– Mun unelma on saada tähän vielä isompi ruokapöytä, jotta kaikki sukulaiset ja ystävät mahtuisivat syömään yhdessä, assyrialainen Shemi Jaba sanoo ja näyttää kännykästään kuvia edellisen isomman juhlan eli pääsiäisen juhla-ateriasta. Osa vieraista aterioi tilapäispöytien ääressä.

– Rakastan laittaa ruokaa ja kutsua ihmisiä syömään!

Suuren pöydän ääressä on ennenkin juhlittu isolla porukalla kirkollisia ja ei-kirkollisia juhlia. Arkena perheen ruokapöydässä aterioivat Shemin lisäksi puoliso Michael Atrache sekä perheen pojat Youssef (9), Jayden (7) ja Nathan (4). Kielenä voi silloin olla suomi, tanska, arabia, aramea tai englanti, joita kaikkia perheessä osataan sujuvasti. Shemi istuu pöydän ääreen ja alkaa kertoa tarinaansa, joka alkaa Saddam Husseinin ajan Irakista. 

Irakista Suomeen

Shemi Jaba syntyi Irakin pääkaupungissa Bagdadissa vuonna 1987. Hänen vanhempansa veivät häntä kirkkoon, joskaan mahdollisuudet harjoittaa kristinuskoa avoimesti eivät olleet kovin hyvät. Shemin perhe asui Irakissa myös Persianlahden sodan (1990–1991) ajan, mutta lopulta perheen oli lähdettävä kotimaastaan. Jaban perhe muutti vuonna 1994 viideksi vuodeksi Jordaniaan. Jordaniasta Shemi muistaa hyvin esimerkiksi joulun ja pääsiäisen yökirkot.

Jordaniasta Shemin perhe muutti Suomeen, jossa Shemin setä jo asui. Tällä hetkellä Suomessa asuu kymmeniä Jaban suvun jäseniä, kun taas Irakissa ei asu enää ainuttakaan: koko suku on hajaantunut eri puolille maailmaa.

– Aloimme käydä vanhempieni kanssa Tapiolan ortodoksisessa kirkossa heti Suomeen tultuamme, Shemi muistelee. Lapsuuden pääsiäiset Tapiolan kirkossa ovat jääneet mieleen. Sinne tuli paljon sukulaisia. Ne, jotka eivät osanneet rukouksia suomeksi, rukoilivat mielessään arameaksi – Jeesuksen äidinkielellä. 

Isä Heikistä tuli Shemille ja koko tämän perheelle läheinen pappi. Shemi muistaa käyneensä isä Heikin luona tämän vaimon pitämällä uskontotunnilla. Sama pappi on sittemmin kastanut kaikki Shemin ja Michaelin lapset. Jatkuvuutta on myös kirkkosalissa.

– Näen kirkossa ihmisiä, joita näin siellä jo pienenä. Nyt minulla on mukana omat lapseni, ja heillä voi olla mukana lapsenlapsia.

– Käymme yleensä Uspenskin katedraalissa, jonne meillä on vain muutaman minuutin ajomatka, mutta pääsiäisenä menemme aina Tapiolan kirkkoon, Shemi kertoo.

– Lapset aina kyselevät, että milloin mennään kirkkoon. Jumalanpalveluksen aikana he saattavat piirrellä, mutta kun tulee aika lähteä saattoon kantamaan kynttilöitä, he ovat ensimmäisenä valmiina!

Uskonto etusijalla kaikessa

Shemi ja Michael pitävät tärkeänä sitä, että heidän lapsensa oppivat kirkollisten juhlien merkityksen – esimerkiksi joulussa ei ole kyse vain lahjoista. Samalla Shemi suree sitä, että nyky-Suomessa monien kirkollisten juhlien merkitys on unohtumassa, ja että kouluista halutaan poistaa kaikki kristillinen perinne.

– Irakissa ja Jordaniassa juhlimme kirkollisia juhlia kotona, julkisesti ei oikein voinut. Me tulimme Suomeen sen takia, että se on kristitty maa, jossa voimme avoimesti puhua uskostamme ja laulaa uskonnollisia lauluja. Nyt tilanne on muuttunut, ja minun poikani kärsivät tästä. Valmistuin itse juuri lähihoitajaksi. Minun piti vaihtaa kesken kaiken koulua. Olin luokan ainoa kristitty oppilas. Muut oppilaat aliarvioivat kristinuskoa ja puhuivat siitä epäkunnioittavasti. Yritin kyllä sanoa muille, ettei ole ok, että dissaatte uskontoani, enhän minäkään puhu teidän uskonnostanne epäkunnioittavasti. Olen opettanut lapsillekin, että kaikkia pitää kunnioittaa.

