Patriarkaalinen liturgia 10. syyskuuta (Avaa uuden sivuston) houkutteli Uspenskin katedraaliin ja sen ulkopuolelle ilahduttavan runsaasti juhlakansaa. Alustavien arvioiden mukaan kirkkokansaa oli paikalla kaikkiaan jopa 1 500 henkeä, minkä lisäksi Helsingin ortodoksisen seurakunnan suoratoistolähetystä seurasi yli 600 katsojaa.

Jumalanpalvelusta oli mahdollista seurata myös katedraalin ulkopuolelle asennetuilta, suurilta näytöiltä. Ehtoollista jaettiin niin sisä- kuin ulkotiloissa, sillä sisääntulijoiden määrässä oli huomioitava viranomaisten turvallisuutta koskevat määräykset.

Ekumeenisen patriarkkamme Bartolomeoksen saarna oli jälleen hyvinkin puhutteleva – esimerkiksi lauantaisessa kiitosrukouspalveluksessa kuultiin niin ikään painavaa tekstiä liittyen siihen, millä tavoin Suomen ortodoksisen kirkon olisi hyvä suuntautua tulevaisuutta ajatellen.

Tänään patriarkan opetuspuheen kantavana teemana oli kärsimys.

– Kärsimättömyys on vaarallista, sillä se voi johtaa ajattelemattomiin sanoihin ja tekoihin. Kärsimättömästi puhutut tylyt ja loukkaavat sanat voivat vahingoittaa suhteita niin ystäviin kuin lähimmäisiin; ne voivat rasittaa rakkauden siteitä perheissä ja ystävyyksissä; ne voivat johtaa jopa väkivaltaan ja vihanpitoon. Näemme tämän perheissämme, kirkoissamme, kylissämme ja kaupungeissamme. Suomen ortodoksinen kirkko on, jokaisen muun kirkon tapaan, myös tuntenut epäystävällisten, vihassa ja kärsimättömyydessä lausuttujen sanojen pistot. Mutta viha ja kärsimättömyys eivät yksin vahingoita suhteitamme maan päällä, vaan ne vahingoittavat suhdettamme Jumalaan. Viha ja kärsimättömyys kiusaavat meitä tarkoituksenaan, että hylkäisimme Jumalan ja etsisimme oman tahtomme täyttymistä, patriarkka lausui.

Aamun Koitto on julkaissut patriarkan lyhentämättömän opetuspuheen, jonka hän päätti äärettömän kauniilla tavalla:

– Toivomme myös, että sadan vuoden päästä Jumala antaa lastenlastemme seistä tällä pyhällä paikalla, vakaina ortodoksisessa ja kristillisessä uskossaan, kohottaa äänensä lauluun yhdessä pyhien ja enkelien kanssa ja ylistää ja kunnioittaa taivaallista isäämme Jumalaa, hänen poikaansa Herraamme ja Vapahtajamme Jeesusta Kristusta ja kaikkipyhää hyvää ja eläväksitekevää Henkeä.  Aamen!

Arkkipiispa Leo puhui niin ikään koskettavasti liturgian yhteydessä. Hän käsitteli muun muassa lasten pyhyyttä ja muisti jälleen ukrainalaisia heidän koettelemuksissaan.

– Kuten hyvin tiedätte, suurta hätää kokevat tänä päivänä hyökkäyssodan tieltä Venäjälle pakkosiirretyt ukrainalaislapset. Haluan puhua suoraan, sillä lapset ovat lähellä myös Teidän Kaikkipyhyytenne sydäntä. Suurin osa pakkosiirretyistä lapsista on asunut ukrainalaisissa orpo- ja ryhmäkodeissa. Lastensiirrot täyttävät sotarikoksen tunnusmerkit, mutta vielä huolestuttavammaksi tilanteen tekee se, että Venäjän ylläpitämillä leireillä on yritetty opettaa unohtamaan lasten ukrainalainen identiteetti, arkkipiispa sanoi.

– Lapset ovat pyhiä ja ortodoksinen kirkkomme on kutsuttu suojelemaan lapsia ympäri maailmaa. Lasten pyhyyttä ei voi verrata tai palauttaa mihinkään heidän yksittäiseen piirteeseensä, sillä pyhyydestä itsestään puuttuu vertailun periaate. Tämä tarkoittaa, että lapsen arvo ei asetu vain moraalisen mittarin yläpäähän, vaan kokonaan sen ulkopuolelle.

Aamun Koitto on julkaissut myös arkkipiispa Leon puheen kokonaisuudessaan. 

Liturgian yhteydessä Ekumeeninen patriarkka vihki Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salmisen sekä Kaakkois-Suomen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkysen ensimmäisinä Suomessa Ekumeenisen istuimen rovasteiksi.

Samassa yhteydessä hän jakoi korkeimman maallikolle jaettavan patriarkaalisen Kristuksen Pyhän ja Suuren Kirkon Arkontti -arvonimen toimittaja Risto Nordellille sekä Suomen Viron emeritus-suurlähettiläs Aleksi Härköselle. Löydät huomionosoituksista kertovat jutun kuvineen täältä.

Suomen ortodoksisen kirkon autonomian 100-vuotisjuhlan taltiointi on katsottavissa Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalla.

Arvoisa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo,
teidän ylhäisyytenne, armoitetut ja kunnioitetut johtajat,
kunnianarvoisat vieraat,
arvon läsnäolijat,
naiset ja herrat,
rakkaat ystävät,

On kunnia saada seistä tänään näin lukuisten moniuskonnollisen Suomen yhteisöjen edustajien edessä tänä merkittävänä päivänä, syyskuun yhdentenätoista, päivänä, joka kantaa mukanaan sekä historian painolastia että toivoa sopusointuisesta tulevaisuudesta. Pyydämme teitä yhtymään pieneen hiljaiseen hetkeen kunnioittaaksemme heidän muistoaan, jotka kuolivat terrori-iskuissa tänä päivänä 22 vuotta sitten.

Vuoden 2021 marraskuussa matkustimme New York Cityyn ja kuljimme tuolla pyhitetyllä alueella, jossa niin monet menettivät henkensä, siunataksemme käyttöön pyhän Nikolaoksen kreikkalaisortodoksisen rukoushuoneen. Tuo kappeli on Ground Zeron ainoa pyhättö, ainoa kristillisen jumalanpalveluksen huone, mutta se on samalla myös paikka, joka julistaa inkluusiota, suvaitsevaisuutta ja vastavuoroista ymmärtämystä kaikkien ihmisten kanssa, jotka uskovat ja joilla on hyvä tahto. Vaikka ortodoksisuus on elänyt pitkään yhdessä toisten uskontojen ja toisten kristillisten tunnustusten kanssa, ei tämä yhdessäolo ole aina ollut rauhanomaista. 1800-luvun jälkipuoliskolla noussut nationalismi loi pohjaa niille geopoliittisille voimille, jotka uhkasivat koko 1900-lukua, ja teki myös tietä kuolettavalle fundamentalismille, joka kuuluu 2000-luvun ensimmäisten 25 vuoden ilmiöihin. Ortodoksisuuden suhdetta uskonnolliseen pluralismiin on muovannut sarja historiallisia tapahtumia, jotka ovat määrittäneet uudelleen näköalojamme uskontoihin sekä vaikuttaneet ymmärrykseemme dialogiin pohjautuvasta uskonnollisten organisaatioiden maailmanlaajuisesti roolista. Kuten pyhän ja suuren vuoden 2016 kirkolliskokouksen ensyklikassa todettiin:

Rehellinen uskontojen välinen dialogi luo luottamusta, rauhaa ja sovintoa. Kirkko taistelee sen puolesta, että ”rauha korkeudesta” vallitsisi myös maan päällä. Todellista rauhaa ei saada aseiden voimalla vaan rakkaudella, joka ”ei etsi omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Uskosta virtaavaa laupeuden öljyä on vuodatettava lähimmäisten haavojen parantamiseen, ei vihan tulen voimistamiseen. (§17)

Haluamme osoittaa lämpimät kiitoksemme isännillemme Suomessa ja kaikille teille, jotka olette kokoontuneet tänne rauhan ja vuoropuhelun hengessä. Koko sydämestämme onnittelemme näiden keskustelujen järjestäjiä ja puhujia heidän rohkeudestaan ja näkemyksellisyydestään järjestää tärkeä tapahtuma uskontojenvälisen dialogin edistämiseksi.

