Ajassa

Aamun Koiton toimituksen harkinnassa oli jo jonkin aikaa tehdä juttu, jossa pohdittaisiin, miksi Jumala kaikkivaltiaana sallii nykyisen kaltaisen maailmantilanteen ja Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan – monien muiden sotien ja väkivallantekojen sekä muun inhimillisen pahan lisäksi.

Kuin tilauksesta – tai pikemminkin johdatuksesta – Haminan piispa Sergei piti Uspenskin katedraalissa toimittamansa Jaakobin liturgian yhteydessä 23. lokakuuta opetuspuheen, jossa hän tuli käsitelleeksi juuri näitä kysymyksiä.

Näin ollen on perusteltua julkaista isä esipaimenen ansiokas opetuspuhe vielä kertaalleen myös Aamun Koitossa, vaikka se julkaistiin jo aiemmin Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston). Uskon, toivon ja rakkauden sanoja tuskin voi toistaa liiaksi näinä aikoina.

Näin piispa Sergei puhui:

”Vietämme tänään pyhän apostoli Jaakobin, Herran veljen muistopäivää. Perimätiedon mukaan Jaakob oli Joosefin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, ja siksi häntä sanotaan Jeesuksen veljeksi.  Pyhä apostoli Jaakob oli Jerusalemin ensimmäinen piispa. Apostoli Paavali mainitsee 1. Korinttilaiskirjeessään, että Kristus näyttäytyi ylösnousemuksensa jälkeen Jaakobille. (1. Kor.15:7). Pyhä Jaakob oli alkuseurakunnan tärkein ja arvostetuin henkilö. Pyhä Clemens Roomalainen kutsuu Jaakobia ´piispojen piispaksi´.

Uudessa testamentissa on Jaakobin kirje, jossa hän opettaa muun muassa seuraavasti: ´Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monelaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden.´(Jaak. 1:2-4).

Pyhä apostoli Jaakob johti alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää, ja hän loi tämän liturgian kaavan, jota nyt toimitamme. Tästä Jaakobin liturgiasta tuli koko jumalanpalveluselämän perusta, sillä kaikki myöhemmät ja meille tutummiksi tulleet ehtoollisjumalanpalvelukset ovat kehittyneet tämän liturgian pohjalta. Siksi on tärkeää, että ainakin hänen muistopäivänään pyrimme toimittamaan tämän Jaakobin liturgian.”

Uudessa testamentissa on Jaakobin kirje, jossa hän opettaa muun muassa seuraavasti: ´Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monelaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden.´(Jaak. 1:2-4).

”Tämän sunnuntain pyhässä evankeliumissa kuulimme kertomuksen miehestä, joka oli pahojen henkien vallassa, riivattuna ja josta Jeesus karkoitti nuo pahat henget ja siten paransi tuon miehen.

Evankeliumi kertoo, että kun riivattu kohtasi Jeesuksen ´hän heittäytyi Hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: Mitä sinä tahdot minusta, Jeesus Korkeimman Jumalan Poika? Minä pyydän, älä kiduta minua!´ (Luuk. 8:28).

Miestä vaivaavan demonin nimi oli ´Legioona´, koska sillä oli mukanaan monta muuta pahaa henkeä. Legioona tarkoitti suurinta roomalaista sotaväen osastoa, jossa oli 6000 miestä. Tätä sanaa on käytetty ilmaisemaan myös hyvin suurta lukumäärää tai voimaa. Nämä pahat henget pitivät täysin vallassaan tuota miestä, mutta eivät pahat hengetkään voi kieltää Jumalan olemassaoloa. Nekin´uskovat ja vapisevat´, kuten apostoli Jaakob sen ilmaisee (Jaak. 2:19). Pahat henget pelkäsivät, sillä ne tiesivät, että Jeesus voi heidät tuhota. Paholaisten järjettömyyttä kuvaa niiden pyyntö mennä sikalaumaan.

Pahuus vallitsee yhä maailmassa ja pahat henget vaikuttavat meidän ihmisten kautta. Meistä kukaan ei ole vapaa synnin pahuudesta. Kaikissa meissä on olemassa turmeluksen siemen. Vapaa tahto valita hyvän ja pahan välillä on meissä olevaa Jumalan luontoa. Jumala rakkaudessaan kutsuu meitä hyvän tekemiseen, mutta Hän ei pakota meitä siihen.”

Pahuudet voimat myllertävät – voitto on Herran

”Tänä vuonna olemme saaneet olla todistamassa pahuuden voimien myllerrystä Ukrainassa. Toinen toistaan järkyttävimmät uutiset Ukrainan sodan tuhoista, sotarikoksista ja siviiliuhreista eivät jätä varmaankaan ketään kylmäksi ja tunteettomaksi. Sota on aina synti. Joku voi nyt kysyä, miksi Jumala sallii kaiken tämän tapahtuvan? Jumala on rauhan, rakkauden ja hyvyyden Jumala. Jumala ei halua ihmisten sotivan keskenään, mutta koska Hän antoi luodulleen vapaan tahdon valita hyvä ja pahan välillä, Jumala kunnioittaa tuota ihmisen vapaata tahtoa. Hän ei kiellä tai estä luotuaan tekemästä myös pahaa.

Pyhä apostoli Jaakob opettaa: ´Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa: se häntä vetää ja houkuttelee. Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on tullut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman.´ (Jaak. 1:14-15).

Ihminen on aina viime kädessä yhteydessä joko Jumalaan tai paholaiseen, palvellen joko toista tai toista. Jumala on silloinkin meidän kanssamme, kun mielemme täyttää ahdistus ja pelko tai turvattomuuden tunne tässä levottomassa ajassa, jossa nyt elämme. Kristittyinä meillä on toivo ja luottamus hyvyyden ja rakkauden voimaan ja voittoon pahuuden vallasta. Lopulta hyvyys voittaa pahuuden, ja Kristus on voittaja. Kaikki sodat loppuvat aikanaan.”

Jumala on silloinkin meidän kanssamme, kun mielemme täyttää ahdistus ja pelko tai turvattomuuden tunne tässä levottomassa ajassa, jossa nyt elämme. Kristittyinä meillä on toivo ja luottamus hyvyyden ja rakkauden voimaan ja voittoon pahuuden vallasta.

”Meidän on itse kunkin rukoiltava entistä enemmän maailman rauhan ja rakkauden enentymisen puolesta. Meidän on ponnisteltava sen eteen, että sinne, missä kulloinkin elämme ja toimimme, toisimme rauhan ja rakkauden henkeä mukanamme. Ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja toinen toisensa kunnioittamista ihmisinä, olimmepa mihin tahansa kansallisuuteen, rotuun tai uskontoon kuuluvia.

Taisteluaseiksi pahuutta vastaan meille on annettu rukous, paasto, pyhät sakramentit ja pyhä Raamattu. Eläen tiiviissä yhteydessä seurakunnan ja kirkon kanssa, voimme torjua pahan hyökkäykset.

