Pielaveden 150-vuotisen taipaleen juhlinnassa ovat mukana molemmat kansankirkot. Vahva ekumenian henki sekä toimiva yhteistyö kunnan ja seurakunnan välillä tarkoittavat, että juhlavuoden tärkein kristillinen juhla on ortodoksien vetovastuulla.  

Juhlavuoteen liittyviä tapahtumia on Pielavedellä ryhdytty järjestämään yleisen ideakilpailun pohjalta, suurelta osin kuntalaisten itsensä toimesta. Seurakunnat järjestävät erilaisia hengellisiä tapahtumia, kuten pääsiäiseen liittyviä jumalanpalveluksia. Myös muut järjestöt ja yhteisöt järjestävät juhlavuoden tapahtumia. Kunnanjohtaja Johanna Viita  mainitsee kesätapahtuma Muikkufestivaalit, minkä lisäksi Pielavedellä avautuu kesällä Kekkos-näyttely kunnassa syntyneen presidentti Urho Kekkosen mukaan.

– Meillä ei enää ole täällä omaa ortodoksista seurakuntaa, ja ilmeisesti sen vuoksi ei kovin usein ole pääsiäistapahtumia täällä Pielavedellä järjestetty. Olen tosi ilmoinen siitä, että nyt on tämä hengellinen juhla kaikilla mausteilla, kunnanjohtaja Johanna Viita sanoo.

Pielavedellä juhlavuoteen liittyviä jumalanpalveluksia toimitetaan suurella viikolla torstaista alkaen, jolloin palveluksiin odotetaan myös metropoliittoja Arsenia ja Panteleimonia. Palveluksien järjestelyihin on panostettu, ja niiden yhteydessä on mahdollisuus omakustanteiseen ruokailuun, joka on toteutettu yhdessä paikallisen catering-yrityksen kanssa. Suuren torstain lisäksi palveluksia on myös suuren viikon perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Isä Olavin mukaan kirkkoon odotetaan runsaslukuista kirkkokansaa.

Kunnanjohtaja Viita toivottaa tervetulleeksi juhlimaan myös kauempaa.

– Toivotan kaikki tervetulleiksi tutustumaan paitsi pääsiäistapahtumaan, myös Pielavedelle muutenkin. Tämä on tämmöinen salaperäinen, piilossa oleva helmi, mistä löytyy kaikkea kivaa kesätekemistä.

Rovasti Olavi Matsi iloitsee ortodoksisen kirkon ja Pielaveden kunnan hyvistä väleistä. Ortodokseilla onkin Pielavedellä pitkät perinteet. Ensimmäinen paikkakunnalle haudattu ortodoksi oli suurina nälkävuosina (1866-1868) alueella vaikuttanut, karjalaistaustainen kulkukauppias.

Ortodoksien määrä Pielavedellä kasvoi huimasti talvi- ja jatkosodan myötä, sillä alueelle asutettiin paljon väkeä vahvoista ortodoksipitäjistä kuten Suojärveltä, Salmista ja Suistamosta. Isä Olavi huomauttaakin, että jo yli 80 vuoden ajan – enemmän kuin puolet Pielaveden kunnan historiasta – paikkakunnalla on ollut vahvasti läsnä myös pienempi kansankirkko. Kunta ja sen johto saakin isä Olavilta kiitosta. Hän toimi nyt jo Kuopioon yhdistyneen Pielaveden ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1992-2003.

– Kunnanjohtajamme Johanna Viita ja hänen edeltäjänsä ovat aina tienneet olevansa koko kunnan, myös ortodoksien kunnanjohtajia. Yhteistyö on ollut mutkatonta ja hyvää.

Myös muualla maassa on mahdollista osallistua pääsiäisen viettoon ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksissa, vaikka ei olisikaan ortodoksi. Usein palvelusten poikkeavuus luterilaisiin palveluksiin verrattuna saattaa jännittää ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomia osallistujia.

Yksi ero luterilaiseen kirkkoon lienee penkkien puute, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö palveluksessa saisi istua pyhäköistä seinänvierustoilta löytyvillä penkeillä, jos tarve vaatii: on parempi keskittyä itse palvelukseen kuin kivistäviin ja väsyneisiin jalkoihin. Jumalanpalveluksissa on kuitenkin tiettyjä kohtia, jolloin on tapana seistä. Palveluksissa, joissa kirkkokansalla on mahdollisuus osallistua Herran pyhään ehtoolliseen, on syytä huomioida, että tämä edellyttää ortodoksisen kirkon jäsenyyttä. 