Vaikka maailmamme on täynnä elämää ja erilaisuutta, tahraavat sitä usein jakolinjat, väärinymmärrykset ja konfliktit. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat muovanneet maailmanlaajuisesti uskontojen roolia ja myös tapaa, miten ne nähdään. Niiden myötä uskonnot tekivät voimallisen paluun kansainväliselle näyttämölle. Ajatukseen, että ihmiset tappavat Jumalan nimessä toisiaan, voi vastata ainoastaan siten, että eri uskonnollisista taustoista tulevat uskon ihmiset järjestäytyvät yhteen ja julistavat rauhallista rinnakkaiseloa. Näiden haasteiden edessä ekumeeninen patriarkaatti on pitkään julistanut ekumeenisen ja uskontojenvälisen dialogien metodia tapana edetä kohti elpymistä ja sovitusta. Tänään haluamme jakaa teidän kanssanne Konstantinopolin Äitikirkon vaiheita sen osallistumisessa ekumeeniseen liikkeeseen ja sen sitoutumiseen järjestää merkityksellistä vuoropuhelua abrahamilaisten uskonperinteiden edustajien, veljien ja siskojemme välillä.

Usko dialogissa

Meillä on oltava uskoa dialogiin itseensä. Jokainen kohtaaminen ja jokainen vuoropuhelu vaatii riskin ottamista niin yksilöllisellä kuin yhteisölläkin tasolla. Kaikki dialogi on myös persoonallista, sillä sitä käyvät ainutlaatuiset ja korvaamattomat persoonat, olivatpa he kristittyjä tai eivät, ja joiden persoona on erottamatta yhteydessä heidän yksilöllisiin, yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja uskonnollisiin piirteisiinsä. Ekumeenisen ja uskontojenvälisen vuoropuhelun vastustaminen nousee yleensä pelosta ja välinpitämättömyydestä, huonoista tiedoista tai vähäisistä todellisista kokemuksista uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Uskontojenvälinen vuoropuhelu tunnustaa eri uskonnollisten perinteiden eroavaisuudet ja edistää rauhallista rinnakkaiseloa sekä yhteistyötä kansojen ja kulttuurien välillä. Tällainen dialogi ei merkitse, että oma usko olisi kiellettävä, vaan se ohjaa kunkin omaa näkökulmaa avartumaan toisen suuntaan. Näin dialogi voi hälventää ennakkoluuloja ja toimia vastavuoroisen ymmärryksen ja ristiriitojen rauhallisen sovittelun apuna. Puolueellisuus ja ennakkoluulot saavat syntynsä toiseuden esittämisestä väärin – ja juuri tämän vuoksi dialogi on aivan oleellista, sillä se voi karkottaa pelon ja epäluulon tiehensä. Se on oleellista rauhan kannalta, mutta tehokasta se on vain silloin, kun dialogia käydään inkluusion, vastavuoroisen luottamuksen ja kunnioituksen hengessä. Dialogi määrittää suhdettamme maailmaan juuri olemalla jotain muuta kuin pelkkä me itse. Hiljattain ekumeeninen patriarkaatti siunasi asiakirjan ”Maailman elämän edestä”, jossa tämä idea saa oivan kiteytyksensä:

[…] tietäen että Jumala ilmoittaa itsensä lukemattomin tavoin ja mitä kekseliäimmin keinoin, kirkko osallistuu dialogiin toisten uskontojen kanssa valmistautuneena ällistymään ja ilahtumaan Jumalan suomien taivaallisen hyvyyden, armon ja viisauden moninaisista ja luovista ilmauksista kaikkien kansojen piirissä. (§55)

Ekumeeninen liike: kohti kristittyjen yhteyttä dialogin avulla

Kristittyjen välinen dialogi on matka kohti sovitusta. Ekumeeninen liike, joka symboloi tätä pyrkimystä, on toivon majakka, kutsu ylittää tunnustukselliset eroavaisuutemme etsiäksemme kristittyjen yhteyttä eri kirkkojen yhteyden kautta. Ekumeeninen patriarkaatti, eräs ortodoksisuuden vanhimmista ja arvostetuimmista keskuksista, on ollut vakaasti mukana puhumassa kristittyjen yhteyden puolesta aina ekumeenisen liikkeen alusta asti. Konstantinopolin kirkko on, jo vuonna 1920  antamastaan ensyklikasta ja synodaalisesta kirjeestään lähtien, pyrkinyt käyttämään vähäisiä voimavarojaan veljellisen dialogin ja yhteyden edistämiseksi toiveenaan kristittyjen yhteyden toteutuminen. Ekumeeninen liike sai uutta virtaa viime vuosisadan kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen. Näiden kammottavien välienselvittelyjen jälkimainingeista alkaen olemme pyrkineet, kuten vuonna 1948 perustettu Kirkkojen maailmaneuvostokin, edistämään yhteistyötä, ymmärrystä ja yhteisiä tekoja eri kristillisissä kirkoissa. Sitoutumisemme dialogiin ei häivytä ainutlaatuisia perinteitämme, vaan rikastuttaa yhteistä hengellistä perintöämme. Kirkkojen maailmanneuvoston kansainvälisten ekumeenisten yhteyksien 75-vuotisjuhla, jota tänä vuonna vietämme, voisi toimia merkkipaaluna myös meidän matkallemme kohti yhteyttä. Muutamia kuukausia sitten vierailimme Virossa Euroopan kirkkojen konferenssin 16. yleiskokouksessa ja pohdimme tuolloin maanosamme alati muutoksessa olevaa kristillistä, ekumeenista todellisuutta. Otimme tuolloin esiin ”uuden ekumenismin”, jonka piirissä solmitut liittolaisuudet perustuvat otolliseen ajankohtaan. Tämä liikehdintä, joka kerää eri kirkkoja konservatiivisten arvojen ympärillä, ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Itse asiassa nyky-yhteiskunnan polarisaatio, joka ilmenee ”kulttuurisotien” käsitteessä, muodostaa aidon uhan ekumeeniselle näyllemme ja tehtävällemme.

Ekumeenisen liikkeen tulevaisuus asuu ”rakkauden dialogissa”, uusien merkkien luomisessa sekä yhteisissä teoissa. Meidän on avattava sydämemme vuoropuhelulle. Tämä on se perimmäinen vaatimus kristittyjen välisen yhteyden palauttamiselle, ja se on osoittautunut erityisen todeksi siinä ekumeenisessa työssä, jonka käynnistimme yli 50 vuotta Rooman sisarkirkkomme kanssa juhlavan Vatikaanin toisen konsiilin yhteydessä. Paavi Paavali VI:n ja ekumeeninen patriarkka Athenagoraan käynnistämä rakkauden dialogi Jerusalemissa heidän historiallisen tapaamisensa yhteydessä vuonna 1964, ja vuosi myöhemmin poistetut vuoden 1054 anateemat sallivat kirkkojen dialogin kehittyä kohti ”totuuden dialogia”. Vuonna 1979 käynnistyivät viralliset teologiset ja kansainväliset dialogit kirkkojemme välillä. Meidän on myös mainittava tärkeä, hiljattain (7.6.2023) Egyptin Aleksandriassa roomalaiskatolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon yhteisen teologisen kansainvälisen komission luoma asiakirja ”Toisen vuosituhannen ja tämän päivän synodaalisuus ja primaatti”. Tämä asiakirja tarjoaa meille arvokkaan oppitunnin, joka voi kiteyttää asiakirjan viimeiseen lauseeseen: ”Pitäen mielessään herramme käskyn rakastaa toisiamme niin kuin hän on rakastanut meitä (Joh. 13:24), on meidän kristittyjen velvollisuutena pyrkiä kohti yhteyttä niin uskossa kuin elämässäkin.” (§5.6.)

