Kulttuuri

Suomen ortodoksinen kirkko juhlii tänä vuonna ensimmäistä sataa vuottaan osana Konstantinopolin ekumeenista patriarkaattia. Kirkkomuseo RIISA:n juhlavuoden näyttely Lahja Konstantinopolista 1923  kertoo Suomen ortodoksisen kirkon historiasta sata vuotta sitten sekä tuo esille esineitä, jotka kuuluivat ihmisille, joiden ansiosta ortodoksisen kirkon asema yhteiskunnassa kehittyi ja vahvistui. 

Yksi niistä on suomen kielen ja kirjallisuuden professori ja senaattori E.N. Setälälle (1864–1935) kuulunut onnittelualbumi. 

Suomen ortodoksinen kirkko lahjoitti albumin Emil Nestor Setälälle hänen 60-vuotispäivänään 27.2.1924. Albumin luovuttivat Karjalan piispa Herman ja Pauli Tulehmo vieraillessaan Setälän maatilalla Järvenpäässä.  

Albumin sisällä on kolmesivuinen käsin tekstattu onnitteluadressi ja liitteenä eri seurakuntiin kuuluneiden yli 600 onnittelijan nimikirjoitukset.

Albumin kannessa on viipurilaisen mestarin, Johan Viktor Aarnen tekemä hopealaatta. Sen yläosaan on kaiverrettu Suistamon Pyhän Nikolaoksen kirkko ympäröivine kylämaisemineen ja alaosaan Mantsinsaaren Työmpäisten rukoushuone ”pakanuudenaikaisine uhrilehtoineen”. 

Hopealaatan keskellä on omistuskirjoitus: ”Professori Emil Nestor Setälälle, hänen täyttäessään 60 vuotta. Suomen Ortodoksisen Arkkipiispakunnan puolesta helmikuun 27 päivänä 1924”.

Vahva vaikuttaja kirkon elämän alkutaipaleella

Setälä oli hyvin kiinnostunut Kalevalasta ja tämän myötä karjalan kielestä sekä karjalaisesta kulttuurista. Tämä näkyi hänen tutkimuksissaan, kirjallisessa tuotannossa sekä siinä, että hän ajoi poliittisesti karjalalaisten ja Karjalan asemaa osana Suomea. 

Setälä toimi kirkollis- ja opetusasiain senaattorina, kun Suistamoon perustettiin Suomen ensimmäinen alakouluseminaari. Tämä voi selittää Suistamon osalta albumin kannen kuvitusta, mutta täysin varmaa tietoa ei ole, miksi nimenomaan nämä maisemat oli valittu kannen kuviksi.

Setälä vaikutti laajasti Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Hänen moniin ansioihinsa voidaan lukea vuoden 1918 ”Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta” -asetuksen valmistelu.

Tämä asetus määritteli ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja vakiinnutti kirkkokunnan aseman itsenäistyneessä Suomessa. Tämän lisäksi Setälä kuului lähetystöön, joka kesällä 1923 hankki Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian. Hänen aloitteestaan Sortavalassa perustettiin pappisseminaari vuonna 1918. Hallituksen edustajana Setälä neuvoi ja antoi lausuntoja vuosien 1919, 1922 ja 1923 kirkolliskokouksissa.  

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Matt. 9:1–8

Evankeliumissa Jeesus kehottaa luokseen tuotua halvaantunutta olemaan rohkealla mielellä, sillä hänen syntinsä annetaan anteeksi. Tämän kuultuaan lainopettajat ajattelevat Jeesuksen herjaavan Jumalaa. Vapahtaja tuntee heidän ajatuksensa ja kysyy, kumpi on helpompaa, antaa synnit anteeksi vaiko käskeä halvaantunutta kävelemään. Jeesus todistaa valtansa parantamalla halvaantuneen.

***

Kysyttyään kumpi oli helpompaa, antaa synnit anteeksi vai parantaa halvaantunut, Jeesus ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän toimii.

Jumalan Pojalla on Kolmiyhteisen Jumalan persoonana valta antaa rikkomukset anteeksi.

Kun tulemme Jeesuksen luo rukoillen anteeksiantoa tai osallistuessamme katumuksen sakramenttiin, Vapahtaja antaa anteeksi. Hänen luotaan löytyy anteeksiantamus, uusi mahdollisuus ja voima elämänmuutoksen ensimmäisiin askeliin.

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi käsitteli 28.6.2023 pastori Ioann Kovalin oikaisuvaatimuksen ja päätti palauttaa hänelle pappeuden nojaten 4. yleisen kirkolliskokouksen kanoneihin 9. ja 17. Pyhä Synodi katsoi, että pastori Koval sai kirkollisen rangaistuksen syistä, jotka eivät olleet Kirkon kanonisen oikeuden alaisia, vaan kirkollinen rangaistus oli määrätty hänelle hänen Ukrainan sodan vastaisen kantansa vuoksi. Lisäksi – kyseisen pastorin kirjalliseen pyyntöön nojaten – Ekumeeninen patriarkaatti otti hänet suojiinsa jatkamaan toimintaansa nykyisessä papillisessa statuksessaan.

Rangaistus

Syyskuussa 2023, Venäjän armeijan kärsittyä kerta toisensa jälkeen merkittäviä tappioita Ukrainassa, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill lausui residenssinsä Peredelkino -kylässä pyhän Aleksander Nevskin skiitassa toimittamansa liturgian päätteeksi rukouksen ”Pyhän Venäjän puolesta”. Tämän jälkeen kyseistä rukousta luettiin miltei kaikissa Venäjän ortodoksisen kirkon alaisissa seurakunnissa. Rukouksessa on mm. seuraava anomus: ”Herra, Voimien Jumala, pelastuksemme Jumala, katso alas armossasi meihin, nöyriin palvelijoihisi, kuule ja armahda meitä: sillä taistelua kylvävät ovat nousseet Pyhää Venäjää vastaan, toivoen voivansa hajoittaa ja voittaa sen yhtenäisen kansan. Nouse, Jumala, auta kansaasi ja anna meille voimallasi voitto”.

