Tasavallan presidentti myöntää metropoliitta Ambrosiukselle Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin
Itsenäisyyspäivänä myönnettävien kunniamerkkien saajat julkaistiin 3. joulukuuta.
Tasavallan presidentti Alexander Stubb myöntää tunnustuksen kaikkiaan 3 739 henkilölle. Heidän joukossaan on Suomen ortodoksisen kirkon eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius, joka palkitaan Suomen Leijonan I luokan komentajamerkillä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Vlada Wahlstén
Suomen ortodoksisen kirkon emeritus metropoliitta Ambrosius, 80, saa Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin itsenäisyyspäivänä 2025 yhdessä seitsemän muun henkilön kanssa.
Metropoliitta Ambrosiuksen kanssa saman tunnustuksen saavat pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen, ulkoasiainneuvos Pirkko Hämäläinen, pääjohtaja Ville Itälä, ulkoasiainneuvos Elina Kalkku, rehtori Sari Lindblom, tieteen akateemikko Merja Penttilä ja ulkoasiainneuvos Anne Sipiläinen.
Metropoliitta Ambrosius kertoo saaneensa kuulla kyseisen ansiomerkin hakemisesta jo kesällä, mutta asia varmistui 3. joulukuuta 2025.
– Toki täytyy olla hyvin kiitollisella mielellä, että valtiovalta on myöntänyt minulle tämän tunnustuksen. Kuitenkin täytyy sanoa, että oman kotipitäjäni Tohmajärven kunnianosoitus tuntuu ehkä vieläkin läheisemmältä: sain sinne nimeäni kantavan tien.
Isä esipaimenella ei ole tarkkaa tietoa Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin myöntämisen täsmällisistä perusteista omalla kohdallaan. Yleensä vastaavia kunniamerkkejä myönnetään yhteiskunnallisista ansioista.
– Saattaa olla, että minun kohdallani on huomioitu esimerkiksi rakentamistyö Heinäveden Valamossa ja Kulttuurikeskus Sofiassa, minkä lisäksi olen toiminut pitkään julkisuudessa ortodoksisuuden puhemiehenä. Liekö osaltaan vaikuttanut myös se, että olen ollut paljon mukana erilaisissa kansainvälisissä ortodoksisissa yhteyksissä.
Metropoliitta Ambrosius muistelee, että aiemmin vastaavia kunniamerkkejä on myönnetty ainakin kirkkomme arkkipiispoille.
Suomen ortodoksinen kirkko on ollut viime aikoina esillä toisinaan myös vähemmän mairittelevissa yhteyksissä. Millä mielin emeritus metropoliitta tarkastelee kielteistä julkisuutta?
– No, eihän siihen voi muuta sanoa kuin että niin kauan, kun uutisointi on totuudellista, pitää katsoa peiliin ja ryhdistäytyä, hän tuumii.
Korkea-arvoisin kunniamerkki eduskunnan puhemiehelle
Vuoden korkea-arvoisimman kunniamerkin, Suomen Valkoisen Ruusun suurristin, saa tänä vuonna eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho. Halla-aho toimi perussuomalaisten puheenjohtajana vuosina 2017–2021, ja vuonna 2024 hän oli perussuomalaisten ehdokkaana presidentinvaaleissa.
Toiseksi korkea-arvoisimman kunniamerkin, Suomen Leijonan suurristin, saa puolestaan tekniikan tohtori Matti Alahuhta, joka työskenteli Koneen toimitusjohtajana vuosina 2005–2014 ja aiemmin johtotehtävissä Nokialla 26 vuoden ajan.
Suomen Valkoisen ruusun I luokan komentajamerkin myönnetään Nokian toimitusjohtajana vuosien 2020–2025 aikana toimineelle Pekka Lundmarkille.
Suomen Valkoisen ruusun komentajamerkin saavat muun muassa maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd.), puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.), kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen (kok.), sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps.), oikeusministeri Leena Meri (ps.), ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala (kok.), liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranne (ps.) ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio (ps.).
Myös kulttuurialan väkeä muistettiin kunniamerkein: Suomen Leijonan komentajamerkki myönnetään muun muassa näyttelijä Kari Heiskaselle, kapellimestari ja professori Okko Kamulle, näyttelijä Anna Katriina Outiselle sekä oopperalaulaja Raimo Sirkiälle. Vapaudenristin ritarikunnan 4. luokan Vapaudenristi miekkoineen ruusukenauhassa myönnetään luutnantti Aaro Junttilalle sotilaallisista ansioista rauhan aikana.
4. luokan Vapaudenristin ansiokkaasta toiminnasta maanpuolustuksen hyväksi saa muun muassa kaarinalainen tietokirjailija Johanna Pakola, joka on erikoistunut muun muassa sotahistoriaan.
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Obraz/Wikimedia Commons.
Psalmissa Daavid anoo Herra kuulemaan hänen avunhuutonsa ja rukouksensa, kun hän etsii oikeutta (tai: vanhurskautta). Daavid luottaa, että hän saa Jumalalta oikean tuomion, sillä Jumala näkee sen mikä on totta (hepr. ilmaisussa oikeus tulee Herran kasvoista eli läsnäolosta, Jumalan lähellä olemisesta).
Daavid kertoo kärsivänsä näistä ahdistajistaan syyttä. Herra tutkii hänen sydämensä ja yölläkin tarkkaa ja koettelee häntä löytämättä mitään väärää. Daavid vakuuttaa, ettei hän ole tehnyt mitään väärää eikä puhunut pahaa toisten tavoin. Hän on totellut Herraa (hepr. pysynyt hänen huultensa sanassa eli puheessa), välttänyt väkivallan teitä ja pysynyt Herran poluilla horjahtamatta. Tällaisen tien esikuvaksi kirkon opettajat esittelevät psalmin äärellä Kristuksen, joka kutsuu seuraamaan häntä: hänen ikeensä on kevyt (Matt. 11:30).
Daavid huutaa avukseen Jumalaa ja kertoo luottavaisesti Herran vastaavaan hänelle. Hän anoo Jumalaa kuuntelemaan. Hepreankielisessä tekstissä Daavid pyytää Jumalaa kallistamaan korvansa hänen puoleensa ‒ tämä kuvaa Herran läsnäoloa ja läheisyyttä ‒ kun hän puhuu hänelle, ja osoittamaan ihmeellistä hyvyyttään (tai: armoaan). Daavid muistuttaa, että Jumala pelastaa oikealla kädellään kaikki, jotka etsivät hänestä turvaa vihamiesten uhatessa. Oikeakätisyys kuvaa Jumalan pyhyyttä, oikeamielisyyttä ja voimaa.
Daavid pyytää Jumalaa varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä, peittämään hänet siipiensä suojaan kovasydämisten ja röyhkeästi ylvästelevien vihollisten saartaessa hänet. Nämä vaanivat häntä iskeäkseen hänet maahan kuin saalista himoitseva leijona ja piilopaikassaan väijyvä nuori leijona (hepr., vrt. Ps. 7:2).
Jakeessa 12 vainoajien monikko vaihtuu yksikköön. Juutalaisessa tulkinnassa tämä liitetään benjaminilaiseen Kusiin (Ps 7:1), jonka nähdään viittaavan kuningas Sauliin. Saman tulkinnan Saulista esittävät myös jotkut kirkon varhaiset opettajat, vaikka eivät mainitsekaan Kusia.
Daavid huutaa Herraa rientämään avukseen, astumaan jumalatonta vastaan (hepr. nousemaan hänen eteensä eli häntä vastaan) ja painamaan hänet maahan polvilleen. Daavid anoo Herraa pelastamaan hänet miekallaan ja vapauttamaan kädellään pahojen ihmisten vallasta, joille tämä elämä on kaikki, ja jotka jättävät ajallisen yltäkylläisyytensä lapsilleen. Miekan jotkin kirkon opettajat tulkitsevat Jumalan sanaksi (Hepr. 4:12). Toisinaan sitä pidetään myös vanhurskaan sielun miekkana, joka kukistaa (tai jonka avulla Herra kukistaa) sielunvihollisen juonet.
Vastakohtana pelkästään ajallisiin turvaaville Daavid luottaa, että hän saa nähdä Jumalan kasvot vanhurskaudessa (hepr.; vrt. psalmin jae 1) ja katseella hänen muotoaan (hepr. temuna, kuva, muoto). Ilmaisu viittaa Moosekseen, joka sai nähdä Herran kasvoista kasvoihin ja katsella hänen kirkkauttaan (hepr. temuna; 4. Moos. 12:8). Uudessa testamentissa Jeesus muistuttaa, että puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan (Matt. 5:8) ja Herran omat saavat nähdä hänen kirkkautensa (Joh. 17:24).
