Raskain sydämin kirjoitetussa kirjeessään arkkipiispa Leo kertoo, kuinka järkyttävät uutiset Gazan sodasta ovat koskettaneet myös Suomen kirkkokansaa.

Sota Pyhällä maalla ei voi olla liikuttamatta jokaisen kristityn sielua.

”Ajatuksemme ovat kääntyneet Pyhään kaupunkiin ja sen pyhiinvaelluspaikkoihin, joissa olen henkilökohtaisesti kokenut Teidän Pyhyytenne rajatonta vieraanvaraisuutta ja rakkautta vuosien varrella. Vaalin muistoa kokemuksesta, kun kulkemamme reitti vei meidät paikoille, joissa Herra itse vaelsi; Betlehemin luolasta vavahduttavalle Golgatalle ja Öljymäelle, josta ylösnoussut Herra astui taivaaseen. Tämä kokemus liikuttaa syvästi ei ainoastaan niiden kristittyjen sieluja, jotka tekevät pyhiinvaelluksen maahanne, vaan myös niitä, jotka kuulevat ja lukevat siitä. Siksi olin erityisen surullinen kuullessani räjähdyksestä, joka tapahtui Gazan vanhassa kaupunginosassa Pyhän Porfyrioksen kirkon alueella aiheuttaen monia uhreja ja valtavaa aineellista tuhoa”, kirjoittaa arkkipiispa.

Kirjeen päätteeksi arkkipiispa vakuuttaa Suomen ortodoksisen kirkon rukoilevan koko voimallaan rauhan puolesta.

”Kun tarjoatte hengellistä ohjausta ja tukea paimennettavalle kirkkokansallenne näin vaativina aikoina, olkaa tietoinen siitä, ettette ole yksin pyrkimyksissänne. Rukoilemme Vapahtajaamme ja Lunastajaamme Jeesusta Kristusta valaisemaan kaikkia osapuolia ja antamaan heille voimaa ja rohkeutta aloittaa viipymättä keskinäinen vuoropuhelu alueen ihmisten parhaaksi, oikeudenmukaisuuden ja rauhan saavuttamiseksi.”

Teksti on julkaistu ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon ort.fi-verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Onnittelijoiden joukossa nähtiin muiden muassa luostarin edellinen igumenia Mikaela, skeemanunna Melania ja Valamon luostarin igumeni Mikael. Niinpä äiti Ksenia ikuistettiin juhlapäivän kuviin paitsi igumenian sauvan, myös pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikonin kera.
Nunna Ksenia antoi Aamun Koitolle haastattelun jo viime kesänä, jolloin hän oli ehtinyt hoitaa igumenian tehtäviä puolisen vuotta. Tuolloinen luostarin johtajatar, igumenia Mikaela, oli anonut vapautusta tehtäviensä hoitamisesta terveydellisistä syistä.

Lintulan luostarista kantautuu toinenkin positiivinen uutinen: metropoliitta Arseni asetti ja siunasi viitankantajanunna Hristinan toimimaan alttaripalvelijana eli ponomarina Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin kirkossa. Siunaaminen sunnuntaina 15. lokakuuta.
Sisar Hristina on kilvoitellut Lintulan luostarissa toukokuun puolivälistä lähtien. Viitankantajan vihkimys hänellä oli jo LIntulaan tullessaan. Alttaripalvelijana Lintulassa jo usean vuoden ajan toiminut äiti Nektaria jatkaa edelleen tehtävässään. Sisar Hristina tulee tarvittaessa avustamaan ja sijaistamaan häntä.

Seurakunnissa on totuttu näkemään ponomarin tehtävissä vain miehiä. Monille voikin olla uutta, että nunnaluostareissa kautta ortodoksisen maailman alttaripalvelijoina toimivat luostarien sisaret.

Aamun Koitto onnittelee sydämellisesti Lintulan luostarin uutta igumeniaa ja koko sisaristoa! Pelasta palvelijasi, Kristus Jumala!