Pastori Koval vaihtoi rukouksessa sanan ”voitto” sanaan ”rauha”, koska katsoi sen vastaavan paremmin kristillistä identiteettiä ja Evankeliumin henkeä. Hänen lausumanaan rukous kuului näin: ”Nouse, Jumala, auta kansaasi ja anna meille voimallasi rauha”. Seurakuntalaiset olivat välittömästi tiedottaneet kirkon johdolle tästä muutoksesta. Myöhemmin selvisi, että myös pastori Kovalin esimies eli kirkkoherra oli ilmiantanut hänet. Raportissaan kirkkoherra totesi, että pastori Kovalin alaikäiset lapset kasvatetaan ukrainalaisessa äärikansallisessa hengessä.

Pian pastori sai kirkollisen rangaistuksen: 2. helmikuuta 2023 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin ukaasilla (Ukaasi № У-02/22 2.2.2023) pastori Ioann Koval pantiin toimituskieltoon, kunnes Moskovan hiippakunnan kuripitokomissio päättäisi jatkotoimipiteistä. Kyseisessä ukaasissa ei kuitenkaan mainittu toimintakieltoon panemisen syytä.

Kolme kuukautta myöhemmin Moskovan kaupungin hiippakunnan kirkollinen tuomioistuin totesi yksimielisesti pastori Ioann Kovalin syylliseksi valan rikkomiseen. Hänet tuomittiin menettämään pappeus Pyhien apostolien 25. säännön nojalla. Venäjän ortodoksisessa kirkossa vallitsevan käytännön mukaisesti pastori Koval ei saanut mahdollisuutta tutustua syytteeseen ja sen perusteluihin ennen kirkollista oikeudenkäyntiä. Lainoppineen puolustajan osallistuminen oikeudenkäyntiin oli häneltä myös evätty.  

Kirkollisen tuomion päätöksen vahvisti Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill.

Mikä oli tuomitun rikos?

Mitä sellaista pastori Koval oli tehnyt, että Venäjän ortodoksisen kirkon vallanpitäjät katsoivat parhaaksi viedä häneltä pappeuden? Pyhien apostolien 25. säännössä todetaan: ”Varkauteen, valapattoisuuteen tai varkauteen syylliseksi todettu piispa, presbyteeri tai diakoni erotettakoon virastaan […] Samoin meneteltäköön muidenkin kleerikkojen suhteen”.

Kanoni on siis säädetty sellaisia rikkomuksia vastaan, jotka eivät ole millään sovittavissa yhteen missään pappeuden asteessa toimimisen kanssa. Kyseisessä kanonissa mainituista rikkomuksista tuomioistuin katsoi pastori Kovalin syyllistyneen nimenomaan valapattoisuuteen. Kuinka tämä määriteltiin?

Asia on niin, että Venäjän ortodoksisessa kirkossa vallitsevan käytännön mukaan jokaiselle diakoniksi tai papiksi vihittävälle tehdään useita kokeita ja hänen tulee allekirjoittaa ns. ”vihittävän vala”, jossa lukee mm. seuraavasti: ”Minä, alla mainittu, papiksi (tai diakoniksi) kutsuttu lupaan ja annan valan Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen Pyhän ristinsä ja Evankeliumin edessä siitä, että aion ja Jumalan avulla pyrin suorittamaan palvelutehtävääni sovussa Jumalan sanan, kirkollisten määräysten ja kirkollisen johdon ohjauksen mukaan. Lupaan toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja huolellisesti ja hartaasti kirkon säädösten mukaan, mitään muuttamatta…”. 

On erikseen mainittava, että kyseisen valan ovat antaneet papiksi vihittävät myös silloin, kun Suomen ortodoksit olivat Venäjän kirkollisen vallan alaisia. Mutta tuolloinkaan vihittävien suhde valaan ei ollut ongelmaton. Tämä ilmenee mm. monella tavalla edistyksellisen Moskovan paikalliskirkolliskokouksen (1917-18) valmisteluprosessin aikana esiintyneessä laajassa polemiikissa. Viimeistään tuolloin huomattiin, että Venäjän ortodoksisella kirkolla oli merkittäviä ongelmia sovitettaa voimassa olevaa, lähinnä luostareissa säädettyä jumalanpalvelusohjesääntöä seurakuntaelämään. Luostaripalvelukset olivat yksinkertaisesti liian pitkiä seurakuntaelämän näkökulmasta katsottuna.

Koska kaikki papit ja piispat joutuivat lyhentämään jumalanpalveluksia yleisten tarpeiden huomioimiseksi, niin heistä tuli näin muodollisesti samalla vihkimysvalan rikkojia. Moskovan kirkolliskokouksen valmisteluissa oli kartoitettu myös hiippakuntapiispojen ja ortodoksisten hengellisten koulujen johtajien mielipiteitä kirkon ajankohtaista haasteista. Vihkimysvalaan liittyvät kysymykset saivat laajaa huomiota näissä vastauksissa. Ehdotuksia ristiriidan ratkaisemiseksi tuli laidasta laitaan vihkimysvalan tekstin muuttamisesta aina erillisen seurakunnissa toimitettavia jumalanpalveluksia varten tehdyn ohjesäännön laatimiseksi. Valitettavasti kirkkoon kohdistuneet vainot Neuvosto-Venäjällä kumosivat kaikki suunnitelmat. Jumalanpalvelusuudistusta ei juuri toteutettu. Myös vihkimysvalan teksti jäi lähes ennalleen. Toisin sanoen tilanne jäi ennalleen: jokainen omatoimisesti jumalanpalvelusta lyhentävä tai joitakin sanoja kuulijakunnan paremmin ymmärrettäväksi muuttava pappi tai piispa rikkoi muodollisesti vihkimysvalansa. 

