Uuden Valamon luostarissa vierailleista useimmat ovat ainakin lehteilleet Valamon vanhuksen kirjeitä. Talvisodan koettelemasta Laatokan Valamosta Heinävedelle tulleen skeemaigumeni Johanneksen rippilapsilleen kirjoittamia kirjeitä julkaistiin alun perin 1956 kirjoittajan äidinkielellä venäjäksi. Sittemmin kokoelma on käännetty monille kielille. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 1976. 

Kirjeissään luostarivanhus ohjaa, lohduttaa ja kannustaa hengellisiä lapsiaan. Pääosa heistä oli emigroitunut Venäjältä eri puolille maailmaa vallankumousta pakoon.

Lukuharrastus syttyy

Laatokan Valamo oli 1900-luvun alussa huomattava maataloudesta ja kalastuksesta elävä talonpoikaisluostari – työväki mukaan lukien jopa tuhannen neljänsadan hengen yhteisö. Myös skeemaigumeni Johannes, maallikkonimeltä Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi 1873 ortodoksikristilliseen talonpoikaisperheeseen Gubkan kylässä Venäjällä.

Kotona turkkeja ompelemassa käynyt räätäli opetti Ivanin lukemaan. Päästyään alkuun poika osti pyhien elämäkertoja, joita myytiin vihkosina. Mahdollisuudet hankkia kirjoja paranivat, kun Ivan muutti Pietariin, missä hän työskenteli veljensä krouvissa.

1800-luvulla oli Venäjällä levinnyt kirkkoslaavin- ja venäjänkielisinä käännöksinä kokoomateos Filokalia, johon Ivan myöhemmin kirjeenvaihdossaan Johannes-munkkina usein viittaa. Alun perin kreikkalainen Filokalia sisältää 300–1400-luvuilla eläneiden munkkien toisilleen kirjoittamia tekstejä. Teos ilmestyi Venetsiassa 1782. Filokalia painettiin myös Venäjällä, ensin kirkkoslaaviksi ja 1800-luvun jälkipuoliskolla kansankielelle.

Filokalian tunnettuutta lisäsi matkakirja Vaeltajan kertomukset (1884). Siinä kulkuri etsii vastausta kysymykseen, kuinka apostoli Paavalin Tessalonikalaiskirjeessä esittämän kehotuksen mukaisesti voi rukoilla lakkaamatta.

Tie Valamoon

Laatokan Valamoon nuori Ivan tuli ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Oltuaan nelivuotisessa asepalveluksessa ja Pietarissa Valamon hankintatehtävissä, Ivan palasi luostariin. Hänet vihittiin 1910 munkiksi nimellä Jakinf kreikkalaisen marttyyrin Hyakinthosin mukaan.

Kun Suomen suurruhtinaskuntaan kuulunut Valamon luostari tuli osaksi itsenäistä Suomea, ja Tarton rauhassa 1920 myös Petsamon luostari liitettiin Suomeen, Jakinf joutui ottamaan vastaan tehtävän pohjoisen luostarin johtajana. Hän toimi Petsamossa kymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen anoi ja sai eron vaikeaksi kokemastaan tehtävästä.

Tuolloin jo kuusissakymmenissä oleva mies palasi Valamon saarille. Hän vihkiytyi suureen skeemaan ja sai takaisin kastenimensä Johannes. Skeemamunkit ja -nunnat ovat yleensä (vanhoja) kilvoittelijoita, jotka omistautuvat rukouselämään. 

Johannes Kastajan saaren erakkolasta skeemaigumeni Johannes vieraili ajoittain pääluostarissa. Pyhiinvaeltajien rippi-isänä hän tapasi neiti Jelena Armfeltin, jonka kanssa alkanut ystävyys jatkui Johanneksen kuolemaan saakka. Noin puolet Valamon vanhuksen kirjeistä on Jelenalle osoitettuja.

