– Tämä on minun paikkani, isä Mikael sanoo ja osoittaa penkkiä Valamon luostarin Kristuksen kirkastumisen pääkirkossa.

Se on isä Mikaelin paikka silloin, kun hän ei itse ole alttarissa – ja ellei joku ilkikurinen veljestön jäsen ole ennättänyt kiilata siihen ensimmäisenä. Usein isä Mikael on kuitenkin toimittamassa jumalanpalvelusta tai rientämässä luostarinmäellä kiireisin askelin.

”Minun paikkani” -sanoilla 48-vuotias isä Mikael voisi kuvailla myös Valamon luostaria, minne hän muutti vuonna 2013. Hänet vihittiin pappismunkiksi 2011 ja asetettiin Valamon luostarin igumeniksi 23. tammikuuta 2022.

Tuolloin Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni painoi isä Mikaelin päähän kullanhohtoisen mitran kirkkokansan kuvatessa kännyköillään tapahtumaa, jollainen koettiin viimeksi neljännesvuosisata sitten, kun igumeni Mikaelin edeltäjä, nykyinen Haminan piispa Sergei asetettiin tehtäväänsä.

Liekö kohtalon ivaa vaiko johdatusta, että maailmasta irti pyristellyt isä Mikael sai ennen igumeniksi valintaansa hoitaakseen taloudenhoitajan ja varajohtajan tehtävät: entisessä elämässään hän oli OP-pankin osake-analyytikko.

Yhtä lailla paradoksina voisi nähdä sen, että erakkoluonteinen introvertti joutuu nyt olemaan paljonkin esillä asemansa velvoittamana. Jos Mikael Nummela saisi valita, hän varmastikin ohjailisi luostarin toimintaa hieman sivummalta – samalla tavalla kuin hän nyt istahtaa kirkon hämärään, vaatimattomalle penkilleen.

Kuninkaan ovien oikealla puolella odottaa kuitenkin Valamon luostarin igumenin sauva, jota isä Mikael on kannatellut nyt yli vuoden ajan. Miten painava vastuu lieneekään ollut, se ei näy rauhallisessa olemuksessa.

– Jumalan avulla ja luostarimme pyhien isien esirukouksien tähden ensimmäinen vuosi Valamon igumenina on mennyt ilman sen suurempia ihmeellisyyksiä. Vähitellen olen alkanut tottua siihen, että kun mainitaan “isä igumeni”, se olenkin minä, eikä joku toinen.

Veljestön määrässä tuli ennätys

Haastattelun aikoihin veljestön lukumäärä oli karttunut ennätykselliseen 18 jäseneen Heinäveden Valamossa.

– Eniten iloa on tuottanut veljestön kasvu. Veljestöön on tullut useita ihan uusia jäseniä, mutta myös useita entisiä veljestön jäseniä on palannut takaisin. Meidän ajassamme on jotain, mikä saa miettimään hengellisiä asioita ja tekemään suuriakin elämänratkaisuja siitä näkökulmasta, mikä on ikuista, eikä katoa edes kuolemassa – mihin edes maailman tuhoutuminen ei tehoa.

Täysin ilman ongelmia vuosi ei ole vierähtänyt, sillä luostari joutui supistamaan toimintaansa talvikauden 2023 hiljaisemmalla ajalla taloudellisista syistä.

– Raskaimmaksi olen kokenut talousongelmat sekä lisääntyneen ihmisten kanssa keskustelemisen. Tässä mielessä olemme edellisen igumenin kanssa hyvin erilaisia, ja siksi tapamme toimia ovat joissain asioissa erilaisia, mikä voi herättää hämmennystä, isä Mikael sanoo.

Jotta väärinkäsityksiä ei syntyisi, isä Mikael haluaa avata asiaa hiukan enemmän.

– Väsyn ihmisten kanssa keskustelemisesta ja toisten ihmisten seurassa olemisesta. Koska en voi palaa loppuun enkä jäädä sairauslomalle, olen yrittänyt löytää toimintatapoja, joiden avulla on mahdollista suoriutua tehtävistäni Valamon luostarin johtajana. Prosessi näiden toimintatapojen löytämiseksi on vielä kesken.

