Ortodoksisessa perinteessä ehtoolliseen liittyy läheisesti myös katumus, omien arvojen, asenteiden ja rikkomusten pohtiminen ja pyrkimys muutokseen. Siten ehtoollisen edellä osallistutaan kirkon nuorimpia jäseniä lukuun ottamatta katumuksen sakramenttiin – joka on parantavan avun ja lohdutuksen lääke – tarpeen ja oman rippi-isän neuvojen mukaan. Sen jälkeen osallistutaan ehtoolliseen.

Kysymys ehtoolliskelpoisuudesta ei liity kuitenkaan pelkästään näihin perusasioihin ja määritelmiin. Toisinaan esiin nousee myös henkilökohtaisempi pohdiskelu siitä, kuka ”kelpaa” ehtoolliselle, onko osallistuminen tapahtunut kelvollisesti ja onko uskon määrä ollut riittävä.

Apostolien ajan kirkossa oikealla ja kelvollisella tavalla tapahtuvaa ehtoolliseen osallistumista jouduttiin pohtimaan erityisesti Korintissa.

Korintin seurakunnan ongelma

Kirjeessään apostoli Paavali huomauttaa, kuinka useat Korintin seurakunnan kristityistä osallistuvat kelvottomasti Herran ehtoolliseen ja väheksyivät tällä tavoin sen arvoa. Tämän seurauksena seurakunnassa oli paljon heikkoja ja sairaita ja monet olivat nukkuneet pois. (1. Kor. 11:29–30)

Ongelmat liittyivät agape-aterioihin, joihin kristityt ajan tavan mukaan osallistuivat ehtoollisen yhteydessä. Nykypäivän kirkossa tästä muistuttaa ehtoollisen jälkeen toisinaan jaettava kirkkoleipä ja viini. Ehkä myös kirkkokahvituksia voidaan pitää tämän vanhan perinteen ilmentymänä.

Korintissa yhteisen aterian vietto oli alkanut vääristyä. Jokainen söi omia ruokiaan, minkä seurauksena toiset olivat nälissään ja toiset juovuksissa (1. Kor. 11:21). Perinne riistäytyi käsistä, ja ero rikkaiden ja köyhien välillä kärjistyi räikeästi.

Syntyneen tilanteen vuoksi Paavali muistuttaa korinttilaisia ehtoollisen mysteerin merkityksestä ja sen asettamista velvoitteista suhteessa lähimmäisiin (1. Kor. 11:23–28). Kristityt oli kutsuttu osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä. Näin he julistivat yhdessä Herran kuolemaa hänen paluuseensa saakka.

Korinttilaisten oli tutkittava itseään. Heidän täytyi käsittää, että ehtoollinen on todellisesti Herran ruumiin ja veren osallisuutta. Tällainen uskon tunnustus ei kuitenkaan ollut aitoa, elleivät he pyrkisi kohtelemaan toisia arvostavasti, ymmärtäen ja väheksymättä. Erimielisyyksiä saattoi syntyä, mutta ne oli aina mahdollista sopia (Ap.t. 15:2, 15:37–39, Kol. 4:10).

Väärä asenne ja käytös rikkoi kirkon ykseyttä, halvensi ehtoollisen pyhyyttä ja esti siunausten saamisen. Apostolin mukaan jakaantuminen johti siihen, että seurakunnassa alkoi vallita heikkouden, sairauden ja kuoleman tuoma kuritus, joka johtui heistä itsestään, ei ehtoollisen olemuksesta (1. Kor. 11:31–32).

Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kristityt voisi olla heikkoja, sairastaa tai kuolla. Kristityt elivät yhä tämän maailman lainalaisuuksien mukaan, mutta kuolemasta ja sen voimista on tullut heille voitto, kun Jumala valitsi heikkouden saattaakseen viisaat häpeään (1. Kor. 15:54 ja 1:27). Koettelemusten aiheuttamaan heikkouteen saattoi jopa kätkeytyä Jumalan voima (2. Kor. 12:7–9).

Vajavaisuuksien vuoksi kirkkoa kutsuttiin vaalimaan Kristuksen tavoin uskossaan heikkoja ja haparoivia: kristittyjen tuli kantaa toistensa kuormia (Room. 14:1, 2. Kor. 11:29, Gal. 6:2, Hepr. 4:15–16). Korintissa tämä asenne kadotettiin, minkä vuoksi heikkouden, sairauden ja kuoleman voimat alkoivat kalvaa seurakuntaa. Koko yhteisö oli vaarassa sairastua. 

Yksi pöytä ottaa vastaan kaikki

Pyhä Johannes Krysostomos (n. 347–407) toteaa Paavalin tekstiä seuraten, että kristittyjen yhteisen kokoontumisen tulee ilmentää rakkautta ja keskinäistä kiintymystä (Saarnoja ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä 27–28). Yksi paikka – kirkko ja sen juhlapöytä – ottaa vastaan kaikki.

