ja koen, että voin keskustella heidän kanssaan kaikista teemoista. Lisäksi tunnen useita nuorempia pappeja, mutta myös maallikoita, joiden kanssa voin käydä innostavia ja syvällisiä keskusteluja.

Isä Harri tuntee hyvin selkeästi myös pappeuden mukanaan tuoman vastuun.

– Ehdottomasti! Papin eleiden, puheen ja tekojen tulisi johdattaa ihmisiä pelastukseen. Mielestäni tehtävä on äärimmäisen haastava – tai oikeastaan jopa mahdoton. Kukaan pappi ei kuitenkaan toimi yksin, vaan Jumala auttaa häntä tässä pyhässä tehtävässä. Olen kokenut lohduttavina Johannes Krysostomoksen sanat Basileiokselle, joka suri kirkon paimenen tehtävän haastavuutta: Luotan nimittäin sinut kutsuneeseen Kristukseen, joka on asettanut sinut johtamaan omia lampaitaan, niin että saat tästä virasta niin suuren uskalluksen, että minutkin, joka tuona suurena päivänä olen vaarassa, otat mukaasi ikuisiin asumuksiin.

– Tulevaisuudelta toivon, että ortodoksinen kirkkomme kasvaisi ja kehittyisi. Tällä en tarkoita vain väestönkehitystä, vaan myös koko kirkkokansan osallistumista kirkon elämään. Henkilökohtaisesti toivon, että pystyisin toimittamaan jumalanpalveluksia mahdollisimman pitkään omin jaloin.

Lisäksi isä Harri rohkaisee teologian opinnoista kiinnostuneita nuoria:

– Kun aloittaa seminaarilla nuorena, niin ehtii kasvaa aikuiseksi, ja jos aloittaa varttuneempana, niin ehtii kasvaa taas nuoreksi.

— Jos olet kiinnostunut teologian opinnoista, kannustan keskustelemaan aiheesta seurakuntien työntekijöiden ja oman uskonnonopettajan kanssa. Heiltä voi saada ymmärrystä siitä, millaista teologian opiskelu on.

Ortodoksisen teologian opiskelijaksi (Avaa uuden sivuston)voi hakea käynnissä olevassa yhteishaussa, joka  päättyy 30.3.2023 klo 15.00. Hakeminen tapahtuu sähköisesti osoitteessa Opintopolku.fi. Aamun Koitto julkaisi ortodoksisen teologian opiskelijoiden haastattelun verkkolehdessään tammikuussa 2023.

Juttua muokattu 27.3.2023 siten, että Basileios Suuri on korjattu muotoon Basileios. 

Jari Samulin kertoo muiston, jota on kantanut sydämessään koko elämänsä. Se on viitoittanut tien Luojan luo.

– Pienenä poikana olin perheeni kanssa autossa ja makasin sen takapenkillä yhdessä siskoni Pirjon kanssa. Katselin taivaalle ja näin pilven. Ajattelin, että se on Jumalan valtakunta. Kysyin: ”Onko tuo Jumalan valtimo?”  Kehoni täytti valtava hyvän olon tunne. Pirjo korjasi, että se on pilvi.

Kokemus jäi taakse, mutta on kulkenut Samulinin ajatusten pohjalla aina tähän päivään saakka – kohti uskoa ja ortodoksista kirkkoa. Elämä on antanut hänelle monia kärsimyksen kujia kuljettavaksi. Hän kuvailee lapsuudenperhettään henkisesti sairaaksi.

– Siskoni sairastui 15-vuotiaana skitsofreniaan, kun vanhempani erosivat ja isäni Helge joutui psykiatriseen sairaalaan. Äitini Aira Samulin oli työssä aamusta iltaan, ja keskittyi sen lisäksi siskoni hoitoon. Pienen pojan uskottiin pärjäävän. Minusta tuli ylisopeutuja.

Julkisuuden harhoja

Julkisuus antoi perheestä menevän kuvan: 1980-luvulla Jari Samulin tunnettiin Suomen John Travoltana. Saturday Night Fever oli aikansa hittielokuva, ja tunnettu tanssija, tanssinopettaja ja koreografi opiskeli tähden askeleet täydellisesti. Muotinäytökset täyttyivät katsojista. Julkisuus antoi nuorelle miehelle sitä huomiota, mitä hän ei lapsena saanut.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina totta. Samulin pohtii, kuinka oma persoonallisuus helposti vääristyy, koska ihmiset kuvittelevat julkisuuden hahmon haluamakseen.

– Sinua ei kohdella sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olet. Se on yksinäistä hommaa.

Tunnettu tähti veti ihmisiä ympärilleen ympäri Suomen, kun hän kiersi Utsjoelta Hankoon opettaen discotanssia yhteistyössä eri nuorisolautakuntien kanssa. Muutaman tunnin kurssin hinta oli viisi markkaa henkilöltä. Mukana saattoi olla jopa 300 tanssijaa.