Koska ihmisen voimavarat ovat rajalliset, on asetettava asioita tärkeysjärjestykseen.

– Veljestön täytyy olla aina etusijalla, ja toisaalta luostarin johtajan tehtävänä on suunnitella tulevaisuutta.

Myös riittämättömyyden tunteet saattavat nousta esiin.

– Minulla ei juurikaan jää aikaa ja voimia luostarin ulkopuolisille rippilapsille, mutta koska synnintunnustuksella käyminen on osana monien pyhiinvaellusta, kuuntelen silti synnintunnustuksia. Suosittelen silti, että ihmiset etsisivät rippi-isikseen seurakuntapappeja, joilla on paremmat mahdollisuudet huolehtia heistä. Joskus kuitenkin saattaa tulla vahva tunne, että tämän ihmisen on Jumala antanut juuri minun huomioni kohteeksi. Ja sitten jään mielenkiinnolla odottelemaan, että ajan myötä selviää, miksi minun piti huolehtia juuri tästä ihmisestä. Usein tällaisiin tapauksiin liittyy jonkinlaista samankaltaisuutta elämänkokemuksissa tai ominaisuuksissa.

Jaksamisesta täytyy huolehtia

Isä Mikael on kehittänyt toimintamalleja jaksamisensa tueksi. Hän pyrkii rajoittamaan tapaamiset kello 11–18 välille, ja viettämään muun ajan yksin – palveluksia lukuun ottamatta. Hyvin usein tämä ei onnistu.

Etäyhteyksien aikakausi ei sekään ratkaise introvertin haasteita.

– Erityisen paljon rasitun puhelinkeskusteluista. Pahimmillaan yksikin pitkäkestoinen tai hankala puhelinkeskustelu voi aiheuttaa sen, että en enää koko sen päivän aikana saa mitään järkevää aikaiseksi. Siksi olen pyrkinyt ohjaamaan viestintää mahdollisimman paljon kirjallisiin viesteihin. Sillä tavoin asioiminen minun kanssani yleensä hoituu nopeimmin. 

Luostarin johtohahmo on myös altis arvostelulle.

– Tekipä tai sanoipa mitä tahansa, aina löytyy joku, joka ei siitä pidä. Toisaalta siihen tottuu, eikä enää juurikaan kiinnitä huomiota kritiikkiin. Parasta on tehdä päätöksiä rukoillen Jumalaa kirkastamaan oikeat ratkaisut.

Itsensä suhteen isä Mikael vaikuttaa vaativalta.

– Kehittämisen varaa olisi työn organisoinnissa. On myös vaikea suunnitella toisten työtä, esimerkiksi kuka veljestöstä milloinkin tekee mitäkin. Tätä vastuuta olenkin vähän delegoinut eteenpäin. Pysyvämpää laatua olevat kuuliaisuustehtävät toki igumeni aina määrittää.

– Parannettavaa olisi myös siinä, että rohkenisin antaa kielteistä palautetta silloin, kun sitä tarvitaan. Samalla täytyisi kehittää herkkyyttä sen suhteen, että tietäisi, milloin sitä tarvitaan – olipa kyse veljestöstä, luostarin palkatusta henkilökunnasta, talkoolaisista tai muista luostarissa käyvistä ihmisistä. Turhan pikkuasioista huomauttelun osalta onkin varmasti hyvä, ettei sellaista harrasta jatkuvasti, mutta ehkä kartan negatiivisen palautteen antamista liikaakin. Mitä tulee veljestöön, niin en usko, että luostarin tulisi olla koirakoulu, jossa opetetaan toimimaan tietyllä tavalla tai muuten saa kepistä. En halua, että kukaan toimii tietyllä tavalla vain rangaistuksen pelosta.