Tammikuun lopussa 2023 Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni nimitti nunna Ksenian Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin väliaikaiseksi johtajaksi igumenia Mikaelan anottua vapautusta tehtävistään terveyssyistä. Sunnuntaina 15. lokakuuta toimitettiin luostarin johtajan vaali, jossa annettiin yhteensä seitsemän ääntä: kuusi äiti Ksenialle ja yksi äiti Siluanalle. Vaalin tuloksen vahvisti metropoliitta Arseni, ja igumenian tehtävään asettaminen tapahtuu sunnuntaina 22.10. klo 9 alkavan liturgian yhteydessä.
Nunna Ksenialle jo luostarin väliaikainen johtajuus oli iso muutos, kuten hän kertoi kesäkuussa julkaistussa haastattelussaan Aamun Koiton painetussa lehdessä:
– Vastuuta väistämättä tulee ja väistämättä se tuntuu, hän sanoi.
– Vaikka olen ollut johtokunnassa ja varajohtajana, niin siitä huolimatta sisarena luostarissa saa mennä jonkinlaisessa autuaassa huolettomuudessa.
Luostarin johtajan tehtäviin kuuluu paljon juoksevien asioiden hoitamista sekä sisariston ja talkoolaisten viikko-ohjelmien suunnittelua.

Nuoruuden intoa vaalimassa

Lintulan luostariin nunna Ksenia tuli kolmekymmentä vuotta sitten, kesäkuun kahdeksastoista päivä vuonna 1993. Kuuluisa kynttilätehdas oli tuolloin jo toiminnassa, mutta monessa mielessä Lintula oli vielä maatalousluostari.
– Oli todella isot kasvimaat, kaalia kasvatettiin. Ja oli lampaita, kanoja ja ankkoja, nunna Ksenia muistelee.
Vähän kerrassaan luostariin on tullut monenlaista uutta toimintaa. Yrttiviljely on esimerkiksi korvannut perinteistä maanviljelyä. Nykyisin luostarissa käy myös ikonimaalauksen opettaja, ja kaikki uudet sisaret saavat kokeilla maalaamista. Luostarissa myös julkaistaan ja käännetään kirjallisuutta.
– Äiti Kristoduli teki sillä alalla ison työn, äiti Ksenia kertoo.
Pienessä luostarissa jokainen sisar tuokin mukanaan oman osaamisensa.
– Muutama ihminen voi vaikuttaa paljon siihen, minkälaisiin asioihin luostari suuntautuu.
Nunna Ksenia uskoo muuttuneensa siitä kuuliaisuussisaresta, joka aikoinaan tuli luostariin.
– Toivottavasti nuoruuden innokkuus on säilynyt ainakin jonkin verran. Sitä ei pitäisi kadottaa koskaan.
Äiti Ksenian mukaan vanhoilla nunnilla onkin tapana sanoa, että luostarissa pitäisi aina elää kuin ensimmäistä päivää, vaikka olisi kuinka pitkään ollut.
– Säilyttäisi ensimmäisen päivän innon ja toisaalta tietyn vavistuksen siinä luostarielämän edessä.

Kiinnostus luostaria kohtaan kasvussa

Kiinnostus luostaria kohtaan on ollut nunna Ksenian mielestä kasvussa. Hän arvioi, että nuorilta ihmisiltä tulee yhteydenottoja ja talkoopyyntöjä selvästi enemmän kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Elämälle haetaan tarkoitusta, mielekkyyttä ja merkitystä. Nunna Ksenia kokee, että maailman yllä leijuu tällä hetkellä ikään kuin katastrofin uhka.
– On ilmaston lämpeneminen, luontokato ja Ukrainan sota. Asevarustelu kiihtyy, ja on ydinsodan uhkakin. Hyvin suurella myötätunnolla ajattelen nuoria, jotka tällaisten asioiden paineessa elävät ja omaa tulevaisuuttaan rakentavat eteenpäin.
– Ehkä siinä jokainen joutuu jollakin tapaa miettimään elämän mielekkyyttä. Joku mieli ja merkitys täytyy elämälle löytää, että jaksaa tällaisessa katastrofipaineessa elää ja olla. Ja ajatella tulevaa ja eteenpäin. Ja siinä hengellisyys on yksi asia, mikä minusta on selvästi nousussa.
Hän ihailee myös sitä aktiivista toimintaa, jonka monet nuoret ovat ottaneet asiakseen.
Luostarit tarjoavat nunna Ksenian mielestä toivoa ja tietynlaisen vaihtoehtoisen elämäntavan maailman uhkakuvien keskellä.
– Tasapainoista, mielekästä elämää, missä voi palvella toisia ihmisiä, lähimmäisiä ja Jumalaa ja olla hyödyksi sillä omalla pienellä paikallaan.
Luostarielämää vakavasti pohtivaa hän kehottaa tulemaan tutustumaan ja katsomaan paikan päälle.
– Siitä se sitten alkaa, jos sellainen kutsumus itsellä on.