Näin ollen uhka pappeuden menettämisestä on yhä jokaisen jumalanpalveluksen toimivuudesta tai kansantajuisuudesta kiinnostuneen valveutuneen Venäjän ortodoksisen kirkon alaisen piispan tai papin yllä roikkuva Demokleen miekka, vaikka jumalanpalveluksia lyhennetään käytännössä aina ja kaikkialla. Uhka pysyy potentiaalisena niin pitkään, kun kirkon johto on suopea eikä näe tarvetta eskaloida tilannetta. Potentiaalinen uhka voi muuttua aktuaaliseksi, jos siihen halutaan löytää syy – esimerkiksi poikkeama tavaksi tulleesta jumalanpalveluskäytännöstä ja liturgisesta järjestyksestä. 

Kyseenalaistajat vaiennetaan

Helmikuussa 2023 Venäjän ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisten suhteiden ja sosiaalisen median toiminnoista vastaavan osaston varapäällikkö Vakhtang Kipshidze kommentoi RIА Novostille päätöstä viedä pappeus pastori Ioann Kovalilta. Hän vetosi aluksi siihen, että pappi on velvollinen lausumaan rukoukset joko kirkon johdon siunaamassa tai kirkon vuosisatoja käyttämässä sanamuodossa. Sen jälkeen hän painotti: ”Voin ilmoittaa, että mikäli jokainen pappi alkaa muokata rukoustekstejä omia käsityksiään, odotuksiaan ja poliittisia mieltymyksiään vastaaviksi, niin kysymys Kirkon yhteydestä tulee kärjistymään”.

Tämä kommentti paljastaa, että puhujan mukaan Venäjän ortodoksisessa kirkossa voi nykyään olla vain yksi ja ainoa ”poliittinen mieltymys”, jonka patriarkka Kirill tuo julkiseksi. Kaikki muut, poikkeavat mielipiteet horjuttavat kirkon järjestystä ja rangaistus siitä on välttämätön ja peruuttamaton.

On ilmiselvää, että pastori Ioann Kovalin tapauksessa ei ole kyse omavaltaisesta rukouksen yksittäisen sanan muuttamisesta, vaan kirkon johdon mielipiteiden kyseenalaistamisesta. Ei tarvitse olla kielen- tai jumalanpalvelusjärjestyksen tuntija huomatakseen, että ”Rukous Pyhän Venäjän puolesta” laadittiin vasta Venäjän sotilaallisen aggression Ukrainaa vastaan jo alettua. Siinä kontekstissa käsitteellä ”voitto” ei voi olla vain hengellistä merkitystä.

Sanat, jotka Moskovan ja koko Venäjän patriarkka valitsi ilmaisemaan omia toiveitaan, johdattavat Vanhan Liiton aikaan, psalmeihin, joissa ilmaistaan Israelin kansan uskon ja toivon todellisista ja konkreettisista voitoista ulkoisista vihollisistaan, jumalattomista pakanakansoista. Uuden merkityksen hengellisestä voitosta nämä sanat saivat vasta Kristuksen jälkeen. Nykyisessä kontekstissa ja Moskovan ja koko Venäjän patriarkan suusta kuultuna ”voitto” ei voi tarkoittaa kuulijalle mitään muuta kuin venäläisten voittoa Ukrainan sodassa – toisin sanoen hyökkääjän voittoa. Kun pastori Koval korvasi ”voiton” rukouksen tekstissä ”rauhalla”, hän suhtautui puhjenneeseen sotaan ja tragediaan aidolla kristillisellä ymmärryksellä, jonka juuret ovat Vuorisaarnassa: ”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen” (Маtt.5:9).

Oikaisuvetoomus Ekumeeniseen patriarkaattiin

Pastori Ioann Koval kieltäytyi osoittamasta teostaan katumusta kirkollisen tuomioistuimen edessä. Vastauksissaan tuomareiden kysymyksiin hän osoitti, että hän joutuu kirkollisen rangaistuksen alaiseksi siksi, että hän suhtautuu kielteisesti Ukrainan sotaan. Tultuaan tuomituksi pappeuden menettämiseen hän vetosi ortodoksisen kirkon kanonisen oikeuden primääriin asteeseen eli lähetti oikaisuvetoomuksen Ekumeeniselle patriarkalle, joka yleisortodoksisen kirkon kanonisen käytännön mukaan pystyy ratkaisemaan tällaiset ristiriidat. 

Neljännen yleisen kirkolliskokouksen 9. säännössä todetaan: ”…jos piispa tai kleerikko käräjöi saman maakunnan metropoliitan kanssa, vedotkoon hän joko piirikunnan eksarkkiin tai keisarilliseen Konstantinopolin valtaistuimeen ja tuomittakoon sen edessä”. Saman kirkolliskokouksen 17. säännössä todetaan lisäksi: ”Jos taas joku on kärsinyt vääryyttä oman metropoliittansa puolelta, tuomitkoon piirikunnan eksarkki tai Konstantinopolin valtaistuin, kuten edellä on sanottu”.

Ortodoksisessa maailmassa korkein tuomio pastori Kovalin asiassa julkaistiin 28.6.2023. Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi päätti, että pastori saa jatkaa pastoraalista toimintaa, mutta tällä kertaa Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa.

Lopuksi on mainittava, että 29. kesäkuuta patriarkan ja Pyhän Synodin residenssissä Pyhän Danielin luostarissa Moskovassa Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill tapasi Italian katolisten piispojen konferenssin puheenjohtajan kardinaali Matteo Zuppin, joka saapui Moskovaan Rooman paavi Franciscuksen valtuutettuna lähettiläänä. Tapaamisessa Venäjän ortodoksisen kirkon päämies totesi mm. seuraavaa: ”Tilanne Ukrainassa koskee minua henkilökohtaisesti. Johdan ortodoksista kirkkoa, jonka jäsenet ovat niin Venäjällä, kuin Ukrainassa ja muissa maissakin. Siksi Ukrainan kansan kärsimykset osuvat sydämeeni syvästi. Juuri siksi jo vuodesta 2014 kaikissa kirkoissamme olemme edeskantaneet erityisiä hartaita rukouksia rauhan puolesta Ukrainassa”. 