Dialogin matka: juutalaisten veljiemme ja sisartemme rakkaudellinen kohtaaminen

Juutalaisuuden ja ortodoksisen kristillisyyden välinen vuoropuhelun on testamentti jaetuista juurista, Abrahamin uskonnosta. Tämä dialogi ylittää historialliset ristiriidat ja kehittää molemminpuolista kunnioitusta. Ekumeeninen patriarkaatti on osallistunut merkityksellisiin keskusteluihin juutalaisten johtajien kanssa, joissa samalla tunnistamme toistemme historioiden ja perinteidemme tärkeyden. Yhdessä pyrimme taistelemaan ennakkoluuloja, erityisesti antisemitismiä, vastaan, edistämään suvaitsevaisuutta ja työskentelemään sellaisen maailman puolesta, jossa sopusointu saisi vallita riitasointujen sijaan.

Ortodoksikristittyinä seisomme juutalaisten veljiemme ja sisartemme rinnalla ja tuomitsemme antisemitismin sekä kaiken kiihkoilun ja vihan missä muodossa tai paikassa ne esiintyvätkään. Näin seuraamme lukuisten ortodoksikristittyjen todistusta, jotka uhrasivat henkensä toisessa maailmansodassa pelastaakseen juutalaiset lähimmäisensä. Uskomme, että kaikki elämä on kallisarvoista. Juutalaisyhteisö on tunnustanut monet näistä ortodokseista ”vanhurskaiksi kansojen joukossa”, jotka auttoivat juutalaisia heidän tarvitessaan apua ja ovat ikuistaneet heidät muistettaviksi Yad Vashemiin, Jerusalemissa sijaitsevaan holokaustin muistopaikkaan, jossa myös me olemme saaneet vierailla.

Kirkkona nämä uskomme suuret miehet ja naiset motivoivat meitä seuraamaan heidän esimerkkiään ja olemaan heidän kunniallisia seuraajiaan. Tunnette kaikki heidän nimensä: Zákynthoksen metropoliitta Krysostomos, pyhä Maria Skobtsova, pyhä Dimitri Klepinin sekä kunnioitettu Cyril Argenti.

Ekumeenisen patriarkaatin ja kansainvälisen juutalaisuuden uskontojenvälisen komitean konsultaatiot ovat tuottaneet yli 40 vuoden ajan hedelmällistä yhteistyötä, ymmärrystä ja dialogia juutalaisuuden ja ortodoksisen kristinuskon välillä. Edellinen, vuonna 2022 Wienissä järjestetty kokous osoitti jatkuvan sitoutumisemme tähän historialliseen akateemiseen keskusteluun sekä halumme vahvistaa tuntemustamme ja suhdettamme Toiseen. 

Ymmärryksen sillat: ekumeeninen patriarkaatti ja Islam

Eri uskonyhteisöjen jännitteisten suhteiden sävyttämässä maailmassa ekumeeninen patriarkaatti on ottanut askelia ymmärryksen siltojen rakentamiseen muslimiyhteistyökumppaniemme kanssa. Uskomme vakaasti, että sekä Islamin että ortodoksisen kristinuskon ytimessä on yhteinen kutsu myötätuntoon, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Dialogien ja yhteisten aloitteiden myötä pyrimme korostamaan yhteisiä arvojamme ja puuttumaan vääriin tulkintoihin, jotka ovat kylväneet eripuran siemeniä.

Islam ei ole meille vieras uskonto, sillä onhan asemapaikkamme juuri Turkissa. Tähän hyvin pitkäikäiseen dialogiin, johon jo monet kirkkoisät aina pyhästä Johannes Damaskolaisesta pyhään Gregorios Palamakseen asti ovat osallistuneet, kuuluu ajatus, että emme pyri mitätöimään erilaisia näkemyksiä inkarnaation mysteeristä tai Pyhän Kolminaisuuden teologiasta. Samalla ortodoksinen kirkko on kuitenkin kohdannut Islamin syvälliset opetuksen sen monissa perinteissä, ja tunnistanut seikkoja, joista voimme olla yhtä mieltä sekä samankaltaisuuksia, jotka liittyvät Ummahiin tai yhteisöön, yhteiseen syntyperään Lähi-idässä, rukouksen ja askeesin tärkeyteen sekä kamppailuun Jumalan tahdon löytämiseksi kaikissa asioissa. Nämä perusteet kutsuvat niin Islamia kuin ortodoksisuutta läheiseen keskusteluun rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Niinpä olimmekin järkyttyneitä ja jyrkästi esitimme vastalauseemme aiemmin tänä vuonna Ruotsissa ja Tanskassa sattuneille tapauksille, jossa Koraaneja poltettiin. Näitä tekoja ei voi hyväksyä, mutta ne osoittavat lisäksi kunnioituksen ja suvaitsevaisuuden puutetta, ja ihannoimalla vihaa ja ennakkoluuloja ne saattavat oman eurooppalaisen kulttuurimme häpeään. Kaikkien uskontojohtajien on saarnattava eri uskonnollisten ryhmien jäsenten pyhyyden puolesta.

Tällaista ajattelua vastaan yritimme tuoda esiin rauhan ideaa tärkeässä konferenssissa Kairossa vuonna 2017, johon saimme kutsun Al Azharin moskeijan imaamilta, sheikki Ahmed Mohamed el-Tayyibilta. Nostimme uskonnon elintärkeitä tehtäviä esiin: ihmiskunnan liittäminen yhteen, kansojen identiteetin ymmärtäminen, suurempiin kulttuurisiin aikaansaannoksiin pyrkiminen ja rauhan tekijänä toimiminen. Samalla pidimme myös tärkeänä puuttua väkivaltaan, jota tehdään uskonnon nimissä. Muistutimme osallistujia, että nyt uskontojen nimissä tehdyt uskonnollisen fundamentalismin ja kauheat väkivallan teot vain tukevat modernia kritiikkiä uskontoja ja uskoa kohtaan sekä liittävät itse uskonnollisuuteen vain kielteisiä asioita. Fundamentalismi tekee uskosta ideologiaa. Totuus on kuitenkin se, että väkivalta itsessään on jotain vastakkaista uskonnollisten uskomusten ja oppien perusperiaatteille. Aito usko ei vapauta ihmisiä vastuustaan maailmaa kohtaan, vastuustaan kunnioittaa ihmisarvoa tai vastuustaan kamppailla oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Päinvastoin, usko vahvistaa sitoutumistamme inhimilliseen toimintaan, se laajentaa todistustamme vapaudesta ja aivan perustavista inhimillisistä arvoista. 

Tämä kokemus liittyy kiinteästi niihin tapahtumiin, joita muistelimme tänään. Sillä terrori-iskut esittivät uskonnon uhkana ihmiskunnalle ja uhkana jopa itse totuudelle.  Kolme abrahamilaisen uskon perinnettä ovat eläneet vuosisatojen ajan rinta rinnan ja jakaneet samoja alueita sekä kyenneet löytämään tästä yhteiselosta rauhan ja yhteiselon horisontin. Tämä kokemus, joka ei toki synny aina helposti, osoittaa, että eri uskonnolliset perinteet voivat toimia kansojen välisinä sillanrakentajina, edistää rauhaa ja keskinäistä ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja tietoa siinä määrin kuin ne sitoutuvat vuoropuheluun.

Ympäristön paimenet: yhteinen asia

Pyrkiessämme kohti rauhaa on meidän samalla myös tunnistettava ne haasteet, jotka koskevat meitä kaikkia. Ympäristö, Luojan ihmiskunnalle antama lahja, on uhattuna kestämättömän elämämme vuoksi. Ekumeeninen patriarkaatti on toistuvasti korottanut äänensä puolustaakseen ympäristöä, ja vaatinut uskonnollisia johtajia ja yhteisöjä tulemaan luomakunnan hyviksi paimeniksi. Kaikkien sitoutuminen planeettamme suojeluun voi toimia hyvin vahvana yhdistävänä voimana. 