Tulkoon tämäkin pyhä liturgia, yhteinen palveluksemme, meille kaikille uskomme vahvistukseksi karkoittaessamme sydämestämme kaikki pahat ajatukset ja pyrkiessämme täyttämään sydämemme rauhalla ja rakkaudella niin, että voisimme toteuttaa niitä hyviä tekoja, joita varten Jumala on meidät luonut. Aamen.”

 

Pääkuva ylhäällä: Tuolloinen arkkimandriitta Sergei vihittiin piispaksi Uspenskin katedraalissa 16. tammikuuta 2022. Ennen vihkimystään hän piti niin ikään koskettavan puheen.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

”Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Luukas on omistanut evankeliuminsa 16. luvun rikkauden vaarasta varoittamiselle. Saman evankeliumin alkupuolelta löydämme jo Kristuksen sanat: ´Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta … Mutta te rikkaat – voi teitä! Te olette jo onnenne saaneet´ (Luuk. 6:20, 24). Tänään saamme kohdata yhden näistä köyhistä, joita ylistetään autuaiksi, ja yhden näistä rikkaista, joiden surkeaa kohtaloa murehditaan. Rikkaan ja köyhän välinen vastakohtaisuus on päivän kertomuksessa täydellinen, mutta kuolemanjälkeinen asetelma kääntää sen ylösalaisin: siellä rikas on köyhä ja köyhä on rikas. 

Päivän opetuksessa huomiomme kiinnittyy köyhään, jolle on annettu nimi. Rikas mies jää sen sijaan nimettömäksi. Hän oli elänyt päivästä päivään huvitellen välittämättä porttinsa pielessä viruvasta köyhästä, sairaasta ja nälkää näkevästä lähimmäisestä. Rikkaan turmioksi koitui hänen välinpitämättömyytensä. Elämän useimmista hyvistä lahjoista osattomaksi jäänyt tai jätetty Lasarus ei puolestaan ollut tehnyt pahaa. Hänelle oli tehty pahaa. Hän oli joutunut kärsimään muiden nuivuuden tähden. Mutta ehkäpä hänen nimensä olikin enne – Lasarus näet merkitsee ´Jumala on auttanut´.

Rikkaan miehen kaltaisia on varmasti ollut aina ja on tänäkin päivänä aivan erityisellä tavalla. On niitä, joiden ´elämä on pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa´ (Luuk. 16:19). Yhä korkeamman aineellisen elintason tavoittelusta tulee epäjumalan palvontaa silloin, kun kadotamme yhteyden aikamme Lasaruksiin.

Meidän on hyvä huomata, että Jumala auttaa meitä kaikkia jo tässä ajassa Lasaruksen välityksellä. Evankeliumista voimme lukea, kuinka Hän tahtoo auttaa rikasta asettamalla hänet kasvotusten Lasaruksen kanssa. Jumala lähettää köyhän auttamaan rikasta vapautumaan liiasta varallisuudestaan. Rikas tarvitsee Lasarusta huomaamaan tehtävänsä. Ilman Lasarusta rikas ei voi löytää elämää – hän voi sen ainoastaan kadottaa. Rikas tarvitsee köyhää yhtä paljon kuin köyhä tarvitsee rikasta.

Kristuksen vertauskertomuksen varsinainen opetus on siinä, että rikas mies ymmärtää liian myöhään tarvitsevansa Lasarusta vapautuakseen kärsimyksistään. Eläessään hän ei tahtonut antaa Lasarukselle edes murusta pöydältään. Nyt hän on niin röyhkeä, että pyytää häntä kastamaan sormenpäänsä veteen ja vilvoittamaan hänen kieltään (Luuk. 16:24). Häntä kidutetaan ja piinataan rangaistuksen paikan liekeissä. Avunpyyntö on kuitenkin myöhäistä. Sitä ei torju Lasarus vaan Abraham.

Pelastaakseen vertaisensa rikas mies vielä tahtoo, että hänen veljensäkin saisivat merkin välityksellä tietää, että heitäkin odottaa hampaiden kiristely. Tämäkin pyyntö torjutaan: ´Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista´ (Luuk. 16:31). Nyt käy viimein selväksi, mikä on varsinainen ero rikkaan ja köyhän välillä. Ero ei johdu siitä, että yhdellä on paljon rahaa ja toisella ei lainkaan. Se ei ole myöskään siinä, että Jumala olisi vain köyhien Jumala. Jumala on kaikkien Jumala, yhtä hyvin rikkaiden kuin köyhien. Ero on siinä, että rikas on langennut kiusaukseen uskoa, että hän itsessään on kyllin, että hän selviytyy omin avuin, eikä hänellä siksi ole tarvetta kuunnella Moosesta ja profeettoja. Hänellä ei yksinkertaisesti ole mitään keinoa käsittää sitä toivoa, armoa ja luottamusta, jonka Raamattu antaa.

Meidän keskellämme ovat tänäkin päivänä Mooses ja profeetat. ´Hyvä ja paha, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus tulevat Herralta´, sanotaan Sirakin kirjassa (11:14). Tänäänkin Jumala puhuu meille, vetoaa omatuntoomme ja moraaliseen tietoisuuteemme. En usko, että on ketään, joka voisi sanoa, ettei hän tiedä kuka Jumala on, tai tunne hänen tahtoaan ja voisi siksi katsoa saaneensa luvan jatkaa murusten tiputtelua pöydältään. Kysymys on myös siitä, kuinka kuuroja Jumalan sanalle ja hänen varoituksilleen olemme. Kutistammeko koko todellisuuden kapitaaleihin, turvaudummeko sokean tavoin vain käsinkosketeltavaan? Ovatko Jumalan sanat epäolennaisia, merkitsevätkö ne meille mitään?

Päivän evankeliumin lopun jakeissa on vertauskertomuksen toinen huippu. Tästä maailmasta johtaa tie toiseen maailmaan, mutta sieltä ei kulje tietä takaisin tänne. Ajallinen elämämme on valmistautumista tulevaan iankaikkiseen ja siksi voimme – tai tarkemmin sanottuna meidän tulisi – parantaa tapamme jo täällä ajallisessa. Rajan takana on katumus myöhäistä. Ihmeitten vaatiminen ja vainajien kutsuminen todistajiksi vain paljastaa vastahakoisen mielen. Niitä, joille Raamatun todistus ei riitä, ei mikään voi auttaa. On myös todellisinta totta, että yhteiskunnalliset vastakohdat esiintyvät omassa yhteiskunnassammekin, mutta vielä paljon merkittävämpi on se kuilu, joka erottaa rikkaat teollisuusmaat kehitysmaista, turvalliset maat sotatantereista. Lasarus on nyt Aasian ja Afrikan köyhien, sotaa pakenevien hahmossa. Täällä köyhänä, siellä rikkaana, täällä kaikin tavoin ahdistettuna Kristuksen kanssa, siellä kirkastettuna Kristuksessa.