– Kun kuulin piispa Mar Mariin kohdistuneesta hyökkäyksestä (Avaa uuden sivuston), minua itketti ja suututti samaan aikaan. Me assyrialaiset olemme lähteneet pakoon vainoa ja väkivaltaa, mutta nyt meitä vainotaan myös kristityissä maissa. Emmekö saa olla rauhassa missään? Myöhemmin piispa Mar Mari rukoili hyökkääjänsä puolesta. Tätä on meidän uskontomme: se on rauhan uskonto, se on rakkauden uskonto.

Shemi jatkaa kertomalla, että heidän perheessään uskonto on etusijalla kaikessa, ja tämän hän on opettanut myös lapsilleen.

– Olen ihminen: en tee kaikkea mitä pitäisi – en esimerkiksi osaa Raamattua ulkoa. Uskonto on minulle se tunne sydämessä. Jumala on suojellut minua niin paljon – esimerkiksi silloin, kun minut ryöstettiin aseella Brasiliassa. Siinä olisi voinut käydä tosi pahasti, mutta Jumalan suojeluksella selvisin siitä. En kuitenkaan rakasta tätä uskontoa vain siksi, että olen saanut suojelua, vaan siksi, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Hän kuoli meidän kaikkien puolesta.

– Teininä minulla oli aika, etten käynyt kirkossa kuin jouluna ja pääsiäisenä, mutta kasvaessani kiinnyin kirkkoon. Haluan viedä lapsenikin sinne usein. Tuntuu ihan pahalta, jos ei joskus pääse kirkkoon! Vaikka arki on kiireistä, yhden päivän voimme antaa Jumalalle: ei siksi, että pitää, vaan siksi, että haluaa.

Yhteisiä aterioita

Vaikka tärkeimmät juhlat ovat pääsiäinen ja joulu, Shemin ja Michaelin perhe juhlii esimerkiksi myös juhannusta ja vieläpä suomalaiseen tapaan: lähdetään asuntovaunualueelle sukulaisten kanssa, grillataan ja katsotaan kokkoa – ja uidaan, muistuttaa Youssef.

Oman erityispiirteensä tuo eräs assyrialainen perinne:

– Perinteen nimi lausutaan “bassrapijo”. Kokkaamme ruokaa, joka syödään yhdessä. Sitä viedään myös niiden ihmisten koteihin, jotka eivät osallistuneet ateriaan. Uskomme, että ruoan syöminen – vaikka vain lusikallisen verran – voi parantaa sairauksista ja saada toiveet toteutumaan.

– Ruokaa voidaan jakaa kaikille, jotka tunnemme riippumatta siitä, ovatko he osallistuneet ruoan valmistukseen rahallisesti. Kenenkään ei siis ole pakko antaa rahaa ruoan valmistukseen, sillä ruokaa tehdään joka tapauksessa. Jos on mahdollisuus antaa rahaa, tulee auttaneeksi niitä, joilla on huonompi tilanne.

Shemi jatkaa, että parantuminen tai toiveiden toteutuminen tapahtuu loppujen lopuksi Jumalan siunauksella. Perinteessä on kyse yhteisestä uskosta Jumalan parantavaan voimaan, joka voi välittyä ruoan kautta. Parantava ateria koostuu yleensä lihakeitosta, missä on perunoita ja porkkanoita. Joskus vastaava kokki eli Shemin äiti tekee viininlehtikääryleitä. Tänä vuonna ateriaksi suunniteltiin keltaista riisiä eli basmatiriisistä, lihasta, porkkanoista ja perunoista koostuvaa ruokalajia, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin lihakeittoon. 

Jaban suvussa kokataan paastoaikoina vegaanisia ruokia, kuten papuja ja riisiä, riisiä ja okrakastiketta, falafeleja ja hummusta (eli kikhernepyöryköitä ja kikhernetahnaa) sekä paistettuja perunoita, munakoisoja ja tomaatteja. 

Assyrialaisten ortodoksien ja suomalaisten ortodoksien perinteissä on joitain eroja: esimerkiksi se, että assyrialaisilla ei kuulu suureen paastoon lievennyksiä edes Marian ilmestymisen juhlana tai palmusunnuntaina. Toinen Shemin esiin nostama ero on joulun juhlimisen ajankohta. 

– Aloimme vasta Suomessa juhlia joulua 25. joulukuuta: Irakissa ja Jordaniassa juhlimme sitä tammikuun alkupäivinä, Shemi muistelee. 