Heikommassa ja huonommassa asemassa olevia kohtaan osoitettu väärä käytös loukkasi heidän lisäkseen myös kirkkoa:

”Niin kuin te teette Herran ateriasta yksityisen, samalla tavoin te teette myös paikasta ja käytätte kirkkoa kuin taloa, vaikka se on tehty kirkoksi; ei sitä varten, että me, jotka siellä kokoonnumme, jakautuisimme, vaan sitä varten, että ne, jotka ovat jakautuneet, liittyisivät.”

Johannes muistuttaakin korinttilaiskirjeen tekstiä seuraten, että eukaristiassa ”Kristus antaa ruumiinsa tasavertaisesti” kaikille. Kristuksen pyhä ruumis ”murtui kaikille samalla tavoin ja siitä tuli ruumis yhtäläisesti kaikille.” Eikö uskovaisten tulisi siksi jakaa myös tavallista leipää samalla tavoin tasavertaisina?

Johannes Krysostomoksen mukaan Korintin kristityt olivat tulleet osalliseksi sellaisesta pöydästä, jonka perusteella heidän olisi pitänyt olla kaikki muita lempeämpiä, enkelien kaltaisia. Nyt heistä oli kuitenkin tullut muita julmempia. He olivat maistaneet Herran verta tunnustamatta toisten arvoa. Tämä merkitsi Herran pöydän häpäisemistä.

Voidakseen osallistua oikealla tavalla ehtoollisen lahjasta heidän täytyi lähimmäisen väheksymisen sijasta huolehtia myös köyhistä ja väheksytyistä – harjoittaa käytännön diakoniaa – ja olla käyttäytymättä julkeasti.

Ehtoollinen on ykseyden ateria

Korintissa eukaristian merkityksen ja sisällön väärintulkinta sai alkunsa heikkojen ja köyhien unohtamisesta, toisten kaltoin kohtelusta, arvostelusta, arvottamisesta ja tuomitsemisesta.

Paavalin opetus viittaa siihen, että keskinäinen ykseys Kristuksessa, ehtoollisessa ja kirkon elämässä on jumalallisen uuden elämän ja parantumisen lahja, monien ihmeiden lähde. Aidon ehtoollisyhteyden tuli murtautua esiin niin, että köyhät ravitaan, heikot ja sairastavat kohtaavat lempeyden ja kenties parantumisen, surevat saavat lohdutuksen ja syntiset löytävät anteeksiantamuksen.

Väärät asenteet lähimmäistä kohtaan estivät tämän. Ne merkitsivät Kristuksen ruumiin ja veren arvon kieltämistä: uskon tunnustamisella ei ollut katetta. Tästä johtuen ehtoollinen nautittiin – todellista tilannetta lainkaan havaitsematta – aivan kuin kyseessä olisi ollut tavallinen ruoka ja juoma. Seurakunnan oli havahduttava.

Muutosta myös tapahtui (esim. 2. Kor. 7). Luultavasti uudistuminen näkyi sekä katumuksen pienissä ja haparoivissa askelissa että suurissa sisäisen murroksen aikaansaamissa harppauksissa. Tämä vahvisti kirkon ykseyttä.

Usko nähtiin luonnollisesti keskeisenä osa kristittynä elämistä. Kuten Korinttilaiskirjeen teksti osoittaa, kyse ei kuitenkaan ole epämääräisestä kysymyksestä siitä, kenen usko on vahvinta tai kuka on uskossaan heikko, vaan rikkomuksista Jumalaa, lähimmäisiä ja omaa ihmisyyttä vastaan. Korintissa tarvittiin suunnan tarkistamista, mielenmuutosta ja sopimista. Sekä väärillä asenteilla että katumuksella oli henkilökohtaista ja yhteisöllistä merkitystä. Yhdestä maljasta ja leivästä kasvoi ykseyden ja parantumisen juhla.

”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17)

Pääkuva ylhäällä: Leonardo da Vincin maailmankuulu teos kuvaa ehtoollisen asettamista. (1495-1498)

Juttua on muokattu 9.6. klo 11:17 vaihtamalla aiempaan ehtoollislusikkakeskusteluun viittaava ingressi nykyiseen.

Pyhän synodin vastauksessa kirkon ”kanonisen tarkkuuden mukaan” ehtoollisleivän valmistamisessa voidaan käyttää ”mitä tahansa jauholajia”. Ehdottomana edellytyksenä pidetään sitä, että leipä ”on aina hapatettua eikä koskaan millään tavoin happamatonta.” Tällä korotetaan vanhan ja uuden liiton välistä eroa. (Ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin vastaus arkkipiispa Leolle 17.1.2022)

Kanonit ovat kirkossamme voimassa olevia ekumeenisten kirkolliskokousten vahvistamia määräyksiä. Ne velvoittavat papistoa ja kirkon jäseniä eri tavoin evankeliumin sanoman mukaisesti. Niiden tulkinnasta, soveltamisesta ja toteutumisesta vastaavat oman toimenkuvansa mukaisesti erityisesti piispat, piispainkokoukset ja ekumeeninen patriarkaatti.