– Minusta tuntui hyvältä, että saatoin kuljettaa nuoria tanssin äärelle pitämään hauskaa, vieläpä edullisesti. He saivat antautua musiikille ja vastaanottaa sen kehoonsa.

Taustalla kulki oma kolmen lapsen perhe, josta vaimo piti huolta, ja Samulin tienasi elannon tanssilla.

Laman myötä kurssit kuitenkin loppuivat, ja Samulin alkoi itse oireilla psyykkisesti. Hän kertoo joutuneensa psykiatriseen sairaalaan vuonna 1989 teatterikurssin seurauksena.

– Olin peloissani ja häpeä oli vahva, jouduin psykoosiin. Sain harhoja, todellisuudentajuni katosi, ja ajattelin pystyväni parantamaan sisareni Pirjon.

Sisartaan Samulin kertoo kantaneensa koko elämänsä.

– Kun hän kuoli vuonna 2018, minun elämäni helpottui: sain päästää irti luomastani vastuusta.

Alkoholi ja syvälle tunteisiin sukeltaminen laukaisivat bipolaarisen eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön, jota aiemmin kutsuttiin maanis–depressiivisyydeksi.

– Olen ollut elämän aikana monia jaksoja – yhteensä noin kaksi vuotta – psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla hyvin syvien masennusten vuoksi. Kerran diagnoosini oli ”pohjaton masennus ja loputon epätoivo”.

Monta polkua itseen

Jari Samulin on naimisissa kolmatta kertaa. Hän kertoo hakeneensa vaimoistaan äitinsä korviketta. Hän on uskonut naisten pelastavan hänen maailmansa.

Vierailu Valamon luostariin toisen vaimon kanssa kosketti.

– Aistin herkkänä ihmisenä ympäristön pyhyyden. Sieltä alkoi ortodoksinen taipaleeni. Liityin kirkkoon.

Lapsuuden kokemus oli viimein kuljettanut hengelliseen kotiin, Jumalan luo.

– Minun ei tarvitse enää hakea paikkaani, olen löytänyt sen minulle niin rakkaasta kirkostani.

Jari Samulin kutsuu itseään hybridimunkiksi. Hän asuu yksin, mutta tapaa nykyistä vaimoaan viikonloppuisin ja lomilla. Päivissä on rauha. Eläkkeelle hän pääsi vuonna 1996.

– Juttelin kerran erään papin kanssa levottomuudestani, niin hän sanoi, että ”Pysy keljassa, kyllä kelja opettaa.” Olen oppinut pysymään. Jumalanpalveluksissa käyn muutaman kerran viikossa.

Viimeisestä jaksosta psykiatrisessa sairaalassa on kulunut yli 12 vuotta. Tuolloin Samulin sanoo myöntyneensä sairauteensa. Terveet elämäntavat ovat nyt hyvän elämän edellytys. Huoneen seinällä on elämän lukujärjestys: viikkoon kuuluvat päivittäin vertaistukiryhmät, jotka kantavat haurasta mieltä eteenpäin.

Vielä nykypäivänäkin on rohkeaa puhua mielen sairauksista. Koska Jari Samulinille ne ovat olleet elämän kokoinen asia, hän haluaa auttaa muita saman kokeneita.

– Sairaus on ollut massiivinen juttu. En kuitenkaan ole voinut sitä salata, koska olen luonteeltani avoin. Ansioni eivät nouse siitä, miten olen menestynyt esimerkiksi työssäni tanssijana, tanssinopettajana tai koreografina.

– Suurin työ elämässäni on ollut se, että olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa. Siihen olen panostanut valtavan paljon. En pidä siitä, että minun pitäisi tehdä jotakin saadakseni hyväksyntää. Huomiota, läheisyyttä ja rakkautta kun olen aina hakenut tekemisen kautta. Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun on kelvattava itselleni ja sitä kautta myös muille sellaisena kuin olen.

Oleminen riittää

Oleminen on verbi! Siitä Jari Samulin muistuttaa.

– Minä olen. Oleminen ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Viime masennuksen jälkeen, kun en voinut tehdä mitään töitä, ajattelin, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin opetella olemaan. Sitä olen tehnyt.

– Liikun päivittäin tunnin verran, kiertelen Töölönlahtea tai kävelen kirkkoon. Lapseni iloitsevat siitä, ettei heidän tarvitse huolehtia minusta. Tapaan lapsia ja lapsenlapsia kuukausittain. Käymme syömässä tai kahvittelemme kotonani.

Samulin puhuu siitä, kuinka Pyhä Henki koskettaa sydäntä, jolloin voi kokea rakkautta ja oppii rakastamaan itseä ja läheisiä – niin kuin käskyssä sanotaan.

– Se on ollut minun pelastukseni.

