Kulttuuri

Suljetuin silmin: Ukrainalaistaiteilija Yaryna Movchan haluaa välillä irti sodan todellisuudesta

Ukrainan sodan julmuus merkitsee Lvivissä asuvalle kuvataiteilija Yaryna Movchanille tuhoa, jota hän ei kykene ymmärtämään. Suljetut silmät hänen taiteessaan viittaavat sisäisyyteen ja pyhyyden kokemisen iloon.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Pia Koskinen-Launonen Kuva: Danylo Movchan, Yaryna Movchan

Yaryna ja sota

”Suljen silmäni enkä saa pahaa katoamaan,
mutta hetken olen etäällä siitä.”

Mikä kunnia maailmassa olisi muuttumaton?
Kaikki on varjoa heikompaa,
kaikki unennäköä petollisempaa.
Johannes Damaskolainen

Taiteilija Yaryna Movchan asuu Ukrainan sodan runtelemassa maassa ja luo hymyilevän herkkiä taideteoksia, jotka ovat täynnä viitteitä luontoon ja kristinuskoon. Hän kertoo itsestään ja vaikeasta ajasta. 

– Helmikuun 24. päivä 2022 muutti elämäni. Huomio kiinnittyi entistä enemmän perheeseen ja lapsiin. Elämme melko turvallisessa kaupungissa, mutta myös Lviv joutui Venäjän ohjusiskujen kohteeksi. Se oli kauheaa ja pelottavaa. Alussa oli täysimittainen hyökkäys.

– Minun on ollut vaikea löytää rauhaa luovalle työlle. Päässä syntyvät ideat eivät siirry teoksiksi. Sota merkitsee minulle täyttä tuhoa. On vaikeaa ellei mahdotonta ymmärtää, miten julma ihminen voi olla ihmistä kohtaan, kristitty toista kristittyä kohtaan. Olen häpeissäni siitä, että minun on välillä suljettava silmäni. En saa julmuutta katoamaan, mutta voin hetkeksi irrottautua siitä.

Yaryna hakeutui opiskelemaan taidetta, koska häntä on aina kiehtonut kaikki muutoksessa oleva ja epätavallinen. Hän on syntynyt ja asuu kauniissa Lvivin kaupungissa miehensä Danylon kanssa.

– Myös hän on taiteilija, ikonimaalari. Meillä on kaksi lasta: tytär Varvara on 11-vuotias. Hän on luova persoonallisuus, laulaa paljon ja rakastaa veljeään Glebiä, joka on 7-vuotias. Aika kiitää nopeasti. Sukunimemme tarkoittaa ’hiljaista’. 

Yaryna on kreikkalais-katolinen ja käy perheensä kanssa Lvivin keskustassa Kryvonosa-kadun vanhassa kirkossa. Se pyhitettiin vuonna 2007 Ukrainan kreikkalais-katolisen kirkon papille ja marttyyrille, autuaalle Klemens Sheptytskille, joka kohtasi kuolemansa vuonna 1951 Vladimirin keskusvankilassa Neuvostoliitossa. Autuaan Klemensin kuva on yksi hänen marttyyriaiheisista muotokuvistaan.

 

Kimmellys

Mikä on järjestänyt taivaalliset ja maanpäälliset,
kaiken mikä liikkuu ilmassa ja kaiken, mikä veden alla…
mikä on ne sekoittanut ja jakanut, mikä on pannut ne liikkeelle
ja ohjaa liikettä päättymättömänä ja esteettömänä?
Johannes Damaskolainen

Yaryna ei halua puhua teoksistaan eikä antaa ohjeita, miten katsoa niitä. Teokset ovat syöksyjä alueelle, joka on selittämätön: myyttinen, alkukantainen, mystillinen ja sellaisena heleän selkeä. Niissä kohtaa koulun väriliitujen maailman ja piirustuksen äärelle unohtuneen lapsen, joka tietämättään tietää ja tuntee tuntemattoman.

Katsojaa vastaan tulvii yksityiskohtien ja symbolien runsaus. Maalaukset ovat täynnä prosessia, kehkeytymistä ja liikettä. Kuvakielen toisinaan luonnosmainen raapustus ilmentää tietämisemme aukkoja. Töihin upotetut lukemattomat, lähes mikroskooppisen pienet ilo- ja kärsimysainekset – haavat, ristit, solut, suonet, eliöt, kukkaset – vaihtuvine väreineen ja viivarytmeineen saavat teosten kompositiot kimmeltämään.

Yaryna Movchan sanoo Kimmellys-näyttelynsä yhteydessä: ”Taide on kaikkialla ympärilläni – se on koko elämäni. Se kertoo kaikesta, mitä arjessa kohtaan. Siinä sulaudun aistillisesti kuvallisiin mielleyhtymiin ja merkityksiin. Filosofia ja uskonto tunkeutuvat siinä olemukseen ja alitajuinen nousee tietoisen tasolle.”[i]

Vaikutteistaan Yaryna kertoo:

– Luin Jerzy Nowosiełskin mietteitä taiteesta ja pyhyydestä. Olen ollut kappeleissa ja kirkoissa, jotka hän on maalannut, nähnyt yksittäisiä ikoneja ja kokonaisia ikonostaaseja. Näissä teoksissa koen harmonian ja tunnen rauhan ja syvyyden.

Hän mainitsee Varsovan lähellä sijaitsevan Wesołan Jumalan kaitselmuksen katolisen retriittikeskuksen maalaukset. Juuri täällä Yaryna osallistui loppukesästä kansainvälisille sakraalitaiteilijoiden päiville.

Jerzy Nowosiełski (1923–2011), puolalainen kuvataiteilija ja filosofi, omaksui vaikutteita kreikkalais-katolisesta uniaattikirkosta ja bysanttilaisesta ortodoksisuudesta. Tehtyään pyhiinvaelluksen ortodoksiseen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen Potšajevin lavraan Ukrainan Volhyniassa hän sanoi: ”Minä, puolalainen maalari, synnyin hengellisesti Potšajevin luostarissa…” Nowosiełski teki maalauksia sekä ortodoksisiin että katolisiin kirkkoihin Puolassa.[ii]

Yaryna Movchan on valmistunut Lvivissä Ivan Trushin nimeä kantavasta soveltavan taiteen koulusta ja opiskellut Lvivin kansallisessa taideakatemiassa. Ikonimaalaripuoliso Danylo innosti häntä perehtymään ikonimaalauksen perinteiseen tekniikkaan. Sen pohjalta hän kehitti oman maalaustapansa. Yaryna on osallistunut yli viiteenkymmeneen yhteisnäyttelyyn, ja hänellä on ollut viisi omaa näyttelyä: Ukrainassa ja Puolassa.

– Mieluiten puhun teosten kautta, mutta olen iloinen, että voin joskus myös keskustella niistä. Maalauspohjan muodoksi valitsin aivan luontaisesti ympyrän. Minusta on mukava työskennellä tämän muodon parissa. Maalaan liidulla pohjustetulle puulle munatemperalla, mutta etenen toisin kuin kerros kerroksen päälle maalaavat ikonimaalarit. Kokeilen työn aikana eri tekniikoita, raaputan pohjaa ja kuljen päinvastaiseen suuntaan.

Aadam

Niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat,
niin myös kaikki Kristuksesta osallisina
tehdään eläviksi. (1. Kor. 15:21–22)

Ensimmäinen ihminen Aadam ajelehtii ahtaassa, kohtua muistuttavassa pyöreässä tilassa. Palmunlehvät peittävät hänen kasvojaan ja vartaloaan. Kultalehtiä liimautuu poskeen ja suljetuille silmäluomille. Jumalan sormista lähtee ohuita säikeitä kietomaan Aadamia ja osoittamaan, että adam, ’ihminen’, on jo luomisessa osallinen jumaluudesta. Kyljen haava vuotaa verta. Se on haava, joka keihäällä lyötiin Kristuksen kylkeen ristillä. Yaryna Movchan liittää ristintien merkin paratiisin kuvastoon: ensimmäinen Aadam on luotu tuomaan maailmaan synnin. Hänet luodaan uudeksi ikuiseen elämään Kristuksen, toisen Aadamin, pelastavan kärsimyksen kautta.[iii]

Kuvan värit ja muoto tuovat mieleen idän kirkon ikonografian paratiisikuvaukset. Valkoiselle taustalle, ikivihreän kasvillisuuden keskelle maalataan myös Neitsyt Maria paratiisissa. Viimeisen tuomion ikonissa tämä aihe on usein sijoitettu pyöreän medaljongin sisälle.

Palmunlehvät

Pimeässä ja kuolon varjossa istuva kansa
otti käteensä puitten lehviä ja palmunoksia,
noita voitonmerkkejä, edeltä kuvaten sillä ylösnousemusta.
Palmusunnuntain aamupalvelus

Paratiisiin ja Neitsyt Marian taivaaseen ottamiseen liittyy apokryfi, jota nimitetään palmunlehvätraditioksi. Siinä enkeli ilmoittaa Öljymäellä Neitsyt Marialle lähestyvästä kuolemasta ja ojentaa hänelle palmunlehvän. Se on peräisin paratiisin elämänpuusta, joka antaa kuolemattomuuden.[iv] Maria palaa Jerusalemiin läheistensä pariin, jotka saapuvat maan ääriltä. Apostoli Johannes tulee yksin. Hänelle Maria antaa palmunlehvän ja salaista opetusta.[v]

Palmunlehvät liittyvät palmusunnuntaihin ja Herran Jerusalemiin ratsastuksen voittoisaan muistoon. Ne liittyvät Kristuksen, toisen Aadamin, lunastustyön alkuun. Lasarus on herätetty kuolleista, ja ihmiset tervehtivät Messiastaan kohottaen palmunlehviä. Silloin ristinpuu, kärsimys ja ylösnousemus antavat vielä odottaa.

Alkukirkon taiteessa ja läntisessä kristillisessä taiteessa marttyyrit kuvataan palmunlehvä kädessä. Palmunlehvä on kuoleman voittamisen merkki, voitonmerkki. Voitonmerkkejä ovat myös meidän elämänpuunoksamme, virpovitsat, joilla siunaamme toisiamme pääsiäisen aikaan.

Tältä taustalta nousevat Yarynan toistuvat palmunlehvämotiivit, viheriöivät ja kultaiset. Aadam-aiheen versiot, pyhät ja marttyyrit sekä Yarynasta itsestään otetut valokuvat – ne ilmentävät kaipuuta kuolemattomuuden lähteelle, paratiisin elämänpuun suojaan. Ne kertovat myös, että kaikki salaisesti on jo tuon puun ja sen antaman elävän opetuksen suojassa.   

Marttyyrit, kärsijät

…jos kirves kaataa puun, johon aurinko paistaa,
ei aurinkoa kaadeta eikä se kärsi.
Johannes Damaskolainen

Yaryna sanoo, ettei hän maalaa ikoneja vaan muotokuvia.

– Kuvani pyhistä ihmisistä ovat heidän muotokuviaan. Rukoilen, ja silloin pyhän kuva syntyy maalaajan tulkinnaksi, on hänen puhettaan. Lvivin ikonimaalauskoululla on hyvä perinne, joka kehittyy koko ajan.

– En ole ajatellut ketään pyhää suojelijanani. Jokaisella pyhällä on mielenkiintoinen elämä. Kuvaan pyhien haavoja, koska ne voimistavat marttyyrikuoleman ja kärsimyksen hetkeä.

Hän ei tee muotokuvaa Jumalansynnyttäjästä eikä Kristuksesta. Pyhien ihmisten kuvat ovat enimmäkseen kirkon yhteisen ajan pyhiä, katolisia pyhiä ja suurin osa marttyyreita. He ovat kirkastuneessa tilassaan, aivan kuin ikonien pyhät. Siinä mielessä nämä muotokuvat ovat lähellä ikoneja.

Yarynan marttyyrit usein hymyilevät. He kantavat kehossaan verta ja haavoja. He hymyilevät suljetuin silmin niin kuin autuaassa unessa.

Oudon kaunis on yhteys siihen kärsimykseen, jota Ukrainassa nyt koetaan.

Ensimmäinen marttyyri Stefanos kärsi verisen kuoleman ja pyysi anteeksiantoa kivittäjilleen. Sotavuoden väkivaltaisuuksien aikana maalattu muotokuva ”Pyhän Stefanoksen kivitys” kuvaa hyvän voittoa pahasta erityisellä lempeydellä. Kompositio esittää kivet, haavat ja veriruhjeet ja samalla voitonmerkit: ristin ja palmunlehvän.

 

 

Alkukirkon marttyyri Agathan Yaryna Movchan kuvaa kärsimysvälineen kanssa. Agatha pitää kädessään pihtejä, joilla hänen rintansa leikattiin irti, mutta hänellä on myös palmu voitonmerkkinä. Kuvapinta täyttyy pienistä rintojen kuvista. Pyhää Agathaa kunnioitetaan muun muassa rintasairauksista parantajana.

Kaksi ehkä hienovireisintä teostaan Yaryna on maalannut sotavuoden 2022 aikana. Niissä molemmissa on voimakas kärsimyksen voittamisen ja anteeksiannon eetos. Toinen on Pyhän Stefanoksen kivitys. Toinen esittää pyhää Franciscus Assisilaista, ”Jumalan pientä köyhää”, ”poverelloa”, joka koki La Vernan vuorella paastotessaan stigmatisaation ja sai käsiinsä Kristuksen haavat.

Yaryna Movchan esittää Franciscuksen pyhänä, joka saa tuntea runsaana muodonmuutoksensa ja kirjoittaa Luotujen ylistyksen eli Aurinkolaulun: ”Ylistäkööt sinua, Herrani, ne, jotka antavat anteeksi rakkaudesta sinuun ja kestävät kipua ja koettelemusta.”[i] Muotokuva muistuttaa myös Tuomas Celanolaisen Franciscuksesta sanallisesti piirtämää muotokuvaa.[ii] Yaryna Movchanin kuvakieli on nyt herkkäpiirteisempää ja monitulkintaisempaa kuin aikaisemmin. Haavojen ja stigmojen paljous seuraa ”välkkeen” eri vaiheita ja luo muotokuvaan suoranaista kärsimyksen iloa.