Kolmas ero liittyy ajanlaskuun: esimerkiksi vuoden 2025 huhtikuun ensimmäisenä päivänä assyrialaisilla alkoi vuosi 6775. Erojen ajattelemista tärkeämpää on kuitenkin yhteinen, jaettu usko.

– Me olemme kaikki kristittyjä, Shemi summaa.

Ortodoksista teologiaa Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva Timo Kesti, 48, on osallistunut nettikeskusteluihin jo 90-luvun puolivälistä asti. Aiempiin opintoihin kuuluvat myös suomen kieli ja puheviestintä, kotimainen kirjallisuus sekä pedagogiikka, työhistoriaan taas muun muassa opettajan sijaisuudet.

Uskontoon liittyvien asioiden käsittely somessa ja verkon foorumeilla on tunnetusti tulenarkaa ja vastakkainasettelua aiheuttavaa. Näin oli Kestin mukaan jo pari vuosikymmentä sitten. Se myös sai hänet kiinnittämään aiheeseen huomiota.

– Itse kiinnitin uskontokeskusteluihin ensimmäisen kerran huomiota ehkä 2003 tai 2004 City-lehden keskustelupalstalla kaikkien muiden keskusteluiden lomassa. Itse en silloin ollut uskonnollinen, mutta kiinnitin huomiota keskusteluiden polarisoituneisuuteen. Siellä olivat ikään kuin eräänlaiset cityliberaalit ateistit ja raamattu-uskovaiset vastakkain.

– Varmaankin joskus vuonna 2004 tai 2005 olen ensimmäisen kerran kommentoinut vielä kansankirkollisena luterilaisena joihinkin keskusteluihin.

Ensimmäiset keskustelunaiheetkin ovat vielä mielessä.

– Muistan, että siellä oli keskustelua esimerkiksi uskonnon roolista yhteiskunnasta. Esimerkiksi, pitäisikö kouluissa olla kristillisiä aamunavauksia, armeijassa sotilaspappeja ja valtiopäivien avajaisten jumalanpalveluksista.

Uskontokeskustelun raskassarjalainen Kestistä tuli kaverilta saadun vinkin myötä.

– Eräs kaverini, josta tuli sittemmin luterilainen pappi, suositteli suhteellisen uutta keskustelufoorumia nimeltään Usko ja rukous. Siihen liityin elokuussa 2007. Sillä ja sen kahdella seuraajafoorumilla kirjoitin seuraavan kymmenen vuoden aikana noin 15 000 viestiä.

Kesti näkeekin oppineensa hurjasti kristillisyydestä ja sen eri vivahteista samalla, kun sai harjoittaa omaa argumentaatiotaitoaan.

– Foorumi oli ehkä kaikkein vilkkaimmillaan juuri vuosina 2007–2009 ja se oli oikeastaan kuin iso ekumeenisuuden oppikoulu, koska siellä oli osallistujia kaikista isoista kristillisistä kirkkokunnista. Mukana oli myös hyvin korkeasti koulutettua väkeä. Luterilaisia tohtoritason tyyppejäkin oli varmaan puoli tusinaa. 

– Välillä väittelyt olivat tosi kiihkeitä, mutta kun vastapuolella oli tohtoritason tyyppi, niin ne eivät olleet vain tunneargumentteihin vetoamista, vaan siellä oli ihmisiä, jotka tunsivat oman kirkkokuntansa opin juurta jaksaen.

Ortodoksiksi vuonna 2011

Kirkon liittymisen myötä Kesti löysi tiensä ortodoksisuutta käsitteleville palstoille.

– Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon 2011, ja sen jälkeen hakeuduin enemmän keskustelemaan netin ortodoksiryhmiin.

– Kommentoin enimmäkseen Facebookissa: on Ortodoksinen foorumi, Aamun Koiton sivu, Ortodoksit Suomessa ja seurakuntien sivut, joilla keskustelua käydään. Sehän on enimmäkseen yli kolmekymppisten ja sitäkin vanhempien kanava. Nuoremmat käyttävät esimerkiksi Snapchatia, TikTokia ja Discordia. Niitä en käytä enkä tiedä niissä tapahtuvasta keskustelusta oikein mitään.

Kesti tutustui myös kansainvälisiin keskusteluryhmiin.

– Etsin kyllä aikoinaan tietoa englanninkielisistä ryhmistä, mutta niissä oli aika myrkyllinen ilmapiiri. Etnofyletismi on yksi esimerkki. Vääränlainen ortodoksisuuden korostus toinen. 