Kannattaa huomioida myös se, että useilla paikkakunnilla on mahdollisuus kokeilla pääsiäisen jälkeisellä viikolla kirkonkellojen soittoa. Perinteen mukaisesti vuoden suurinta juhlaa saavat tällä tavoin kaikki juhlistaa.

Pääkuva ylhäällä: Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon kirkkosali.

Herran valoisa ylösnousemusjuhla on pian käsillä, ja on lohdullista ajatella, että sen sanoma on voimakkaampi kuin kaikki maailman sotauutiset.

Pääsiäisen odotukseen kuuluu kuitenkin myös itsetutkistelu. Peiliin katsomisen hetki on koittanut myös Suomen ortodoksisessa kirkossa, kun kirkon palvelukeskuksen teettämän jäsenkyselyn tulokset ovat selvillä.

Positiivista on, että kirkkomme päättäjät ovat omien sanojensa mukaan jo tunnistaneet suurimman osan esiin nostetuista ongelmista. Jää nähtäväksi, miten hyvin ongelmakohtiin pystytään vastaamaan.

Tässä en puutu kritiikkiin, joka kohdistui esimerkiksi piispoihin tai yksittäisiin seurakuntiin.

Sen sijaan nostan esiin aiheen, joka koskettaa meitä riviortodokseja, ja johon meistä jokainen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Samaa teemaa sivusin jo edellisessä pääkirjoituksessani: kirkkomme jäsenet kertoivat ulkopuolisuuden kokemuksista ja siitä, että kaikki eivät koe olevansa tervetulleita seurakunnan toimintoihin.

Osa arveli tämän johtuvan jopa siitä, ettei itsellä ole karjalaisia tai venäläisiä sukujuuria. Monessa vastauksessa puhuttiin ”pienen sisäpiirin pyörimisestä”. Vastauksista nousi myös esiin toive, että seurakuntalaisia osallistettaisiin enemmän.

Aamun Koiton Facebook-sivuilla on samoista kokemuksista keskusteltu myös vilkkaasti. Esiin nousivat vahvasti ”käännynnäisyyden” ja syntyperän teemat. Osa kirjoittajista koki olevansa tiettyjen henkilöiden silmissä jollakin tavalla ”huonompi” ortodoksi, koska ei ollut karjalaistaustainen ”syntymäortodoksi”.

On pöyristyttävää, että käymme tällaista keskustelua Herran vuonna 2023. Luulisi kaikille olevan päivänselvää, että kirkkoomme liittynyt ihminen on tervetullut sisar taikka veli Kristuksessa – aivan samalla tavalla kuin ”syntymäortodoksikin”.

Pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnassa kutsutaan meitä kaikkia; niitäkin, jotka tulivat ”yhdennellätoista hetkellä” – huivi päässä tai ilman huivia, ortodoksisen kirkon jäsenenä koko ikänsä eläneitä tai kirkkoomme aikuisiällä liittyneitä, sotaa paenneita tai rauhassa kotimaassaan eläviä, nuoria tai vanhoja, pitkiä tai pätkiä, paastonneita tai paastoamattomia:

”Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,
sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.. – – – Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.”

Riemullista ja yhteisöllistä Vapahtajamme ylösnousemusjuhlaa!

Voit tutustua tarkemmin kirkon jäsenkyselyn tuloksiin aamunkoitto.fi-sivuilla tai kirkon ort.fi-verkkosivuilla.

Kellokoski, kirkko ja karjalaisuus. Siinä kolme Eija Vilppaan tärkeää koota, jotka kulkevat jatkuvasti rinnakkain, koskettaen koko elämää.

Tuusulan Kellokoski on näyttelijän oma mielenmaisema. Kirkko ja sen hautausmaa ovat olleet rakkaita paikkoja jo lapsuudesta saakka.

– Mamman kanssa kävimme siellä kesällä päivittäin kastelemassa kukkaset. Haravalla tehtiin hautojen hiekkaan raidat. Edelleen käyn mielelläni hoitamassa hautoja. Tapa liittyy muistoihin, mutta myös ikuisuusajatukseen.

Vilpas pohtii sitä, kuinka välitilan jälkeen siirrytään taivaaseen; täällä vielä kulkeville tuntemattomaan maailmaan.

– Kukaan ei ole tullut kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä, mutta uskon siihen syvästi.

Kaiken takana on vahva usko Jumalaan. Usko, joka kumpuaa jo lapsuudesta. 34 vuotta sitten Vilpas liittyi ortodoksiseen kirkkoon.