[i]  Franciscus Assisilainen: Aurinkolaulu. Teoksessa: Aurinkolaulu. Franciscus Assisilaisen rukouksia. Toim. Wolfgang Böder. Suomeksi toim. Seppo A. Teinonen. Porvoo 1988. S.43.
[ii] Emt. S. 109–110.

Välke

Olemme aina matkalla ihmisiksi.
Irenaeos Lyonilainen

Maalausten henkilöille tai pyhille on joskus kuvattu useita hahmoja tai päitä. Ne viittaavat liikkeeseen, mielenmuutokseen ja uudistumiseen tai kuten Yaryna itse sanoo:

– Kaksinkertaistuminen tai välke teoksessa kuvaa ihmistä etsimässä itseään. Esimerkiksi maalaukseni Varjoja kertoo siitä, miten ihminen etsii itseään yhteiskunnassa, miten hän haluaa löytää sopusoinnun. Se on erittäin valoisa työ, täynnä toivoa hyvästä.

– Esineiden ja eleiden toistuminen ylipäänsä viittaa uuteen tulkintaan siitä, mikä yhteiskunnassa on juurtunutta ja luutunutta. Ihminen luo toiminnassa prosessin ja hän risteää toisten ihmisten kanssa.

– Töissäni toistuvat myös pienet ristit ja kultaiset kalat Jeesuksen Kristuksen symbolina. Kultainen kala, joka työntyy haavasta sisään, merkitsee minulle pelastuksen toivoa. Se toivo on olemassa jokaiselle, joka sitä etsii. Se merkitsee työtä.

Varjoja-maalauksessa tumma, ajelehtiva ihmishahmo vaalenee ja sulautuu taustan vihreään: luontoon, siivekkäisiin korentoihin. Tai toisin: hahmo nousee luonnosta täyteen tietoisuuteensa. Luonto voi olla tulkinnan lähtökohta tai päätepiste. Tulkinta voi olla myös aivan muu, sillä käsittämättömän Jumalan kuvaksi luodun ihmisen ”sydän pitää sisällään syvyyksiä ja ulottuvuuksia, jotka ylittävät kaikki käsitteet ja ymmärryksen”[vi]. Yaryna Movchanin teokset käyvät usein salaisuuden rajalla.

Sopusointu

Kuinka hyvä on olla luonasi maan päällä, ilo olla vieraanasi.
Kiitosakatistos, 2. iikossi

Yaryna Movchanin teoksissa kasvien, eläinten ja mikro-organismien verkosto peittää maalauspohjaa Taiteilija tekee tarkkaa havaintotyötä. Karpaateilla matkustaessaan hän kuvaa toukkaa, kariketta ja virtaavan veden alista maailmaa.

– Rakastan luontoa sinänsä, ja se luo mielenkiintoisesti ympäristön, jossa elämme. Puut, kukat, kivet ja niiden orgaanisuus luonnossa innoittavat työskentelyäni.

– Unohdamme kuitenkin, että luonto ja ihmisen ymmärrys voisivat elää keskenään sopusoinnussa. Nyt ihmisen ja luonnon vuoropuhelun järjettömyys on hämmentävää ja molemmille vahingollista.

Sopusoinnun Yaryna löytää erämaan askeettien elämästä, jossa ihmisen yhteys luontoon toteutuu. Siihen hän haluaa itsekin samastua. Pyhä Johannes Edelläkävijä nautti erämaassa ravinnokseen heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa; hänen kasvonsa on kuvattu mehiläisten ympäröimänä. Pyhittäjä Maria Egyptiläisen silmät katsovat sisäänpäin ja korvalehdet täyttyvät kuivan maan ohdakkeenkukista. Omakuva perhosten kanssa on kompositioltaan samankaltainen; julkisuutta vierovan Yarynan korvat kuulevat enää perhosia.

 

 

Lopuksi – tärkeää on olla vapaa

Mikä on tärkeää, Yaryna?

– Tärkeää on olla vapaa – kaikista velvollisuuksista ja kiintymyksistä huolimatta – ja tehdä kovasti töitä.

Vapaus ei kuitenkaan ole yksinkertaista eikä helppoa. Tätä kirjoittaessa sota Ukrainassa jatkuu ja saa uhkaavia piirteitä. Suuriin kaupunkeihin, myös Lviviin, on jälleen tehty ohjusiskuja. Ydinaseiden uhka on ilmassa. Talven kylmetessä Venäjän iskut ovat tuhonneet suuren osan maan energiantuotannosta. Aivan haastattelun alussa kysyin Yarynalta, mitä hän haluaa sanoa meille suomalaisille.

– Haluan vedota suomalaisiin: Puolustakaa maatanne. Älkää hyväksykö kaksinaismoraalia. Jos emme tuomitse pahaa, tuemme pahaa ja autamme sitä vahvistumaan.

 – Ukrainalle on suuri apu siitä, että sodasta puhutaan ja että se tuomitaan. Ukrainan kansaan kohdistuu nyt avoin aggressio: murhia, hyväksikäyttöä, kidutuksia, kansanmurhaa. Maani on avoin vuoropuhelulle, mutta ei vihollisen kanssa. Kansani juuret ovat syvällä. Siksi uskomme, että voitto on meidän. Kiitos koko sivistyneelle maailmalle, että tuette maatani!

(Taiteilijoiden nimet on jätetty kirjoitusasuun, jolla heidät kansainvälisesti tunnetaan.)

Lähteitä:

Hautaustoimituksen veisuja. Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunnan julkaisu. [S. l, s. a.]
Pyhä isämme Johannes Damaskolainen: Ortodoksisen uskon tarkka esitys I ja III. Suom. Johannes Seppälä. Joensuu 1980, 1987
Otteita suuren paaston jumalanpalveluksista. 2. p. Joensuu 1980
Pyhä isämme Johannes Damaskolainen: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suom. Johannes Seppälä. 1. p. Joensuu 1986
Kiitosakatistos. Kunnia Jumalalle kaikesta. [Trifon Turkestanov]. Suom. ja täyd. nunna Ksenia. Joensuu 2016
[i] Artist´s statement. ICONART Contemporary Sacred Art Gallery (Lviv). https://iconart-gallery.com/en/artists/yaryna-movchan/
[ii]  Malgorzata Kitowska-Lysiak: Jerzy Nowosiełski. Full Resource Library of Art and Artists from Poland. http://www.culture.pl/ (Avaa uuden sivuston) 
[iii] Irenaeus of Lyons: Against Heresies (Book 3). Transl. and annotated by Dominic j. Unger. New York NJ, 2012. S. 105–110
[iv] 1. Moos. 3:22
[v]  Serafim Seppälä: Elämän äiti. Neitsyt Maria varhaiskristillisessä teologiassa. Helsinki, 2010. S. 272
[vi] Patriarkka Bartolomeos: Mysteerin kohtaaminen. Ortodoksinen usko nykymaailmassa. Suom. Ari Koponen. Jyväskylä 2009. S. 172

Juttua on muokattu 23.12.2022 klo 11:46 lisäämällä Pyhän Franciscuksen stigmat -teoksen kuva ja siihen liittyvä tekstikappale.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Kuin yhtä suurta perhettä – Anneli Härkänen tekee vapaaehtoistyötä ukrainalaisten pakolaisten parissa

Samalla löytyi kosketus omaan perhehistoriaan aivan uudella tavalla.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén Kuva: Joel Eklöv

Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, filosofian maisteri Anneli Härkänen soitti saman tien Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöntekijälle. Tuhansien muiden tavoin hän oli shokissa sodan alkamisesta ja halusi auttaa siinä, missä voi.

– Koska minulla on venäläiset sukujuuret, Venäjän hyökkäys Ukrainaan järkytti minua syvästi.

Kevään aikana ukrainalaisten avuntarve hahmottui, ja jo kesäkuussa Anneli Härkänen alkoi opettaa suomen kieltä ukrainankielisille.

– Isäni oli aina sanonut minulle: kun saapuu vieraaseen maahan pidemmäksi aikaa, ensimmäisenä pitäisi oppia kyseisen maan kieli. Kielen opiskelu tarjoaa myös muuta ajateltavaa tai tehtävää, kuin jatkuva sotauutisten seuraaminen. Uuden kielen oppiminen on hyväksi, on sitä sitten täällä vain väliaikaisesti tai pysyvästi.

Anneli tietää, mistä puhuu. Hän on vuonna 2015 pakolaiskriisin aikaan opettanut suomen kieltä myös syyrialaisille ja muille pakolaisille.

Kerhosta muotoutui turvallinen paikka ukrainalaisille pakolaisille jakaa myös sodan aiheuttamia traumoja ja saada vertaistukea.

– Kerho on tarkoitettu vain Ukrainan sodan pakolaisille. Näin kurssilla käyvillä on tilaa jutella ja olla. Meillä on sääntönä, että keskeytämme tunnin aina, kun joku haluaa puhua. Traumaattinen muisto voi tulla ihan yhtäkkiä mieleen. On tärkeää päästä purkamaan vaikeita asioita ja keventämään sydäntään heti, kun kokee, että siihen on oikea aika. Suomen kielen tunnit ovatkin kuin yhteinen olohuone. Olemmekin välillä siirtäneet opiskelun sivuun ja yhdessä itkeneet, kuunnelleet ja tukeneet.

– Olemmekin välillä siirtäneet opiskelun sivuun ja yhdessä itkeneet, kuunnelleet ja tukeneet.

Seurakunnan järjestämä suomen kielen tunnilla pyritään myös tukemaan kotiutumista ja tutustumista Suomeen ja myös paikalliseen ortodoksiseen kirkkoon.

– Tunneilla on käynyt vierailijoita seurakunnasta, ja olemme käyneet yhdessä tutumismatkoilla esimerkiksi kirkoissa, kirjastoissa tai museossa. Olen myös kutsunut heidät omaan kotiini syntymäpäiväjuhlaan.

Omien juurien tunteminen on tärkeää

Anneli liikuttuu kertoessaan, minkälainen merkitys näiden suomen kielen tuntien pitämisellä on hänelle itselleen.

– Olen kokenut tulleeni kotiin yhdessä näiden ihmisten kanssa. Olen saanut heistä oman perheen. En kutsu heitä pakolaisiksi. He ovat ystäviäni, perheenjäseniä. Olen myös sanonut tämän heille ja tiedän, että tunne on molemminpuolinen. He ovat antaneet minulle niin paljon, etten olisi sitä koskaan uskonutkaan. Tuntuu, että elämässäni ja sukuni historiassa ympyrä on ruvennut sulkeutumaan. Ymmärrän nyt kaiken sen, minkä sisällä sukuni on ollut ja ymmärrän sen aivan eri tavalla kuin ennen. Huomaan, että minussa on paljon samaa kuin heissä. Kyllähän minullakin saattaa olla ukrainalaisia juuria. Eihän sitä koskaan tiedä.

Härkänen harrastaa sukututkimusta ja tuntee yhden sukunsa haaran ainakin 1600-luvulle saakka.

Anneli puhuu mielellään suvustaan. Nyt isän elämä ja perintö on päällimmäisenä sydämellä, sillä Anneli hyvästeli isänsä syksyllä.

– Olen kiitollinen, että isäni sai elää 93 vuoden ikään. Hän jätti jälkeläisilleen tärkeän perinnön, 2 400 sivua muistelmia.

Annelin isä oli itsekin kokenut pakolaisuuden. Isä sai elämänsä aikana kokea niin karkotuksen synnyinmaastaan Neuvostoliitosta, pakolaisuuden ja uuden elämän Helsingissä. Hänelle myönnettiin myöhemmin myös akateemikon arvo Venäjällä, mistä hän aina vitsaili – ”ensin karkottivat, ja sitten palkitsivat”.

Isä on muistellut myös aikaa ateistisessa maassa.

– Isäni piti kaulassa ristiä, vaikka se oli kiellettyä. Kerran koulun terveydenhoitaja soitti kotiin terveystarkastuksen jälkeen ja kutsui hänen äitinsä puhutteluun. Hoitaja kertoi, että isälläni on jotakin likaista kaulassa tarkoittaen tällä ristiä. Isä kertoi meille tästä, jotta muistaisimme aina olla kiitollisia siitä vapaudesta, mikä meillä on täällä Suomessa. Voimme vapaasti uskoa ja näyttää myös uskoamme ulospäin ilman, että meidän tarvitsee pelätä vainoja.

Karkotus Neuvostoliitosta tapahtui Leningradin piirityksen aikaan vuonna 1938.

– Suomen kansalaisina heille annettiin kaksi vaihtoehtoa: Siperiaan tai Suomeen. Vaarin sisko joutui työleirille ja tämän miehelle ei annettu vaihtoehtoja, vaan hänet teloitettiin.  Toinen vaarin sisko pakeni Suomeen jäätä pitkin pienen poikansa kanssa ja melkein hukkui sillä matkalla.

Vaikka perhe sai lähteä Suomeen, ei matka sujunut ongelmitta.

– Rajalla Neuvostoliiton virkailijat halusivat erottaa äidin ja pojan, äiti saisi jatkaa matkaa, pojan pitäisi palata takaisin. Asiasta käytiin pitkään neuvotteluja. Lopulta he saivat luvan jatkaa yhdessä matkaansa. He olivat junan ainoat matkustajat.

Härkäsen isoäidin, Ninan, kautta suvussa on hyvin vahvoja ortodokseja, ja myös Tverin kirkon rakentajia.

– Isoäitini oli täällä maahanmuuttaja, venäläinen ja ortodoksi. Hän oli saanut Suomen kansalaisuuden avioliiton kautta.

Myös alku Suomessa oli vaikeaa.

– Perhe asui yksiöiden keittiöissä, siis vaikeissa ja ahtaissa oloissa. Täällä oli silloin paljon venäläisiä ja muutoinkin vaikeat sota-ajat, joten vähällä piti pärjätä. Elämä oli raskasta, polttopuita ruoanlaittoakaan varten ei aina riittänyt.

Yhteinen usko, ortodoksisuus yhdisti. Ihmiset kokoontuivat yhdessä kirkkoon, Helsingissä erityisesti Uspenskin katedraaliin, missä toimitettiin silloin kirkkoslaavinkielisiä jumalanpalveluksia.