Ehtoollisleipä varhaisessa kristillisyydessä

Johanneksen evankeliumin perinteen mukaan ehtoollisen asettaminen tapahtui ”ennen pääsiäisjuhlaa” (kr. pro, ennen; Joh. 13:1‒2, ks. vuoden 1938 käännös), mutta toisissa evankeliumeissa tämä tapahtui juhlan koitettua (ks. esim. Mark. 14:12). Johanneksen mukaan Jeesuksen ristiinnaulitseminen tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä (Joh. 19:14,31). Kirkkoisillä ei ole ehtoollisen asettamisen ajankohdasta yksimielisesti esitettyä näkemystä, mutta siihen päätyy esimerkiksi pyhä Simeon Tessalonialainen (1400-luku) joidenkin aiempien kirkollisten lähteiden valossa (Pyhästä liturgiasta 35‒60).

Simeon esittelee myös Uuden testamentin perinteeseen pohjautuvan näkemyksen, josta tuli varhaisessa kirkossa vallitseva yleinen perinne. Sen mukaan – riippumatta siitä, seurataanko Johanneksen evankeliumin vai muiden evankelistojen kuvausta – apostolien ja varhaisten kristittyjen käyttämä ehtoollisleipä oli tavallista arkisessa elämässä käytettyä vehnästä valmistettua leipää (artos; yleistermi kaikenlaiselle hapatetulle leivälle). Jeesus otti aterialla tällaisen tavallisen hapatetun leivän ja siunasi sen omaksi ruumiikseen (ks. Mark. 14:22 ja 1. Kor. 11:23). Siten tätä opetusta seuraten Uuden testamentin ”jokapäiväinen leipämme” (ks. Matt. 6:11) on meille annettua ”elämän leipää” (Joh. 6:33).

Ehtoollisleipään viittaa myös esimerkiksi Irenaeus Lyonilainen (n. 139‒202), joka kuvaa ehtoollisleivän valmistamista nimenomaan vehnästä. Hän kuvaa, miten vehnänjyvä putoaa maahan ja hajoaa ja tuottaa näin moninkertaisen sadon (ks. Joh. 12:24). Ihmiset sitten käyttävät vehnästä valmistettua leipää, joka vastaanotettuaan Jumalan sanan muuttuu yhdessä viinin kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta eukaristiaksi, joka on Kristuksen ruumis ja veri. (Harhaoppeja vastaan 5.2.3)

Hapatetun leivän merkitys ja käyttö

Hapatetun ehtoollisleivän varhainen perinne syntyi mitä ilmeisemmin kahden perinteen pohjalta, joista ensimmäistä pidetään sitovimpana.

Ensinnäkin, kuten esimerkiksi Simeon Tessalonikalainen alleviivaa, Jeesus otti ehtoollista asettaessaan nimenomaan hapatetun leivän (artos), ei happamatonta (azumos) leipää. Tällä perinteellä erottauduttiin – minkä ekumeeniset kirkolliskokoukset vahvistavat ‒ aiemmasta vanhan liiton ajan pääsiäisateriaan liitetystä happamattoman leivästä perinteestä.

Toiseksi hapatetun leivän käyttö ehtoollisessa liittyy ilmeisesti Uudessa testamentissa läheisesti varhaiskristillisen ehtoollisen ja agape-aterian väliseen yhteyteen: kristityt mursivat leipää (Ap.t. 2:42) ja kokoontuivat ehtoollisen yhteydessä vietettävälle juhla-aterialle (1 Kor. 11:17‒21). Kirkon kasvaessa tämä perinne jäi vähitellen pois, luultavasti käytännön syistä. Ortodoksisessa perinteessä sen muistumana on yhä ehtoollisen nauttimisen jälkeen jaettava jälkileipä ja viini.

Laajemmasta opillisesta näkökulmasta tarkasteltuna hapatetun leivän käyttö liitetään idän kirkossa läheisesti opetukseen Kristuksen persoonasta. Simeon Tessalonikalainen perustelee kirkossa jo varhaisaikana vakiintunutta hapatetun leivän käyttämistä Kristuksen täydellisellä ihmisyydellä, jonka Jumalan Sana omaksui syntyessään Neitsyt Mariasta. Tällä Simeon tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus omaksui täydellisesti ihmisyytemme ja jakoi voimansa ja energiansa kanssamme yhdistyttyään ihmiseksi tulemisessaan siihen alkuperäiseen tilaan, joka ihmisillä oli ennen lankeemusta voidakseen pelastaa ja uudistaa jokaisen ihmisen.