Valamon saarilla tapahtui 1930-luvulla toinenkin Valamon vanhuksen kirjeiden kannalta tärkeä kohtaaminen. Yrjö Olmari, tuleva arkkipiispa Paavali ja kirjekokoelman suomentaja, oli päässyt Sortavalan pappisseminaarista Johannes Kastajan saarelle, missä tapasi rippi-isänsä Johanneksen.

Teoksen taustavoimina olivat myös rippilapset kuvataiteilija Ina – tai ”Inna” – ja hänen miehensä, kirjailija Tito Colliander, joista edellinen keräsi kirjeitä niiden vastaanottajilta ja jälkimmäinen toimitti tekstit julkaisuasuun.

Valamon pommitusten aikaan 1940 isä Johannes kertoi istuneensa keljassaan ja lukeneensa evankeliumikirjaa. Noin 200 henkeen hiipunut veljestö evakuoitiin aluksi Keski-Suomeen Kannonkoskelle. Huhtikuun lopulla Johannes kirjoitti olevansa levollinen eikä ajatellut enää Valamoa: ”Otin muutamia kirjoja, pyhien isien teoksia, ja siinä on minulle kylliksi.”

Luostarin kirjasto onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat perunasäkkeihin.

Heinäveden Valamossa Johanneksesta tuli veljestön rippi-isä ja starets eli ohjaajavanhus. Hengellinen ohjaaja voi olla uskova henkilö, jolla on poikkeukselliset edellytykset auttaa toista ihmistä.

”Älä lue vain lukeaksesi”

Isä Johanneksen kirjeissä on paljon viittauksia Raamattuun. Sitä ei sopinut lukea kuten mitä tahansa kirjaa: ”Pyhää Raamattua ei lueta tietojen hankkimisen vuoksi vaan sielun pelastuksen vuoksi.”

Hän kehottaa lukemaan Evankeliumia joka päivä.

”Älä kuitenkaan lue vain lukeaksesi, vaan rukoile ensin hengessä Herraa…lue tarkoin ikään kuin tavaamalla. Kokemuksesta opit, verenjuoksua sairastaneen naisen tavoin, miten suurta hengellistä voimaa tällaisesta lukemisesta lähtee.”

Vanhuksen mukaan on pidettävä huoli, ettei ajatus ole jouten.

”Kun olen yksin ilman työtä tai kävelen, silloin mietiskelen lukemaani. Järki ei voi olla ilman työtä. Sille täytyy antaa jotain tekemistä. Jos et anna sille hengellistä työskentelyä, niin se vaeltelee tämän maailman tapahtumissa.”

Muistelu kuului myös pyhän sanan lukemiseen: ”Kun käyt levolle, mietiskele jotakin kohtaa, jonka satut muistamaan Raamatusta, varsinkin Evankeliumista, äläkä pidättele kyyneleitä.”

Raamatun lisäksi kirjeissä puhutaan paljon kirkkoisien kaudella (n.150–700-luku) Lähi-idässä kilvoitelleista munkeista. Heihin lukeutuivat muun muassa Barsanufios Suuri, Doroteos Gazalainen, Johannes Cassianus, Makarios Egyptiläinen ja Johannes Siinailainen. Kirkkoisiä ja muitakin kirjojaan Johannes luki venäjän ja kirkkoslaavin kielillä.

Jelenaa hän lohduttaa, ettei ihme, jos tuotteliaan piispa Feofanin kirjat ovat tuntuneet kuivilta pyhien isien teosten lukemisen jälkeen: ”Niitä voi verrata toisiinsa näin: pyhien isien kirjoitukset ovat paksua kermaa, piispa Feofanin taas ovat maitoa ja sekin vedellä ohennettua.”

Erityisen paljon vanhus tuntuu arvostaneen 600-luvulla eläneen askeettikomunkki Iisak Niniveläisen kirjoituksia.