Härkäsen vanhemmat tapasivat kymmenvuotiaina venäjänkielisten lasten kesäleirillä, joita järjestettiin silloin Karjalassa Raivolassa, ja kulkivat tämän jälkeen lukemattomat kirkkomatkat Uspenskin katedraaliin yhdessä – tosin perheittensä kanssa eri puolilla tietä vilkuillen välillä toisiaan. Vanhemmat kävivät myös samoilla ortodoksisen uskonnon tunneilla. Seurustelemaan he rupesivat vasta 20 vuoden iässä ja heidän avioliittonsa kesti 62 vuotta. Lopulta Alzheimerin tauti vei molemmat.

Tällä hetkellä Härkänen tutkii äitinsä historiaa. Sieltäkin löytyy venäläisiä sukujuuria.

– Äitini kertoi hyvin vähän historiastaan, ja siksi sitä on ollut vaikea tutkia. Hän oli oppinut salaamaan inkeriläisiä sukujuuriaan. Meitäkin neuvottiin rivien välistä olemaan puhumatta kodin ulkopuolella näistä inkeriläisistä juurista, ja mummokin neuvoi minua olemaan kertomatta koulussa, että kotikielenä on venäjä.

– Isäni piti kaulassa ristiä, vaikka se oli kiellettyä. Kerran koulun terveydenhoitaja soitti kotiin terveystarkastuksen jälkeen ja kutsui hänen äitinsä puhutteluun. Hoitaja kertoi, että isälläni on jotakin likaista kaulassa tarkoittaen tällä ristiä. Isä kertoi meille tästä, jotta muistaisimme aina olla kiitollisia siitä vapaudesta, mikä meillä on täällä Suomessa. Voimme vapaasti uskoa ja näyttää myös uskoamme ulospäin ilman, että meidän tarvitsee pelätä vainoja.

Erilaisuuden tunne, joka liittyi jollakin lailla venäläisyyteen ja ulkomaalaisuuteen, siirtyi myös lapsiin. Anneli oli perheen kuopuksena se, jolle heti alusta saakka opetettiin juuri suomen kieltä. Silti isovanhempien kanssa yhteisenä kielenä oli venäjä. Myös monet tavat, kulttuuri ja ruoka olivat idästä rajan takaa. Anneli Härkänen puhuu avoimesti tuntemastaan juurettomuudesta ja ulkopuolisuuden kokemuksesta.

– Kyllä meitä on myös kiusattu. Vaikein muistoni liittyy siihen, kun kolmen vuoden ikäisenä sairastuin diabetekseen ja jouduin pitkäksi aikaa sairaalaan. Koin vahvasti kulttuurista irrottamisen. Vaikka kaikki loppui hyvin, kokemus jätti minuun jäljet. Minun on helpompi ymmärtää niitä, jotka joutuvat vieraaseen ympäristöön.

Härkänen kokee olevansa vahvasti kaksikielinen.

– Oma tie on kulkenut kielen tielle: olen halunnut säilyttää oman kulttuurin ja oman kielen. En halunnut kadottaa omaa kielitaustaani ja kieli-identiteettiä. Sen vuoksi olen suunnannut käännöslinjalle.

Suomen kielen kerhossa yhteiseksi kieleksi on muovautunut venäjä. Kerhoon osallistuvien äidinkielenä osalla on ukraina, osalla venäjä. Härkänen ymmärtää ukrainan kieltä ja on alusta saakka kertonut, että kerhossa saa käyttää sitä kieltä, mitä haluaa.

Kylmässä maassa lämmin vastaanotto

Suomen kielen kerhossa käy tällä hetkellä 8-12 ukrainalaista. Kesän alussa heitä oli vielä 15 ja ylikin. Osa on saanut Suomessa töitä tai päässyt työvoimakoulutukseen. Yksi on palannut takaisin Ukrainaan.

– Olemme kuitenkin edelleen pitäneet kaikkien kanssa yhteyttä. Saamme yleensä joka viikko puhelun Ukrainasta. Tästä on tullut meille yhteisö. Tunteja jatketaan niin pitkään, kuin on tarvetta. Seurakunta on myös tukenut aktiivisesti tunneilla käyviä kustantamalla heille matkaliput, kiittelee Anneli.

Suomen kielen tunnilla todella on aistittavissa lämmin ja suvaitsevainen tunnelma. Paikalle tulevat kurssilaiset näyttävät toisilleen kotoisasti kuvia, yksi alkaa keittämään kahvia, kolmas tulee halaamaan Annelia ja kertomaan onnestaan: sukulaiseen oli saatu yhteyttä ja on tullut tieto, että he ovat kunnossa.

Muutama kurssilainen kertoo mielellään kerhosta.

– Tunnemme lämpöä, hyvää ystävällistä suhtautumista kuin perheen jäseniin. Kiitos, että tällainen ihminen on täällä. Kun tulee tunnille, tietää, että täällä on hyvä olla.

– Haluamme todella tulla tunnille ja katsoa vain Annelia. Se jo rauhoittaa sielua, kun saa katsoa Annelia ja kuunnella häntä.

Yksi Ukrainaan palannut nainen sanoi minulle, että hän vain odottaa, että viikko kuluisi nopeammin ja pääsisi jälleen tunnille.

– Jos joku ukrainalainen haluaa puhua kokemastaan kivusta ja surusta, muut kuuntelevat. Suuri kiitos hänelle ja seurakunnalle, joka on ottanut täällä meidät omakseen ja hyvin vastaan. Annelilla on harvinainen taito. Hän osaa yhdistää ihmisiä. Hän on yhdistänyt meidät kaikki. Suhtaudumme toisiimme lämpimästi, kertoo keski-ikäinen nainen.

– Suomi on kylmä ilmastoltaan, mutta se tuntuu lämpimältä ja ystävälliseltä. Kaikki ovat ottaneet meidät täällä niin ystävällisesti vastaan. En ikinä tuntenut tätä ennen Suomea. Kun sota on ohi, sillä kerran se on ohi, niin me kaikki kutsumme Annelin kylään. Odotamme todella sitä hetkeä, että voimme osoittaa vieraanvaraisuutta Ukrainassa.

Oppilaat tulevat hyvin erilaisista taustoista ja tilanteista, ja Venäjän käymä hyökkäyssota Ukrainassa on koskettanut heitä eri tavoin. Kaikki ovat kuitenkin syvästi stressaantuneita sodan vuoksi. Siksi rutiinit ja läheiset ihmiset uudessa maassa ovat monelle hyvin tärkeitä kiinnekohtia, jotka tuovat turvaa ja uskoa huomiseen.

– Kun sota on ohi, sillä kerran se on ohi, niin me kaikki kutsumme Annelin kylään. Odotamme todella sitä hetkeä, että voimme osoittaa vieraanvaraisuutta Ukrainassa.

– Rakastamme Annelia kuin äitiämme. Tunneilla on todella mielenkiintoista käydä. Tulen tunnille aina mielelläni.

Näin kertoo tunneilla säännöllisesti käynyt Irina, joka on kotoisin Mariupolista. Hän pakeni Suomeen huhtikuussa yhdessä miehensä ja 9- ja 13-vuotiaiden poikiensa kanssa. Vanhin poika joutui vielä jäämään Ukrainaan, sillä hän on 20-vuotias yliopisto-opiskelija.

– Sydämeeni sattuu, kun ajattelen poikaani Ukrainassa. Onneksi hän opiskelee lähellä Moldovan rajaa, missä ei ole ollut niin paljoa sotatoimia. Muut sukulaiset sen sijaan ovat joutuneet sodan jalkoihin ja jättämään kotinsa.

– Se, mitä me näimme Mariupolissa, niin kenenkään ei pitäisi koskaan kokea tai nähdä vastaavaa. Pakenimme vain niin kauas niistä kauheuksista kuin mahdollista. Siitä helvetistä selviäminen on todellinen ihme. Kiitos Jumalalle, että olemme kaikki elossa! Minusta usein tuntuu, että se kaikki, mitä koimme Mariupolissa oli vain painajaisunta. Ettei sellaista voi mitenkään tapahtua meidän aikanamme. On helpompi ajatella, että se on pahaa unta.

Irina toivoo voivansa jäädä perheensä kanssa Suomeen. Hänen miehensä pääsi pakenemaan Ukrainasta, koska oli liikuntarajoitteen vuoksi sopimaton armeijaan.

Tunnilla käyvä nuori mies kertoo olleensa Suomessa vaihto-oppilaana.

– Aloitin opinnot Suomessa helmikuussa, juuri ennen sodan alkamista. Pian tämän jälkeen äitini pakeni Suomeen. Hän ei tietenkään halua minun palaavan Ukrainaan. Itse koen syyllisyyttäkin tilanteesta. Olen täällä turvassa, ja moni opiskelukaverini on rintamalla tai opiskelee sodan jaloissa.

– Minusta usein tuntuu, että se kaikki, mitä koimme Mariupolissa oli vain painajaisunta. Ettei sellaista voi mitenkään tapahtua meidän aikanamme. On helpompi ajatella, että se on pahaa unta.

– Kiitos Jumalalle, että olette täällä, huudahtaa Ukrainan pakolaisten parissa toimiva pappi Alexander Zanemonets. Hän käy myös säännöllisesti Anneli Härkäsen suomen kielen tunneilla.

– Olemme kiitollisia. Kuin perhettä. On tärkeä tuntea kieli ja pystyä olemaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Emme vain tienneet, kuinka oppia ja lähestyä tätä kieltä, kiittelee vielä lopuksi nainen.

Kurssilaiset opettavat myös leikillä ja Annelin pyynnöstä hänelle ukrainan kieltä.

Seurakunta on tukenut ukrainalaisten suomen kielen opiskelua kerhossa kustantamalla heille matkaliput.

– Olen sanonut, että olen valmis jatkamaan niin kauan kuin tarvitsee. Tämä on minulle sydämen asia, sanoo Anneli ja vielä lisää:

– Jokaisella on oikeus oppia ja puhua omaa äidinkieltään, oli se mikä tahansa. Ja oikeus oppia uusia kieliä. Välillä koen syyllisyyttä siitä, että nämä ukrainalaiset ovat tuoneet elämääni niin paljon iloa ja merkitystä, vaikka he ovat joutuneet tulemaan Suomeen niin kamalien ja väärien syiden vuoksi. He ovat saaneet myös minut hyväksymään itseni kokonaisena ja ymmärtämään myös omien esivanhempieni valinnat vaikeiden aikojen keskellä. Kenenkään ei tulisi unohtaa juuriaan, vaan kunnioittaa niitä. Minä toimin niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka minulla on, ja rohkaisen jokaista toimimaan ja auttamaan. Sillä on lopulta todellista merkitystä.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Maailmalta

Ortodoksi kurkisti katolisuuteen pyhiinvaelluksellaan: ”Mustan Neitsyen” kauneutta ja pyhyyden kosketuksia

Pyhiinvaellus Montserratin vuorelle tarjoaa pienen piipahduksen katolisuuteen. Montserrati sijaitsee noin 60 kilometriä Barcelonasta luoteeseen. Sen poikkeukselliset kalliomuodot ovat ihmisten mielestä vaikuttaneet ilmeisesti kuin sahaten tehdyiltä, sillä paikan saanut nimi tarkoittaa suomeksi sahattua vuorta. Vuorelle perustettiin luostari vuonna 945.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Kirsi Koskelin Kuva: Kirsi Koskelin

Luostarin yhteydessä toimii nyt myös kirjankustantamo, musiikkioppilaitos, hotelli, museo, muutamia kauppoja ja kahviloita. Montserrat on tällä hetkellä Katalonian hengellisen elämän keskus. Alueen sydän on välillä koviakin kokenut basilika, joka on paikallisten La Morenetaksi nimeämän pyhän madonnapatsaan koti. Madonnan luokse saapuu vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia.

Vuonna 880 jKr. Katalonian alue oli juuri päässyt tai pääsemäisillään pois muslimien vallan alta. Legendan mukaan joukko paimentolaisten lapsia oli kulkiessaan vuorella vähän ennen hämärän tuloa nähnyt taivaalta lankeavan kirkkaan valon ja kuullut samalla ihmeen kaunista laulua. Sama ilmiö toistui viikon kuluttua, kun lapset olivat ottaneet vanhempansa mukaan. Ja taas viikon kuluttua tästä, kun mukaan oli pyydetty heidän koulunsa opettaja. Kaikki näkivät saman ilmiön. Lopulta myös lähellä sijaitsevan Manresan piispa kiinnostui tapahtumasta, ja ilmiölle alettiin etsiä selitystä. Etsinnän tuloksena löytyi luola ja luolasta Jumalanäitiä ja Jeesus-lasta esittävä veistos.

Manresan piispa retkikuntineen yritti siirtää patsasta Manresan kaupunkiin, mutta kuljettaminen osoittautui liian hankalaksi. Patsas päätettiin jättää paikoilleen luolaan, josta tulikin pyhiinvaelluspaikka, Santa Cova.

Nykyinen Montserratin basilikassa sijaitseva madonnaveistos on todennäköisesti tehty vuosina 1100–1200. Jumalanäidin ja Jeesus-lapsen ihonväri on musta. Täyttä varmuutta ei ole siitä, onko puuaines ollut alun perin tummaa vai onko puupinta tummunut vuosisatojen aikana. Veistosta on kuitenkin jo pitkään kutsuttu ”mustaksi madonnaksi”, ja myös nimi La Moreneta viittaa mustaan väriin.

Innoituksena Gaudille

Olin käynyt Barcelonassa muutamia kertoja aikaisemmin, ja Antoni Gaudin arkkitehtuuri oli tehnyt sekä voimakkaan vaikutuksen että herättänyt monenlaisia ajatuksia; mistä nuo pehmeät, orgaaniset muodot ja epätodelliset figuurit ovat peräisin? Ne ovat aivan kuin joltakin vieraalta planeetalta. Koska olin tällä matkallani vihdoinkin päättänyt käydä myös Montserratissa, aloin etsiä kohdetta käsittelevää kirjallisuutta.

Löysin heti alkuun arkkitehti Josep-Maria Garcia-Fuentesin kirjoittaman artikkelin Mimicking Mountains: Antoni Gaudí’s Sagrada Família and the Mountain of Montserrat, joka selvensi, mistä Gaudi on löytänyt orgaaniset muotonsa: niin kirkkojen kuin muidenkin Barcelonassa sijaitsevien rakennusten suunnittelussa hän on ottanut suoraan vaikutteita Montserratin vuoresta. Tämä ei ole ollut pelkästään hänen oma ideansa. Myös Katalonian katolisen kirkon toiveena on ollut toisintaa kaupungin arkkitehtuuriin Montserratin muotokieltä ja samalla vahvistaa vuoren asemaa osana katalonialaista kulttuuriperintöä. Olisipa ollut hyvä tietää tämä jo ennen ensimmäistä Barcelonan matkaa.