Historiallisesti hapatetun leivän käyttäminen säilyi yhtenäisenä hyvin pitkään. Lännessä happamattoman ehtoollisleivän käyttö alkoi yleistyä noin 900-luvulla ja vakiintui 1100‒1200-lukujen tuntumassa.

Ehtoollisleipään liittyvä muutos lännessä nousi myös kirkkopoliittiseksi kysymykseksi kirkon jakaantumisen eli suuren skisman (1054) aikana. Kiistaan liittyvät eri seikat erottivat idän ja lännen kirkon toisistaan erillisiksi – vaikkakin nykyisin läheistä yhteyttä vaaliviksi ‒ tunnustuskunniksi. Ehtoollisen osalta idässä haluttiin pitäytyä varhaisessa kristillisessä hapatetun leivän perinteessä. Kysymys on edelleen avoin nykypäivän ekumeenisissa keskusteluissa, kun ajatellaan esimerkiksi ehtoollisyhteyden palauttamista eri kirkkojen välillä.

Simeon Tessalonikalaisen mukaan lännessä perusteltiin happamattoman leivän käyttämistä muun muassa apostoli Paavalin sanoilla. Paavalin mukaan kristittyjen tulee viettää juhlaa vailla vanhan ihmisen hapatetta, happamattomina. Tekstiyhteydessä Paavali mainitsee myös pääsiäiskaritsan, Kristuksen. (1. Kor. 5:7‒8) Kuten Simeon muistuttaa, teksti ei kuitenkaan puhu ehtoolliskäytännöstä, vaan kristittyjen vilpittömästä elämäntavasta, joka saa lopullisen täyttymyksensä aikojen lopulla Jumalan valtakunnassa (eskatologisesti). Ehtoollisleipään liittyvää perinnettä onkin Simeonin näkemyksen mukaan etsittävä vanhan ja uuden liiton eroavaisuudesta ja kristologiasta (oppi Kristuksesta), ja siksi erityisesti Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta ja sen merkityksestä (inkarnaatiosta).

Kirkon varhaisemmassa Uuteen testamenttiin perustavassa opetuksessa, johon viittaavat esimerkiksi pyhä Johannes Krysostomos (n. 347‒407), pyhä Kyrillos Aleksandrialainen (n. 376‒444) ja pyhä Ambrosius Milanolainen (n. 339‒397), Kristus ja Kristuksen kirkko sekä evankeliumin sanoma ovat hapate, joka hapattaa koko maailman: ilosanoma ulottuu kaikkialle. (Ks. Matt. 13:3, Homilia 3, Homilia 96 ja Luukkaan evankeliumin esitys 7.191–192) Näin myös hapate – ei siis ainoastaan happamattomuus ‒ kuvaa Kristuksen vaikutusta ihmisessä.

Vaikka ehtoollisleipään liittyvät varhaisemmat keskustelut voivat nykypäivästä katsottuna vaikuttaa ensisilmäyksellä tarpeettomilta, kirkon isille niissä oli kysymys apostolisen perinteen mukaisen opetuksen säilyttämisestä, jonka mukaan Jumalan Poika tuli todellisesti ihmiseksi: ”Hän tuli ihmisten kaltaiseksi, hän eli ihmisenä ihmisten joukossa” (Fil. 2:7). Apostolit saivat katsella ja käsin koskettaa keskuuteensa tullutta elämän Sanaa (1. Joh. 1:1).

Otettuaan omakseen todellisesti ihmisyytemme (jota hapate kuvaa) vailla syntiä, Kristus tuli tekemään meistä uusia luomuksia, vailla entisen elämän lankeemuksen seurauksia (vailla pahuuden hapatetta). Tämä kirkon toivo ja odotus saa lopullisen täyttymyksensä ikuisessa elämässä.

Gluteenittoman ehtoollisen ortodoksisuus

Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi korostaa, että ehtoollisleipään liittyvät linjaukset perustuvat kirkon ”kanoniseen tarkkuuteen”. Ekumeeniset kirkolliskokoukset eivät tarkemmin määrittele jauholajia, kunhan leipä on valmistettu aina hapatetusta taikinasta. Huomionarvoista on, että pyhän synodin vastauksessa ei puhuta mistä tahansa viljalajista. Näin kirkko pitäytyy opetuksessaan yleiskristillisessä vanhojen kirkkojen perinteessä, jonka mukaan ehtoollisleipä on vehnästä valmistettua.

Pyhän synodin vastauksen mukaisesti oma piispainkokouksemme ohjeistaa gluteenitonta ehtoollisleipää koskien: ”Piispainkokous ei ‒ ‒ näe tarkoituksenmukaiseksi sitä, että kirkko kauttaaltaan siirtyisi käyttämään gluteenitonta leipää. Siellä missä sen käytölle on tarvetta, pappi voi liturgian yhteydessä pyhittää toisen gluteenittomasta jauhosta valmistellun leivän ja toimia sen kanssa kuten ennenpyhitettyjen lahjain liturgioihin pyhitetyn leivän kanssa ja jakaa siitä liturgiassa tavallisen ehtoollisjakamisen yhteydessä mutta erillisestä maljasta.” (Piispainkokouksen päätöksiä 24.8.)