Ja lopulta – köyhä kuoli, sanoo Jeesus, ja myös rikaskin kuoli. Kuolema on jotakin, joka on yhteistä kaikille, siinä ei ole mitään eriarvoisuutta, vaan ehdoton yhdenvertaisuus. Valmistautukaamme siis jo tässä elämässä matkalle kohti rikkaampaa iankaikkista. Aamen.”

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Runonlaulaja Larin Parasken (1833–1904) elämästä kertova ja Ritva Holmbergin dramatisoima sekä ohjaama esitys herää uudelleen eloon Annina-tyttären johdolla. Rautamuurahaisten sukua -esitys saapuu Kulttuurikeskus Sofiaan lauantaina 12. marraskuuta, jolloin lavalla nähdään alkuperäisteoksessakin mukana olleet Eeva Litmanen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen. Esiintyjistä kaksi ensiksi mainittua – äiti ja tytär hekin – ovat Parasken sukulaisia suoraan alenevassa polvessa. 

Esitys loihtii esiin tuokiokuvia 130 vuoden takaa, jolloin Parasken elämä oli vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon sävyttämää. Kuitenkin itkun ohella vieläkin herkemmässä oli nauru. 

Vaikka suuri yleisö yhdistänee Paraske Nikitantytär (Nikitina) Stepanovan ensisijaisesti kansanrunouteen ja runonlaulantaan, hän oli myös hurskas ortodoksiäiti, joka eli uskoaan todeksi arjessa. 

Viimeksi Larin Parasken nimi nousi toden teolla noin vuosi sitten, kun Suomen ortodoksiseen kirkkoon pohdittiin henkilöitä, joita ehkä voitaisiin ehdottaa luettaviksi pyhien joukkoon. Larin Paraske oli tuolloin kolmen ehdokkaan joukossa ainoana naisena. Muita tuolloin esillä olleita henkilöitä olivat Valamon luostarin skeemaigumeni Hariton (1872–1947) ja Petsamon luostarin johtaja, isä Paisi (1881–1940).

Paraske syntyi ortodoksiseen perheeseen Inkerinmaan Lempaalan pitäjässä lähellä Suomen rajaa, ja oli siten syntyjään inkeroisia. Hän menetti molemmat vanhempansa jo nuorena, ja avioitui noin parikymppisenä itseään puolta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Stepanovin) kanssa. Muutettuaan miehensä kotitaloon Sakkolan kylän Larilaan hän sai kutsumanimensä Larin Paraske.

Huolehti myös orpolapsista

Pariskunnalle syntyneestä yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuiseksi saakka. Lisäksi aviomies oli varsin sairaalloinen, joten Paraske huolehti perheensä elatuksesta. Parasken jäätyä leskeksi 54-vuotiaana asuinmökin pakkohuutokauppa oli jatkuva uhka. Pienen maatilan hoitamisen lisäksi Paraske veti Taipaleenjoella jaaloja, eli kaksi- tai kolmimastoisia purjealuksia, ja kantoi niihin halkoja. Lisäksi Paraske huolehti omien lastensa ohella Pietarin lastenkodeista hakemistaan liki viidestäkymmenestä orpolapsesta. 

Paikkakunnan kansanrunoutta tallentamaan ryhtynyt Sakkolan luterilaisen seurakunnan apulaispappi Adolf Neovius havaitsi Parasken runonlaulajan kyvyt vuonna 1887, ja alkoi kirjoittaa hänen runojaan muistiin. Tämä helpotti ainakin hetkellisesti myös Parasken taloudellista tilannetta: lauluista saamallaan ruplan tuntipalkalla hän sai pelastettua mökkinsä kahdesti pakkohuutokaupalta.

Neoviuksen Paraskelta muistiin merkitsemä säemäärä on laajin yhdeltä ihmiseltä talletettu kalevalainen runoaineisto: 32 000 säettä, joihin sisältyy 1 343 runotekstiä, ja lisäksi muun muassa kymmeniä itkuvirsiä ja tuhansia sananlaskuja. Näin ollen Paraskea pidetään yhtenä Suomen maineikkaimmista karjalaisista runonlaulajista.

 

Pääkuva ylhäällä: Hurskas äiti, kansannainen ja runonlaulaja Larin Paraske kuoli Kannaksen Metsäpirtin pitäjässä 3. tammikuuta 1904. 

Rautamuurahaisten sukua -esitys lauantaina 12.11.2022 klo 14.00 alkaen. Huom. ennakkotiedot kellonajasta ovat vaihdelleet, mutta Sofiasta saadun tiedon mukaan oikea aika on klo 14:00.
Osoite: Kulttuurikeskus Sofia
Kallvikinniementie 35
00980 Helsinki
Esitykseen on vapaa pääsy. Esityksen aluksi dosentti Senni Timonen avaa kalevalaista naiskuvaa, minkä jälkeen seuraa avoin keskustelu Paraskesta taiteilijoiden kanssa. Ohjelman toteuttamista ovat tukeneet Koneen säätiö sekä Valamo-säätiö, ja se on osa Mirhantuojat-projektia (Avaa uuden sivuston).
Tarkemmat tiedot: https://ssl.eventilla.com/larin_paraske_seminaari (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Kirkkojen maailmanneuvoston 11. yleiskokouksen yhteydessä Saksan Karlsruhessa järjestettiin nuorten teologien ekumeeninen koulutusohjelma GETI2022. Lyhenne tulee sanoista Global Ecumenical Theological Institution. Tämä maailmanlaajuinen ja intensiivinen lyhytkoulutusohjelma on suhteellisen nuori, ja nyt se järjestettiin kolmatta kertaa. Mukana olleet opiskelijat ja muut työntekijät edustivat GETI:ssä eri maita, kulttuureja ja kristillisiä kirkkoja kaikista asutuista maanosista.

Jutun kirjoittaja osallistui GETI-koulutusohjelmaan akateemisen fasilitaattorin ominaisuudessa. Koulutusohjelman yli sata opiskelijaa jakaantuivat käytännön työskentelyn tasolla noin kymmenen hengen pienryhmiin, ja allekirjoittaneen vastuulla oli toimia yhden ryhmän ohjaajana. Omassa ryhmässämme oli jäseniä yhdeksästä eri maasta ja neljästä eri maanosasta. Aloitimme yhteisen työskentelyn jo heinäkuussa neljän viikon etätyöskentelyjaksolla kokoontumalla kerran viikossa etäyhteyden välityksellä keskustelemaan kullekin viikolle osoitetusta opiskelumateriaalista.