Tutkiminen kiinnostaa yhä

Lukuisista vastuista huolimatta isä Mikaelilla on henkilökohtaisiakin haaveita.

– Jos vain aikaa ja voimia riittäisi, mielelläni tutkisin ja kirjoittaisin, ja uskoisin, että minulla olisi siinä jopa jotain annettavaa toisillekin. Kun työskentelin osakeanalyytikkona, kaikista eniten pidin juuri tutkimisesta. Kun tutkii osakeyhtiötä, se on aika samanlaista tutkimista kuin mikä tahansa muukin tutkiminen, olipa se sitten vaikkapa sammakoiden tai Bysantin historian tutkimista. Hyviä tutkimusaiheita varmaan löytyisi: onhan meillä jo luostarin oma arkisto, joka suorastaan huutaa tutkimaan itseään.

– Itselleni antoisaa olisi myöskin ikonimaalauksen ja muun kuvataiteen harrastaminen, mutta en ole varma, olisiko minulla niillä aloilla annettavaa toisille. Ongelmani on se, että osaan monia asioita kohtalaisesti, mutta en mitään ihan kauhean hyvin. Kirjoitan melkein riittävän hyvin ollakseni kirjailija, maalaan melkein riittävän hyvin ollakseni ikonimaalari tai kuvataiteilija ja laulan melkein riittävän hyvin laulaakseni kuorossa, mutta kaikkea vain melkein. Myöskin kirjojen kääntämistä olisi mielenkiintoista harjoittaa, koska minulla siihen on alan koulutus.

Isä Mikael osaa lapsuutensa kielien, suomen ja ruotsin, lisäksi myös sujuvasti venäjää, norjaa ja englantia, kohtalaisesti saksaa, ranskaa, italiaa ja espanjaa sekä välttävästi kreikkaa ja saamea.

Muita vahvuuksiaan hän joutuu miettimään tovin.

– En menetä malttiani kovinkaan helposti. Jos näin kuitenkin tapahtuu, se käy niin nopeasti, että sitä on vaikea ennakoida. Mutta yleensä ottaen olen aika rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa.

Luostari eikä matkailukeskus

Tulevaisuudesta puhuttaessa isä Mikael korostaa, että Valamo on nimenomaan luostari, ei mikä tahansa matkailukohde – ja ratkaisuja ohjaa nimenomaan tämä ajatus.

– Luostarin pitäisi olla paikka, minne tullaan mielellään kilvoittelemaan. Kaikki muut tehtävät tulevat vasta sen jälkeen.

 – Pyhiinvaeltajat ovat aina tervetulleita ortodoksisiin luostareihin, ja Valamon luostarista on kehittynyt ortodoksisen kirkon keskus Suomessa. Samalla se on monille ensimmäinen kosketus ortodoksisuuteen. Tuhannet ihmiset ovat saaneet Valamon kautta kosketuksen Jumalan pyhyyteen, ja moniin se on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tätä emme halua menettää. Oikeastaan luostarin perimmäisenä tehtävänä on edesauttaa koko maailman pelastumista.

Selkeä imago on viisautta myös liiketaloudellisesta näkökulmasta.

– Yleensä yritykset miettivät kuumeisesti, miten ne olisivat erityisiä kaikkien muiden joukossa, ja meillä se erityisyys on jo ihan luonnostaan. Suomessa on paljon kylpylöitä ja kaikenlaisia viihdekeskuksia, ja Valamosta ei tule sellaista ainakaan niin kauan kuin minä olen luostarin johtajana.

– Minusta luostarille tervein tapa ansaita elantonsa on tuottaa jotain, mitä sitten myydään. Jo 1990-luvun puolivälistä alkaen Valamo on tuottanut viinejä ja muita juomia. Uusia myyntiartikkeleita on luonnollista etsiä tuotteista, jotka perinteisesti yhdistetään luostariin: viini ja muut juomat, yrtti-, hunaja-, marja-, hedelmä- ja muut puutarhatuotteet, käsityöt – ylipäätänsä jokin kaunis ja luonnonmukainen. Suhtaudun kuitenkin avoimesti kaikenlaisiin, myös ennenkuulumattomiin liiketoimintaideoihin. 