Kuten niin monet muut, näyttelijä alkoi vierailla tuolloin Valamon luostarissa. Hän kertoo ihastuneensa rauhaisaan paikkaan ja sen ortodoksiseen jumalanpalveluselämään.

– Minulla oli tunne, että tämä tie on nyt käytävä loppuun, avata symbolisesti tässä talossa uusi kerros ja huone näkyviksi. Jossain kohdin koin, että haluan mennä yhteiselle ehtoolliselle ja liittyä kirkkoon. Halusin olla ortodoksisen kirkon täysvaltainen jäsen.

Yhteisiä asioita etsimässä

Eija Vilpas pitää itseään kuitenkin ensi kädessä ekumeenisena ihmisenä, ja kertoo käyvänsä usein myös luterilaisessa kirkossa. Varsinkin lapsuuden Kellokosken kirkko on rakas jumalanpalveluspaikka.

Luterilaisten virsien veisuu on erityinen ilo.

– Merkitsen aina virsikirjaan päivän ja vuoden, jolloin kyseistä virttä on laulettu. On hauska huomata myöhemmin, että sama virsi on kaikunut vaikkapa tuomiosunnuntaina ja ”kahden maan kansalaisuuspäivänä”. Se on minun virsipäiväkirjani.

Vilpas kokee, että tässä maailmassa ja kirkoissa ihmisten olisi tärkeää etsiä yhteisiä hyviä, ei toisistaan erottavia asioita. Hän siteeraa osaa Franciscus Assisilaisen rukouksesta:

”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, toisin yksimielisyyden…”

– Tämä on meidän kaikkien tehtävä. Juuri tätä ekumeenisuus tarkoittaa minulle. Minun ei onneksi tarvitse selittää teologisia opinkappaleita eikä perustella sakramentteja. Riittää, että jaan rukouksen muiden kanssa, Vilpas sanoo.

Kirkko osana elämää

Kirkoissa Vilpas sanoo rauhoittuvansa, ikään kuin rakentuvansa uudelleen. Sieltä löytyvät rukouksen välikappaleet: virret, ikonit ja tuohukset.

– Tällainen kokonaisuus rakentaa ihmistä, maadoittaa tähän hetkeen, tuo perspektiiviä asioihin.

– Maailma kun ei ole vain minä. Minä olen vain pieni osa kokonaisuutta. Aika kuluu, aurinko nousee ja laskee, vaikka tekisit mitä. Kaikki on vääjäämätöntä. Ja juuri se vääjäämättömyys on paljolti kirkon ja jumalanpalveluksen tuomaa turvaa.

Vilpas pohtii, kuinka elämä on tänä päivänä usein kovin suorituskeskeistä. Uskon asioissa ei kuitenkaan tarvitse suorittaa, eikä syvimmillään voikaan. Usko ei ole omista ponnistuksista riippuvaista. Uskossa ei voi eikä tarvitse kilpailla. Ihminen kelpaa Jumalalle juuri sellaisena kuin hän siinä hetkessä on. Eri asia on, kelpaako hän itselleen.

– Omat kasvunpaikat tulevat kaikille joka tapauksessa jossain vaiheessa elämää.

Vilpas ajattelee kilvoittelun olevan pyrkimystä Assisilaisen ajatusta kohden.

– Ihminen ei ole koskaan valmis, vaan aina erehtyväinen. On hyvä oppia päästämään irti, pyytämään ja antamaan anteeksi. Ne ovat ainakin itselleni suuria kasvun edellytyksiä.

Vilpas pohtii Valamossa kuulemaansa lausetta siitä, että ”kirkko rukoilee”.

– Se kuulostaa kovin lohdulliselta. Niissä sanoissa on rauha, jota ihminen voi vain jäädä kuuntelemaan.

Aisteilla ei selitetä kaikkea

Vilpas kertoo tutkailleensa joskus vaikeaa kvanttifysiikkaa ja innostuneensa sen muutamista löydöistä.

– Mielestäni on kummallista, että perustelisin uskoani vajavaisilla aisteillani tai millään tavalla väittelisin näistä asioista. Kaikkea ei kuitenkaan pystytä tässä ja nyt käsittelemään – ehkä jossain rajan takana näin tulee olemaan. Sitä emme vielä tiedä.

Vilpas kannustaa kaikkia avaraan ajatteluun. Se kantaa meitä ymmärtämään toisiamme, erilaisuutta ja samalla jaettua, syvää samankaltaisuutta.