Psalmin mukaan ajallisiin asioihin turvaavilla on hetkellinen turva ja ravinto. Daavid kuvaa, miten hän saa uuteen päivään herätessään – ikuiseen elämään viitaten – ravita itsensä Herran muodon katselemisella (kuten Mooses aikanaan). Kirkon opettajille tämä ruoka on Kristus, mutta myös pyhät Kirjoitukset sekä pyhät mysteerit eli sakramentit.
Psalmin avunpyynnön, toivon ja Jumalan laupeuteen turvaamisen vuoksi eräs kirkkoisistä muistuttaa, että tätä psalmia on hyvä lukea, kun joutuu elämän koetuksiin ja vaikeuksiin.
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos ja paavi Leo XIV julkaisivat yhteisen julistuksen: Teologista dialogia, yhteistyötä ja veljellistä yhteyttä
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos ja paavi Leo XIV | Kuva: Wikimedia Commons
”Halleluja! Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa.” (Ps. 106:1)
Pyhän Andreas Ensinkutsutun, apostoli Pietarin veljen ja ekumeenisen patriarkaatin suojeluspyhän juhlan aattona me, paavi Leo XIV ja ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, kiitämme sydämestämme Jumalaa, armollista Isäämme, saadessamme tavata veljellisesti tänä päivänä. Edeltäjiemme esimerkkiä seuraten ja herramme Jeesuksen Kristuksen tahtoa noudattaen, jatkamme vakaasti kulkemista rakkauden ja totuuden (ks. Ef. 4:15) dialogin polulla kohti toivottua sisarkirkkojemme täyden yhteyden palauttamista. Tiedostaen, että kristillisen ykseys ei voi toteutua yksin ihmisten ponnistelujen avulla, vaan ainoastaan lahjana korkeudesta, kutsumme kaikkia kirkkojemme jäseniä, papistoa, luostariväkeä, vihittyjä palvelijoita ja maallikoita, innoittuneesti pyrkimään kohti Kristuksen Isälleen osoittaman rukouksen täyttymistä: ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa […] jotta maailma uskoisi” (Joh. 17:21).
Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlapäivänä, jota vietimme tapaamisemme aattona, oli aivan erityisen armorikas tapahtuma. Vuonna 325 järjestetty Nikean kokous oli johdatuksellinen ykseyden tapahtuma. Tapahtuman muistelemisen merkitys ei kuitenkaan ollut vain tapahtuman historiallisen merkityksen tunnustamisessa, vaan tarkoituksena oli kannustaa meitä pysymään jatkuvasti avoinna tämän ajan haasteiden keskellä sille samalle Pyhälle Hengelle, joka puhui Nikean kokouksen kautta. Olemme syvästi kiitollisia toisten kirkkojen ja kirkollisten yhteisöjen johtajille ja edustajille, jotka tahtoivat osallistua tähän tapahtumaan. Sen lisäksi, että meidän on tunnistettava ne esteet – joihin pyrimme vastaamaan teologisen dialogin kautta –, jotka seisovat kaikkien kristittyjen täyden ykseyden palauttamisen tiellä, on meidän myös tunnustettava, että se mikä sitoo meitä yhteen, on nimenomaan usko, joka ilmaistiin Nikean uskontunnustuksessa. Tässä uskossa on kyse pelastavasta uskosta Jumalan Pojan persoonaan, tosi Jumalaan tosi Jumalasta, samaa olemusta olevaan (homoousios) Isän kanssa joka meidän ja meidän pelastuksemme tähden tuli lihaksi ja asui keskuudessamme, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja joka nousi kolmantena päivänä, nousi taivaisiin ja on palaava tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jumalan Pojan tulemisen kautta meidät on vihitty pyhän Kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mysteeriin ja meidät on kutsuttu tulemaan Pyhän Hengen armosta, Kristuksessa ja Kristuksen persoonan kautta, Isän lapsiksi ja kanssaperijöiksi Kristuksen kanssa. Tämän yhteisen tunnustuksen kanssa voimme kohdata yhteiset haasteemme todistaen Nikean uskosta vastavuoroisella kunnioituksella ja työskennellen yhdessä löytääksemme konkreettisia ratkaisuja ja aitoa toivoa.
Olemme vakuuttuneita, että tämän merkittävän vuosijuhlan muistopäivä voi innoittaa uusia ja rohkeita askelia kohti ykseyttä. Nikean ensimmäinen kirkolliskokous tarjosi päätöstensä joukossa myös kriteereitä kaikkien kristittyjen pääsiäisenvieton ajankohdalle. Olemme kiitollisia jumalalliselle johdatukselle, että tänä vuonna koko kristillinen maailma juhli pääsiäistä samana päivänä. Jaamme yhteisen toiveen jatkaa tätä prosessia, jossa pyritään selvittämään mahdollisia ratkaisuja viettääksemme juhlien juhlaa joka vuosi yhdessä. Toivomme ja rukoilemme, että kaikki kristityt voisivat ”hengellisessä viisaudessa ja ymmärryksessä” (ks. Kol. 1:9) sitoutua tähän prosessiin, jotta pääsisimme viettämään herramme Jeesuksen Kristuksen riemullista ylösnousemusjuhlaa yhdessä.
Tänä vuonna muistelemme myös kunnioitettujen edeltäjiemme, paavi Paavali VI:n ja ekumeenisen patriarkka Athenagoraan, 60 vuotta sitten antamaa historiallista yhteistä julistusta, joka poisti vuoden 1054 vastavuoroiset ekskommunikaatiot kirkkojemme väliltä. Kiitämme Jumalaa, että tämä profeetallinen ele saattoi kirkkomme polulle, jossa aloitettiin ”dialogi luottamuksen, arvostuksen ja vastavuoroisen palvelemisen hengessä, mikä Jumalan avulla tulee johtamaan takaisin yhteiseen elämään, sielujen suuremmaksi hyvyydeksi ja Jumalan valtakunnan tulemiseksi, siinä täydessä uskonyhteydessä, veljellisessä sopusoinnussa ja sakramentaalisessa elämässä, joka oli todellisuutta kirkon historian tuhat ensimmäistä vuotta.” (Yhteinen julistus 7.12.1965) Samalla kannustamme kaikkia niitä, jotka yhä suhtautuvat epäilevästi dialogiin, kuuntelemaan mitä Henki puhuu kirkoille (ks. Ilm. 2:29) ja mitä Henki vaatii meiltä tässä ajassa: antamaan maailmalle todistusta rauhasta, sovusta ja ykseydestä.
Vakuuttuneina dialogin tärkeydestä, ilmaisemme jatkuvan tukemme roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon teologisen dialogin komissiolle, joka tällä hetkellä tutkii niitä asioita, joita historiallisesti on pidetty kirkkojamme jakavina. Teologinen dialogi on korvaamaton tekijä kirkkojemme lähentymisessä ja yhdessä sen kanssa suosittelemme toisia tarpeellisia elementtejä tässä prosessissa, mukaan lukien veljellisten yhteyksien ylläpitämistä sekä rukousta ja yhteistyötä niissä asioissa, joissa yhteistyö on jo valmiiksi mahdollista. Voimakkaasti kehotamme kirkkojemme kaikkia uskovaisia, ja aivan erityisesti niiden papistoa ja teologeja, ilolla syleilemään niitä hedelmiä, jotka olemme jo saaneet aikaan ja työskentelemään niiden enentämiseksi.
Kristittyjen ykseyden tavoite pitää sisällään perustava ja elämää antavaa työtä kaikkien kansojen rauhan puolesta. Yhdessä kiihkeästi nostamme äänemme Jumalan maailmalle antaman rauhan lahjan puolesta. Monissa maailman kolkissa konfliktit ja väkivalta yhä tuhoavat traagisesti lukuisia elämiä. Vetoamme niihin, jotka ovat yhteiskunnallisesti ja poliittisesti vastuussa, tekemään kaiken mahdollisen, jotta sodan tragedia loppuisi välittömästi ja pyydämme kaikkia ihmisiä, joilla on hyvä tahto, tukemaan tätä vetoomusta.
Aivan erityisesti torjumme uskonnon ja Jumalan nimen käytön väkivallan oikeuttamiseen. Uskomme, että aito uskontojenvälinen dialogi, joka on varsin kaukana synkretismin ja sekaannuksen juurisyistä, on aivan välttämätöntä, jotta erilaisten perinteiden ja kulttuurien kansat voivat elää yhdessä. 60 vuotta sitten julkaistun Nosta Aetate -asiakirjan hengessä kehotamme kaikkia miehiä ja naisia, joilla on hyvä tahto, työskentelemään yhdessä oikeudenmukaisemman ja toisia tukevan maailman rakentamiseksi sekä luomakunnan suojelemiseksi, mikä on Jumalan meille antama tehtävä. Vain tällä tavoin voi ihmisperhe selättää välinpitämättömyyden, vallanhalun, voitonhimon ja ksenofobian.