”Kaivo on syvä, köytemme lyhyt”

Iisakin Niniveläisen kirjoitukset eivät avaudu vaivatta. Vanhuksen lähipiiriin kuulunut helsinkiläistynyt nunna Maria, Venäjän viimeisen keisarinnan Aleksandra Feodorovnan entinen hovineiti, oli luultavasti kirjoittanut Iisakin kirjan olevan vaikeaa kieltä. Sen vanhus myöntää, mutta lisää, että vielä vaikeampi meidän on käsittää kirjoitusten sisältöä: ”Kaivo on näet syvä, mutta köytemme lyhyt, niin että emme kykene ammentamaan sen syvää ja ihanaa pelastavaa vettä.” Innalle hän kirjoittaa: ”Tämä [Iisakin teos] on vakava kirja, se ei vaadi ainoastaan syvällistä älyä vaan ennen muuta elämää.”

Pääsiäispaaston alkaessa 1947 Johannes vinkkaa Jelenalle Filokaliasta löytyvää Hesykhios Siinailaisen kirjoitusta hengellisestä valppaudesta: ”Sitä ei raaskisi käsistä jättää, eikä sen lukemiseen koskaan kyllästy. Se innostaa suuresti, ja vaikka emme pystykään täyttämään siinä annettuja neuvoja, on silti hyödyllistä tietää, mikä hengellisessä elämässä on olennaista.”

Sodan jälkeisinä vuosina Jelenalle ja Innalle kirjoittamissaan kirjeissä vanhus kehottaa heitä tutkimaan kirjaa Näkymätön taistelu. ”Tässä kirjassa puhutaan tarkkaan ja hyvin, oikein ja monipuolisesti hengellisestä elämästä.”

Kyseessä oli katolisen spiritualiteetin klassikko, italialaisen papin Lorenzo Scupolin 1500-luvun lopulla ilmestynyt Combattimento spirituale.

Vuoden 1949 lopulla isä Johannes kertoo lähettäneensä Colliandereille 500- ja 600-lukujen vaihteessa eläneen munkki Johannes Moskoksen Niitty-kirjan (Leimōn pneumatikos), jossa on lyhyitä tarinoita luostareista ja kilvoittelijoista.

Keskusteluissa vilahtaa myös kiivasta teologista debattia herättänyt skeemamunkki Ilarionin 1907 julkaistu kirja Kaukasuksen vuorilla (Na gorakh Kavkaza).

Sen enempää kaunokirjallisuutta kuin muitakaan maallisia kirjoja Valamon vanhus ei kirjeissään kerro lukeneensa.

Vilkasta kirjeenvaihtoa

Skeemaigumeni Johanneksen kirjeenvaihto osoittaa, kuinka lähes kouluja käymätön kirjoittaja saattoi omaksua syvällisesti kirkon hengellistä perintöä ja osallistua kirjalliseen elämään.

Isä Johanneksen verkosto ei ollut vain ”hengellinen lukupiiri”, vaan rippilapsilla oli vaikeuksia, sairauksia ja masennusta, joihin he saivat apua.

Keväällä 1956 vanhus toteaa kirjeessään Innalle, että voi sairauksista huolimatta hyvin, ja että hänellä on kaksi suurta lohtua: hyvät silmät, ja se, että selviytyy arjesta itsenäisesti. 

Valamon vanhuksen kirjeissä on vain osa isä Johanneksen kirjeistä. Ennen suomeksi julkaisemattomia kirjeitä on myöhemmissä kokoelmissa Kirjeitä Innalle (2014), Kirjeitä Jelenalle (2017) ja Luostarivanhuksen kirjeitä (2018). Kirjeistä on koostettu 2019 myös äänikirja.

Vanhus kuoli keljassaan 5. kesäkuuta 1958. 60 vuotta myöhemmin ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen johdolla kokoontunut piispainkokous vahvisti hänen pyhyytensä kanonisoinnilla. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhäinjäännökset lepäävät nyt Heinäveden Valamon pääkirkossa.

