Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1935 perustama Pyhän Karitsan ritarikunta (PKR) on hengellinen ritarikunta, jonka suurmestarina toimii Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa. Se on Suomen ainoa ritarikunta, jonka ylläpitäjänä toimii joku muu kuin valtio. Ritarikunta myöntää erilaisia kunniamerkkejä ansioista kirkon palveluksessa tai työstä sen hyväksi.

Ritarikunnan kunniamerkit ovat alenevassa arvojärjestyksessä seuraavat: suurristin komentajamerkki, 1. luokan komentajamerkki, 2. luokan komentajamerkki, 1. luokan ritarimerkki, 2. luokan ritarimerkki, 1. luokan mitali ja 2. luokan mitali.

Näistä tunnetuin lienee kirkollisessa kasvatustyössä ansioituneille äideille jaettava Pyhän Karitsan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki.

Pyhän Karitsan ritarikunnan kunniamerkin saajaa voi mietityttää, koska merkkiä on sopivaa käyttää ja millaiseen asuun sen voi yhdistää. Kerrataan siis lyhyesti yleiset ohjeet.

Virallisia, puolivirallisia ja yksityisiä merkkejä

Suomalaiset kunnia- ja ansiomerkit jakautuvat virallisiin, puolivirallisiin ja yksityisiin merkkeihin.

Virallisia merkkejä ovat valtiolliset ansiomerkit, valtiollisten ritarikuntien kunniamerkit sekä sotien muistoristit ja muut isänmaallisen toiminnan ansiomerkit, jotka on hyväksytty sotilaspuvussa kannettaviksi.

Pyhän Karitsan ritarikunnan myöntämät kunniamerkit luokitellaan puolivirallisiin merkkeihin samoin kuin esimerkiksi Keskuskauppakamarin myöntämät merkit.

Virallisten ja puolivirallisten merkkien lisäksi Suomessa myönnetään myös yksityisiä merkkejä.

Virallisia ja puolivirallisia kunniamerkkejä voi kantaa sekä virallisissa että yksityisissä juhlatilaisuuksissa. Sen sijaan yksityisiä merkkejä kannetaan pääsääntöisesti vain myöntäjätahon omissa tilaisuuksissa.

Yleensä juhlatilaisuuden järjestäjä määrää kutsussa pukukoodin ja sen, käytetäänkö tilaisuudessa kunniamerkkejä. Jos kunniamerkit on mainittu kutsussa, niin kutsun saaja liittää asuunsa saamansa Pyhän Karitsan ritarikunnan merkin. Jos mainintaa ei ole, merkkiä ei käytetä.

Kaikkiin tilaisuuksiin ei kuitenkaan lähetetä henkilökohtaisia kutsuja. Silloin jää merkin saajan harkintaan, millaisessa juhlassa hän haluaa merkkiä käyttää. Kirkollisessa yhteydessä kutsuja esitetään vähän, mutta sopivia kunniamerkin käyttötilaisuuksia on paljon. Esimerkiksi pyhäkön praasniekka tai vaikka seurakunnan toimintapiirin pyöreiden vuosien juhla ovat jo ilman muuta tilaisuuksia, joissa saatu kunniamerkki on sopivaa liittää osaksi juhla-asua. Muita sopivia tilaisuuksia ovat esimerkiksi keskeisimmät kirkolliset juhlapäivät, kirkon vihkiminen tai vaikkapa oma henkilökohtainen merkkipäivä.

Merkki sopii myös kansallis- ja kansanpukuun

Kunniamerkkiä ei käytetä koskaan arkivaatteessa, vaan se liitetään aina osaksi pukukoodin mukaista juhla-asua. Naisten puvussa kunniamerkkejä käytetään kuten miesten vastaavassa asussa pukukoodin mukaan.

Varsinkin kirkollisten juhlien kohdalla on hyvä muistaa, että kunniamerkkejä voi kantaa myös kansallis- tai kansanpuvun (feresi tai sarafaani) kanssa.