Jari Samulin sanoo kuuluvansa ensi kädessä Kristukselle. Hänestä on toki hienoa, jos ihmiset ovat kiinnostuneita ja osoittavat ihailuaan. Enää hän ei kuitenkaan taivu kuin linkkuveitsi, jotta saisi huomiota ja sitä rakkautta, jota ilman hän lapsena koki jääneensä.

Jari Samulinin kodissa Raamattu on keskellä pöytää. Kansista huomaa heti, että sitä on luettu: ne on pitänyt korjata paksulla teipillä.

– Tutkistelen itseäni päivittäin. Olen ollut täysin rikki läpi elämäni. Eheytymistä tapahtuu koko ajan, ja tutkistelun avulla menen syvemmälle ja syvemmälle itseeni. Minulla on takana paljon häpeää ja pelkotraumoja. Nyt minulla on rohkeutta katsoa itseäni taaksepäin, ilman pelkoa. Se on suuri lahja.

Rohkeutta ei kaikilta löydy. Ihmisen täytyy uskaltaa olla itselleen rehellinen.

– Olen antanut itselleni tekojani anteeksi. Katumuksen sakramentti on minulle hyvin tärkeä. Osallistun siihen 4–5 kertaa vuodessa.

Jari Samulinin pienen Kallion-kodin seinillä on paljon ikoneita. Hän kertoo rukoilevansa aamuin illoin. Iltaisin rauhaa luo rauhoittuminen liturgian tai vigilian musiikin äärelle.

Pyhän Hengen kosketus avaa niin ilon kuin katumuksenkin puhdistavia kyyneleitä.

– Minulla on kyynelten lahja, joka on ensi kädessä avautumista Jumalalle. Joskus toki yhä itken itsesäälin täyttämää itkua. Sallin sen kyllä itselleni.

Elämän päivien tarkoitus on selvä: pyhittyminen.

– En ole ollut kirkossa mallioppilas, vaan ikuinen keskeneräinen itseni. Niin kuin kai me kaikki olemme.

Tämän rukoilijan tärkein ohje muille on: ole rohkeasti se, joka olet ja elä rohkeasti! Älä odota, tärkein hetki on nyt.

– Itse olen ollut arka elämään uskoani todeksi. Sitä kadun. Haluan elää sen nyt niin todeksi kuin mahdollista.

Koska elämä ei ole ollut helppoa, Samulin tuntee sen raakuuden ja rajallisuuden. Hän siteeraa tanskalaisen Søren Kierkekaadin sanoja: ”Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut”.

– Olemme vaimoni kanssa kiitollisia sairastumisistamme: tapasimme psykiatrisessa sairaalassa. Sitä kautta olemme löytäneet toisemme ja niin paljon itseämme. Sairaus korvaa kilvoittelua; se ei aina anna vaihtoehtoja. Samulin on taipuvainen ajattelemaan, että ehkä sairaus ja kärsimys sinällään ovat jo rukousta ja kilvoittelua.

– En paastoa tai erikseen etsi kilvoittelutapoja päiviini. Ne ovat jo itsessään antaneet paljon kilvoittelemisen aihetta. Sairaus on vienyt kasvua eteenpäin, joten se on yksi Jumalan lahjoista elämääni.

Samulin pohtii kauan kysymystä, miksi hän haluaa kertoa näin herkistä, syvistä asioistaan muille. Lopulta hän vastaa:

– Ehkä haluan osoittaa, että kaikista olosuhteista ja kokemuksista voi selvitä rauhaan. Toivotonta tapausta ei ole. Sairauden olemassaolo tuo kärsimystä, mutta se voi tuoda myös iloa. Itselleni kärsimys tuo elämääni Hengen hedelmiä.

Koska kyselyn kaikki vastaukset olivat avoimia tekstivastauksia, niiden läpikäynti on vienyt runsaasti aikaa. Tässä esitellään kyselyn tulokset pääpiirteissään. Kyselyn tuloksista tehdään tarkempi yhteenveto, jota käsitellään mm. kesäkuun alussa järjestettävässä kirkolliskokousseminaarissa.

Kysely osoittaa, että seurakuntiin ja koko kirkkoon tarvitaan selvästi enemmän erilaisia palautekanavia. Esimerkiksi jäsenkyselyn toteuttaminen säännöllisesti voisi olla tähän yksi ratkaisu.

Kyselyn tulokset kertovat, että jäsenistöllä on realistinen käsitys kirkon toiminnasta. Valtaosa esiin nostetuista ongelmista on jo tunnistettu kirkon päätöksenteon eri tasoilla. Tämä onkin oikeastaan paljon negatiivistakin palautetta sisältävän kyselyn paras uutinen: keskeisimmät kehityskohteet on nyt perattu yhdessä esiin.