Luostarina kypsymiseen kuuluu myös luostarikilvoituksen monimuotoistuminen.

– Uskoisin, että Valamon luostarin tulevaisuudessa voi olla skiittoja ja erakkomajoja. Oikeastaan yksi erakkomaja meillä jo onkin, ja menneenä vuotena halukkaita veljestön jäseniä on saanut asua siellä, joskin luostarin elämään osallistuen. Varsinainen erakkokilvoitus vaatii pitkää luostarielämän kokemusta.

Itsenäinen, vaan ei yksinäinen

Vaikka maailmantilanne vaikuttaa synkältä Ukrainassa riehuvan sodan ja luonnon tuhoutumisen vuoksi, isä Mikael kannattaa kohtuullista varautumista, mutta ei pelossa piehtarointia.

– Uhkakuvia maalaillen ei tule ryhtyä elämään, joskin voidaan tehdä ajatusharjoituksia erilaisia uhkia varten kohtuullisessa määrin. On meilläkin mietitty, mitä tehdään, jos sähköt katkeavat pitkäksi aikaa, tai mitä otetaan mukaan, jos täytyisi paeta nopeasti. Vähän riippuen siitä, miten hankalaksi tilanne menee, luostarin omavaraisuus korostuu niin energian kuin ruokatuotannonkin suhteen.

– Sodan aiheuttamista uhkista varmaankin suurin on, että suomalaisten heikentynyt taloustilanne saa yhä useammat karsimaan luostarivierailun ohjelmasta. Tietenkin sodan pitkittyminen tarkoittaa myös, että Venäjältä ei juurikaan vierailla luostarissa. Korona-ajan alusta alkaen olemme joutuneet tottumaan siihen, että luostarissa ei juurikaan käy vierailijoilta Venäjältä, vaikka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten saattoi tulla kuusikin bussiryhmää päivässä.

Igumenin tukijoukkoja

Igumenin kuuluu kannatella luostariaan niin maallisessa kuin hengellisessä mielessä. Mutta kuka kannattelee igumenia – pyhien isien esirukousten lisäksi?

– Yleensä en koe tarvetta jakaa hankaliakaan asioita jonkun kanssa. En luhistu siihen, että jotain asiaa ei voi kertoa kenellekään, vaan voin hyvin pitää sen omana tietonani.

Siitä huolimatta isä Mikael arvostaa niin edeltäjänsä kuin Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin ja metropoliitta Panteleimonin tukea.

– Muita luostarin asiat hyvin tuntevia ovat luostarin rippi-isä rovasti Raimo Kiiskinen sekä luostarin valvoja, rovasti Stefan Holm. Tärkeä keskustelukumppani on myös luostarimme papistoon kuuluva rovasti Sergius Colliander, jolta voi kysellä, miten luostarissa toimittiin vanhoina aikoina ja erityisesti, miten palvelukset toimitettiin vanhoina aikoina.

Vertaistukena on toiminut myös naapuriluostari Lintulan igumenia Mikaela, joka on sittemmin pyytänyt vapautusta tehtävästään terveydellisistä syistä. Lintulan luostarin johtajan tehtäviä hoitaa toistaiseksi nunna Ksenia.

– Keskustelen paljon niin hengellisissä kuin käytännön asioissa myös luostarin veljestön kanssa. Ainakaan meillä ei ole kovin suurta kuilua igumenin ja muun veljestön välillä. Pyrin siihen, että igumenilla ja veljestön jäsenillä olisi mahdollisuuksia kahdenkeskisiin keskusteluihin, varsinkin vähemmän aikaa luostarissa olleilla. Usein hämmästyn siitä, miten paljon näistä keskusteluista itsekin saan.

Kaikesta päätellen igumeni tuntee veljestönsä – ja päinvastoin.