Vaikka pidämme nykyistä kansainvälistä tilannetta hyvin hälyttävänä, emme menetä toivoamme. Jumala ei hylkää ihmiskuntaa. Isä lähetti Ainosyntyisen Poikansa pelastamaan meidät ja Jumalan poika, herramme Jeesus Kristus, antoi meille Pyhän Hengen saadaksemme osallistua jumalalliseen elämään sekä säilyttääkseen ja suojellakseen ihmispersoonan pyhyyttä. Pyhän Hengen kautta tiedämme ja koemme Jumalan olevan kanssamme. Tästä syystä rukouksessa uskomme jokaisen ihmisen Jumalan haltuun, aivan erityisesti ne, jotka kokevat nälkää, yksinäisyyttä tai sairautta. Pyydämme jokaisen perheen jokaiselle jäsenelle kaikkea armoa ja siunausta, jotta ”heidän sydämensä, yhteenliitettyinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärryksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden.” (Kol. 2:2, KR38).
Arkkipiispa Elia yhteydenpidosta Supoon: ”Täysin normaalia toimintaa”
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian mielestä on syytä olla valppaana, jotta Suomen ortodoksista kirkkoa ei voida käyttää Venäjän tai muun vieraan vallan vaikuttamisyrityksiin.
– Yhteydenpito on täysin normaalia toimintaa. Eihän Supo ole mikään Stasi (Avaa uuden sivuston) tai FSB, vaan taho, joka vastaa omalta osaltaan valtiollisesta turvallisuudestamme. En voi luonnollisestikaan avata yhteydenpidon sisältöä sen tarkemmin, arkkipiispa Elia sanoo Aamun Koitolle.
– Asiaa voisi verrata vaikkapa siihen, että seurakunnat pitävät yhteyttä paikallisten viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa. Samalla tavalla itse pidän yhteyttä eri tahoihin yhteiskunnan ”ylätasolla”.
Arkkipiispa arvelee kummastelun voivan liittyä siihen, että esimerkiksi joillakin maahanmuuttajataustaisilla henkilöillä suhtautuminen viranomaisiin voi olla varautunutta vaikkapa johtuen omista tai lähipiirin kokemuksista aiemmassa asuinmaassa. Sen sijaan Suomessa luottamus viranomaisiin on yleisesti ottaen vankalla pohjalla: Digiturvabarometrin 2025 (Avaa uuden sivuston) mukaan 87 % vastaajista luottaa viranomaisiin.
– Suomessa turvallisuusviranomainen ei ole olemassa kansalaisten kyttäämistä varten.
Isä esipaimenen mukaan on otettava huomioon, että myös Suomen ortodoksista kirkkoa voidaan yrittää käyttää Venäjän tai muun vieraan vallan vaikuttamisyrityksiin. Näin ollen on syytä pysyä tilanteen tasalla.
Arkkipiispa Elia kommentoi omaa rooliaan sekä turvallisuuteen ja verkostoitumiseen liittyviä asioita myös omalla some-kanavallaan sunnuntaina 30. marraskuuta.
”Tämä yhteys (toim. huom. yhteydenpito Supon kanssa) on olennaista siksikin, jotta voimme estää sen, ettei paikalliskirkkoamme käytettäisi vieraan vallan vaikuttamisen kanavana. Saman uhan kohteeksi joutuvat monet muutkin merkittävät suomalaiset organisaatiot. Uhka ei nouse yksittäisistä, eri kansalaisuuksia edustavista kirkon jäsenistä, vaan kyseessä on toisen valtion Suomeen ja erilaisiin suomalaisiin organisaatioihin kohdistuvan vieraan vallan vaikuttamisen ja laittoman tiedustelun ennaltaehkäisy”, isä esipaimen kirjoittaa Facebook-tilillään.
Arkkipiispa Elia kertoo tapaavansa vuosittain kirkkojen, puolustusvoimien, rajavartiolaitoksen ja poliisin korkeinta johtoa yhteisen tilannekatsauksen luomiseksi.
”Olen mediassa kuvannut sitä, kuinka tärkeää on pitää yhteyttä myös Suomen tiedusteluviranomaisiin. Eräänä olennaisena osana tähän kuuluu yhteydenpito erilaisiin yhteiskunnallisiin tahoihin. Osaltaan kirkon kuuluu tietää, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu, ja toisaalta meillä on tarvetta jakaa tietoa ja ymmärrystä kirkkomme tarpeista ja tilanteista.”
Hän kertoo pitävänsä säännöllisesti yhteyttä muun muassa erilaisiin kansalaisyhteiskunnan toimijoihin kuten järjestöihin, eri hallinnonalojen ministeriöihin, niiden alaisiin organisaatioihin sekä diplomaattikuntaan.
Vetoomus keskinäisen sovun ja kunnioituksen puolesta
Arkkipiispa Elia julkaisi sosiaalisessa mediassa myös puheensa, jonka hän piti Kotkan-vierailunsa yhteydessä 30. marraskuuta 2025. Puheessaan isä esipaimen ilmaisi, että rauhan ja keskinäisen kunnioituksen tulee olla keskeisiä arvoja seurakunnan elämässä.
Arkkipiispa Elia vieraili Kotkassa myös vuoden 2025 alussa, jolloin oli jo käynyt selväksi, että Kotkan seurakuntayhteisössä vallitsee tulehtunut tilanne. Kuitenkin isä esipaimen mainitsi, että yhteisön ulkopuolisena on vaikea hahmottaa, mistä kaikesta loppujen lopuksi on kysymys.
”Ymmärsin, että näitä sisäisiä jännitteitä oli paljon, ja näkemykset poikkesivat tosistaan. Olen surrut tätä tilannetta moneen otteeseen ja tuntenut tietynlaista riittämättömyyttä, etten ole pystynyt auttamaan näiden jännitteiden purkamisessa. On vaikea nähdä ongelmien koko laajuutta, koska näkemykset poikkeavat toisistaan niin voimakkaasti”, isä esipaimen sanoi puheessaan.
Hän kertoi antaneensa Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkyselle ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi.
Arkkipiispa Elia vetosi puheessaan seurakuntalaisiin, jotta nämä pyrkisivät sopuun.
”Kristittyinä meidän tulee kantaa toistemme heikkouksia, nähdä toisissamme Jumalan kuva eroista huolimatta. Me olemme kaikki Jumalan kansaa, Jumalan, joka ei erottele meitä kielen, kansallisuuden, ihonvärin, sukupuolen tai minkään ulkoisen asian tähden”, isä esipaimen vetoaa lopuksi.
Kaakkois-Suomen seurakunnan jännittynyt tilanne nousi julkisuuteen, kun Helsingin Sanomat julkaisi 17.10.2025 kyseistä seurakuntaa käsittelevän artikkelin. Siinä kerrottiin ristiriidoista venäläisten, ukrainalaisten ja suomalaisten kesken. Tuolloin arkkipiispa Elia lähetti Helsingin Sanomille virallisen vastineen, joka julkaistiin 23.10.2025. Siinä hän totesi, että kirkon piirissä käytetään tarvittaessa myös muita kieliä kuin suomea, mutta kirkkoa ei olla “venäläistämässä”.
Kuvituskuva ylhäällä: Arkkipiispa Elia kirkolliskokouksen 2025 avanneessa rukouspalveluksessa Uspenskin katedraalissa.
Paavo Perola on palvellut kirkkoa vuosikymmenet – muistoja arkkipiispa Paavalin ja Hermanin ajoilta
Kuopiolaiselle Paavo Perolalle avautui 1950-luvun lopulla ainutlaatuinen tilaisuus: hän pääsi nuorena ipodiakonina seuraamaan läheltä, kun Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi valittu pappismunkki Paavali aloitti tarmokkaan työnsä sotien vaurioittaman kirkon jälleenrakentamiseksi. Perola teki sittemmin arkkipiispaksi valitun Paavalin mukana muutaman vuoden aikana noin 30 matkaa eri puolille maata.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mauri Liukkonen | Kuva: Eri kuvalähteitä
Paavo Perolan, 84, työ Paavalin avustajana jumalanpalveluksissa alkoi luonnollisella tavalla, ilman suuria juhlallisuuksia. Perolan isä oli Pyhän Nikolaoksen katedraalin isännöitsijä Kuopiossa. Niinpä kirkko oli niin Paavolle kuin hänen kaksi vuotta vanhemmalle veljelleen Mikolle tuttu paikka lapsuudesta alkaen.
Samoin Paavali, joka äitinsä kanssa silloin tällöin vieraili Peroloiden huvilalla Päivärannassa, noin viiden kilometrin päässä Kuopion keskustasta.