Luostareilla on nunna Ksenian mukaan tarjottavaa myös ihmisille, jotka eivät ole jäämässä asumaan pysyvästi.
– Luostarista voi tulla ammentamaan voimia ja hengellisyyttä; apua omaan elämään ja jaksamiseen. Sen näkisin tärkeänä tällä hetkellä.
Lintula tarjoaakin mahdollisuuden esimerkiksi talkoolaisena toimimiseen. Nunna Ksenian toivomuksena on, että talkoolainen viihtyisi vähintään viikon, mielellään kaksi. Kokeneet talkoolaiset ovat kertoneet äiti Ksenialle, että ensimmäinen viikko menee usein virittäytyessä luostarielämän rytmiin.
– Jos viipyy kaksi viikkoa, niin toisen saa sitten ikään kuin täysillä olla jo siihen [luostari]elämään uppoutuneena.
Talkoolaisille on luostarissa monenlaista tehtävää. Yksi iso työllistäjä on yrttiviljelytoiminta. Kesäisin on tarjolla viljeltyjen yrttien ja luonnonyrttien keräämistä, riipimistä ja puhdistamista, sekä yrttimaiden kitkemistä.
– Myös kaupassa, kahviossa ja keittiössä tarvitaan apua. Ja ihan tavallisissa arkisissa siivouksissa.
Talkoolaisten majoituskapasiteetti riittää enimmillään noin 15 hengelle, eikä kaikkia halukkaita ole aina pystytty ottamaan vastaan.
Matkailijoille on puolestaan tarjolla 12 vuodepaikkaa vierastalossa.

Voimia rukouksesta ja luonnosta

Kohta 130-vuotias luostari on toiminut suurimman osan historiastaan nykyisellä paikallaan Heinäveden Palokissa. Nunna Ksenia on tulevaisuuden suhteen luottavainen.
– Uskon, että luostarilla on tulevaisuutta, ja ihmisillä on tarvetta hakea hengellisiä neuvoja, etsiä hengellistä elämää ja hengellisyyttä. Sellaisia perusarvoja ja perusasioita elämään. Luostareiden asema tullee kyllä säilymään. Ne eivät häviä mihinkään.
Toisaalta maailman nykytilanne saa hänet mietteliääksi.
– Maailma kaikkineen on nyt semmoisessa käymistilassa, että ehkä meidän tehtävämme on vain enentää rukouksia koko maailman puolesta.
Itselleen nunna Ksenia saa voimia rukouksesta, hiljentymisestä ja luonnossa liikkumisesta. Kirjat ovat myös aina olleet rakkaita, erityisesti pyhien elämäkerrat ja opetukset.
– Vakava hengellinen lukeminen on oman hengellisen elämän inspiraation lähde. Ja tietysti teen käännöstöitä. Toivon, että uusista vastuista huolimatta aikaa jäisi siihenkin edes jonkin verran.

Pelasta palvelijasi, Kristus Jumala!

Oletko tulossa Lintulaan?

Igumeniaksi asettamisen tilaisuus on avoin kaikille, mutta valmisteluja varten sisaristo toivoo vieraiden ilmoittavan etukäteen osallistumisestaan mahdollisuuksien mukaan. Ilmoittautumisia ottaa vastaan igumenia Mikaela (sähköposti: igumenia.mikaela@ort.fi, puh. 044 209 1476).

Haastattelu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 3/2023, ja se on päivitetty luostarin johtajaksi valinnan ja siihen liittyvien asioiden osalta.

On olemassa erilaisia versioita siitä, milloin tapa muistella yhdessä poisnukkuneita olisi vakiintunut ja mistä syystä. Esimerkiksi keskiaikaisissa jumalanpalvelusohjekirjoissa kyseisellä päivällä ei juurikaan ole muistelupäivän statusta. 
Ensimmäistä kertaa Dimitrin lauantai mainitaan yleisenä vainajien muistelupäivänä 1400-luvun novgorodilaisessa jumalanpalvelussääntökokoelmassa. Pitkään kyseessä oli päivä, jolloin muisteltiin luostariveljestön tai -sisariston poisnukkuneita kilvoittelijoita. 
Tarina Dimitrin lauantain viettämisestä – ja sen liittäminen ruhtinas Dimitri Donskoin määräämään yhteiseeen rukoukseen Kulikovon taistelussa (v. 1380) kaatuneiden puolesta – vakiintui Venäjällä vasta 1800-luvulla, kun uusi ”isänmaallinen” historiantulkinta levisi ympäri valtakuntaa ja sen satelliittivaltioita.
Vuonna 1903 julkaistiin keisarillinen ukaasi, jonka mukaan Dimitrin lauantaina tulee toimittaa panihida kaikissa varuskunnissa ”uskon, keisarin ja isänmaan tähden elämänsä antaneiden sotureiden puolesta”.