Karlsruhen lähiopetusjaksolla 27.8.–9.9. ohjelmaa oli aamusta iltaan: päivät alkoivat ja päättyivät ekumeenisiin rukoushetkiin, ja tällä välillä seurasimme monta kansainvälisesti tasokasta luentoa päivässä. Osa ohjelmasta muodostui myös Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen osallistumisesta. Karlsruhen keskustassa sijaitsevalla yleiskokousalueella liikkui noin 4500 ihmistä, joten reilun sadan hengen opiskelijaporukkamme katosi osallistujajoukkoihin kuin pisara mereen.

Kohtaamisia kasvoista kasvoihin

Sekä luennot että muu opiskelumateriaali oli jäsennelty eri opiskelukokonaisuuksin, joista opiskelijoiden piti valita myös kirjallisen lopputyönsä aihe. Näitä temaattisia kokonaisuuksia olivat esimerkiksi kohdatusta kristittyjen vainoihin liittyvästä väkivallasta toipuminen ja sovinnon rakentaminen, ekumeeninen toiminta uskontojen moninaisuudessa, ekumeeninen toiminta silloin, kun itse edustaa vähemmistöä, tekoälyn muodostamat eettiset haasteet nyt ja tulevaisuudessa sekä kristittyjen vastuu ilmastonmuutoksessa.

Moni opiskelijoistamme eli kristittynä jatkuvan väkivallan uhan alla omassa maassaan tai heidän elämäänsä vaikutti koetun väkivallan muisto. Näin ollen keskustelut olivat usein hyvin omakohtaisia ja vaikeitakin. Myös ilmastonmuutoksen teema oli akuutisti läsnä; kesän kuivuuden takia puut näyttivät syksyisiltä ja kuivunut nurmikko rapisi jalkojen alla.

Tapahtuman väenpaljoudessa jokainen oppi tuntemaan parhaiten oman GETI-ryhmänsä. Näiden ryhmien toimintaan ja niissä käytyihin keskusteluihin perustui myös koulutusohjelman metodologia. Koska keskustelut jatkuivat kuuden viikon ajan, ne syvenivät ja ravistelivat jokaisen keskusteluun osallistuneen näkemyksiä juuriaan myöten: mitä kristittynä eläminen minulle pohjimmiltaan tarkoittaa? Minkälaisen todistuksen kristityt antavat maailmalle yhdessä sen monenlaisessa hädässä? Mitä erityistä oma kirkkoni voi tuoda ekumeeniseen työhön?

Maailmanlaajuiset ekumeeniset keskustelut ovat yksilötasolla hyvin harvinaisia, eikä toista vastaavaa koulutusohjelmaa ole olemassa. Siksi keskustelujen muutosvoima niihin osallistuneiden elämässä olikin valtava.

Ekumeeniseen dialogiin tarvitaan meitä kaikkia

GETI-ohjelma ei ollut ennalta tuttu, kun vastasin myöntävästi Genevestä vuoden alussa tulleeseen kutsuun edustaa koulutuksessa omaa kirkkoani. Aluksi pohditutti, riittääkö globaali ekumeeninen tietämykseni tehtävän vastaanottamiseen, mutta melko pian huomasin, että kenenkään yleistieto ei yllä kristittyjen vaiheisiin maailman joka kolkassa.

Tärkeää oli siis olla oma itsensä ja kuunnella muita. Oma kokemukseni on, että hyvä ekumeeninen työ ei sumenna osallistujien omaa identiteettiä, kuten helposti saattaisi luulla, vaan se ikään kuin kirkastaa sen. Rajat kirkkokuntien välillä eivät katoa, mutta niiden merkityksen ymmärtää uudella tavalla yhteistyön kautta.

Yleiskokouksessa ortodoksisen kirkon edustus oli näkyvästi läsnä, mutta GETI-koulutusohjelmassa meitä oli vain muutamia. Tämä sai kiinnittämään uudella lailla huomiota siihen, miten tärkeä osa dialogin rakentamista on eri edustajien kiintiöillä tällaisissa tapahtumissa. Vaikka oman kirkkomme yleiskokousdelegaatit olivat naisia, maailmanlaajuisesti naisten edustus yleiskokouksessa oli ortodoksisten kirkkojen piirissä hyvin marginaalista. GETI kaipaa ja etsii lisää ortodokseja koulutusohjelmansa tekijöiksi ja opiskelijoiksi, ja yleiskokouksen keskustelut ja päätöksenteko tarvitsevat ortodoksisten naisten näkyvämpää mukanaoloa.

Näkemykseni mukaan että suomalaisilla ortodokseilla on ekumeenisissa keskusteluissa paljon annettavaa ikään kuin tulkkeina idän ja lännen kristillisyyden välillä. Kirkkomme edustaa itäistä perinnettä, mutta elämme arkeamme läntisessä kulttuurissa. Joudumme joka päivä kristittyinä sovittamaan nämä kaksi luovasti yhteen. Vähemmistönä joudumme myös selittämään toimintaamme muille aivan eri tavoin kuin valtakulttuurin edustajat. Kaikesta tästä muodostuu erityisosaamista maailmanlaajuisia ekumeenisia kohtaamisia varten.

 

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa ja on toiminut vuodesta 2005 Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan (nyk. kappeliseurakunnan) kanttorina.

Lisätietoja:
Christ’s Love (Re)moves Borders – GETI 2022 in images | World Council of Churches (Avaa uuden sivuston)
Ecumenical theological education (ETE) | World Council of Churches (Avaa uuden sivuston)

Pääkuva ylhäällä: Jutun kirjoittajan GETI-ryhmän opiskelijat tulivat Suomen lisäksi Yhdysvalloista, Zimbabwesta, Nigeriasta, Saksasta, Myanmarista, Filippiineiltä, Romaniasta ja Intiasta.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Aamun Koitto 4/2022 Helsingin hiippakunta (Avaa uuden sivuston)

Aamun Koitto 4/2022 (Avaa uuden sivuston)Kuopion ja Karjalan hiippakunta (Avaa uuden sivuston)

Aamun Koitto 4/2022 Oulun hiippakunta (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Ajassa

Ihmiselle on luontaista pohtia kuolemaa: joku haluaisi lähteä niin sanotusti saappaat jalassa tai nukkuessaan. Nämä toivomukset sisältävät ajatuksen siitä, ettei tarvitsisi kärsiä. Hyvä kuolema vaikuttaisi siis olevan suurimmalle osalle kivuton ja ”helppo”. Luonnollista on pohtia myös tuonpuoleista: uskonnot sisältävät omanlaisiaan ajatuksia siitä, millainen tuonpuoleinen on, miten sinne siirtymiseen tulisi valmistautua ja mitä tapahtuu rajan taakse siirryttyä. Kulttuurista ja uskonnosta riippumatta aihe on universaali.