Lähteitä:
Johannes, skeemaigumeni (1976/1956): Valamon vanhuksen kirjeitä. Suom. arkkipiispa Paavali. WSOY (1. p. Pisma valaamskogo starca 1956).
Johannes, skeemaigumeni (2014): Kirjeitä Innalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Ina Collianderille vuosilta 1947–1957. Suom. Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2017): Kirjeitä Jelenalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945–1958. Suom. arkkipiispa Paavali, metropoliitta Panteleimon ja isä Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2018): Luostarivanhuksen kirjeitä. Suom. metropoliitta Panteleimon. Valamon luostari.
Kristoduli, sisar (1998): Katsaus Filokalian syntyhistoriaan. Teoksessa Filokalia. V osa. Toim. Irinja Nikkanen. Valamon ystävät, 9–42.
Leclercq, Jean (2007/1957): The Love of Learning and the Desire for God. A Study of Monastic Culture. Fordham University Press (1. p. L’Amour des letters et le désir de Dieu, Paris 1957).
Mäkinen Ilkka (2013): Luemmeko kuin munkit: mistä lukuhalu tuli ja mihin se menee? Informaatiotutkimus 32 3/4.
Panteleimon, igumeni (1985): Isä Johannes. Valamon vanhuksen skeemaigumeni Johanneksen (1874–1958) elämäkerta. Valamon luostari.
Serafim, munkki (2005): Iisakin tekstihistoria ja vaikutus. Teoksessa Kootut teokset. Pyhä Iisak Niniveläinen. Käännös ja johdanto munkki Serafim. Valamon luostari, 28–50.

Isä Sergius Collianderin luentotallenne Pyhä Johannes perheemme ystävänä on saatavissa YouTube-videopalvelussa. Isä Sergiuksen muistelmat syventävät hengellisen lukemisen ja kokemuksellisuuden tarkastelua Johanneksen ajattelussa siitä mihin tämä artikkeli jää.

Pääkuva ylhäällä: Isä Johannes ja Jelena Akseljevna Armfelt Helsingin rautatieasemalla. Kuva: Valamon luostarin arkisto.

Kirjoitus on muokattu alun perin Bibliophilos-lehden numerossa 2/2022 julkaistusta artikkelista. Artikkeli on julkaistu myös painetussa Aamun Koitossa 2/2023. Jutun ingressiin on lisätty maininta muistopäivästä 5.5.2023 klo 14::55.

Suomen lyhyen, mutta vähälumisen kesän alkuun ajoittuva Apostolien paasto sattuu monen mielestä ehkä epämukavaan ajankohtaan – juuri, kun grilli- ja mökkeilykausi ovat parhaimmillaan. Usein Suuren paaston varjoon jäävä Apostolien paasto on kuitenkin paastosäännöiltään sallivampi ja mahdollistaa myös kalan käytön useimpina päivinä. Niinpä kalasta voi valmistaa paastoystävällisesti grillissä tai avotulella maittavaa ruokaa myös kesävieraille.

Loimulohi ei esittelyjä kaipaa: eränkävijöiden perinneherkku valmistuu paaston hengen mukaisesti yksinkertaisin raaka-ainein, kunhan välineistöön ja loimuttamiseen käyttää hiukan aikaa. Seuraavilla vinkeillä loimuttaminen onnistuu vasta-alkajaltakin.

Loimulohen valmistuksessa tarvitaan loimutuslauta, nuotio tai takkatuli, puutappeja, loimutettava lohi tai kirjolohi sekä hieman perusmausteita. Loimulohen voi tarjoilla esimerkiksi salaatin kanssa, joskin kirjoittajan nuoruusvuosien kesäiltojen parhaita ruokamuistoja ovat loimulohi ja uuniranskalaiset.

Loimutuslauta syntyy esimerkiksi mökkiolosuhteissa helposti, sillä useimmilta mökeiltä löytyy puhdasta, pintakäsittelemätöntä lautaa. Laudan suhteen ei tarvitse olla kovinkaan ronkeli, sillä myös sahapintainen ja havupuinen lauta kelpaa käyttötarkoitukseen mainiosti. Laudan pituuden kannattaa olla jonkin verran loimutettavaa kalaa tai kalafileetä pidempi, sillä se helpottaa laudan kiilaamista nuotion äärelle.