Lähdin kohti Barcelonaa lokakuun lopun tihkusateisena aamuna ja astuin alas lentokenttäbussista Placa Espanyan helteiseen sykkeeseen alkuiltapäivästä. Pikaiset kahvit Barcelonassa asuvan tutun kanssa nautittuani kiirehdin junaan numero R5, joka lähtee aukion alta. Automaatista pystyi ostamaan yhdistelmälipun, jolla pääsee junamatkan lisäksi Aeri de Montserrat -asemalta lähtevään kaapelihissiin. Lippu ei ollut kallis (vähän päälle 13 euroa) eikä matkakaan kovin pitkä, vain noin tunti. Huokaisin helpotuksesta, sillä olin junassa, jolla ehtisin Montserratille niin, että ehtisin todennäköisesti osallistua myös illan vesperiin, jonka kohokohta on L’Escolania poikakuoron esitys.

Montserratille matkaaminen kaapelihissin kyydissä oli jo omalla tavallaan pyhää. Kabiinin noustessa yhä korkeammalle ja yhä lähemmäs vuoren seinämää ymmärsi hyvin oman pienuutensa ja vuoren jättimäisen suuruuden. Kabiinista käsin pystyi myös näkemään erilaisia, todennäköisesti munkkien tai pyhiinvaeltajien pienenpieniä rakennelmia vuoren rinteillä. Onneksi olin valinnut tämän vaihtoehdon, sillä Montserratille pääsee monella muullakin tavalla: autolla, turistibusseilla, raiteilla Monistrolin kautta. Kabiini eteni määrätietoisesti pääteasemalle ja laski kyydistään minut ja samaa matkaa tehneen muslimiperheen.

Kun vihdoin sain hotellihuoneeni vuoren ainoasta hotellista, tunsin olevani levon tarpeessa. Sen olisin voinut kyllä jättää väliin, sillä lähtiessäni ulos etsimään jotain syötävää ja juotavaa, sain todeta, että niitä ei myyty enää missään. Kahvilat olivat juuri sulkeutuneet ja juoma-automaatteihin olisi tarvittu kolikoita. Rukoukseni Korkeimmalle osoittaen join reippaasti hotellin hanavettä ja lähdin vesperiin kohti basilikaa.

Iäkkäiden munkkien laulu kosketti

Basilika on kaunis, sisältä himmeästi kullanhohtoinen kirkko, joka on rakennettu alun perin 1500-luvulla. Napoleonin joukot tuhosivat sen kuitenkin osittain 1800-luvun alussa, mutta rakennus rekonstruoitiin nykyiseen muotoonsa 1800-luvun loppuun mennessä. Korkealla basilikan perällä kirkkoväkeä katselee tyynesti La Moreneta, musta madonna. Tilassa on hyvä olla. Vaikka en ymmärtänyt vesperin sanomasta muutamia lauseita lukuun ottamatta juuri mitään, tunsin olevani jumalanpalveluksessa. Alkuun ja melkein koko tilaisuuden ajan laulusta huolehtivat munkit – vanhemmat herrat, joiden sointi oli välillä hieman epävireistä, mutta koskettavaa. Vasta ihan viime minuuteiksi paikalle asteli tyylikkääsi ja puhtaasti laulava poikakuoro, L’Escolania. Munkkien rosoinen kuoro ei koskettavuudessa kuitenkaan mielestäni hävinnyt yhtään sen rinnalla.

Vesperin päätyttyä ilta oli tummunut, ja silhuetinomaisiksi mustuneiden vuortenhuippujen takana taivas muuttunut syvänsiniseksi. Turistiryhmät eivät kuitenkaan vielä olleet kaikonneet, vaan kännykkäkamerat säihkyivät siellä täällä rikkoen luostarialueen rauhaa. Iloiset nuoret, ilmeisesti luokkaretkeläisryhmä, räpsivät kuvia toisistaan.

Astelin hotellille ja kuulin, että sieltäkään ei saa syötävää muutoin kuin tilaamalla vähintään kahden ruokalajin illallisen. Vettä tietysti saisin illallisella kyytipojaksi.

Hetken mietin, paastoaisinko aamuun asti ennen kohtaamistani La Morenetan kanssa, mutta nälkä ja matkauupumus saivat valitsemaan illallisen. Ensimmäistä kertaa elämässäni istuuduin yksikseni syömään tällaista formuloitua illallista. Ravintolasalissa oli vain muutamia asiakkaita, joten palvelu toimi hyvin. Ruoassakaan ei ollut mitään valittamista, ja oikeastaan askeettisen ravintolan seinien kristilliseen kuvastoon kuuluvat kohokuvat olivat ihan laadukasta illallisseuraa. Vesipullon sain viedä mukanani huoneeseen.

Itäisen Euroopan asukkina heräsin aikaeron vuoksi jo varhain, nautin hotelliaamiaisen ja lähdin kävelemään ja kuvaamaan Santa Marian aukiolle. Sieltä on huimaavat näkymät alas vuoren juurelle ja Montserratia ympäröivään seutuun. Aurinko oli vasta noussut ja valaisi vähän utuisesti pilvien takaa luostarialueen. Turistibussit eivät vielä olleet saapuneet eivätkä luokkaretkeläiset heränneet.

 

Olin jo muutama viikko aikaisemmin varannut netistä aamuajan La Morenetan kohtaamiseen. Basilikan edustan atriumilla hortoili muutama kaltaiseni yksittäinen pyhiinvaeltaja, ehkä etsien reittiä pyhän patsaan luokse niin kuin minäkin. Lopulta löysin oikean portaikon ja pääsin sisään. Tunsin olevani etuoikeutettu, sillä kanssani portaikkoja pitkin ylös madonnan luokse ei kulkenut kukaan muu. Vähän kiirehdin askeleitani ja ohitin ehkä turhankin nopeasti käytävien seiniä reunustavat taidokkaat mosaiikit. Sain kuin sainkin kohdata ”Mustan madonnan”, Katalonian suojelupyhimyksen, ihan omassa rauhassani.

Korkealle valtaistuimelle asettuneena ja pidellen kädessään kosmosta symboloivaa palloa Pyhä Neitsyt vaikuttaa hyvin arvokkaalta, tyyneltä ja kaikkitietävältä. Jeesus-lapsi hänen sylissään taas huokuu iloa ja leikkisyyttä, ja hänen kätensä on idän kirkolle tunnusomaisessa siunaavassa asennossa. Jätin rukoukseni heille, otin muutaman kuvan ja palasin samaa tietä, jota olin tullutkin. Ajoitukseni oli täydellinen: vain viitisen minuuttia poistumiseni jälkeen portaikkoa pitkin nousi kolmisenkymmentä äänekästä turistia. Ryhmäkuljetukset olivat saapuneet.

Basilikan edustan atriumilla hortoili muutama kaltaiseni yksittäinen pyhiinvaeltaja, ehkä etsien reittiä pyhän patsaan luokse niin kuin minäkin.

Lukiessani etukäteen Montserratista olin kokonaan sivuuttanut Santa Covan, pyhän luolan, josta ensimmäinen madonnapatsas löydettiin. Koska lähellä sijaitsevassa Manresan kaupungissa sijaitsee myös pyhä luola – paikka, jossa jesuiittaveljeskunnan perustajiin kuulunut Ignatius Loyola vietti aikaa 1500-luvulla – olin sekoittanut nämä kaksi luolaa ja päättänyt jättää käymättä Manresassa.

Vasta Montserratin alueella kävellessäni selvisi, että pienen pyhiinvaelluksen voi tehdä myös Santa Covaan. Matka basilikalta luolalle ja takaisin on kävellen vajaat kolme kilometriä, mutta kun puolet matkasta on jyrkkää laskua ja puolet jyrkkää nousua, on reitti huomattavasti vaativampi kuin kolme kilometriä tasaisempaa maata.

Osan matkasta voi tehdä funikulaarilla laskeutuen reitin puoleen väliin ja palata samalla tavalla takaisin. Pohdin pitkään, kävelenkö matkan mennen tullen (jolloin joudun helteen vuoksi kantamaan myös enemmän vettä) vai laskeudunko kävellen alas ja palaan funikulaarilla ylös. Asian pohdinta päättyi, kun lähdin tiedustelemaan funikulaarin aikatauluja: se ei kulje lainkaan arkisin, näin sesongin ulkopuolella vain viikonloppuisin. Nyt oli perjantai.

Veistosten sarja teki vaikutuksen

Lämpötila oli kohonnut +27 asteeseen, ja minulla oli repussa kaikki vähäiset matkatavarani, sillä olin jo luovuttanut hotellihuoneen. Aurinko paistoi, pensaat kukkivat, ja ilmassa leijui jonkin lapsuudesta tutun yrtin tuoksu. Lasku rinnettä alas tuntui keveältä. Lenkkivaatteisiin pukeutunut pariskunta juoksi ohitseni, mutta muita samaan suuntaan kulkevia ei juuri ollut. Noin vajaan kilometrin käveltyäni tulin funikulaarin ala-asemalle. Sen yhteydessä on pieni aukio, jonka varjoisaan katveeseen istahdin hetkeksi. Oletin päässeeni melkein luolalle asti, mutta tästä vasta alkoikin niin kutsuttu Rosario: polku, jonka varrella on Neitsyt Marian ja Kristuksen elämästä kertova veistosten sarja. Ohitseni kulki luolan suunnasta palaava mies paljain jaloin ja kengät kädessä, mistä päättelin, että loppumatka ei ehkä olekaan ihan helppo.

Funikulaarin ala-asemalta Santa Covan luolakappelille johtava polku on eräänlainen rukousnauha. Se on rakennettu vuosina 1896–1916. Reitin varrella on useita veistoksia, jotka on omistettu katolisen kirkon määrittelemille Neitsyt Marian viidelletoista mysteerille. Polkua on ollut rakentamassa useita arkkitehteja – muiden muassa Antoni Gaudi – ja kuvanveistäjiä. Tämä näkyy veistosten tyylillisessä kirjavuudessa, mutta tavallaan juuri tuo kirjavuus tekee jokaisen veistoksen kohtaamisesta ainutkertaisen.

Ortodoksina en ollut tietoinen Neitsyt Marian mysteerien sisällöistä, mutta polkua edetessäni ja aina uuden veistoksen kohdatessani ihmetys oli yhtä suuri. Veistokset ovat korkeita, usein kiinni vuorenrinteessä ja ne tulevat pyhiinvaeltajaa vastaan joka kerta yllättäen, jylhän luonnon keskellä. Mysteerit on jaoteltu iloisiin, surullisiin ja loistaviin.

Virkailija Montserratin infopisteellä oli kertonut, että Santa Covan reitin kulkemiseen kuluu noin tunti. Kesto on varmaankin tuo, jos ei pysähdy lainkaan mysteeriveistosten äärellä. Itse olisin voinut käyttää polulla vaeltamiseen vaikka kokonaisen päivän, jos olisin hiljentynyt jokaisen Uuden testamentin tapahtumista kertovan veistoksen äärellä.

Ristiinnaulittu vai ylösnoussut? 

Rosario päättyy Santa Covan kappelille. Kappeli on rakennettu kiinni luolaan, josta ensimmäinen Jumalanäidin patsas löytyi vuonna 880. Täällä pienet paimentolaislapset ovat kiipeilleet, nähneet luolasta kajastavan valon ja kuulleet kaunista laulua. Ihme on pakko uskoa todeksi, sillä kuka muuten rakentaisi polun niin vaikeakulkuiseen maastoon ja sen lisäksi vielä kappelin luolan edustalle.

Minulla oli taas onnea ajoituksen suhteen, sillä kappelin rauhassa istui vain yksi vanhempi rouva, jonka puoliso odotteli ulkopuolella. Alttari on rakennettu luolaosan edustalle, ja luolan seinämää vasten on toinen versio ”Mustasta madonnasta”. Vaikkakin tämä veistos on pienempi ja kuluneempi kuin basilikan madonna, se on ajallisesti tuoreempi.

Alttarin yläpuolella leijuu jonkinlaisella näkymättömällä siimakiinnityksellä veistos ristiinnaulitusta Kristuksesta – vai onko kyseessä sittenkin ylösnoussut Kristus? Ristinpuuta ei näy, mutta Kristuksen asento on sama kuin ristillä. Koin jonkinlaisen neljännen ulottuvuuden tunteen, kun katsoin veistosta, joka voisi olla molempia samanaikaisesti; sekä ristiinnaulittu että ylösnoussut. Jähmetyin paikoilleni. Täällä leijui pyhyys.

Alttarin vasemmalla puolella oli kirja, johon pyhiinvaeltajat olivat kirjanneet rukouksiaan, pyyntöjään ja kiitoksiaan. Yritin ymmärtää tekstejä, joista useimmat oli kirjoitettu joko espanjaksi tai katalaaniksi. Kirjoitin kirjaan myös oman rukoukseni.

Kun tekstini oli valmis, alkoi ulkopuolelta kuulua railakkaita huutoja: luokkaretkeläiset olivat saapuneet. Kiitin Jumalaa siitä, että olin ehtinyt hiljentyä pyhässä paikassa ennen heidän tuloaan. He eivät kuitenkaan tulleet kappeliin, vaan alkoivat pumpata vesipulloihinsa vettä kappelin edustan vesipostista. Seurasin heidän esimerkkiään, join matkapulloni tyhjäksi ja täytin sen lähteen vedellä. Annoin nuorten juosta edelläni pidemmälle kohti luostarialuetta ennen kuin lähdin paluumatkalle.

Funikulaarin ala-asemalle asti kulku oli kevyttä, mutta jyrkkä loppunousu siitä eteenpäin kävi jonkin verran voimille. Huomasin sykkeen nousevan välillä korkeaksi, ja aina kun niin kävi, levähdin hetkeksi polun reunaan.