Etnofyletismi tarkoittaa kansallisuuteen tai syntyperään perustuvaa uskonnollista arvottamista. Karkeasti ilmaistuna se voisi ilmetä siten, että esimerkiksi karjalaiset tai vaikkapa kreikkalaiset ortodoksit pitäisivät muita ortodokseja itseään alempiarvoisina. Etnofyletismiä pidetään nykyään harhaoppina.

Kesti kohtasi ennakkoluuloja myös hämmennyksen kestoaiheuttajaan, käytettyyn kalenteriin, liittyen.

– Ulkomaalaisilla foorumeilla suomalaisiin ortodokseihin suhtaudutaan epäileväisesti jo sen takia, että vietämme pääsiäistä eri aikaan kuin muut tai että meillä on jotain ekumeenista yhteistyötä. Itse vetäydyin hyvin nopeasti pois ulkomaisista keskusteluryhmistä.

Nettituttavuuksia livenä

Vuosia jatkunut toimeliaisuus verkossa on tehnyt Kestistä kirkkokuplassa tunnistetun henkilön.

– Koska Suomen ortodoksiset piirit ovat suhteellisen pienet, niin aika usein aktiivinimet tulevat tutuiksi ja kasvot profiilikuvista. 2023 patriarkan vierailun yhteydessä yli puoli tusinaa itselleni ventovierasta tyyppiä pysäytti Helsingin kadulla ja sanoi, että sinähän olet se, joka kommentoit netissä.

– Silloinhan sanottiin, että siellä oli joka viideskymmenes suomalainen ortodoksi. Tunnistin itsekin monta ihmistä, joita en ollut ikinä nähnyt missään muualla kuin netissä. On nettikeskusteluilla sosiaalistakin merkitystä meille. 

Kasvokkain kohtaaminen on kuitenkin tärkeää, sillä nonverbaalisen viestinnän puutteessa mielikuvat keskustelukumppaneista voivat poiketa aidosta kohtaamisesta.

– Kun keskustelimme illanvietoissa, niin he totesivat, että ethän sinä ole yhtään samanlainen kuin tämä nettipersoona. Olen joskus pohtinut, miksi minua pidetään nettikeskusteluiden perusteella jotenkin ankarana tyyppinä. Ehkä se on tämä pohjoispohjalainen persoona ja suoraan asiaan käyvä tyyli.

Ortodoksisuuden jatkumon vaaliminen on kuitenkin Kestille tärkeää, kuten se on ollut pitkälle sukupolvien ketjulle ennen häntä.

– Niskakarvat nousevat kuitenkin pystyyn siinä, kun yritetään vääristellä tradition mukaista ortodoksisuutta, koska se ei voi olla mitä tahansa. On eri traditioita; slaavilainen, kreikkalainen ja suomalainen traditio, ja niissä on tiettyä paikallista vaihtelua, mutta ne eivät voi olla mitä tahansa. Samoin, jos hyvin löperöin argumentein yritetään romuttaa keskeisiä opinkohtia, kuten neitseestä syntyminen. Sitä saatetaan väittää päälle liimatuksi mytologiaksi, jota me emme tarvitse. Silloin saattaa itsessäkin herätä sisäinen ristiretkiritari ja täräytän kommentin siihen keskusteluun.

– Niskakarvat nousevat kuitenkin pystyyn siinä, kun yritetään vääristellä tradition mukaista ortodoksisuutta, koska se ei voi olla mitä tahansa. 

Kirkko on olemukseltaan valtavan moniulotteinen ja syvällinen. Kesti peräänkuuluttaa kärsivällisyyttä laajuuden edessä.

– Jos kirkon perinteessä tai opissa on vaikeita kohtia, pitäisi olla kärsivällinen ja ajatella, että jokin viisaus tähänkin sisältyy, vaikka en vielä sitä ymmärrä – sen sijaan, että alkaa vaatia muutoksia.

Kestille väittely ei kuitenkaan ole oman egon pönkittämistä tai aseman rakentamista. Pikemminkin väline itsensä kehittämiseen.

– En ajattele ikinä, että olisin auktoriteetti minkään suhteen. Ajattelen, että tuon joitain näkökulmia esille, minkä lisäksi samalla jäsentelen omaa ajatteluani ja opin myös muilta. 

Netissä keskustellessa törmää usein myös hyvin eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Uskontoon liittyvissä keskusteluissa kanssakeskustelijoiden näkemykset voivat olla hyvin eriäviä ja suhde uskontoon jopa vihamielinen. Kestin mukaan tämän ei saisi antaa estää keskusteluun osallistumista tai vaientaa omaa ääntä.