Kuitenkin todellisuudessa – Moskovan ja koko Venäjän patriarkan vakuutteluista huolimatta – ainoa Venäjän ortodoksisen kirkon pappi, joka uskalsi rukoilla rauhan puolesta Ukrainassa joutui kirkollisen rangaistuksen kohteeksi ja menetti pappeutensa.

Ivan (Ioann) Vladimirovits Koval, pastori

Isä Ioann syntyi Pervomajskin kaupungissa Luhanskin alueella Ukrainassa. Vuonna 1996 hän valmistui Moskovan konservatorion alaisuudessa toimivasta musiikkikoulusta pianoluokalta. Ennen diakoniksi vihkimystään hän lauloi monien moskovalaisten kirkkojen kuoroissa.

Vuosina 1996-2001 hän opiskeli ortodoksisen Pyhän Tiihonin humanitäärisen yliopiston pastoraallis-teologisella osastolla, josta valmistuttuaan hän sai vuonna 2000 diakonivihkimyksen. Tämä jälkeen hän toimi mm. uskonnonopettajana. Vuonna 2004 Orehovo-Zujevon arkkipiispa Aleksi (Frolov) vihki hänet papiksi.

Isä Ioannin pastoraalinen toiminta on ollut monipuolista. Hän on toiminut mm. uskonnonopettajana monissa Moskovan oppilaitoksissa sekä sairaalapappina. Vuosina 2004-2007 hän toimi myös Moskovan patriarkaatin päivystävänä pappina. Lisäksi isä Ioann toimi monen vuoden ajan Moskovan kaupungin hiippakunnan alaisessa lähetystyökomissiossa sekä kirkkoherrana rakenteilla olevassa Pyhän Tatianan kirkossa Moskovan Ljublinossa. 

Pastori Ioann Koval on naimisissa ja hänellä on viisi lasta.

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Kirjailija Tito Collianderin teokset ovat tärkeitä ortodoksisen tradition tulkkeja. Teologian tohtori Raili Gothónin hänestä kirjoittama elämäkerta on Kulttuuriosuuskunta Partuunan julkaisema ja Svenska folkskolans vänner r.f:n tilaama teos. 

Svenska folskolans vänner r.f. on suomenruotsalainen yleishyödyllinen yhdistys, joka on perustettu 1882 edistämään suomenruotsalaisten kansalaisten koulutusta ja sivistystä.

– Järjestö tuottaa elämäkertoja tieteen, taiteen tai kulttuurialan ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa merkittävästi vaikuttaneet yhteiskuntaan ja ehkä sitten unohtuneet, jääneet taka-alalle. Ajatuksena on, että  kirjat ovat yleistajuisia ja niitä voitaisiin käyttää myös yläasteella tai lukioissa, kirjoittaja kertoo.

Alkuteos ilmestyi ruotsiksi, josta Raili Gothóni itse käänsi sen suomeksi.

Kirja perustuu Tito Collianderin tuotantoon ja laajaan kirjeenvaihtoon, johon Gothóni tutustui Svenska litteratursällskapetin ja Åbo Akademin arkistoissa. Lisäksi hän haastatteli Collianderin lapsia Mariaa, Sergiusta ja Katia.

– Lapset kasvoivat aikuisiksi perheen erilaisina aikakausina ja näin oli suuri rikkaus saada keskustella heidän kanssaan.

Aikaa tutkimustyöhön ja kirjoittamiseen meni yli kaksi vuotta.

Ihmisyyden kuva

Kirjan takakannen esittelytekstin mukaisesti, Tito Collianderin elämän tarkoitus oli ”löytää sisäisen elämäntarinan totuus”.

Ja sen ajatuksen lukija totisesti kirjan sivuilta löytää.

– Itselleni Tito Colliander näyttäytyi aiemmin puolipyhimyksenä, vaikka tunsin jonkin verran hänen tuotantoaan. Tutkimus osoitti sen, että Colliander niin kuin jokainen ihminen on aina loppumattoman keskeneräinen ja rosoinen.

Kirjassa on paljon käsitelty myös historiaa. Näin teos avaa myös sitä, kuinka syvästi ihmisen perhetausta ja eletty aikakausi vaikuttavat tiedostaen tai tiedostamatta omaan ihmiskuvaan.

– Jokainen henkilö on kiinni omassa ajassaan, se määrittelee osaltaan hänen koko elämäänsä, Raili Gothóni sanoo.

Tito Collianderin äiti kuului aatelissukuun, isä työskenteli Venäjän keisarillisessa armeijassa. Vallankumous muutti perheen elämän täysin. He menettivät kaiken omaisuutensa. Suomessa elämä oli aloitettava täysin alusta.

Kirjoittajan mukaan Titolla oli kaksinainen tapa ajatella yhteiskuntaluokista.

– Hän kuului ylempään keskiluokkaan mutta perheen menetettyä kaiken, hän korosti kaiken katoavaisuutta ja omaa ulkopuolisuuttaan. Hän tunsi olonsa kotoisaksi ollessaan yhteydessä muihin saman kohtalon kokeneisiin.

– Hänellä oli lähes ivallinen tapa puhua yläluokasta, heistä, joita elämä oli kohdellut helpommin.

Näyttää syvästi siltä, että asenne oli paljolti herkän ihmisen suojaa tapahtuneelta. Oli noustava asioiden yläpuolelle, jotta jaksoi kulkea niiden rinnalla alas painettuna.

