Tomos allekirjoitettiin sata vuotta sitten – RIISAssa avoimet ovet juhlavuoden kunniaksi
Suomen ortodoksinen kirkko juhlii tänä vuonna ensimmäistä sataa vuottaan osana Konstantinopolin ekumeenista patriarkaattia. Vuonna 1923 allekirjoitettu Tomos -asiakirja sinetöi Suomen ortodoksien irtautumisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta ja vahvisti kirkon autonomisen aseman, joka on saanut vahvistuksensa myös maallisessa lainsäädännössä. Vuoden päätapahtuma on Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailu Suomessa 8.–12.9.2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: RIISA | Kuva: RIISA
Juhlavuoden kunniaksi Kuopiossa toimiva Ortodoksisen kirkon palvelukeskus ja Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA järjestävät avoimien ovien päivän keskiviikkona 14.6. kello 13–16.
Tapahtumapäivän aluksi kirkkopalvelujen koordinaattori Sirpa Okulov avaa RIISAn näyttelyn Lahja Konstantinopolista 1923 – Suomen ortodoksinen kirkko sata vuotta sitten. Sen jälkeen monitoimitila Mosaiikissa on tarjolla kirkkokahvit. Museoon on vapaa pääsy klo 13–16.
Kuopion ja Karjalan hiippakunnan kotikirkossa kuullaan päivän aikana kaksi minikonserttia. Lauluryhmä laulaa kanttori Antti Räsäsen johdolla rakennuksen katutasossa sijaitsevassa kirkossa ortodoksisen kirkkomusiikin helmiä kello 13.45 ja 14.45.
Päivä tarjoaa myös mahdollisuuden tutustua sekä kirkkomuseo RIISAN että kirkon palvelukeskuksen toimintaan ja työntekijöihin sekä Kuopion ja Karjalan hiippakunnan residenssissä esillä olevaan taiteeseen. Metropoliitta Arsenin opastuskierrokset residenssissä alkavat kello 14 ja 15.
Entä onko mielessäsi ortodoksiseen kirkkoon tai ortodoksisuuteen liittyvä kysymys, jota et ole koskaan saanut kysytyksi? Nyt voit kysyä mitä tahansa ja saat myös vastauksen. Yleisökysymyksiin vastaavat päivän mittaan Sirpa Okulov ja museon henkilökunta.
Visuaalisessa muodossa kirkko esittäytyy piha-aitaan kiinnitettävässä Ortodoksisuuden kirjo -valokuvanäyttelyssä.
Lahja Konstantinopolista
Kirkon juhlavuoden teemaan kytkeytyvä näyttely kertoo Suomen ortodoksisen kirkon historiasta sata vuotta sitten.
Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917 käynnisti tapahtumaketjun, jonka seurauksena Suomen ortodoksisen kirkon historia osana Venäjän kirkkoa päättyi. Asetus ”Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta” vuonna 1918 määritteli ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman. Vuonna 1921 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon myönsi Suomen ortodokseille autonomian, ja vuonna 1923 kirkkokunta siirtyi autonomisena arkkipiispakuntana Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.
Kesällä 1923 suomalaisten ortodoksien anomusta Konstantinopolin patriarkaattiin lähtivät viemään valtiovallan edustajana professori Emil Nestor Setälä ja kirkon edustajana rovasti Sergei Solntsev. Heidän mukaansa määrättiin rovasti Herman Aav piispaksi vihkimistä varten. Lähetystöön liittyi Viron arkkipiispa Aleksander, jonka asiana oli myös anoa Viron ortodoksiselle kirkolle itsenäisyyttä.
6.7.1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios IV ja Pyhä Synodi tekivät päätöksensä autonomian myöntämisestä. Suomen ortodoksisen kirkon uusi kanoninen asema määriteltiin Tomos-asiakirjalla.
Suomen ortodoksisen kirkon palvelukeskus ja Suomen ortodoksisen kirkon kirkkomuseo RIISA
Karjalankatu 1, 70110 Kuopio
Museo avoinna 14.6.–31.8.2023 ti–la 10–16 (sulj. 23.–24.6.) sekä 1.9.2023–4.1.2024 ke-la 12–16 (sulj. 4.11., 6.12. ja 23.12.).
Lahja Konstantinopolista -näyttely on esillä museossa 4.1.2024 asti.
Apostolien paasto päättää pääsiäisen juhlakauden ja kutsuu perusasioiden äärelle
Paasto alkoi tänä vuonna 5. kesäkuuta ja päättyy apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaan 29.6.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Kimmo Kallinen | Kuva: Melkite Catholic Archeparchy of Aleppo/Wikimedia Commons
Kesäkausi alkaa kirkossamme juhlien lisäksi paastolla. Apostolien paasto alkaa aina viikon kuluttua helluntaista, kaikkien pyhien sunnuntain jälkeen ja se jatkuu apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivään 29.6. saakka. Koska helluntain ajankohta vaihtelee pääsiäisen ajankohdan mukaan, myös apostolien paaston pituus vaihtelee. Lyhimmillään apostolien paasto on kahdeksan päivän mittainen ja pisimmillään se voi kestää kuusi viikkoa.
Tänä vuonna apostolien paasto alkoi maanantaina 5.6. Miksi vietämme apostolien paastoa, mikä on sen merkitys ja miten se tulisi ottaa huomioon arjessaan?
Seurakuntamme pappi isä Kimmo Kallinen kirjoittaa:
”Apostolien paasto johdattaa meidät pitkän pääsiäisen juhlakauden jälkeen jälleen normaaliin arkeen. On aika palata jälleen oleellisten perusasioiden äärelle, tarkastelemaan suhtautumistamme Jumalaan, toisiin ihmisiin ja omaan itseemme. Paaston tavoitteena on vapautua asioista, jotka hallitsevat elämäämme. Tämän vuoksi paastossa käymme läpi elämäämme kokonaisvaltaisesti. Millaiset ovat sanamme, tekomme ja ajatuksemme, ja mitkä arvot, asenteet ja motiivit meitä ohjaavat. Ovatko ne niitä, joihin meidät on Kristuksen seuraajina kutsuttu vai nousevatko ne omasta itsekkyydestämme, haluistamme ja himoistamme. Paastoaminen merkitsee siis uudistumista, puhdistumista ja pyhittymistä katumuksen, mielenmuutoksen ja sovinnon sekä kohtuuden ja tasapainon löytämisen kautta. Paastoaminen ei ole mikään rangaistus tai ikävä asia, vaan se on apuväline pyrkiessämme ehyempään, Jumalan tahdon mukaiseen elämään.”
Miten apostolien paaston tulisi näkyä arjessa? Paaston aikana on myös käynnissä grillikausi ja vietämme myös juhannusta. Kuinka paasto vaikuttaa juhlaan?
”Apostolien paasto on ruokapaastona kohtuullisen lievä, koska kala on sallittu muina viikonpäivinä paisi keskiviikkoisin ja perjantaisin. Muutoin ohje eläinkunnan tuotteista pidättäytymisestä koskee myös apostolien paaston aikaa. Paaston henkeen kuuluu myös se, että pidättäydymme erilaisista juhlista. Juhannus on Johannes Kastajan syntymäjuhla 24.6, joka on tänä vuonna lauantai. Mielestäni se, että maallinen juhannuksen juhlinta sattuu apostolien paaston aikaan, antaa meille hyvän mahdollisuuden pureutua paaston ydinsanomaan – mikä on se, jota pidän elämässäni aidosti tärkeänä. Ja kuinka se näkyy minun tavassani viettää juhannusta.”
Minkälainen historia on apostolien paastolla ja minkälainen on sen merkitys?
”Apostolien paaston historian sanotaan juontuvan aikaan, jolloin apostolit alkoivat helluntain jälkeen valmistautua ilosanoman levittämiseen. Perinteen mukaan tuohon valmistautumiseen kuului paastoaminen. Tätä tukevat myös Jeesuksen sanat fariseuksille, jotka moittivat opetuslapsia siitä, etteivät nämä paastoa. Jeesus sanoi heille: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat.” (Mark. 2:19–20, Matt. 9:15).
Apostolien tavoin me olemme saaneet pääsiäiskaudella olla mukana Kristuksen kuoleman, ylösnousemisen ja taivaaseen menemisen tapahtumissa sekä kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta olemme tulleet apostolien tavoin osallisiksi Pyhän Hengen armolahjasta. Meidätkin on lähetetty julistamaan elämällämme pelastuksen sanomaa. Jotta me siinä onnistuisimme, me tarvitsemme paaston puhdistavaa ja virkistävää voimaa.”
Väistämättä maailmantilanne ja Ukrainan sota vaikuttavat elämäämme. 12.6. myös Ukrainan ja Venäjän ortodoksit aloittavat Apostolien paaston varsin erilaisissa tilanteissa. Mitä haluaisit sanoa tähän liittyen?
”Sota Ukrainassa on kaikessa kauheudessaan ja kärsimyksessään jotain niin ahdistavaa ja käsittämätöntä, että sitä on jopa vaikea ajatella. Toisiaan vastaan sotivat kansat, joilla on yli tuhatvuotinen ortodoksinen kristitty historia. Kuinka suuri onkaan se pahuuden voima, joka tämän on saanut aikaan! Kristuksen ilosanoma todistaa kuitenkin, että viime kädessä pahuudella ja kuolemalla ei ole mitään voimaa rakkauden ja elämän yli. Pahuuden ja rumuuden edessä meidän on entistäkin kiivaammin tavoiteltava hyvyyttä ja kauneutta. On jokaisen kristityn velvollisuus kääntyä Jumalan kauneuden puoleen, etsiä pelastusta ja rauhaa Hänen hyvyydessään. Rukous ja paasto ovat ne välineet, joilla Jumalan valtakunta voidaan saavuttaa”, muistuttaa isä Kimmo Kallinen.