Maisemat olivat unohtumattoman kauniit. Keltainen kabiini leijui köysirataa pitkin ja toi vuorelle lisää turisteja. Jotkut heistä viipyivät siellä vain puolisen tuntia, huomasin. He ottivat pikaisesti valokuvia ja palasivat seuraavalla kabiinilla takaisin.

Tarkoitukseni oli vielä nousta takaisin luostarialueelle asti ja tutustua Montserratin museoon, jossa on uskonnollisen taiteen lisäksi myös maallista modernia taidetta. Pyhiinvaellus luolalle oli kuitenkin ollut niin vaikuttava, että tarvitsin aikaa sen sulatteluun. Hyppäsin köysirata-asemalla kabiiniin ja palasin Barcelonaan.

Matkan kolmas ”Musta Neitsyt” 

Kolmannen La Morenetan, kohtasin La Sagrada Familia -kirkon kryptassa. Siellä järjestetään sunnuntaisin kansainvälinen messu, joka alkaa yleensä klo 9. Olin tullut kryptan ovelle jonottamaan puolta tuntia aikaisemmin, mutta ehtiäkseen kyseiseen messuun olisi pitänyt tulla paljon aikaisemmin. Jonossa alkoi kuitenkin kiiriä tieto, että kryptassa pidettäisiin tänä sunnuntaina toinen ja ehkä kolmaskin messu. Jäin jonoon, joka mateli vähitellen kirkon pihalle, porttien sisään. Sieltä ryhmämme päästettiin seuraavaan, kello 11:30 alkaneeseen messuun.

Kryptaan mahtuu parisataa henkeä, ja suurin osa läsnäolijoista vaikutti olevan ulkomaalaisia. Sisääntulon vieressä oli pylvääseen kiinnitetty QR-koodi, jonka avulla pystyi lataamaan puhelimeensa messun englanninkielisen ohjelmarungon. Ulkopaikkakuntalaisia opastettiin myös laulamaan messun aikana toistuvaa sävelmää. Vanhempi rouva opetti kirkkoväkeä laulattamalla sitä alttarilta käsin useamman kerran.

Alttarin oikealla puolella on oma kappelimainen tila La Morenetalle. Taustakseen hän on saanut Montserrat-vuorta ja luolan tapahtumia esittävän freskon. Alttarin toisella puolella samanlaisessa kappelimaisessa syvennyksessä on kirkon suunnittelijan, arkkitehti Antoni Gaudin hauta. Pyhä ”Musta madonna” tuntuu kuitenkin hallitsevan tilaa.

Tunnelma oli lämmin. Yhteisen pitkähkön jonottamisen jälkeen kirkkoväen keskuudessa vallitsi myös yhteisyyden tunne. Ehtoollisen osallistui kuitenkin vain noin puolet paikalla olleista, ja koin hiukan harmitusta siitä, että ortodoksina en itse voinut osallistua ehtoolliselle tällä kertaa.
Kiertelin kryptaa ja ihmettelin sen monia visuaalisia yksityiskohtia. Nuori kanttori polki urkuja T-paitasillaan. Katon rajan pikkuikkunoista näki yläpuolella sijaitsevaan La Sagrada Familian varsinaiseen kirkkosaliin, mistä taas puolestaan kurkisteli turisteja sisälle kryptaan.

Olin nyt kohdannut kolme erilaista ”Mustaa Neitsyttä”. Maailmassa on niitä kuitenkin lukuisia, ja La Morenetan toisintoja voi löytää esimerkiksi Puerto Ricosta, päiväntasaajan Guineasta ja Sardiniasta. Jotkut tutkijat kuten Roger Canals ja Celeste Muños puhuvatkin tässä yhteydessä ennemminkin kuvien ja veistosten verkostosta kuin tietystä yksittäisestä pyhästä kuvasta tai veistoksesta. ”Musta madonna” on muun muassa Katalonian kansallinen symboli, jota poliitikot ovat hyödyntäneet esiintymisissään. 

Vaikka ”Mustaa madonnaa” yritettäisiinkin toisinaan valjastaa maallisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin, sen pyhyys kirkastuu Montserratilla kauan sitten koetusta ihmeestä. Siitä hetkestä, kun paimentolaislapset näkivät taivaalta laskeutuvan valon ja kuulivat luolasta kaunista laulua, joka lopulta johdatti heidät Jumalanäidin luokse.

 

Lähteet:

Josep-Maria Garcia-Fuentes: Mimicking Mountains: Antoni Gaudí’s Sagrada Família and the Mountain of Montserrat, kirjassa Religious Tourism And The Environment, CABI 2020

Roger Canals (Avaa uuden sivuston)  ja Celeste Muñoz (Avaa uuden sivuston): The Iconic Paths of La Verge de Montserrat in Catalonia and Beyond: A Comparative Approach from History and Anthropology. Cambridge University Press, julkaistu verkossa 2.9.2022

Jordi Molas i Rifà: Montserrat Official Guide, Publications de l’Abadia de Montserrat 2018

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Sisar Vassa korostaa ajan pyhittämistä – sekä arvostelee tiukasti patriarkka Kirilliä

Arkkipiispa Elian Rooman-matkalla outo käänne: satunnaista kohtaamista hyödynnettiin disinformaatiossa

Tarton piispan vihkimys toimitettiin pyhän Platon Tallinnalaisen muistopäivänä
Näytä kaikki
Ajassa

Anna lahja, jossa on ripaus uskoa – täältä löydät vinkkejä jouluksi

Näissä lahjaideoissa on mukana myös ortodoksista ulottuvuutta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen, Susanna Somppi Kuva: karosieben/Pixabay, Lintulan luostari, Silja Palviaisen albumi

Lintulan luostarin tuotteista koottuun lahjakoriin voi valita esimerkiksi luostarin omaa Piristys– tai Juhlateetä sekä kuuluisaa yrttisuolaa. Myös ainoana yrttituotteena luostarin verkkokaupassa myytävä yrttijalkakylpy (4,50€) on oiva lisä – samoin kuin mehiläisvahakynttilät eli tuohukset (10-50€ pakkauksesta riippuen). Yrttituotteet valmistetaan luostarin omista raaka-aineista sisariston voimin.

Kuluvan vuoden hittikirjoja ovat ainakin Timo Lehtosen Karjalan kadonneet kirkot ja tsasounat, Lintulan luostarin julkaisema Marina Igumeniamme ja marraskuussa julkaistava nunna Kristodulin Päiväkirjat sekä Johannes Lahtelan ja Annina Holmbergin Pää pilvissä, kiviä kengissä. Ehdoton joulun hitti on niin ikään pappismunkki Serafim Seppälän Ikuinen Betlehem.

Kiinnostavia ovat myös 300-luvulla eläneen naispyhiinvaeltaja Egerian Matka Pyhälle maalle, Euthymios Zigabenoksen Psalmien tulkinta ja Eila Valtasen Ortodoksisia arkirukouksia. Arkkimandriitta Tiihonin Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia -kirjassa käsitellään Petserin luostarin vaiheita etenkin neuvostovallan alla. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen kirjoittama Valamon vanhuksen kirjeitä on jo klassikko.

Lahjoja saa pikkurahallakin

Lintulan luostarin verkkokaupasta löytyy myös kierrätystuotteita, kuten ristiriipuksia (15-25€), Hinnakkaampia ovat Jumalansynnyttäjä-hopeaikoni (120€) ja maalattu Valamo-kivi (45€).

Lisäksi Valamon luostarin verkkokaupasta löytyy esimerkiksi hopeisia (24-53€) ja puisia kaularistejä (4-7€), rukousnauhoja (10 €), eri hintaisia lampukoita, tuohusjalkoja (8-13€), pitsikeraamisia sipulilyhtyjä (35-50€), käsinmaalattuja pääsiäismunia (20€) ja Jouluikoni-triptyykki (27€).

Pikkuväelle soveltuvia lahjoja ovat esimerkiksi Kristuksen elämä (18€) -kirja, luostarikissa Niksun kuvalla varustettu muki (9,50€) tai munkkinukke (22€). Molempien luostareiden verkkokaupoista voi löytää niin ikään ikonilahjan – tai sellaisen voi maalata itse.

Läsnäolo on arvokkainta

Pyhiinvaellus on perinteikäs osa ortodoksista kulttuuria, ja molemmat luostarimme oivia kohteita.

– Lahjan saaja kannattaa nimenomaan viedä pyhiinvaellusmatkalle. Ei ole suurempaa aineetonta lahjaa kuin viettää aikaa toisen kanssa ja samalla antaa pyhyyden kokemus, toteaa isä Ioannis Lampropoulos.

Valamon luostarin ihmeitätekevät ikonit sekä maamme laajimpiin kuuluva pyhäinjäännöskokoelma ovat itsessään jo matkan arvoisia. Lisäksi Valamossa lepäävät pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhäinjäännökset.

Heinäveden luostareista matkaa voi jatkaa kohti Ilomantsia ja Kokonniemen kalmistossa lepäävän toisen kirkkomme pyhän, marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen hautaa kohti. Matkalla voi pysähtyä myös Sonkajanrantalaisen teloituspaikalla Joensuun Siilaisten kaupunginosassa.

Aineetonta ja omatekoista

Aineettomat lahjat ovat myös ekologisia. Filantropia ry:n verkkosivujen kautta voi antaa aineettoman Toivon lahjan esimerkiksi tukemalla kirkon työtä Keniassa, ihmisoikeustyötä Syyriassa ja Ugandassa tai naistyötä Lähi-Idässä ja Itä-Afrikassa (10-50€).

Itä-Suomen avoimen yliopiston kurssit ortodoksisen teologian alalta ovat hyviä lahjoja teologiasta kiinnostuneille. Avoimessa yliopistossa korkeatasoinen opetus on kaikkien saatavilla – ilman pääsykokeita. Lisäksi Valamon opiston kurssivalikoimasta varsinkin ikonimaalauskurssit ovat suosittuja lahjoja.

Itse tehdyistä muistamisista moni ilahtuu pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen käyttämän mallin mukaan neulotuista sukista. Perimätiedon mukaan Johannes tunnistettiin Joensuussa teloitettujen vainajien joukosta juuri villasukkien raitojen avulla. Näitä raidallisia sukkia ovat valmistaneet esimerkiksi lieksalaiset Iljan Neulojat.

https://filantropia.fi/lahjoita/toivonlahja/ (Avaa uuden sivuston)

https://www.uef.fi/fi/avoin-yliopisto (Avaa uuden sivuston)

https://webtuohus.valamo.fi/ (Avaa uuden sivuston)

https://www.lintulanluostari.fi/kauppa/ (Avaa uuden sivuston)

https://valamo.fi/valamon-opisto/hae-kursseja (Avaa uuden sivuston)

Juttua muokattu 15.12.2022 klo 17:40 lisäämällä lause: Ehdoton joulun hitti on niin ikään pappismunkki Serafim Seppälän Ikuinen Betlehem.

Neulo jouluksi Johannes-sukat, koko 38-39 (42-43)

Malli: kooste perinteisistä sukista
Ohje: Silja Palviainen, Lieksa 3/-21
Tarvikkeet: lanka, Olli-lanka 75 villa, 25 polyamidi 100 g/200 m (Taitokeskus)
130 g (140) harmaa (2264) ja 15 (15) g (4267) punainen, sukkapuikot 3 mm, tai käsialan mukaan
Resori: 2 o, 2 n
Tiheys: 22 s ja 31 krs 10 cm :llä
Työohje: Luo punaisella 60 s (64) ja jaa ne neljälle puikolle, = 15 (16) s / puikko.
–      neulo resoria punaisella 5 krs.
–      harmaalla 6 krs,
–      punaisella 2 krs.
–      harmaalla 2 krs.
–      punaisella 2 krs, katkaise punainen lanka
–      harmaalla 6 krs. jatka harmaalla sileää 15 krs (16)

Aloita takakavennukset. Neulo oikein 1-3 puikot, jatka neljännellä puikolla, kunnes jäljellä on 3 s, neulo 2 o yht ja 1 o. Jatka 1.:llä puikolla 1 o, yvk (= ylivetokavennus, ota 1. s neulomatta, kuten neuloisit, neulo 2. s  ja vedä se neulomattoman läpi) ja kerros loppuun. Neulo väliin 4 (5) krs. Tee takakavennukset ja välikerrokset vielä 3 x ja jatka sileää 12 (14) krs . Järjestä silmukat 13 (14) s / puikko

Aloita kantalappu. Neulo 1-3 puikot oikein. Ota kantalappuun puikot 4 ja 1. Neulo oikein ja lisää niihin tasaisesti yhteensä 5 s. Kantapuikoilla on nyt yhteensä 31 (33) s. Käännä työ. 1. krs: 1. s neulomatta, *1 n, 1 s neulomatta *, toista *-* koko kantalappu, lopussa 2 n. Käännä työ, 2. krs: op:lla 1. s neulomatta, kaikki o. Neulo näitä 1. – 2. krs:ia vuorotellen yht 28 (32) krs, 14 (16) isoa s:aa.

Kannan kääntäminen. Aloita op:lta, 1. krs: 1. s neulomatta, 8 o, 2 o yht, 9 (11) o, yvk, käännä työ. 2. krs: 1. neulomatta, *1 n, 1 neulomatta *, toista *-* 4 (5) x, 1 n 2 n yht, käännä työ. Jatka 1.-2. kerroksia, kunnes reunasilmukat loppuvat. Puikoille jää yhteensä 11 (13) s. Poimi sitten kantalapun sivulta 14 (16) s, jatka neuloen puikot 2 ja 3, poimi toiset kantalapun 14 (16) s ja lisää kantapohjasta n. puolet silmukoista, loput puikolle 1. Neulo 1  (2) krs.

Sivukavennukset. Neulo ensimmäisen puikon lopussa 2 o yht, neulo puikot 2 ja 3, tee neljännen puikon alussa yvk ja neulo puikko loppuun. Neulo väliin 1 (2) krs. Jatka kavennuksia ja välikerroksia, kunnes saat kaikille puikoille 14 (15) s, neulo sitten sileää 40 (47) krs kantalapusta laskien.