– Kun apostolit ja Jeesus menivät kaupungista kaupunkiin ja toreilla julistivat oppiaan, yleensähän vastaanotto oli, että heidät haluttiin suurin piirtein joko lynkata, kivittää, ajaa kaupungin muurien ulkopuolelle, vangita tai syöstä jyrkänteeltä alas. Tämä oli aivan tavallistenkin ihmisten reaktio. Myös somessa on heitä, jotka suhtautuvat uskontoihin lähtökohtaisen kielteisesti, ovat ateisteja tai suorastaan kirkon vastaisia. Heitä ei tapaa kirkon tilaisuuksissa, joten ainut keino keskustella heidän kanssaan on antautua keskusteluun somessa. Siitäkin huolimatta, että vastapuolelta lentelee kiviä   ja kommentit voivat olla henkilöön meneviä herjauksia. Minusta keskusteluun pitää uskaltaa heittäytyä siitä huolimatta.

– Olen pohtinut nettikeskusteluja apologetiikka (Avaa uuden sivuston)-toimintana. Ajattelen sen niin, että vastapuolella on aina vähintään yhtä paljon tai jopa oppineempia, kokeneita väittelijöitä. Ei voi laskea sen varaan, että vakuuttaa toiset omalla oppineisuudellaan, säkenöivällä retoriikallaan tai lämminhenkisellä persoonallaan. Jäljelle jää kysymys, mitä apologetiikkaa siinä tilanteessa pystyy harjoittamaan. Olen päätynyt siihen, että enin, mitä keskustelussa voin vastapuolelle antaa, on kokemus siitä, että tuo tyyppi oli tosissaan ja uskoi siihen, mitä sanoi. Se jättää muistijäljen, joka voi saada miettimään asioita vielä vuosien päästäkin. Ei pidä pelätä keskustelun tiimellyksessä nousevia tunnereaktioita. Ensireaktio ei kerro sitä, millaisia oivalluksia jälkeen päin syntyy. 

Kysyjälle on tärkeää vastata

Kesti ruotii Suomen ortodoksisen kirkon suoritusta: esipaimenille kiitosta, papistolta toivotaan parannusta. Toimimattomuuden uhkakuvana on Suomen ortodoksiselle perinteelle vieraan vaikutuksen leviäminen Suomeen verkon välityksellä.

– Piispoista (arkkipiispa) Elia ja (Haminan piispa) Sergei ovat somessa, ja ymmärrettävästi he toimivat omien Facebook-sivujensa kautta. Toki he välillä kommentoivat muidenkin julkaisuja. Minusta on mukava, että he ovat siellä ja ovat tavoitettavissa.

– Meidän kirkkomme papeista melkein kaikki käyttävät somea, mutta juuri kukaan ei osallistu keskusteluun – eikä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vastaa kysyjille. Se on harmi. Sosiaalinen media on minusta paljon muutakin kuin julkaisualusta, jonne laitetaan seurakunnan tulevat tapahtumat ja jätetään ne sinne.

– Monien ihmisten ensimmäinen lähestymisyritys ortodoksisuuteen tapahtuu sosiaalisen median kautta. Saatetaan nähdä esimerkiksi videoita palveluksista tai jotain muuta, josta herää kiinnostus ja tulee kysymyksiä. Jos kukaan ei niitä noteeraa tai vastaa kysyjälle, niin tapaus on menetetty sen myötä.

– Jos kotimaiset papit ja kirkon työntekijät eivät näy somessa, niin kiinnostuneet hakeutuvat jonnekin muualle, ulkomaisten nettigurujen äärelle. Kun he eivät vielä tunne meidän kirkollista rakennettamme ja perinnettä, he voivat itse hakea ohjausta mistä tahansa. Se ei ole tarkoituksenmukaista.

Juttua on päivitetty 7.10.2025 klo 10:59 lisäämällä haastateltavan ikä sekä koulutus- ja ammatillinen tausta.

Ukrainan autokefaalisen kirkon pappi, kiovalainen pastori isä Sergiy Berezhnoy vieraili vastikään Suomessa Filantropia ry:n kutsumana. 

Viikonvaihteessa päättyneen vierailunsa aikana hän ennätti paitsi tavata maanmiehiään ja toimittaa jumalanpalveluksia eri seurakunnissa, myös vierailla muun muassa Valamon ja Lintulan luostareissa, pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen haudalla sekä osallistua Itä-Suomen yliopiston konferenssissa paneelikeskusteluun sotilaspappien sielunhoitotyöstä ja pitää puheenvuoron Ortodoksisten pappien liiton seminaarissa. 