Pyhittäjä Johannes Valamolainen rakasti lukemista – muun muassa nämä kirjat toimivat kilvoittelun oppaina
Pyhittäjä Johannes Valamolainen luki huomattavan paljon ja suositteli hengellisiä aarteitaan myös rippilapsilleen. Hänen muistopäivänsä on 5. kesäkuuta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Kari Mäki | Kuva: Valamon luostarin arkisto ja kirjasto, yksityiskokoelma
Uuden Valamon luostarissa vierailleista useimmat ovat ainakin lehteilleet Valamon vanhuksen kirjeitä. Talvisodan koettelemasta Laatokan Valamosta Heinävedelle tulleen skeemaigumeni Johanneksen rippilapsilleen kirjoittamia kirjeitä julkaistiin alun perin 1956 kirjoittajan äidinkielellä venäjäksi. Sittemmin kokoelma on käännetty monille kielille. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 1976.
Kirjeissään luostarivanhus ohjaa, lohduttaa ja kannustaa hengellisiä lapsiaan. Pääosa heistä oli emigroitunut Venäjältä eri puolille maailmaa vallankumousta pakoon.
Lukuharrastus syttyy
Laatokan Valamo oli 1900-luvun alussa huomattava maataloudesta ja kalastuksesta elävä talonpoikaisluostari – työväki mukaan lukien jopa tuhannen neljänsadan hengen yhteisö. Myös skeemaigumeni Johannes, maallikkonimeltä Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi 1873 ortodoksikristilliseen talonpoikaisperheeseen Gubkan kylässä Venäjällä.
Kotona turkkeja ompelemassa käynyt räätäli opetti Ivanin lukemaan. Päästyään alkuun poika osti pyhien elämäkertoja, joita myytiin vihkosina. Mahdollisuudet hankkia kirjoja paranivat, kun Ivan muutti Pietariin, missä hän työskenteli veljensä krouvissa.
1800-luvulla oli Venäjällä levinnyt kirkkoslaavin- ja venäjänkielisinä käännöksinä kokoomateos Filokalia, johon Ivan myöhemmin kirjeenvaihdossaan Johannes-munkkina usein viittaa. Alun perin kreikkalainen Filokalia sisältää 300–1400-luvuilla eläneiden munkkien toisilleen kirjoittamia tekstejä. Teos ilmestyi Venetsiassa 1782. Filokalia painettiin myös Venäjällä, ensin kirkkoslaaviksi ja 1800-luvun jälkipuoliskolla kansankielelle.
Filokalian tunnettuutta lisäsi matkakirja Vaeltajan kertomukset (1884). Siinä kulkuri etsii vastausta kysymykseen, kuinka apostoli Paavalin Tessalonikalaiskirjeessä esittämän kehotuksen mukaisesti voi rukoilla lakkaamatta.
”Tällainen asia tuli mieleeni: kirjeisiini piirrä kuva: vanhus istuu ja kirjoittaa kirjettä ja hyllyssä on kirjoja.” (Kirje Innalle 14.12.1955). Ina Collianderin isä Johannesta esittävä piirros oli tarkoitettu Valamon vanhuksen kirjeiden 1. painoksen kansilehteen, mutta suunnitelma ei toteutunut.
Tie Valamoon
Laatokan Valamoon nuori Ivan tuli ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Oltuaan nelivuotisessa asepalveluksessa ja Pietarissa Valamon hankintatehtävissä, Ivan palasi luostariin. Hänet vihittiin 1910 munkiksi nimellä Jakinf kreikkalaisen marttyyrin Hyakinthosin mukaan.
Kun Suomen suurruhtinaskuntaan kuulunut Valamon luostari tuli osaksi itsenäistä Suomea, ja Tarton rauhassa 1920 myös Petsamon luostari liitettiin Suomeen, Jakinf joutui ottamaan vastaan tehtävän pohjoisen luostarin johtajana. Hän toimi Petsamossa kymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen anoi ja sai eron vaikeaksi kokemastaan tehtävästä.
Tuolloin jo kuusissakymmenissä oleva mies palasi Valamon saarille. Hän vihkiytyi suureen skeemaan ja sai takaisin kastenimensä Johannes. Skeemamunkit ja -nunnat ovat yleensä (vanhoja) kilvoittelijoita, jotka omistautuvat rukouselämään.
Johannes Kastajan saaren erakkolasta skeemaigumeni Johannes vieraili ajoittain pääluostarissa. Pyhiinvaeltajien rippi-isänä hän tapasi neiti Jelena Armfeltin, jonka kanssa alkanut ystävyys jatkui Johanneksen kuolemaan saakka. Noin puolet Valamon vanhuksen kirjeistä on Jelenalle osoitettuja.
Valamon saarilla tapahtui 1930-luvulla toinenkin Valamon vanhuksen kirjeiden kannalta tärkeä kohtaaminen. Yrjö Olmari, tuleva arkkipiispa Paavali ja kirjekokoelman suomentaja, oli päässyt Sortavalan pappisseminaarista Johannes Kastajan saarelle, missä tapasi rippi-isänsä Johanneksen.
Teoksen taustavoimina olivat myös rippilapset kuvataiteilija Ina – tai ”Inna” – ja hänen miehensä, kirjailija Tito Colliander, joista edellinen keräsi kirjeitä niiden vastaanottajilta ja jälkimmäinen toimitti tekstit julkaisuasuun.
Valamon pommitusten aikaan 1940 isä Johannes kertoi istuneensa keljassaan ja lukeneensa evankeliumikirjaa. Noin 200 henkeen hiipunut veljestö evakuoitiin aluksi Keski-Suomeen Kannonkoskelle. Huhtikuun lopulla Johannes kirjoitti olevansa levollinen eikä ajatellut enää Valamoa: ”Otin muutamia kirjoja, pyhien isien teoksia, ja siinä on minulle kylliksi.”
Luostarin kirjasto onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat perunasäkkeihin.
Heinäveden Valamossa Johanneksesta tuli veljestön rippi-isä ja starets eli ohjaajavanhus. Hengellinen ohjaaja voi olla uskova henkilö, jolla on poikkeukselliset edellytykset auttaa toista ihmistä.
”Älä lue vain lukeaksesi”
Isä Johanneksen kirjeissä on paljon viittauksia Raamattuun. Sitä ei sopinut lukea kuten mitä tahansa kirjaa: ”Pyhää Raamattua ei lueta tietojen hankkimisen vuoksi vaan sielun pelastuksen vuoksi.”
Hän kehottaa lukemaan Evankeliumia joka päivä.
”Älä kuitenkaan lue vain lukeaksesi, vaan rukoile ensin hengessä Herraa…lue tarkoin ikään kuin tavaamalla. Kokemuksesta opit, verenjuoksua sairastaneen naisen tavoin, miten suurta hengellistä voimaa tällaisesta lukemisesta lähtee.”
Vanhuksen mukaan on pidettävä huoli, ettei ajatus ole jouten.
”Kun olen yksin ilman työtä tai kävelen, silloin mietiskelen lukemaani. Järki ei voi olla ilman työtä. Sille täytyy antaa jotain tekemistä. Jos et anna sille hengellistä työskentelyä, niin se vaeltelee tämän maailman tapahtumissa.”
Muistelu kuului myös pyhän sanan lukemiseen: ”Kun käyt levolle, mietiskele jotakin kohtaa, jonka satut muistamaan Raamatusta, varsinkin Evankeliumista, äläkä pidättele kyyneleitä.”
Raamatun lisäksi kirjeissä puhutaan paljon kirkkoisien kaudella (n.150–700-luku) Lähi-idässä kilvoitelleista munkeista. Heihin lukeutuivat muun muassa Barsanufios Suuri, Doroteos Gazalainen, Johannes Cassianus, Makarios Egyptiläinen ja Johannes Siinailainen. Kirkkoisiä ja muitakin kirjojaan Johannes luki venäjän ja kirkkoslaavin kielillä.
Jelenaa hän lohduttaa, ettei ihme, jos tuotteliaan piispa Feofanin kirjat ovat tuntuneet kuivilta pyhien isien teosten lukemisen jälkeen: ”Niitä voi verrata toisiinsa näin: pyhien isien kirjoitukset ovat paksua kermaa, piispa Feofanin taas ovat maitoa ja sekin vedellä ohennettua.”
Erityisen paljon vanhus tuntuu arvostaneen 600-luvulla eläneen askeettikomunkki Iisak Niniveläisen kirjoituksia.
Pyhä Johannes luki kyllästymättä patristista kirjallisuutta. Johannes Siinailaisen Portaiden sisäkanteen hän on kirjoittanut tiivistelmän teoksen kirjoittajan elämänvaiheista ja lisännyt loppuun kirkkoisät Basileios Suuren, Gregorios Teologin ja Johannes Krysostomoksen kuolinvuodet ja eliniän. Kuva: Valamon luostarin kirjasto/Virva Suvitie.