Pyhän Karitsan ritarikunnan kunniamerkkejä kannetaan seuraavasti:

Suurristin komentajat kantavat suurristiä ja siihen kuuluvaa rintatähteä. Ristiä kannetaan olan yli oikealta vasemmalle. Hengelliseen säätyyn kuuluvat kantavat ristiä kaulan ympäri kulkevassa nauhassa. Rintatähteä kannetaan vasemmalla puolen rintaa.

Ensimmäisen luokan komentajat kantavat kaulan ympäri kulkevassa nauhassa kunniamerkkiristiä. Rintatähteä kannetaan vasemmalla puolella rintaa.

Komentajat kantavat samaa kunniamerkkiristiä, mutta ilman rintatähteä.

Naisten komentajamerkit ovat hieman erilaiset, koska kunniamerkkiä ei kanneta ihoa vasten. Naiselle myönnetyn komentajamerkin kaulanauha korvataan rintaruusukkeella.

Ensimmäisen luokan ritarit ja jäsenet kantavat nauhassa kunniamerkkiristiä. Kunniamerkkiä kannetaan rinnan vasemmalla puolella.

Muut ritarit ja jäsenet kantavat rinnan vasemmalla puolella muuten samanlaista ristiä, jonka aukeamissa olevat serafit ovat kultaisen sijaan hopeisia.

Ensimmäisen ja toisen luokan mitalia kannetaan rinnan vasemmalla puolella ritarimerkin nauhassa.

Elsi Takalan monivaiheinen työura johti eläkkeellä väitöskirjatyöhön ihmisoikeuksien sekä naisten ja lasten asemasta ortodoksisessa kirkossa. Maanviljelyskemistiksi alun perin kouluttautunut Takala toimi niin maataloustutkimuksen kuin ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston tehtävissä. Työkenttänä oli milloin Lappi, milloin Afrikan ja Balkanin maihin suuntautuneet projektit. Myös Valamossa Elsi tunnetaan yli kolmenkymmenen vuoden ajalta muun muassa puutarhatalkoolaisena.

– Eläkkeelle jäätyäni kiinnostuin hankkimaan tietoa hallinnon kysymyksistä, joihin olin törmännyt sekä kehitysyhteistyössä että kirkon hallinnossa. Hallinto-oikeuden graduni käsitteli maallikoiden osallistumista ortodoksisen kirkon hallintoon, ja siitä kiinnostus laajeni väitöskirjan teemoihin. Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 2020 julkaisema sosiaalieettinen dokumentti ”Maailman elämän edestä” antoi suuntaviivoja työlleni.

Takalan väitöskirja lähtee liikkeelle ihmisoikeuksien määrittelyllä. Ihmisoikeuksien pohjalla on käsitys ihmisarvosta. Kirkon perinteinen ihmiskuva on keskittynyt juuri ihmisarvoon, siihen, että ihminen on Jumalan kuva. Tämä luovuttamaton arvo ei kuitenkaan siirry automaattisesti ihmisoikeuksiksi tai ihmisarvon käytännön tunnistamiseksi yhteiskunnan tai kirkonkaan elämässä.

– Olennaista lienee, että jokaisen ihmisen yhtäläisen arvon tulee saada yhteisössään (ja koko maailmassa) sosiaalinen tunnustus; se tulee institutionalisoida eli virallistaa yhteisön sisällä myös käytännössä, Takala huomauttaa.

Takalan mukaan kysymykseksi jääkin, miten tämä juurruttaminen tapahtuisi. Arvot, kuten ihmisarvo, nousevat toki kirkon puheessa toistuvasti esiin. Kirkon yhteiset arvot – lähimmäisenrakkaus, avoimuus ja vastuullisuus – on Suomessa kirjattu kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelmaan. Ihmisarvo ja tasa-arvo on sisällytetty maan perustuslakiin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.  Arvot eivät kuitenkaan toimi tyhjiössä ilman tunnustusta, varmennusta ja aktiivista julistusta.