Aamun Koitolla oli tilaisuus haastatella isä Sergiyta hänen vierailunsa alkupuolella.

Isä Sergiy, kerrotko alkuun kuulumisia – mikä antaa ukrainalaisille voimia nyt, kun Venäjän hyökkäyssota jatkuu jo neljättä vuotta? Miten tavallinen arki sujuu kotikaupungissasi Kiovassa?

– Rukoilemme ja pyydämme esirukouksia maamme puolustajien edestä – rukouksia kansanmurhan estämiseksi. Saamme voimia toinen toisiltamme ja autamme toinen toistamme. Mutta on tärkeää ajatella muutakin kuin sotaa – täytyy ajatella myös tulevaisuutta sitten, kun sota on ohitse.

– Arkipäivämme sujuvat itse kullakin omissa töissämme ja askareissamme niin ”normaalisti” kuin se on ilmahyökkäysten takia mahdollista. Ilmahyökkäyksiä tapahtuu eritoten öisin, joten on noustava ja mentävä pommisuojaan – ja palattava aamulla omaan arkeen niin hyvin kuin mahdollista. Paljon energiaa kuluu siis pelkästään hengissä pysyttelemiseen. Venäjän aggressio on läsnä päivin ja öin.

– Rankinta on kuitenkin maamme puolustajilla, jotka ovat etulinjassa. He tekevät uhrauksia joka sekunti tälläkin hetkellä.

Osallistuit Suomen-vierailusi aikana muun muassa Itä-Suomen yliopiston konferenssissa paneelikeskusteluun sotilaspappien sielunhoitotyöstä. Millaista on sotilaspastorin työ Ukrainassa juuri nyt?

– Sotilaspastorin työhön kuuluu paljon muutakin kuin hengellisenä isänä olemista. Se on myös hengellistä, psykologista, sosiaalista ja humanitaarista työtä – ja lisäksi myös älyllistä työtä, koska monet sotilaistamme ovat aiemmin viettäneet rauhallista elämää ja toimineet tavallisissa siviiliammateissa opettajina, laulajina, kulttuurialan työntekijöinä, koulutuksen asiantuntijoina, poliitikkoina, opiskelijoina. He kaikki ovat erilaisia ihmisiä eri elämäntilanteista, ja heistä jokaisella on oma tarinansa. He alkoivat puolustaa maatamme heti Venäjän hyökkäyksen alussa Krimillä ja Itä-Ukrainassa ja jatkavat tätä työtä edelleen.

– Yksi tärkeä osa sotilaspastorin työtä on auttaa sotilaita säilyttämään turvallisuuden tunne sekä parantaa heidän hengellistä, psykologista ja moraalista tasapainoaan. Tämä tapahtuu Jumalan avulla ja perustuen Pyhään evankeliumiin sekä ihmiskunnan ja kristillisen historian kokemuksiin. Sotilaspastori on ukrainalaisten puolustajien hyvä samarialainen.

– Tänään sotilaamme suojelevat eurooppalaista Ukrainaa, Euroopan unionia kokonaisuudessaan ja demokraattista maailmaa, koska meillä on yhteinen käsitys kulttuurista, uskonnosta, koulutuksesta sekä kristillisistä ja inhimillisistä arvoista. On suuri tragedia, että Venäjän federaatio on aloittanut hyökkäyksen meitä kaikkia vastaan ja tuhoaa kristillisiä, inhimillisiä arvoja sekä ihmisten rauhanomaista elämää. 

– Euroopan unionin on aika palauttaa oma perheyhteytensä, johon Ukraina on aina kuulunut ja kuuluu edelleen – ja jatkaa yhdessä työtä sekä kehittää yhdessä eurooppalaista, demokraattista ja kristillistä tulevaisuutta. 

Millä tavalla ukrainalaiset hahmottavat oman asemansa Euroopassa?

– Ukraina on tällä hetkellä koko Euroopan ja inhimillisten arvojen kilpi, ja me kuulumme Eurooppaan ja Euroopan unioniin – tämä ajatus on yleinen ukrainalaisten keskuudessa.

Kuvailet Venäjän johdon joutuneen antikristuksen tahdon alaiseksi. Avaisitko hiukan tätä ajatusta?