”Kaivo on syvä, köytemme lyhyt”
Iisakin Niniveläisen kirjoitukset eivät avaudu vaivatta. Vanhuksen lähipiiriin kuulunut helsinkiläistynyt nunna Maria, Venäjän viimeisen keisarinnan Aleksandra Feodorovnan entinen hovineiti, oli luultavasti kirjoittanut Iisakin kirjan olevan vaikeaa kieltä. Sen vanhus myöntää, mutta lisää, että vielä vaikeampi meidän on käsittää kirjoitusten sisältöä: ”Kaivo on näet syvä, mutta köytemme lyhyt, niin että emme kykene ammentamaan sen syvää ja ihanaa pelastavaa vettä.” Innalle hän kirjoittaa: ”Tämä [Iisakin teos] on vakava kirja, se ei vaadi ainoastaan syvällistä älyä vaan ennen muuta elämää.”
Pääsiäispaaston alkaessa 1947 Johannes vinkkaa Jelenalle Filokaliasta löytyvää Hesykhios Siinailaisen kirjoitusta hengellisestä valppaudesta: ”Sitä ei raaskisi käsistä jättää, eikä sen lukemiseen koskaan kyllästy. Se innostaa suuresti, ja vaikka emme pystykään täyttämään siinä annettuja neuvoja, on silti hyödyllistä tietää, mikä hengellisessä elämässä on olennaista.”
Sodan jälkeisinä vuosina Jelenalle ja Innalle kirjoittamissaan kirjeissä vanhus kehottaa heitä tutkimaan kirjaa Näkymätön taistelu. ”Tässä kirjassa puhutaan tarkkaan ja hyvin, oikein ja monipuolisesti hengellisestä elämästä.”
Kyseessä oli katolisen spiritualiteetin klassikko, italialaisen papin Lorenzo Scupolin 1500-luvun lopulla ilmestynyt Combattimento spirituale.
Vuoden 1949 lopulla isä Johannes kertoo lähettäneensä Colliandereille 500- ja 600-lukujen vaihteessa eläneen munkki Johannes MoskoksenNiitty-kirjan (Leimōn pneumatikos), jossa on lyhyitä tarinoita luostareista ja kilvoittelijoista.
Keskusteluissa vilahtaa myös kiivasta teologista debattia herättänyt skeemamunkki Ilarionin 1907 julkaistu kirja Kaukasuksen vuorilla (Na gorakh Kavkaza).
Sen enempää kaunokirjallisuutta kuin muitakaan maallisia kirjoja Valamon vanhus ei kirjeissään kerro lukeneensa.
Vilkasta kirjeenvaihtoa
Skeemaigumeni Johanneksen kirjeenvaihto osoittaa, kuinka lähes kouluja käymätön kirjoittaja saattoi omaksua syvällisesti kirkon hengellistä perintöä ja osallistua kirjalliseen elämään.
Isä Johanneksen verkosto ei ollut vain ”hengellinen lukupiiri”, vaan rippilapsilla oli vaikeuksia, sairauksia ja masennusta, joihin he saivat apua.
Keväällä 1956 vanhus toteaa kirjeessään Innalle, että voi sairauksista huolimatta hyvin, ja että hänellä on kaksi suurta lohtua: hyvät silmät, ja se, että selviytyy arjesta itsenäisesti.
Valamon vanhuksen kirjeissä on vain osa isä Johanneksen kirjeistä. Ennen suomeksi julkaisemattomia kirjeitä on myöhemmissä kokoelmissa Kirjeitä Innalle (2014), Kirjeitä Jelenalle (2017) ja Luostarivanhuksen kirjeitä (2018). Kirjeistä on koostettu 2019 myös äänikirja.
Vanhus kuoli keljassaan 5. kesäkuuta 1958. 60 vuotta myöhemmin ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen johdolla kokoontunut piispainkokous vahvisti hänen pyhyytensä kanonisoinnilla. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhäinjäännökset lepäävät nyt Heinäveden Valamon pääkirkossa.
Lähteitä:
Johannes, skeemaigumeni (1976/1956): Valamon vanhuksen kirjeitä. Suom. arkkipiispa Paavali. WSOY (1. p. Pisma valaamskogo starca 1956).
Johannes, skeemaigumeni (2014): Kirjeitä Innalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Ina Collianderille vuosilta 1947–1957. Suom. Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2017): Kirjeitä Jelenalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945–1958. Suom. arkkipiispa Paavali, metropoliitta Panteleimon ja isä Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2018): Luostarivanhuksen kirjeitä. Suom. metropoliitta Panteleimon. Valamon luostari.
Kristoduli, sisar (1998): Katsaus Filokalian syntyhistoriaan. Teoksessa Filokalia. V osa. Toim. Irinja Nikkanen. Valamon ystävät, 9–42.
Leclercq, Jean (2007/1957): The Love of Learning and the Desire for God. A Study of Monastic Culture. Fordham University Press (1. p. L’Amour des letters et le désir de Dieu, Paris 1957).
Mäkinen Ilkka (2013): Luemmeko kuin munkit: mistä lukuhalu tuli ja mihin se menee? Informaatiotutkimus 32 3/4.
Panteleimon, igumeni (1985): Isä Johannes. Valamon vanhuksen skeemaigumeni Johanneksen (1874–1958) elämäkerta. Valamon luostari.
Serafim, munkki (2005): Iisakin tekstihistoria ja vaikutus. Teoksessa Kootut teokset. Pyhä Iisak Niniveläinen. Käännös ja johdanto munkki Serafim. Valamon luostari, 28–50.
Isä Sergius Collianderin luentotallenne Pyhä Johannes perheemme ystävänä on saatavissa YouTube-videopalvelussa. Isä Sergiuksen muistelmat syventävät hengellisen lukemisen ja kokemuksellisuuden tarkastelua Johanneksen ajattelussa siitä mihin tämä artikkeli jää.
Pääkuva ylhäällä: Isä Johannes ja Jelena Akseljevna Armfelt Helsingin rautatieasemalla. Kuva: Valamon luostarin arkisto.
Kirjoitus on muokattu alun perin Bibliophilos-lehden numerossa 2/2022 julkaistusta artikkelista. Artikkeli on julkaistu myös painetussa Aamun Koitossa 2/2023. Jutun ingressiin on lisätty maininta muistopäivästä 5.5.2023 klo 14::55.
Kevään ylioppilaat iloitsevat saavutuksestaan – ulkomaat kiehtovat, mutta oma Kirkko on aina lähellä sydäntä
Kevään uudet ylioppilaat ovat viettäneet 3. kesäkuuta lakkiaispäiväänsä, ja heistä toistasataa on suorittanut myös ortodoksisen uskonnon opinnot.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Vlada Wahlstén
Lukuisat kevään uusista ylioppilaista ovat toimineet vuosia seurakunnissa kerho- ja leiriohjaajina, vapaaehtoisina, kuorolaisina ja sijaisina. Seurakunnissa onkin perinteisesti muistettu kevään ylioppilaita. Esimerkiksi Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa on jo pitkät perinteet stipendin myöntämiselle jokaiselle ortodoksisen uskonnon opintojen pakolliset kurssit suorittaneelle ylioppilaalle. Tänä vuonna Helsingissä ylioppilaiden juhlaan sai kutsun kaikkiaan 137 ylioppilasta.
Aamun Koitto pyysi heistä neljää kertomaan tiestään ortodoksisen uskonnon opintojen pariin ja tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Ylioppilaat Venla Sarlin, Outi Lukkari, Julia Miettinen ja Ilmari Häyrynen ovat monelle seurakuntalaisille tuttuja kasvoja niin lasten ja nuorten leireiltä, kerhoista, tapahtumista ja jumalanpalveluksista.
Esimerkiksi Venla Sarlinin on voinut tavata muun muassa pitämässä Uspenskin katedraalissa lasten kirkkokerhoa. Ilmari Häyrynen on toiminut seurakunnassamme keikkakanttorina. Yhteistä näille uusille ylioppilaille ovat usko, rakkaus Kirkkoa kohtaan, vahvat ortodoksiset juuret – ja se, että monet lähimmät ystävät ovat löytyneet juuri seurakunnan toiminnasta.
Yhteistä näille uusille ylioppilaille ovat usko, rakkaus Kirkkoa kohtaan, vahvat ortodoksiset juuret – ja se, että monet lähimmät ystävät ovat löytyneet juuri seurakunnan toiminnasta.
Espoossa järjestettiin tänä keväänä uskonnonopettaja Jari Ketolan johdolla ensimmäistä kertaa ortodoksisen uskonnon lukio-opintojen kertauskurssi.
Helsinkiläiset Venla Sarlin ja Ilmari Häyrynen kuulivat kertauskurssista sattumalta ystävältään Julia Miettiseltä, ja pyysivät lupaa päästä mukaan.
– Onneksi pääsimme. Kertauskurssi kokosi kaikki ajatukset yhteen ja ne sai helposti kirjoitettua auki kokeessa, kiittää Ilmari. Samalla hän tuo esille ortodoksisen uskonnon opintoihin liittyviä haasteita:
– Ortodoksisen uskonnon opetus poikkeaa kaikista muista oppiaineista täysin. Meilläkin vuodessa oli viisi jaksoa ja normaalisti yksi kurssi kestää yhden jakson ajan. Ortodoksinen uskonto oli koko tämän järjestelmän ulkopuolella – yksi ortodoksisen uskonnon kurssi kestikin puoli vuotta. Kursseja oli kuitenkin yhtä paljon kuin esimerkiksi historian oppiaineessa. On vaikea ymmärtää, kuinka edes voisi ehtiä kerrata kaikkia niitä kurssien sisältöjä, joista kokeessa voi tulla kysymyksiä. Siinä mielessä on ihmeellistä, että suoriuduimme näin hyvin. Siitä kiitokset kaikelle avulle, mitä on saanut.