Kaikki vastaukset on luettu läpi eli kaikki vastaajat ovat tulleet kuulluiksi. Lämmin kiitos kaikille vastanneille!

Kirkon julkisuuskuva

Kirkkoon kuulumisen mielekkyyden pohdintaa oli 132 vastauksen mukaan aiheuttanut kirkon ylimmän johdon eli piispojen yhteistyökyvyttömyys ja riitely julkisuudessa. Samassa yhteydessä mainittiin Karjalan kielen seuraan liittyvä negatiivinen uutisointi.

72 vastaajaa kertoi, että eroajatuksia olivat herättäneet kirkollisveroeurojen käyttäminen turhiin oikeudenkäyntikuluihin ja luottamuselinten toimimattomuus. Tässä yhteydessä mainittiin useimmiten Helsingin ortodoksinen seurakunta.

Myös kirkolle annetuissa risuissa mainittiin piispojen riidat ja niistä aiheutunut negatiivinen julkisuus sekä Helsingin luottamuselimissä vallitseva jännitteinen tilanne.

Julkisuuskuvan osalta kirkolle annettiin kiitosta erityisesti Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan selkeästä tuomitsemisesta ja kirkon traditiosta kiinni pitämisestä.

Ulkopuolisuuden kokemuksia ja epätasa-arvoa

70:ssä vastauksessa kerrottiin ulkopuolisuuden kokemuksista ja siitä, ettei koe olevansa tervetullut seurakunnan toimintoihin. Osa arveli tämän johtuvan siitä, ettei omaa itse karjalaisia tai venäläisiä sukujuuria. Monessa vastauksessa puhuttiin pienen sisäpiirin pyörimisestä ja läheisten suosimisesta. 

Myös risuissa nostettiin esiin, että seurakuntalaisia tulisi osallistaa enemmän. Tämän voidaan tulkita kertovan kirkon jäsenistön toiveesta olla aktiivisemmin mukana oman yhteisön rakentamisessa.

42:ssa vastauksessa puhuttiin naisen asemasta kirkossa ja sukupuolten epätasa-arvosta. Varsinkin nuoria mietitytti kokemus vallan epätasa-arvoisesta jakautumisesta. Joissakin vastauksissa mainittiin sovinismi ja naisvihamielisyys.

Noin 50 vastauksessa koetaan oman pyhäkön toiminnan muuttuneen yhä enemmän venäjänkieliseen suuntaan ja siksi vastaajat eivät suomenkielisinä ole halukkaita osallistumaan enää palveluksiin ja toimintaan.

Kirkolle annetuissa risuissa näkyivät myös Ukrainan sodan synnyttämät tuntemukset ja halu poistaa kirkosta kaikki slaavilaiseen perinteeseen liittyvät yksityiskohdat. 

Korona-ajan kaikuja ja hallinnonuudistusta

33:ssa vastauksessa viitattiin koronaan ja toiminnan vähenemiseen tai kokonaan loppumiseen pandemian aikana. Ärtymystä aiheuttivat varsinkin rokotepassin käyttöön otto kuin maskien käyttäminen jumalanpalveluksissa ja ehtoollisen jakaminen kertakäyttölusikoilla. Toisaalta 17 vastauksessa kritisoitiin palaamista yhteiseen lusikkaan ehtoollisen jaossa pandemian jälkeen. 

31:ssä vastauksessa kerrotaan jumalanpalvelusten ja toiminnan vähentyneen seurakuntien yhdistymisen seurauksena. Hallinnonuudistuksen nähdään tuoneen epätasa-arvoa alueiden välille. 

Myös risuissa todettiin suurseurakuntien reuna-alueiden jääminen lapsipuolen asemaan. Monin paikoin kannettiin huolta työntekijöiden uupumisesta ja toivottiin, että henkilöstöstä pidettäisiin parempaa huolta.

Ruusuissa kiiteltiin erityisesti seurakuntien nuorisotyötä, mutta sen tavoittavuus reuna-alueilla koettiin huonoksi. Myös työikäisille aikuisille toivottiin seurakunnissa selvästi lisää toimintaa ja palvelukset ja toimintapiirit sellaisiin aikoihin, että hekin pääsevät mukaan.

31:ssä vastauksessa mainittiin korkea kirkollisvero, joka on selkeästi suurempi kuin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monessa vastauksessa pohdittiin sitä, kannattaako veroa maksaa, jos käyttää kirkon palveluita vain satunnaisesti.

Viestintään toivottiin lisää avoimuutta mm. siitä, miten seurakunnat käyttävät verotuloja.

Kristuksen kirkko elämän kulmakivenä

Vaikka valtaosalla vastaajista oli myös kritisoitavaa, niin suuri osa – 248 vastaajaa eli yli 26 % vastaajista – ilmoitti, ettei ole pohtinut kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä tai kirkosta eroamista. Suurin osa heistä kertoi, että päätös on tietoinen ja että taustavaikuttimena on suvun perintö tai se, että on aina ollut kirkon jäsen. Joukossa oli myös aikuisena kirkkoon liittyneitä, jotka kokivat vihdoin olevansa oikeassa paikassa.