– Kirkolliset piirit olivat silloin melko pienet. Mikko oli jo aloittanut ipodiakonina Jyrki Koveron kanssa. Jyrkin isä oli Paavalin hyvä ystävä ja kalakaveri. Minä tulin mukaan vähän myöhemmin, Paavo muistelee.
Alttarissa palveli myös katedraalin vahtimestarin Pekka Kokkosen Kalevi-poika, joka oli kolmikkoa muutaman vuoden nuorempi. Hän joutui luopumaan piispansauvan kantajan tehtävistään, kun Paavo tuli mukaan. Se oli Kaleville Paavon mukaan itkun paikka.
Vastoinkäymiset karaisevat. Pojista Kalevi Kokkonen eteni kirkollisella uralla lopulta kaikkein pisimmälle. Hänestä tuli rovasti ja Joensuun seurakunnan pitkäaikainen kirkkoherra. Muista pojista Mikko Perola vihittiin aikanaan diakoniksi. Paavo ja Jyrki Kovero pysyivät maallikkoina.
Paavo Perola osallistuu edelleen aktiivisesti palveluksiin Pyhän Nikolaoksen katedraalissa Kuopiossa. Kuva: Mauri Liukkonen
Vahvoja vaikuttajia
Vaikka Perolan suku ei olekaan pappissuku, se on silti jättänyt suuren jäljen Suomen ortodoksisen kirkon historiaan. Suku on alkujaan venäläinen. Kuopioon Perfiljeffien suku juurtui 1800-luvun puolivälin jälkeen. Perfiljeffit olivat kauppiaita ja vahvasti mukana silloisen seurakunnan toiminnassa.
Suvun miehet ovat pitäneet kunnia-asianaan toimia katedraalin isännöitsijöinä. Perfiljeffit ja myöhemmin Perolat ovat olleet 120 vuotta täyttäneen Pyhän Nikolaoksen katedraalin isännöitsijöinä yhteensä yli seitsemän vuosikymmentä, viimeksi Paavo vuosina 2001–2019.
Katedraalin ensimmäinen isännöitsijä oli Paavon ukki Petr Perfiljeff, joka myös lahjoitti huomattavan summan rahaa katedraalin rakentamiseen. Paavon toinen ukki, Ivan Perfiljeff, oli katedraalin isännöitsijänä 18 vuotta. Ukit olivat veljeksiä ja Paavon vanhemmat keskenään täysiä serkkuja.
Paavo eno Aleksi Perola toimi kirkollishallituksen sihteerinä vuosina 1940–1952. Hänen kädenjälkensä näkyi monissa ortodoksista kirkkoa koskevissa lakihankkeissa, muun muassa jälleenrakennuslaissa, joka turvasi valtion rahoitusta uusien pyhäköiden rakentamiseen sotien jälkeen.
Myös Paavosta tuli juristi. Valmistuttuaan hän oli jonkin aikaa jäsenenä silloisessa kirkollisessa alioikeudessa, mutta teki varsinaisen elämäntyönsä oikeuslaitoksen palveluksessa Kuopiossa. Ansioluettelosta löytyy kuitenkin muutaman vuoden pesti kirkollishallituksen lainoppineena kirkkoneuvoksen 2000-luvun alkuvuosina. Noina vuosina Paavo Perola oli keskeisesti mukana valmistelemassa vuonna 2006 hyväksyttyä nykyistä kirkkolakia.
Kirkko on hyödyntänyt hänen osaamistaan monissa muissakin juridista osaamista vaativissa hankkeissa.
Tarmokas Paavali
Ensimmäisiä kertoja Paavo Perola oli ipodiakonina arkkipiispa Hermanin toimittamissa palveluissa. Kun arkkipiispa vihki uuden papin, hän aina liturgian jälkeen järjesti juhlatilaisuuden kotonaan. Sinne kutsuttiin mukaan myös ipodiakonit, mikä tuntui nuorista pojista juhlalliselta.
– Arkkipiispa Herman halusi kotiinsa valokuvan jokaisesta vihkimästään papista. Hän oli kovasti harmistunut, jos joku papeista ei kuvaansa hänelle lähettänyt.
Yli 70-vuotias arkkipiispa on jäänyt Paavon mieliin vanhana ja jo hieman väsyneenä miehenä. Kun Paavali vuonna 1955 valittiin apulaispiispaksi, toimintaan tuli tarmoa ja vauhtia.
Ipodiakoneitakin ryhdyttiin kouluttamaan. Kouluttajina olivat itse Paavali ja ylidiakoni Leo Kasanko. Ei pojille teologiaa opetettu, mutta kirkollinen koreografia piti opetella.
– Laulamistakin meille olisi haluttu opettaa, mutta se tyssäsi siihen, että kukaan meistä ei ollut laulumiehiä, Paavo muistelee.
Paavali oli tarkka siitä, miten jumalanpalvelukset toimitettiin. Ipodiakoneihin ja heidän tekemisiinsä hän kuitenkin suhtautui lempeästi. Pienistä virheistä ei tullut ankaria nuhteita.
– Melkein ainoa asia mistä hän joskus sanoi oli, että kotkamatto oli hieman väärässä paikassa.
Noin 30 matkaa
Paavo Perola teki apulaispiispa ja sitten arkkipiispa Paavalin mukana kolmisenkymmentä matkaa eri puolille Suomea, viimeiset vuonna 1962, jonka jälkeen hän lähti opiskelemaan. Noina vuosina seurakuntiin vihittiin runsaasti uusia kirkkoja ja siunattiin uusia rukoushuoneita.
Suurin osa vanhoista pyhäköistä oli sotien seurauksena jäänyt menetettyyn Karjalaan. Evakot asettuivat uusille asuinsijoilleen ja uusia seurakuntia perustettiin. Tarvittiin kirkkoja ja tsasounia.
Matkoja tehtiin myös muun muassa piispantarkastuksiin ja kirkollisten järjestöjen kuten Ortodoksisten nuorten liiton tai Ortodoksisen veljestön tilaisuuksiin.
Matkanteko ei ollut yli kuusi vuosikymmentä sitten yhtä vaivatonta kuin nykyisin. Tiet eivät olleet samassa kunnossa kuin nyt, eikä henkilöautoja riittänyt joka lähtöön. Osa matkoista tehtiin junalla tai linja-autolla, eikä takaisin Kuopioon selvitty juuri koskaan samana päivänä.
Arkkipiispa Herman oli saanut Englannista lahjaksi henkilöauton, mutta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa se ei enää ollut käytössä. Matkaa helpotti, jos mukaan saatiin joku hiippakunnan papeista, joilla lähes jokaisella oli auto käytössään.
– Mieleen on jäänyt reissu, jossa kuskina oli Kiuruveden kirkkoherra Mikko Kuha ja autona hänen pieni Skodansa. Kuha lauloi melkein koko matkan Karjalan kunnailla -laulua ja me muut olimme hiljaa, Paavo muistelee.
Joitakin matkoja tehtiin Paavon äidin autolla.
Matkoilla pysähdyttiin, jos reitin varrelle sattui paikkakuntia, joissa Paavalilla oli ystäviä. Kuopiosta pohjoiseen suuntautuneilla matkoilla käytiin aina Iisalmessa tapaamassa Iisalmen seurakunnan kirkkoherraa Olavi Petsaloa. Toinen vakiopaikka oli Viinijärvi, jossa vuoteen 1962 saakka asui Taipaleen seurakunnan kirkkoherra Erkki Piiroinen.
Kanttorit opissa
Yötä oltiin joko pappiloissa tai sitten yöpaikan tarjosivat seurakuntalaiset kodeissaan. Aina koko seurue ei mahtunut samaan yökortteeriin.
– Muistan, kun Kajaanissa oli määrä olla yötä jonkun perheen asunnossa, mutta se oli liian pieni meille kaikille. Isäntäperhe valitteli kovasti, kun me pojat jouduimme lähtemään hotelliin. Me otimme valittelut vastaan, mutta samalla olimme kovasti mielissämme, että pääsimme hotelliin. Se ei ollut ihan jokapäiväistä.
Palkkaa kirkko ei ipodiakoneille maksanut, mutta valtion päivärahan kuitenkin.
Viikonlopun palveluksiin mentiin lauantaiksi, jolloin toimitettiin vigilia. Sitten jäätiin yöksi ja sunnuntaina toimitettiin liturgia.
– Kun yövyttiin pappilassa, oli aina vigilian jälkeen iltatee. Ilmeisesti pappiloissa oli opittu, että teen kanssa piti Paavalille olla kahdenlaista hilloa, koska aina sellainen kattaus löytyi. Ipodiakonitkin olivat mukana iltateellä, mutta emme me osallistuneet keskusteluun muulloin kuin silloin, kun meiltä kysyttiin jotakin.