Nyt valmistuneet ylioppilaat ovat aloittaneet opintonsa koronaviruspandemian aikana, ja tämä on vaikuttanut väistämättä opintoihin. Monet kurssit järjestettiin alussa vain etänä. Haasteista suoriutuminen tuntuukin erityisen palkitsevalta.
– On todella tärkeää, että seurakunta muistaa uusia ylioppilaita. Siinä yhdistyy useampi asia: ei pidä unohtaa, että olemme oikeasti toinen valtionkirkko, joka mahdollistaa, että meillä on oikeus ja valtiolla on velvollisuus tarjota opetusta. Sen lisäksi kirkko on ollut ja on edelleen myös hyvin akateeminen laitos. Se, että seurakunta muistaa juuri ylioppilaaksi tulemisen yhteydessä, on hienoa, kiittää Ilmari Häyrynen.
Kun Ilmari pääsi hakemaan ruusua ja stipendiä, hän tuuletti seurakuntasalissa. Suorituksen osalta on myös aihetta juhlaan:
– Kyllä sieltä se laudatur tuli. Nöyrästi voin sanoa, että eniten shokkia aiheutti se, kuinka pienellä työmäärällä sen sain. Lopputulos on tietysti useiden asioiden summa. Koe oli juuri minulle sopiva.
Venla Sarlin nyökkää ja kertoo, kuinka onnelliseksi hän tuli kokeessa, kun ymmärsi osaavansa vastata kysymyksiin.
– Kokeen aikana katseemme kohtasi Ilmarin kanssa. Hymyilin, sillä tiesin, että pääsen kokeesta läpi. Vaikka olen kasvanut kirkon ympäristössä, niin olen oppinut paljon ortodoksisen uskonnon tunneilla. Yllätyin kuitenkin, että en vain päässyt läpi, vaan sain lopulta magnan. Olen todella onnellinen suorituksestani.
Julia Miettinen puolestaan iloitsee eximiasta.
– Kokeessa oli monia asioita, joita käsiteltiin kertauskurssilla. Myös siitä, että olen lapsesta saakka käynyt kirkossa, oli apua.
Vaikka nuoret ovat kasvaneet kirkkoon jo pienestä pitäen, pitävät he tärkeänä, että löytää sen oman tien, uskon ja merkityksen.
– Oli minullakin kausia, kun sanoin, etten varmana lähde kirkkoon. Kriparin jälkeen tilanne muuttui, ja hakeuduin kerhonohjaajaksi. Minulle tuli tavaksi löydä kirkossa. Viimeisen kahden vuoden aikana rupesin ymmärtämään, että miksi minä haluan mennä sinne kirkkoon. Olen myös kansainvälisesti ollut tosi aktiivinen viime aikoina, kertoo Ilmari Häyrynen, joka osallistui ainoana nuorena Suomesta viime vuonna Puolassa järjestettävään kansainväliseen ortodoksiseen tapahtumaan.
– Aion lähteä Puolaan myös ensi kesänä samaan paikkaan kansainväliseen nuorten tapaamiseen. Olen löytänyt myös suuremman yhteisön ja yhteyden kirkkoon.
Ulkomaille lähtö houkuttelee
Tulevaisuuden suunnitelmien osalta kaikkia haastalteltuja kiinnostaa ulkomaille lähteminen ja välivuodenkin pitäminen.
Venla Sarlin ei aio pitää kiirettä, vaan ottaa hetken rauhallisesti.
– Minulla ovat kuitenkin olleet suunnitelmat selvillä jo aika pitkään. Olen jo pitkään halunnut opiskella kätilöksi.
Klaukkalalainen Outi Lukkari haluaa näillä näkymin hammaslääkäriksi. Vaikka hän ei lopulta kirjoittanut ortodoksista uskontoa, on kirkko ja seurakuntayhteisö ollut hänelle todella tärkeä.
– Sain todella paljon uusia ortodoksiystäviä kriparilta ja kerhonohjaajakoulutuksessa. Meistä on tullut Venlan ja Julian kanssa hetkessä tosi hyviä ystäviä.
Julia Miettinen on samoilla linjoilla. Työn osalta sen sijaan hän haluaa teatterin ja musiikin alalle.
– Niihin on vaikea päästä, mutta teatteri ja musiikki kiinnostavat minua todella, joten yritän.
Musiikki kutsuu myös Ilmari Häyrystä, joka kokee olevansa tienristeyksessä.
– Kuten isä Sergei Petsalo sanoi onnittelupuheessaan meille, osalla saattaa olla se tilanne, ettei tiedä vielä, mitä tekee ja mitä kulman takana odottaa. Olen nelihaaraisessa risteyksessä, jossa on todella paljon kulmia. Ei ole vielä hajua, minkä kulman taakse haluan kurkata. Päällimmäisenä minua kiinnostaa musiikki. Olen harrastanut musiikkia koko elämäni ja jatkan sitä.
– Lähitulevaisuudessa tammikuussa 2024 olen menossa varusmiessoittokuntaan suorittamaan varusmiespalvelusta. Lähden soittelemaan klarinettia. Vaikka aina vannoin, etten tekisi samaa, mitä vanhempani tekevät, niin olen kyllä myös kanttorin hommia tehnyt viime aikoina. Sen lisäksi teologia kiinnostaa. Olen kansainvälinen ja puhun ranskaa. Olen miettinyt tosi paljon ulkomaille lähtemistä. Lähden 15. kesäkuuta Geneveen Kirkkojen Maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen stuertiksi. Se on varmasti myös yksi nurkka, jonka takaa voi paljastua vaikka minkälaisia ovia. Tällä hetkellä yritän kuitenkin elää hetkessä.
Ylioppilaat iloitsevat, että pääsivät kokoontumaan yhteen muiden ortodoksiylioppilaiden kanssa yhteen. Ystävien kanssa välit pysyvät tiiviinä, samoin seurakuntayhteisön. Ja samaa he suosittelevat kaikille muillekin valmistuneille.
Pääkuva ylhäällä: Nuoret kerhonohjaajat nostivat Ilmari Häyrysen kuvaan. Laudaturin ortodoksisesta uskonnosta kirjoittanut Ilmari suuntaa stuertiksi Geneveen, varusmiesten soittokuntaan.
Arkkipiispa Leo kirkkomme asemasta: Idän ja lännen välissä – kun kaksi täysin erilaista ortodoksista maailmaa törmäävät
Arkkipiispa Leo on palvellut pappina ja piispana 50 vuotta. 75-vuotishaastattelussaan hän kertoo muun muassa, millaisia vaiheita kirkkomme on kokenut hänen aikanaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Vlada Wahlstén, Pentti Potkonen, Tuula Nyberg, Topi Ikäläinen
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo täyttää sunnuntaina 4. kesäkuuta 75 vuotta. Sen lisäksi hän saavuttaa heinäkuussa toisenkin merkittävän virstanpylvään: hänen diakoni- ja pappisvihkimyksistään tulee kuluneeksi kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlavuonna tasan 50 vuotta.
Kaiken kukkuraksi ensi vuonna isä esipaimenelle tulee täyteen 45 vuotta piispana. Kuluneina vuosikymmeninä arkkipiispa Leo on nähnyt Suomen ortodoksisen kirkon muodostuvan monikulttuuriseksi yhteisöksi. Tänä päivänä kirkkoomme kuuluu paljon muitakin kansallisuuksia kuin vielä vaikkapa 1970-luvulla, jolloin Leo Makkonen vihittiin diakoniksi Ilomantsissa Iljan praasniekan juhlaliturgiassa 1973 ja papiksi vain muutamaa päivää myöhemmin Pielavedellä Valassin praasniekassa.
Tuohon aikaan elettiin ortodoksisuuden kukoistuskautta: kirkko sai uusia jäseniä, ja isä Leo oli läsnä, kun arkkipiispa Paavali (+1988) vihki Lintulan luostarin pääkirkon lokakuussa 1973 ja Heinäveden Valamon luostarin pääkirkon kesällä 1977.
Ennen kukoistuskautta oli kuitenkin sota-aika, ja sitä seurannut Karjalan evakkojen asuttaminen eri puolille Suomea – ja heidän mukanaan myös ortodoksinen usko levittäytyi maahamme laajemminkin.
– Sotiemme jälkeen evakkous oli yhteiskunnassamme hyvinkin paljon läsnä, ja nyt meillä on jälleen pakolaisia Suomessa – viime aikoina heitä on tullut Ukrainasta. Myös Neuvostoliiton hajottua maahamme muutti ihmisiä eri puolilta entistä Neuvostoliittoa, ja hekin edustivat eri kansallisuuksia.
Myös arkkipiispa Leolla on karjalaiset juuret, ja hänen perheensä tuli Pielavedelle evakkoina Salmista Raja-Karjalasta. Näin ollen Ukrainan pakolaisten hätä koskettaa häntä myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Arkkipiispa Leo kutsui ukrainalaispakolaisia vieraakseen huhtikuussa 2022, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli alkanut täysimittaisena 24. helmikuuta samana vuonna.
Tuo päivämäärä oli ja on ratkaiseva vedenjakaja koko ortodoksisessa maailmassa, mutta siihen palattakoon hiukan myöhemmin.