Ekumeenisen patriarkaatin ”kanoninen tarkkuus” sulkee pois kaikenlaisen kiistelyn siitä, voiko gluteenia sisältävä leipä sairastuttaa ehtoolliselle osallistuvan keliaakikon, kun hän osallistuu Kristuksen todellisen ruumiin ja veren ateriasta. Tällaista keskustelua on esiintynyt, mutta perusolemukseltaan ehtoollisen pyhään mysteeriin liittyvä väittely ei ole ortodoksista eikä toisten parasta etsivää. Oma paikalliskirkkomme seuraa tässäkin kysymyksessä patriarkaattimme pyhän synodin kanonisia johtopäätöksiä, kuten piispainkokouksen ohjeistus osoittaa.

Kirkko kutsuu kaikkia ehtoolliselle valmistautuneita jäseniään tulemaan osalliseksi pyhästä ehtoollisesta, Kristuksen todellisesta ruumiista ja verestä ”ottaaksemme” yhdessä ”vastaan kaikkeuden Kuninkaan”. Häntä seuraavat näkymättömästi ”enkelein joukot, enkelein joukot. Halleluja, halleluja, halleluja.” (Katkelma liturgian kerubiveisusta) Näin Kristus asettuu suuren taivaallisen joukon ympäröimänä sydämiimme ja yhdistää meidät toisiimme.

Miten sovin gluteenittomasta ehtoollisesta?

Käytännön seurakuntatyön kannalta gluteenittoman ehtoollisen järjestäminen vaatii hieman vaivannäköä. Yhdenmukaista ohjetta on vaikea antaa eri seurakuntien paikallisten tapojen erojen vuoksi, mutta jotkin suuntaviivat ovat seurakuntatyön näkökulmasta katsottuna varsin ilmeisiä.

Helpoin tapa: Pelkän viinin vastaanottaminen

Useimmissa seurakunnissa lienee jatkunut aiemmin vakiintunut käytäntö, jonka mukaan ehtoolliselle osallistuvalle keliaakikolle on ojennettu ehtoollislusikalla pelkkä ehtoollisviini (Kristuksen veri). Tämän on voinut ilmaista mainitsemalla: ”Vain viini [keliakian vuoksi]”. Tämä käytäntö ei edellytä etukäteen ilmoittamista ennen liturgiaa, mutta asiasta on hyvä keskustella ennen ensimmäistä kertaa seurakunnan papin tai oman rippi-isänsä kanssa.

Keliaakikon on hyvä tiedostaa, että edellä kuvatussa tapauksessa viinin joukkoon on tässä vaiheessa jo laitettu ehtoollisleivän kappaleet (Kristuksen ruumis). Tämä käytäntö ei välttämättä sovellu niille, joille pienikin viljamäärä aiheuttaa oireita.

Etukäteen tapahtuva sopiminen: Gluteeniton ehtoollisleipä

Gluteenittoman ehtoollisleivän järjestäminen edellyttää hieman enemmän aikaa varsinkin, jos käytäntö ei ole vakiintunut. Tämä johtuu siitä, että leivät on ensin leivottava tai hankittava ja papiston täytyy tehdä niiden asianmukaisesta säilytyksestä erillinen suunnitelma. Lisäksi ennen jokaista liturgiaa on tiedettävä edeltä gluteenittomuudesta, koska myös tällainen (pieni) ehtoollismalja on valmisteltava edeltä.

Tästä syystä keliakiaa sairastavan tulee ottaa yhteyttä oman seurakuntansa papistoon, jotta asiasta voidaan sopia tarkemmin. Asiasta on hyvä keskustella myös oman rippi-isän kanssa.

Koti- ja laitoskäynnit

Jonkin selkeän esteen aiheuttavan sairauden (muun kuin keliakian) tai muun elämäntilanteen vuoksi kotiin, laitokseen tai sairaalaan tuotavien ehtoollisten gluteenittomuus edellyttää etukäteen tapahtuvaa ilmoittamista seurakuntaan, etenkin jos käytännöstä sovitaan ensi kertaa. Gluteenittomuus on hyvä mainita aina myös erikseen jokaista käyntiä varattaessa.

Kirkkonummella sijaitsevan Pokrovan veljestön rakentajapappismunkki Hariton täyttää 70 vuotta sunnuntaina 11. kesäkuuta. Merkkipäivää vietetään Pokrovan kirkossa kello 10 alkavan liturgian merkeissä.

Isä Haritonin muistamiset voi osoittaa Pokrovan veljestö ry:n tilille myrskyssä vahingoittuneen kupolin korjaukseen. Tilinumero: FI67 5554 0920 060 349, VIESTI: KUPOLI.