Kysymykseen, mikä on saanut ihmiset pysymään kirkossa, lähes kolmasosa eli 257 vastaajaa mainitsi sen, että ortodoksinen kirkko on Kristuksen kirkko, jossa usko ja identiteetti ovat syitä kirkon jäsenenä pysymiseen. 164:ssä vastauksessa mainittiin suvun perinteet sekä esi-äitien ja -isien kirkko. Jumalanpalvelukset mainittiin syyksi 61:ssä vastauksessa. 

Eniten yksilöityjä ruusuja saivat vastaajilta oman seurakunnan työntekijät. Myös jumalanpalveluksista tehdyt verkkolähetykset ja Ylen radioinnit koettiin pääosin tärkeinä ja tarpeellisina. 

Pappeja toivottiin viitoissaan kaduille ja julkisuuteen – kirkkoon yleisesti kaivattiiin ylipäätään lisää rentoa ja hyväksyvää ilmapiiriä. 

– Unelmoikaa, unelmat toteutuvat! Luottakaa siihen, että se, mitä toivotte, tapahtuu, kun on aika.

Näin kuuluu on Liisa Kuninkaan viesti seuraaville sukupolville.

Ja vaikka kaikki haaveet eivät toteutuisikaan, ne antavat elämälle suunnan, jota kohden kulkea.

Liisa Kuninkaan oman maailman suunta avautui, kun hän astui aikuisena ensimmäisen kerran ortodoksiseen kirkkoon.

– Järkytyin, sillä en aiemmin ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista ja koskettavaa. Ikonien rukouksellinen rauha pysäytti minut täysin. Päätin ottaa lisää selvää ortodoksisuudesta ja ikonimaalauksesta. Tunsin sisälläni, että se on elämäni tehtävä.

Siihen aikaan – 1970- luvulla – ei ollut helppo löytää ikonimaalausopettajaa. Ikonimaalausryhmiäkään ei ollut seurakunnissa niin kuin niitä nykyään on. Kuten niin monet aikalaisensa, Liisa löysi tiensä Myllyjärven yhteisöön, hollantilaisen isä Robert de Caluwén oppiin. Myöhemmin Liisa toimi vuosia opettajana muille ikonimaalareille muun muassa kotonaan Iitissä ja pitkillä, jopa kolmen kuukauden maalauskursseilla Valamon luostarissa.

– Opettaessa oppii samalla itse ja saa olla tekemisissä muiden maalareiden kanssa. Se oli hyödyllistä ja tärkeää. En missään tapauksessa antaisi koskaan pois niitä vuosia, jolloin opetin. Ne ovat olleet suuri rikkaus ja lahja elämässäni, Liisa Kuningas sanoo.

Hän pohtii sitä suurta iloa, jota opettaminen hänelle monien vuosien aikana antoi.

– Olen kiitollinen siitä, että omat ikonini antoivat innostusta ja rukoukseen laskeutumisen riemua myös muille. Oli hienoa saada huomata, kuinka muut oppivat ja kasvoivat ikonimaalauksessa eteenpäin.

Ortodoksisuuden valoa

Yhdestä kirkkovierailusta avautunut kokemus on kuljettanut kohti ortodoksisuutta, joka Liisan mukaan on muuttanut hänen elämänsä kokonaan. Hän vertaa kokemusta tiimalasiin, joka yhtäkkiä käännettiin ylösalaisin.

Ortodoksisen kirkon kokonaisvaltainen kauneus, sen tradition antamat opit, ikonimaalauksen rinnalla vuosia kulkenut kirkkolaulu ja monet kirkon kautta elämään tulleet kohtaamiset ovat olleet sanomattoman arvokkaita.

Ortodoksisuus ja ikonimaalaus ovat kuljettaneet tutustumaan traditioon myös maailman muilla laidoilla. Pyhiinvaellus Tihvinän luostariin Tihvinän Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin luo on ollut mieltä mullistava kokemus. Liisa kertoo, kuinka kyseinen Jumalanäidin ikoni on 1300- luvulta saakka ollut pyhiinvaelluskohde, kansan auttaja, suojelija ja esirukoilija sotien ja rauhan aikana.

Ikonilla on monessa mielessä ollut myös maailmanhistoriallista merkitystä. Esimerkiksi 1613 alkaneen Inkerin sodan päättymistä Stålbovan rauhaan pitää paikallinen traditio tämän ikonin ihmetekona. Liisa Kuningas muistuttaa myös siitä, kuinka ikoni katosi luostarista toisen maailmansodan aikana.