Ukrainalaiset pakolaislapset saivat arkkipiispa Leolta ikiomat triptyykit, kun he vierailivat kirkkomme keskustalolla Kuopiossa keväällä 2022. Kuva: Pentti Potkonen
Arkkipiispa Leon aikana kirkkomme on siis muuntautunut karjalaisuuden sävyttämästä, slaavilaiseen kirkkoperinteeseen nojaavasta kirkkokunnasta yhä monikulttuurisemmaksi kirkoksi, joka haluaa vaikuttaa myös kansainvälisillä areenoilla.
– Nykyään meillä on muita kansallisuuksia edustavia pappeja ja seurakuntalaisia, minkä lisäksi meillä on aikaansaannoksia myös kansainvälisillä kentillä. Olemme tehneet lähetystyötä esimerkiksi Ugandassa ja Keniassa. Kirkkomme on toiminut eri maailmankolkissa tsunamin ja maanjäristysten jälkeen, samoin entisen Jugoslavian alueella. Samalla tavalla kuin kirkko on kehittynyt, myös arkkipiispan tehtävät ovat rikastuneet ja monipuolistuneet.
Vertailukohtana voi toimia vaikkapa isä esipaimenen edeltäjä arkkipiispa Paavali, jonka toimintaa oli mahdollista seurata apulaispiispana hyvinkin läheltä. Arkkipiispa Paavalilla oli suora yhteys myös rajantakaiseen Laatokan Valamon luostariin: hän oli alun perin Valamon luostarin pappismunkki, mutta joutui pakenemaan sotaa muun veljestön tavoin Suomeen.
Kun isä Leo vihittiin Joensuun piispaksi Kuopion pyhän Nikolaoksen katedraalissa ortodoksisuuden sunnuntaina 25. helmikuuta 1979, piispaksi vihkimisen toimittivat Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali, Helsingin metropoliitta Johannes, Sveitsin metropoliitta Damaskinos ja Viipurin arkkipiispa Kirill.
Elettiin Neuvostoliiton aikaa, jolloin Moskovan patriarkaattia johti patriarkka Pimen (+1990), jonka seuraaja oli Aleksei II (+2008).
Sittemmin piispa Kirill tunnetaan Moskovan patriarkaatin ja samalla lähes puolen ortodoksisen maailman päämiehenä – ja Venäjän presidentti Vladimir Putinin sekä Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan vankkumattomana tukijana.
Vuosien myötä piispa Leosta tuli Oulun metropoliitta 1980, ja 1996 hänet valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi nimikkeellä Helsingin metropoliitta. Lokakuussa 2001 hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi, missä tehtävässä hän aloitti vielä samana vuonna. Arkkipiispan istuin siirtyi Helsinkiin 2018, jolloin virkanimike muuttui Helsingin ja koko Suomen arkkipiispaksi.
Isä esipaimen muistelee vierailuaan Konstantinopolissa yhdessä arkkipiispa Paavalin kanssa. Tuolloin hän tapasi myös nykyisen ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen, joskin tuolloin Konstantinopolin alaista ortodoksista kirkkoa johti vielä hänen edeltäjänsä Demetrios I (+1991).
Mieleen on jäänyt, kuinka arkkipiispa Paavali oli vankasti sitä mieltä, että liturgian salaiset rukoukset saa lukea ääneen, vaikka ”enkeli taivaasta tulisi kieltämään”.
Piispaksi vihkiminen toimitettiin Kuopion pyhän Nikolaoksen katedraalissa ortodoksisuuden sunnuntaina 25. helmikuuta 1979. Kuvassa vasemmalta oikealle: Viipurin arkkipiispa Kirill, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali, Sveitsin metropoliitta Damaskinos ja Helsingin metropoliitta Johannes. Kuva: Topi Ikäläinen
Nyt Suomen ortodoksit odottavat ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailua, joka alkaa 8. syyskuuta.
– Suhteet patriarkka Bartolomeokseen ja ekumeeniseen patriarkaattiin ovat hyvät, ja iloitsen hänen saapumisestaan maahamme juhlistamaan kirkkomme 100-vuotisjuhlavuotta – etenkin, kun tiedän, miten suurta ponnistelua vierailun järjestäminen on vaatinut.
Vuosien varrelle on toki mahtunut lukemattomia tapaamisia, niin virallisia kuin epävirallisiakin. Mieleen muistuu vierailu Lappiin, jolloin he kapusivat keskellä Inarinjärveä sijaitsevan Ukonkiven päälle.
Patriarkka Bartolomeos tunnetaan paitsi ympäristön puolesta taistelevana Vihreänä patriarkkana, myös vahvana Ukrainan tukijana: Ukrainassa toimii tällä hetkellä Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustama Ukrainan ortodoksinen kirkko – Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon lisäksi.
Koska arkkipiispa Leo tuntee niin Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin kuin Moskovan patriarkaatin päämiehet jo vuosien takaa, on pakko kysyä, millaisiksi hän arvioi näiden kahden patriarkan ja etenkin heidän edustamiensa kirkkokuntien suhteet keskenään.
Arkkipiispa huokaa, ja sanoo sitten:
– Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien kulttuurien kohtaaminen on vaikeaa. Siinä törmää toisiinsa kaksi aivan erilaista maailmaa.
Entä mitä tämä merkitsee oman kirkkomme kannalta?
– Kirkkomme on elänyt koko olemassaolonsa ajan Venäjän ortodoksisen kirkon ja Konstantinopolin kanssa – ja niiden välissä. Jumalanpalveluselämämme käytännöt ovat muotoutuneet slaavilaiselta pohjalta ja karjalaisuuden kautta. Konstantinopolin aikana kirkkoomme on puolestaan tullut kreikkalaisia piirteitä, kuten bysanttilainen kirkkomusiikkiperinne. Olemme idän ja lännen välissä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan.
Lausunnon vahvistaa jo se, että Suomen ortodoksisen kirkon autonomia saavutettiin pitkällisen taistelun tuloksena, kun Konstantinopolin patriarkka Meletios IV (+1935) myönsi kirkollemme tomoksen 1923. Ensimmäinen arkkipiispamme oli virolaissyntyinen arkkipiispa Herman, joka oli arkkipiispa Leon ohella kirkkohistoriamme toinen ns. valkoista papistoa (Avaa uuden sivuston) edustava arkkipiispa.
Maahanmuuttajista aktiivisia seurakuntalaisia
Vuosikymmenten saatossa isoja uudistuksia omassa kirkossamme ovat olleet esimerkiksi siirtyminen kolmeen hiippakuntaan ja teologikoulutuksen siirtyminen Kuopion pappisseminaarista Joensuuhun yliopiston yhteyteen.
Uusin merkittävä kirkkoon vaikuttava asia ovat ukrainalaispakolaiset, joiden auttamiseen on suunnattu mahdollisimman paljon voimavaroja. On esimerkiksi palkattu ukrainalaisten pakolaisten parissa toimiva pappi, isä Alexander Zanemonets.
Toisaalta kirkkomme on saanut monikulttuurista vahvistusta maahanmuuttajista, mutta he eivät ole välttämättä rekisteröityneet kirkkomme jäseniksi. Mikäli ukrainalaispakolaisia jää Suomeen pidemmäksi aikaa, olisi luontevaa ajatella myös heidän vahvistavan kirkkoamme tulevaisuudessa.
– Onkin tärkeää huomata ero: osallistuuko joku kirkkomme toimintaan ja siinä, onko hän rekisteröitynyt kirkkomme jäseneksi. Kaikissa maissa ei ole tapana rekisteröityä esimerkiksi siitä syystä, että virallisiin tahoihin ei luoteta, arkkipiispa huomauttaa.
Suomen ortodoksisen kirkon osalta arkkipiispa kantaa huolta juuri tällä hetkellä kanttoreiden riittävyydestä, eikä pappejakaan ole liian kanssa.
– Toki olen saanut ihan viime aikoinakin vihkiä pappeja ja diakoneja, mutta papistoa saisi tietysti olla enemmänkin. Silti olemme toistaiseksi saaneet kaikki papin toimet täytettyä. Olen huolissani kanttoripulasta, ja toivon, että koulutuspolku olisi sujuva – mutta meillä on ongelma myös alalta poistumisen takia.
Kirkkomme voimavaroina voi nähdä paitsi ikiaikaisen kirkkoperinteen ja jumalanpalvelusten viehätyksen, myös kaksi luostariamme, joissa riittää kävijöitä kirkkokuntaan katsomatta.
Kaiken muun ohella arkkipiispa on toiminut Lintulan luostarin ystävät ry:n puheenjohtajana 15 vuotta – minä aikana hankittiin Lintulan kynttilätehdas Saksasta – ja PSHV:n puheenjohtajana samanpituisen ajan. Kirkolliskokouksen jäsenenäkin isä esipaimen on ehtinyt toimia jo yli 40 vuotta. Aluksi kirkolliskokouksia järjestettiin viiden vuoden välein, mutta tuohon aikaan oli pidettävä ylimääräisiä kokouksia.
– Yhteen aikaan kanttoreiden ja pappien palkat määriteltiin kirkolliskokouksessa. Ne olivat aika värikkäitä toisinaan, arkkipiispa naurahtaa.
Nyt kirkolliskokous pidetään joka vuosi Valamon luostarissa.
Nelivuotias Tanja-tytär oli mukana piispaksi vihkimisessä. Kuva: Topi Ikäläinen
Sopuisaa rinnakkaiseloa – kunnes suhde tuhoutui
Kirkkomme suhteet ovat siis olleet perinteisesti lämpimät Konstantinopolin suuntaan, mutta itse asiassa myös Moskovan patriarkaattiin ne ovat olleet ystävällismieliset – ennen Venäjän hyökkäyssotaa.