Naiset kanonien katveessa

Perustavat arvot, niin teologiset kuin yhteiskunnallisetkin, ovat mukana myös kanonien maailmassa. Kanonit ovat ikkuna aikansa sukupuolirooleihin ja yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Erityisen räikeinä ne piirtyvät esiin naiseutta tarkasteltaessa. Takala huomauttaa, että jo syntiinlankeemuskertomuksen tulkinta on ohjautunut maskuliinisuuden perustan kautta.

– Aadamillahan oli oma tahto; hän olisi voinut sanoa: ’syö jos haluat, minä en syö.’

Eevan viettelijän ja Aadamin uhrin roolit ovat suodattuneet niin syvälle kulttuurirakenteisiin, että niiden kyseenalaistaminen aiheuttaa kokonaisvaltaista torjuntaa ja tunnetta aivan perustaviin kysymyksiin kajoamisesta. Teologian maailmassa voidaan sanoa, että ortodoksinen teologia on vasta opettelemassa vastaanottamaan feministisen teologian arvoa ja panosta – mutta samalla näkymiä avarammista aloista on avautumassa.

Yhtenä myönteisenä laajempana avauksena Takala näkee Ekumeenisen patriarkaatin ”Maailman elämän edestä” -dokumentin. Dokumentissa murretaan lukittuja elämän rooleja esimerkiksi siinä, että sinkkuus hyväksytään yhtä mahdolliseksi jumaloitumisen tieksi kuin vaikkapa avioliitto tai luostarielämä. Pienenä avauksena erilaisten elämien erilaisten haasteiden tunnustaminen voi olla merkittävä edistysaskel.

Samanlaisia edistysaskelia on otettavissa katsahtamalla historiaan ja kirkon traditioon. Eräs konkreettisiin ja useimmiten esillä ollut naisiin liittyvä kysymys on ollut kysymys kirkollisista palvelutehtävistä. Lisäksi tietoa on paljon jo antiikin maailman ”vahvoista naisista”, jotka liukuivat sosiaalisen hierarkian rajoilla ja vaikuttivat monissa paikoin merkittävästi alueiden kristillisen elämään. Nämä historialliset tosiasiat kuitenkin asettuvat kanoneissa ja niiden tulkinnassa helposti moralistiseen valoon.

– Monet naisiin kohdistuvat kanonit ovat mielestäni todella moralistisia, miesten yhteiskuntaan istuvia. Ne takaavat, että naiset pysyvät miesten kontrollissa. Esimerkiksi Basileios Suuren 9. ja 21. sääntöön sisällytetyt selitykset osoittavat tätä. Tässäkin lienee takana ollut yhteiskunnan olemassa olevien olojen ja valtasuhteiden säilyttäminen.

Viitatuissa Basileios Suuren säännöissä ja niiden selityksissä todetaan, että asioiden perustelut (miksi naisten aviorikokseen suhtaudutaan paljon jyrkemmin kuin miesten aviorikokseen) nousevat totunnaisista tavoista ja saavat niistä siunauksensa. Totunnaiset tavat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin kirkon traditio tai edes sen historia. On tosiasia, että esimerkiksi naisdiakonaatti on ollut historiallista todellisuutta ja sen mahdollisuuksia on aivan perusteltua pohtia.

– Naisdiakonaatti on olemassa kanoneissa ja naisdiakonit ovat kuuluneet papistoon. Esimerkiksi Kreikassa ja Aleksandrian patriarkaateissa on viime vuosina naisia jo vihitty diakoniksi (tosin ilmeisesti alidiakonin vihkimyksellä). Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on ilmaissut kannattavansa ajatusta, mutta ei ole ohjannut mihinkään käytännön toimiin asian edistämiseksi.