– Suomalainen Aune Jääskinen jäljitti sitä vuosikausia, kunnes hän löysi sen vuonna 1973 Yhdysvalloista, Chicagosta. Vuonna 2004 ikoni lahjoitettiin takaisin Tihvinän luostariin, missä se tänä päivänä on tärkeä pyhiinvaelluskohde.

Liisa muistelee omaa pyhiinvaellusmatkaansa Tihvinään. Häntä kosketti siellä suuri rukoilijoiden joukko. Tihvinän Jumalanäidin ikoni sijaitsi luostarin korkeiden portaiden päässä, joita pitkin monet rukoilijat etenivät polvillaan – joka askelelmalla rukousta lausuen.

– Näin teki muun muassa yksi seuraamani nainen. Kun hän pääsi ikonin eteen, hän alkoi huutaa omaa tuskaansa, rukoili apua. Suomessa reagoidaan harvoin niin voimakkaasti.

– Itse kiipesin myös ikonin luo, vaikka en kyennyt joka portaalla kumartumaan. Menin niin lähelle ikonia kuin uskalsin ja rukoilin. Ymmärsin jo silloin, että se hetki oli ainutlaatuinen, ainutkertainen. Se oli suuri, koskettava elämys.

Tämän jälkeen Liisa maalasi itse Tihvinän Jumalanäidin ikonin, joka yhä on hänen huoneessaan Helena-kodissa. Ikonin maalaaminen oli merkittävä kokemus.

– Keskityin siihen syvästi. Pyrin samaan siitä täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen on.

Liisa Kuningas kertoo myös matkastaan Moskovaan, jossa suureen urheiluhalliin oli tuotu esille vanhoja venäläisiä ikoneja, hänelle tuttuja monista ikonikirjoista.

– Menin lähemmäs erästä isoa Jumalanäidin ikonia, mutta ikonin vieressä ikään kuin näkymätön seinä esti eteenpäin menoni. En päässyt enää askeltakaan edemmäs. Ikonin pyhyyden edessä oli nöyrryttävä pysähtymään.

Opettaja oppilaana

Ukrainalainen, Ranskassa asunut ikonimaalauksen opettaja Georgij Drobot on ollut Liisa Kuninkaalle tärkeä opettaja.

– Menin hänen luennolleen Valamon kansanopistoon. Se oli uskomaton kokemus. En ole koskaan nähnyt ja kuullut mitään niin syvää. Hän oli kuin yksi kirkon erämaaisistä. Silmät olivat hyvin tarkat näkemään ja huomioimaan asioita. Kun hän katsoi sinua, katse kulki syvälle sieluun saakka.

Liisa toivoi pääsevänsä Drobotin oppilaaksi. Vastaus kosketti.

– Kristuksen sanoja mukaillen hän sanoi: Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä ulos.

Liisa hankki Pariisista asunnon ja kävi opettajansa kotona maalaamassa päivittäin. Kuningas muistaa rakkaudella Drobotin tavan opettaa. Tätä metodia Kuningas on kuljettanut mukanaan myös omien ryhmiensä maalaajille.

– Hän ei koskaan maalannut ikoniani, ei edes paljon sanonnut maalaamisestani mitään. Keskustelujen avulla hän kantoi minun omaa ymmärrystäni eteenpäin.

Kuninkaan mukaan Drobot jaksoi odottaa, että oppilaan oma rauha ja sen kautta nouseva ymmärrys kasvoivat kohti ikonin rukouksellisuutta.

– Joskus hän kannusti kertomalla, että minulla on kyky nähdä se, mitä ikoni tarvitsee. Se oli parasta mitä hän sanoi.

Liisa Kuningas kertoo, kuinka isä Robert de Caluwen opettamassa tekniikassa ikoni maalattiin valkoisen puupinnan päälle, joka maalatessa pääosin peitetään maaväreillä.

– Ranskalaisen opettajani mukaan valkoista, valoa, jota kohti haluamme kulkea, ei pidä kokonaan peittää. Se oli hänen tärkeä opetuksensa.

– Drobotin mukaan ikonia tulee maalata niin varovasti ja ohuelti, että valkoinen jää vielä muiden värien takaa aistittavaksi. Juuri valkoisen kuvastama valo kuljettaa meitä rukoukseen.

Pääsiäisen ilossa

Keväässä Liisa Kuningas odottaa pääsiäistä, joka on vuoden suurin juhla. Oma huone on Helena-kodissa aivan kirkon vieressä. Liisa kannustaa kaikkia osallistumaan pääsiäisyön palvelukseen.

– Mitään sen kauniimpaa ei maailmassa ole. Suuren paaston aikana käydään koko Kristuksen matka läpi, ja kaikki kirkastuu pääsiäisyönpalveluksessa.

Siitä Liisa Kuningasta muistuttaa itse maalattu, oman huoneen seinällä oleva ikoni Pyhät Mirhantuojanaiset Kristuksen haudalla.