Mikäli loimutettava filee sattuu olemaan kookas ja lauta kapea, voi niitä taustapuolelle jäävien apurimojen kanssa kiinnittää useamman rinnakkain. Apurimoissa on sekin hyvä puoli, että niiden avulla laudan saa tuettua kätevästi taustapuolelta ”pöngällä”. Porakone helpottaa laudan rei’ittämistä kiinnitystappeja varten, mutta riittävät reiät saa tehtyä puukon kärjelläkin.

Kiinnitystapit – joiden veistäminen on oivaa puuhaa perheen nuorille – kannattaa valmistaa koivusta. Kovan koivupuisen tapin saa lyötyä tiukemmin lautaan kiinni kuin pehmeämmän, havupuusta valmistetun. Kala kannattaa kiinnittää lautaan riittävän tiheästi, ettei se pääse tippumaan nuotioon kesken loimutuksen. Kiinnitystiheys on syytä huomioida myös lautaa rei’itettäessä.

Hyvät esivalmistelut ovat puoli ruokaa

Itse loimutus alkaa kalan valinnalla: nahkapintainen lohi- tai kirjolohifilee on helpoin loimutettava, mutta myös kokonaisen peratun kalan voi loimuttaa, kunhan vain viiltää kalan selkärangan suuntaisesti kylkiruodot poikki ja pingottaa kalan aukinaiseksi riittävän leveään lautaan. Kuiva lauta kannattaa laittaa ajoissa puhtaaseen veteen likoamaan. Kala kannattaa ottaa lämpiämään huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen loimutusta.

Samalla on hyvä tehdä nuotio tai takkatuli, jotta palaminen ennättää savuttamattomaan vaiheeseen. Lautaan kiinnitetty kala asetetaan pyrstö ylöspäin hieman takakenossa maltillisen tulen ääreen noin 30 senttimetrin etäisyydelle siten, että kalan päällä pystyy pitämään kättä noin 15–20 sekuntia. Loimutuksen aikana kalaa valellaan perinteiden mukaan noin 10-prosenttisella suolaliemellä. Liemi valmistuu kätevästi liuottamalla suunnilleen neljännesdesilitra merisuolaa noin 2,5 desilitraan vettä. Lientä voi maustaa esimerkiksi tillillä ja sitruunamehulla. Liemen sivelyyn käytetään katajanoksaa, mutta mikäli sellaista ei ole saatavilla, kuusenoksa tai aivan tavallinen pullasutikin käy.

Lohen loimutus ei ole hätäisen ihmisen puuhaa, sillä loimuttamiseen on syytä varata aikaa ainakin tunti tai puolitoista. Loimutusolosuhteet, kuten myös kalan paksuus, vaikuttavat oleellisesti loimutusaikaan, ja kalaa onkin hyvä käännellä prosessin aikana tasaisen kypsymisen varmistamiseksi. Loimuttamista jatketaan sopivaan kypsyyteen saakka. Hyvänä yleissääntönä on, että kypsästä kalasta nahka irtoaa helposti.

Loimulohi:
Keskikokoinen kotimainen lohifilee
2,5 dl vettä
0,25 dl merisuolaa
Hento nippu tillin latvuksia
Loraus sitruunamehua

Kirjoittaja on joensuulainen ortodoksisen teologian opiskelija sekä innokas kalamies ja hyvän ruuan ystävä.

Pääkuva ylhäällä. Loimulohen valmistuksessa tyylejä on monia. Kirjoittaja suosittelee kuitenkin loimuttamaan lohen pyrstöpuoli ylöspäin, eli toisin päin kuin kuvassa.

Juttua on muokattu 30.5.2023 klo 19:56 o poistamalla siitä menneeseen aikaan viittaava ingressi ja korvaamalla se nykyisellä. Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa alkukesällä 2022.