Keskustelu asiasta on kuitenkin herännyt ja jalkautuu eri tahdissa ympäri ortodoksisen maailman.

– Muutaman viime vuosikymmenen ajan Euroopan ja Yhdysvaltojen ortodoksisissa kirkoissa on keskusteltu naisten asemasta ja myös naisdiakonaatista. Näistä aiheista on kirjoitettu tutkimuksia ja järjestetty konferensseja. Keskustelun päätyminen Suomeen edellyttäisi varmaan sitä, että joku yliopiston väestä tai piispoista ryhtyisi kiinnostumaan asiasta. Ja että joku julkaisisi aiheesta kirjoitettujen kirjojen käännöksiä. Yksi ensimmäisistä ortodoksiteologeista, jotka suhtautuivat liberaalisti kysymykseen naisdiakonaatista ja naisten sakramentaalisesta pappeudesta, oli kreikkalainen Konstantinos Yokarinis (k. 2016). Hän aloitti aiheesta kirjoittamisen 1990-luvulla ja hänellä oli vahvoja teologisia perusteita ajatuksilleen. Esimerkiksi Paavalin naisiin kohdistuvat kiellot hän näkee Paavalin rabbinistisen koulutuksen vaikutuksena.

Takala toteaa, että naisten diakoniksi vihkiminen todennäköisesti asiana etenee, mutta samalla arvelee, että kehitys voi kestää vuosikymmeniä ja ”osa maailmanlaajuisesta kirkosta varmaan panee isosti vastaan.”

Naiset sakramenttien liepeillä

Ajoittain esitetään teologisia liennytyksiä naisten asemaan kirkossa pohtimalla kirkon palvelutehtäviä yleisen pappeuden ja erilaisten ei-sakramentaalisten kutsumustehtävien näkökulmasta. Kuten Takala huomauttaa, kyse on käytännössä valitettavan usein siitä, että naisilla käsitetään olevan luontaisia taipumuksia esimerkiksi kirkon tilojen siivoukseen ja koristamiseen sekä kirkkokansan ruokkimiseen ja kahvittamiseen. Takala arvelee, että nykyisin varsin iso osa ortodoksisen maailman papistosta tai piispoista todennäköisesti katsoo, että nainen ei voi toimia sakramentaalisissa tehtävissä.

Sen sijaan, että loisimme vain uusia jäykkiä rooleja tai analysoisimme sukupuoliroolien erilaisia ominaisuuksia, Takala ehdottaa liikkeelle lähtemistä tosiasioista:

– Naisilta on varsin harvoin kysytty tosissaan heidän asemastaan tai toiveistaan. Vapaaehtoistyötä (niin kirkossa kuin maallisessa yhteiskunnassakin) tehnevät naiset monta vertaa enemmän kuin miehet. Siinäkin on aika selvä tehtävänjako, miehet osallistuvat luottamuselimissä päätöksentekoon ja naiset hoitavat apua tarvitsevia. Suomen kirkossa tosin naisilla on huomattavan paljon vastuuta myös seurakuntien ja koko kirkon hallinnossa. Naisten sivuuttaminen on kyllä kirkossa kovin helppoa. Suomessakin on parin viime vuosikymmenen aikana tehty useampia graduja ja yksi väitöskirjakin (Eeva Raunistola-Juutinen 2012) naisten asemasta ja tehtävästä kirkossa, mutta ne ovat jääneet jokseenkin vaille huomiota.

Ortodoksisen maailman jakolinjoja

Maailmanlaajuisessa ortodoksisessa kirkossa on nähtävissä vähintäänkin kaksijakoinen linja ihmisarvoon ja sen kautta ihmisoikeuksien tulkintaan. Takala nostaa esiin työssään kahden suuren toimijan, Ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin lähimenneisyydessä julkaisemat kirkon sosiaalieetosta käsittelevät dokumentit.

