Moskova patriarkkan Kirill piti tyrmistystä herättäneen puheensa sen jälkeen, kun Venäjällä oli julistettu ”osittainen” liikekannallepano. Sunnuntaina pitämässään puheessa hän antoi varsin suoraan ymmärtää, että Ukrainan sodassa taistelleet ja kaatuneet venäläissotilaat saavat syntinsä anteeksi.

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni torjui tällaisen näkemyksen selvin sanoin Ylen haastattelussa (Avaa uuden sivuston) tiistaina.

Tällaista ”synninpäästöautomaattia” kirkkomme ei tunne. Metropoliitta tähdensi, että tie syntien anteeksi saamineen kulkee kirkkomme opetuksen mukaan katumuksen kautta.

Osa patriarkka Kirillin kohua herättäneestä kannanotosta kuuluu vapaasti suomennettuna:

– Mutta samalla Kirkko ymmärtää, että jos joku velvollisuudentuntonsa ajamana ja valansa täyttääkseen – – – lähtee toteuttamaan sitä, mihin hänet on kutsuttu, ja jos joku kuolee suorittaessaan velvollisuuttaan, tällöin hän epäilemättä suorittaa jotain, mitä voidaan pitää uhrauksena. Hän on uhrannut itsensä toisten puolesta. Ja sen takia me uskomme, että tämä uhraus pesee puhtaaksi kaikki tällaisen miehen/ihmisen tekemät synnit.

Suomen ortodoksinen kirkko on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa useaan otteeseen.

Lähteet: Yle uutise (Avaa uuden sivuston)t, The Orthodox Times (Avaa uuden sivuston), Reuters (Avaa uuden sivuston)

Venäjän imperiumin viimeiseksi jäänyt keisari Nikolai II oli Suomessa epäsuosiossa. Erityisesti hänet muistetaan valansa rikkomisesta vuonna 1899 ja helmikuun manifestista. Silloin alkoi sortovuosiksi nimetty jakso Suomen historiassa. Maatamme alettiin venäläistää ja liki vuosisataisen autonomian aikana kertyneitä etuja karsia.

Nikolain kerrotaan viihtyneen huonosti hallitsijana. Mieluiten hän olisi viettänyt tavallista perhe-elämää vailla valtiollisia velvollisuuksia. Varsin nuorena sairauteen kuolleen isänsä Aleksanteri III:n jälkeen hän kuitenkin otti kruununperijänä hallitsijan velvollisuudet vastaan vuonna 1894.

Erityisen huonosti Nikolai viihtyi sodanjohtajana everstin sotilasarvostaan huolimatta. Heikosti mennyt Venäjän-Japanin sota 1904–1905 sekä vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota aiheuttivat paljon harmia keisarille.

Nikolai Aleksandrovitš Romanov, (1868–1918) avioitui Hessenin herttuan Ludvig IV:n tyttären Alicen (1872–1918) kanssa. Nuoret tutustuivat toisiinsa Alicen sisaren häissä. Keisarin puolisona Alice käytti nimeä Alexandra, mutta perhepiirissä häntä kutsuttiin lempinimellä Alix.

Niin pariskunnan avioliitto kuin valtakausikin alkoivat synkissä merkeissä. Nikolai ja Alexandra vihittiin avioliittoon Talvipalatsin kirkossa Pietarissa. Vain viikkoa ennen häitä oli vietetty Nikolain isän, Aleksanteri III:n hautajaisia. Lisäksi Nikolai II:n kruunajaisten kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa 1300 juhlijaa tallautui kuoliaaksi, kun väkijoukko ryntäsi nauttimaan ilmaisia herkkuja. Kruunajaisissa juhlakulkueeseen osallistui myös nuori luutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim, jonka myöhemmät vaiheet ovat suomalaisille hyvinkin tuttuja.

Pariskunnalle syntyi ensin neljä tytärtä ja lopulta myös hartaasti odotettu poika, kruununperijä Aleksei (1904–1918). Alekseita piinasi verenvuototauti, joka välillä aiheutti tuskallisia sisäisiä verenvuotoja. Tyttäret olivat nimeltään Olga (1895–1918), Tatjana (1897–1918), Maria (1899–1918) sekä Anastasia (1901–1918). Heistä käytettiin lyhennettä OTMA.