– On tapahtunut todella paljon lyhyessä ajassa. Olen saanut aloittaa unelmieni työssä, isä Peter Schiel sanoo.

Vielä vuoden alussa isä Peter eli maallikkona Saksassa. 

– Vuosi sitten en olisi uskonut, että mitään tällaista voisi tapahtua minulle. Minäkin välillä kysyin Jumalalta, miksi Hän antoi minun opiskella niin monia asioita, olinhan teologian maisteri – ja en pystykään toteuttamaan niitä ja hyödyntämään työssäni ja arjessani.

Matka tähän tehtävään on ollut pitkä. 

– Jumala aloitti jotakin hyvin varhain, ja se oli minulle luonnollista. Ja kun Jumala aloittaa jotakin, Hän myös jatkaa. Tulin ensin uskoon. Ja sitten Jumala kutsui minut ortodoksiseen kirkkoon. Ja nyt asiat jatkuvat. Jatkuvat Jumalan armossa.

Peter Schiel on alkujaan kotoisin saksalaisesta pikkukaupungista, joka sijaitsee Hampurin eteläpuolella. Hän kasvoi heti kolmikielisessä ympäristössä, sillä hänen isänsä on saksalainen ja äiti suomalainen, ja heillä on sukulaisia myös Yhdysvalloissa.

– Kielet saapuivat kotiimme jo aivan elämäni alkuvaiheissa. Ja ne vaikuttivat suuresti maailmaani. Ymmärsin, että on olemassa paljon muutakin kuin saksan kieli.

Monikulttuurisessa ympäristössä kasvanut Peter Schiel löysi uskon 20 vuoden iässä. 

– Sain uskon sydämeeni luterilaisessa ympäristössä Saksassa. 1990-luvulla ymmärsin, että Jeesus Kristus on pelastaja. Luin Raamattua ja rukoilin. Siitä kaikki alkoi.

Valamon luostarista tie ortodoksiksi

Luterilaisuus ja suomalaiset juuret toivat nuorelle miehelle lisää motivaatiota lopulta muuttaa Suomeen.

– Turistina vierailin myös Valamon luostarissa vuonna 2007. Siellä ymmärsin, että täällä on jotakin. Se oli hyvin henkilökohtainen kohtaaminen Jumalan kanssa liturgiassa. Sitä ei voi loogisesti selittää. Ymmärsin, että täällä ortodoksisessa kirkossa on Kristuksen pelastuksen kokonaisuus. Tunsin Kirkon ykseyden ja täyteyden. 

Peter Schiel asui tuolloin Espoossa. 

– Huomasin, että aivan kävelymatkan päässä kotoani Tapiolassa on Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko. Siellä kohtasin ihania ihmisiä. Halusin halata heitä, enkä olisi halunnut lopettaa halaamista. Olin välittömästi yhdessä monikulttuurisimmista ortodoksisista yhteisöistä. Kahvipöydässä puhuttiin kymmeniä kieliä, myös saksaa. Oli selvää, että olin löytänyt hengellisen kotini.

Pian Peter Shiel löysi itsensä laulamasta ortodoksisessa kuorossa. 

– Tapiolan kirkon kanttori Petri Hakonen etsii aina uusia laulajia kuoronsa riveihin, ja niin hän pyysi minuakin näytiksi laulamaan. Lauloin saksankielisen jouluveisun, ja näin, kuinka isä Petrin silmät syttyivät. Olinkin tenori, ja juuri se ääni, joka kuorosta oli puuttunut. Ja niin rupesin laulamaan kuorossa. Ja se oli elämäni kauneinta aikaa. Pääsin kuoron kanssa esiintymään ympäri Helsinkiä monissa pyhäköissämme ja praasniekoissa. Siitä alkoi ortodoksinen matkani. Mikä rakkauden, yhteisöllisyyden ja ystävyyden määrää!