Vielä ennen koronapandemiaa valmisteltiin patriarkka Kirillin vierailua Suomeen.
– Hänen piti saapua koronakeväänä 2020, mutta sitten vierailu peruuntui ilmeisistä syistä. Myös Suomen evankelis-luterilainen ja katolinen kirkko olivat loppujen lopuksi mukana järjestämässä vierailua.
– Sodan syttymisen jälkeen meillä ei ole ollut mitään kontaktia patriarkka Kirillin kanssa, arkkipiispa sanoo.
– Ennen sotaa tapasimme Karjalassa, sikäläisen Lintulan luostarin kirkon vihkimistilaisuudessa, ja kävimme yhdessä paikallisissa seurakunnissa. Sinänsä vierailuni sujui positiivisessa ja ystävällisessä hengessä.
On pakko kysyä, oliko patriarkka Kirillistä jo tuolloin aistittavissa, mitä tuleman pitää – esimerkiksi imperialistista asennoitumista. Isä esipaimen haluaa mitä ilmeisimmin välttää arvostelemasta toisen kirkon päämiehen persoonaa. Sen sijaan hän muotoilee vastauksensa näin:
– Hän oli huolestunut siitä, miten otamme vastaan ne ihmiset, jotka tulivat Suomeen Neuvostoliitosta sen hajottua: pidämmekö heistä huolta? Viimein he näkivät, että kyllä, me pidämme tulijoista huolta, ja he ovat aktiivisesti mukana seurakuntaelämässä.
Arkkipiispan mukaan myöskään Laatokan Valamosta Heinäveden Valamoon evakuoitu kirkkoesineistö ei ole aiheuttanut närää, vaan on todettu, että hyvä vain, kun ovat olleet täällä tallessa. Valamon esineistöä on luonnollisesti Heinäveden Valamossa, mutta osa on sijoitettu Suomen ortodoksiseen kirkkomuseo RIISAan Kuopioon.
Suomen ortodoksinen kirkko oli apuna, kun Venäjän ortodoksinen kirkko alkoi kunnostaa Laatokan Valamoa: piirustuksia etsittiin ja kopioitiinkin talkoolaisvoimin jälleenrakennusta varten. Tuolloinen Oulun metropoliitta Leo oli rakentamassa suomalaisten Onl ry:n talkoolaisten kanssa Valamon saarelle Smolenskin skiittaa. Sinne tuli kutsu patriarkka Alekseilta Terijoen kirkon vihkimiseen, ja sitä noudatettiin. Vihkimistilaisuudesta Valamoon matkasivat patriarkan lisäksi muiden muassa suurlähettiläs Heikki Talvitie ja rouva Tellervo Koivisto.
Valamon rannassa mentiin katsomaan ensin saunarakennusta ja sitten mäen päällä olevaa skiittaa sekä pääkirkkoa.
– Huumorintajuisena tunnettu rouva Koivisto totesi silloin, että hän ei olekaan ennen ollut saunassa patriarkan ja metropoliitan kanssa. Emme tosin kylpeneet, arkkipiispa tarkentaa.
– Rouva Koivisto toi tuliaisiksi moottorisahan.
Tämä oli myös Aleksein ensivierailu luostarin pääkirkkoon patriarkkana.
Igumenia Mikaela ja arkkipiispa Leo kuvattiin helluntaina 2023 Lintulan luostarin kirkon 50-vuotisjuhlassa. Isä esipaimen oli nuorena pappina läsnä kirkon vihkimisessä vuonna 1973. Kuva: Tuula Nyberg
Esimerkiksi arkkipiispa Johanneksen aikana (arkkipiispana vuosina 1987–2001) ehtoollisyhteys Moskovan patriarkaatin kanssa oli poikki, koska hän asettui tukemaan Viron kirkkoa.
Isä esipaimen valittiin arkkipiispaksi 2001.
Tätä ennen Moskovan patriarkaatti oli kaavaillut Pohjoismaista hiippakuntaa, johon Suomikin olisi kuulunut.
– Tapasin Venäjän kirkon ulkomaan osaston johtaja Kirillin Helsingissä alkuvuodesta 2002. Hän kertoi, että tämä suunnitelma oli peruttu, ja että Venäjän ortodoksinen kirkko tunnustaa Suomen ortodoksisen kirkon autonomisen aseman.
– Kesällä 2002 vierailin Moskovassa virallisesti, missä patriarkka Aleksei totesi julkisesti saman asian sekä sen, että Venäjän ortodoksinen kirkko kunniottaa Suomen ortodoksisen kirkon autonomista, kanonista aluetta. Patriarkka Aleksei sanoi myös, että he nimittivät kirkkoamme aiemmin tytärkirkokseen, mutta vastedes he nimittäisivät meitä sisarkirkokseen. Tätä lausuntoa ei ole kukaan virallisesti kumonnut tähän päivään mennessä.
Entä lienevätkö he edelleen samaa mieltä?
Arkkipiispaa naurattaa.
– No, enpä ole sitä heiltä kysynyt eivätkä he ole sanoneet!
Vaikka isä esipaimen vitsaileekin mielellään, hän vakavoituu välittömästi kuullessaan viimeisen kysymyksen: luuletteko, että meidän elinaikanamme koittaa päivä, jolloin ortodoksisen maailman kahtiajako on korjaantunut?
– Vaikka ei saa olla pessimistinen, on oltava realistinen: en usko, että ortodoksisen maailman haavat korjaantuvat meidän elinaikanamme. Sodan vaikutukset ovat olleet niin järisyttävän kauheat, ja ne ovat säteilleet koko ortodoksiseen maailmaan. Sota koskettaa kaikkia paikallisia ortodoksisia kirkkoja.
Arkkipiispa miettii hetken ja lisää sitten:
– Mutta toivokaamme, että Jumala sallisi ihmeen tapahtua.
Pääkuva ylhäällä: Arkkipiispa Leo ei ole julkaissut muistelmiaan. Kymmenessä kaksikielisessä runokirjassaan hän on avannut omaakin menneisyyttään, mutta hän ei luokittele niitä varsinaisiksi muistelmateoksiksi. Syksyllä ilmestyy jälleen uusi runoteos, Mogadishun taksisasema. Tätä ennen ilmestyi Damaskoksen pronssinen leijona -kirja syksyllä 2022.
Juttua on muokattu 5.6.2023 klo 09:35 poistamalla kaksi valtakunnallista Aamun Koittoa edeltäneessä Aamun Koitto -julkaisussa ollutta valokuvaa niiden julkaisuoikeuksissa ilmenneiden kysymysten ajaksi. Julki olleet kuvat on korvattu Topi Ikäläisen ottamilla kuvilla piispaksi vihkimisestä 5.6.2023 klo 16:12.
Juttuun on lisätty kuvia Aamun Koiton arkistosta piispaksi vihkimisestä sekä kahvitilaisuudesta 28.11.2023 klo 18:42.
1. helluntain jälkeinen sunnuntai 4. kesäkuuta 2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: RIISA
Matt. 10:32–33, 37–38, 19:27–30
Evankeliumissa Jeesus sanoo tunnustavansa omikseen Isänsä edessä taivaissa ne, jotka tunnustautuvat Hänen omikseen ihmisten edessä. Siksi ihmisen tulee rakastaa Jumalaa enemmän kuin ketään toista ja ottaa risti kannettavakseen kohtaamastaan vastustuksesta välittämättä.
Jeesus lupaa opetuslasten saavan suuren osan taivaassa, sillä jokainen, joka evankeliumin tähden luopuu läheisistään tai omastaan, saa moninkertaisesti takaisin. Monet ensimmäiset tulevat kuitenkin olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.
Kristityn ensisijainen kutsumus on Vapahtajan seuraaminen. Jeesuksen seuraaminen kutsuu rohkeuteen, mutta myös nöyryyteen. Herran seuraaminen ei kuitenkaan tarkoita vapautta kaikista velvollisuuksista, vaan vääristä valinnoista.
Ristin kantaminen elämän valinnoissa tuo mukanaan suuren siunauksen ja voi muuttaa kokonaisia perheitä, yhteisöjä ja yhteiskuntia. Ristin kantaminen auttaa myös Kirkkoa säilyttämään päämääränsä.
Ristiin tarttumalla, omaa elämänpolkua kulkemalla yhdessä Vapahtajan kanssa myös viime hetkellä matkaan lähteneet voivat tulla ensimmäisiksi. Tästä todistaa monien pyhien elämä.
Loimulohella voit nauttia alkukesän grillikaudesta ja Apostolien paastosta
Apostolien paasto alkaa 5. kesäkuuta, ja sen aikana kala on sallittu useampanakin päivänä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: iStock
Suomen lyhyen, mutta vähälumisen kesän alkuun ajoittuva Apostolien paasto sattuu monen mielestä ehkä epämukavaan ajankohtaan – juuri, kun grilli- ja mökkeilykausi ovat parhaimmillaan. Usein Suuren paaston varjoon jäävä Apostolien paasto on kuitenkin paastosäännöiltään sallivampi ja mahdollistaa myös kalan käytön useimpina päivinä. Niinpä kalasta voi valmistaa paastoystävällisesti grillissä tai avotulella maittavaa ruokaa myös kesävieraille.