Keisarinvalta romahtaa

Romanov-suvun 300-vuotinen dynastia päättyi helmikuun vallankumoukseen, joka läntisen ajanlaskun mukaan osui maaliskuulle 1917. Vallasta luopuminen oli Nikolaille helpotus, mutta hän ei vielä osannut aavistaa, että kolmesataa vuotta sitten Ipatjevin luostarista Kostroma-joen rannoilta alkanut suvun valtakausi päättyy traagisesti Ipatjevin talossa Jekaterinburgissa heinäkuussa 1918.

Vallasta luopumisen jälkeen keisari palasi perheensä luo Tsarskoje Seloon, 24 kilometriä Pietarin keskustasta etelään. Aleksandr Kerenskin niin sanottu väliaikainen hallitus pyrki suojelemaan perhettä, mutta nöyryytyksiltäkään ei vältytty. Suhtautuminen keisariperheeseen vaihteli suuresti.

Keisariperheen maanpakosuunnitelmista on erilaisia spekulaatioita. Fakta on, että väliaikainen hallitus lähetti perheen junalla kohti itää – mahdollisesti Japanin kautta suunniteltua maanpakoa varten. Juna pysäytettiin Tjumenissa lounaisessa Siperiassa. Sieltä keisari perheineen siirrettiin läheiseen Tobolskiin, jossa perhe eli käytännössä arestissa. Välitöntä vaaraa ei vieläkään ollut, kunnes komento lokakuun vallankumouksen myötä muuttui täysin.

Bolsevikit uusina vallanpitäjinä alkoivat kiistellä, minne tai kenelle entinen keisari kuuluu. Nikolai saatiin houkuteltua vaimonsa ja Maria-tyttärensä kanssa matkalle kohti Moskovaa huhtikuussa 1918. Matka kuitenkin keskeytettiin Jekaterinburgiin Uralille, ja kolmikko vietiin vankasti aidattuun Ipatjevin taloon. Muu perhe tuotiin sinne kuukautta myöhemmin.

Venäjällä riehui tuolloin sisällissota, ja valkoiset joukot alkoivat uhata Jekaterinburgia. Punaiset joutuivat päättämään, mitä tehdä keisarille. Vartioston päälliköksi oli lähetetty vannoutunut bolsevikki Jakov Jurovski, joka pystyi siekailematta panemaan toimeen myös raakuudet.

Raakalaismainen näytös Ipatjevin talon kellarissa

Tsaariperheen aika täyttyi aamuyöllä 17. heinäkuuta 1918. Yöllisen herätyksen jälkeen perhe komennettiin Ipatjevin talon kellariin muka valokuvattavaksi. Alkoi kuitenkin kaoottinen ja pidäkkeetön teurastus. Keisarin puolisoineen kerrotaan saaneen surmansa luodeista heti, mutta lapset joutuivat kärsimään. Kerrotaan, että vielä ulkona odottavaan kuorma-autoon kannettaessa yksi tyttäristä virkosi paareilla huutamaan, ja silloin alkoi pistinteurastus vielä kerran. Tyttäriä suojelivat luodeilta ja pistimiltä korsetteihin ommellut jalokivirivit. Perheen mukana surmattiin myös neljä palvelusväkeen kuulunutta sekä toinen perheen lemmikkispanieleista.

Keisariperheen ruumiit heitettiin hylättyyn kaivoskuiluun, jonne ne yritettiin haudata räjäyttämällä kuilu umpeen. Tämän epäonnistuttua ruumiit haettiin seuraavana päivänä uutta hautaamista varten. Hautapaikka valikoitui sattumalta sinne, missä kuorma-auto juuttui saveen. Nyt ruumiit yritettiin ennen hautausta hävittää polttamalla ja rikkihapolla syövyttämällä.

Suomen lehdistöltä ei herunut sympatiaa

Tieto keisariperheen kohtalosta kansantribunaalin kynsissä ei herättänyt Suomen lehdistössä suurta sympatiaa – päinvastoin. Suomen ortodoksinen kirkko toimitti kuitenkin perheelle vainajien muistopalveluksen 27. heinäkuuta 1918.

Poiminnat aikakauden lehdistä ovat ilmaisultaan hyvin säälimättömiä ja henkilöön käypiä. Nikolaita pidettiin tahdottomana hallitsijana ja sikäli syyllisenä Suomen autonomian radikaaliin kaventumiseen sortovuosina. Uusi Päivä näki jotakin hyvääkin. Sen mukaan ilman Nikolain onnetonta valtakautta olosuhteet Venäjällä eivät olisi voineet edetä siihen pisteeseen, että Suomen itsenäisyys olisi tullut mahdolliseksi.