Paavalille kirkkomusiikki oli tärkeä osa palveluksia. Se näkyi joskus myös vigilian jälkeen iltateellä. Paavali saattoi pyytää kanttorin viereiseen huoneeseen, jossa käytiin läpi äsken toimitetun vigilian kulkua ja harjoiteltiin seuraavan päivän liturgiaa.
– Saattoihan se joistakin kanttoreista tuntua kiusalliselta, Paavo arvelee.
Kertomuksia Valamosta
Millä tavalla Paavali sitten kohteli ipodiakoneitaan?
Niin kuin jo aikaisemmin todettiin, hän ei nuhdellut heitä ankarasti, vaikka kumarrukset eivät sattuneetkaan aivan oikeisiin paikkoihin kirkollisessa koreografiassa. Paavalissa oli kuitenkin karismaa ja luontaista arvokkuutta, joten hänen ei tarvinnutkaan korottaa ääntään. Pienet eleet riittivät.
– Meille ei esimerkiksi edes tullut mieleen, että olisimme sinutelleet häntä. Ei silloin kyllä muutenkaan vanhempia ihmisiä sinuteltu, Paavo muistelee.
Pitkillä automatkoilla Paavali joskus oli aivan hiljaa, mutta usein myös kertoili kokemuksistaan.
– Eniten hän kertoi Valamon luostarista, siellä asuvista munkeista ja luostarin skiitoista. Yllättävän usein hän myös palasi kokemuksiinsa sotilaspappina Itä-Karjalassa, Paavo kertoo.
Arkkipiispa Paavali pyhitti Vesannon rukoushuoneen Johannes Kastajan muistolle joulukuun 11. päivänä 1960. Kuvassa myös ipodiakoni Paavo Perola ja Rautalammin seurakunnan silloinen kirkkoherra Toivo Palviainen. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo Riisa
Pääkuva ylhäällä: Siilinjärven rukoushuone pyhitettiin suurmarttyyri Georgios Voittajan muistolle 18. toukokuuta 1959. Pyhityksen toimitti silloinen apulaispiispa Paavali. Ipodiakoneina olivat Paavo Perola (oik.) ja Mikko Perola. Kuvassa myös pastori Olavi Petsalo. Kuva: Kuopion ortodoksinen seurakunta
Taiteilija Ville Löppönen palvelee myös diakonina – katseen suunta avautuu alttarista toiseen ihmiseen
Taiteilija, diakoni Ville Löppösen parhaillaan esillä oleva Kirkkaudesta kirkkauteen -näyttely on tutustuttavissa Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä aina 25. tammikuuta 2026 asti.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Anni Löppönen
Aamun Koiton toimitussihteeri ja Suomen ortodoksisen kirkon vastaava tiedottaja Maria Hattunen haastatteli kuvataiteilija Ville Löppöstä kysymys-vastaus-periaatteella, ja tällaiseksi juttutuokio muodostui:
Maria Hattunen: Millainen on koulutuksesi kuvataiteen ja teologian osalta?
Ville Löppönen: Valmistuin Kuvataideakatemiasta 2007 kuvataiteen maisteriksi ja teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta 2018.
MH: Oletan, että olet maalannut paljon pidempään kuin mitä olet ollut kirkon jäsen tai ainakin koulutettu teologi. Kuinka teologiaan syventyminen on heijastunut taiteeseesi: mikä alkoi kiinnostaa ensin ja toimitko jonkinlaisessa kaksoisroolissa maalatessasi?
VL: Teologia on kiinnostanut minua 19-vuotiaasta asti – ja kuvataide pidempään kuin muistan. Kirkkoon liityin 2013 aika lailla samaan aikaan, kun aloitin teologian opinnot. Öljyväreillä maalaamisen aloitin myös noin 19-vuotiaana; innostuin kahdesta asiasta samoihin aikoihin. Teologia ja maalaus ovat kulkeneet siis käsi kädessä koko ajan. En koe toimivani kaksoisroolissa, vaan olen pyrkinyt lähes systemaattisesti ilmaisemaan, että nämä asiat eivät ole toisiaan pois sulkevia tai toisistaan erillisiä. Maalaaminen on teologian tekemistä, tekemisen teologiaa. Se on osallistumista. Teologiaan (itäiseen) syventyminen on vain vahvistanut maalaamisen merkitystä.
Se, mikä johti minut itäisen teologian äärelle, oli juuri kuvallisen ajattelun syvyys ja sen merkityksen ymmärtäminen: kuinka konkreettinen asia on ihmisen ruumiillisuuden ja Pyhän yhteys.
MH: Käsitteletkö siis sekä näkyvää että näkymätöntä?
VL: Näkyvä on näkymättömän ilmaisemista. Maalaan näkymätöntä näkyväksi. Maalaaminen voi olla – ja on – minulle askeettinen teko. Se on astumista hiljaisuuteen, antautumista ja osallistumista, lopulta jakamista. Tämä ei tarkoita, että maalaan jotakin hengellisen todellisuuden enkeliolentoja, vaan se tarkoittaa luovuutta, luomista siinä mielessä, että ihminen saa osallistua materiaalin muokkaamiseen ja tätä kautta uudelleen luomiseen. Ihminen keskustelee materiaalin luonteen kautta näkymättömän kanssa. Luovuus on Jumalan energiaa; energiaa, johon ihminen saa osallistua oman luovan potentiaalinsa myötä ja tuoda oman osallisuutensa mukaan, jolloin tapahtuu synergia. Alkaa theosis, kirkastuminen. Luovuus on elämän yksi perusmoottoreista; kaikki on luovassa orgaanisessa liikkeessä. Toki ihminen voi vapaudessaan myös tehdä särkevää osallistumista, mikä ei ole luovuutta.
MH: Olet maalannut myös perinteisiä ikoneita, eikö totta? Miten työskentely eroaa maalausten työstämisestä – jos mitenkään?
VL: Ikonimaalauksen otin haltuun tehdessäni pro gradua teologian puolelle, sillä halusin selvittää, voiko maalaaminen olla ikonin lailla rukousta ja jopa theosista.
Ikonin maalaaminen eroaa aika paljon omasta maalaamisestani. Materiaalisesti ei, mutta siten, mitä materiaalin kanssa tehdään ja miten työskennellään. Ikonille on muodostunut käytännössä (ei kuitenkaan kanonisesti) selkeät kuvalliset säännöt, joita toistetaan hyvin saman suuntaisesti joka paikassa. Tietysti, kun on kyse liturgisesta toimijasta, sen muuttaminen on haastavaa – ja toisaalta se voi olla jopa tarpeetonta. Maalaamisessa ei tällaisia ohjeita ole. Maalaaminen on minulle henkilökohtainen tapahtuma. Ikoni on olemukseltaan yhteisöllinen ja tietyllä tavalla pedagoginen, mitä maalauskin voi olla – mutta maalaus ei sitoudu näihin, vaan se menee minne haluaa. Ikoni on liturgiaa, eli se palvelee ja vastaa rukoukseen.
Ville Löppönen: Molding the Light, 2025, öljyväri ja öljypastelli kankaalle, 40 x 30 cm.
MH: Kumpi kuvaperinne hallitsee aikaasi nyt: ikonit vai maalaukset?
VL: Voisin sanoa, että ikoni toimii lähtökohtana tai katseen suuntaajana, mutta maalaaminen on se, missä katson ja toimin. Ikonin kuvasto ei juurikaan näy tekemisessäni. Maalaan silloin tällöin ikonin, mutta se tapahtuu tarpeesta: jos vaikka haluan tutustua johonkin pyhään jostain tietystä syystä. Tällöin on paikallaan maalata ikoni. Edellinen Pää puhuu -näyttelyni Galleria Halmetojalla vuonna 2024 rakentui Pyhän Johannes Edelläkävijän pää -ikonin innoittamana. Itse ikonia ei kuitenkaan näyttelyssä nähty. Meneillään oleva Kirkkaudesta kirkkauteen -näyttelyni (Avaa uuden sivuston)taas Kulttuurikeskus Sofiassa (Avaa uuden sivuston) pitää sisällään yhden ikonin. Näyttely käsittelee luomista ja uudelleen luomista. Teeman kirkastamiseksi halusin mukaan yhden Jumalansynnyttäjän ikonin. Ikoni avaa näyttelyn tapahtuman. Uudelleen luomisen Valo, Luomaton Valo lähtee ikonisesta ja kohtaa abjektin (Avaa uuden sivuston), hyljityn ja epämiellyttävän. Tässä näyttelyssä maalaus on reliikin kaltainen paikka, jossa kohtaavat elämä ja kuolema: kuolema muuttuu elämäksi, materiaali alkaa kirkastua.
