Kuuntele
Viime vuosikymmeninä ikonien maalaamisesta on innostuttu laajasti, ja ikonimaalauskursseja järjestetään Valamon opiston ja ortodoksisten seurakuntien lisäksi kansalais- ja työväenopistojen sekä luterilaisten seurakuntien ikonipiireissä. Ikoneista on tullut näin osa luterilaistaustaisten suomalaisten koteja ja kasvavassa määrin myös osa luterilaista kirkkotilaa – osin lahjoitusten, hankintojen ja seurakuntien ikonipiirien näyttelyiden kautta.
Perinteiseen ortodoksiseen tapaan maalattuja ikoneja on ollut jo pitkään esillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa eri puolilla maata kymmenissä kirkoissa ja kappeleissa, kuten Turun tuomiokirkossa, Ahvenanmaalla Föglön kirkossa, Vaasassa tilattuna Vetokannaksen kirkon alttaritauluksi sekä Kittilässä Marian kappelissa – arkkipiispa Johanneksen vuonna 1999 tekemänä lahjoituksena. (Ks. lisää Bastubacka 2005.)
Ikoneja on esillä luterilaisissa kirkoissa ja seurakuntien muissa tiloissa myös väliaikaisesti näyttelyiden ja vaihtuvien esillepanojen muodossa – sekä luterilaisten että ortodoksien maalaamina. Esimerkiksi ukrainalaiset ammuslaatikoiden kansiin maalatut ikonit kiersivät kevään 2026 aikana esillä niin Helsingin Lauttasaaressa, Espoon Olarissa, Tampereella kuin Oulussakin.
Luterilainen ikonimaalari ja ikonimaalauksenopettaja Kerttu Haapaniemi lahjoitti Pyhän Luukkaan ikonin Tuiran seurakunnalle Oulun yliopiston kampusalueella sijaitsevaan Pyhän Luukkaan kappeliin vuonna 2004.
Ekumeniaa Oulussa
Oulussa ikoneja on sijoitettu useaan kohteeseen: esimerkiksi Oulun tuomiokirkossa on lasivitriini, jossa on esillä paikallisilta luterilaisilta ikonimaalareilta vaihtuva ikoni, ja esille ollaan asettamassa seurakunnan hankkima ikoni myös pysyvästi. Karjasillan kirkon seurakuntasalissa on jo pitkään olleet suurikokoiset Arkkienkeli Mikaelin, Kristus Kaikkivaltiaan ja Jumalanäidin ikonit, ja ikoneja löytyy Oulussa myös esimerkiksi Tuiran, Kastellin ja Pyhän Andreaan kirkoista. Ilmiön taustalla ovat kaupungissa aktiivisesti vuosikymmeniä toimineet luterilaiset ikonimaalarit, joiden ikoneja on esillä ympäri Pohjois-Suomea sekä ortodoksisissa että luterilaisissa tiloissa.
Oulun ortodoksisessa seurakunnassa vuodesta 1976 toiminut Oulunseudun ikonimaalarit ry piti tänä keväänä 50 vuotisjuhlanäyttelynsä luterilaisessa Sofia seurakuntakeskuksessa. Avajaisissa helmikuussa 2026 piispa Sergei ja Pohjois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Marko Patronen toimittivat rukouspalveluksen.
Oulun tuomirovasti Satu Saarinen kehuu kirkkojen välisiä ekumeenisia suhteita Oulussa oikein hyviksi ja lämpimiksi, ja kertoo yhteisten tilaisuuksien olevan mutkattomien suhteiden ansiosta säännöllisiä. Saarinen pitää myös suurena ilona sitä, ortodoksisen seurakunnan maalarit halusivat pitää juhlanäyttelynsä Oulun tuomiokirkkoseurakunnan tiloissa. Aiempana vuonna luterilaiset ikonimaalarit pitivät näyttelynsä samassa seurakuntakeskuksessa. Oulu on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki, ja kevään näyttely oli osa virallista Oulu 2026 -ohjelmaa.
Myös ukrainalaisten ikonien esillepanoon liittyen kirkoilla oli toukokuussa yhteinen rukoushetki, johon osallistui myös Pohjois-Pohjanmaan ukrainalaisten yhdistys. Tuomiorovasti Saarinen iloitsee ikonien myötä vahvistuneesta ekumeenisesta yhteydestä, ja tietää seurakunnassaan järjestettyjen ikoninäyttelyiden tuoneen monelle ensi kokemuksen ortodoksisesta rukoushetkestä.
