Perheessäni ei ortodoksisesta uskosta huolimatta koskaan juuri omaksuttu ortodoksisia perinteitä. Tästä syystä esimerkiksi pääsiäisen vietto oli lapsuudessani melko vähäistä, samanlaista kuin kaikilla muillakin suomalaisilla. Käytyäni kristinoppileirin vuonna 2012 ja löydettyäni oman ortodoksiyhteisöni aloin hiljalleen muodostaa omia pääsiäisperinteitäni.
Sittemmin olen viettänyt lähes jokaisen pääsiäiseni leirillä Läyliäisissä. Olen treenannut mahdottoman tuntuista pääsiäisyön ohjelmistoa, joka vuosi vuodelta tuntui aina vähän vähemmän mahdottomalta.
Olen muodostanut perinteen myös heittää talviturkki pääsiäisleirillä – vuonna 2018 laiturin päähän oli sahattu umpijäähän avanto, vuonna 2019 järvi oli ehtinyt jo suurimmaksi osaksi sulaa.
Olen harjoitellut liturgiakestävyyttäni ja jossain vaiheessa huomannut, että pääsiäisyön palvelus menee ihan hujauksessa (siis ainakin melkein). Olen kompastellut juurakoihin ristisaatossa lempikirkkoni ympäri, olen onnistunut laulamalla puhaltamaan tuohukseni sammuksiin, olen improvisoinut vastauksia erikielisiin pääsiäistervehdyksiin ja täysin pudonnut kärryiltä kesken veisun.
Olen odottanut tunnin, että pääsen hakemaan lautasen täyteen maailman parasta pääsiäisruokaa. Olen innoissani osallistunut joka vuosi munabingoon, ja kerran jopa voittanut! Sain palkinnoksi upean suklaakengän, josta jakelin palasia melkein joka leiriläiselle ja josta en syönyt itse palaakaan. Olen bilettänyt villisti pääsiäisdiscossa ja huomannut tanssivani macarenaa kuusivuotiaiden kanssa. Olen mennyt nukkumaan aamuseitsemältä, joutunut herätetyksi yhdeksältä, sinnitellyt läpi päivän, mennyt lopulta päikkäreille viideltä iltapäivällä ja nukkunut aamuseitsemään.
Pääsiäisestä on vuosien varrella muodostunut vuoden kohokohta, johon melkein lasketaan päiviä edellisen päättymisestä saakka. Laatuaikaa parhaassa porukassa ja juhlia yksi toisensa perään. Ja loputonta laulua! Siinä jos missä on todellisen juhlan tuntua.
Ikävä laulamaan isolla porukalla, kovaa ja korkealta. Ikävä kaikkia perinteitä, jotka tekevät pääsiäisen.
Viime vuonna asiat olivat toisin. Silti yritimme pitää perinteistä kiinni sen verran, kun oli mahdollista. Seurasimme ahkerasti suuren viikon palveluksia YouTuben kautta ja lauloimme tuttujen veisujen mukana. Pääsiäisyönä sytytimme ikkunaan tuohuksen ja seurasimme etäyhteyksien välityksellä vuoron perään kolmen kirkon yöpalvelusta. Kaikessa poikkeuksellisuudessaan poikkeuksellisinta oli kenties pääsiäisyönä nukkumani kahdeksan tunnin yöunet. Olen ikuisesti kiitollinen, että tuonakin kummallisena pääsiäisenä sain osallistua ihan fyysisesti liturgiaan lasten pääsiäisenä. Juhlafiilistä toi yhteinen lauluhetki ulkona turvaväleistä huolehtien.
Pääsiäiseen on tätä kirjoittaessani kaksi viikkoa aikaa. Vielä en tiedä ollenkaan, miltä se tänä vuonna konkreettisesti näyttää. Ja vaikka kaipuu perinteiseen on suuri, osoitti viime vuosi, että voi pääsiäistä juhlia muutenkin. Tänä vuonna pääsiäinen tarkoittaa arjesta irrottautumista, läheisten seurasta nauttimista, herkullista ruokaa ja etäpalvelusten seuraamista. Paremman puutteessa näinkin on oikein hyvä.
Oi vitsit, kohta on pääsiäinen!