”Hyvä kuolema” liittyy myös näkökulmaan. Onko se tästä maailmasta pois lähtevän vai lähimmäisten? Onko se hyvä hoidollisesti vai hengellisesti? Miten eletty elämä vaikuttaa kuoleman kokemiseen? Miten ympäristö vaikuttaa lähdön tunnelmaan?

Nykyajassa ihannoidaan nuoruutta, ja kuolema halutaan sivuuttaa ikään kuin maallisella elämällä ei olisi loppua. Kuitenkin elämän päättymisen todellisuus on jatkuvasti läsnä. On hyvä pohtia, millaisia eväitä kuoleman äärellä itsellä on jo olemassa. Entä miten olisi mahdollista tulla enemmän sinuiksi kuoleman kanssa? Eikö lopultakin ole sallimus, että Jumala ei pidä meitä täällä kahtasataa vuotta, vaan päästää meidät kärsimyksestä? Tämän kysymyksen heitti ilmoille isä Stefan Holm eräissä hautajaisissa. 

”Kiitetty olet sinä Herra, opeta minulle käskysi. / Sinä, joka muinoin olet minut olemattomuudesta luonut / ja jumalallisen kuvasi kunniaan saattanut / ja käskyn rikkomisesta palauttanut maahan, / josta minä otettu olin, / jälleenkorota minut muotosi mukaan / entiseen kauneuteen.” – Ortodoksisesta hautaustoimituksesta

Aamun Koitto haastatteli keväällä 2022 valtakunnalliseen sururyhmään osallistuneita Mariaa ja Piaa, joilla molemmilla on omakohtaista kokemusta läheisen kuoleman kohtaamisesta. Maria on liittynyt kirkkoomme melko vastikään, ja hän mainitsi tärkeäksi tukipilarikseen rippi-isänsä, jonka kanssa voi luottamuksella keskustella kaikesta – erityisesti vaikeista tunteista.

Toinen hänelle lohdullinen käytäntö on tapamme muistella edesmenneitä palveluksissamme, yhteisessä rukouksessa yksityisen lisäksi. Ortodoksinen tapa muistella edesmenneitä pitää heidät ”matkassa mukana”, vaikka he ovat siirtyneet toiseen maailmaan. Esirukous heidän puolestaan tuntuu lohdulliselta tavalta vaikuttaa jollakin tavalla, tai olla osallisena myös heidän tuonpuoleiseen taipaleeseensa. 

Sekä Pialla että Marialla oli aikaa valmistautua sairastuneen läheisen poismenoon. Molemmat kokivat sairauden hitaan etenemisen siunaukseksi sekä itselleen että muille läheisilleen: oli aikaa käydä keskusteluja ja kokea lämmintä läsnäoloa samalla tiedostaen elämän hauraus.

– Minulla oli edellispäivänä synttärit, ja me juhlimme. Seuraavana päivänä sisko kertoi äidin siirtyneen saattohoitovaiheeseen. Siitä eteenpäin joku meistä oli koko ajan äidin vuoteen äärellä. Saatto tapahtui palvelutalossa, joten silloin, kun meistä ei kukaan pystynyt, joku sieltä oli hänen vierellään – palvelutalon omistajakin istui hänen kanssaan. Kun äiti oli lähdössä, pystyimme seuraamaan hetki hetkeltä lähdön etenemistä, ja olimme kaikki hänen vuoteensa äärellä, kun hän hengitti viimeisen hengityksensä ja katsoi ikkunasta ulos. En keksi, mikä olisi voinut mennä kauniimmin, Maria kertoo.

”Kuoleva” elikin vielä kuukausia

Pialla on kokemus jopa saattohoidettavan ihmeparantumisesta. Hän oli jo käynyt lukemassa poislähtevien rukoukset lähtöä tekevän jalkopäässä. Sitten lähtevä oli pohtinut, miten hänen nyt käy, mihin hoitaja oli todennut, että ”tiedäthän sinä, miten sinun käy, jollet syö”. Kuinka ollakaan, sairas oli alkanut syödä ja vointi kohentua siinä määrin, että saattohoito purettiin. ”Kuoleva” eli vielä monta kuukautta ennakoitua pidempään, jopa likipitäen ”omana itsenään”.

Herää kysymys, millainen rooli on ihmisen omalla selviytymistahdolla – ja onko hänelle hyväksi kuulla ennuste jäljellä olevista päivistä, vai onko sittenkin armollisempaa saada elää elämän loppuaika ilman tätä tietoa? Toisaalta ennuste antaa läheisille mahdollisuuden tehdä ”viimeisen hetken toimet”, eli käydä tärkeät keskustelut, viettää yhteisiä hetkiä, lukea pois lähtevän rukoukset ja kutsua pappi paikalle, kun sen aika on. 

Lähimmäisen lähtöön valmistautuminen voi olla erityisen vaikeaa silloin, jos ja kun osalla lähipiiristä on täysin eri maailmankuva. Tällöin puuttuu ikään kuin yhteinen kieli ja ymmärrys siitä, mitä on tapahtumassa.

– Kuolevaakin voi pelottaa, ja ympärillä olevat voivat höpöttää aivan jonninjoutavia asioita eivätkä kohtaa itse asiaa, kuolemaa. Ne viimeiset hetket ovat oikeasti viimeiset, eikä niihin voi enää koskaan palata. Hyvään kuolemaan liittyy minusta se, että kaikki yrittävät hyväksyä sen, mitä on tapahtumassa, Pia sanoo.

– Kuolevaakin voi pelottaa, ja ympärillä olevat voivat höpöttää aivan jonninjoutavia asioita eivätkä kohtaa itse asiaa, kuolemaa.

Kuoleman lähestyessä hyväkin aikomus voi kääntyä päinvastaiseksi. Jokainen suru, kaipaus ja tapa käsitellä kuolemaa on uniikki ja herkkä kokonaisuus. Pialla on tällaisesta omakohtaista kokemusta: hän oli ehdottanut papin pyytämistä paikalle ei-uskovalle, mikä suututti sukulaisen.

– Heille pappi oli outo asia siinä kohtaa: papit ja usko eivät kulje samalla tapaa mukana kuin meillä (ortodokseilla). Vaikka kuoleva henkilö oli ateisti, olimme kuitenkin juuri käyneet hengellisen keskustelun, missä muun muassa kiitimme toisiamme kaikesta. Samalla, kun syytin itseäni siitä, että menin sorkkimaan asiaa, unohdin rukoilla heidän puolestaan. Toisen uskominen ei ole millään tavalla minun asiani, vaan ihmisen ja Jumalan välinen. Ajattelin, että pappi osaa kohdata ihmisen kuin ihmisen lähdön hetkellä, ja ateistikin on kuitenkin miettinyt paljon asioita päädyttyään ateismiin. Viimeisellä hetkellä hän saattaa kuitenkin haluta keskustella tai jopa muuttaa mieltään.