Tämä lienee syy myös Collianderin koko elämää koskettaneeseen alkoholismiin ja irtosuhteisiin. Elämän hylkäämän oli vaikea luottaa hyväksyntään, rakkauteen. Myös lapsuuden vapaa kasvatus antoi pohjan monille elämän kokeiluille.

Vasta syvä rakkaus Ina Collianderiin (os. Behrsen) antoi Titolle hänen kaipaamansa rauhan, vaikka ajan kuva vaikutti syvästi Titon naiskuvaan. Syvä rakkaus ja toisaalta naisten vapauden rajaamisen oikeutus teki parisuhteesta ristiriitaisen.

Kirkon huomassa

Parisuhde kuljetti Tito Collianderia osaltaan yhä lähemmäs ortodoksista kirkkoa.

– Ortodoksisuus merkitsi Titon elämälle turvallisia raameja ja hengellistä kotia. Ortodoksinen traditio antoi elämälle ohjenuorat, joiden mukaan kulkea, rajat, jotka antoivat turvaa.

– Aiemmin tämä suuri sanojen käyttäjä kokeili kaikkea, haahuili ja haki paikkaansa elämässä. Ortodoksisuudesta tuli hänen turvasatamansa, Gothóni sanoo.

Laaja tutkimus avasi kirjoittajalle sitä, miten syvästi Colliander oli tutustunut ortodoksiseen kirjallisuuteen ja traditioon, erämaaisiin ja heidän teksteihinsä. Tito Colliander oli syvä uskonnollinen ajattelija.

Hänen uskonsa koskettavia koteja olivat luostarit, erityisesti Petserin ja Valamon luostarit. Niissä vietetyt ajat vaikuttivat häneen suuresti.

Raili Gothónin mukaan usko ei maailmassa voi olla koskaan niin syvää ja antaumuksellista kuin se luostarissa on. Ja juuri niissä paikoissa Tito Colliander halusi etsiä ja elää uskoaan todeksi koska hän koki, että usko ja rukous on luostareissa aidoimmillaan.

– Ennen kaikkea on muistettava, kuinka merkittävä henkilö pyhä Johannes Valamolainen oli hänelle ja koko hänen perheelleen. Ilman häntä Titon tie olisi ollut erilainen.

Gothóni pohtii sitä, kuinka monet Collianderin uskonnollisista kirjoituksista olivat ääriasketismia, jota nuorempien sukupolvien ja normaalia arkea elävien voi olla vaikea ymmärtää, päästä niihin sisään.

– Lukijalle voi tulla tunne, että tekstit eivät kuulu tähän maailmaan vaan ainoastaan luostariin.

Tito Collianderille rukous oli kuitenkin hyvin kokonaisvaltainen ja elämää koskettava asia.

– Se on hyvin merkittävä asia koska ihmiset etsivät kokemuksia. Ehkä tämä kaiken kaikkiaan on yksi ortodoksisuuden vahvuuksista. Kun ihmiset pysähtyvät kauniissa kirkossa, rukoilevat ja kuuntelevat kirkkolaulua, he voivat levätä.

Kirjan opetus

Kirjan syvyys, sen historian kosketus, avaa lukijalle 1900-luvun elämää laaja-alaisesti.

Raili Gothóni sanoo:

– Riippumatta siitä minkälainen suhde ihmisellä on uskontoihin tai erilaisiin maailmankuviin, jokaisella on aina olemassa olemassaoloomme liittyviä kysymyksiä, joita yleensä kaikki jossain vaiheessa pohtivat. Elämä, jossa ei koskaan ole pysähdytty ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä, sujahtaa ohi ikään kuin huomaamatta. Silloin ei myöskään syvimmillään osaa nauttia elämästä ja olla siitä kiitollinen.

Kirja nostaa esille juuri kiitollisuuden elämästä ja sen erilaisista lahjoista. Ihmisen soisi pysähtyvän ihmeen äärelle jo ennen kuin elämä hänet siihen pakosta pysäyttää.

– On hyvä ymmärtää, että elämä kantaa kaikesta huolimatta, niinä pimeimpinäkin hetkinä. Colliander on hyvä esimerkki siitä, että elämä saa olla rosoista ja elämä on aina keskeneräinen.

Koko elämänsä hän tunsi vetoa likaiseen ja rikkoutuneeseen. Välillä elämä kolhi pyytämättäkin.

– Siitä huolimatta Tito Colliander luotti siihen, että alhosta voi aina nousta, aloittaa uudestaan ja Jumala pitää luomistaan huolta, Raili Gothóni sanoo.

Tito Collianderin kuvat kirjasta.

Tito Colliander
Pakolainen, ortodoksi, kirjailija
Raili Gothóni, Partuuna 2023
Kirjan voi hankkia julkaisijan verkkokaupasta, www.partuuna.fi

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Matt. 8:28–9:1

Evankeliumissa Jeesus kohtaa pahojen henkien vaivaamat väkivaltaiset miehet, jotka asustelevat hautaluolissa. Hän ajaa henget sikoihin, jotka syöksyvät jyrkänteeltä alas. Sikopaimenet pakenevat paikalta ja kertovat kaupungissa mitä oli tapahtunut. Ihmiset pyytävät Jeesusta poistumaan alueelta, jolloin hän palaa kotikaupunkiinsa.

***

Jeesuksen ihmeteko tapahtui niin sanotulla pakanoiden alueella. Pahan kietomat väkivaltaiset miehet saivat avun. Jeesuksen julistustyö herätti alueen ihmisissä sen sijaan epäilyksiä ja pelkoa.

Menneisyyden teoista ja taakoista, sisimmän siteistä ja pahan aikaansaannoksista voi vapautua. Tämä valaa toivoa uuden elämän polkua etsivälle ihmiselle ja hänen läheisilleen.