Vuosien tuomalla varmuudella, pyhien ikonien ja kirkkolaulun matkassa kulkeneen Liisan ääni alkaa toistaa omin sanoin pääsiäisen juhlaan kuljettavia sanoja:

”Mirhaatuovat naiset ikäänkuin etsien päivää
kiiruhtivat muinoin varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo,
joka on ennen aurinkoa ollut, | ja sanoivat toisillensa:
Oi ystävät! Tulkaamme, voidelkaamme hyväntuoksuisilla voiteilla
elämänantavaa, mutta haudattua ruumista.
joka on langenneen ja haudassa makaavan Aadamin herättänyt.
Lähtekäämme kiireesti, niinkuin tietäjät,
ja kumartakaamme Häntä, sekä tuokaamme Hänelle,
ei kapaloihin, vaan kuolinliinaan kääritylle lahjaksi yrttejä.
Itkekäämme ja huutakaamme:
Oi Herra, joka langenneille ylösnousemisen annat, herää ylös kuolleista!”

Pääsiäinen on Liisa Kuninkaalle hienoin juhla kaikista. Sen on osoittanut pitkä ikonimaalaukselle lahjoitettu elämä rakkaan ortodoksisen kirkon huomassa. Sen osoittaa myös suuri panostus, joka juhlan järjestämiseen laitetaan kaikissa ortodoksisissa kirkoissa ja kodeissa.  Perinteet kulkevat mukana vuodesta toiseen.

Siinä riemussa Liisa Kuningas on 87-vuotiaana kiitollinen omasta elämästään, sen suomista syvistä kokemuksista ja lahjoista ikonimaalarina ja opettajana.

Tihvinän Jumalanäidin kunniaksi:

”Auringonkaltaisena ihmeellisesti kuvaasi kunnioittaen taivaan lahjana
me sinusta syntynyttä Kristusta, Jumalaamme, kiitämme ja sinua ylistämme
rukoile, oi Valtiatar varjelusta ja pelastusta kaikille, jotka rukoilevat
jumalallista Poikaasi kunniallisen ikonisi edessä, oi puhtain Neitsyt.”

ONL ry:n kultaisia ansiomerkkejä on jaossa kaikkiaan vain seitsemän kappaletta, ja ne myönnetään poikkeuksellisen ansiokkaasta panoksesta ortodoksisessa nuorisotyössä.

Nyt merkin saa siis isä Jyrki Penttonen, joka tunnetaan ONL:n ja muissa kirkon entisissä ja nykyisissä nuorisopiireissä Bentsona tai abba G:nä. Hän oli pitkän linjan nuorisotyöntekijä jo kauan ennen aikaansa ONL:n pappina vuosina 1999–2001. Hän on monille tuttu leirinohjaaja 80-luvulta lähtien niin ONL:n, Joensuun kuin Helsinginkin leireillä.

ONL:n papiksi joensuulaislähtöinen perheenisä siirtyi Helsingistä uskonnonopettajan työstä – kirkon nuorisotyön ydintä sekin. Papin työ vei isä Jyrkiä myöhemmin muun muassa Helsingin kautta Lappiin ja Kajaaniin. Viime vuodet isä Jyrki on tehnyt papin sijaisuuksia Helsingin ja Joensuun seurakunnissa.

Rakkaus kissoihin, taiteeseen ja jalkapalloon ovat osa monien mielikuvaa isä Jyrkistä, puhumattakaan isä Jyrkin luontevasta asenteesta kaikenlaisia ihmisiä kohtaan. Moni kuvailee isä Jyrkiä helposti lähestyttäväksi ja ONL:n aikana isä Jyrki oli tukena monien tulevien kirkon työntekijöiden hengellisessä kasvussa ystävänä, rippi-isänä ja erilaisten kulttuuristen toimintojen ideanikkarina.

Kunnioitus ihmisiä kohtaan juuri sellaisina kuin he ovat, välittyy myös erään nuoren palautteesta vuosien takaa: ”Kriparilla papilla oli aikaa synnintunnustuksella todella kuunnella minua ja murheitani.”

Isä Jyrki onkin ollut käytettävissä lasten ja nuorten kanssa toimimiseen ja olemiseen erottamattomana osana seurakuntatyötä koko uransa ajan. Isä Jyrkille Kirkko on sen yhteisön keskellä, niiden ihmisten iloissa ja suruissa, joita hänet on laitettu kulloinkin palvelemaan rippi-isänä, pappina ja nyt entistä enemmän esirukoilijana.

”Jaan kunnian nykyisten ja entisten nuorten kanssa”

Isä Jyrki tavoitettiin tuoreeltaan palkitsemisuutisen tiimoilta.