Osoitteessa Elfvinginkuja 11 sijaitsevalle kirkolle pääsee paikallisjunalla (Jorvaksen uusi seisake) tai bussilla (Jorvaksenkujan pysäkki).

Pelasta, Herra, palvelijasi!

Kuvituskuvat: Isä Hariton Pokrovan kirkon 20-vuotisjuhlassa 2021. Samalla Pokrovan yhteisö juhli 25-vuotista olemassaoloaan.

Juttu julkaistiin ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Uuden Valamon luostarissa vierailleista useimmat ovat ainakin lehteilleet Valamon vanhuksen kirjeitä. Talvisodan koettelemasta Laatokan Valamosta Heinävedelle tulleen skeemaigumeni Johanneksen rippilapsilleen kirjoittamia kirjeitä julkaistiin alun perin 1956 kirjoittajan äidinkielellä venäjäksi. Sittemmin kokoelma on käännetty monille kielille. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 1976. 

Kirjeissään luostarivanhus ohjaa, lohduttaa ja kannustaa hengellisiä lapsiaan. Pääosa heistä oli emigroitunut Venäjältä eri puolille maailmaa vallankumousta pakoon.

Lukuharrastus syttyy

Laatokan Valamo oli 1900-luvun alussa huomattava maataloudesta ja kalastuksesta elävä talonpoikaisluostari – työväki mukaan lukien jopa tuhannen neljänsadan hengen yhteisö. Myös skeemaigumeni Johannes, maallikkonimeltä Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi 1873 ortodoksikristilliseen talonpoikaisperheeseen Gubkan kylässä Venäjällä.

Kotona turkkeja ompelemassa käynyt räätäli opetti Ivanin lukemaan. Päästyään alkuun poika osti pyhien elämäkertoja, joita myytiin vihkosina. Mahdollisuudet hankkia kirjoja paranivat, kun Ivan muutti Pietariin, missä hän työskenteli veljensä krouvissa.

1800-luvulla oli Venäjällä levinnyt kirkkoslaavin- ja venäjänkielisinä käännöksinä kokoomateos Filokalia, johon Ivan myöhemmin kirjeenvaihdossaan Johannes-munkkina usein viittaa. Alun perin kreikkalainen Filokalia sisältää 300–1400-luvuilla eläneiden munkkien toisilleen kirjoittamia tekstejä. Teos ilmestyi Venetsiassa 1782. Filokalia painettiin myös Venäjällä, ensin kirkkoslaaviksi ja 1800-luvun jälkipuoliskolla kansankielelle.

Filokalian tunnettuutta lisäsi matkakirja Vaeltajan kertomukset (1884). Siinä kulkuri etsii vastausta kysymykseen, kuinka apostoli Paavalin Tessalonikalaiskirjeessä esittämän kehotuksen mukaisesti voi rukoilla lakkaamatta.

Tie Valamoon

Laatokan Valamoon nuori Ivan tuli ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Oltuaan nelivuotisessa asepalveluksessa ja Pietarissa Valamon hankintatehtävissä, Ivan palasi luostariin. Hänet vihittiin 1910 munkiksi nimellä Jakinf kreikkalaisen marttyyrin Hyakinthosin mukaan.

Kun Suomen suurruhtinaskuntaan kuulunut Valamon luostari tuli osaksi itsenäistä Suomea, ja Tarton rauhassa 1920 myös Petsamon luostari liitettiin Suomeen, Jakinf joutui ottamaan vastaan tehtävän pohjoisen luostarin johtajana. Hän toimi Petsamossa kymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen anoi ja sai eron vaikeaksi kokemastaan tehtävästä.

Tuolloin jo kuusissakymmenissä oleva mies palasi Valamon saarille. Hän vihkiytyi suureen skeemaan ja sai takaisin kastenimensä Johannes. Skeemamunkit ja -nunnat ovat yleensä (vanhoja) kilvoittelijoita, jotka omistautuvat rukouselämään. 

Johannes Kastajan saaren erakkolasta skeemaigumeni Johannes vieraili ajoittain pääluostarissa. Pyhiinvaeltajien rippi-isänä hän tapasi neiti Jelena Armfeltin, jonka kanssa alkanut ystävyys jatkui Johanneksen kuolemaan saakka. Noin puolet Valamon vanhuksen kirjeistä on Jelenalle osoitettuja.

Valamon saarilla tapahtui 1930-luvulla toinenkin Valamon vanhuksen kirjeiden kannalta tärkeä kohtaaminen. Yrjö Olmari, tuleva arkkipiispa Paavali ja kirjekokoelman suomentaja, oli päässyt Sortavalan pappisseminaarista Johannes Kastajan saarelle, missä tapasi rippi-isänsä Johanneksen.

Teoksen taustavoimina olivat myös rippilapset kuvataiteilija Ina – tai ”Inna” – ja hänen miehensä, kirjailija Tito Colliander, joista edellinen keräsi kirjeitä niiden vastaanottajilta ja jälkimmäinen toimitti tekstit julkaisuasuun.