– Samalla, kun syytin itseäni siitä, että menin sorkkimaan asiaa, unohdin rukoilla heidän puolestaan. Toisen uskominen ei ole millään tavalla minun asiani, vaan ihmisen ja Jumalan välinen.

Sekä Marian että Pian kokemuksissa nousi esiin se, miten läheiset voivat toimia surun murtamina heille epätyypillisillä tavoilla.

– Meillä hautajaiset olivat farssi juuri siksi, että suru oli liikaa, ja se sai ihmiset käyttäytymään hullusti: emme kyenneet käyttäytymään fiksusti toisiamme kohtaan, Maria muistelee.

Sekä Marian että Pian pohdinnoissa nousi esiin, miten tärkeää on ilmaista oma tahtonsa kuoleman ja sairauden varalta. On hyvä ilmaista kirjallisesti esimerkiksi se, että haluaa saada oman uskon mukaista hengellistä huolenpitoa silloin, kun lähtöön on mahdollista valmistautua.

Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun läheiset eivät jaa samaa uskoa tai maailmankatsomusta. Tällöin hengellinen näkökulma voi olla heille todella vieras, joten uskovan toiveet on syytä niin sanotusti vääntää rautalangasta. On syytä kirjata ylös esimerkiksi se, haluaako lähteä rauhassa yksin vai onko lähimmäisten läsnäolo toivottavaa. Tällöin harkittavaksi tulee vaikkapa se, onko itsekästä sulkea muut ulos lähdön hetkestä – tai rajata hautajaisiin osallistuvia?

Maria pohtii vielä elossa olevan isänsä tahtoa ja sitä, tekisikö jotain nyt toisin edellisen kokemuksen pohjalta.

– Isä itse ei halua ehdottomasti mitään uskonnollista – ei edes hautapaikkaa, ja elimistö lahjoitetaan tieteelle. Itseä askarruttaa se, onko hänen puolestaan rukoilu tällöin väärin, tai jollain tapaa tunkeilua. Toisaalta silloin jätän asiat hänen ja Jumalan välisiksi, kun rukoilen Jumalaa hänen puolestaan, Maria miettii.

– Isä itse ei halua ehdottomasti mitään uskonnollista – ei edes hautapaikkaa, ja elimistö lahjoitetaan tieteelle. Itseä askarruttaa se, onko hänen puolestaan rukoilu tällöin väärin, tai jollain tapaa tunkeilua.

Mielenrauha ja sovinto ovatkin oleellisia hyvän hyvästijätön elementtejä, mutta niihin eivät kaikki aina yllä. Pia on pohtinut asiaa etenkin kalmistovierailuillaan.

– Todellisessa elämässä ei aina osata sanoittaa asioita, ja suomalaisten on usein vaikea puhua suoraan. Lisäksi anteeksipyytämiseen ja -antamiseen vaikuttaa se, miten eri osapuolet ovat pystyneet hyväksymään tilanteen lopullisuuden. Koska me olemme ylösnousemuksen kirkko, se keskustelu jatkuu. Eli niiden ihmisten, joiden kanssa en ole saanut keskusteluja loppuun, voin jatkaa keskustelua rukouksen kautta. Lopulta asioihin tulee armo ja sopu. Rippi-isän läsnäolo on tässä prosessissa hyvin tärkeää, jottei vastavoimien vuoksi lankea.

Tietoisuus sielusta tuonpuoleisuudessa on siis merkittävä apu maalliseen elämään jääville. Maria on kokenut saman konkreettisesti.

– Sain joskus rippi-isältäni neuvon, että asioita voi sopia kuoleman jälkeenkin. Muistelin kipuilemaani ihmistä muistelupöydän ääressä ja pikkuhiljaa löysin rauhan.

Ehkä hyvän kuoleman kysymys onkin ratkaistu lopulta siinä, miten on elänyt; siinä, miten elää niin, että on itse aina valmis kuolemaan – keräämällä aarteita taivaaseen ja ”olemalla valmiit kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa” (Piet. 1:13 | Matt. 25:1). 

 

Löydänkö sielusi tunturin tuulesta 
kun revontulet tanssivat ja tähdet loistavat yössä pohjoisen? 
Löydänkö sielusi saariston kallioista, kun meren aallot laulavat ja aurinko hymyilee päivässä etelän? 
Mira Bogdanoff 

Seison tunnin, kaksi, kolme
Ikoni loistaa kirkkautta tuohusten valossa
Kyynelten läpi katson Jumalansynnyttäjää
Riisan takana on taivas
Näetkö minut, kuuletko minut, tunnetko minut?
Ohut harso erottaa meidät
Väsymykseltäni en jaksa sanoa, kuin Herra, armahda
Surullani on koti tämän ikonin äärellä.
Mira Bogdanoff 

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Arkkipiispa Leon uusimpien runojen tematiikka liikkuu paljolti nykyajan päivänpolttavissa kysymyksissä ja jopa uhkakuvissa – mutta myös kestoaiheet usko, toivo ja rakkaus ovat yhä läsnä. Teos sisältää myös aiemmista kirjoista tuttua, elämänfilosofista pohdintaa.

Damaskoksen pronssinen leijona -runokokoelma on ensimmäinen teos, jonka arkkipiispa on julkaissut siviilinimellään Leo Makkonen. Runoteoksessa nousevat esiin muun muassa ekologia, ilmastonmuutos, tiedonvälitys, lasten ja nuorten mielenterveysongelmat sekä pakolaisuus:

”Syyriasta Turkin puolelle tuleva
ja Eurooppaan pyrkivä tietää miten toimia

ensin on mentävä istumaan teehuoneeseen
tilattava teetä ja odotettava
että joku tulee ja tarjoaa seuraa

tuhannella eurolla pääset kumiveneeseen
parilla tuhannella kalastajatroolariin

onko mikään uhri liian suuri
matkalla pelastukseen?”

Myös isä esipaimenen kanta loputtomaan kuluttamiseen tulee ilmi selvin sanoin:

”Korjaaminen on muka liian kallista.
Köyhempänä aikana oli varaa jotain korjatakin.
Ristiriitaista repimistä taitavat vaatia vain kertakäyttökapitalismin rattaat.”

Paikallisväriä tuovat piipahdukset Hagia Sofiassa ja Damaskoksessa, mistä pronssinen leijonakin on peräisin. Ahdistavien kysymysten äärellä isä esipaimen antaa tilaa myös lukijan omille pohdinnoille.

Runoteos sisältää vakavien aiheiden lisäksi myös pieniä, arkisia hetkiä, jolloin lukija pääsee esimerkiksi kurkistamaan ikkunasta ulos ensilumen sataessa ja tarkkailemaan pihapiirin tapahtumia.