– Veljestö välillä on uhkaillut Valamo-kustannuksen julkaisevan Igumenin vitsit -kirjan, johon kootaan igumenin eri tilanteissa suustaan päästämät, vitseiksi tarkoitetut kummallisuudet.

Erakkomaja houkuttelee

Niin paljon kuin luostarielämä antaakin, joistakin asioista on myös luovuttava.

– Veljestön jäsen ei voi lähteä mihin vain ja milloin vain. Kaikesta on sovittava ja kaikki on suunniteltava. Mutta olen huomannut, että vaikka ei fyysisesti liikkuisi ja näkisi erilaisia paikkoja, koko maailmankaikkeus ja ihmiskunta ovat jollain tavalla aina läsnä siellä, missä sitten onkin.

– Ei ole välttämätöntä liikkua paikasta toiseen ollakseen onnellinen, vaan pienessäkin piirissä riittää nähtävää ja koettavaa. Jatkuva kulkeminen voi tuoda mukanaan rauhattomuutta.

Kotiluostarissaan isä Mikael onkin saanut kokea Suomen oloissa harvinaisen tapahtuman: 2019 kanonisoitiin luostarin oma pyhä, pyhittäjä Johannes Valamolainen.

– Erityisesti mielessäni on hetki, jolloin kannoimme pyhittäjän ikonin alttarista kirkon keskelle kunnioitettavaksi. Mieliinpainuvaa oli myös pyhäinjäännösten nostaminen sekä niiden tuominen kirkkoon. Tuntui, kuin pyhittäjä olisi ollut läsnä huoneessa, jossa hänen reliikkejään säilytettiin.

Entä mitä isä Mikael toivoo tapahtuvaksi ennen kuin hänetkin – jos Luoja suo – lasketaan lepoon Valamon hautausmaalle?

– Toivoisin, etten olisi piispa, sekä sitä, että luostarissa olisi jo joku toinen ottanut johtajan tehtävän vastaan. Mieluiten kuvittelisin itseni 20 vuoden kuluttua kilvoittelemassa yksinäisemmissä oloissa, luostarin johtajan tehtävästä syrjään siirtyneenä. Kenties luostarin mailla voisi olla sopiva paikka, jossa luostarin entinen igumeni voisi elää. Ehkä voisin kirjoittaa jotain tai maalata ikoneja.

– Toisaalta en pidä hyvänä, että ihmisellä on pakottava tarve jättää jotain jälkeensä, että hänet muistettaisiin jostain. Ihmiselämä sinänsä on ihan riittävä, ja sen tarkoituksena on kasvaa kohti Jumalaa.

Haastattelu on julkaistu ensi kertaa Aamun Koiton painetussa lehdessä 1/2023.

Niko Laakso on toiminut 11 vuotta Porvoon kirkon vahtimestarina. Hän sai kokea iloisen yllätyksen paikkakunnan Kristuksen kirkastumisen kirkon praasniekassa 6. elokuuta.

– Olin käymässä pihamaalla, kun täydestä kirkkosalista joku huusi minut jumalanpalveluksen lopussa sisään.

Haminan piispa Sergei luovutti silloin Laaksolle Porvoon kirkon yhteisön hänelle hakeman piispallisen siunauskirjan. ”Tuntien teidän Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan osoittamanne rakkauden, Korkeamman siunausta teille”, sanotaan siunauskirjassa.

Teksti kosketti ja Laakso otti sen iloisena ja kiitollisena vastaan.

– Nyt se on kultaisissa kehyksissä olohuoneeni seinällä, hän sanoo.

Vahtimestarin tehtävät ovat sitä työtä, joka huomataan parhaiten, kun se jää tekemättä. Kirkko ja sen ympäristö tulee pitää kunnossa.

– Työ sisältää tilojen siivousta, paikkojen järjestelyä, pihahommia kuten kesällä ruohonleikkuuta ja talvella lumen luontia, kaikenlaisia talonmiehen tehtäviä, Laakso kertoo.