Vapahtaja auttoi jo ennen kuin apua osattiin pyytää. Siksi myöskään avun etsiminen ja rukoukset muutoksen puolesta eivät ole koskaan turhia. On vain uskallettava pyytää apua ja ottaa apu vastaan.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Täällä Pohjolassa taas suurin osa papeista ei pukeudu vapaa-ajallaan viittaan, eikä pitkää partaakaan aina näe (joskus suomalaisten geenien heikommasta parrankasvusta johtuen), vaikka poikkeuksiakin tietysti on. Joskus olen kuullut joidenkin papiston jäsenten hieman pilkallisestikin puhuvan ”karvateologiasta”, joka ei ole heidän mukaansa olennainen asia.

On totta, että papiston pukeutuminen ja hiusten ja parran kasvattaminen ei ole dogmaattinen kysymys, eikä se sinänsä kerro mitään papiston hyveellisyydestä tai paheellisuudesta. Haluan kuitenkin tässä kirjoituksessa tuoda esille, mitä hyötyjä papiston perinteisestä pukeutumisesta olisi aikamme yhteiskunnassa.

Olen itse munkkina Athosvuoren Pyhittäjä Ksenofonin luostarissa, jossa pukeutumissäännöt ovat varsin tiukat: emme näyttäydy koskaan muille ilman viittaa, emmekä leikkaa hiuksia tai partaa muuten kuin terveydellisistä syistä esimerkiksi kirurgisten toimenpiteiden yhteydessä.

Papiston pukeutuminen ja hiusten leikkuutapa on vaihdellut historian aikana suuresti (pitkä parta sen sijaan on ollut aivan ensimmäisistä vuosisadoista asti normi), eikä tämän kirjoituksen tarkoituksena ole tarjota yksityiskohtaista historiikkia tästä kehityskulusta. Hiusten ja parran kasvattaminen on kuitenkin jo muinainen traditio: Leviticuksessa Jumala määrää, etteivät papit saa ajaa hiuksiaan tai ajaa partaansa (ks. Lev. 21:5, 19:27). Samoin Numerissa mainitaan, että nasiirilupauksen antaneet eivät saaneet leikata tukkaansa tai partaansa (Num. 6:5–6). Kirkon tradition mukaan apostoli Paavalin kielto pitkistä hiuksista miehillä (1. Kor. 11:14) ei viitannut suinkaan papiston pitkään tukkaan, vaan pitkistä hiuksista valmistetuilla kampauksilla koristautuneisiin miehiin.

Suomalaisesta historiasta tulee myös mainita, että parrat alkoivat kadota ortodoksiselta papistolta 1900-luvun alun kansallistamisaatteen myötä: partaa pidettiin sopimattomana sivistyneille länsimaalaisille. Kansallistamisvaiheessa kirkossa ihailtiin paljon luterilaisia esikuvia, ja kirkko pyrki aktiivisesti eroon venäläisestä perinnöstään. Nykyään kirkossa ei pyritä ainakaan tietoisesti jäljittelemään jumalanpalvelusten ulkoisissa muodoissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytäntöjä.

Olennaista viitassa on se, että papiston jäsen erottuu ulkonäöltään maallikoista ja pukeutuu papistolle soveliaalla tavalla. Musta väri ilmaisee maailmalle kuolemista, eikä siksi värillisten viittojen käyttö ole aina sopivaa. Parran kasvattaminen on Kristuksen ja kirkon pyhien jäljittelyä – onhan pappi Kristuksen ikoni. Näistä ulkoisista merkeistä on ortodoksisen tradition mukaan kyse apostoli Paavalin kehotuksessa seurakunnan johtajalle: ”Näytä sinä uskoville hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa” (1. Tim. 4:12). Kyse ei ole ulkokultaisuudesta, niin kuin ei ortodoksisten kirkkorakennusten koristeellisuudestakaan: huoliteltu, papillinen ulkonäkö on sisäisen, puhtaan papillisen elämäntavan ulkoinen vastine.

Viittaa tai parralla ja pitkällä tukalla varustautumista pidetään usein hankalana, ja sitä se onkin: tämä ei kuitenkaan voi olla syy tästä traditiosta luopumiselle. Kun minut vihittiin munkiksi, sanoi eräs luostarimme veljistä, että elän ulkomaailmassa marttyyrina viittani takia. Tällaista elämä viitassa onkin: en ole koskaan yksityishenkilö, kun astun kotiovestani ulos, vaan alituisesti ihmisten katseiden, kysymysten ja joskus haukkujenkin alainen. Toisinaan minua luullaan pukeutumiseni takia muslimiksi tai juutalaiseksi. Kerjäläiset huomaavat minut jo kaukaa, eikä minulla ole mahdollisuuksia antaa kaikille heille lahjoituksia, ja olenpa joskus joutunut käyttämään varsin fyysisiäkin keinoja päästäkseni jatkamaan matkaa pahoinpitelyä suunnittelevilta käsiltä.

Toisaalta erityisesti Suomen kaltaisessa maassa, jossa ortodoksit ovat pieni vähemmistö, on viittaan pukeutuminen myös aktiivista lähetystyötä: monesti minut pysäytetään kadulla, pyydetään siunausta tai esirukouksia tai vaikkapa tiedustellaan seurakunnan toiminnasta. Aina vaikutus ei paljastu viitan kantajalle välittömästi, mutta jo papin näkeminen katukuvassa tuo kirkon vahvemmin läsnäolevaksi maallistuvassa yhteiskunnassa. Parran ja hiusten kasvattaminen taas muistuttaa siitä, etten ole kulloistenkin maailmallisten muotivillitysten vietävänä, vaan edustan ikiaikaista kirkollista ulkonäköä, joka sekin erottaa minut maallikoista. Viittaan pukeutuminen sekä parran ja tukan kasvattaminen on siis arvokas todistus ortodoksisen hengellisyyden aktiivisesta läsnäolosta mullistuksia läpi käyvässä maailmassa.