Ikoneihin liittyviä ekumeenisia tilaisuuksia on järjestetty kaupungissa jo pitkään. Oulun yliopiston vieressä sijaitsevaan luterilaiseen Pyhän Luukkaan kappeliin oululaisen, jo edesmenneen ikonimaalarin, Kerttu Haapaniemen vuonna 2004 lahjoittaman ikonin olivat tuolloin siunaamassa käyttöön metropoliitta Panteleimon ja isä Raimo Kiiskinen. Sittemmin kappeliin on saatu kaksi ikonia lisää: Käsittätehty Kristuksen ikoni esille ja Konevitsan Jumalanäidin ikoni sakastiin.
Ikonit kristillisyyden kuvina luterilaisissa kirkoissa
Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian yliopistonlehtorina toimiva dosentti Johan Bastubacka on tutkinut vuosia ortodoksisuutta ja käsitellyt muun muassa perinteiseen bysanttilaisvenäläiseen tapaan maalattujen eli uusbysanttilaisiksi kutsuttujen ikonien maalaamista ja kulkeutumista uusiin yhteyksiin, kuten luterilaisiin kirkkoihin. (Ks. Bastubacka 2005; 2020.)
Bastubackan (2020) mukaan ikonit saavat erilaisia tehtäviä ja merkityksiä uusissa konteksteissa, ja myös kuvien kunnioittamisen tavat osin muuttuvat. Luterilaisessa kirkkotilassa ortodokseille luontainen kuvan kanssa vuorovaikutuksessa tapahtuva rituaalinen toiminta jää osin pois korvautuen pyhään kuvaan suuntautuvalla katselemisella ja olemisella. Ikoneihin liittyvä ortodoksinen oppi ei ole keskiössä, vaikka ikoni edelleen edustaakin alkukuvaansa.
Oulun tuomiokirkon kirkkoherrana toimiva Satu Saarinen tuo esiin, että heidän kirkossaan vitriinissä esillä oleva ikoni on erittäin pidetty matkailijoiden ja kirkkokansan parissa, ja sen edessä myös hiljennytään. Kynttilänsytytyspaikka ja esirukousten kirjoittamispöytä ovat ikonin vieressä, mikä lisännee rukouksia ikonin äärellä. Ikoni vaihtuu luterilaisten maalareiden toimesta aina kirkkovuoden ajan vaihtuessa; he ovat itse aktiivisia vaihdon suhteen ja kysyvät papistolta toiveita.
Ikonitutkija Bastubackan (2020) mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tuomasmessuissa ja hiljaisuuden retriiteillä ikonit toimivat kristillisyyden kuvina, joita voidaan käyttää edistämään rukousta ja asettaa vaikkapa yhteisen meditaation kohteeksi. Bastubacka katsoo uusbysanttilaisten kuvien olevan ei-ortodokseille myös osa alkuperäisen hengellisyyden etsimistä, sillä ikonia pidetään perustavanlaatuisella tavalla oikeana hengellisenä kuvana.
Monilla seurakunnilla on jo pitkät perinteet ikonien esillepanossa ja käytössä. Bastubackan (2005) väitöskirjan tietojen mukaan Huopalahden kirkko Helsingissä sai ensimmäisen ikoninsa jo vuonna 1975, kun ikonimaalausopettajana tunnettu katolinen pappi Robert de Caluwé lahjoitti Maija Puustisen maalaaman ikonin seurakunnalle.
Huopalahdessa pappina toimineen Hannele Päiviön mukaan kirkon toimintaan otettiin 1990-luvulla vaikutteita ranskalaisen ekumeenisen Taizé-yhteisön rukoushiljaisuudesta, lauluista ja ikonien käytöstä. Rukoushiljaisuudesta tuli osa seurakunnan nuorisotyötä ja rippikoulujen hengellistä perustaa. Tuolloin seurakunnan nuorisotalolla sijainneista painokuvaikonista tuli nuorille rakkaita: ikonit loivat rukousikkunoita, ”silmänpaikkoja”, ja ne otettiin mukaan myös leireille.
Nykyisin Haagan seurakuntaan kuuluvassa Huopalahden kirkossa on pysyvästi esillä suurikokoisia painokuvaikoneja, ja muita sakastissa säilytettäviä kristillisiä painokuvia hyödynnetään kirkkovuoden mukaan myös muun muassa Hiljaisuuden joogassa®.
Kiinnostavalla tavalla ikonit ovat löytäneet myös seurakuntien sakasteihin ja henkilökunnan toimistotiloihin. Esimerkiksi Helsingissä Paavalinkirkossa ikoneja – niin maalattuja kuin painokuviakin – löytyy niin sakastista, pappien toimistosta kuin aulatiloistakin.
Vapaita toteutuksia
Ei-ortodoksisessa ympäristössä ikonit saavat toisinaan myös vapaampia esitystapoja, kuten katolisen ikonimaalari Anna Makaćin ikoneista voi todeta. Työkseen perinteistä ikonimaalausta Puolassa opettava ja 30 vuoden aikana yli 3000 ikonia maalannut Makać koordinoi Lutheran Icon -nimisen kansainvälisen näyttelyn Helsingissä vuosina 2016 ja 2017. Paavalinkirkko Helsingissä osti tuolloin hänen neliosaisen teoskokonaisuutensa kirkon kappeliin. Taiderestauroijan koulutuksen saanut Makać maalaa tilauksesta myös perinteisiä ikoneja, mutta kutsuu omaa – sarjakuvamaisen värikkääksi luonnehdittavaa ja erilaisia materiaaleja yhdistelevää – ikonimaalaustyyliään ”modern-folkiksi”.
Myös Paavalinkirkossa kokoontuva ikonimaalausryhmä on profiloitunut muita ikonipiirejä vapaammaksi, ja he kutsuvatkin Paavalin ikonikurssin tyyliä moderniksi ikonimaalaukseksi. Paavalinkirkon kuvataide- ja ikonimaalausryhmän teoksia esitellään kirkon aulassa kesä- ja joulunäyttelyissä.
Lopuksi
Kuten Bastubacka (2020) tuo artikkelissaan esiin, aiemmin luostareiden ikonimaalaamoille ja muille eksperteille kuulunut ikonien tuottaminen on nyt kaikille avoin harrastus – maalarin kulttuurisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta. Siirryttyään ortodoksisuuden ulkopuolelle ikonien tehtävä, esillepano ja maalaustapa ovat saattaneet osin muuttua. Tämän artikkelin haastatteluista kuitenkin ilmenee, että íkonit kutsuvat rukoukseen myös luterilaisissa tiloissa.
Ikonimaalaamisen avautuminen kaikkien kiinnostuneiden ulottuville on tuonut ikoneja laajemmin esille ja niiden teologiaa myös paremmin tunnetuksi. Ikonien suosittuus on tuonut uusia ihmisiä ortodoksisen kirkon piiriin, toisinaan ehkä jäseniksi asti, ja lisännyt kirkkojen välistä ekumeniaa. Ikonit tosiaan puhuttelevat yli kirkkokuntarajojen!
Lähteitä
Bastubacka, Johan (Malmisalo, Juha), 2005. In pursuit of the genuine Christian image: Erland Forsberg as a Lutheran producer of icons in the fields of culture and religion. Helsinki: [University of Helsinki]. http://hdl.handle.net/10138/21579 (Avaa uuden sivuston)
Bastubacka, Johan, 2020. Uusbysanttilainen kuvamaailma ortodoksisuuden tuolla puolen. Semioottisia ja fenomenologisia kysymyksiä. Kulttuuriperinnön muuttuvat merkitykset. Heikki Hangan juhlakirja. Toim. Hanna Pirinen, Tuuli Lähdesmäki ja Annika Waenerberg. Helsinki: Taidehistorian seura, 36–47.
Kuva ylhäällä: Luterilaisen Maire Ojan maalaama Kärsimyksen Jumalanäiti oli esillä Oulun tuomiokirkossa lasivitriinissä keväällä 2026. Oja on maalannut 1980-luvulta asti monissa ikonimaalausryhmissä Oulussa, alun perin myös Robert de Caluwén ja Petros Sasakin ohjauksessa. 81-vuotiaalle maalarille rukouksellisuus on ikonimaalauksen ytimessä, ja hän käy aina siunauttamassa maalaamansa ikonit Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa.