Entisistä teoksista tuttua on myös henkilökohtaisempi häivähdys muutamassa runossa, joiden perusvire on lämpimän haikea, ehkä surumielinenkin. Nämä runot löytyvät teoksen loppupuolelta.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on julkaissut aiemmin muun muassa kymmenen runoteosta suomeksi ja karjalaksi. Icasos-kustantamo on julkaissut teokset myös äänikirjoina.

Kirjoja on saatavilla muun muassa kustantamon verkkokaupassa (Avaa uuden sivuston).

Leo Makkonen, Damaskoksen pronssinen leijona. Icasos 2022.

Arkkipiispa Leon runoteokset:
Muistelmat – Mustelmat 1 (2014), ääni- ja e-kirja (2021)
Tehtävä Roomassa – Ruado Riimas (2014), äänikirja (2021)
Selfie (2015), äänikirja (2021)
Metsätähti ja mies joka metsään lähti – Meččutiähti da mies kudai meččäh lähti (2015), äänikirja (2021)
Auringolla – Päivüpastos (2016), äänikirja (2021)
Muistelmat – Mustelmat 2 (2017), ääni- ja e-kirja (2021)
Katso eteesi, ylös ja korkealle – Kačo edeh, üläh da korgiel (2017), äänikirja (2021)
Kun usva häviää – Konzu sumu hälvenöü (2018), äänikirja (2021)
Luulen tuulen tulevan – Uvvet tuulet tullah (2019), äänikirja (2021)
Damaskoksen pronssinen leijona (2022)

Lasten runoteokset:
Luontokuvia lapsille – Luondokuvat lapsih näh (2015), äänikirja (2021)

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Radiossa on vuosien ajan ollut kuunneltavissa ohjelma Näistä levyistä en luovu. Haastateltavan mielimusiikkia siinä kuunnellaan ja samalla asianomaisen aiheeseen liittyviä muistoja. Ohjelma on suosittu.

Mitä, jos hieman muuttaisimme tuon ohjelman nimeä ja itsekukin pohtisimme: mistä hengellisistä kirjoista emme luovu? Asia on ajankohtainen. Kaupunkiasuminen yleistyy, ja sitä myöten yleistyvät myös pienet asunnot. Tilaa on entistä vähemmän, ja toisaalta kirjoja ilmestyy yhä enemmän, myös hengellisiä, mikä sinänsä on hyvä. Mutta joskus tila yksinkertaisesti loppuu.

Mistä hengellisistä kirjoista minä henkilökohtaisesti en luopuisi? Jätän Raamatun, Kirjojen kirjan, tässä sivuun. Sen paikka on luonnollisesti jokaisessa kristityssä kodissa ja myös kunniapaikalla, mutta muut? Valikoin tähän kolme teosta, vuosien mukana rinnalla kulkenutta, yksi paksumpi ja kaksi muuta, ohuempia kirjasia.

Valamon vanhuksen kirjeitä

Valamon vanhuksen kirjeitä ilmestyi suomen kielellä vuonna 1976. Uuden Valamon kirkkoa rakennettiin parhaillaan, oli menossa eräänlainen ”Valamo-buumi”. Kirkko kohosi luostarin ystävien avulla ja innoituksella, samanaikaisesti vanha veljestö oli jo miltei kokonaisuudessaan ajan rajan tuolla puolen.

Nyt meille kuitenkin annettiin mahdollisuus kuulla Valamon isien ääntä ja opetusta, luostarin rippi-isän, skeemaigumeni Johanneksen suulla. Painosta tuli hänen rippilapsilleen kirjoittamien kirjeiden kokoelma, joka siitä lähtien on ollut niin näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin lukuisten muiden, innoittajana ja ohjaajana uskonelämän tiellä. Isä Johanneksen opetus perustuu Raamattuun ja kilvoittelija-isien opetuksiin. Se on yksinkertaista ja korutonta ja mikä tärkeää: siinä heijastuu kaitsijan hellä huolenpito kaittavaa kohtaan.

Isä Johanneksen, nyt pyhien kirkkauteen kohotetun pyhittäjä Johanneksen, opetuksista ehkä keskeisin liittyy elämäntien ristin kantamiseen. Hän ottaa opetukseksi tapauksen omasta elämästään. Vuonna 1921 isä Johannes lähetettiin Valamosta kaukaiseen pohjoiseen Petsamoon luostarin johtajaksi. Kilvoittelijatoverit Valamossa neuvoivat häntä kieltäytymään, koska ”saat siitä ristin”. Petsamoon matkaajan näkemys oli toinen, ja sopii myös meille muistettavaksi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.”(kirje 79) Eli ristiä ei voi paeta, se täytyy ottaa vastaan ja samalla uskoa, että sen meille laskenut antaa myös voimia taakan kantamiseen.

Vaeltajan kertomukset

Uskonnollisen kirjan ei tarvitse olla ikävä eikä kuiva, kuten usein ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on vaikkapa kirjanen Vaeltajan kertomukset, jota mielellään suositellaan Valamon vanhuksen kirjeiden ohessa ortodoksisuudesta kiinnostuneille luettavaksi.

Vaeltajan mukana lukija lähtee hänen kerallaan seikkailuun Vanhan Venäjän kyliin ja metsiin, rahvaan ja herrasväen, jopa rosvojen, pariin. Keskeinen teema kirjassa on Jeesuksen rukous, jonka vaeltaja haluaa oppia ja jonka oppimiseen myös lukija saa ohjeita. Vaeltaja oppii lyhyen rukouksen – Herra, Jeesus Kristus, jumalan Poika, armahda minua syntistä – ja toistaa sitä vieläpä tuhansia kertoja päivässä. Kulkija saa siitä iloa ja lohdutusta, voimaa kovin niukkaan ja vaatimattomaan elämäänsä.

Lukija tempautuu helposti vaeltajan mukaan, ehkäpä innostuu hänen laillaan Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen, odottaa sen mukana tulevia, kirjassa esitettyjä ihmeellisiä kokemuksia ja sitten pettyy.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, itse rukouksen harrastaja ja sen tuntija, muistuttaa, että Vaeltaja on erityistapaus eikä hänen esimerkkinsä ole noin vain siirrettävissä meidän tavallisten tallaajien elämänkulkuun. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa ”hyppäyksille”, vaan sydän on ensin puhdistettava synnistä ja liasta, ennen kuin Jumalan armo sinne asettuu. Tämä edellyttää työtä ja vaivaa, kaikenlaista epämukavuutta, ja ennen kaikkea nöyrää mieltä.

Mutta kiintoisa tuo yhteinen matka vaeltajan mukana on. Elämän koko kirjo tulee siinä elävästi mukana, jopa niin, että kirjaa myöhemmässä vaiheessa sensuroitiin. Vaeltajan jouduttua eroottisten tuntemusten valtaan lakkaamaton rukous hänen sydämessään keskeytyi. Tämän kiusauksen kertominen oli tuolloin, yli sata vuotta sitten, liian uskaliasta, mutta nyt elämme vapaamielistä aikaa. Uusissa suomenkielisissä versioissa myös tämä totuus on tuotu esille – ja aivan syystä.