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Matt. 8:5–13

Evankeliumissa roomalaisen miehitysjoukon sadanpäällikkö pyytää Jeesusta parantamaan hänen palvelijansa. Sadanpäällikön mukaan Jeesuksen tarvitsee kuitenkin sanoa vain sana, niin palvelija paranee. Jeesus hämmästyy miehen uskoa ja kertoo miten idästä ja lännestä tulee monia, jotka käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Ne, joiden piti periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Tämän sanottuaan Jeesus kertoo palvelijan parantuneen.

***

Idästä ja lännestä saapuvat kuvaavat kirkon syntyä. Jeesuksen sanat ovat varoitus ensin kutsutuille, etteivät he eksy pois Jumalan ilmoittamalta pelastuksen tieltä.

Jumalan valtakunta voi avautua hetkessä sille, joka kääntyy luottaen Jeesuksen puoleen valittujen eksyessä ja jäädessä ulkopuolelle.

Vapahtajan sanat sisältävät lupauksen uskon lahjasta, joka kasvaa kirkon yhteydessä ja osallisuudessa pyhien ateriaan, ehtoolliseen.

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Matt. 6:22–33

Evankeliumissa Jeesus sanoo silmän olevan ruumiin valo. Jos ihmisessä oleva valo on pimeyttä, pimeys on suurta. Kukaan ei voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja rahaa. Siksi kenenkään ei tule murehtia ylettömästi toimeentulostaan. Jumala kyllä tuntee ihmisen tarpeet ja huolehtii kaikista. Murehtimalla kukaan ei voi lisätä ikäänsä. Sen vuoksi on ensin etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan. Silloin annetaan kaikki muukin.

***

Vastuiden ja velvollisuuksien ei saa antaa sumentaa sisäistä näkökykyä. Ihminen menettää kaiken, jos hän lakkaa ajallisten asioiden takia etsimästä Jumalan valtakuntaa ja tahtoa.

Monet pyhät ihmiset ovat saaneet avun etsiessään ensin Jumalan tahtoa suurista vaikeuksista huolimatta. Elämän tasapaino löytyy jumalayhteydestä silloinkin, kun on vaikea nähdä eteenpäin tai on vaikeuksia ja huolia.

Itse autettuina voimme kokemustemme ja meille annettujen mahdollisuuksien opettamina auttaa myös toisia. Jumalan erityinen työväline ihmisten tarpeista huolehtimiseksi onkin kirkko ja sen jäsenet, jotka elävät todeksi Jumalan laupiasta tahtoa.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

– Kaikkihan on johdatusta, aloittaa Maria Mountraki, kun häneltä kysyy, miten hän on päätynyt nykyisiin luottamustehtäviinsä ortodoksisessa kirkossa.

– Seurakuntatoiminta on ollut minulle aina tärkeää. Oman kristinoppileirini jälkeen olin monella leirillä vetäjänä ja toimin kerhonohjaajana. Jo nuorena kasvatukseen liittyvät asiat ja vaikuttaminen kiinnostivat. 18-vuotiaana minua sitten pyydettiin asettumaan ensimmäistä kertaa ehdolle seurakunnanvaltuustoon, Mountraki kertaa.

Nyt hän istuu valtuustossa kolmatta kautta ja on huomannut vaikutusmahdollisuudet konkreettisesti. Hän iloitsee, että päätöksiä esimerkiksi juuri kasvatukseen liittyvistä asioista tehdään myös arvoperustaisesti, ei vain talous edellä.

Juttua kirjoitettaessa Mountrakilla on edessään lähtö Tallinnaan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokoukseen hallituksen varajäsenenä. Siellä hänen on määrä pitää puhe ja olla mahdollisesti mukana yhdessä kokouksen komiteassa. Sen jälkeen hän matkustaa Geneveen Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen edustamaan Suomen ortodoksista kirkkoa.

Muutakin kuin rukoushetkiä

Yläkoululaisena Maria oli TET-harjoittelussa Suomen Ekumeenisessa neuvostossa, mitä voi pitää hänen nykyisen polkunsa alkupisteenä. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin johti myös yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä.

Vuonna 2013 hän haki ja pääsi Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) yleiskokoukseen Korean Busaniin stuertiksi eli kokousavustajaksi.

– Korean kokous on edelleen yksi parhaimpia kokemuksiani ikinä. Tajusin siellä, miten paljon KMN tekee ekumenian, kristittyjen ykseyden, hyväksi. Suomessa ekumenian ajatellaan usein olevan lähinnä yhteisiä rukouksia, mutta kansainvälinen ekumenia on jotain laajempaa. Uskon, että ekumeniaa edistämällä todella voi vaikuttaa moniin asioihin, esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja yhteiskuntarauhaan, Maria pohtii.

Busanin yleiskokouksen jälkeen valittiin KMN:n alakohtaiset komissiot. Niihin ei ollut ehdolla riittävästi nuoria jäseniä, joten Suomen ortodoksinen kirkko ehdotti Mariaa jäseneksi kansainvälisten asioiden komissioon vuosiksi 2014-2022.

Seuraavaksi hänen tiensä vei jäseneksi KMN:n keskuskomiteaan syksyllä 2022. Se on KMN:n ylin päättävä hallintoelin yleiskokouksen ohella.

– Uuden keskuskomitean ensimmäinen tapaaminen pidetään tämän vuoden kesäkuussa. Siellä tehdään uudet komissiovalinnat. Toivon voivani edelleen jatkaa itselleni tärkeässä kansainvälisten asioiden komissiossa.

Yhteiskuntarauhan puolesta

Maria kuvailee kansainvälisten asioiden komissiota asiantuntijakomissioksi, joka tekee esimerkiksi paljon erilaisia julkilausumia. Faith and order -komissiossa käsitellään teologisia kysymyksiä. Omat komissionsa on myös esimerkiksi kasvatukselle ja lähetystyölle. Loppujen lopuksi kaikki ekumenian puolet kietoutuvat yhteen.