Vahtimestari myös valmistelee jumalanpalvelukset, soittaa kirkon kelloja, pitää huolen, että ehtoolliselle on leivät sulatettu ja vesi keitetty.

– Tiistaiseura valmistelee ruoat ja kuoro vastaa kirkon koristelusta, mutta toki olen myös heidän tukenaan eri tehtävissä.

Välillä Laakso toimii myös ponomarina. Ponomarikurssin hän on käynyt Valamo opistossa Heinävedellä.

– Silloinen opiston rehtori Kimmo Kallinen ohjasi kurssin. Nyt hän on alueemme pappi.

”Mammat” pitävät ruodussa

Porvoon kirkon yhteisöä Niko Laakso arvostaa.

– Olemme kaikki kuin samaa perhettä. Osasta ryhmää on tullut läheisiä ystäviä ja ”mammat” ovat äitihahmoja, jotka meitä nuorempia hoivaavat. He kantavat minusta huolta niin, etten ole hunnigolla vaan pysyn Herran nuhteessa, Laakso velmuilee.

Välillä Laakson mielestä oma mieli turhan nopeasti kuumenee, mutta hyvin on yhdessä selvitty.

Niko Laakso on kastettu ortodoksiksi. Kirkko on näin tuttu lapsuudesta saakka, ja sen elämään on saanut kasvaa hiljalleen. Yksi omista opettajista on ollut rakas eno, isä Johannes Parviainen, vuosia Valamossa kilvoitellut pappismunkki ja myöhemmin seurakunnissa papin tehtävää hoitanut kummisetä.

Ortodoksisuus on näin ollut aina luonnollinen osa elämää. Välillä sen lahjat ovat olleet lähempänä, joskus kauempana. Ortodoksista kirjallisuutta Laakso sanoo silloin tällöin tutkivansa. Hän vain soisi itsensä asettua sen äärelle joskus enemmänkin. Ritva Westermarkin ikonit avaavat oven kodin rukoukselle.

– Rukous kuuluu elämääni, mutta kyllä sen arvon voisi useamminkin muistaa, Laakso pohtii.

Kirkko elää arjessa, maailman tapahtumien keskellä. Kuten monia muita, maailmanpolitiikka pohdituttaa tällä hetkellä Laaksoakin. Entä mikä on tulevaisuudessa kirkon asema tässä yhteiskunnassa? Miten se elää arjen ja juhlan eri vaiheissa? Maailma näyttäytyy seurakuntalaiselle niin monelta laidalta.

– Koen työtehtäväni arvokkaaksi. Me vahtimestarit olemme yleensä niitä, jotka kirkossa ohimennen vierailevat kohtaavat. Usein ihmisten kanssa saa keskustella syvistä asioista ja jakaa tietoutta eteenpäin.

Voisi sanoa, että vahtimestarit ovat kirkossa ensimmäisinä ja viimeisinä. Heidät kohtaa niin satunnainen kulkija kuin myös oman yhteisön jäsen.

Aina ei Niko Laakso ole katsonut elämää ensi kädessä kirkon kautta. Takana on 15 vuoden mallin ura Azzurro-mallitoimiston kirjoilla ja hiusmallina muun muassa Lorealille ja Naps-kampaamoketjulle. Sitä maailmaa on välillä ikävä.

– Muistelen ilolla kuvausten tekemistä, muotinäytöksiä hauskalla porukalla, mukavissa paikoissa. Tykkäsin olla kameran edessä. Työ tuntui itselle sopivalta ja luontevalta. Sitä välillä kaipaan. Ajattelen, että kuvaukseni, kuvani ovat olleet myös yhdenlainen lahja maailmalle. Ne ovat monen muun asian visuaalinen tuki.

Muotimaailmasta on jäänyt kiinnostus ja viehtymys myös kauniisiin vaatteisiin. Nytkin miehen päällä on pinkki pikkutakki. Ehkei ihan tavallinen näky kirkossa.

Kenties mallin ura vielä urkenee kirkon työn rinnalle – vai tuleeko ikä yli nelikymppiselle miehelle vastaan? Sitä Laakso pohtii.