– He tappavat toisia Jumalan kuvia. Ihmettelen, kuinka heillä – tai kenelläkään tällä vuosituhannella – on tahtoa haaskata ihmiselämiä ja huimia summia rahaa sotimiseen ja tuhoamiseen, kun kaikki raha voitaisiin valjastaa elämän palvelukseen: lääketieteen kehittämiseen, avaruustutkimukseen tai hädänalaisten auttamiseen? Se on täysin käsittämätöntä. Kaikille pitäisi olla selvää, että ihmiskunta on yksi kokonaisuus, jolla on lopulta yhteinen, globaali tulevaisuus. Ihmiskunnan ja ihmisyyden varjelemiseksi pitäisi valjastaa sekä kaikki poliittinen että hengellinen tahto. Maailman johtajien ja kansakuntien tulisi yhdistää voimansa elämän ja hyvyyden palvelukseen.

– Tänä päivänä Venäjän toiminta on kuin syöpä ihmisen kehossa. Tämä tarkoittaa, että Venäjästä on tullut kuin syöpä ihmiskunnan ruumiille. 

Millaisena näet Venäjän ortodoksisuuden tilanteen?

– Minun nähdäkseni ortodoksisuus on kuollut Venäjällä – siellä vallitsevat antikristilliset ja ihmisyyden vastaiset arvot. Jos Kirkko on ruumis, Venäjä on tässä muodossaan ikään kuin syöpäkasvain – se on Ruskij mir -ajattelun myrkyttämä. Kuitenkin ortodoksinen kristillisyys sai alkunsa Kiovan kasteesta, jonka ruhtinas Volodymyr (pyhä apostolienvertainen Vladimir Kiovalainen (Avaa uuden sivuston)) pani toimeen.

Millaisina näet Ukrainan autokefaalisen kirkon ja Moskovan patriarkaattiin yhdistetyn Ukrainan ortodoksisen kirkon väliset suhteet tällä hetkellä? Kerroit, että olit aikoinaan itsekin Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK) pappi?

– Olen hyvin järkyttynyt siitä, että UOK ja metropoliitta Onufri eivät suostu myöntämään virheitään eivätkä vieläkään ole todellisuudessa katkaisseet siteitään Moskovan patriarkaattiin – maamme turvallisuuspalvelulla on siitä todisteita. He ovat harhatiellä pitäessään yllä siteitä Moskovan patriarkaattiin ja ovat sitä kautta Venäjän kontrollin alaisia. Ilmeisesti metropoliitta Onufri pelkää enemmän Venäjää kuin Jumalaa?

– Piispan pitäisi muistaa Kristuksen sanat: olkoon puheenne ”kyllä” taikka ”ei”. Murhaajia pitää uskaltaa kutsua murhaajiksi, mustaa mustaksi ja valkoista valkoiseksi.

– Venäjä haluaa tuhota Ukrainan, ja metropoliitta Onufrin pitäisi asettua maan ja kirkon yhtenäisyyden puolelle. Tilanteen kehittymisen odottelu on opportunismia. Metropoliitta Onufrin pitäisi kuunnella patriarkka Bartolomeosta, joka on haastattelussaan todennut, että Ukrainan ortodoksisten kirkkojen – niin metropoliitta Epifanin johtaman Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kuin metropoliitta Onufrin johtaman Ukrainan ortodoksisen kirkon tulisi olla yhtä.

– Raamatusta tunnemme kertomuksen, jossa Sulhanen, itse Kristus, kutsui häihinsä, mutta monet kieltäytyivät kiireisiinsä vedoten – ja juuri näin UOK:n piispat toimivat nyt. Ovi on auki – me odotamme yhä metropoliitta Onufria saapuvaksi oman laumansa kanssa. Pelkäävätkö he jotakin – sekö heitä estää?

Entä näetkö mahdollisuuden sille, että Ukrainan ja Venäjän välit joskus vielä korjautuisivat? Tai että kirkolliset suhteet korjautuisivat?

– Uskon, että Jumala koputtaa aikanaan, kenties jo nyt, venäläisten sydämiin. Heillä on mahdollisuus vastata Jumalan kutsuun. Luotan siihen, että Jumala tekee ihmeen.

Uskotko, että ainoa tie Venäjän muuttumiseksi olisi esimerkiksi samanlainen romahdus kuin minkä vaikkapa natsi-Saksa koki toisen maailmansodan lopulla?

– On vaikea arvata, mitä Jumala on suunnitellut Venäjän varalle. Kuitenkin tiedämme esimerkiksi Raamatusta sen, että Jumala tuhosi yhteiskunnat, jotka toimivat samalla tavalla kuin Venäjä nyt. Nähdäkseni Venäjä seisoo aikanaan tienhaarassa: mihin suuntaan se lähtee: alkaako se koskaan kunnioittaa kansainvälisiä lakeja, entä Ukrainan perustuslakia? 