Lehdistö otti ilon irti jo Nikolain syrjäyttämisestä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen yhteydessä. Silloin visioitiin, että tie Suomen itsenäisyyteen oli aukeamassa. Viisi päivää keisarin syrjäyttämisen jälkeen väliaikainen hallitus kumosi suurta suuttumusta Suomessa aiheuttaneen helmikuun manifestin.

Keisarin perillisiä sikisi tyhjästä

Keisariperheen salaperäinen katoaminen Ipatjevin talosta jätti tilaa toinen toistaan lennokkaammille huhuille. Jo murhaa seuraavana vuonna Ranskan valtion salaisen palvelun raportti ilmoitti tsaariperheen epäilyksettä olevan hengissä ja hyvissä voimissa. Henkilötodistajiakin löytyi, kuten sisällissodan jälkeen Venäjältä paennut eversti I. V. Popov, joka väitti nähneensä Nikolain perheineen Donin Rostovissa hyvissä voimissa vuonna 1920.

Välillä keisarinnan tyttärineen huhuttiin asuvan salaisessa nunnaluostarissa jossakin Keski-Venäjällä tsaarin asustellessa Ranskan Rivieralla. Vielä useiden vuosikymmentenkin jälkeen maailman lehdistön ihmeteltäviksi putkahteli ihmisiä, jotka väittivät olevansa keisariperheen jälkeläisiä. Kyse oli yleensä julkisuuden- tai rahankipeistä ihmisistä tai sitten vain järkkyneestä mielentasapainosta. Joskus myös uskonnollinen hurmos sai jotkut luulemaan itseään keisariperheen jäseniksi. Tarkemmat kysymykset ja viimeistään DNA-testit paljastivat tarjokkaat säännöllisesti perheeseen kuulumattomiksi.

Keisariperheen hauta löytyi vuonna 1978. Varmuus jäänteiden aitoudesta saatiin dna-testeillä vuonna 1993. Tällöin ei kuitenkaan löydetty merkkejä Mariasta ja Alekseista. Olivatko huhut joidenkin perheenjäsenten pelastumisesta ainakin osaksi totta? Eivät olleet. Yhdysvalloissa vuonna 2008 suoritetut perusteellisemmat testit osoittivat sitovasti, että haudassa olivat myös Marian ja Aleksein jäänteet. Erään tiedon mukaan heidän hautansa olisi ollut muutaman kymmenen metrin päässä toisista.

Yksi tunnistamista helpottanut aihetodiste oli se, että perheen haudasta löytyivät myös pienen koiran jäänteet. Lemmikkispanieli siis osaltaan auttoi mysteerin selvittämisessä.

Tsaarinvallan kukistaneen vallankumouksen perillisenä syntyneen Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa myös Nikolai II:n hallitusaikaa alettiin arvioida uudessa valossa. Vuonna 1998 perheenjäsenten jäänteet haudattiin juhlallisin menoin Pietari-Paavalin linnoituksen kirkkoon. Ipatjevin talo purettiin vuonna 1977, ja sen paikalle rakennettiin vuosina 2000–2003 Kaikkien Pyhien kirkko.

Venäjän kirkko kanonisoi tsaariperheen

Kaksi vuotta hautauksen jälkeen Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi tsaariperheen jäsenet kärsimyksenkantajina.  Viittauksia uskosta Jumalaan ja Hänen määräämäänsä kohtaloon löytyy tsaariperheen kirjeenvaihdosta toistuvasti. Esimerkiksi keisarinna Alexandra mainitsee viimeisessä kirjeessään Anna Vyborovalle, että ”kaikki on Jumalan kädessä”.

Keisari Nikolai puolestaan vastasi vuonna 1915 hänen rauhallisuuttaan hämmästelleelle ministerille: ”Se, mitä te nimitätte rauhallisuudeksi, johtuu siitä, että minulla on luja ja vankkumaton usko: Venäjän kohtalo, oma ja perheeni kohtalo ovat Luojani käsissä. Hän on asettanut minut tälle paikalle”.

Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Lähteitä:
Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II – Suomen Suuriruhtinas (2010)
Edvard Radzinski (suom. Kari Klemelä): Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema (1992)
Robert K. Massie (suom. Mirja Rutanen): Nikolai ja Aleksandra (2. painos 1987)

Pääkuva ylhäällä: Nikolai II ja Aleksandra Fjodorovna lapsineen vuonna 1913, kun kaikki oli vielä heidän kannaltaan hyvin. Perheen jäsenet ovat vasemmalta alkaen Olga, Maria, Nikolai, Aleksandra, Anastasia, Aleksei ja Tatjana.