Valamon pommitusten aikaan 1940 isä Johannes kertoi istuneensa keljassaan ja lukeneensa evankeliumikirjaa. Noin 200 henkeen hiipunut veljestö evakuoitiin aluksi Keski-Suomeen Kannonkoskelle. Huhtikuun lopulla Johannes kirjoitti olevansa levollinen eikä ajatellut enää Valamoa: ”Otin muutamia kirjoja, pyhien isien teoksia, ja siinä on minulle kylliksi.”

Luostarin kirjasto onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat perunasäkkeihin.

Heinäveden Valamossa Johanneksesta tuli veljestön rippi-isä ja starets eli ohjaajavanhus. Hengellinen ohjaaja voi olla uskova henkilö, jolla on poikkeukselliset edellytykset auttaa toista ihmistä.

”Älä lue vain lukeaksesi”

Isä Johanneksen kirjeissä on paljon viittauksia Raamattuun. Sitä ei sopinut lukea kuten mitä tahansa kirjaa: ”Pyhää Raamattua ei lueta tietojen hankkimisen vuoksi vaan sielun pelastuksen vuoksi.”

Hän kehottaa lukemaan Evankeliumia joka päivä.

”Älä kuitenkaan lue vain lukeaksesi, vaan rukoile ensin hengessä Herraa…lue tarkoin ikään kuin tavaamalla. Kokemuksesta opit, verenjuoksua sairastaneen naisen tavoin, miten suurta hengellistä voimaa tällaisesta lukemisesta lähtee.”

Vanhuksen mukaan on pidettävä huoli, ettei ajatus ole jouten.

”Kun olen yksin ilman työtä tai kävelen, silloin mietiskelen lukemaani. Järki ei voi olla ilman työtä. Sille täytyy antaa jotain tekemistä. Jos et anna sille hengellistä työskentelyä, niin se vaeltelee tämän maailman tapahtumissa.”

Muistelu kuului myös pyhän sanan lukemiseen: ”Kun käyt levolle, mietiskele jotakin kohtaa, jonka satut muistamaan Raamatusta, varsinkin Evankeliumista, äläkä pidättele kyyneleitä.”

Raamatun lisäksi kirjeissä puhutaan paljon kirkkoisien kaudella (n.150–700-luku) Lähi-idässä kilvoitelleista munkeista. Heihin lukeutuivat muun muassa Barsanufios Suuri, Doroteos Gazalainen, Johannes Cassianus, Makarios Egyptiläinen ja Johannes Siinailainen. Kirkkoisiä ja muitakin kirjojaan Johannes luki venäjän ja kirkkoslaavin kielillä.

Jelenaa hän lohduttaa, ettei ihme, jos tuotteliaan piispa Feofanin kirjat ovat tuntuneet kuivilta pyhien isien teosten lukemisen jälkeen: ”Niitä voi verrata toisiinsa näin: pyhien isien kirjoitukset ovat paksua kermaa, piispa Feofanin taas ovat maitoa ja sekin vedellä ohennettua.”

Erityisen paljon vanhus tuntuu arvostaneen 600-luvulla eläneen askeettikomunkki Iisak Niniveläisen kirjoituksia.

”Kaivo on syvä, köytemme lyhyt”

Iisakin Niniveläisen kirjoitukset eivät avaudu vaivatta. Vanhuksen lähipiiriin kuulunut helsinkiläistynyt nunna Maria, Venäjän viimeisen keisarinnan Aleksandra Feodorovnan entinen hovineiti, oli luultavasti kirjoittanut Iisakin kirjan olevan vaikeaa kieltä. Sen vanhus myöntää, mutta lisää, että vielä vaikeampi meidän on käsittää kirjoitusten sisältöä: ”Kaivo on näet syvä, mutta köytemme lyhyt, niin että emme kykene ammentamaan sen syvää ja ihanaa pelastavaa vettä.” Innalle hän kirjoittaa: ”Tämä [Iisakin teos] on vakava kirja, se ei vaadi ainoastaan syvällistä älyä vaan ennen muuta elämää.”

Pääsiäispaaston alkaessa 1947 Johannes vinkkaa Jelenalle Filokaliasta löytyvää Hesykhios Siinailaisen kirjoitusta hengellisestä valppaudesta: ”Sitä ei raaskisi käsistä jättää, eikä sen lukemiseen koskaan kyllästy. Se innostaa suuresti, ja vaikka emme pystykään täyttämään siinä annettuja neuvoja, on silti hyödyllistä tietää, mikä hengellisessä elämässä on olennaista.”

Sodan jälkeisinä vuosina Jelenalle ja Innalle kirjoittamissaan kirjeissä vanhus kehottaa heitä tutkimaan kirjaa Näkymätön taistelu. ”Tässä kirjassa puhutaan tarkkaan ja hyvin, oikein ja monipuolisesti hengellisestä elämästä.”