Kärkikavennus, 1. krs: 2 o,  2 o yht, puikon loput o. Neulo näin koko krs. 2. krs: o

3. krs: 2 o, 2 o yht, puikon loput o. 4. krs: o.  Jatka kavennuksia ja välikerroksia, kunnes puikoilla on 7 s. Kavenna nyt jokaisella krs:lla samalla tavalla, kunnes puikoilla on 3 s/p. Siirrä nyt seuraavalta puikolta 1 s edelliselle, saat seuraavat kavennukset samaan kohtaan. Puikoilla on sitten 2 s / p. Vedä nyt viimeksi neulottu s jokaisen s:n läpi, katkaise lanka ja vedä se viimeisen s:n läpi ja pujota nurjalle. Neulo toinen sukka samoin. Päättele langanpäät nurjalle ja höyrytä kevyesti.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Emeritusarkkipiispa Leo on pettynyt saamaansa tuomioon – päätös valittamisesta harkinnassa

Arkkipiispa Elia Ukrainan täysimittaisen sodan alkamisen vuosipäivänä: Kirkon on uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo

Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina
Näytä kaikki
Kulttuuri

Muskan elämäkerta: Ortodoksisuus on osa muusikkoperheen identiteettiä

Muusikko Muska Babitzinin elämäkerta valottaa emigranttiperheen taustoja.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Seppo Simola Kuva: Like

Babitzinin musikaalisen sisarussarjan esivanhemmat sekä isän että äidin puolelta pakenivat Venäjän suuren vallankumouksen jaloista Suomeen – tai oikeastaan jäivät jo ennestään tuttuun maahan. Suvuilla oli sotilastaustaa, ja yhteistyöstä uuden hallinnon kanssa kieltäytyvien tsaarin upseerien kohtalo olisi todennäköisesti ollut julma – eikä traagisilta kohtaloilta voitu kokonaan välttyäkään. Tulevan muusikkoperheen äiti Elisabeth oli syntyisin Karjalasta, missä pietarilaissyntyinen isä Leo myös varttui.

Tuore elämäkerta Muska kertoo muusikko Marija Babitzinin (s. 1952) monipuolisesta urasta sekä valottaa samalla suvun taustoja. Perheen tyttärestään käyttämä lempinimi Musja muokkautui suomenkielisen kaveripiirin suussa Muskaksi. Babitzinin perheen kotikieli oli venäjä.

Emigranttiperheen oli alettava uusi elämä lähes tyhjästä, sopeuduttava vieraaseen kieleen ja kulttuuriin kuitenkin oma identiteetti säilyttäen. Oleellinen osa Babitzinien identiteettiä on venäjän kielen ohella ortodoksinen usko.

Leo Babitzin lähti muiden nuorten miesten lailla puolustamaan Suomea vuonna 1939. Sotareissu venähti viiden vuoden mittaiseksi. Palkkioksi luvattu rintamamiestontti kuitenkin evättiin, kun kävi ilmi, että Leo ei ollutkaan vielä Suomen kansalainen. Niinpä Leo ja Elisabeth perustivat perheen sotien jälkeen hyvin vaatimattomaan kerrostalokotiin Helsinkiin.

Kirjan alkuosa kertoo perheen taustat lyhyehkösti, mutta riittävässä laajuudessa. Valtaosa kirjasta onkin sitten suomalaisen ja osin kansainvälisenkin populaarimusiikin historiaa. Olivathan Babitzinin perheen vanhemmat pojat Aleksandr (Sammy) ja Kirill (Kirka) pikkusisko Muskan tapaan kuuluisia muusikoita.

Muska ei tyytynyt keikoilla kauaa pikkusiskon rooliin, vaan lähti vetämään rohkeasti omaa linjaansa Suomen ensimmäisenä naispuolisena rock-laulajana. Meille jo vuosikymmenet sitten nuoruuttaan eläneille kirja toimii nostalgialukemisena, ja se suorastaan imaisee mukaansa takavuosikymmenten keikkakiertueille. Mielessä vilahtelivat toistuvasti omat nuoruusvuosien musiikkimuistot.

Kirja tuo monille populaarimusiikkia kohtalaisestikin tunteville uutta tietoa alalta. Muska sekä hänen puolisonsa Hannu Salakka (Hande) toivat Suomeen yli sata esiintyjää perustamansa ohjelmatoimiston kautta. Elämäkerran kansainvälistä ulottuvuutta laajentaa kertomus Muskan ja Handen vuosista USA:ssa. Erityisesti Los Angelesissa he viihtyivät erinomaisesti. Sieltä käsin pariskunta teki vaatebisnestäkin, ja epäluotettavaksi osoittautuneen yhteistyökumppanin takia myös hengenlähtö oli hiuskarvan varassa.

Sauli Miettinen: Muska, Like 2022, 375 s.

Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Kulttuuri

Laulu on lahja koko luomakunnalle

Ortodoksisen kirkkomusiikin professori emerita Hilkka Seppälä luennoi Ortodoksisen veljestön talvipäivillä Kotkassa sunnuntaina 4. joulukuuta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Jyri Luonila Kuva: Ari Koponen

Hilkka Seppälä toimi Joensuun yliopiston (nyttemmin Itä-Suomen yliopisto) ortodoksisen kirkkomusiikin professorina vuodesta 1993 vuoteen 2011. Laulun teologiaa Seppälä on valottanut suomenkielisille lukijoille kansainvälisestikin kattavassa ja perinpohjaisessa Suomen bysanttilaisen musiikin seuran julkaisemassa teoksessa Ortodoksisen kirkkolaulun teologia (2018).

Sunnuntaina 4.12. klo 13 liturgian ja keittolounaan jälkeen Kotkan seurakuntakeskuksessa professori Seppälän yleisöesitelmän otsikko on ”Kirkkolaulu, Jumalan lahja”. Tilaisuus on avoin kaikille.

Laulun merkitys on itseasiassa kirkon ajattelussa äärimmäisen keskeinen ja odottamattoman laaja.

– Kun Jumala loi maailman, Hän totesi luoduista, että kaikki oli sangen hyvää. Kreikankielisessä Septuagintassa sana ”hyvä”, kalos, merkitsee sekä hyvää että kaunista. Psalmeista käy ilmi, kuinka luotu luomakunta ”laulaa” olemassaolollaan. Ilosanomakin tuotiin maailmaan jouluyönä laulamalla, selventää Seppälä.

– Kirkon käsityksen mukaan luotu ihminenkin lähestyy Jumalaa laulaen. Itse asiassa ”laulaminen” tapahtuu tekojenkin välityksellä, silloin kun ihminen toimii Jumalan tahdon mukaisesti, kertoo Seppälä.

Kirkon opettajilla on ollut vuosisatojen aikana paljon sanottavaa kirkkolaulusta ja siitä, miten sitä tulee harjoittaa. Erilaisia näkökulmia Hilkka Seppälä on koonnut kirjaan Isien kuoro, josta on nyt valmistumassa myös toinen osa. Tekstit on kreikasta kääntänyt Hilkan puoliso isä Johannes Seppälä, joka käänsi elämäntyönään valtavan määrän erityisesti jumalanpalvelustekstejä. Isä Johannekselta jäi paljon myös julkaisemattomia käännöksiä. Taannoin ilmestyi kauniina painoksena Psalmien tulkinta Valamon luostarin kustantamana.

Laulun käsite on laaja

Isien kuoro -teoksessa Prokopios Gazalaisella on juhlava määritelmä kirkkolaulusta: ”Laulu on teologiaa, joka perustuu terveisiin ja suoriin mielipiteisiin. Täydellisen ihmisen mielen on tapana edeskantaa sitä Jumalalle”. Seppälä toteaa, että oppinut Prokopios sanoo asiansa täsmällisesti. Laulun käsite on laaja ja laulu kuuluu kaikille:

– Jumalalta apua pyydettäessä on äänetöntäkin laulua olemassa – rukouksen intensiivisyyden vuoksi. 

Kreikan kielessä on lisäksi paljon sanoja, joissa on mukana myös laulullinen aspekti. Muutenkin ortodoksisessa aihepiirissä monet kreikan termit avaavat merkityssisältönsä laajuuden takia ilmaistavaa asiaa syvällisesti.

– Jumalanpalvelukset toimitetaan kaikkivaltiaalle Jumalalle. Osallistuessaan palvelukseen ei uskova kuitenkaan seuraa palvelusta kuin syrjästä, vaan osallistuminen pyhyyteen on todellista. Ehkä eräs esimerkki valaisee asiaa. Kun vastasyntynyt tuodaan ensi kerran kirkkoon, hänet kirkotetaan. Kreikaksi tätä sanaa ”ekklesiasetai” käytetään aina jatkuvasti jumalanpalvelukseen osallistumisesta.

Kirkon ääni on laulettua teologiaa

Ortodoksinen kirkkolaulu ei ole helppo laji. Oikeanlaiselle veisaamiselle on kirkko asettanut kanonisessa perinteessä kovat vaatimukset. Välillä kuulee meilläkin toivottavan kirkkokansan yhteislaulua. Onko se kuitenkaan ainakaan laajassa mielessä mahdollista tai ortodoksisen perinteen mukaista?

– Kirkon laulettu teologia nähtiin niin tärkeäksi jo muinoin, että laulajiksi tuli asiansa osaavat henkilöt, jotka vihittiin virkaansa. Kun ajatellaan laulua kokonaisuutena, ei sitä ole helppo hallita laulajana, vaan siihen pitää harjoittautua. Kaikki eivät ehkä tiedä, että jumalanpalvelusten tarkkojen ohjeiden (typikonin) kirjoittajatkin ovat ainakin Kreikassa vanhastaan kanttoreita, painottaa Seppälä.

– Jumala ei ole antanut kaikille lauluääntä, mikä sekin osoittaa, ettei kaikkien tarvitse osallistua lauluun laulamalla ääneen.

Kuten edellä jo todettiin, laulua on myös äänetöntä lajia, ja oikeat teot ovat nekin laulamista. Yhteys Jumalaan toteutuu laulaen. Laulamisen lahjan olemme saaneet Häneltä.

”Kiittäkää, härmä ja lumi, ihmislapset ja Herran palvelijat, veisuulla ylistäkää ja korottakaa Häntä iankaikkisesti!”

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Papista ponomariksi kirkkoisien johdatuksessa

Joulukuussa teologian tohtoriksi väittelevän Harri Huovisen väitöskirjaprojekti ajautui toistuvasti umpikujiin, kunnes hän ymmärsi olevansa paitsi akateemisella, myös hengellisellä polulla.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen Kuva: Magnus Saveliev

Kulttuurikeskus Sofiassa kulttuurituottajana työskentelevää Harri Huovista jännittää: hän puolustaa pian Joensuussa systeemaattisen teologian alaan kuuluvaa väitöskirjansa, Images of Divine Participation: A Reappraisal of Fourth Century Views on Church Membership. Tutkimuksen pääkysymykset voi tiivistää seuraavasti: Mitä kirkon jäsenyys varsinaisessa mielessä on? Mitä se merkitsee yksilön ja yhteisön kannalta?

Jännitystä lievittää kuitenkin se, että väitöskirja on jo täyttänyt Huovisen elämässä tärkeimmän tehtävänsä. Se on johdattanut hänet evankelis-luterilaisesta lähetystyöntekijästä ja pastorista ortodoksisen kirkon jäsenyyteen.

Matka ei taittunut aivan käden käänteessä.

– Taivallukseni itää kohti alkoi vuonna 2011 Helsingin yliopistossa, jossa dosentti Pauli Annala ohjasi minut kreikkaa kirjoittaneiden kirkkoisien tekstien pariin. Kirjoitin kaikki pääasialliset opinnäytteeni Origenes Aleksandrialaisen (184–245) sananteologiasta, ja tutustuin samalla itäisen kristinuskon opetuksiin laajemminkin. Valmistuttunani jatkoin työtäni luterilaisen seurakunnan virassa, mutta kiinnostus idän isien teksteihin ei hellittänyt, kertoo Huovinen.

Hän hakeutui melko pian suorittamaan systemaattisen teologian ja patristiikan jatko-opintoja Itä-Suomen yliopistossa.

– Huolellisesti suunnittelemani Origenes-väitöskirjaprojekti törmäsi kuitenkin jatkuvasti erilaisiin esteisiin. Pitkään sen parissa tuskailtuani professori, isä Serafim Seppälä tiedusteli minulta ystävällisesti, haluaisinko ehkä vaihtaa työni aihetta 300-luvun kirkko-oppiin, tutkimusalueeseen, jota olin jo aiemmin opettanut japanilaisessa pappisseminaarissa.

Kun Huovinen käänsi huomion pyhien Kyrillos Jerusalemilaisen, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen teksteihin, koko tutkimusprojekti tuntui lähtevän liikkeelle lähes itsestään.

– Jälkikäteen aavistelen, että Jumala varjeli minua käyttämästä aikaa ja voimia vähemmän olennaisiin aiheisiin, ja johdatti sen sijaan ortodoksisen uskon ytimeen.

Kuumottavia kirkkokäyntejä

Väitöskirjaprosessin puolivälissä Huovinen alkoi ymmärtää tarkastelevansa tutkimuksensa ydinkysymyksiä paitsi uuden akateemisen tutkimustiedon tuottamiseksi, myös – ja jopa nimenomaan – oman hengellisen polkunsa selvittämiseksi.

– Havahduin siihen, että kirkollisen työn tekijänäkin sisimmässäni oli jo vuosien ajan ollut tiedostamaton kaipuu Kirkon täyteyteen. Lopulta tämä ikävä kävi niin hellittämättömäksi, että pyysin keskusteluapua samassa kaupungissa työskentelevältä isä Jonas Bergenstadilta.

Huovinen päätti jäädä opintovapaalle. Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset vetivät kovasti puoleensa, mutta varsinkin ensialkuun kirkossa käynti oli ”jokseenkin kuumottava” kokemus.

– Pienessä kaupungissa tuttuja tulee vastaan kaikkialla ja kyllä minua ihan rehellisesti sanottuna jännitti, etteivät esimerkiksi omat seurakuntalaiset näkisi luterilaista pappiaan matkalla ortodoksisiin jumalanpalveluksiin.

Mitä pidemmälle opintovapaa jatkui, sitä etäisemmältä alkoi tuntua paluu entiseen työhön. Oli aika mennä eteenpäin. Isä Jonaksen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen matkaoppaaksi ryhtyi teologian tutkimuspiireissä tutuksi tullut pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen.