MH: Koetko ikoniperinteen rajoittavana vai vapauttavana sääntöineen ja reunaehtoineen?
VL: Kyllä se on rajoittava, jos tuodaan ulos siltä paikalta mihin se on asettunut, mutta niin on kaikki liturgia, koska se on yhteisöllistä. Mutta säännöt olisi hyvä nähdä ekonomian kautta: niiden tarkoitus ei ole estää vaan avata. Sääntö, ohje tai dogmi ei ole sitä varten, että niillä mittaillaan toisia, vaan ne kutsuvat antautumaan ja hiljentymään. Näin meihin on mahdollisuus osallistua myös Nöyrän ja Hiljaisen. Kyse on askeesista. Liturgiaan tai ikonin äärelle mennään osallistumaan, ja kun me osallistumme jumalallisiin energioihin, joita nämä välittävät, alamme nähdä ja parannumme. Ikonista ja liturgiasta käsin näemme maailmaan. Siitä avautuu näkymä, joka on rakkauden kohde, jota tehdään ekonomian myötä, kohtaamalla yksilöllisesti ihminen ja muu luomakunta, niitä rakastaen, hoitaen ja palvellen. Tässä maalaaminen on yksi tapa. Ikoni ja liturgia parantavat meidät itsekeskeisyydestä ja nostavat meissä esiin yksilöllisyyden yhteydessä Luojaan ja avaavat ymmärryksen myös toisten yksilöllisyyteen Jumalan kuvana ja osana yhteisöä.
MH: Onko myös taiteen tekeminen sinulle rukousta ja hengellistä työskentelyä?
VL: Kyllä, maalaamien on minulle rukousta. Rukousta on kaikki oleminen, silloin kun me oivallamme osallisuutemme Luojaan jatkuvana dialogina. Me seisomme koko ajan hänen edessään ja rinnallaan – tiedostimmepa sitä tai emme. Mutta sen näkeminen kysyy antautumista ja osallistumista; asettumista hiljaisuuteen.
MH: Millä tekniikalla työskentelet? VL: Työskentelen pääasiassa öljyvärimaalauksen parissa, mutta käytän muitakin materiaaleja kuten temperavärejä, akryylivärejä, öljypastelleja, spraymaaleja ynnä muita.
MH: Minkä parissa askaroit juuri nyt?
VL: Tällä hetkellä työskentelen hiilipiirrosten parissa. Valmistelen seuraavaa näyttelyä Kuopion kirkkomuseo Riisaan, joka alkaa helmikuun alussa.
Ville Löppönen: Pieta sarjasta Fiat Lux, 2025, öljyväri ja öljypastelli kankaalle, 160 x 112 cm.
MH: Olet myös diakoni: jääkö aikaa seurakunnassa palvelemiseen? Miten koet tämän tehtävän?
VL: Kyllä palvelemiseen on jäänyt aikaa. Diakonius on avannut minulle katseen suunnan alttarista ulos eli katseen toiseen. Sen, mitä tuossa aikaisemmin esittelin ikonin ja liturgian kohdalla. Se oli todella tärkeä kokemus: asiat asettuivat paikoilleen. Ymmärsin jotain hyvin oleellista vapaudesta ja osallistumisesta. Liturgia – ja ikoni osana sitä – antaa lähtökohdan astua kaikkialle. Tässä voisi nostaa esiin yhden liturgisen elementin, reliikin. Reliikki on ”ruma–kaunis” kuva. Kuinka jokin, joka on epämiellyttävää, on kirkasta. Kuinka Valo loistaa särkyneessä ja tekee parantavaa työtään. Materiaali kirkastuu. Tämä alkaa jo rististä, kun siitä tulee kaunis – kuolemasta tuleekin elämää. Kyse on siitä, kuinka Kristus valaisee kaiken pimeän nähtäväksi, jotta se voidaan kirkastaa pois peloista, epäluuloista ja häpeästä. Siksi myös maalaan. Maalari astuu alas ja näkee itsensä maalauksen dialogissa, antautuu, jotta voi nähdä ensin itsensä ja sitten kuulla Hiljaisuuden, joka on myötätuntoinen ja kohtaava. Tästä tapahtumasta jää näkyväksi maalaus, jossa on näkyvissä kenosiksen potentiaali ja luovuuden tapahtuma. Näin maalaus voi tarjota katselijalle paikan tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi rikkinäisyyden tai toiseuden kokemuksen kanssa. Ikoni ja liturgia ovat tässä mielessä terapeuttisen eetoksen lähteitä. Keskeistä ei ole rituaali tai sääntö sinänsä, vaan osallistuminen ja tekeminen.
MH: Onko sinulla esikuvia hengellisten aiheiden tai ikonin kaltaisten, pyhää kuvaavien teosten tekijöiden joukossa?
VL: Visuaaliset esikuvat vaihtelevat ja muuttuvat, pääasiassa ne ovat läntisen taiteen puolella. Mutta haluan mainita Arvo Pärtin tässä sen takia, että – vertautumatta mitenkään häneen – näen, että me teemme hiukan samaa. Hän tuo itäisen kirkon eetoksen läntisen taidemusiikin muotoon, ja koen itse tekeväni samaa maalauksen kanssa. Ikoninen asettuu nykymaalauksen muotoihin. Tässä tulee esiin se iso liike, joka määrittää ortodoksisen kirkon tilaa nykyajassa; kuinka sitä tehdään ymmärrettäväksi läntisessä kontekstissa.
MH: Kuulin huhua, että olisit jatkamassa teologian opintojasi. Pitääkö tämä paikkansa? Minkä aiheen parissa?
VL: En ole suoranaisesti jatkamassa teologian opintoja – tai ehkä välillisesti – mutta taiteellisen tutkimuksen kyllä. Väitän, että maalaaminen voi olla teologian tekemistä, jonka myötä pureudun luovuuden olemukseen ja merkitykseen. Vertaan maalaamisessa syntyvää hiljaista tietoa ikonin teologiaan sekä pyhän Gregorios Palamaksen askeettiseen hiljaisuuden teologiaan, Nikolai Berdjajevin, David Bentley Hartin ja Davor Dzalton käsityksiin luovuudesta. Pikkasen myös sivuan Jean-Luc Marionin saturaation ajatusta ja New Materialism -ajattelun käsitystä materiaalista.
MH: Millaista palautetta olet saanut näyttelyn töistä?
VL: Palaute on ollut monipuolista. Toiset pitävät, jotkut eivät ymmärrä ja joitakin ei kiinnosta.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen 2025 päätökset pähkinänkuoressa
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Vlada Wahlstén
Helsingissä Kulttuurikeskus Sofiassa järjestetty kirkolliskokous sai työnsä valmiiksi päivää ennakoitua aiemmin, 26.11.2025.
Verkkolähetykset kokouksen täysistunnoista ovat katsottavissa kirkon YouTube -kanavalla ja tämän sivuston Ajankohtaista -osiossa, josta löytyy myös tekstimuotoinen seuranta täysistuntojen päätöksistä perusteluineen.
Kokouksen koko pöytäkirja julkaistaan heti kun se on tarkastettu. Päätösten toimeenpano alkaa välittömästi mm. perustettavien työryhmien kokoamisella.
Tästä voit lukea päälinjat kokouksen tekemistä päätöksistä. Asialistan kolme ensimmäistä kohtaa sisälsivät vain kokouksen järjestäytymiseen liittyviä asioita, joten käsiteltävien asioiden numerointi alkaa siksi numerosta 4.
Asia 4: Oulun metropoliitan vaalin järjestäminen
Kirkolliskokous päätti, että vaalia ei järjestetä, koska kirkon rakenteita koskeva selvitystyö on alkamassa.
Asia 5: Suomen ortodoksisen kirkon tilinpäätös ja tilintarkastuskertomus vuodelta 2024, vastuuvapaudesta päättäminen
Kirkolliskokous hyväksyi kirkon keskusrahaston tilinpäätöksen ja tilintarkastuskertomuksen sekä myönsi vastuuvapauden tilivelvollisille.
Asia 6: Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2026 talousarvio ja taloussuunnitelma
Avustukset ja yhteistyösopimukset: Vähennetään valtionavustuksella katetusta Kirkkomuseosäätiön avustuksesta 8 prosentin sijasta 10,5 prosenttia, eli vähennetään kirkollishallituksen esityksestä 20 000 euroa, jolloin avustussumma on 170 000 euroa.
Avustukset ja yhteistyösopimukset: Lisätään 25 000 euroa (2026-2027) Filantopia ry:n kautta käytettäväksi ukrainalaisten parissa tehtävään työhön. Määrärahalla katetaan Ukrainasta vierailevan papin kulut.