Ideoita ja haaveita

Oma perhe on Niko Laakson unelmissa kuitenkin se ykkösasia.

– Toivoisin vielä löytäväni itselle mukavan vaimon ja saavani perillisiä. Monet ystävät ovat jo perustaneet perheen. Itsekin kaipaan sitä.

Nyt seurana ovat yhteisön lisäksi ystävät ja rakas Wilma-koira. Porvoon Vanhan kaupungin kujat ovat koirakaverin kanssa tulleet tutuiksi. Välillä hihna vetää jokirannan Cellar-ravintolaan, koska sieltä Wilma tietää saavansa makupaloja. Ja ihan ilokseen sen isäntäkin välillä terassille asettuu – omina herkkuinaan sikari ja whisky.

Siellä istuskellessa voi antaa ajatustensa lentää. Ehkä joskus kotikaupunkiin voisi perustaa miesten vaatekaupan tai ravintolan, tai vaikka pienen sikaripuodin. Aina kannattaa haaveilla.

Lähempänä toteutusta on ehkä Laakson suunnittelema kirkon diakoniaruokailu. Porvoon torilla syöty linssikeitto vei tämän ajatuksen äärelle.

– Kirkon keittiöönkin voisi laittaa sellaisen porisemaan. Ruoka kokoaa ihmisiä yhteen, ja samalla voi jutella ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Pidän ruoanlaitosta. Voisimme valmistaa keittoja yhdessä, Laakso pohtii.

Monen nuoren hän soisi myös löytävän kirkkoon. Olisi mukavaa, että yhteisössä olisi mukana kaikenikäisiä ihmisiä, lapsista vanhuksiin ja kaikkiin siltä väliltä.

Niko Laakso kertoo Porvoon yhteisön suunnitelmista. Tiistaiseura avaa aina yhteisön ovia, nuorten iltoja on järjestetty, samoin esimerkiksi perhesunnuntai ja katekumeenikurssi auttavat kirkkoon liittymistä pohtivia ymmärtämään ortodoksista traditiota.

Laakso muistuttaa siitä, että Kristuksen kirkastumisen kirkko on lähellä Porvoon Vanhaa kaupunkia. Joen rantaa pitkin sillalle ja siitä vain joen yli kohti hautausmaata, jonka vierellä kirkko sijaitsee.

– Aina kun kirkosta näkyy valoa, on ovi avoinna vierailijoille, lupaa vahtimestari Laakso.

Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin historia juontaa juurensa Ukrainaan, mikä tekee siitä erityisen ajankohtaisen Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan myötä.

Uspenskin katedraalissa sijaitseva ikoni on kopio samannimisestä ikonista, joka on saanut nimensä ukrainalaisen Kozelštšinan kylän mukaan. Tähän alkuperäiseksi katsottuun ikoniin liitetään kymmeniä ihmeparantumistapauksia 1880-luvulta lähtien, ja myös Helsingissä sijaitsevan jäljennöksen kerrotaan saaneen ihmeitä aikaan.

Jumalanäidin kozelštšanilainen ikoni on siis tuttu ja rakas myös ukrainalaisille, ja siksi olikin luontevaa, että se kuvattiin kirkkomme painattamaan ukrainankieliseen esitteeseen tuomaan turvaa ja lohdutusta.

Kadoksissa kahdeksan kuukautta

Suomessa Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni tuli laajemmin tunnetuksi noustessaan lehtien otsikoihin kesäkuussa 2010, kun se varastettiin Uspenskin katedraalista (Avaa uuden sivuston). Ikoni oli kadoksissa kahdeksan kuukautta, kunnes tuomion saanut varas tunnusti vankilapapille tekonsa.

Turusta maakätköstä löytynyt ikoni oli vaurioitunut ja menettänyt kullanhohtoisen kehyksen, helmistä punotun riisa-suojuksen sekä uhrilahjoina lahjoitetut arvoesineet.