Muistoateria haudoilla on ikivanha perinne

Vielä 1900-luvulla Dimitrin lauantaita vietettiin Venäjällä käymällä omaisten ja ystävien haudoilla, missä toimitettiin panihida. Yhteistä rukousta seurasi usein muistoateria haudoilla ”vainajien kanssa”, joiden ajateltiin osallistuvan ateriaan. Sen aikana vainajia muisteltiin hyvällä ja ylistettiin kaikin tavoin. Näin ollen Dimitrin lauantain vietto kristillisenä juhlana piti sisällään myös ikivanhoja esikristillisiä menoja.  
Pakanalliseen vainajaan kunnioittamiseen liittyvät tavat osoittavat ihmisen perimmäistä kaipuuta kuulua samaan yhteisöön, heimoon tai sukuun, jonka hänen esi-isänsä ovat luoneet ja rakentaneet. Näin haluttiin voittaa unohdus ja kuolema. Kokoontumalla esi-isien haudoille, juhlimalla heitä yhteisin aterioin, lauluin ja juhlamenoin pidettiin yllä ja hoidettiin suvun, heimon tai jopa kansan yhtenäisyyttä. Eri kulttuureissa ja perinteissä vainajia muisteltiin vuoden eri päivinä.

Vainajien kunnioittamisen muotoja oli monia aina paikallisten perinteiden mukaan. Muinais-Kreikassa vainajien kunniaksi järjestettiin urheilukisoja, kelttiläisessä kulttuurissa vainajien muisteleminen syksyllä (Samhain-juhla) oli koko vuoden kohokohta, muualla Pohjolassa muistelutilaisuuteen liittyivät olennaisesti yhteinen ateria, laulut ja vainajien muisteleminen. Muistotilaisuuksien yhteydessä vainajia saatettiin kirjaimellisesti kutsua osallistumaan yhteiseen juhla-ateriaan varaamalla heille parhaat ruoat ja juomat. Uskottiin, että heidän kunniakseen järjestettyihin juhliin tyytyväiset esi-isät suojelisivat onnistuneen muistotilaisuuden järjestäneitä jälkeläisiään. Toisin sanoen pakanallinen tapa juhlia vainajia perustuu uskoon ihmisestä osana suurempaa yhteisöä: heimon, suvun tai perheen hyvinvoinnin ja jatkuvuuden uskottiin perustuvan esi-isien siunaukseen, suojeluun ja syvään yhteenkuuluvuuteen saman yhteisön jäsenten kesken.  
Suomessakin vietettävä Dimitrin lauantai on siis perua venäläisslaavilaisesta perinteestä. Suomen ja Venäjän lisäksi sitä vietetään myös Liettuassa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Serbiassa, Montenegrossa, Makedoniassa, Kroatiassa ja Bulgariassa. Näin ollen tämän muistelupäivän viettoon liittyy monia slaavilaisen kulttuurin piirteitä. Dimitrin lauantain viettäminen vakiintui ensin kansan keskuudessa ja sai vasta sitten Venäjän ortodoksisen kirkon hyväksynnän.

Kristuksen kirkko ei tunne ajan rajoja

Kristitylle rukous poisnukkuneiden puolesta ei ole yhteisöllisen ”suuremman identiteetin” tavoittelua, vaan kiitosta Jumalalle, joka antaa kirkkautensa loistaa jokaisessa muistellussa vainajassa – onhan ihminen luotu Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi. Jokainen kristitty vaalii eläessään tätä jumalallista itsessään, jotta se kantaisi hyvän hedelmän ja sadosta tulisi runsas. Jälkeläisten esirukous todistaa sen puolesta, että tulosta on syntynyt. Muistettava ei niinkään jää historiaan tai kansan muistiin, vaan pikemminkin toisen häntä rakastavan sydämeen ja muistiin – niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi Jeesus Kristus opetti: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” (Matt.5:44), koska he auttoivat omalta osaltaan rukoilijaa kehittymään ihmisenä ja kulkemaan siten kohti pelastusta. 
Yhteinen vainajien muistelupäivä antaa mahdollisuuden havahtua siihen, että jokaisella on omat muistonsa, rakkaansa ja ”heimonsa”, joille rukoillaan Jumalalta ”iankaikkista muistoa”. Se on samalla tilaisuus nähdä ja kokea Jumalan ihmisissä ilmi tullut suuruus, armo ja rakkaus. Meille tarjoutuu mahdollisuus rukoilla yhdessä poisnukkuneiden kanssa yhtenä Kristuksen kirkkona, joka ylittää kieli-, kulttuuri- ja jopa ajan rajat.