Kyseessä oli katolisen spiritualiteetin klassikko, italialaisen papin Lorenzo Scupolin 1500-luvun lopulla ilmestynyt Combattimento spirituale.

Vuoden 1949 lopulla isä Johannes kertoo lähettäneensä Colliandereille 500- ja 600-lukujen vaihteessa eläneen munkki Johannes Moskoksen Niitty-kirjan (Leimōn pneumatikos), jossa on lyhyitä tarinoita luostareista ja kilvoittelijoista.

Keskusteluissa vilahtaa myös kiivasta teologista debattia herättänyt skeemamunkki Ilarionin 1907 julkaistu kirja Kaukasuksen vuorilla (Na gorakh Kavkaza).

Sen enempää kaunokirjallisuutta kuin muitakaan maallisia kirjoja Valamon vanhus ei kirjeissään kerro lukeneensa.

Vilkasta kirjeenvaihtoa

Skeemaigumeni Johanneksen kirjeenvaihto osoittaa, kuinka lähes kouluja käymätön kirjoittaja saattoi omaksua syvällisesti kirkon hengellistä perintöä ja osallistua kirjalliseen elämään.

Isä Johanneksen verkosto ei ollut vain ”hengellinen lukupiiri”, vaan rippilapsilla oli vaikeuksia, sairauksia ja masennusta, joihin he saivat apua.

Keväällä 1956 vanhus toteaa kirjeessään Innalle, että voi sairauksista huolimatta hyvin, ja että hänellä on kaksi suurta lohtua: hyvät silmät, ja se, että selviytyy arjesta itsenäisesti. 

Valamon vanhuksen kirjeissä on vain osa isä Johanneksen kirjeistä. Ennen suomeksi julkaisemattomia kirjeitä on myöhemmissä kokoelmissa Kirjeitä Innalle (2014), Kirjeitä Jelenalle (2017) ja Luostarivanhuksen kirjeitä (2018). Kirjeistä on koostettu 2019 myös äänikirja.

Vanhus kuoli keljassaan 5. kesäkuuta 1958. 60 vuotta myöhemmin ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen johdolla kokoontunut piispainkokous vahvisti hänen pyhyytensä kanonisoinnilla. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhäinjäännökset lepäävät nyt Heinäveden Valamon pääkirkossa.

Lähteitä:
Johannes, skeemaigumeni (1976/1956): Valamon vanhuksen kirjeitä. Suom. arkkipiispa Paavali. WSOY (1. p. Pisma valaamskogo starca 1956).
Johannes, skeemaigumeni (2014): Kirjeitä Innalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Ina Collianderille vuosilta 1947–1957. Suom. Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2017): Kirjeitä Jelenalle. Skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945–1958. Suom. arkkipiispa Paavali, metropoliitta Panteleimon ja isä Sergius Colliander. Valamon luostari.
Johannes, skeemaigumeni (2018): Luostarivanhuksen kirjeitä. Suom. metropoliitta Panteleimon. Valamon luostari.
Kristoduli, sisar (1998): Katsaus Filokalian syntyhistoriaan. Teoksessa Filokalia. V osa. Toim. Irinja Nikkanen. Valamon ystävät, 9–42.
Leclercq, Jean (2007/1957): The Love of Learning and the Desire for God. A Study of Monastic Culture. Fordham University Press (1. p. L’Amour des letters et le désir de Dieu, Paris 1957).
Mäkinen Ilkka (2013): Luemmeko kuin munkit: mistä lukuhalu tuli ja mihin se menee? Informaatiotutkimus 32 3/4.
Panteleimon, igumeni (1985): Isä Johannes. Valamon vanhuksen skeemaigumeni Johanneksen (1874–1958) elämäkerta. Valamon luostari.
Serafim, munkki (2005): Iisakin tekstihistoria ja vaikutus. Teoksessa Kootut teokset. Pyhä Iisak Niniveläinen. Käännös ja johdanto munkki Serafim. Valamon luostari, 28–50.

Isä Sergius Collianderin luentotallenne Pyhä Johannes perheemme ystävänä on saatavissa YouTube-videopalvelussa. Isä Sergiuksen muistelmat syventävät hengellisen lukemisen ja kokemuksellisuuden tarkastelua Johanneksen ajattelussa siitä mihin tämä artikkeli jää.

Pääkuva ylhäällä: Isä Johannes ja Jelena Akseljevna Armfelt Helsingin rautatieasemalla. Kuva: Valamon luostarin arkisto.

Kirjoitus on muokattu alun perin Bibliophilos-lehden numerossa 2/2022 julkaistusta artikkelista. Artikkeli on julkaistu myös painetussa Aamun Koitossa 2/2023. Jutun ingressiin on lisätty maininta muistopäivästä 5.5.2023 klo 14::55.