Valamon konservointilaitoksella selvisi, että maalaukseksi luultu ikoni on maalattu vain riisan aukoista näkyneiden kasvojen, käsien ja Kristus-lapsen jalkojen osalta. Kyseessä onkin painokuva vuodelta 1885 Ukrainan Pultavasta.

Ikonin löytyminen oli sitä kaivanneelle seurakunnalle suuri ilo ja helpotus, ja se palautettiin juhlallisesti monipäiväisen kiertueen kautta takaisin katedraaliin elokuussa 2011. (Avaa uuden sivuston)

Ikonin historiasta tiedetään, että sittemmin pyhäksi kanonisoitu rovasti ja voimallinen esirukoilija Johannes Kronstadtilainen (1829–1908) lähetti kyseisen painokuvaikonin avuksi ja siunaukseksi viipurilaiselle Kravotkinskin perheelle, jonka tytär oli vakavasti sairas. Viipurissa toimitettiin rukouspalvelus ikonin edessä, ja tyttö parani.

Apua lapsettomille ja sairaille

Talvisodan puhjettua ikoni matkasi sijoituspaikastaan Sorvalin kirkosta Viipurin alueelta Helsinkiin säilyen vahingoittumattomana siitä huolimatta, että evakkojunaa pommitettiin. Kyseisen ikonin edessä rukoilemisen kerrotaan tuoneen apua niin lapsettomuuteen kuin sairauksiinkin myös Uspenskin katedraalissa.

On arveltu, että Ukrainassa sijaitseva, alkuperäinen Kozelštšanin Jumalanäidin ikoni olisi tuotu 1700-luvulla Italiasta. Se sai ihmeitätekevän maineen 1880-luvulla, kun kreivi Kapnistin tytär tervehtyi äkillisesti parantumattomaksi katsotusta sairaudesta rukoiltuaan suvun ikonin edessä ja puhdistettuaan sen riisan.

Huhu parantavasta ikonista kiiri, ja vuosina 1881–88 kirjattiin 38 dokumentoitua ihmeparantumista. Kreivin puutarhaan Kozelštšinan kylään rakennettiin kappeli ja myöhemmin kirkko, jossa aloitettiin luostaritoiminta. Neuvostoliiton hajottua ikoni palautettiin tähän Jumalansynnyttäjälle omistettuun nunnaluostariin. Kuten muistakin Jumalansynnyttäjän ikoneista, myös Kozelštšanin Jumalanäidistä on lukuisia jäljennöksiä.

Pääkuva ylhäällä: Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni sijaitsee Uspenskin katedraalissa. Ikoni tunnetaan vanhemmissa suomenkielisissä lähteissä myös nimellä Kozelštšinon Jumalanäidin ikoni. Kiota-kaappiin asetettu rakastettu ikoni vetää rukoilijoita puoleensa, ja kiitollisuudesta annetut votiivilahjat kaunistavat ikonikaappia. 

Lähteet:
Arseni, piispa 2011: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2011, 8–15.
Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna, 2015. Ikoni puhuu. Tietoa ikonien kielestä ja tehtävästä. Helsinki: Maahenki.
Jääskinen, Aune, 2001. Kozelshtshinon Jumalanäidin ihmeitätekevät ikonit Suomessa. Ikonimaalari 2/2001, 15–16.
Kahla, Elina, 2001. Kozelshtshinon ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Ikonimaalari 2/2001,12–14.

Juttua on muokattu ja päivitetty 18.2.2026 klo 17:29 poistamalla samana toistunut lause, joka koski Jumalanäidin ikonin katoamista Uspenskin katedraalista. Lisäksi juttu on päivitetty poistamalla maininta jo menneestä tapahtumasta jutun ensijulkaisun aikoihin samoin kuin otsikko on muokattu ajattomaksi.

Koska juttu kertoo tunnetusta Kozelštšanin Jumalanäidin ihmeitätekevästä ikonista, se soveltuu luettavaksi kyseisen ikonin juhlapäivän aikoihin.