Loimulohi ei esittelyjä kaipaa: eränkävijöiden perinneherkku valmistuu paaston hengen mukaisesti yksinkertaisin raaka-ainein, kunhan välineistöön ja loimuttamiseen käyttää hiukan aikaa. Seuraavilla vinkeillä loimuttaminen onnistuu vasta-alkajaltakin.
Loimulohen valmistuksessa tarvitaan loimutuslauta, nuotio tai takkatuli, puutappeja, loimutettava lohi tai kirjolohi sekä hieman perusmausteita. Loimulohen voi tarjoilla esimerkiksi salaatin kanssa, joskin kirjoittajan nuoruusvuosien kesäiltojen parhaita ruokamuistoja ovat loimulohi ja uuniranskalaiset.
Loimulohi ei esittelyjä kaipaa: eränkävijöiden perinneherkku valmistuu paaston hengen mukaisesti yksinkertaisin raaka-ainein, kunhan välineistöön ja loimuttamiseen käyttää hiukan aikaa.
Loimutuslauta syntyy esimerkiksi mökkiolosuhteissa helposti, sillä useimmilta mökeiltä löytyy puhdasta, pintakäsittelemätöntä lautaa. Laudan suhteen ei tarvitse olla kovinkaan ronkeli, sillä myös sahapintainen ja havupuinen lauta kelpaa käyttötarkoitukseen mainiosti. Laudan pituuden kannattaa olla jonkin verran loimutettavaa kalaa tai kalafileetä pidempi, sillä se helpottaa laudan kiilaamista nuotion äärelle.
Mikäli loimutettava filee sattuu olemaan kookas ja lauta kapea, voi niitä taustapuolelle jäävien apurimojen kanssa kiinnittää useamman rinnakkain. Apurimoissa on sekin hyvä puoli, että niiden avulla laudan saa tuettua kätevästi taustapuolelta ”pöngällä”. Porakone helpottaa laudan rei’ittämistä kiinnitystappeja varten, mutta riittävät reiät saa tehtyä puukon kärjelläkin.
Kiinnitystapit – joiden veistäminen on oivaa puuhaa perheen nuorille – kannattaa valmistaa koivusta. Kovan koivupuisen tapin saa lyötyä tiukemmin lautaan kiinni kuin pehmeämmän, havupuusta valmistetun. Kala kannattaa kiinnittää lautaan riittävän tiheästi, ettei se pääse tippumaan nuotioon kesken loimutuksen. Kiinnitystiheys on syytä huomioida myös lautaa rei’itettäessä.
Hyvät esivalmistelut ovat puoli ruokaa
Itse loimutus alkaa kalan valinnalla: nahkapintainen lohi- tai kirjolohifilee on helpoin loimutettava, mutta myös kokonaisen peratun kalan voi loimuttaa, kunhan vain viiltää kalan selkärangan suuntaisesti kylkiruodot poikki ja pingottaa kalan aukinaiseksi riittävän leveään lautaan. Kuiva lauta kannattaa laittaa ajoissa puhtaaseen veteen likoamaan. Kala kannattaa ottaa lämpiämään huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen loimutusta.
Samalla on hyvä tehdä nuotio tai takkatuli, jotta palaminen ennättää savuttamattomaan vaiheeseen. Lautaan kiinnitetty kala asetetaan pyrstö ylöspäin hieman takakenossa maltillisen tulen ääreen noin 30 senttimetrin etäisyydelle siten, että kalan päällä pystyy pitämään kättä noin 15–20 sekuntia. Loimutuksen aikana kalaa valellaan perinteiden mukaan noin 10-prosenttisella suolaliemellä. Liemi valmistuu kätevästi liuottamalla suunnilleen neljännesdesilitra merisuolaa noin 2,5 desilitraan vettä. Lientä voi maustaa esimerkiksi tillillä ja sitruunamehulla. Liemen sivelyyn käytetään katajanoksaa, mutta mikäli sellaista ei ole saatavilla, kuusenoksa tai aivan tavallinen pullasutikin käy.
Lohen loimutus ei ole hätäisen ihmisen puuhaa, sillä loimuttamiseen on syytä varata aikaa ainakin tunti tai puolitoista. Loimutusolosuhteet, kuten myös kalan paksuus, vaikuttavat oleellisesti loimutusaikaan, ja kalaa onkin hyvä käännellä prosessin aikana tasaisen kypsymisen varmistamiseksi. Loimuttamista jatketaan sopivaan kypsyyteen saakka. Hyvänä yleissääntönä on, että kypsästä kalasta nahka irtoaa helposti.
Kirjoittaja on joensuulainen ortodoksisen teologian opiskelija sekä innokas kalamies ja hyvän ruuan ystävä.
Pääkuva ylhäällä. Loimulohen valmistuksessa tyylejä on monia. Kirjoittaja suosittelee kuitenkin loimuttamaan lohen pyrstöpuoli ylöspäin, eli toisin päin kuin kuvassa.
Juttua on muokattu 30.5.2023 klo 19:56 o poistamalla siitä menneeseen aikaan viittaava ingressi ja korvaamalla se nykyisellä. Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa alkukesällä 2022.
Arkkipiispa Leolla on tänä kesänä tuplasti merkkipäiviä – pappisvihkimyksestä on pian kulunut 50 vuotta
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo täyttää sunnuntaina 4. kesäkuuta 75 vuotta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Tuula Nyberg
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo täyttää sunnuntaina 4. kesäkuuta 75 vuotta. Syntymäpäivävastaanottoa ei ole, vaan arkkipiispa viettää juhlaa toiveittensa mukaisesti perhepiirissä.
Heinäkuussa on vuorossa toinen henkilökohtainen merkkipäivä. Arkkipiispa Leon diakoni- ja pappisvihkimyksistä tulee nyt kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlavuonna kuluneeksi tasan 50 vuotta. Hänet vihittiin diakoniksi Ilomantsissa Iljan praasniekan juhlaliturgiassa 20.7. vuonna 1973 ja papiksi vain muutamaa päivää myöhemmin Pielavedellä Valassin praasniekassa.
Arkkipiispa Leo osallistuu Iljan praasniekkaan myös tänä kesänä.
Monia armorikkaita vuosia!
Pääkuva ylhäällä: Arkkipiispa Leo kuvattiin viikkoa ennen hänen 75-vuotissyntymäpäiväänsä Lintulan luostarin kirkon 50-vuotisjuhlassa helluntaina.
Monikulttuurisen työn pappina aloittanut Peter Schiel luottaa Jumalan johdatukseen: ”Teologia tiivistyy isohaliin”
Maaliskuussa Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen papin toimeen valitun Peter Schielin elämä on suorastaan mullistunut aivan viime kuukausina: hän on matkannut maallikosta papiksi, muuttanut Saksasta Suomeen sekä aloittanut uudessa työpaikassa. Vaikka isä Peterin pää on välillä liturgian jälkeen pyörryksissä, hymy on herkässä ja päällimmäisenä suunnaton onnen tunne.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Vlada Wahlstén
– On tapahtunut todella paljon lyhyessä ajassa. Olen saanut aloittaa unelmieni työssä, isä Peter Schiel sanoo.
Vielä vuoden alussa isä Peter eli maallikkona Saksassa.
– Vuosi sitten en olisi uskonut, että mitään tällaista voisi tapahtua minulle. Minäkin välillä kysyin Jumalalta, miksi Hän antoi minun opiskella niin monia asioita, olinhan teologian maisteri – ja en pystykään toteuttamaan niitä ja hyödyntämään työssäni ja arjessani.
Matka tähän tehtävään on ollut pitkä.
– Jumala aloitti jotakin hyvin varhain, ja se oli minulle luonnollista. Ja kun Jumala aloittaa jotakin, Hän myös jatkaa. Tulin ensin uskoon. Ja sitten Jumala kutsui minut ortodoksiseen kirkkoon. Ja nyt asiat jatkuvat. Jatkuvat Jumalan armossa.
Peter Schiel on alkujaan kotoisin saksalaisesta pikkukaupungista, joka sijaitsee Hampurin eteläpuolella. Hän kasvoi heti kolmikielisessä ympäristössä, sillä hänen isänsä on saksalainen ja äiti suomalainen, ja heillä on sukulaisia myös Yhdysvalloissa.
– Kielet saapuivat kotiimme jo aivan elämäni alkuvaiheissa. Ja ne vaikuttivat suuresti maailmaani. Ymmärsin, että on olemassa paljon muutakin kuin saksan kieli.
Monikulttuurisessa ympäristössä kasvanut Peter Schiel löysi uskon 20 vuoden iässä.
– Sain uskon sydämeeni luterilaisessa ympäristössä Saksassa. 1990-luvulla ymmärsin, että Jeesus Kristus on pelastaja. Luin Raamattua ja rukoilin. Siitä kaikki alkoi.
Valamon luostarista tie ortodoksiksi
Luterilaisuus ja suomalaiset juuret toivat nuorelle miehelle lisää motivaatiota lopulta muuttaa Suomeen.
– Turistina vierailin myös Valamon luostarissa vuonna 2007. Siellä ymmärsin, että täällä on jotakin. Se oli hyvin henkilökohtainen kohtaaminen Jumalan kanssa liturgiassa. Sitä ei voi loogisesti selittää. Ymmärsin, että täällä ortodoksisessa kirkossa on Kristuksen pelastuksen kokonaisuus. Tunsin Kirkon ykseyden ja täyteyden.
Peter Schiel asui tuolloin Espoossa.