– Rukouskirjan äärellä ja jumalanpalveluksissa löysin ihmisiä rakastavan Jumalan, joka kutsui minuakin yhteyteensä Kirkossaan. Tämä oli jotakin, mistä olin aiemmin vain korvakuulolta kuullut ja kirjoista lukenut.

– Pienessä kaupungissa tuttuja tulee vastaan kaikkialla ja kyllä minua ihan rehellisesti sanottuna jännitti, etteivät esimerkiksi omat seurakuntalaiset näkisi luterilaista pappiaan matkalla ortodoksisiin jumalanpalveluksiin.

Vuosien tutkimustyö kirkkoisien tekstien äärellä näyttäytyi yhtäkkiä pohjustuksena katekumeeniajalle ja kirkon jäsenyyteen valmistautumiselle.

Opintovapaan päättyessä sydän oli jo ratkaisunsa tehnyt, mutta Huovinen oli sitoutunut palaamaan aiempaan työhönsä luterilaisessa seurakunnassa.

– Palasin vilpittömänä tarkoituksenani toimittaa minulle kuuluvat tehtävät. Puolen vuoden kuluessa aloin kuitenkin ymmärtää, etten voisi enää ajaa kaksilla raiteilla. Lopulta marraskuussa 2021 sanoin itseni irti tietämättä, miten asiat järjestyisivät.

Vain paria viikkoa myöhemmin Huovinen sai isä Ambrosiukselta työtarjouksen Sofiasta. Elämä oli asettunut uusiin uomiinsa.

Tammikuussa 2022 Huovinen liitettiin ortodoksiseen kirkkoon. Prosessia askel askeleelta seurannut puoliso ja kolme neljästä lapsesta seurasivat perässä.

– Vaikka olin tutkinut kirkon jäsenyyttä yliopistossa yksityiskohtaisella tarkkuudella, vasta itse jäsenyyden lahjan saatuani aloin hahmottaa asian luonnetta aivan uudella tavalla. Kirkon jäsenenä minun ei enää tarvitse yrittää kannatella omaa uskoani tai kirkollista toimintaa, vaan saan elää Kirkon kannateltavana. Samalla Kristus Kirkossaan kutsuu minua lempeästi yhä syvenevään hengelliseen rakentumiseen ja elämään: sanalla sanoen kokonaisvaltaiseen kasvuun ihmisenä. Tällä pohjalla on levollista hengittää ja jatkaa eteenpäin, jos Jumala suo.

Tuleva teologian tohtori on ottanut ilolla vastaan kirkon hänelle osoittaman vasta-alkajan roolin.

– Olen juuri aloittanut ponomarin tehtävien opettelemisen Uspenskin katedraalissa. En voisi olla onnellisempi.

 

TM Harri Huovisen (Avaa uuden sivuston) systemaattisen teologian ja patristiikan alaan kuuluva väitöskirja Images Of Divine Participation: A Reappraisal of Fourth Century Views on Church Membership tarkastetaan 9.12.2022 Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa (Avaa uuden sivuston). Tilaisuus alkaa kello 12 Joensuun kampuksen Aurora -rakennuksen AT100 -auditoriossa. Vastaväittäjänä toimii professori Cyril Hovorun (Teologiska Högskolan Stockholm) ja kustoksena professori Serafim Seppälä (Itä-Suomen yliopisto).

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Isä Sergiy vei perheensä turvaan ja kääntyi itse takaisin Kiovaan: ”Usko on Ukrainan kilpi”

Sodan kauhuista huolimatta kiovalainen isä Sergiy Berezhnoy painottaa, että viha ei ole ratkaisu. Hänen mukaansa tulevaisuus voi rakentua aikanaan vain anteeksiantamisen kautta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Joel Eklöv, Isä Sergiyn kotialbumi, Susanna Somppi

Ukrainan autokefaalisen kirkon pappi, isä Sergiy Berezhnoy on parhaillaan Filantropia ry:n vieraana Suomessa. Hän saapui 19. marraskuuta, ja matkaohjelmaan on sisältynyt muun muassa osallistuminen Jyväskylässä Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuomisen liturgiaan, minkä jälkeen matka jatkui Mikkelin vastaanottokeskuksen kautta Valamoon. Luostarissa oli tuolloin koolla Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous.

Valamon luostarissa järjestyi myös tapaaminen Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon kanssa. Isä Sergiy toi arkkipiispalle tuliaisina Kiovan Kaikkien pyhien ikonin sekä Minun Kirkkoni -lehden. He vaihtoivat isä esipaimenen kanssa ajatuksia muun muassa Ukrainan tilanteesta.

Valamon luostari on isä Sergiylle merkityksellinen, sillä hänen oma nimikkopyhänsä on pyhittäjä Sergei Valamolainen.

– Olen aina haaveillut, että pääsisin käymään Valamon luostarissa, ja nyt tämä toive toteutui Jumalan armosta, isä Sergiy iloitsee.

Isä Sergiy puhuu paljon armosta ja rakkaudesta, vaikka hän itse joutui viemään vaimonsa ja poikansa turvaan Länsi-Ukrainaan, kun Venäjän hyökkäys alkoi 24. helmikuuta. Perhe löysi kyyditsijän kuin ihmeen kautta.

– Kuljettaja sanoi vievänsä meidät Länsi-Ukrainaan sillä ehdolla, että minä palaisin takaisin. Totta kai lupasin tehdä niin, koska se oli minulle alun perinkin itsestäänselvää. Pappina velvollisuuteni oli palata seurakuntani luo ja omaan kirkkooni.

Automatka oli painajaismainen.

– Venäjän joukot yrittivät tuolloin vallata Hostomelin lentokenttää. Helikopterit lensivät matalalla ja Kiovassa räjähteli.

Useamman tunnin ajomatkan jälkeen koitti hyvästelyn hetki. Ero perheestä oli vaikea: vaimo oli hyvin järkyttynyt ja poika itki.

– Poikani pyysi, etten lähtisi takaisin, mutta en voinut muuta kuin palata seurakuntani pariin. Minkälaisen esimerkin olisin antanut pojalleni isänä ja ortodoksipappina, jos olisin paennut? Ortodoksipappi, joka pelkää kuolemaa niin paljon? Ei, se ei ollut vaihtoehto. Toki ihmisenä kuolema on tavallaan pelottavakin asia, mutta ortodoksikristittynä sen kohtaamiseen on erilaiset valmiudet kuin sellaisella, joka ei usko Jumalaan.

– Poikani pyysi, etten lähtisi takaisin, mutta en voinut muuta kuin palata seurakuntani pariin. Minkäläisen esimerkin olisin antanut pojalleni isänä ja ortodoksipappina, jos olisin paennut? Ortodoksipappi, joka pelkää kuolemaa niin paljon? Ei, se ei ollut vaihtoehto.

Oltuaan alle tunnin Länsi-Ukrainassa isä Sergiy ja autonkuljettaja suuntasivat takaisin matkalle kohti Kiovaa. Matka takaisin vei eri reittiä kuin tullessa, koska tie oli osittain vaurioitunut. Kuljettaja ajoi muun muassa läpi kylän, missä Venäjän joukkojen iskut olivat juuri aiheuttaneet tulipalon.

Myös kotikaupungissa Kiovassa sodan todellisuus oli vahvasti läsnä: ilmahälytykset seurasivat toistaan. Isä Sergiy riensi omaan kirkkoonsa ja piti sitä auki rukoilijoille ja avuntarvitsijoille. Hyvin pian ilmeni, että ihmiset tarvitsivat paitsi ruokaa ja juomaa, myös elintärkeitä lääkkeitä. Niinpä isä Sergiy alkoi kartoittaa auttavia tahoja.

Filantropia ry:n yhteistyö isä Sergiyn kanssa alkoi maaliskuun alkupuolella, kun Filantropia loi yhteyden kolmelle eri alueelle Ukrainassa. Yksi näistä alueista oli Kiova, ja siellä yhteistyökumppaniksi valikoitui isä Sergiyn kotikirkon eli Kiovan Kaikkien pyhien kirkon hyväntekeväisyysjärjestö.

Alkuvaiheessa hyväntekeväisyysjärjestö jakoi Filantropian kriisiapukeräyksestä välitettyjen avustusten turvin ruokaa ja lääkkeitä Kiovassa Obolenskin alueella yhteistyössä eri kirkoista ja uskonnoista tulevien paikallisten vapaaehtoisten kanssa.

– Ruoka ja juoma ovat tärkeitä, mutta esimerkiksi sydän-, verenpaine- ja diabeteslääkkeet ovat monille akuutisti elintärkeitä. Ellen olisi pappi, voisin ryhtyä farmaseutiksi. Olen sodan aikana oppinut lääkkeistä yhtä ja toista, isä Sergiy naurahtaa.

Sodan pitkittyessä avustuspaketteja on jaettu myös Kiovan lähialueille (Irpiniin, Butšaan, Katuzhankaan, Ivankoviin, Borodiankaan, Romankiviin, Vorzeliin ja Termahivkaan) sekä Harkovaan, Donetskiin ja Slovianskiin. Filantropian välittämä apu on tavoittanut tuhansia ihmisiä.

– Ellen olisi pappi, voisin ryhtyä farmaseutiksi. Olen sodan aikana oppinut lääkkeistä yhtä ja toista.

Vaikka kotimaa on kokenut hirveyksiä ja kokee niitä edelleen Venäjän hyökkäyssodan jatkuessa, isä Sergiy ei halua lietsoa vihaa. Päin vastoin, hän painottaa useaan otteeseen, että toivoisi Aamun Koiton jutusta välittyvän pikemminkin mahdollisuus sovintoon, katumukseen ja anteeksiantoon – sitten, kun aika on kypsä. Sodan jatkuessa ortodoksisuus on tärkeä tuki niin yksilötasolla kuin koko kansalle.

– Usko on puolustajiemme ja koko Ukrainan kilpi. Vaikka olemme nyt sodassa, meidän tulee ortodoksikristittyinä miettiä elämää eteenpäin; meidän tulee miettiä jo aikaa sodan jälkeen ja tulevia sukupolvia. Emme voi rakentaa mitään kestävää vihan varaan, vaan jonkinlainen sovinto on löydettävä.

Sitä ennen isä Sergiy on asettanut tavoitteekseen viedä Ukrainaan ainakin sata kiristyssidettä. ONL:n avustuksella onkin kerätty rahaa kiristyssiteitä varten, ja tukijoiden joukkoon ilmoittautuivat saman tien esimerkiksi Joensuun ortodoksinuoret. Myös Aamun Koitto osallistui kiristyssiteiden hankintaan.

– Haluan sanoa, miten äärettömän kiitollinen olen suomalaisten avusta. Aion kertoa tuestanne pojalleni, ja hän kertoo siitä omille lapsilleen. Me emme ikinä unohda.

Muutenkin isä Sergiy tunnistaa paljonkin yhtymäkohtia Suomen ja Ukrainan menneisyydessä.

Ukrainan ortodoksit kuuluvat tällä hetkellä joko Ukrainan autokefaaliseen tai Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon. Tosin sodan alettua tuhatkunta seurakuntaa on isä Sergiyn mukaan hylännyt Moskovan patriarkaatin ja liittynyt autokefaaliseen kirkkoon. Isä Sergiy uskoo, että ilmiö jatkuu myös vastaisuudessa.

Entistä mielenkiintoisemman isä Sergiyn tarinasta tekeekin se, että hän palveli itsekin aiemmin Moskovan patriarkaatin alaisuudessa.

Jos ajassa mennään vielä pidemmälle taaksepäin, isä Sergiystä ei pitänyt tulla pappi laisinkaan. Suunnitelmissa oli ”jokin normaali ammatti”, kuten insinööri-isällä. Kuitenkin perhetragedia pohjusti jo toisenlaista elämänsuuntaa: isä Sergiy menetti isänsä äkillisesti 14-vuotiaana. Varsinainen polku papiksi alkoi kuitenkin toden teolla pari vuotta myöhemmin.

– Tuolloin minulla oli hyvin suuri henkilökohtainen kriisi, ja sen myötä hakeuduin papin luokse. Lopulta aloin toimia ponomarina, ja siitä tieni papiksi alkoi. Muistan ihmetelleeni seurakuntani papille tuolloin, että miksi ihmeessä meitä ponomareja on peräti parisenkymmentä. Pappi vastasi, että tuskinpa kaikista näistä pojista tulee pappeja, mutta tämä kokemus jää heidän sydämiinsä ainiaaksi ja vaikuttaa siellä, toimivatpa he missä tahansa ammatissa myöhemmin.

– Haluan sanoa, miten äärettömän kiitollinen olen suomalaisten avusta. Aion kertoa tuestanne pojalleni, ja hän kertoo siitä omille lapsilleen. Me emme ikinä unohda.

Nyt isä Sergiy unelmoi paitsi rauhasta, myös siitä, että jonakin päivänä Kiovan kasteen tapahtumapaikalle kohoaisi Kiovan Rus -museo vuonna 988 tapahtuneen Kiovan kasteen kunniaksi. (Avaa uuden sivuston) Isä Sergiy osoittelee innoissaan asiasta kertovaa artikkeliaan Minun kirkkoni -lehdessä, jota alettiin julkaista Ukrainassa heti, kun se oli mahdollista. Lehti on ikään kuin sikäläinen Aamun Koitto, eli Ukrainan autokefaalisen kirkon valtakunnallinen julkaisu. Lehtijutussa on kuva kerrostaloista joen rannalla. Juuri tuonne olisi haaveena rakentaa.

– Ukrainalaiset puolustavat tässä sodassa paitsi omaa maataan ja tulevaisuuttaan, myös historiaansa.

Venäjän propaganda on kirjoittanut uusiksi historiaa jo pitkän aikaa väittämällä muun muassa, että Ukraina olisi itse asiassa vain osa venäjää. Lisäksi Moskovan patriarkka Kirill on asettunut tukemaan avoimesti hyökkäyssotaa Ukrainaan.

Tuliaisiksi kiristyssiteitä

Ennen isä Sergiyn saapumista Suomeen Filantropia oli suunnitellut seurantamatkaa Ukrainaan jo jonkin aikaa, mutta turvallisuustilanteen vuoksi sitä ei ole toistaiseksi voitu toteuttaa. Siksi Filantropia kutsui syyskuun lopulla isä Sergiyn vierailemaan maassamme. Virallinen lupa poistua maasta lyhyeksi ajaksi saatiin lopulta marraskuussa.