– Minusta ne edustavat kahta täysin erilaista valtavirtaa. Tämä perustuu ainakin osaltaan erilaisiin näkemyksiin ihmisarvosta. YK:n ihmisoikeusjulistuksen, yleisen länsimaisen oikeuskäsityksen ja Maailman elämän edestä -dokumentin mukaan jokaisen ihmisen ihmisarvo säilyy riippumatta siitä, miten hän elää tai mitä hän tekee. Venäjän kirkko sen sijaan opettaa, että ihminen menettää ihmisarvonsa, jos hän toimii ei-moraalisesti, ja tämä ihmisarvo palautuu vasta, kun hän katuu ja ryhtyy toimimaan kirkon opetusten mukaisesti.

Takala muistuttaakin, että keskusteluissa ihmisarvosta ja -oikeuksista vallankäytöllä on oma merkittävä roolinsa. Tietynlaista sokeutta edustaa ajattelu, jossa ajatellaan kristillisen etiikan olevan kaikkialla samanlaista ja vailla yhteiskunnallisia vaikutteita.

Moraalikysymykset myös jakavat konkreettisesti ortodoksisten kirkkojen elämää:

– Linjaukset näkyvät paikalliskirkoissa – esim. Serbian kirkko ja Yhdysvalloissa OCA tai osa sitä lienevät monessa asiassa vahvasti Venäjän kirkon linjoilla – ja osin kirkkojen sisälläkin. Tämä näkyy esimerkiksi Ukrainassa, missä osa kirkosta on hakeutunut pois Moskovan alaisuudesta. Myös Suomen kirkosta löytynee molempien suuntien edustajia.

Takalan työ tuo selkeästi esiin, miten teologiset perusideat kaikuvat lopulta hyvin ristiriitaisina erilaisissa yhteiskunnallisissa kehyksissään.

– Esimerkiksi Moskovan ihmisoikeusdokumentti painottaa kirkon ja valtion läheistä yhteistyötä, mikä antaa kirkolle mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon ja vallankäyttöön ja jopa vaikuttaa lainsäädäntöön. Ekumeenisen patriarkaatin asiakirjan mukaan taas kirkon ja valtion suhteen tulee olla mahdollisimman ohut, jotta kirkko on vapaa kritisoimaan valtiota, jos tämä syyllistyy vääryyteen tai korruptioon. Yksi vaikuttavimpia asioita ”Maailman elämän edestä” -dokumentissa on mielestäni se, että ’kansalaisuuden korkeammaksi muodoksi’ katsotaan kansalaistottelemattomuus ja tarvittaessa jopa kapinointi. Toinen vaikuttava seikka dokumentissa on muistutus siitä, että Vanhassa että Uudessa testamentissa läpikulkevana teemana on muukalaisille osoitettu vieraanvaraisuus.

Suomen ortodoksisen kirkon sisäisen keskustelun tilaa ihmisoikeuksista tai ylipäätään yhteiskunnallisista kysymyksistä Takala arvioi laimeaksi. Myönteistä suuntaa edustavat vahvat lausunnot esimerkiksi Ukrainan sodasta ja sananvapauden väärinkäytöstä poltettaessa toisten uskontojen pyhiä tekstejä. Takala arvelee, että varsinaisten ihmisoikeuskeskustelujen luonnetta selittää tietty varovaisuus, etenkin kun julkisuudessa on viime vuosina käsitelty kirkon hallintokulttuurin puutteita.

Kirkollisen keskustelukulttuurin näkökulmasta on syytä muistaa, että ihmisoikeudet tai tasa-arvo eivät ole saavutettuja etuja tai yksin kulttuurisia tottumuksia, vaan puhe niistä on tärkeä osa niiden ylläpitämistä. Tutkimuksen jalkauttaminen kirkon elämään palvelee asiapitoista keskustelua, jossa voidaan sietää myös erilaisia mielipiteitä.