– Ihan aluksi on sanottava, että ONL:n kultaista ansiomerkkiä olen pitänyt korkeimpana kirkollisena tunnustuksena Suomen ortodoksisessa kirkossa – yhtään väheksymättä muita huomionosoituksia. Mutta tämä on myönnetty nyt minulle, ja olen siitä tavattoman hämmästynyt ja otettu. Helpompi minun on se ottaa vastaan, jos jaan sen Suomen ortodoksisten nuorten, lasten ja entisten nuorten kanssa, kuvailee isä Jyrki.

– Hyviä muistoja on niin valtavasti, etten osaa erikseen nostaa niistä mitään esiin. Niitä on todella joka leiriltä, kerhosta, retkeltä, partiosta, tapahtumista, kursseista ja kokoontumisesta.

– Tätä työtä tehdään omalla persoonalla, oli se sitten millainen tahansa. Veikkaan tulleeni näinkin kauan lasten ja nuorten kanssa hyvin juttuun, kun en ole koskaan kasvanut ”aikuiseksi”, arvelee isä Jyrki.

– Pitää yrittää hyväksyä itsensä ja parhaan mukaan ne, joiden kanssa ja joiden eteen työskentelee.

Nuorisotyötä tehdään omalla persoonalla

Mikä sitten on isä Jyrkin mielestä tärkeintä ortodoksisessa nuorisotyössä?

– Tärkeintä on tehdä parhaansa. Kaiken alku ja loppu on jumalanpalvelus. Ortodoksisuus on käytännönläheinen elämäntapa, ja siksi se sopii nuorisolle. Lasten ja nuorten täytyy tuntea oikeasti olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat, vaikka tietenkin joitakin rajoja on vedettävä turvallisuuden vuoksi. Paras palkinto ortodoksisesta nuorisotyöstä työntekijälle on se, kun kerho, tapahtuma, kurssi tai leiri on ohi ja osallistuja sanoo: ”Täällä oli kivaa, tulen uudestaan”.

– Ole oma itsesi, se kannattaa. Nuorisotyön tuloksia on monesti vaikea arvioida, mutta voin sanoa, että joskus vuosikymmenien viiveellä saa huomata, että kyllä me onnistuimme.

Lopuksi isä Jyrki saa vastattavakseen kysymyksen, miksi kirkon työtä urakseen pohtivan kannattaa hakeutua opiskelemaan ortodoksista teologiaa?

– Koulutuksen ja työkentän näköpiirissä on kriisi, ja se saattaa muuttua ankarammaksikin, mutta teologian opiskelu kannataa. Pitää olla uskoa tulevaisuuteen kuten myös siihen, että saa tehdä rakastamaansa työtä kirjaviisautta ja laulupuolta opiskelleena. Vanha sanonta kuuluu: ”Kaikki opettajat osaavat laulaa.” Piispat ja papit ovat sitten asia erikseen. Itse uskallan sanoa, että suhtauduin opiskeluun luonteelleni poikkeuksellisella huolellisuudella, jopa fanaattisuudella. Siksi niistä opeista jäi aika paljon mieleenkin, muistelee isä Jyrki.

– Kun opit on saatu, niitä pitää tutkistella sydämessään, miettiä, punnita ja pureskella. Jossain vaiheessa siitä tulee tietoa, jota on helppo välittää muillekin. Jos ennen opiskelua ei ole oppinut tärkeimpiä ortodoksien iskulauseita, teologiaa opiskellessa ne oppii, ja vieläpä monella kielellä: ICXC NIKA = Jeesus Kristus voittaa, XB = Kristus nousi kuolleista! Näitä kun toistaa ja uskoo niihin, opiskelusta on todella ollut hyötyä.

Ristinmerkki on rohkeutta

Ortodoksisten nuorten liiton tämän vuoden teema on ”Rohkeasti ortodoksi”. Mitä se tarkoittaa isä Jyrkin elämässä?

– Minulle rohkeasti ortodoksina oleminen on sitä, että uskaltaa tehdä ruokailua aloittaessa ristinmerkin missä vain. Uskaltaa mennä kirkkoon. Uskaltaa jopa kertoa menevänsä ”ortodoksiuskisten” leirille kesällä tai talvella. Kaikki eivät ole rohkeita ortodokseja. Ei huolta. Teistäkin voi ajan kanssa tulla rohkeita ortodokseja!

Millaisia terveisiä ”Abba G:llä” on kirkkomme ortodoksinuorille?

– Ole ylpeästi ortodoksi. Kuulut pieneen vähemmistöön Suomessa, mutta älä lannistu, sillä meitä on koolla usein ihan paljon. Tule rohkeasti kirkkoon, kerhoihin, leireille ja tapahtumiin. Huomaat, että ortodoksikavereitakin löytyy, ja heistä melkein kaikki ovat tosi hyviä tyyppejä. Tule ja katso!

Toivotamme isä Jyrkille monia armorikkaita vuosia!