– Ekumenia on osa yhteiskuntarauhan rakentamista myös Suomessa, ja mekin täällä olemme osa kansainvälistä kirkkoa ja ekumeenista yhteisöä, Maria muistuttaa.

Oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden teemat ovat Marialle tärkeitä; hänen pro gradu -työnsäkin käsitteli uskonnonvapautta.

– Haluan Kirkkojen maailmanneuvostossa erityisesti vaikuttaa yhteiskuntarauhan ja ylipäänsä yhteisen hyvän puolesta ekumenian avulla. Kotimaan luottamustoimissa minulle tärkeää on kasvatus- ja nuorisotyö sekä osallisuuden lisääminen. Seurakuntatoiminnan tasolla tärkeää on myös hyvä hallinto ja sen läpinäkyvyys – se, että toimitaan oikein ja kirkon arvojen mukaan.

Tähän saakka Maria on pystynyt yhdistämään päivätyön Suomessa ja kansainväliseen luottamustoimeen liittyvät matkat. Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean jäsenen ajankäyttö riippuu tilanteesta. Matkustaminen vie eniten aikaa, ja aikaeron takia palavereita voi olla erikoisiin kellonaikoihin. Lisäksi komission jäsenen täytyy perehtyä erilaisiin taustamateriaaleihin kokousten välissä.

Kotiseurakunnan luottamuselimissä toimiminen vie Mountrakin mielestä kuitenkin enemmän aikaa, ja se on läsnä koko ajan eri tavalla kuin toimet KMN:ssa. Seurakunnassa valtuutettu ei oikein voi välttää keskusteluja kirkkokahveilla.

Maallikon mahdollisuuksista

Syksyllä 2022 KMN:n vaalissa pitämässään puheessa Mountraki esitti Suomen ortodoksisen kirkon esimerkkinä siitä, että se tarjoaa niin maallikoille, nuorille kuin naisille hyviä asemia vaikuttaa. Mediassa kuitenkin nostettiin Marian puheesta esille pikemminkin kritiikki ortodoksisen kirkon mahdollistamaa naisten osallisuutta – tai sen puutetta – kohtaan.

Mediahuomio yllätti Marian, mutta hänestä on ylipäätään positiivista, että puhe huomioitiin niin kotimaassa kuin itse kokouspaikalla.

– Kirkko ei ole tässä asiassa täydellinen, mutta oikealla suunnalla. Halusin sanoa kansainväliselle yleisölle, että eri maiden ortodoksiset kirkot suhtautuvat osallisuuden kysymyksiin eri tavalla. Kirkossamme on naisillekin paljon hyviä mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin puhua kaikkien kirkon jäsenten osallisuuden puolesta, ei pelkästään naisten. On tärkeää, että kaikkien maallikoiden, myös nuorten ja miesten, osallisuutta lisätään ja sen eteen tehdään töitä, Maria painottaa.

Hän ei kaipaa kirkkoomme suuria muutoksia, vaan enemmän ruohonjuuritason osallistumismahdollisuuksia kaikille. Mountraki kannattaa esimerkiksi ehdotusta tyttöjen ottamista ponomareiksi.

Mountraki on itse hyvä esimerkki henkilöstä, joka on päässyt kirkossamme osallistumaan olematta kirkon virassa oleva mies. Tällä hetkellä hän kokee voivansa vaikuttaa parhaiten juuri luottamuselinten kautta ja kannustaa siihen myös muita.

– Ylipäätään kenen tahansa kannattaa lähteä mukaan ihan vain oppimaan ja saamaan kokemuksia, ei tarvitse lähteä näin suuriin hommiin kuin minä, Mountraki rohkaisee.

Esimerkiksi stuerteiksi erilaisiin kokouksiin voivat hakea 18-30-vuotiaat ortodoksit.

Ortodoksina luterilaisen kirkon työssä

– Olen saanut kotoa vahvan ortodoksisen kasvatuksen. Ortodoksinen kirkko on rakas hengellinen kotini eikä sen parempaa ole, Mountraki sanoo vakaasti.

Siksi onkin kiinnostavaa, että hän työskentelee luterilaisen kirkon organisaatiossa. Siinä ei Mountrakin mukaan ole ristiriitaa, vaan hän näkee rikkautena sen, että yhteiskunnassamme voi palvella työssä yhtä kirkkoa, vaikka on toisen jäsen.

Hänen työnsä ei vaadi luterilaisen kirkon jäsenyyttä, vaan tärkeää on ekumeeninen ja kansainvälinen osaaminen, ja niitä Mountrakilla riittää.

– Työskentelen koordinaattorina Suomen evankelis-luterilaisen kirkkohallituksen ulkoasian osastolla, jolle kuuluvat muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainväliset sekä ekumeeniset suhteet myös kotimaassa.

Olen ollut jonkin verran mukana eri kirkkokuntien oppikeskusteluissa, ja ne ovat aika mielenkiintoisia. On avartavaa kuulla, miten eri kirkkokunnat ajattelevat asioista ja toimivat maailmassa yhdessä eroistaan huolimatta, Mountraki sanoo.

Hän on myös käynyt kiinnostavia keskusteluja työkavereidensa kanssa esimerkiksi oman kirkkomme paaston aikana. Vastapainona hän on oppinut paljon myös luterilaisuudesta.

 

Pääkuva ylhäällä: Maria Mountraki matkustaa Tallinnassa järjestettävän Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksen jälkeen Geneveen Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen.
– Kirkossamme on naisillekin paljon hyviä mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin puhua kaikkien kirkon jäsenten osallisuuden puolesta, ei pelkästään naisten, Mountraki sanoo.
Kuva: Maria Mountrakin oma albumi

Jaa tämä juttu