Uskotko, että rauha koittaa lähitulevaisuudessa vai oletatko, että sota laajenee entisestään – millä tavalla ajattelet Jumalan johdattavan tässä asiassa?

– Jumalalle kaikki on mahdollista. Me kaikki Ukrainassa – ja varmasti monet muutkin – odotamme kiihkeästi sodan loppumista. Uskon, että Jumala auttaa meitä, kunhan yhdistämme voimamme ihmisyyden puolelle.

– Meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin pysäyttää Venäjä. En pelkää sodan eskaloituvan tai että Venäjä käyttäisi ydinaseita – sehän tuhoaisi heidätkin. Jeesus sanoo, että mikäli silmäsi tai kätesi viettelee sinua, se pitää repäistä tai hakata pois. Tai mikäli palvelija ei laita hänelle uskottua rahaa poikimaan – eli tee mitään hyvää tai hyödyllistä – se ei ole Herralle mieluisaa. Venäjä sai Jumalan kädestä paljon hyvää, esimerkiksi paljon luonnonvaroja, joita se nyt käyttää Jumalaa ja ihmisyyttä vastaan. 

Kykenetkö näkemään Ukrainan kärsimyksessä ja sodassa mitään, mikä voisi koitua siunaukseksi?

– Olemme yhdistäneet voimamme ja lähentyneet toisiamme tämän kriisin tai suunnattoman tragedian myötä. Mutta miksi siihen tarvittiin tällainen katastrofi? Miksi emme aina voisi elää yhdessä toisiamme tukien?

Millaisin kysymyksin omat seurakuntalaisesi ja toisaalta ukrainalaispakolaiset Suomessa lähestyvät sinua?

– Ihmiset kysyvät paljon kärsimyksestä ja sen merkityksestä. Usein eristetään kysymys, miksi tämän kaiken piti tapahtua. Suomeen asettuneet ukrainalaiset kyselevät myös kotimaansa tilanteesta ja kantavat luonnollisesti huolta läheisistään sekä pohtivat, koska he voivat palata kotiin.

– Huoli läheisistä on myös itselläni aina läsnä. Äitini ja veljeni ovat Pokrovskin kaupungissa, sillä heidän ei valitettavasti onnistunut paeta sieltä. Pokrovsk oli yksi Ukrainan rauhallisista kulttuurikaupungeista, jonka venäläiset ovat tuhonneet. Pokrovskista on peräisin esimerkiksi kuuluisa joululaulu, joka tunnetaan ja jota lauletaan ympäri maailmaa: ”Carol of the Bells”.

– Papin kanssa pohditaan myös rauhaa ja oikeudenmukaisuutta tai sitä, millä tavalla pakolaiset voivat toteuttaa ortodoksisuuttaan Suomessa. Tiedän, että kirkkonne on tehnyt paljon ukrainalaispakolaisten konkreettiseksi ja hengelliseksi auttamiseksi, minkä johdosta haluan lausua lämpimät kiitokseni. Mieleeni tulee kertomus hyvästä samarialaisesta, joka ei tyytynyt pelkästään osoittamaan myötätuntoa vaan ryhtyi konkreettisiin toimiin lähimmäisensä auttamiseksi. Suomesta on tullut monille ukrainalaisille maallinen ja hengellinen koti. Meitä lähentävät myös samankaltaiset kokemukset historiasta erityisesti Venäjän suhteen.

– Monien – myös itseni – on vaikea ymmärtää sitä, että kukaan kansansa johtaja voi johdattaa maansa sotaan ja kansansa turmioon vain oman egonsa takia. Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon valita – tämän me tiedämme jo luomiskertomuksesta.

Millaisia kommentteja olet kuullut pappina siitä, että Ukraina pyytää länsimailta tukea ja aseita?

– Arvostelijat saattavat kysyä, onko kristillistä pyytää aseita, joilla surmataan ihmisiä. Mutta me emme pyydä aseita hyökätäksemme, vaan puolustaaksemme perheitämme, vaimojamme, äitejämme, lapsiamme. Emme halua sotaa, mutta meidät on pakotettu puolustautumaan aseellisesti. Butšan tapahtumat (Avaa uuden sivuston) ovat hyvä esimerkki sitä, mitä tapahtuu, ellemme puolustaudu.

Millaisia terveisiä haluaisit vielä lopuksi lähettää suomalaisille ja Suomen ortodokseille?

– Me emme unohda apuanne koskaan. Me muistamme tukenne sukupolvesta toiseen.

Lue myös isä Sergiyn aiempi haastattelu sodan alkamisvuodelta vuodelta 2022.