Muutama viikko sitten pidimme juuri tästä syystä kristillisille ja muslimijohtajille kansainvälisen konferenssin Konstantinopolissa, jotta voisimme keskittyä ympäristökriisiin jaettuna, kaikkien uskontojen kriisinä. On kiireellinen velvollisuutemme yhdistää äänemme tässä ihmiskunnan ratkaisevassa käännekohdassa ja palvella moraalisina johtajina oman uskontomme perinteiden piirissä, kompasseina ympäristön eheytymistä ja suojelua ohjaamassa. Kuten olemme väsymättä toistelleet vuosikymmeniä: ”Luontoa vastaan tehty rikos on synti.”

Uskonnollisten johtajien rooli on innoittaa ja johtaa niin sanoilla kuin teoilla. Meillä on työkalut tähän kutsuun vastaamiseen, mutta lisäksi meillä on erinomainen tilaisuus luoda laajempaa kaikupohjaa näille globaaleille kysymyksille. Sillä onhan ekologinen kriisi lopulta globaali haaste, joka voidaan kohdata vain kansainvälisellä sekä uskontojen välisellä yhteistyöllä and siihen sitoutumisella. Kun katsahdamme pyhiin kirjoituksiimme, perinteisiimme, hengellisiin opetuksiimme, emme voi välttää velvollisuuttamme ympäristöä kohtaan, sillä se osoittautuu aidoksi rakkautemme ja lähimmäisenrakkautemme muodoksi. Uskontojenvälinen dialogi auttaa meitä luomaan tällaisen ainutlaatuisen tilan, jossa uskonnollisen viisauden yhteiset näkemykset johtavat kollektiiviseen ympäristöherätykseen.

Kirkkovuoden alussa, luonnonympäristön puolesta rukoilemisen päivänä 1. syyskuuta 2023, antamassamme patriarkaalisessa paimenkirjeessä korostimme ympäristökriisin yhteyttä taisteluun ihmisoikeuksien puolesta. Viestissä sanoimme näin:

”Ekologisen kriisin seuraukset on kohdattava ennen muuta ihmisoikeuksien tasolla. On itsestään selvää, että nämä oikeudet niiden kaikissa muodoissaan ja ulottuvuuksissaan muodostavat jakamattoman ykseyden ja näin myös niiden suojeleminen merkitsevät yhtä ja samaa.”

Eri uskonnollisten perinteiden luoma dialogi ja yhteys vastauksena ympäristökriisiin, kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta aina luonnon monimuotoisuuden häviämiseen, muodostavat ratkaisevan hetken historiallemme ihmisinä. Kykymme olla muutoksen tekijöitä niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kertoo uskostamme ja niistä jakamistamme seikoista, jotka tuovat meitä yhteen vastuullisuuden ja suvaitsevaisuuden hengessä. Planeettamme on pyhä paikka, jossa saamme täyttää uskonnollista tehtäväämme: palvella lähimmäisiämme kuin itseämme ja tiedostaa ekologisten ja yhteiskunnallisten kysymysten välittömät yhteydet, etenkin kun ympäristötuho vaikuttaa suoraan kaikkein haavoittavaisimmassa asemassa oleviin.

Nähkäämme siis dialogimme mahdollisuutena innoittaa tätä sukupolvea ja sen lapsia näkemään Jumala työssään sen kautta, että tunnustamme yhteisesti jakamamme vastuun. Työskentelemällä yhdessä ympäristön puolesta, vaatien muutoksia yhteisöissämme sekä laajemminkin yhteiskunnassa, lähetämme rauhan viestin ja juhlistamme monimuotoisuuttamme varjelemalla tätä kaunista mutta haavoitettua planeettaa, Jumalan lahjaa meille.

Naiset ja herrat, rakkaat ystävät,

Ekumeenisen patriarkaatin aikeena on johtaa esimerkin kautta, osoittaa miten uskonnollisten johtajien tulisi olla osa edistystä, joka ajaa rauhallista yhdessäoloa, oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta. Ortodoksisuus on dialogista löytänyt voiman elää rinnakkain, voiman voittaa omat ongelmat auttamalla hädässä olevia, voiman vastata kriiseihin ja edistää solidaarisuuden henkeä. Olemme olleet eturintamassa järjestämässä kansainvälisiä uskontojenvälisiä konferensseja tietoisina siitä, että aidon dialogin työkalu voi estää fundamentalisteja ja äärimmäisyysajattelijoita hyväksikäyttämästä uskontoja ja että dialogilla voimme asettua suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja vastaan.

Uskonnollisina johtajina meidän on oltava sillanrakentajia, totuuden etsijöitä ja dialogin käynnistäjiä. Oman virkakautemme aikana olemme vaalineet näitä arvoja ei yksin itseämme varten, vaan koko kirkkoa ja maailmaa varten.

Lopetamme vakuutukseen, että ekumeeninen patriarkaatti pysyy tiukasti sitoutuneena ekumeeniseen ja uskontojenväliseen dialogiin ja näkee siinä elintärkeän työkalun koko 2000-luvun sivilisaatiolle. Kun muistamme syyskuun 11. päivän tapahtumia, kunnioittakaamme niiden muistoa, jotka kärsivät omistautumalla sellaisen maailman rakentamiseen, jota luonnehtivat kunnioitus, empatia ja yhteistyö. Johtakoon yhteiset pyrkimyksemme meitä kirkkaampaan ja parempaan tulevaisuuteen.

Kiitämme ystävällisestä huomiostanne.  

Suomennos: Ari Koponen
Kuva: Maria Hattunen

Korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, korkea-arvoiset piispat, rakkaat lapset Herrassa.

Tänään Herramme ja pelastajamme Jeesus Kristus muistuttaa meitä siitä, miten Mooses nosti erämaassa käärmeen ylös käsivarsilleen. Jumala oli johdattanut kansansa pois Punaisen meren halki, pois Egyptistä ja kohti luvattua maata. Ruokkiakseen kansaansa Jumala lähetti mannaa taivaasta vahvistamaan heitä heidän matkallaan. Mutta ihmiset kävivät kärsimättömiksi (4. Moos. 21:4).

Kärsimättömyys. Jokainen tuntee sen kiusaukset, jopa niin, että se voi vaikuttaa arkipäiväiseltä. Tunnemme päivittäin elämämme käänteissä kiusausta kärsimättömyyteen. Jo silkat mitättömät vaikeudet voivat herättää kärsimättömyytemme: liikenneruuhka, pitkä odotus jonossa, hukatut silmälasit tai avaimet. Ja tietenkin vakavammissa tilanteissa saatamme joutua kärsimättömyyden tilaan miettien, kuinka kauan tämä vielä kestää tai kauanko meidän olisi kestettävä. Kärsimättömyyden kiusaus on erityisen suuri aina silloin kun Jumalan kansaa kutsutaan suuriin uskon tekoihin.

Tänään juhlimme Ekumeenisen patriarkaatin Suomen ortodoksiselle kirkolle myöntämän autonomian satavuotisjuhlaa. Annamme kunnian ja kiitoksen Jumalalle jokaisesta uskovaisesta ortodoksikristitystä, joka on tehnyt uskossa työtään kirkollisen itsenäisyyden puolesta ja myös uhrannut paljon Suomen kirkon kasvun eteen sen varhaisina vuosina. On aivan varmaa, että myös teidän siunatut edeltäjänne ovat tunteneet kärsimättömyyden kiusauksen. Heidän on täytynyt ajatella: kuinka kauan joudumme vielä kestämään ennen kuin Jumala vastaa rukouksiimme? Nämä ovat ymmärrettäviä kysymyksiä, mutta samalla kärsimättömyyden kiusaus voi johtaa vihaan ja halveksuntaan.

Kun Israelin kansa kävi kärsimättömäksi erämaassa, he vihastuivat Jumalaan ja asettuivat häntä vastaan sanoen: ”Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!” (4. Moos. 21:5) Ihmiset rohkenivat jopa halveksua sitä ruokaa, jonka Jumala heille antoi evääksi matkalla luvattuun maahan.