Peter liittyi kirkkoon neljätoista vuotta sitten.  Silloin myös alkoi hänen matkansa ortodoksiseen kansainväliseen maailmaan ja lopulta teologian opintojen pariin Thessalonikissa Kreikassa ja Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa.

– Rupesin lukemaan kirjoja rukouksesta ja kirkkoisien tekstejä.  Sain pian tietää, että on Essexin luostari ja Athosvuori. Lähdin samantien Essexiin viikoksi. Huomasin, että on olemassa suuri ortodoksinen maailma. Se on hyvin lähellä. Ja sinne on helppoa mennä.

Unelmamatka Athosvuorelle toteutui lopulta vuonna 2009, ja sinne matka kulki Thessalonikin kautta. 

– Huomasin sattumalta siellä teologisen tiedekunnan. Halusin heti opiskella siellä. Ensin minun oli kuitenkin opiskeltava nykykreikkaa. Ihmeellistä kyllä, läpäisin parin vuoden kuluttua pääsykokeen ja vuosina 2011–2015 opiskelin teologian kandidaatiksi Thessalonikin yliopistossa Kreikassa.

Teologian opiskeleminen oli Schielin mukaan hyvin jännittävää aikaa. 

– Tiesin koko ajan, että juuri tätä haluan opiskella. En vielä silloin ajatellut töitä ja sitä, tulisiko minusta joskus pappi. Kysyin kuitenkin itseltäni jo tuolloin, voisinko kuvitella itseni pappina. Vastasin jo silloin kysymykseen myöntävästi.

Maisteriksi Schiel opiskeli Itä-Suomen yliopistossa. Pro gradu -tutkielma vei Peterin ulkomaille Albaniaan, sillä gradu käsitteli Albanian ortodoksista kirkkoa ja sen suhteita Albanian muslimeihin. 

– Se oli suorastaan mieltä räjäyttävä kokemus.  Nähdä se kaikki; kuinka Albanian ortodoksinen kirkko on noussut raunioista vain muutamassa vuosikymmenessä. Albania oli kommunismin aikaan maailman ateistisin maa. Kirkon uudelleenrakentajilla oli niin paljon uskoa, että se jättää sanattomaksi. Opin heiltä paljon.

Diakoniatyöntekijänä Saksassa

Vastavalmistuneelle teologian maisterille ei löytynytkään heti sopivia töitä Suomesta, joten Peter hakeutui takaisin kotimaahansa Saksaan ja löysi pian Saksan luterilaisesta seurakunnasta diakoniatyöntekijän tehtävän.

– Pääsin tekemään töitä pakolaisten ja maahanmuuttajien parissa. Työni painopiste siirtyi vähitellen yhä enemmän nuorisotyöhön. Viime keväänä huomasin, että tarvitsen lisäkoulutusta, jotta voin tehdä töitä nuorten pakolaisten parissa. Minulla oli kyllä opettajan pätevyys, mutta ei sosiaalityössä vaadittavaa osaamista.

Pian Peter hankki itselleen verkko-opinnoissa sosiaaliohjaajan pätevyyden.

Korona-aikaan Peter Schiel joutui olemaan visusti Saksassa. Viime kesänä pitkän tauon jälkeen paluu Suomeen iski suoraan sydämeen. 

– Tapasin ystäviä Espoossa ja Valamon luostarissa. Ymmärsin, että kaikki, mitä rakastan ja mitä Jumala on antanut minulle, on kotikirkossani, joka on Suomen ortodoksinen kirkko.

Koti-ikävän myllertäessä viime vuoden syksynä Schiel huomasi sattumoisin Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla ilmoituksen monikulttuurisen papin toimesta..

Peter Schiel yllättyi, kun hänet nostettiin ehdokkaaksi pois jääneen ehdokkaan tilalle, ja että pian hänet kutsuttiin koejumalanpalveluksiin Helsinkiin.