Julkaisutoiminta: Lisätään 3 000 euroa per vuosi (2026-2028) Euhologionin uudistetun laitoksen toimittamiseksi ja kustantamiseksi.
Avustukset ja yhteistyösopimukset: Lisätään 16 000 euroa peruskorjausavustuksiin.
Palvelukeskuksen yhteiset kulut: Lisätään 5 000 euroa palvelukeskuksen työntekijöiden työhyvinvoinnin edistämiseen.
Palvelukeskuksen yhteiset kulut: Lisätään sijoitusten tarkastelun asiantuntijapalveluihin 15 000 euroa.
Lisätään 1000 euroa jokaisen hiippakunnan nuorisovaltuustolle toiminnan kehittämiseen.
Keskusrekisteri: Lisätään 168 350 euroa EOAVH-hankkeen kustannuksiin ja sama summa avustuksiin. Kustannusvaikutus on 0 euroa.
Palvelukeskuksen yhteiset kulut: Lisätään 6000 euroa aloitteen 19 mukaisen laatumittariston kehittämiseen.
Kirkon kasvatus, diakonia ja maahanmuuttajatyö: Lisätään 15 000 euron avustus ortodoksisto.fi -sivuston päivittämiseen ja kehittämiseen. Avustus katetaan vuoden 2026 ylijäämästä.
Näiden muutoksien jälkeen vuoden 2026 talousarvion loppusumma on 76 000 euroa ylijäämäinen.
Asia 7: Esitys kirkon rakenteellisista säästöistä
Kirkolliskokous hyväksyi kirkollishallituksen esityksen kirkon rakenteellisista säästöistä seuraavin muutoksin:
Kirkon kasvatuksen ja koulutuksen koordinaattorin tehtävä palautetaan siten, että kirkko kustantaa henkilön palkkakustannuksista 60 % ja yhteistyötaho 40 %. Talousvaliokunta katsoo, että kirkollishallitus voi tarvittaessa ja harkinnan mukaan päättää kirkon maksettavaksi tulevan prosenttisosuuden kasvattamisesta.
Matkapapiston avustukseen haetaan vuosittain lupa valtionavustuksen hakuprosessin yhteydessä. Avustus maksetaan vain, jos valtionavustus on myönnetty. Kirkollishallituksen esityksestä poiketen seurakunnille maksettavista matkapapiston avustuksista vähennetään ainoastaan 8 500 euroa (Itä-Suomi, Joensuu) ja 5 900 euroa (Länsi-Suomi, Vaasa). Tämä vähennys ei koske Pohjois-Suomen matkapapistoa. Kirkolliskokous päätti, että kirkollishallitus käynnistää neuvottelut niiden seurakuntien kanssa, joiden alaisuudessa haja-asutusalueilla toimivat papit ja kanttorit (matkapapisto) työskentelevät, sen selvittämiseksi, miten kunkin työparin rahoitus turvataan jatkossa.
Näiden muutosten vaikutuksesta esitettyjen säästöjen kokonaissumma jää alkuperäistä pienemmäksi.
Asia 8: Kolttasaamelaisten edustusta kirkon päättävissä elimissä koskeva ortodoksisesta kirkosta annetun lain muutosesitys
Kirkolliskokous päätti ehdottaa opetus- ja kulttuuriministeriölle ortodoksisesta kirkosta annettua lakia muutettavaksi seuraavasti:
Kirkolliskokoukseen kolttasaamelaisten edustajan valitsee kolttalaissa (253/1995) tarkoitettu kolttien kyläkokous ja vaalissa noudatetaan kolttalaissa (253/1995) säädettyä tai sen nojalla määrättyä tai päätettyä menettelytapaa.
Sen seurakunnan seurakunnanvaltuustoon ja seurakunnanneuvostoon, minkä alueella kolttalain (253/1995) 2 §:n tarkoittama koltta-alue sijaitsee, valitsee yhden jäsenen kolttien kyläkokous.
Asia 9: Esitys OrtKL 74§ ja OrtKJ 110§ muutokset
Kirkolliskokous päätti, että ortodoksisesta kirkosta annetun lain 74 § täydennetään kuolinpesän osakasrekisteristä annettavan lain edellyttämällä tavalla ja kirkollishallitus valmistelee tarvittavat kirkkojärjestyksen muutokset vuoden 2026 kirkolliskokouksen päätettäviksi.
Asia 10: Esitys uudeksi tavoite- ja toimintasuunnitelmaksi vuosille 2026-2030
Kirkolliskokous hyväksyi kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelman vuosille 2026–2030.
Strategian ydin on julistuksessa ”Kristus on keskellämme”. Neljä johtamisen aluetta (hyvinvoivat ja toimivat työyhteisöt, kirkko lähelläsi, vastuullinen toiminta, palveleva ja läpinäkyvä hallinto) pysyvät samoina koko strategiakauden, mutta kirkolliskokous vahvistaa vuosittain seuraavan vuoden teeman ja vuosisuunnitelman toukokuun loppuun mennessä. Vuoden 2026 teema on nuorisotyö.
Strategian käynnistäminen tapahtuu jokaisessa seurakunnassa kesään 2026 mennessä.
Asia 11: Kirkolliskokousaloite turvallisemman tilan periaatteiden käyttöönotosta Suomen ortodoksisessa kirkossa
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen. Periaatteet valmistelee kirkollishallitus ilman erillistä työryhmää. Kirkollishallitus raportoi toimeenpanosta vuoden 2026 kirkolliskokousseminaarissa.
Asia 12: Kirkolliskokousaloite Suomen ortodoksisen kirkkomuseo Riisan toiminnan kehittämisestä
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen, koska siinä esitetyistä asioista päättäminen ei kuulu kirkolliskokouksen toimivaltaan.
Asia 13: Kirkolliskokousaloite Pyhien toimitusten käsikirja Euhologionin uudistetun laitoksen laatimisesta
Kirkolliskokous päätti antaa kirkollishallituksen tehtäväksi asettaa työryhmä laatimaan uudistettua laitosta Pyhien toimitusten käsikirja Euhologionista.
Asia 14: Kirkolliskokousaloite kirkon keskushallinnon ja erityisesti sen taloushallinnon toiminnan arvioimisesta ja tehostamisesta
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen.
Asia 15: Kirkolliskokousaloite valtionavun leikkauksen vaikutuksista kirkon talouteen ja valtionavun käytön raportoinnista kirkolliskokoukselle
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen ensimmäisen osan ja hyväksyi toisen.
Asia 16: Kirkolliskokousaloite kirkolliskokouksen kokoontumisesta
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen. Kirkolliskokous järjestetään jatkossakin kerran vuodessa.
Asia 17: Kirkolliskokousaloite monikulttuurisuustyöstä Suomen ortodoksisessa kirkossa
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen. Kirkollishallitus nimeää asiaa edistämään työryhmän.
Asia 18: Kirkolliskokousaloite työryhmän perustamiseksi laatimaan selvitystä kirkon diakoniatyöstä tuleville vuosille
Kirkolliskokous antoi kirkollishallitukselle tehtäväksi asettaa viipymättä työryhmä laatimaan selvityks diakoniatyön järjestämiseksi. Alustavia selvitystyön tuloksia tulee esitellä vuoden 2026 kirkolliskokousseminaarissa.
Asia 19: Kirkolliskokousaloite kirkon työn kehittämisestä ja laatumittareista
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen. Uuden strategiakauden myötä laaditaan ja otetaan käyttöön Suomen ortodoksisen kirkon laatumittarit. Työ tilataan Itä-Suomen yliopistolta vuoden 2026 alussa. Tulokset esitetään vuoden 2026 kirkolliskokoukselle.
Asia 20: Kirkolliskokousaloite kirkon johtamisen avoimuuden edistämisestä
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen.
Asia 21: Kirkolliskokousaloite kahden hiippakunnan mallista
Kirkolliskokous antoi kirkollishallitukselle tehtäväksi perustaa työryhmä selvittämään Suomen ortodoksisen kirkon hiippakuntia koskevia rakenteellisia muutostarpeita.
Asia 22: Kirkolliskokousaloite palvelukeskustoiminnan uudistamisesta kirkkoa paremmin palvelevaksi
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen. Selvitystyön tuloksista tulee raportoida kirkolliskokoukselle vuoden 2026 aikana.
Asia 23: Kirkolliskokousaloite kiinteistötyöryhmän raportin toimenpide-esitysten edelleen kehittämisestä
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen.
Asia 24: Kirkolliskokousaloite seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä muiden vähemmistöjen oikeuksien tunnistamisesta ja turvaamisesta kirkossa
Kirkolliskokous hyväksyi aloitteen.