Kärsimättömyys on vaarallista, sillä se voi johtaa ajattelemattomiin sanoihin ja tekoihin. Kärsimättömästi puhutut tylyt ja loukkaavat sanat voivat vahingoittaa suhteita niin ystäviin kuin lähimmäisiin; ne voivat rasittaa rakkauden siteitä perheissä ja ystävyyksissä; ne voivat johtaa jopa väkivaltaan ja vihanpitoon. Näemme tämän perheissämme, kirkoissamme, kylissämme ja kaupungeissamme. Suomen ortodoksinen kirkko on, jokaisen muun kirkon tapaan, myös tuntenut epäystävällisten, vihassa ja kärsimättömyydessä lausuttujen sanojen pistot. Mutta viha ja kärsimättömyys eivät yksin vahingoita suhteitamme maan päällä, vaan ne vahingoittavat suhdettamme Jumalaan. Viha ja kärsimättömyys kiusaavat meitä tarkoituksenaan, että hylkäisimme Jumalan ja etsisimme oman tahtomme täyttymistä.

Kun Israelin kansa teki syntiä ja asettui uhmaamaan Jumalaa, ilmestyi heidän joukkoonsa lauma myrkkykäärmeitä ja monet saivat puraisun ja kuolivat. (4. Moos. 21:6) Meitä eivät ehkä myrkkykäärmeet puraise, mutta kärsimättömyys ja viha myrkyttävät edelleen ihmissydämiä synnin kuolettavalla myrkyllä ja aiheuttavat näin suurta kärsimystä maailmassa.

Tänään Herramme Jeesus Kristus muistuttaa myös, että ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kun Jumalan kansa erämaassa ymmärsi syntinsä, he huusivat Jumalalta armoa ja Jumala käski Moosesta tekemään pronssisen käärmeen ja asettamaan sen seipääseen. Sen jälkeen he, joita synnin piikki oli pistänyt, saattoivat katsoa pronssikäärmeeseen ja he parantuivat.

Tämän vuoksi Herramme sanoo meille: ”niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14-15) Jeesus puhuu tässä hänen ristiinnaulitsemisensa mysteeristä, ja siitä miten me voimme löytää parannuksen ja ikuisen elämän hänen täydellisen uhrinsa kautta. Kun kärsimme synnin myrkystä, kärsimättömyyden ja vihan myrkystä, luomme katseemme ristiinnaulittuun Messiaaseen ja hänessä löydämme pelastuksen. Sillä Kristuksen ristiinnaulitsemisessa tapaamme täydellisen kärsivällisyyden.

Ja on sopivaa, että pyhä apostoli Paavali muistuttaa meitä siitä, että Kristuksen risti on todellinen kunniamme (Gal. 6:14), sillä risti on Jumalan kärsivällisyyden ja rakkauden lähde. Kristus ei vaatinut saada omaa tahtoaan läpi, hän ei pakottanut ihmisiä tahtoonsa, vaan pikemminkin hän rakasti täydellisellä rakkaudella ja kantoi ihmiskunnan synnin täydellisellä kärsivällisyydellä. Kantamalla meidän syntimme Jumala tarjoaa meille anteeksiannon, sovituksen ja ikuisen elämän – aivan kuten psalmissa laulamme: ”Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri.” (Ps. 103:8) Kun saamme osaksemme Jumalan kärsivällisen ja rakastavan anteeksiannon, vahvistumme ja innoitumme rakastamaan ja antamaan anteeksi toisille Jumalan armon ja kärsivällisyyden mukaisesti. Kärsivällisyydessä annamme Jumalalle tilaa tehdä mahtavia tekojaan meissä ja meidän kauttamme, hänen tahtonsa mukaisesti ja sellaisena hetkenä joka hänelle sopii.

Ajatelkaamme hetki Joosefin, Jaakobin lempipojan, tarinaa. Muistatte, miten Joosefin veljet kadehtivat tätä ja miten he vihassaan pettivät tämän, veivät häneltä vaatteet, heittivät kuoppaan ja jättivät sinne kuolemaan. Sitten kauppiaat ottivat Joosefin vangikseen ja myivät hänet orjaksi Egyptiin. Silti Jumalan johdatuksesta Joosef päätyi palvelijaksi faaraon palatsiin. Kun Jumala teki suuria ihmeitä Joosefin kautta, asetti faarao hänet koko Egyptin talouden hallitsijaksi ja asioidensa hoitajaksi. Kun sitten iski nälänhätä, tulivat Joosefin veljet Egyptiin pyytämään apua. Tuona hetkenä Joosefilla oli kaikki oikeus osoittaa kärsimättömyyttä ja vihaa. Hänellä oli myös täydellinen tilaisuus kostaa ja pistää veljensä maksamaan heidän tekemistään vääryyksistä. Mutta jumalallisella kärsivällisyydellä, rakkaudella ja armolla, suorastaan rakkauden kyynelillä Joosef antoi heille anteeksi ja toivotti heidät tervetulleiksi ja soi heille turvaa ja huolenpitoa. Tämä on sitä kärsivällistä rakkautta, jota Jumala kutsuu meitä jakamaan maailmaan.

Tänään meillä on valtava ilo juhlia Suomen ortodoksisen kirkon satavuotiasta autonomiaa ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. Eräs vanhempien suurimmista iloista on nähdä Jumalan toimivan lapsissa ja heidän kauttaan heidän kasvaessaan ja kehittyessään. Nyt Äitikirkko iloitsee ja kiittää Jumalaa, joka on osoittanut niin suurta armoaan Suomen kirkolle. Ylistämme Jumalaa, joka on antanut meille aarteen ”saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2.Kor. 4:7)

Kiitämme Jumalaa kaikista uskovaisista, jotka ovat tulleet ennen meitä sekä kaikista, jotka ovat palvelleet, rukoilleet ja tehneet työtä kärsivällisyydessä ja rakkaudessa Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Rukoilemme vakuuttuneina, että Jumala jatkaa Suomen ortodoksisen kirkon ja sen kaikkien uskovaisten vahvistamista, ohjaamista ja siunaamista. Samaan tapaan kuin Jumala liittää äidin tämän lapsiin ylitsevuotavalla rakkaudella, loppumattomalla rukouksella ja epäitsekkäällä uhrautumisella, toivomme Jumalan yhä vahvistavan ja syventävän edelleen Konstantinopolin Äitikirkon ja sen rakkaan tytärkirkon, Suomen kirkon välisiä yhteyden siteitä.

Toivomme myös, että sadan vuoden päästä Jumala antaa lastenlastemme seistä tällä pyhällä paikalla, vakaina ortodoksisessa ja kristillisessä uskossaan, kohottaa äänensä lauluun yhdessä pyhien ja enkelien kanssa ja ylistää ja kunnioittaa taivaallista isäämme Jumalaa, hänen poikaansa Herraamme ja Vapahtajamme Jeesusta Kristusta ja kaikkipyhää hyvää ja eläväksitekevää Henkeä. Aamen!

Teidän Kaikkipyhyytenne, Konstantinopolin uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, Korkeasti Pyhitetyt ja Siunatut esipaimenet, Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet.

Tervehdin teitä, isämme ja esipaimenemme Bartolomeos ja kaikkia tänne Jumalansynnyttäjän katedraaliin kokoontuneita tänä juhlapäivänä, jota vietämme Ekumeenisen patriarkaatin 100 vuotta sitten Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle myöntämän kirkollisen autonomian kunniaksi. Erityisesti iloitsen nähdessäni paikalle saapuneita lapsia ja nuoria.

Olemme syvästi kiitollisia siitä, että olemme saaneet teidät vieraaksemme. Edellisen virallisen vierailunne yhteydessä vietimme autonomiamme 90-vuotisjuhlaa. Tuolloin saimme johdollanne kokea olevamme yhden jakamattoman apostolisen ja katolisen kirkon lapsia yli kieli- ja kansallisuusrajojen.

Koen, että tänään läsnäolonne täällä on vielä tärkeämpää. Te tuotte persoonallanne ja läsnäolollanne meille tänne kokoontuville iloa, uskallusta ja voimaa pysyä uskollisina ortodoksisen kirkon hengellisinä lapsina nyt voimakkaasti muuttuneessa maailmassa.

Päivän evankeliumitekstistä nousee eräs ajatus, jonka haluaisin jakaa tänään kanssanne. Taustana tiedämme, että Israel purnasi Jumalaa ja Moosesta vastaan sen takia, ettei heidän vaelluksensa autiomaan halki päättynyt koskaan. Jumala rankaisi heitä lähettämällä myrkkykäärmeitä, jotka purivat, niin että monet heistä kuolivat. Jumalan käskystä Mooses teki silloin vaskikäärmeen ja asetti sen ylös tangon päähän. Kaikki, joita käärme puri, mutta jotka katsoivat vaskikäärmeeseen, pelastuivat.

Kristus kutsuu meitä tekemään hänen kanssaan saman, minkä israelilaiset tekivät vaskikäärmeen kanssa: että hädässämme katsomme häneen. ”Kiinnittäkää katseenne Jeesukseen”, luemme Heprealaiskirjeestä (3:1).

Kuten hyvin tiedätte, suurta hätää kokevat tänä päivänä hyökkäyssodan tieltä Venäjälle pakkosiirretyt ukrainalaislapset. Haluan puhua suoraan, sillä lapset ovat lähellä myös Teidän Kaikkipyhyytenne sydäntä. Suurin osa pakkosiirretyistä lapsista on asunut ukrainalaisissa orpo- ja ryhmäkodeissa. Lastensiirrot täyttävät sotarikoksen tunnusmerkit, mutta vielä huolestuttavammaksi tilanteen tekee se, että Venäjän ylläpitämillä leireillä on yritetty opettaa unohtamaan lasten ukrainalainen identiteetti.

Lapset ovat pyhiä ja ortodoksinen kirkkomme on kutsuttu suojelemaan lapsia ympäri maailmaa. Lasten pyhyyttä ei voi verrata tai palauttaa mihinkään heidän yksittäiseen piirteeseensä, sillä pyhyydestä itsestään puuttuu vertailun periaate. Tämä tarkoittaa, että lapsen arvo ei asetu vain moraalisen mittarin yläpäähän, vaan kokonaan sen ulkopuolelle.

Entä mitä sanomme keskuudessamme oleville ukrainalaisille pakolaisäideille, jotka ovat erossa lapsistaan, läheisistään, rakkaistaan? Kun sanat eivät riitä, tehtävämme on kanssaelää ihmisten kärsimyksissä, mutta päivän evankeliumin hengen mukaisesti myös katsoa yhdessä kohti Kristusta. Lopulta se, että kaikkivaltias Jumala on tullut pieneksi lapseksi ihmisen tähden, on ratkaiseva todistus hänen rakkautensa lopullisesta voitosta. Olen vakuuttunut, että tämä ikivanha totuus – Jumala on rakkaus – on aina uusi. Emme ole koskaan valmiita käsittämään tämän rakkauden todellista suuruutta.

Teidän Kaikkipyhyytenne. Näillä sanoilla haluan tervehtiä teitä Suomen ortodoksisen kirkon nimissä ja toivottaa teidät ja kunnioitetun seurueenne tervetulleeksi tänne teitä rakastavan seurakunnan keskelle.

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vieraili lauantain kuluessa ensimmäiseksi Pyhän Nektarios Eginalaisen kirkossa Klaukkalassa. Ohjelmassa oli muun muassa rovasti Teo Merraksen kertomana lyhyt alustus kirkon historiasta.

Sitä ennen patriarkkaa oli odottamassa veljiensä kanssa pieni Silvia-tyttö, joka sai ojentaa patriarkalle kukkakimpun. Patriarkka jakoi lapsille myös pieniä rukousnauhoja ja myöhemmin Kaunisniemen leirikeskuksessa hän jakoi nuorille kauniissa viininpunaisessa lahjakääreessä olevia kullanvärisiä ristejä.

Ekumeenisen patriarkkamme johdatti Kaunisniemeen kaunis havuista ja kukista tehty ”vihreä polku”. Heti patriarkan saavuttua toimitettiin rukouspalvelus Ukrainan sodan uhreille. Ekumeeninen patriarkka piti lyhyen puheen, jossa hän jälleen kerran tuomitsi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan ja kiitti suomalaisia ja Suomen ortodoksista kirkkoa heidän tuestaan Ukrainalle ja ukrainalaispakolaisille. Patriarkka myös vakuutti tukeaan Ukrainalle aina sodan voittoisaan loppuun saakka.

Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova toi oman tervehdyksensä, missä hän toi esiin, että valo voittaa pimeyden, ja myös hän kiitti Ukrainan saamasta tuesta.

Sen jälkeen patriarkka istutti kriminlehmuksen yhdessä arkkipiispa Leon kanssa tulevienkin sukupolvien iloksi.

Vihreänä patriarkkana tunnettu patriarkka Bartolomeos sai kosketuksen perisuomalaisuuteen nauttiessaan nokipannukahvit järven rannassa, ja kahvittelun lomassa järjestyi myös selfietuokioita kirkkomme nuorten kanssa; heitä oli saapunut Oulusta saakka.

Ristisaatossa Uspenskiin

Samaan aikaan Pyhän Kolminaisuuden kirkolla koettiin juhlahumua Treffit Troitsassa -tapahtumassa, joka alkoi kello 10 rukouspalveluksella ja jatkui aina kello 16 alkavalla ristisaatolla Uspenskin katedraalille, missä toimitettiin patriarkaalinen kiitosrukouspalvelus kello 17:00 alkaen. Ristisaaton etenemistä tallennettiin muun muassa drone-kuvauksen avulla. Patriarkka Bartolomeos puhui kiitosrukouspalveluksessa täpötäydessä Uspenskin katedraalissa.

– Tänään te olette yksi osa kansainvälisten kirkkojen yhteisöä ja edustatte siinä merkkiä vakaudesta ja täyttymyksestä. Mutta samalla edustatte toivon majakkaa, joka odottaa avoimessa tulevaisuudessa kaikkia niitä, jotka lepäävät Jumalan rajattoman armon varassa, patriarkka lausui.

Tulevaisuuden kohtaamisesta hän kehotti meitä:

– Pysykää avoimina maailmalle ympärillänne ja ottakaa muutokset vastaan luottaen Herraan, vailla pahuuden pelkoa.

Näin hän pohjusti rakkaudellisia ohjeitaan ja antoi puheessaan kirkollemme kolme tulevaisuuden suuntaviivaa, jotka ovat: avoimuuden, inklusiivisuuden ja nuoruuden henki.

– Pysykää avoimina maailmalle ympärillänne ja ottakaa muutokset vastaan luottaen Herraan, vailla pahuuden pelkoa. Nykyisen maailman viestintä ja teknologia kehittyvät koko ajan. Olemme astumassa tekoälyn aikaan, joka tulee kirjaimellisesti muuttamaan maailmamme sellaisena kuin me nyt sen tunnemme. Ortodoksisen kristillisyyden tulevaisuus riippuu siitä, miten vastaamme ja liitymme tähän todellisuuteen samalla säilyttäen uskomme ja perinteemme periaatteet, patriarkka sanoi.

Inklusiivisuuden ajatukseen hän johdatti sanoilla:

– Varmistakaa ja edistäkää kaikkien ihmisten ja koko luomakunnan inklusiivisuutta. Tämä oli taatusti kaikkein varhaisimman apostolisen yhteisön näky, jonka hengessä he täyttivät Herran käskyä ”mennä kaikkialle maailmaan ja julistaa evankeliumi kaikille luoduille.” (ks. Mark. 16:15) Kunnioitettava edeltäjämme Konstantinopolin istuimella, pyhä Johannes Krysostomos tulkitsi, että ”kaikki luodut” tarkoittaa koko luotua luomakuntaa.

Nuoruuden hengen vaalimisesta hän sanoi:

– Viimeiseksi älkää laiminlyökö velvollisuuttanne tukea nuorempaa sukupolvea. Kuten olemme toistuvasti tuoneet esille, nuoret mielet ja sydämet keskuudessamme eivät merkitse vain kirkkomme tulevaisuutta vaan sen nykyisyyttä. Meidän on löydettävä tapoja, joilla otamme nuoret miehet ja naiset mukaan kaikkiin kirkon elämän, hallinnon ja palvelun muotoihin. Nuoret tulisi kohdata niin liturgiassa kuin johtoasemissa, unohtamatta lähetys- ja avustustyötä. Nuorisomme tuovat yhteisöihimme uusia näkökulmia ja energiaa, uudistunutta elämää ja henkeä. Nuoret tarjoavat perustuksen kirkolle, joka haluaa pysyä relevanttina maailmassa ja yhteydessä sen ongelmiin. Nuoret opettavat meitä olemaan pelkäämättä muutoksia ja kehitystä. He muistuttavat meitä siitä, että kirkon rooli ja vastuu ei kuulu johonkin kaukaiseen ”kulta-aikaan” tai yhteenkään utooppiseen tulevaisuudennäkymään, vaan nykyisyyden haastavaan todellisuuteen. 

Lue patriarkan ikimuistoinen puhe kokonaisuudessaan täältä.

Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen kanssa palvelusta toimitti Uspenskin papisto.

Päivän päätteeksi oli vuorossa autonomian 100-vuotisjuhlaillallinen kutsuvieraille.

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo puhui tilaisuudessa autonomian 100-vuotisjuhlaillallisella. Isä esipaimen muisteli puheessaan kirkkomme sitkeyttä ja päättäväisyyttä vaikeuksien keskellä ja visioi valoisia tulevia päiviä koettelemuksista huolimatta.

– Kirkkomme sai Ekumeeniselta patriarkaatilta autonomian monien kärsimyksen vuosien jälkeen. En kuitenkaan halua antaa kärsimykselle viimeistä sanaa, vaikka nyt sata vuotta myöhemmin Venäjän hyökkäyssota ja patriarkka Kirillin vääristynyt oppi pyhästä sodasta tuovat jälleen kärsimystä miljoonille ihmisille. Rukoilen lakkaamatta Venäjälle pakkosiirrettyjen lasten ja Ukrainasta paenneiden tämän ajan evakkojen puolesta. Rukoilen, että he löytävät maastamme turvan ja kirkostamme lohdun, isä esipaimen lausui.

– Uskon edelleen, että maailma on pohjimmiltaan hyvä ja kaunis. Pelkkä asenne ei kuitenkaan auta näkemään tätä luomakunnan alkuperäistä hyvyyttä. Tarvitaan uskoa. Ja usko on elämänasenne, jossa kasvamme vain pienin askelin, kriisien ja koetusten kautta. – – – Kun historian lehdet ovat kääntyneet, tulevaisuuden sivut odottavat kirjoittamista. Paikalliskirkkomme tähänastinenkin tarina on oikein nähtynä tarina toivosta, rohkeudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Siksi uskon, että kirkkomme on tulevaisuudessakin jotain suurta: vastuullinen, vieraanvarainen, elävä ja ulospäin avautuva yhteisö, joka tarjoaa paikan henkiselle ja hengelliselle kasvulle, ymmärrykselle ja elämän merkityksen löytämiselle kaikenikäisille – olipa heidän taustansa mikä tahansa.

Tervehdyksensä toi myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoma ja Helsingin katolisen hiippakunnan emeritus-piispa Teemu Sippo.

Juhlallisuudet jatkuvat sunnuntaina patriarkaalisella liturgialla Uspenskin katedraalissa ja jatkuvat kirkkokansan yhteisellä lounaalla ravintola Sipulissa.

Pääkuva ylhäällä: Ukrainasta sotaa paennut, kohta kahdeksan vuotta täyttävä Miloslava Chyhryn kiipesi luontevasti patriarkan seuraksi laiturin penkille. Miloslava sai kasteen Suomessa viime syksynä. Hänen pieni kotikaupunkinsa Ukrainassa sijaitsee lähellä Odessaa. Miloslavan äiti on valokuvaaja, joka avustaa muun muassa Helsingin ortodoksista seurakuntaa ja Aamun Koittoa.

Juttua muokattu 2.11.2023 klo 14:50 korjaamalla tytön nimi Miroslavasta Miloslavaksi.

Suomen ortodoksinen kirkko – seuraava vuosisata

Korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo,

Mitä kunnioitettavimmat piispat,
arvoisat kirkolliset ja yhteiskunnalliset päättäjät,
rakkaat Suomen ortodoksisen kirkon pojat ja tyttäret,

Tänään olemme kokoontuneet juhlavasti muistelemaan Ekumeenisen patriarkaatin Suomen ortodoksiselle kirkolle myöntämän autonomian satavuotista taivalta ja myös nöyrästi katsahtamaan rakkaan kirkkonne kirkkaaseen tulevaisuuteen, sen sataan seuraavaan vuoteen. Kirkkonne aiheellisesti täyttää Konstantinopolin äitikirkon tyytyväisyydellä ja kunnioituksella.

Tänään te olette yksi osa kansainvälisten kirkkojen yhteisöä ja edustatte siinä merkkiä vakaudesta ja täyttymyksestä. Mutta samalla edustatte toivon majakkaa, joka odottaa avoimessa tulevaisuudessa kaikkia niitä, jotka lepäävät Jumalan rajattoman armon varassa. Juuri tämä viime kädessä johdattaa kristillistä kutsumustyötämme maailmassa – maailmassa, joka janoaa sovitusta ja lohdutusta. Aivan liian usein huomaamme korostavamme onnistumisia ja voittoja katsomalla taaksepäin historiaamme ja perinteeseemme, jotka toki ovat meitä muovanneet. Mutta kristittyinä meitä kutsutaan katsomaan vakaasti uskolla, toivolla ja rakkaudella eteenpäin ja ylöspäin. Sillä onhan niin, että ”missä näky puuttuu, siellä kansa tuhoutuu”.[1]

Kirkkonne on esimerkillinen kirkko, malliyhteisö. Olette lukumäärällisesti pieni yhteisö, mutta toiminnallanne on valtavat seuraukset. Lukemattomien saavutustenne ja kirkollisten palvelutehtäviänne joukossa olette perustaneet akateemisen teologisen osaston, teologisen seminaarin ja kansanopiston. Tämä ei ole kuitenkaan yllättävää, sillä te arvostatte älyllistä koulutusta ja hengellistä kasvua sekä pidätte niitä perustavina ja korvaamattomina asioina. Musiikkinne ja taiteenne, laulunne ja ikonimaalauksenne ovat jättäneet lähtemättömät jäljet maanne kansalliseen, uskonnolliseen ja esteettiseen kulttuuriin.

Eräissä muissa maissa kirkolla on ollut vaikeuksia valtiovallan alaisuudessa tai kontrollissa. Te olette oppineet tavan toimia ja luoda suhteita valtiovaltaan kokonaisvaltaisella ja arvokkaalla tavalla. Niinpä sekään ei ollut yllätys, että olitte ensimmäinen kirkko, joka vain muutaman päivän sisällä kohotti vastalauseensa Venäjän Federaation yksipuoliseen ja epäoikeudenmukaiseen hyökkäyssotaan suvereenia Ukrainaa vastaan – hyökkäystä, jonka moraalitonta ja rikollista luonnetta on ajanut ja edistänyt Moskovan patriarkaatti. Sillä tehän tiedätte omasta kokemuksestanne, mitä sorron ja vainon vastustaminen tarkoittaa.

Kun toisaalla maailmassa kirkko on ollut epävarma ja tehoton vaikuttamaan laajemmin yhteiskuntaan, te olette pyrkineet reilusti ja tasapainoisesti pitämään samanaikaisesti toimintatavoissanne kiinni periaatteista ”maailmassa”, mutta ”ei tästä maailmasta”. (Joh. 15:19; Joh. 17:14-16) Niinpä ei ole taaskaan yllätys, että olitte ensimmäisiä ottamaan vastaan ja soveltamaan niitä periaatteita, joita muotoiltiin yhteiskunnallisia asioita käsittelevässä ”Maailman elämän edestä” -asiakirjassa, jonka pyhä synodimme tilasi ja vahvisti vain kolme vuotta sitten. Tämän vuoksi yhteisönne ovat ainutlaatuisia ja inklusiivisia – mukana kirkon elämässä ovat myös maallikot, sukupuoleen katsomatta. Me vilpittömästi ja täydestä sydämestämme kunnioitamme näitä uraauurtavia linjauksia.

Olette saaneet kokea kirkkonne johtajien pitkäikäiset kaudet arkkipiispojenne Hermanin, Paavalin, Johanneksen ja Leon alaisuudessa. Tämäkään ei tule yllätyksenä, sillä olette vaalineet erityisiä hengellisiä siteitä historialliseen Uuden-Valamon luostariin sekä viehättävään Lintulan luostariin. Samalla kuitenkin tunnette läntisen eetoksen hyvin. Juuri tämän vuoksi osallistutte ja edistätte ekumeenista vuoropuhelua ja innoitatte toisia säilyttämään avoimet ja vastavuoroiset välit toisiin tunnustuskuntiin ja yhteisöihin sekä yhteiskuntaan laajemminkin.

Tämä on se rikas historia ja perintö, jota muistelemme ja juhlimme tänään. Kuitenkin mainitsimme patriarkaalisen puheenvuoromme alussa, että tulisimme myös katsahtamaan eteenpäin tämän alati siunatumman ja kauniin kirkon tulevaisuuteen. Näin lienee sopivaa, että tarjoamme muutamia viisauden sanoja sekä rakastavaa ohjeistusta omasta kirkostamme, jonka juuret juontuvat aivan ensimmäisille vuosisadoille. Oma kirkkoni on kokenut omat kunnian hetkensä, mutta useimmiten se on kärsinyt koettelemuksista. Se on saanut mahdollisuuksia, mutta on kohdannut useammin esteitä. Se on saavuttanut asioita, mutta kohdannut enemmän menetystä. Kaiken kaikkiaan oman kirkkomme historia on antanut Ekumeeniselle patriarkaatille itsensä uhraamiseen perustuvan hallinnon ja epäitsekkään primaatin ortodoksisessa kirkossa, mutta se on myös suonut tarkkaa erottelukykyä ja pysyvää viisautta, joka ohjaa ja opastaa ortodoksista mieltä ja yhteyttä. Tämä viisaus ja arvostelukyky kuuluu sellaiselle kirkolle, joka on seissyt ajasta aikaan ja todistanut lukemattomia muutoksia ja haasteita.

Niinpä seuraavassa muutamia isällisiä ohjeita ja hengellisiä kehotuksia, jotka tarjoamme perustaviksi ohjenuoriksi kirkollenne, kun se uskollisena lähtee seuraavien sadan vuoden matkalleen palvelemaan tätä maata ja koko maailmaa.

1. Pysykää avoimina maailmalle ympärillänne ja ottakaa muutokset vastaan luottaen Herraan, vailla pahuuden pelkoa. Nykyisen maailman viestintä ja teknologia kehittyvät koko ajan. Olemme astumassa tekoälyn aikaan, joka tulee kirjaimellisesti muuttamaan maailmamme sellaisena kuin me nyt sen tunnemme. Ortodoksisen kristillisyyden tulevaisuus riippuu siitä, miten vastaamme ja liitymme tähän todellisuuteen samalla säilyttäen uskomme ja perinteemme periaatteet. Pandemian myötä opimme, vaikkakin vastahakoisesti, että voimme julistaa kuoleman voittanutta ylösnousemuksen evankeliumia muillakin tavoin kuin niillä, joihin olimme tottuneet. Ymmärsimme, että meillä on opittavaa tieteeltä ja lääketieteeltä. Ymmärsimme, että voimme itse asiassa tavoittaa paljon enemmän ihmisiä kaikkialla tällä planeetalla jakaaksemme heille tukeamme, myötätuntoamme ja osoittaaksemme heille solidaarisuutta. Tämä ei merkitse erkaantumista traditiosta, vaan se viittaa juuri aitoon ja elävään traditioon. Niinpä ensimmäinen ohjeemme teille on, että muistakaa ja pitäkää yllä avoimuuden henkeä.

2. Varmistakaa ja edistäkää kaikkien ihmisten ja koko luomakunnan inklusiivisuutta. Tämä oli taatusti kaikkein varhaisimman apostolisen yhteisön näky, jonka hengessä he täyttivät Herran käskyä ”mennä kaikkialle maailmaan ja julistaa evankeliumi kaikille luoduille.” (ks. Mark. 16:15) Kunnioitettava edeltäjämme Konstantinopolin istuimella, pyhä Johannes Krysostomos tulkitsi, että ”kaikki luodut” tarkoittaa koko luotua luomakuntaa. Maailman kamppaillessa ilmastonmuutoksen ja luontokadon kanssa, on kirkkomme jatkettava johtamista ja kestävään elämään nojaavan planeetan pyhyyden julistamista. Tämä on ollut myös Ekumeenisen patriarkaatin tehtävänä vuosisatojen ajan aina tähän päivään asti. Kutsumuksenamme ei ole tuomita maailmaa, sillä tämä tehtävä ei kuulu meille vaan Herralle. Meidän kutsumuksenamme on olla toivon ja pelastuksen majakka kaikille kansoille, heidän uskontoonsa, rotuunsa, kulttuurinsa tai sukupuoleensa katsomatta. Kirkon tulevaisuus on avoimuudessa ja universaaliudessa, toisin sanoen ei lahkolaisuudessa. Pitäkää aina mielessänne, että ekumeeninen näky on sisällytetty keskeiseen osaan uskontunnustustamme, kun tunnustamme uskovamme ”yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon”. Sama ulottuvuus on läsnä jo patriarkaattimme nimessä. Niinpä toinen neuvomme teille on vaalia ja edistää inklusiivisuuden henkeä.

3. Viimeiseksi älkää laiminlyökö velvollisuuttanne tukea nuorempaa sukupolvea. Kuten olemme toistuvasti tuoneet esille, nuoret mielet ja sydämet keskuudessamme eivät merkitse vain kirkkomme tulevaisuutta vaan sen nykyisyyttä. Meidän on löydettävä tapoja, joilla otamme nuoret miehet ja naiset mukaan kaikkiin kirkon elämän, hallinnon ja palvelun muotoihin. Nuoret tulisi kohdata niin liturgiassa kuin johtoasemissa, unohtamatta lähetys- ja avustustyötä. Nuorisomme tuovat yhteisöihimme uusia näkökulmia ja energiaa, uudistunutta elämää ja henkeä. Nuoret tarjoavat perustuksen kirkolle, joka haluaa pysyä relevanttina maailmassa ja yhteydessä sen ongelmiin. Nuoret opettavat meitä olemaan pelkäämättä muutoksia ja kehitystä. He muistuttavat meitä siitä, että kirkon rooli ja vastuu ei kuulu johonkin kaukaiseen ”kulta-aikaan” tai yhteenkään utooppiseen tulevaisuudennäkymään, vaan nykyisyyden haastavaan todellisuuteen. Kristuksen veri ja ruumis murretaan ja jaetaan tässä ja nyt ”maailman elämän edestä” – kuten liturgiassa rukoilemme. Tai kuten luonnehdimme uskoamme ortodoksisuuden sunnuntaina: ”Tämä on apostolien usko, tämä on isien usko, tämä on ortodoksien usko, tämä usko on lujittanut maailman.” Niinpä kolmas ohjeemme teille on kuvitella tapoja, joilla säilyttäisimme ja uudistaisimme nuoruuden hengen.

Omalta osaltamme, Konstantinopolin äitikirkosta ja sen kunnioitettavalta istuimelta, vannomme, että tulemme kulkemaan kanssanne tätä tietä kohti lupaavaa tulevaisuutta, jossa Jumalan armo on valonanne ja opastuksenanne, jossa ortodoksinen usko on kompassinne ja turvanne ja jossa Pyhän Hengen yhteys on jatkuvana tukenanne ja kumppaninanne.

Siunatkoon Jumala teitä piispoja, pappeja, diakoneita ja luostarieläjiä; siunatkoon hän miehiä ja naisia, Jumalan viinitarhan työntekijöitä, kaikesta siitä mitä olette saaneet viimeisen vuosisadan aikana aikaan ja kaikkea sitä, mitä teitä kutsutaan saavuttamaan seuraavan sadan vuoden aikana. Aamen!

[1] Mukailtu käännös patriarkan käyttämästä raamatunkohdasta. KR92 kääntää: ”Ellei profeettoja ole, kansa villiintyy”.  Suom. huom.