Hengen korkeuksissa

Jos kirjahyllyssä on vaikka kuinka tiukkaa, aina sinne mahtuu vielä kirjanen, melkeinpä vihkonen nimeltään Hengen korkeuksissa. Ulkoisesti vaatimaton opus ilmestyi vuonna 1984 ja on Valamon kirjakerhon varhaisia tuotteita. Siinäkin kuljetaan rukouksen maailmassa, sen harjoittajia etsien ja heistä oppia saaden. Kirjailija-journalisti Sergei Bolshakoff kokosi teoksen omista lapsuusmuistoistaan vallankumousta edeltävältä Venäjältä ja myöhemmiltä matkoiltaan niin Athos-vuorelta kuin 1930-luvun Eestin Jurjevista. Suomessa hän vieraili Uudessa-Valamossa ja Keiteleen Hiekassa sekä Nerkoojärvellä Kuopiosta pohjoiseen.

Rouva Nina Miettinen (os. Kasanko) oli yksi kaukaisen vieraan keskustelukumppaneista. Hänen miehensä oli Kesko-yhtymän johtajia ja perheen kesäpaikka Nerkoojärven äärellä ”synkän metsän kätkössä, hiljaisen järven rannalla”. Siellä Nina Nikolajevna käy vieraansa kanssa keskustelua myöhäisenä kesäiltana. Keskustelun aiheena on elämän vaikeuksien kantaminen.

Valamon isä Johannes on opastanut Ninaa tämän vaikeina aikoina. Opastettava on valitellut elämän kovuutta ja hänelle annetun ristin vaikeutta. Vanhus on toistanut vanhan kertomuksen ristin suuruudesta valittaneesta. Tälle annettiin mahdollisuus vaihtaa risti pienempään ja hän valitsikin, otti kaikkein pienimmän tarjotuista ja sai tietää, että se olikin hänen oma ristinsä. ”Minun täytyy sanoa, että vanhus oli oikeassa”, Nina Nikolajevna vastasi. Hän muisteli myös oman tätinsä opetusta, kuinka ”Elämässä ei pääse murheita pakoon, täytyy vain omata kärsivällisyyttä, rukoilla ja odottaa. Herra osoittaa aikanaan oikean tien.”

Sergei Bolshakoffin kirja koostuu kahdestatoista kertomuksesta, haastattelusta rukouksen harrastajien kanssa. Vaikuttavan lisän teksteihin tuovat hienot luonnon kuvaukset kuin Jumalan kunnian ihmeellisenä ilmestyksenä. Nerkoojärven maisemaa kuvataan kesäpäivän valon vaihtelussa: ”Aamulla järvi oli auringonnousun hämyssä tummansininen, aamuruskossa ruusunpunainen, sen jälkeen keltainen, sitten punainen, sinipunainen ja lopuksi musta.”

Aavan Nilakkajärven äärellä Keiteleellä Sergei Bolshakoff taas oli todistamassa, kuinka ”valkeat pilviharsot lipuivat sinisellä taivaalla. Aurinko oli laskemassa. Suorien mäntyjen pitkät rungot loistivat kultaisten kynttilöiden tavoin auringonlaskun säteissä. Vihreiden metsien keskellä lepäävä järvi oli kokonaan laskevan auringon kultaama ja toi mieleen sädehtivän peilipinnan. Kaikkialla vallitsi kaukaisen pohjolan hiljaisuus.”

Laita hyvä kirja kiertämään

Mitä sitten tehdä hengellisille teoksille, joille ei kodissa yksinkertaisesti enää tilaa löydy? On useita vaihtoehtoja. Tärkeintä on, ettei niitä tuhota. Parasta olisi lahjoittaa kirjat sellaiselle, joka on niistä kiinnostunut tai luovuttaa ne oman seurakunnan kirjastoon.

Yksi mahdollisuus on viedä teokset luostareiden kirpputoreille. Esimerkiksi Lintulan myymälässä on sinne lahjoitettu oiva valikoima ortodoksista kirjallisuutta. Vielä on mahdollista viedä kirjat kirja-antikvariaattiin, koska siellä niistä ollaan kiinnostuneita ja siellä niistä myös maksetaan.

Hyviä lukuhetkiä hengellisen kirjallisuuden parissa!

Jaa tämä juttu

Ajassa

Ortodoksisen kirkon työntekijät (OKT) ry. julkaisi tiedon vuoden 2021 työntekijän valinnasta torstaina 13. lokakuuta. Vuoden työntekijäksi valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vastaava tiedottaja, kirkkomme julkaiseman Aamun Koitto -lehden toimitussihteeri ja katekumeeniopettaja, TM, FM Maria Hattunen Tampereen ortodoksisesta seurakunnasta.

– Olen valinnastani hyvin yllättynyt sekä liikuttunut. Me viestijät olemme kirkon pienin ammattiryhmä – meitä on koko kirkossa vain neljä. Teemme hyvin tiivistä yhteistyötä keskenämme ja siksi koen, että tämä täysin sanattomaksi vetävä huomionosoitus on kannustava kiitos meille kaikille, Maria sanoo.

Ortodoksisen kirkon työntekijät ry:n hallitus palkitsee vuosittain vuoden työntekijän. Kaikki kirkon ja seurakuntien työntekijät voivat tehdä ehdotuksia yhdistyksen hallitukselle. Ehdolla olevista hallitus valitsee vuoden työntekijäksi henkilön, jonka ehdokkuudelle on esitetty parhaat perustelut.

OKT ry:ltä saatujen tietojen mukaan Maria Hattunen on ollut jo aiemminkin ehdolla vuoden työntekijäksi, joten hänen merkittävä panoksensa kirkkomme hyväksi on tunnustettu jo pitkään.

Perusteluissa mainittiin paitsi Marian koulutustausta, myös pitkäaikainen kokemus kirkon työstä. Lisäksi tuotiin esiin Marian omistautuminen kirkolle sekä aktiivinen osallistuminen oman seurakunnan toimintaan muun muassa katekumeenien opettajana.

Perusteluissa todettiin myös, että Maria on inspiroiva, erittäin ammattitaitoinen ja idearikas yhteistyökumppani, joka on laajasti verkostoitunut ympäri Suomen. Erityisesti arvostettiin hänen tapaansa miettiä joka tilanteessa kirkon etua sekä ratkaisukeskeistä ja luovaa ajattelua haasteiden kohdatessa.

Tämä kaiken voi myös jutun laatija allekirjoittaa suurin kirjaimin.

Monia armorikkaita vuosia, Maria!

Jaa tämä juttu