– Olin onnellinen, että sain jälleen tavata ystäviäni. Ja sillä matkalla ymmärsin, että tarvitsen Suomen ortodoksista kirkkoa. Silloin päätin, että muutan takaisin Suomeen, kävipä haastattelussa ja työn kanssa kuinka tahansa. Laivani saapui valtuuston kokousta edeltävänä päivänä. Seuraavana päivänä minut valittiin unelmieni työhön, monikulttuurisesta seurakuntatyöstä vastaavan papin toimeen.

Peter Schiel hiljenee vieläkin muistellessaan hetkeä, jolloin hänen valintansa julkistettiin 2. maaliskuuta.

Peter Schiel ei kuitenkaan näe, että hänen asemansa olisi suuresti muuttunut kirkossa papiksi vihkimisen myötä.

– Meillä on erilaisia tehtäviä, mutta olemme kaikki samassa kirkossa. Olemme kaikki Kristuksen ruumiin osia. Päätin jo ennalta, että palaan Suomeen. Olin valmistautunut siihen, että laulan jälleen kuorossa. Voisin keittää kahvia, leipoa keksejä, juhlia pääsiäistä ja helluntaita  – tai tulla papiksi, jos Kirkko niin päättää. Minulle se kaikki on saman arvoista. Meillä on erilaisia tehtäviä, mutta olemme osa samaa Kirkkoa ja meidän päämäärämme on yhteinen.

Kirkko kutsui Peterin papin tehtävään. Maallikon edessä oli lukusia vihkimyksiä. Viikon sisällä hänet vihittiin lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja lopulta 19. maaliskuuta papiksi.

– Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Monilla elämäni alueilla. Tämä oli elämäni muutoksen aikaa. Tein siirron. Sain uuden työn, uuden tehtävän, opin ja tapasin kymmeniä uusia ihmisiä. Tietysti kaikki tämä on liikaa. Ensimmäinen virallinen työpäiväni oli Lasaruksen lauantaina. Ensimmäinen työviikkoni oli suuri viikko, sitten alkoi pääsiäisen aika. Ja minun pitäisi kuitenkin myös nukkua, syödä. Kaikkea on siis liikaa, mutta ei se mitään. Jos ei ole rakkautta, ei ole mitään. Luemme sen koko ajan Kirkossa. Niinpä, Jumala on istuttanut sydämeeni rakkautta.

Parhaillaan isä Peter keskittyy liturgiikan oppimiseen. Äskettäin hän myös toimitti liturgian ensimmäistä kertaa yksin, ilman diakonia tai alttariapulaista. Vaikka isä Peter huomasi pystyvänsä siihen, samalla hän huomasi, kuinka tärkeän panoksen antaa jokainen kanssapalvelija.

– Pappina palveleminen – sen oppimiseen menee vuosia. Tarvitsen vielä aikaa. Haluan tehdä tätä työtä monia, monia vuosia. Haluan olla pappi monille eri monikulttuurisille yhteisöille. Olen tavannut kreikkalaisen yhteisön ja arabiankielisen yhteisön sekä palvellut seurakuntamme ruotsin- ja englanninkielisissä palveluksissa. Pääsin palvelemaan koululaisliturgiassa. Nyt odotan, että pääsen vierailemaan seurakuntamme kesäleirillä. Kaikkea on niin paljon. Minulla on jo ollut konfliktia eri tapaamisten ja päivämäärien välillä, sillä välillä on vaikea saada kaikki mahtumaan kalenteriini.

Ensimmäisen pääsiäisensä pappina Peter Schiel sai viettää tutussa ympäristössä Tapiolan ortodoksisessa kirkossa.  Entä minkä reseptin isä Peter antaa Kirkon syntymäpäiväjuhlaan, helluntaihin?

– Suurin ilo on viettää juhlaa yhdessä.

Isä Peter myös tiivistää teologian ja uskomme mielellään yhteen sanaan:

– Isohali. Se on hyppy omalta mukavuusalueelta. Se merkitsee, että ylitämme meitä mahdollisesti erottavat konfliktit, tulemme yhteen. Välitämme toisistamme. Kaikkein tärkeintä todella on rakkaus.