– Huomasin, että aivan kävelymatkan päässä kotoani Tapiolassa on Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko. Siellä kohtasin ihania ihmisiä. Halusin halata heitä, enkä olisi halunnut lopettaa halaamista. Olin välittömästi yhdessä monikulttuurisimmista ortodoksisista yhteisöistä. Kahvipöydässä puhuttiin kymmeniä kieliä, myös saksaa. Oli selvää, että olin löytänyt hengellisen kotini.
Pian Peter Shiel löysi itsensä laulamasta ortodoksisessa kuorossa.
– Tapiolan kirkon kanttori Petri Hakonen etsii aina uusia laulajia kuoronsa riveihin, ja niin hän pyysi minuakin näytiksi laulamaan. Lauloin saksankielisen jouluveisun, ja näin, kuinka isä Petrin silmät syttyivät. Olinkin tenori, ja juuri se ääni, joka kuorosta oli puuttunut. Ja niin rupesin laulamaan kuorossa. Ja se oli elämäni kauneinta aikaa. Pääsin kuoron kanssa esiintymään ympäri Helsinkiä monissa pyhäköissämme ja praasniekoissa. Siitä alkoi ortodoksinen matkani. Mikä rakkauden, yhteisöllisyyden ja ystävyyden määrää!
Peter liittyi kirkkoon neljätoista vuotta sitten. Silloin myös alkoi hänen matkansa ortodoksiseen kansainväliseen maailmaan ja lopulta teologian opintojen pariin Thessalonikissa Kreikassa ja Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa.
– Rupesin lukemaan kirjoja rukouksesta ja kirkkoisien tekstejä. Sain pian tietää, että on Essexin luostari ja Athosvuori. Lähdin samantien Essexiin viikoksi. Huomasin, että on olemassa suuri ortodoksinen maailma. Se on hyvin lähellä. Ja sinne on helppoa mennä.
– Huomasin, että aivan kävelymatkan päässä kotoani Tapiolassa on Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko. Siellä kohtasin ihania ihmisiä. Halusin halata heitä, enkä olisi halunnut lopettaa halaamista.
Unelmamatka Athosvuorelle toteutui lopulta vuonna 2009, ja sinne matka kulki Thessalonikin kautta.
– Huomasin sattumalta siellä teologisen tiedekunnan. Halusin heti opiskella siellä. Ensin minun oli kuitenkin opiskeltava nykykreikkaa. Ihmeellistä kyllä, läpäisin parin vuoden kuluttua pääsykokeen ja vuosina 2011–2015 opiskelin teologian kandidaatiksi Thessalonikin yliopistossa Kreikassa.
Teologian opiskeleminen oli Schielin mukaan hyvin jännittävää aikaa.
– Tiesin koko ajan, että juuri tätä haluan opiskella. En vielä silloin ajatellut töitä ja sitä, tulisiko minusta joskus pappi. Kysyin kuitenkin itseltäni jo tuolloin, voisinko kuvitella itseni pappina. Vastasin jo silloin kysymykseen myöntävästi.
Maisteriksi Schiel opiskeli Itä-Suomen yliopistossa. Pro gradu -tutkielma vei Peterin ulkomaille Albaniaan, sillä gradu käsitteli Albanian ortodoksista kirkkoa ja sen suhteita Albanian muslimeihin.
– Se oli suorastaan mieltä räjäyttävä kokemus. Nähdä se kaikki; kuinka Albanian ortodoksinen kirkko on noussut raunioista vain muutamassa vuosikymmenessä. Albania oli kommunismin aikaan maailman ateistisin maa. Kirkon uudelleenrakentajilla oli niin paljon uskoa, että se jättää sanattomaksi. Opin heiltä paljon.
Diakoniatyöntekijänä Saksassa
Vastavalmistuneelle teologian maisterille ei löytynytkään heti sopivia töitä Suomesta, joten Peter hakeutui takaisin kotimaahansa Saksaan ja löysi pian Saksan luterilaisesta seurakunnasta diakoniatyöntekijän tehtävän.
– Pääsin tekemään töitä pakolaisten ja maahanmuuttajien parissa. Työni painopiste siirtyi vähitellen yhä enemmän nuorisotyöhön. Viime keväänä huomasin, että tarvitsen lisäkoulutusta, jotta voin tehdä töitä nuorten pakolaisten parissa. Minulla oli kyllä opettajan pätevyys, mutta ei sosiaalityössä vaadittavaa osaamista.
Pian Peter hankki itselleen verkko-opinnoissa sosiaaliohjaajan pätevyyden.
Korona-aikaan Peter Schiel joutui olemaan visusti Saksassa. Viime kesänä pitkän tauon jälkeen paluu Suomeen iski suoraan sydämeen.
– Tapasin ystäviä Espoossa ja Valamon luostarissa. Ymmärsin, että kaikki, mitä rakastan ja mitä Jumala on antanut minulle, on kotikirkossani, joka on Suomen ortodoksinen kirkko.
Koti-ikävän myllertäessä viime vuoden syksynä Schiel huomasi sattumoisin Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla ilmoituksen monikulttuurisen papin toimesta..
– Ymmärsin, että kaikki, mitä rakastan ja mitä Jumala on antanut minulle, on kotikirkossani, joka on Suomen ortodoksinen kirkko.
Peter Schiel yllättyi, kun hänet nostettiin ehdokkaaksi pois jääneen ehdokkaan tilalle, ja että pian hänet kutsuttiin koejumalanpalveluksiin Helsinkiin.
– Olin onnellinen, että sain jälleen tavata ystäviäni. Ja sillä matkalla ymmärsin, että tarvitsen Suomen ortodoksista kirkkoa. Silloin päätin, että muutan takaisin Suomeen, kävipä haastattelussa ja työn kanssa kuinka tahansa. Laivani saapui valtuuston kokousta edeltävänä päivänä. Seuraavana päivänä minut valittiin unelmieni työhön, monikulttuurisesta seurakuntatyöstä vastaavan papin toimeen.
Peter Schiel hiljenee vieläkin muistellessaan hetkeä, jolloin hänen valintansa julkistettiin 2. maaliskuuta.
Peter Schiel ei kuitenkaan näe, että hänen asemansa olisi suuresti muuttunut kirkossa papiksi vihkimisen myötä.
– Meillä on erilaisia tehtäviä, mutta olemme kaikki samassa kirkossa. Olemme kaikki Kristuksen ruumiin osia. Päätin jo ennalta, että palaan Suomeen. Olin valmistautunut siihen, että laulan jälleen kuorossa. Voisin keittää kahvia, leipoa keksejä, juhlia pääsiäistä ja helluntaita – tai tulla papiksi, jos Kirkko niin päättää. Minulle se kaikki on saman arvoista. Meillä on erilaisia tehtäviä, mutta olemme osa samaa Kirkkoa ja meidän päämäärämme on yhteinen.
Kirkko kutsui Peterin papin tehtävään. Maallikon edessä oli lukusia vihkimyksiä. Viikon sisällä hänet vihittiin lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja lopulta 19. maaliskuuta papiksi.
– Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Monilla elämäni alueilla. Tämä oli elämäni muutoksen aikaa. Tein siirron. Sain uuden työn, uuden tehtävän, opin ja tapasin kymmeniä uusia ihmisiä. Tietysti kaikki tämä on liikaa. Ensimmäinen virallinen työpäiväni oli Lasaruksen lauantaina. Ensimmäinen työviikkoni oli suuri viikko, sitten alkoi pääsiäisen aika. Ja minun pitäisi kuitenkin myös nukkua, syödä. Kaikkea on siis liikaa, mutta ei se mitään. Jos ei ole rakkautta, ei ole mitään. Luemme sen koko ajan Kirkossa. Niinpä, Jumala on istuttanut sydämeeni rakkautta.
Parhaillaan isä Peter keskittyy liturgiikan oppimiseen. Äskettäin hän myös toimitti liturgian ensimmäistä kertaa yksin, ilman diakonia tai alttariapulaista. Vaikka isä Peter huomasi pystyvänsä siihen, samalla hän huomasi, kuinka tärkeän panoksen antaa jokainen kanssapalvelija.
– Pappina palveleminen – sen oppimiseen menee vuosia. Tarvitsen vielä aikaa. Haluan tehdä tätä työtä monia, monia vuosia. Haluan olla pappi monille eri monikulttuurisille yhteisöille. Olen tavannut kreikkalaisen yhteisön ja arabiankielisen yhteisön sekä palvellut seurakuntamme ruotsin- ja englanninkielisissä palveluksissa. Pääsin palvelemaan koululaisliturgiassa. Nyt odotan, että pääsen vierailemaan seurakuntamme kesäleirillä. Kaikkea on niin paljon. Minulla on jo ollut konfliktia eri tapaamisten ja päivämäärien välillä, sillä välillä on vaikea saada kaikki mahtumaan kalenteriini.
Ensimmäisen pääsiäisensä pappina Peter Schiel sai viettää tutussa ympäristössä Tapiolan ortodoksisessa kirkossa. Entä minkä reseptin isä Peter antaa Kirkon syntymäpäiväjuhlaan, helluntaihin?
– Suurin ilo on viettää juhlaa yhdessä.
Isä Peter myös tiivistää teologian ja uskomme mielellään yhteen sanaan:
– Isohali. Se on hyppy omalta mukavuusalueelta. Se merkitsee, että ylitämme meitä mahdollisesti erottavat konfliktit, tulemme yhteen. Välitämme toisistamme. Kaikkein tärkeintä todella on rakkaus.
Kuuntele