Nyt toteutuvan vierailun tarkoituksena on suunnitella tulevaa yhteistyötä, kertoa Ukrainassa tehdystä avustustyöstä ja tavata seurakunnissa niin suomalaisia kuin ukrainalaisiakin. Suomessa olevat ukrainalaiset pakolaiset voivat isä Sergiyn mielestä myös tasoittaa tietä esimerkiksi kalenterikysymyksessä, kun he aikanaan palaavat Ukrainaan.

– Uskon, että ihmiset ymmärtävät kyllä muutoksia, kunhan asiat selitetään ja perustellaan heille.

Filantropian kriisiapukeräykseen on lahjoitettu lokakuun loppuun mennessä yli 120 000 euroa ja apua on välitetty ukrainalaisille yli 113 000 euroa. Valamosta isä Sergiyn matka jatkui Joensuun ja Kuopion kautta Ouluun.

Juuri Oulussa on tarkoitus mennä kiristyssideostoksille.

 

Lisäys 25.11.2022 klo 15:08: Tämä juttu ja sitä esittelevät Facebook- ja Instagram-päivitykset kirvoittivat saman tien lukijoiden kysymyksiä auttamismahdollisuuksista. Pikainen selvittely paljasti, että kiristysiteiden kuluihin voi osallistua yksityishenkilönä vain antamalla rahaa suoraan isä Sergiylle. Isä Sergiy kertoi, että tarpeen olisivat myös lämmittimet, sillä Venäjän iskut ovat tuhonneet niin mittavasti Ukrainan infrastruktuuria. Isä Sergiy itse tarvitsisi uuden viitan ja kengät. Suureksi avuksi olisi hänen edustamalleen hyväntekeväisyysjärjestölle myös auto. Oulussa isä Sergiy osallistuu viikonlopun jumalanpalveluksiin. Helsingissä isä Sergiy on tavattavissa tiistaina 29.11. klo 9 Pyhän Kolminaisuuden kirkon liturgiassa ja samassa paikassa keskustelutilaisuudessa klo 16, sekä klo 17:30 alkavan vigilian yhteydessä Myllypurossa Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Keskiviikkona 30.11. isä Sergiy vierailee Uspenskin katedraalissa ja klo 14 ukrainankielisessä keskustelukerhossa ennen paluumatkaa Kiovaan. Jos isä Sergiytä ei ole mahdollista tavata henkilökohtaisesti, voi lahjoittaa Filantropian kriisiapuun, joka suunnataan toistaiseksi Ukrainalle: https://filantropia.fi/kohde/kriisiapu-ja-kehitysyhteistyo/ (Avaa uudelle välilehdelle)

Juttua muokattu 25.11.2022 klo 14:37 poistamalla maininta Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta: Ukrainan autokefaalinen kirkko. Juttua muokattu 11.1.2023 klo 11:40 vaihtamalla pääkuvaksi tuoreempi kuva isä Sergiysta.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Kulttuuri

Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro konsertoi 195 vuotensa kunniaksi

Helsingin Unioninkadulla sijaitseva Pyhän Kolminaisuuden kirkko täytti elokuussa 2022 195 vuotta. Arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema kirkko on Helsingin ortodoksisen seurakunnan vanhin temppeli, jonka syntyvaiheet liittyvät kiinteästi Helsingin pääkaupunkiaseman muotoutumiseen ja lukumäärältään kasvaneen ortodoksisen siviiliväestön tarpeisiin saada oma pyhäkkö kaupungissa jo olleiden sotilasseurakuntien rinnalle.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Irina Tchervinskij-Matsi Kuva: Joel Eklöv, Helsingin ortodoksinen seurakunta

Pyhän Kolminaisuuden kirkossa on ollut aktiivista kuorotoimintaa sen historian alkuvaiheista lähtien. Ensimmäiset tiedot kirkon laulajistosta liittyvät kirkon vihkimistapahtumaan elokuussa 1827, jolloin paikallisten laulajien lisäksi mukana oli viisi laulajaa kirkon vihkineen Tallinnan piispa Nikanorin seurueesta. Ensimmäinen kanttori saapui 2.8.1827 Lappeenrannan Pokrovan kirkosta ja hän oli nimeltään Ivan Mihailov. Kirkon kuoro oli 1800-luvulla tuon aikaiseen tapaan mies- ja poikakuoro. Ensimmäisinä toimintavuosina laulajistoon kuului poikia Unioninkadun vastakkaisella puolella toimineesta kantonistikoulusta, joka kuitenkin lopetti toimintansa jo vuonna 1832.

Tästä eteenpäin kuorolaiset koostuivat yksittäisistä harrastelijoista ja välillä, kuten vuosien 1867–88 välisenä aikana, palkatuista mieslaulajista. Pitkäaikaisimpia kirkkolaulun johtajia 1800-luvun kuluessa olivat lukkarit Aleksei Bystrejevski (1837–67) ja Ilja Stratov (1883-88 ja edelleen 1900-luvun alussa), joka kokosi kuorolaisia Aleksanterin kymnaasin oppilaista.

Kuoronjohtajan toimi perustettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon 1900-luvun alussa, sillä lukkarien taidot eivät riittäneet kuoron johtamiseen. Samoihin aikoihin 1800–1900-luvun taitteessa Helsingissä vieraili kuoroineen kuuluisa pietarilainen säveltäjä Aleksandr Arhangelski, jonka säveltämää vigiliaa Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro laulaa edelleen jumalanpalveluksissa, ja josta kuullaan kuoron 195-vuotis juhlakonsertissa veisu ”Autuas se mies”. Arhangelskin huippukuoro antoi hyvän esikuvan kuorosoinnille ja hän oli tiettävästi ensimmäinen, joka lisäsi naisäänet kirkkokuoroihin. Myös Helsingissä kuoroihin alkoi tulla naisääniä, sillä venäläisen lastenkodin tyttöjä otettiin mukaan laulajiksi. Sekä kuoronjohtajien että laulajien vaihtuvuus oli kuitenkin vuosien 1900–29 aikana suurta: kuoronjohtajia oli tuona kolmenkymmenen vuoden ajanjaksona ehtinyt olla yhteensä seitsemän. Heitä olivat muiden muassa I. Djatshkov, T. Belokonj ja myöhemmin myös seurakunnan diakonina toiminut Nikolai Alvianski.

Vuonna 1929 Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoronjohtajaksi tuli Feodor Mironov, joka uudisti kuoroa merkittävästi. Mironov toimi kuoronjohtajana kahdenkymmenen vuoden ajan sota-aikana tapahtunutta katkosta lukuun ottamatta. Hänen tavoitteenaan oli kehittää kuoroa etsimällä motivoituneita laulajia, joita pitkäjänteisesti harjoituttamalla kirkon kuoron sointi kehittyisi.

Mironov aloitti julkisten konserttiesiintymisten sarjan 1930-luvulla, ja niitä pidettiin useassa konserttisalissa kaupungilla. Maaliskuussa vuonna 1935 Pyhän Kolminaisuuden kirkon konserttikuoro esiintyi Helsingin Hospizin salissa aloittaen konserttinsa Nosovin säveltämällä ”Taivaallinen Kuningas” -veisulla. Tällä samalla veisulla Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro aloittaa 4.12.2022 195-vuotisjuhlakonserttinsa klo 15 Uspenskin katedraalissa.

1930-luvulla alkoivat ensimmäiset radioitavat jumalanpalvelukset ja Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoron vastuulle tuli niiden laulaminen myös suomen kielellä. Muutkin esiintymiset yleistyivät, esimerkiksi laulutervehdykset sairaaloissa ja hoitolaitoksissa sekä erilaisissa hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Konsertteihin saattoi tulla neljättä sataa kuulijaa ja musiikkikriitikot arvostelivat konsertteja lehdissä.

Kuoron koko 1930-luvulla oli 11–12 ja myöhemmin 1940-50 -luvulla yhdeksän henkeä. Rajoitukset perustuivat pitkälti seurakunnan kuorolaisille maksamiin palkkioihin. Kun kuoronjohtajaksi tuli Mironovin jälkeen vuonna 1949 Peter Mirolybov, hän toivoi jo alkuvuosinaan kuoron koon lisäämistä 16 henkeen, mikä olisi mahdollistanut soinnin kehittämisen ja ohjelmiston laajentamisen, mutta seurakunnanneuvosto otti tähän kielteisen kannan.

Peter Mirolybov jatkoi Mironovin aloittamaa työtä kuoron kehittäjänä ja otti ohjelmistoon monipuolisesti sekä venäläisten että Suomessa vaikuttaneiden säveltäjien tuotantoa. Mirolybov tunnetaan myös säveltäjänä, ja hänen oma tuotantonsa oli kuoron keskeistä ohjelmistoa.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro aloitti äänitteiden levyttämisen 1950-luvun lopulla Mirolybovin johdolla. Mirolybov siirtyi vuonna 1966 Uspenskin katedraalin kuoronjohtajaksi ja kehitti siellä kirkkoslaavinkielisen jumalanpalvelusmusiikin perinnettä pietarilaisen kirkkomusiikkiperinteen pohjalta.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon jumalanpalvelusten kieleksi oli 1930-luvulta lähtien vähitellen vakiintunut suomi. Uspenskin katedraalissa säilyivät kirkkoslaavinkieliset jumalanpalvelukset. Mirolybovin siirryttyä katedraaliin suomenkielisten palvelusten kanttoreina ja kuoronjohtajina toimivat Pyhän Kolminaisuuden kirkossa Pauli Koukkunen (1966–75) ja Raimo Pores (1975-90).

Vuonna 1990 seurakunnan jumalanpalveluselämässä tapahtui merkittävä muutos, kun Uspenskin katedraalissa sen historian alusta toimitetut kirkkoslaavinkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, ja vastaavasti suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettiin Uspenskin katedraaliin.

Peter Mirolybov oli toiminut Uspenskin katedraalin kuoronjohtajana vuoteen 1989 asti ja ylläpitänyt slaavinkielistä kuorotraditiota muun muassa Uspenskin katedraalin mieskuoron johtajana. Hänen jälkeensä kuoronjohtajaksi tuli Jyrki Härkönen, jonka mukana kirkkoslaavinkielinen laulajisto suurelta osin siirtyi Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, missä alettiin jälleen toimittaa slaavinkielisiä palveluksia.

Härkönen toimi kuoronjohtajana vain vuoden, minkä jälkeen vuonna 1991 tehtävässä aloitti vuonna 1977 valmistunut ensimmäinen naiskanttori, Helena Tchervinskij. 1990-luvun alusta lähtien slaavinkielisten jumalanpalvelusten yhteisö monipuolistui, kun Suomeen saapui väestöä monista perinteisesti ortodoksisista maista. Monet heistä löysivät tiensä myös kirkkomusiikin pariin. Tchervinskij on erityisesti painottanut tarvetta säilyttää seurakunnan slaavinkielisen kirkkolaulun ominaispiirteitä, muun muassa juhlakonserttojen ja muiden kirkkovuoden kulkuun liittyvien sävellysten osalta. Tchervinskij on myös merkittävästi kehittänyt sekä slaavin- että suomenkielisten jumalanpalvelusten nuotinnoksia.

Vuonna 2002 Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan valittiin kanttori Kirsi Podschivalow ja hänen työntekopaikaksensa määrättiin Pyhän Kolminaisuuden kirkko. Samanaikaisesti Helena Tchervinskij siirrettiin Tikkurilan Kristuksen Taivaaseenastumisen kirkkoon. Podschivalowin kausi jäi lyhyeksi, ja käytännössä hänen pitkäaikaisena sijaisenansa toimi Juri Zadorov.

Vuonna 2006 Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoronjohtajaksi tuli Irina Tchervinskij-Matsi, joka on aiemman kanttorin Helena Tchervinskijn tytär. Vuodet 2007–2010 Tchervinskij-Matsin ollessa perhevapaalla kirkon kanttorina ja kuoron johtajana toimi jälleen Juri Zadorov. Zadorovin kauden aikana Pyhän Kolminaisuuden kuoro koki suurimman murroksen, ja kuoron enemmistö koostui maahanmuuttajataustaisista laulajista Uspenskin katedraalista siirtyneiden emigranttisukuisten laulajien sijaan.

Nykyinen kuoron johtaja Tchervinksij-Matsi on tehnyt pitkäjänteistä työtä kuoron kanssa pyrkien säilyttämään äitinsä Helenan tavoin kuoron traditiota. Tchervinksij-Matsi lauloi Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuorossa äitinsä Helenan johdolla vuodet 1991–1998, joten sekä kuorolaiset sekä traditio ovat hänelle hyvin tuttuja. Teologian maisterina ja B-kuoronjohtajana Tchervinskij-Matsi on onnistunut kohottamaan kuoron tasoa jumalanpalveluksissa ja elvyttämään kuoron konserttitoiminnan viidentoista vuoden tauon jälkeen.

Ensimmäinen suuri esiintyminen kuorolla oli Tchervinskij-Matsin johdolla viisi vuotta sitten Pyhän Kolminaisuuden kuoron 190-vuotisjuhlakonsertissa. Sen jälkeen kuoro on konsertoinut lukuisia kertoja myös pienemmällä kokoonpanolla striimin välityksellä koronapandemian vuoksi.

Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro haluaa 195-vuotisjuhlakonsertillaan kunnioittaa ja kiittää kaikkia edesmenneitä ja kuorosta eläköityneitä kirkkolaulajia. 4.12. kello 15 alkavassa esitetään oopperakoulutuksen saaneen ja Uspenskin ylidiakonina toimineen, edesmenneen isä Mikael Kriisinin bravuuri, Strokinin säveltämä veisu ”Herra nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään” sekä lukuisia muita slaavinkielisen kirkkomusiikin helmiä. Konsertissa esiintyy neljä solistia: sopraanot Varvara Merras-Häyrynen ja Liisa Pugovkina, altto Natalia Vinogradova sekä baritoni Matti Torhamo.

Sydämellisesti tervetuloa!
Konserttiin on vapaa pääsy/konserttiohjelma 15 euroa

Pääkuva ylhäällä: Pyhän Kolminaisuuden kirkon kuoro konsertoi 195 vuotisjuhlansa kunniaksi 4. joulukuuta. Kuvaaja: Joel Eklöv

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki