Minisaarna: Jeesus herättää leskiäidin ainoan lapsen eloon
19. helluntain jälkeinen sunnuntai 8. lokakuuta 2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: James Tissot/Wikimedia Commons
Luuk. 7:11–16
Evankeliumissa Kristus säälii itkevää leskiäitiä, jonka ainoa lapsi on kuollut. Kärsivän maailman suru liikuttaa Vapahtajaa ja saa hänet toimimaan. Kuoleman valtias Jeesus herättää nuorukaisen kuin kevyestä unesta ja antaa hänet takaisin surevalle äidille. Ihmiset alkavat ylistämään Jumalaa iloiten siitä, että Jumala on tullut kansansa avuksi.
***
Ihme on eräs niistä tunnusteoista, joita Jeesus teki julistustyönsä aikana. Samankaltaisista tapahtumista ovat myös kirkon pyhät ihmiset todistaneet.
Jumalan Poika, jonka kuolemaa myös hänen äitinsä NeitsytMaria joutuisi pian itkemään, osoitti olevansa kuoleman katkeran vallan kukistaja. Leskiäidin kokema ihme ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kuolleet rakkaat annettaisiin välittömästi takaisin, kun suru ja kipu laskee painavan viittansa yllemme.
Ihme julistaa tulevaa ylösnousemusta, voittoa kuolemasta ja jälleennäkemisen toivoa. Läheisen kuollessa surun määrä on valtava, mutta ei loputon eikä ikuinen. Vapahtaja tuntee sekä surun että kuoleman raskaan taakan. Lohduttaja pysyy lähellä.
Arkkipiispa Leo palkitsi kirkon viestintätiimin jäsenet Pyhän Karitsan ritarikunnan 1. luokan mitalilla
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa palkitsi kirkon viestijät myöntämällä heille Pyhän Karitsan ritarikunnan 1. luokan mitalin tunnustuksena toiminnasta kirkon hyväksi ja kiitoksena Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen vierailuun liittyvästä viestintätyöstä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Andreas Salminen
Arkkipiispa Leo jakoi huomionosoitukset yhteisen lounaan päätteeksi 3. lokakuuta Helsingissä. Välittömät tunnelmat viestintätiimin keskuudessa olivat häkeltyneen yllättyneet – ja tottakai ilahtuneet. Kirkon viestintätiimi tekee jatkuvasti tiivistä yhteistyötä keskenään, minkä lisäksi jokainen palkituista kytkeytyy tavalla tai toisella Aamun Koittoon.
Kirkon vastaava tiedottaja Maria Hattunen toimii tällä hetkellä päätyönsä lisäksi Aamun Koiton toimitussihteerinä. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri (Turun yliopisto, 1999) ja teologian maisteri (Itä-Suomen yliopisto, 2010). Hän on työskennellyt kirkkomme viestinnässä lokakuusta 2014 alkaen, josta nykyisessä toimessaan vuoden 2016 alusta. Vuodet 2010 ja 2011 Hattunen työskenteli valtakunnallista Aamun Koittoa edeltävän samannimisen lehden toimitussihteerinä, ja 2010-luvun puolivälistä Aamun Koiton ”uuteen alkuun” asti Paimen-Sanomien toimitussihteerinä. Lisäksi hänellä on takanaan yksi kausi kirkolliskokousedustajana, minkä lisäksi Hattunen toimii vapaaehtoisena kotiseurakunnassaan Tampereella muun muassa katekumeeniopetuksen parissa. Maria Hattunen palkittiin vajaa vuosi sitten Vuoden työntekijänä.
Isä Vladimir Sokratilin työskentelee tällä hetkellä kirkkomme venäjänkielisenä tiedottajana ja päätoimensa ohessa myös Aamun Koiton toimittajana. Hän on suorittanut Kandidat bogoslovia -tutkinnon Pietarin Hengellisessä akatemiassa vuonna 1999, minkä lisäksi hän on kouluttautunut sairaanhoitajaksi ja ensihoitajaksi. Ennen nykyistä työtään isä Vladimir toimi vuosina 1999–2017 teologisten aineiden opettajana Valamon opistossa. Hänet vihittiin papiksi palmusunnuntaina 2023 (Avaa uuden sivuston). Isä Vladimir kirjoittaa Aamun Koittoon ensisijaisesti ortodoksisuuteen liittyviä tekstejä.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan tiedottaja Vlada Wahlstén valittiin nykyiseen toimeensa vuonna 2012. Wahlstén on tehnyt myös kirkon tiedottajan töitä tuolloisen viestintätiimin jäsenenä vuosina 2013–2015. Wahlstén on valmistunut valtioteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta 2012. Myös hän liittyy tiiviisti Aamun Koittoon paitsi viestintätiimin jäsenenä, myös kirjoittamalla lehteen päätyönsä ohessa, mikäli työtilanne sen sallii. Lisäksi hän kuuluu lehden toimitusneuvostoon.
Päätoimittaja Susanna Somppi siirtyi nykyiseen työhönsä Helsingin ortodoksisen seurakunnan palveluksesta, missä hän toimi seurakunnan tiedottajan sijaisena 2019–2020.
Somppi valmistui filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta vuonna 1995, minkä jälkeen hän on kouluttautunut myös sosionomiksi. Somppi on työskennellyt aikaisemmin muun muassa Iltalehden uutistoimittajana sekä Kirkko ja kaupunki -lehden uutistoimittajana ja verkkosihteerinä, erikoissuunnittelijana Rikosseuraamuslaitoksella ja ohjaajana lastensuojelun erityisyksikössä. Nykyisessä työssään Somppi aloitti joulukuussa 2020.
Pääkuvassa vasemmalta oikealle Aamun Koiton päätoimittaja Susanna Somppi, kirkon vastaava tiedottaja Maria Hattunen, arkkipiispa Leo, Helsingin ortodoksisen seurakunnan tiedottaja Vlada Wahstén ja venäjänkielinen tiedottaja, isä Vladimir Sokratilin.
Muinainen kristillinen valtakunta hävisi silmiemme edessä. Pieni demokraattinen tasavalta, jonka kansalla ja kulttuurilla on vuosituhansien historia, ei kiinnostanut suurvaltoja. Siksi se voitiin pyyhkäistä pois ikiajoiksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Serafim Seppälä | Kuva: Serafim Seppälä
Vuoristo-Karabah eli vanhemmalta armenialaiselta nimeltään Artsakh on poikkeuksellisen kaunis alue, voimakkaiden vuorijonojen ja luonnonihmeiden kollaasi, jonka rinteillä on kymmenittäin ikivanhoja luostareita. Vaikeakulkuisuutensa takia alue on paljon suurempi kuin karttaa vilkaisemalla voisi kuvitella.
Artsakhin asujaimisto oli läpi historian armenialaista tai vähintäänkin armenialaisenemmistöistä. Se edustaa itse asiassa kaikkein vanhakantaisinta armenialaisuutta. Artsakhin armenian murteessa on hyvin arkaaisia piirteitä, ja monia armenialaisten muinaisia tapoja säilyi 2000-luvulle saakka ainoastaan Artsakhin vuorten kätköissä.
Artsakh oli ihmeellinen oma maailmansa, jossa toimi viimeiset kolme vuosikymmentä itsenäinen mutta tunnustamaton demokraattinen tasavalta. Sen luonne ei selviä kirjoista tai kuulopuheista, mikä on helppo huomata poliitikkojen ja toimittajien kommentteja lukiessaan.
Suomessa Karabahin konfliktia on perinteisesti katseltu Venäjä-lasien läpi. Suomalaisille asia näyttäytyy ”Venäjän vaikutusvallan heikkenemisenä Kaukasuksella” tai ”Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena”, vaikka armenialaisten ja turkkilaiskansojen konflikti on paljon vanhempi ilmiö kuin Venäjän läsnäolo alueella. Armenian ja Georgian pitkiin historioihin verrattuna Venäjä on lähinnä öykkäröivä nousukas.
Asiantuntijoille tyypillinen symmetrisyysharha taas on estänyt näkemästä, että vastakkain ei ole kaksi samanlaista ”Kaukasuksen rähisijäkansaa”. Vastakkain ovat olleet yhtäältä köyhä pieni kansa aseistettuna vanhalla venäläisellä romulla ja toisaalta suuri ja rikas öljyvaltio, jolla on modernein teknologia ja takanaan Turkin erikoisjoukkojen ja Nato-armeijan tuki.
Ikivanha konflikti
Suomen mediassa asiaa on tarkasteltu enimmäkseen ikään kuin historiasta irrotettuna, päivänpoliittisena tapahtumasarjana. Mediamme on väittänyt esimerkiksi, että konflikti alkoi Neuvostoliiton hajoamisesta. Suurimmat armenialaisten joukkomurhat olivat kuitenkin Shushin kaupungissa maaliskuussa 1920, jolloin kaupungin armenialaiset ja heidän kaupunginosansa kirkkoineen, teattereineen ja kirjapainoineen hävitettiin totaalisesti.
Konfliktin juuret ovat kuitenkin vielä paljon tätäkin syvemmällä. Ammoin armenialaiset asuttivat nykyisen Itä-Azerbaidžanin viljavia alankoja ja kaupunkeja (kuten Gəncə, armeniaksi Gandzak). Kun itäiset turkkilaiset eli nykytermein azerit ottivat vähitellen parhaita viljelysmaita haltuunsa, armenialaisille jäi vain vuoristoinen osa Artsakh eli Karabah, jossa toimi autonomisia armenialaisia ruhtinaskuntia läpi keskiajan.
Viljavista maista poiketen Artsakhissa ei koskaan ollut turkkilaista tai islamilaista enemmistöä, vaan se pysyi armenialaisuuden ydinalueena ja suojasatamana läpi vuosisatojen. Sen historia tunnetaan hyvin armenialaisen kirjallisuuden synnystä alkaen eli yli 1600 vuoden ajalta, ja arkeologian avulla paljon kauempaakin. Siksi poliitikkojen ja toimittajien puhe ”armenialaistaustaisista” ihmisistä on loukkaavaa: tällainen terminologia katkaisee ihmisten vuosituhantiset juuret ja esittää heidät Azerbaidžanin propagandan ehdoilla ikään kuin jonkinlaisina Armeniasta tulleina emigrantteina. Samoin termi ”separatisti” on irvokas alueella, jonka itsehallinnon perinteet ovat vuosisatoja vanhemmat kuin Azerbaidžanin valtio.
Kun azerit saivat Karabahin hallittavakseen Neuvostoliiton aikana, he pitivät alueen lähes suljettuna Armenian suuntaan. Samalla he tukahduttivat kristinuskon harjoittamisen ateistiseen ideologiaan nojautuen. Karabah oli Neuvostoliitossa ainoa kristittyjen asuttama hallinnollinen alue, jossa yksikään pappi ei saanut lopulta toimia.
Artsakhin kristillinen idylli
Azerit aloittivat vuonna 1988 armenialaisten joukkomurhat Sumgaitissa ja Pohjois-Karabahissa. Historiasta poiketen Karabahin armenialaiset nousivat vastarintaan ja saivat lopulta joukkotuhon osin pysäytettyä. Oli azerien vuoro paeta, Aghdamin kaupunki jäi autioksi.
1990-luvun sodan jälkeen alkoi itsenäisen Artsakhin aika, joka oli jälleenrakentamisen kautta. Armenialaiset ympäri maailmaa keräsivät rahaa unohdetun alueen koulujen, teiden, sairaaloiden, museoiden, taidegallerioiden ja kulttuurikeskusten rakentamiseen. Lahjoitusvaroin kunnostettiin kymmenittäin ikivanhoja kirkkoja ja luostareita. Hotelleihin, ravintoloihin ja urheilukenttiin investoitiin. Nyt tuo kaikki siirtyy Azerbaidžanin haltuun.
Se Artsakh, jossa sain itse käydä seitsemän kertaa, oli ainakin omaan makuuni paras paikka maailmassa. Ainutlaatuinen luonto, hyiset vuoripurot, raikas ilma, sielukkaat ihmiset, ainutlaatuinen historia, viiltävät laulut, arkaaiset matot ja värikkäät satulalaukut – kaikki muinaista ja kaunista.
Alueen eristäytynyt asema varjeli sitä modernin maailman villityksiltä. Stressi, työuupumus ja identiteettikriisi olivat tuntemattomia käsitteitä. Ihmiset kylissä olivat köyhiä mutta onnellisia, Stepanakertissa elämä sykki iloisesti. Toreilla myytiin paikallisista yrteistä ja kasveista tehtyjä herkkuja, jollaisia ei saa mistään muualta. Missään ei ollut kiirettä: Toghin kylässä käpyhillon keittäminen kesti kaksi viikkoa.
Artsakhin helmiä olivat vanhat luostarit, joita on vuorten rinteillä kymmenittäin. Kolme merkittävintä muodostaa samalla läpileikkauksen Artsakhin kristillisestä historiasta. Monien luostarien historialliset juuret ovat jopa kristinuskoakin vanhemmat, sillä niitä on perustettu armenialaisten muinaisuskonnon pyhille paikoille.
Dadivankin luostari kasvoi apostoli Taddeuksen oppilaan Dadin hautapaikan ympärille metsäiseen rinteeseen. Kirjallista tietoa on säilynyt 800-luvulta alkaen. Sen pehmeämuotoinen massiivinen pylväskäytävä oli omiin silmiini maailman suloisin. Vanhat freskot saatiin hiljattain entisöityä italialaisten eksperttien johdolla.
Amarasin luostarin sydän on pyhän Grigoriksen (k. 330) hauta. Paikka on poikkeuksellisesti keskellä hedelmällistä tasankoa. Grigoris oli Armenian kansallisen kristillisyyden isähahmon Grigor Valontuojan (muistopäivä 30.9.) poika. Luostarin värikäs historia koostuu lukuisista hävityksistä ja jälleenrakennuksista.
Gandzasarin luostari (1200-luku) on monien silmissä Artsakhin kaunein. Se on kuuluisa reliikeistään ja eläinaiheisista kaiverruksistaan sekä monista ihmeistä. Kirkkoa ympäröivän luostarikompleksin uudet rakennukset museotiloineen saatiin valmiiksi juuri ennen sotaa.
Lienee turha kirjoittaa enempää: kirjaimet eivät kykene loihtimaan esiin pyhien tilojen ilmapiiriä. Itselleni Artsakh ja sen luostarit olivat niitä harvoja paikkoja maailmassa, joissa en kaivannut minnekään muualle.
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Armenialaisilla on vuosisatojen kokemus azeri- ja turkkilaisvallan alla elämisestä. Siksi oman armeijan romahtaessa lopullisesti syyskuussa koko väestö päätti saman tien jättää taakseen kotikylänsä, sukuhautansa, kirkkonsa, talonsa ja elämäntyönsä. Azerien piirittäminä he olivat jo eläneet koko alkuvuoden näännyksissä ilman sähköä, lääkkeitä ja polttoainetta, kaupat tyhjinä. Ihmisiä kuoli turhaan, kun ambulansseillakaan ei ollut bensiiniä.
Azerbaidžan saa nyt haltuunsa maan, joka on sille enimmiltään vieras. Vuorten rinteillä on loputtomasti pieniä kyliä, joissa ei ole koskaan asunut azereita. Ikivanhat kivikirkot ovat hiljainen todistus kylien historiasta.
Artsakhin alueella on toki elänyt myös muslimeita, niin persialaisia kuin turkkilaisia, erityisesti Askeranin rehevällä alangolla, jossa on iso islamilainen hautausmaa. Shushissa on kaunis vanha persialainen moskeija, joka kunnostettiin armenialaisvallan aikana. Azeriturkkilaisten määrä Karabahissa kasvoi Neuvostoliiton loppua kohti, mikä herätti huolta armenialaisissa. Yleensä historiassa turkkilaisten määrän kasvaminen on johtanut armenialaisten tuhoon ennemmin tai myöhemmin.
Azeripropaganda tulee ottamaan kaiken irti niistä kaupungeista ja kylistä, joissa Neuvostoliiton aikana eli azerivähemmistö. Heidän joukostaan lähteneet pakolaiset mobilisoidaan uuden kertomuksen rakennusaineeksi. Azeripropaganda tulee rakentamaan alueelle uuden historian, jonka osaksi valjastetaan jokainen armenialainen saviruukun sirpale.
Kirkot tullaan hävittämään tai parhaassa tapauksessa otetaan muuhun käyttöön – ei välittömästi vaan vähitellen, vuosikymmenien kuluessa. Jokin kirkko jätetään ehkä mainokseksi Azerbaidžanin ”monikulttuurisuudesta” ja ”suvaitsevaisuudesta”, länsimaalaisille vieraille esiteltäväksi. Joitain kirkkoja on jo uudelleenmääritelty ”albanialaisiksi”.
Vastaavan hävitysohjelman Azerbaidžan on viime vuosikymmeninä toteuttanut Nakhitševanissa, jonka kymmenet luostarit ja sadat kirkot on hävitetty maan tasalle ja armenialaisten monivuosituhantinen historia alueella on pyyhitty pois täydellisesti.
Suurin kysymys koskee kuitenkin Armenian nykyisen valtion ja kansan olemassaoloa. Nyt käyttöön otettu Neuvostoliiton aikainen hallinnollinen raja Etelä-Armenian ja Azerbaidžanin välillä on teennäistä siksakkia, jota on vaikea puolustaa. Azerit ovat viime vuosien hyökkäyksissä ottaneet jo noin 100 neliökilometrin verran alueita haltuunsa kansainvälisesti tunnustetun nyky-Armenian pienestä alueesta, ja armenialaisvastainen vihapuhe ja propaganda on voittojen myötä voimistunut Bakussa entistä hurjemmaksi. Seuraavaa iskua valmistellaan jo määrätietoisesti. Kovin montaa tuhoa ei kuitenkaan enää voi toteuttaa, niin pieneksi Armenia on käynyt.
Suomessa Azerbaidžanin määrätietoinen eteneminen Armenian puolelle uutisoidaan ”rajakahakoina”. Symmetrisyysharha palvelee aina hyökkääjää.
Euroopassa olisikin hyvä havahtua siihen, että kyse ei ole enää ”Venäjän vaikutusvallasta” vaan siitä, saavatko turkkilaiset kansat toteutettua lopullisesti vanhan päämääränsä, armenialaisten totaalisen hävittämisen. Heillä ei ole kiire: historiassa tuhon puuskia ovat yleensä edeltäneet rauhalliset vuosikymmenet. Turkkilaiset kansat ovat edenneet tätä päämäärää kohti järjestelmällisesti idässä ja lännessä, ja jäljellä on enää yksi kapea vuoristokaistale, nyky-Armenia. Siitä valtaisasta alueesta, jolla armenialaisia eli vielä 1900-luvun alussa, yli 90 % on jo puhdistettu kokonaan ja lopullisesti.
Noilla alueilla toimi satoja luostareita ja loputon määrä kirkkoja, joissa toimitettiin jumalanpalveluksia päivittäin. Ainoastaan juutalaisten holokaustissa on hävitetty vastaava määrä jumalanpalveluselämää suunnilleen yhtä nopeasti. Juutalaisista poiketen armenialaiset kuitenkin menettivät kansanmurhassa myös omat jerusaleminsa.
Tämä genosidaalinen politiikka on se aatteellinen konteksti, joka johti Artsakhin historian päättymiseen ja etniseen puhdistukseen. Siksi Turkin Erdogan nimitti tapahtumia ”oikeudenmukaisuuden riemuvoitoksi”. Azerisotilailla on nähty hihamerkkejä, joissa on vuoden 1915 kansanmurhan keskeisen suunnittelijan Enver Pashan kuva ja teksti ”Älä juokse, armenialainen, näännyt vain kuoliaaksi”.
Venäjän heikkotasoisella armeijalla oli tässä prosessissa pelkkä suutaan soittavan statistin rooli. Euroopalla ei sitäkään. Armenialaisten omat voimat loppuivat. Lopputulos oli vuosituhansien mittaisen elämänmuodon katoaminen silmiemme edessä.
Monikameratuotantoja Jumalan kunniaksi – tekijät on koulutettu ortodoksinuorista
Korona-ajan striimauksissa kouliintuneiden ortodoksinuorten työn jälkeä voi ihastella televisiossa 8.10., kun Yle TV 1 lähettää tallenteen patriarkaalisesta kiitosrukouspalveluksesta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Niina-Maarit Rautamäki, Petrus Palola
Uspenskin katedraalissa pitkään ponomarina palvellut Petrus Palola taltioi videolle patriarkan vierailun vuonna 2013. Haave katedraalissa tehtävistä monikameratuotannoista syntyi jo tuolloin.
– Päivätyöni on tv- ja radioalalla, joten sen ja itselleni tärkeiden ortodoksisuuden ja erityisesti nuorisotyön yhdistäminen pyöri vuosien varrella usein mielessä, kertoo Palola.
Sopiva hetki osui kohdalle koronakeväänä 2020.
– Työmatkani peruuntuivat pandemian vuoksi ja ehdotin heti katedraalin papistolle, että voisin ruveta striimaamaan yleisöltä suljettuja palveluksia. Näin sovittiin, ja laitteistona toimi hyvin kotikutoinen kokoelma erilaisia kameroita, joita sain myös lainaksi eri paikoista. Muutaman tunnin rakentamisen jälkeen ensimmäinen palvelus striimattiin 18.3. ja se onnistuikin suhteellisen hyvin. Sovimme että lähetyksiä jatketaan toistaiseksi. Tuossa vaiheessa en tiennyt ollenkaan minkälainen seikkailu tästä vielä syntyisi.
Ensimmäisen striimauksen kotikutoinen järjestelmä keskellä kirkkoa juuri ennen lähetystä. Kuva: Petrus Palola
Ensimmäisen kuukauden aikana Palola huomasi viettävänsä Uspenskissa kaiken vapaa-aikani – striimasin 20 palvelusta. Pääsiäinenkin vietettiin suljetuin ovin, ja kesään mennessä oli takana jo 42 striimausta.
– Omien päivätöiden vilkastuessa kesäkuussa pyysin seurakunnan toista ”aktiivinuorta” Mitja Ritvasta mukaan. Hän teki lähetyksiä tunnollisesti aina armeijaan lähtöönsä asti, jonka jälkeen seurakunnan leireillä tapaamani Felix Nesterinen otti hänen paikkansa. Felixin oli tarkoitus tehdä noin neljä palvelusta kuussa, mutta pandemian iskiessä täydellä voimalla uudestaan keväällä 2021 hän päätyi tekemään yli 40 lähetystä ensimmäisen kahden kuukauden aikana.
Pandemian jatkuessa palvelu vakiintui ja löysi uskolliset katsojansa.
– Investoin pikkuhiljaa uuteen laitteistoon. Sen myötä saimme striimauspisteen siirrettyä katedraalin kylmästä takanurkasta kirkon kryptaan.
Syksyllä 2022 Yleisradio vieraili Uspenskissa pääsiäisyön tv-tuotannon suunnittelua varten.
– Olin mukana esittelemässä kirkon tietoliikennekaapelointia, jota Yle mahdollisesti voisi hyödyntää. Vierailun aikana kävi selväksi, että striimauskalusto on riittävän laadukas myös Ylelle, ja he olivatkin jo katselleet Uspenskin striimattuja palveluksia YouTubesta. Muutaman viikon suunnittelun jälkeen allekirjoitin tuotantosopimuksen Ylen kanssa. Live-tuotanto toteutettiin 100% ortodoksinuorten voimin, avaimet käteen -palveluna ilman Ylen henkilöstöä.
Tämän kokemuksen jälkeen oli luontevaa aloittaa keväällä 2023 keskustelu patriarkaalisen rukouspalveluksen tallennetuotannosta Ylelle. Tätä kokonaisuutta oli lopulta tekemässä yhdeksän ortodoksinuoren joukko.
– Tapamme tuottaa näitä striimauksia on muista alan toimijoista poikkeava. Olen kouluttanut kaikki tekijät seurakuntamme nuorista jäsenistä, joihin olen tutustunut seurakunnan leireillä tai matkoilla. He ovat oppineet striimaamaan nimenomaan ortodoksisia jumalanpalveluksia, joten he todella tietävät mitä palveluksessa milloinkin tapahtuu ja miksi ja osaavat siksi miksata oikeaan aikaan oikean kameran ulos ja seurata esimerkiksi suitsutusta ja saattoja ongelmitta.
Pandemian aikana tuotantoja tehtiin myös monille järjestöille ja yhdistyksille, joita olivat Filantropia ry, Trapesa ry, Troitsan Kuoro ry, Pokrovan Veljestö ry, Diakonissalaitos, Kirkon alat ry ja Linnanmäen Sirkuskoulu ry.
– Digital Palola Oy onkin työllistänyt keväästä 2020 lähtien osa-aikaisesti yli 20 Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorta, joille kaikille kuuluu kiitos hyvästä työstä!
Tähän mennessä striimaukset seurakunnan YouTube-kanavalla ovat keränneet noin puoli miljoonaa katselukertaa ja kanava on saanut 2400 uutta vakiseuraajaa. Myös kirkolliskokous näki Uspenskin striimit niin tärkeäksi palvelumuodoksi, että niiden toteuttamiseen varattiin vuoden 2022 kirkolliskokouksessa 10 000 euron määräraha.
– Onkin uskomattoman hienoa nähdä, miten pienestä vaikealla hetkellä syntyneestä ideastani on kasvanut vakavasti otettava palvelukonsepti, josta muutkin seurakunnan nuoret ovat vilpittömästi innostuneet. Hienointa striimien tekemisessä onkin lopulta ehdottomasti se, että olen pystynyt tarjoamaan innostuneille seurakuntanuorille töitä ja nähnyt heidän sitoutumisensa yhteiseen tekemiseen, toteaa Palola.
Pääsiäisyö 2023 -striimauksen tuotantojärjestelmä Uspenskin kryptassa. Kuva: Petrus Palola
Patriarkaalisen viikonlopun tuotantojärjestelyt olivat mittavat.
– Aloitimme konkreettiset valmistelut Uspenskissa jo keskiviikkona, ja torstaina katedraalin kryptaan rakennettiin yhden henkilön ohjaamasta järjestelmästä laajempi, neljän ihmisen työpiste. Perjantaina striimasimme jo kanttorikuoron upean konsertin. Lauantain kiitosrukouspalvelus striimattiin sekä YouTubeen että tallennettiin Ylelle monikameratallenteena.
Pasilassa palvelus leikattiin vielä Ylen editoijan kanssa siihen muotoon, jossa se nähdään Ylen TV 1 -kanavalla. Tallenteeseen lisättiin kuvituskuvaa sekä korjattiin myöhästyneitä mikrofoniaukaisuja. Tallenne myös lyhennettiin 58 minuutin pituiseksi, jotta se mahtuu Ylen ohjelmakarttaan.
– Patriarkaalisen viikonlopun sunnuntaina striimasimme vielä patriarkaalisen liturgian seurakunnan YouTubeen. Tähän lisähaastetta toi valtavan ihmismassan takia parkkipaikalle tuotu äänentoisto ja ulkoscreeni, joihin ajoimme ohjelmaäänen ja -kuvan.
Kaikkiaan viikonlopun tuotannossa oli mukana yhdeksän ortodoksinuorta.
– Ääniteknikko Mikko-Juhani Kuittinen oli lainassa Tampereen seurakunnan striimitiimistä, josta saimme myös lisämikrofoneja. Kiitos siis Tampereelle!
Petrus Palola on tottunut olemaan jumalanpalveluksissa lähes aina ponomarina tai kuorolaisena eli vahvasti mukana ja osallisena. Nyt rooli on useimmiten toinen.
– Vaikka striimatessa on fyysisesti erillään jumalanpalveluksesta, on todella hienoa ulottaa se ulos kirkkorakennuksesta kotikatsomoihin ympäri maailmaa, viimeisen kolmen vuoden aikana syntyneen virtuaalisen seurakunnan nautittavaksi. Kunnia Jumalalle!
Uspenskin katedraalissa 9.9. toimitettu patriarkaalinen kiitosrukoushetki on katsottavissa Yle TV 1 -kanavalla sunnuntaina 8.10. kello 10 alkaen.
Patriarkaalisen viikonlopun tuotantotiimi:
Ohjaus: Petrus Palola
Kamerat: Felix Nesterinen, Bella Meer ja Elias Keltanen
Ääni: Mikko-Juhani Kuittinen
Tuotantojärjestäjä: Matvei Palola
Avustajat: Matvei Nurmela, Åsa Wörlin, Sofia Konopliv
Pääkuva ylhäällä: Patriarkaalisen liturgian striimauksen tuotantotiimi ulkoskriinin edessä
Vasemmalta oikealle: Bella Meer, Åsa Wörlin, Sofia Konopliv, Matvei Nurmela, Matvei Palola, Petrus Palola, Felix Nesterinen, Elias Keltanen ja Mikko-Juhani Kuittinen. Kuva: Niina-Maarit Rautamäki
Rovasti Olavi Merras täytti 80 vuotta: Työtä ihmisten hyväksi
Rovasti Olavi Merras täytti heinäkuun lopussa 80 vuotta. Pappeus on ollut hänelle työtä ihmisten keskellä, ihmisten hyväksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio | Kuva: Merrasten perhealbumi
Pappeus antaa perspektiiviä katsoa maailmaa ortodoksisuuden kautta. Rovasti Olavi Merraksen neuvo ihmisille, erityisesti nuorille ortodokseille on selvä:
– Opettele ja ymmärrä lause: ”Ortodoksisuus on tapa olla olemassa”. Ota selvää asioista ja ymmärrä, mitä ortodoksinen kirkko elämästä ja traditiosta opettaa ja neuvoo, mihin suuntaan se ihmisiä perinteessään kuljettaa. Se on olennaista, hän sanoo.
Ortodoksiuus puhuttelee monia. Tänä päivänä Merras kannustaa etenkin tekniikan äärellä viihtyviä nuoria tutkimaan vaikkapa televisiosta ja netistä löytyvää tietoa. Kirjojen luku on hänen mukaansa ikävä kyllä liian monelta unohtunut.
– Tärkeintä on, että on itse kiinnostunut selvittämään. Jumalanpalvelukset ovat aina elämää rikastava asia.
Ehkä tämän päivän internet avartaa näkemään myös sen, kuinka maailmanlaajuisesta traditiosta ortodoksisuudessa on kysymys. Olavi Merras on taustaltaan karjalainen. Hän on syntynyt Kuopiossa, mutta äiti oli syntyjään Suistamolta ja isä Sortavalasta. Hän iloitsee vierailustaan Suistamon kirkolle, jossa äidin kotitalo ja kotikirkko ovat edelleen kuin ihmeen kautta pystyssä. Myös isän asuintalo on yhä olemassa, lähellä Suomen ortodoksisen kirkon entistä keskustaloa.
Ortodoksisuuden kahtiajako surettaa
Tämän päivän kahtia jakaantunut ortodoksinen maailma surettaa rovastia.
– Meidän ortodoksiselle kirkollemme ja yhteiselle uskon todistuksellemme tämä aika on haasteellinen. On surullista, että kaksi ortodoksista maata, Venäjä ja Ukraina, sotivat tällä hetkellä keskenään.
– Jokaisen ortodoksin kannattaa huomioida sodan olemassaolo eikä hyväksyä sitä, vaan kantaa oma rukouksensa maailman rauhan hyväksi. On myös arvokasta tuoda epäkohta esille yleisissä keskusteluissa, Merras muistuttaa.
Aina ei Suomessa ortodoksin ääni kuulu, mikä luo kirkolliselle elämälle omat haasteensa. Yhteisö on pieni. Yhteisöllisyys ja tasavertainen yhteys kaikkien välillä on kuitenkin tärkeää.
Olavi Merras kertoo esimerkin lapsuudestaan, jolloin hän oli isänsä kanssa automatkalla Keski-Suomessa.
– Eksyimme matkalla ja menimme pyytämään apua läheisestä talosta. Hämmästyin todella, kun näin talon huoneessa ikonin, jonka edessä paloi lampukka. Se kertoi itselleni siitä, että Suomessa on koteja, joissa ortodoksinen elämäntapa on osa arkista, jokapäiväistä elämää, odottamattomienkin vieraidenkin saapuessa yllättäen taloon.
Karjalainen kulttuuri ja sen tavat ovat aina olleet luonnollinen osa Merraksen elämää, osa omia juuria. Hän kuitenkin muistuttaa siitä, ettei Suomen ortodoksinen kirkko ole vain karjalaisten vaan kaikkien yhteistä traditiota eteenpäin kantava kirkko.
– Ortodoksinen traditio on kaikille tasavertaisesti yhteinen, Merras muistuttaa.
– Meidän tulee huomioida myös heidät, jotka ovat aikuisena liittyneet ortodoksiseen kirkkoon. Heidän taustansa on erilainen. Eivät he suinkaan liity etniseen karjalais- tai venäläisryhmään vaan ortodoksiseen kirkkoon.
Ja kansainvälisyys on tänä päivänä kaikkia koskettava asia.
– Eri puolilla maailmaa kulkiessa voi huomata, ettei ortodoksisuus ole kovin yksimuotoista. Kulttuuri vaikuttaa aina uskonnon harjoittamiseen ja antaa sille oman arvokkaan rikkautensa, Merras sanoo.
Hengellinen yhteisö syntyy
Oman osansa suomalaiselle ortodoksiselle elämäntavalle Olavi Merras on antanut 1990-luvulla Lahden seurakunnan kirkkoherrana toimiessaan ja perustamalla puolisonsa sekä muutamien muiden henkilöiden ja yhteisöjen kanssa Heinolan kaupunkiin Juliana-yhteisön. Se on tänä päivänä avoinna kaikille yhteisöelämästä kiinnostuneille sukupuolesta, iästä tai uskonnosta riippumatta. Yhteisö kuitenkin vaalii ortodoksista perinnettä, sijaitseehan se seurakunnan mailla. Viereinen Heinolan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkko kutsuu kaikkia yhteisen jaettuun rukoukseen.
– Ajatus yhteisöstä syntyi Valamossa, jonka pihamaalla istui joukko ihmisiä. Mietimme, että olisi hienoa, jos lähempänä Helsinkiä olisi paikka, jossa ihmiset saisivat jakaa elämää ja rukousta yhdessä. Tuntui, että silloin oli tarvetta hengelliselle yhteisölle, muistelee Merras.
Ajatus kantoi käytännön tasolle. Lahden seurakunnalla oli Heinolassa käytettävissään iso tontti. Sen toiseen päähän rakentuivat nykyisen yhteisön rakennukset, kymmenen vuokra-asuntoa. Vaikka tänä päivänä yhteisö kutsuu nettisivuillaan tykönsä kaikkia, oli yhteisö alkujaan ajateltu erityisesti naisille.
Tänä päivänä rovasti Olavi Merras ei ole enää yhteisön hallinnossa mukana. Hän nauttii levollisesti eläkepäivistään. Vuodet ovat hänen mielestään kulkeneet ohi kuin itsestään.
– Elämä soljuu nyt rauhallisesti; välillä käydään vaimon kanssa kävelyllä, kerran viikossa vesijumpassa, viikonloppuisin kirkossa. Palvelen jumalanpalveluksissa sen verran kuin jaksan.
Kesällä puuhaa riittää perheen Sulkavan kesämökillä.
Viime kesänä rovasti Olavi Merras vietti 80-vuotissyntymäpäiviään kolmeen kertaan; ensin kesämökillä perheen kanssa, sen jälkeen seurakuntalaiset tarjosivat Lahden kirkossa syntymäpäiväkahvit ja lopuksi järjestettiin vielä sukulaisten vastaanotto Tikkurilan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon seurakuntasalissa.
Jumalanäidin suojelus eli Pokrova: Taivaan Valtiatar kantaa ihmisten tuskan ja lohduttaa heitä
Kirkko uskoo, että Jumalanäiti on väsymätön esirukoilija Poikansa valtaistuimen edessä kaikkien hädässä olevien puolesta.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Ari Sirviö ja Suomen ortodoksinen kirkko
Tämä usko perustuu kertomukseen häistä Galilean Kaanaassa (Joh.2:1-11). Tuolloin Jeesus Kristus teki ensimmäisen ihmeensä äitinsä pyynnöstä – ja hyvinkin inhimillisistä syistä. Ihmiset hätääntyivät, kun hääjuhla oli mennä pieleen viinin loppumisen takia. Juhlan järjestäjille oli siis tapahtunut laskuvirhe.
Kyseessä oli kovin inhimillinen tilanne: Marian Jeesukselta pyytämä teko ei välttämättä olisi pelastanut tai parantanut ketään, eikä siitä tulisi edes vanhatestamentillisen profetian täyttymystäkään. Siksi Jeesus kieltäytyi aluksi: ”Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Marian jatkettua pyyntöjään Jeesus tekee ensimmäisen ihmeensä, joskin vastahakoisesti: vesi muuttui viiniksi ja juhlat voivat jatkua.
Tuhansien vuosien varrella Jumalanäidin avusta ja suojeluksesta tuli osa kristikunnan yhteistä uskon kokemusta. Esirukoilijana Neitsyt Maria on myös esikuva kaikille rohkeudessa, päättäväisyydessä ja avarakatseisuudessa siinä, missä ihmisten omat asiat tuntuvat menevän kovin sotkuiseksi.
Kontantinopolin pelastuminen taustalla
Lokakuun ensimmäisenä päivänä ortodoksinen kirkko viettää Jumalanäidin suojeluksen juhlaa. Nimen alkuperä on yhteydessä kertomukseen Konstantinopolin ihmeellisestä pelastumisesta saraseenien hyökkäykseltä vuonna 903 keisari Leo Viisaan hallitusaikana. Eri lähteissä mainitaan mahdollisina myös rusien (Avaa uuden sivuston) hyökkäys vuonna 860 tai bulgaarien hyökkäys vuonna 926.
Joka tapauksessa piiritetyn Bysantin pääkaupungin asukkaat rukoilivat pelastusta muun muassa Jumalanäidille pyhitetyssä Blahernan kirkossa, missä säilytettiin kallisarvoista pyhäinjäännöstä, Jumalansynnyttäjän huntua.
Rukoilijoiden joukossa oli Kristuksen tähden houkka Andreas, joka näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän saapuvan kirkkoon yhdessä profeettojen, apostolien ja enkeleiden kanssa. Neitsyt Maria meni pyhäinjäännöksenä säilytettävän huntunsa luo ja levitti sen kirkkokansan ylle – ja kaupunki säästyi uhkaavalta tuholta.
Näin paikallinen tapahtuma sai maailmanlaajuiset mittasuhteet ja merkityksen, sillä ajan kuluessa siitä muodostui laajasti vietettävä juhla, jonka sanomassa korostuu Jumalanäidin esirukous ja suojelu kaikkinaisten koettelemusten keskellä. Harva tänä päivänä muistaa juhlan historiallisen taustan, mutta silti viettää Jumalanäidin suojeluksen juhlaa rakkaudella ja hartaudella.
Äitiys, joka kattaa koko maailman
Tässä juhlassa kiteytyy Neitsyt Marian maailmanlaajuinen äitiys, joka sulkee itseensä kaikki kompuroivat, riitelevät ja hädässä olevat, koska ristillään Kristus on adoptoinut Itsessään Marialle koko ihmiskunnan. Äitinä hän ottaa sydämeensä kaikki ihmisten surut, kärsimyksen ja tuskan.
Vanhurskaan Simeonin sanoin: ”Ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk.2:35). Poikansa ristin juurella Jumalanäiti otti omakseen kadotuksen partaalla kamppailevien ihmisten kärsimyksen ja tuskat. Samalla hänestä tuli äidillisen rakkauden, välittämisen ja kanssakärsimisen lahja jokaiselle kristitylle.
Vuosisatojen ajan ihmiset tunsivat maailman kuuluvan Jumalanäidin suojeluksen piiriin, iloitsivat siitä ja saivat apua ja lohdutusta, Pokrovan juhlan jumalanpalvelusteksteissä Mariaa ylistetään rakkauden ja välittämisen, anteeksiannon ja suojeluksen ilmentymänä. Hän ei tuomitse, vaan välittää jokaisesta.
Tuomiopäivänäkin Hän on puolustajana rukoilemassa Pojaltaan, Oikeamukaiselta Tuomarilta, anteeksiantoa jokaiselle syntiselle. Näin ollen maailma ei ole yksin hädässään, ihminen ei ole yksin tuskissaan, vaan Jumalanäiti, Neitsyt Maria itkee ja rukoilee kaikkien kanssa ja jokaisen puolesta.
Keskellä jäätävää synnin pimeyttä loistaa Neitsyt Maria äitinä, puolustajana, lohduttajana ja maailman suojelijana.
Jumalanäidin suojeluksen eli Pokrovan juhlana Kirkko palauttaa tämän esikuvan kirkkokansan mieleen jokaisen eheyttämiseksi ja hengelliseksi herättämiseksi: ”Kristuksen Kirkko on verhoutunut kunnialliseen suojelukseesi ikään kuin säteilevään kruunuun, oi puhtain Jumalansynnyttäjä. Tänään se riemuitsee ja iloiten veisaa sinulle, oi Valtiatar: Iloitse, kunniallinen Äiti, Jumalan kunnian seppele! Iloitse, Jumalan huolenpidon täyttymys ja iankaikkisen ilon lähde! Iloitse, turviisi kiiruhtavien satama, meidän lunastuksemme ja pelastuksemme”.
Juttua on muokattu Blahernan kirkossa rukoilevia koskevassa kohdassa seuraavasti: ”Kristuksen tähden houkka Andreas, joka näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän saapuvan kirkkoon yhdessä profeettojen”. Aiemmassa versiossa oli mainittu myös Epifanios.
Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo on päätyönsä ohessa tunnettu kirjallisesta tuotannostaan. Syksyllä julkaistu Mogadishun taksiasema on isä esipaimenen runokirjoista järjestyksessään kahdestoista. Ensimmäiset kymmenen julkaistiin kaksikielisinä, karjalaksi ja suomeksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Anu Patrikainen | Kuva: Aamun Koitto
Vähän yli satasivuinen runoteos käsittelee useita teemoja, osan runoista ollessa hyvinkin avoimesti henkilökohtaisia. Mietelauseenomaisissa runoissa on paljon synkkiä sävyjä, mutta myös arjen kauneuden pilkahduksia sekä toivon sävyttämää uskonnollisuutta.
Vaelsin tuiskussa ja tuulessa
syvässä lumessa
silmäripsissäni lumitähtiä
***
Äärimmäisen hädän hetkellä
rukous murtautuu esiin
niin myös ilon ja onnen aikana
Jo kypsään ikään ehtineen kirjoittajan äänessä kuuluu elämänkokemus, ehkä myös halu ohjata ja opettaa lukijaa siitä ammentaen.
Osassa runoja kirjoittaja tuo enemmän esille omaa persoonaansa, haavoittuvuuttaan sekä inhimillisyyttään. On rohkeaa tuoda herkän runomuotoisen ilmaisun kautta omaa kokemusmaailmaansa tällä tavalla esille – onhan kirjoittaja hoitamiensa piispanvirkojen myötä ollut enenevässä määrin julkisuuden henkilö 1970-luvun lopulta lähtien.
Lapsena tein
muovailuvahasta hahmoja
kun kyllästyin niihin
tein uusia
kaiken muokkaamisen jäljiltä
värit sekoittuivat
nyt olen itse vahaa
moneen kertaan muovattua
värit sekoittuneina harmaaksi massaksi
omaksi itsekseni
Hieman yllättäen useissa runoissa toistuva teema on voimakas kaipuu menneeseen.
Teokselle nimen antanut runo on jätetty kirjan viimeiseksi. Kirjassa läpikäytyjen tunnetilojen ja irrallistenkin tuokiokuvien jälkeen on aika palata kotiin, taksilla rautatieasemalta, lämpimän kohtaamisen kautta.
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Dionisius/Wikimedia Commons
Luuk. 6:31–36
Evankeliumissa Jeesus kehottaa tekemään ihmisille samalla tavoin kuin toivoisi heidän tekevän itselle. Rakkauden osoittaminen ja hyvän tekeminen lähimmille on luonnollista kaikille, mutta rakkaus vihamiestä kohtaan on jumalallista vaikutusta. Tällaisten ihmisten palkka on suuri. He osoittautuvat Korkeimman lapsiksi, sillä myös Jumala on hyvä kiittämättömille ja pahoille. Siksi jokaisen tulee olla valmis armahtamaan toisia niin kuin taivaallinen Isä armahtaa.
***
Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhla kertoo Konstantinopolin pelastumista saraseenien hyökkäykseltä 900-luvulla. Houkka Andreas näki näyssä, miten Neitsyt Maria suojeli kaupunkia hunnullaan. Vaikka kaupunki kukistui myöhemmin, juhla muistuttaa Jumalanäidin ja pyhien esirukousten voimasta.
Evankeliumi kertoo, miten Jumala osoittaa rakkautta, laupeutta ja suojelustaan häntä vastaan rikkoneita ihmisiä kohtaan. Jumalan tahto on, että tämän rakkauden koskettamat ihmiset elävät samalla tavoin, vaikka se ei ole aina helppoa.
Jeesuksen sanat kutsuvat tutkimaan omia asenteita ja muistamaan itse koettua Jumalan laupeutta. Monien pyhien ihmisten esimerkki todistaa, että hyvän tekemisen palkka on suuri. Tätä tietä kulkiessaan heistä on tullut aitoja ihmisiä, Korkeimman lapsia kaikessa.
(Jumalanäidin suojelukseen liittyen tänä sunnuntaina luetaan myös Luuk. 10:38–42, 11:27–28)
Kuuntele