Sitä Eija Vilppaalle on paljolti myös näytteleminen. Me kaikki muistamme hänet lukuisista syvistä ja humoristisista rooleista – haastattelua tehtäessä Vilpas oli ehtinyt olla Helsingin kaupunginteatterissa jo 35 vuotta.

–  Näytteleminen on rakas työ, mutta myös elämäntapa. Toisten kanssa tekeminen, asioiden jakaminen ja vuorovaikutus yleisön kanssa antavat paljon iloa. 

Vuorovaikutus tarkoittaa Vilppaalle sitä, että yleisö elää näytelmän tarinaa yhtä aikaa näyttelijöiden kanssa.

Kun esitys tulee valmiiksi, silloin tiedetään jo odottaa yleisön reaktioita. Varsinkin komedia syttyy vasta yleisön kanssa. Yleisön tunnelman aistii, ja se on joka kerta erilainen, mutta aina yhtä ainutkertainen.

–  Jos yleisö on oikein mukana esityksessä, kyllä se kuplituttaa. Mutta näytelmän taso ja sen kulku menevät aina kuten ennenkin.

Näyttelemistä Vilpas kuvaa toistamisen taiteeksi. Joka esitys pitää saada kulkemaan, henki päälle. Näytelmä rakentuu hiljalleen ja asettuu monien esitysten kautta. Esityksiä voi olla kymmeniä, ja jokin esitys voi olla ohjelmistossa vuosikausia. Rooli häipyy ammattilaisella kuitenkin arkiasioihin. Työ on työtä.

– Mutta ajeleehan sitä edelleen kotiin hyvässä nosteessa koskettavan esityksen jälkeen.

Keväällä ilo irtoaa Näytelmä, joka menee pieleen –näytelmässä. Ja totisesti menee!

–  Alun perin englantilaista, kuuluisaa farssia on ollut mukava tehdä. Näytelmää esitettiin jo koronan alla, ja silloin ihmiset nauroivat hullun lailla. Nyt esitykset jatkuvat.

Lukuisten näytelmien joukossa yksi Vilppaalle mieleenpainuvimmista on ollut Kallion kimallus, jota esitettiin jatkuvasti loppuunmyytynä viisi vuotta. Vilpas oli tarinan kertoja, evakkoemäntä.

Musiikkinäytelmässä seurattiin Helsingin kalliolaisen perheen elämää sodan loppumisesta 1980-luvulle.

–  Ihmisiä kävi paljon katsomassa sitä varsinkin Kalliosta. Teoksessa oli mukana valokuvia ja filmejä vanhasta, tutusta alueesta. Moni yleisö koki näytelmän vahvasti. Se oli hieno paikallinen kokemus.

Karjalaista kuhinaa

Kallion kimalluksen evakkoemännän rooli sopi Vilppaalle mainiosti – onhan hän itse evakkoäidin tytär, jolle karjalaisuus on rakas, läheinen asia.

– Olen ollut paljon karjalaisten juhlissa ja Karjalan liiton tehtävissä – ohjasin siellä muun muassa esityksen Karjalaisten tarina. Karjalan kesäjuhlille menen aina, kun pääsen. Eteläkarjalaisena olen ajellut paljon myös Pohjois-Karjalassa, Ilomantsin seudulla Runonlaulajan tiellä, poikennut matkan varrella olleissa tsasounissa ja katsellut maisemia.

Karjalan murre on Vilppaalle rakas. Se soljuu vilkkaasti, niin kuin vain karjalaisen sielunmaiseman perusteella voi odottaa. Sitä puhuivat myös äiti ja mummo.

– Karjalaisuus on vahva verenperintö; kaikki, mikä siihen liittyy kansallispukuja myöten. Tykkään käyttää kansallispukua, ja minulla on niitä useampi: feresi, Viipurin puku – koska äitini suku on kotoisin Viipurin maalaiskunnan Vahvialan pitäjästä – ja muun muassa Antrean puku. Haluan vaalia karjalaisuuttani pukujenkin kautta.

– Kun karjalaiset ovat yhdessä, meno on vilkasta, kun puhutaan eli haastellaan, nauraa Vilpas.

Karjalaisuus on yksi hersyvän näyttelijän kasvualusta katsoa ja nähdä maailmaa sen eri laidoilta.

– Minuus on koko elämän kestävä prosessi. Toivottavasti sitä kasvaa, ehkä edes jotenkin viisastuu. Elämä koulii jokaista, ja näkemykset pakosti laajentuvat.

Pääkuva ylhäällä: Vaikka vakityö saa jäädä, kesällä 66 vuotta täyttävä Eija Vilpas aikoo tehdä töitä freelancerina.