Asia 25: Esitykset poikkeusoloihin varautumista ja sähköistä asiointia koskeviksi säädösmuutoksiksi
Kirkolliskokous päätti ehdottaa opetus- ja kulttuuriministeriölle, että ortodoksisesta kirkosta annettuun lakiin lisätään joukko säädösmuutoksia.
Asia 26: Karjalankatu 1 -kiinteistön hankesuunnitelma
Kirkolliskokous päätti, että kiinteistön markkina-arvoa pyritään korottamaan asemakaavoittamisen keinoin korottamaan ja sen jälkeen kiinteistö myydään ja siirrytään kokonaan tai vaiheittain tilatarveselvityksen mukaisiin huomattavasti pienempiin tiloihin.
Paavi Leo vierailee ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen tapahtumapaikoilla ja tapaa patriarkka Bartolomeoksen
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Carole Raddato/Wikimedia Commons
Paavi Leo on tänään aloittanut ensimmäisen ulkomaanvierailunsa. Katolisen ja ortodoksisen kirkon välisten suhteiden kannalta vierailu on varsin merkityksellinen, sillä se suuntautuu pääasiassa Turkkiin. Paavi vierailee myös Libanonissa. Matkan teemoja ovat Vatikaanin mukaan kristittyjen välinen yhteys eli ekumenia ja eri uskontojen välinen vuoropuhelu.
Matkan teeman ja Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlavuoden huomioon ottaen ei ole yllätys, että paavi Leo vierailee matkan aikana myös ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen tapahtumapaikoilla. Ohjelmassa on myös virallinen vierailu Ekumeenisen patriarkaatin keskuksessa Fanarissa, jossa hän tapaa Hänen Kaikkipyhyytensä ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen ja osallistuu 29.–30.11. pyhän apostoli Andreas Ensinkutsutun muistopäivän jumalanpalveluksiin.
Ennakkotietojen mukaan patriarkka Bartolomeos ja paavi Leo allekirjoittavat tapaamisen yhteydessä lauantaina 29.11. myös yhteisen julkilausuman.
Pirjo Kostiainen siivoaa vapaaehtoistyössä kirkkoa – ja sanoitti uudelle fado-albumille kappaleen
Suomen- ja karjalankielisiä fado-lauluja sisältävä albumi julkaistiin marraskuussa. Albumin tekijäkaartiin kuuluvat emeritus arkkipiispa Leo sekä Tampereen ortodoksisen seurakunnan jäsenet Timo Ruottinen ja Pirjo Kostiainen. Pirjo Kostiainen kertoi muun muassa Suru-kappaleen sanojen synnystä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Johanna Vaahervaara, Kari Pekonen
Portugalilaista fadoa ja karjalaista kaihoa yhdistävä Kuulin kui helizi fado (Avaa uuden sivuston) -albumi julkaistaan digitaalisesti 28. marraskuuta ja fyysisesti 29. marraskuuta.
Nimikappaleessa Kuulin kui helizi fado on emeritus arkkipiispa Leon kirjoittamat sanat. Hän on kirjoittanut sanat myös lauluun Fado, i ristikanzu pajattau [Fado, ja ihminen laulaa]. Molemmat laulut on säveltänyt Esa Helasvuo.
Albumilla on myös Pirjo Kostiaisen teksti Suru, jonka on säveltänyt muusikko, säveltäjä ja musiikkituottaja Timo Ruottinen. Eräs Ruottisen aiemmista sävellyksistä on Uspenie – kokoöinen vigilia. Laulajana albumilla on Kirsi Poutanen ja kappaleiden sovitukset on tehnyt Carlos Manuel Proença.
Kostiainen on toiminut pitkään vapaaehtoisena Tampereen ortodoksisessa kirkossa. Hän kuuluu 15–70-vuotiaista koostuvaan “siivousprikaatiin”, joka siivoaa kirkon joka keskiviikko. Kuva: Johanna Vaahervaara
Sanoista säveliksi
Pirjo Kostiainen kirjoitti Surun jo kauan sitten lohduttaakseen veljeään. Veljen vaimo ja perheen kolmen lapsen äiti oli menehtynyt 45-vuotiaana.
– Runon luettuaan veljeni ihmetteli, kuinka joku voi tietää, miltä hänestä tuntuu, Kostiainen muistelee. – Runo jäi pöytälaatikkoon useiksi vuosiksi. Veljenikin oli jo kuollut, kun kerroin runoista muille. Siskoni sanoi, että runo pitäisi saada levylle. Siskoni tytär laulaja Eeppi Ursin ehdotti erästä tunnettua säveltäjää. Hänen sävellyksensä ei kuitenkaan synkannyt tekstin kanssa. Kysyin sitten Timolta, voisiko hän säveltää runon. Hänellä kesti siinä kauan ennen kuin hän sai ajatuksen, että tämähän on fado. Fado ei ollut minulle ennestään tuttua. Timon ehdotuksesta tutustuin fadoon kuuntelemalla sitä YouTubesta. Luotin ihan sokeasti Timoon – sanoin, että tee tekstille mitä tykkäät.
Timo Ruottiselle fado on tuttua jo 80-luvulta. Hän on muun muassa esittänyt suomenkielisiä fado-lauluja Annastuuna-yhtyeessä sekä tuottanut Carlos Manuel Proençan kanssa Kirsi Poutasen aiemman suomenkielisen fado-albumin Amalia Tribute.
Fado on portugalilaista kansanmusiikkia, jonka juuret ulottuvat parin sadan vuoden taakse ja jossa on vaikutteita monista kulttuureista. Fadolle tyypillinen aihe on saudade eli melankolinen kaipaus tai kaiho – mikä on läsnä myös Kostiaisen Suru-runossa. Tästä oivalluksesta syntyi Surun sävel.
Uudella fado-albumilla kuultava Suru on äänitetty Portugalissa fado-muusikoiden kanssa. Kostiainen on (puolivahingossa) merkitty tekstintekijäksi 60-luvulta lähtien käytössä olleella lempinimellä Vernu.
Surusta on ilmestynyt marraskuussa myös kaksi digisingleä jazzlaulelmaversioina. Arto Piispasen sovittamat jazzballadit esittää Eeppi Ursin. Englanninkielinen versio Grief (Avaa uuden sivuston) ja suomenkielinen versio Unien seitit (Avaa uuden sivuston)ovat kuunneltavissa suoratoistopalveluissa.
Elämässä mukana runot, musiikki ja kirkko
Pirjo Kostiainen vaikuttaa olevan hieman hämillään asioiden saamista käänteistä:
– En ole esiintyjä enkä pidä esillä olemisesta. Tämä kaikki lähinnä huimaa. Olen kirjoittanut runoja pöytälaatikkoon koko ikäni, mutten ole aiemmin esitellyt niitä missään – paitsi äidinkielen opettaja julkaisi jossain jonkin tekstini. Nyt teen kuolinsiivousta. Pistin kaikki tekstit menemään, tietokoneen tiedostoistakin.
Emeritus arkkipiispa on sanoittanut uutuusalbumin nimikappaleen Kuulin kui helizi fado. Hän on kirjoittanut sanat myös lauluun Fado, i ristikanzu pajattau [Fado, ja ihminen laulaa]. Kuva: Kari Pekonen
Pirjo Kostiainen ja Timo Ruottinen ovat tunteneet toisensa 60-luvulta asti. Yhdistäviä tekijöitä ovat olleet kuoroharrastus ja myöhemmin myös ortodoksinen kirkko.
– Lauloimme yhdessä maineikkaassa dir.cant. Matti Vihtosen johtamassa Tampereen Tuomiokirkon nuorten kamarikuorossa. Myöhemmin lauloin ortodoksisen kirkon kuorossa. Laulan edelleen sekakuorossa ja naiskuorossa, mutta seurakunnan kuoroon en enää yritä. Koen, että olen jo liian mummo sinne. Niin ihana osa on kuulijan osa – meillä on niin hyvä kuoro täällä! Minulla on kapea musiikkimaku: kuuntelen ortodoksisen kirkkomusiikin lisäksi kirkkomusiikin suurteoksia ja klassista musiikkia.
– Tieni ortodoksiseen kirkkoon oli pitkä. Kävin kirkossa ja Valamossa, mutten tiedä, miten ei tullut mieleen liittyä kirkkoon, vaikka vähän se kirpaisi, kun ei päässyt ehtoolliselle. Sitten vaan naps päätin, että nyt liityn! Jos yksi asia pitää mainita ortodoksisesta kirkosta, niin se on musiikki. Kyllä se on kaunista. Ja se tinkimättömyys! Kirkko on sakraali tila. Ei sinne päästetä mitään viihdetaiteilijoita esiintymään ja rahastamaan.
Pääkuvassa ylhäällä Pirjo Kostiainen. Kuvaaja: Johanna Vaahervaara
Kuuntele
