Kuuntele
Kevätaurinko porotti liki hellelukemissa. Ruben varjosti kädellään kännykän näyttöä: 12:30. Juna Jyväskylään lähtisi vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Ruben laahusti verkkaisesti aseman suuntaan katse kännykässä. Näyttöön heijastui viereisen tornitalon sata ikkunaruutua, joista jokaiseen heijastui vastapäisen tornitalon sata ikkunaruutua. Ruutujen loputon peilitalo. ”Mitä tekisi junaa odotellessa? Kahvilassa voisi postata vappukuvia instaan.”
Suojatie – pakollinen tauko ruutuajassa. Ruben nosti hajamielisenä katseensa punaiseen mieheen tolpan nokassa. Korkeammalla, näkökentän rajalla, välähti kirkas valo. Ruben taivutti päätään taakse ja horjahti hiukan. Kultaiset ristit kirkon kupoleissa, sinistä taivasta vasten: kolme… viisi… seitsemän. Aivan kuin ne liikkuisivat, liekehtisivät auringossa. Kupolit toistivat liekin muotoa, samoin kattojen ja ikkunoiden koristekaaret. ”Kirkko yhtä liekkiä”, Ruben ajatteli.
Jos ilmestys olisi päättynyt tähän, olisi se ollut valokuvan ja somepostauksen paikka. Ruutu ruutujen joukossa. Mutta ilmestys ei päättynyt: Rubenin hämmästykseksi kirkon pihamaa vilisi elämää. Omenapuun valkoisen kukkapilven alla työnnettiin kottikärryä, angervopensaista pilkisti useampi saapaspari, kurjenpolvien lomassa kyykki kitkijöiden ketju. Joukko lepotauon viettäjiä viihtyi varjossa, munkki kädessä ja simamuki toisessa. Kaikkialla puheensorina ja hyväntuuliset huudahdukset pulppusivat kirkonmäelle. ”Kirkko yhtä liekkiä”, tuumasi Ruben, eikä edes muistanut ottaa kuvaa. Puuhakas seurakunta kirkkonsa juurella näytti elävältä astialta, johon kultainen valo virtasi liekehtivistä risteistä ja sai sydämet hehkumaan yhtenä. Innokas seurakunta kirkkonsa palvelutyössä näytti Hengen liekiltä, joka kohosi kohti taivasta ja säteili ympärilleen kutsuvaa valoa.
Totta puhuen, vappujuhlista palaileva Ruben ei varmaankaan miettinyt mitään tällaista. Tämä oli kirjoittajan kuvittelua. Luultavimmin Ruben tuumasi vain ”Siistiä!” Mutta lopputulos oli sama: Ruben ilmoittautui siltä seisomalta tuiki tuntemattoman kirkon pihatalkoisiin, koska ”kirkko näytti niin hienolta ja meininki niin mukavalta”. Hetkeä myöhemmin hänelle iskettiin kouraan työhanskat, niiden jatkoksi kottikärryt. Ennen matkan jatkumista Rubenin suupieleen tarttui munkista sokeri ja hengestä hymy.
Eivätkö elämämme merkittävimmät, tiheimmät ja kirkkaimmat hetket olekin usein yllättäviä kutsuja? Kahden suunnitelman välissä avautuu sauma, katukivien välinen pala maata, kapea kukkiva ilmestyksen paikka. Voimme siinäkin välttyä Jumalan puhuttelulta, jos naulitsemme katseemme ja kätemme lujasti ruutuun. Muuten se voi olla menoa. Ehkä Ruben löytää tiensä kotikaupunkinsa ortodoksiseen kirkkoon. Tai ehkä se ei ole vielä Rubenille ajankohtaista. Mutta aina kun hän näkee ristit ortodoksisen kirkon katolla hänet valtaa kummallisen kodikas ja lämmin tunne.
Tämä taiteellisin vapauksin väritetty tosi kertomus on kuva elävästä ja kutsuvasta seurakunnasta. Haluamme täyttää kirkon pihamaan elämällä, joka kasvaa yhteisen jumalanpalveluksen ympärille. Toivomme ilosanoman leviävän myötämme, uskon mukaisena elämänä, myös piha-aitojen yli kaupunkiin ja koko ympäröivään luomakuntaan. Tätä tavoitetta kohti otamme merkittävän askelen 5. syyskuuta, jolloin kirkon eteläiselle seinustalle 400 neliömetrin alalle kylvetään kaupunkiniitty. Kylvöpäivä kokoaa seurakunnan yhteen: toimitamme kylvönsiunauksen vihmoen siemenet pyhitetyllä vedellä, lapsukaiset hyppelevät niittyalan läpi johtavalla rukouspolulla ja viskovat siemeniä, vanhukset käyvät heidän jäljessään hitaammin ja tasaisemmin kylväen.
Nurmikenttä, jolla eivät viihtyneet seurakuntalaiset (pihatalkoita lukuun ottamatta) eivätkä kovin monet muutkaan luodut, vaihtuu kukkaniityksi, joka täyttyy sadoilla lajeilla, kasveilla ja hyönteisillä. Rukouspolun varrelle rakennetaan pieni hiljentymispaikka lahopuun rungoista, jotka ovat kuin eliöiden miljoonakaupunkeja pienen ihmisten kaupungin keskellä. Keväällä voi nähdä perhekerhon evästelemässä runkojen päällä kimalaisia laskien. Tai ehkä nuortenpiirin sitomassa seppeleitä niityn kukista.
Kirkon niitty on juureva kasvualusta Tampereen seurakunnan kolmivuotiselle projektille: ”Niittykirkko – ilosanoma kaikille luoduille”. Niityn perustaminen kestää kylvöstä kukoistukseen kolme vuotta. Tuona ajanjaksona osallistamme eri-ikäisiä seurakuntalaisia niityn kylvämiseen ja hoitoon. Sitä ennen osallistamme seurakuntalaisia niityn nimeämiseen nimikilpailulla. Niitystä tulee seurakuntalaisten oma ilmestyksen paikka ja yhteisen kilvoituksen kenttä. Niityltä projekti lennättää siemeniään seurakunnan eri alueille. Porin kirkkoviljelmät ja seurakunnan kesäpaikka Kalliosalmi ovat luontevia tapahtumapaikkoja, kun ammennamme kirkon pyhästä traditiosta viisautta hyvään elämään – sopusoinnussa Jumalan, lähimmäisen ja koko luomakunnan kanssa. Luomakunnan varjelemisen teemaa tuodaan seurakunnan kasvatustyöhön, seurakuntaopetukseen, vapaaehtois- ja diakoniatyöhön.
Kulunut kevät on ollut projektin ideoinnin aikaa. On ollut riemastuttavaa seurata, kuinka siemenet alkavat itää erilaisilla talenteilla varustetuissa seurakuntalaisissa: kuka alkaa suunnitella kesäistä ristisaattoa, kuka kimalaisseurantaa kirkon pihamaalla, kuka monitaiteellista teosta, kuka paastoruokakurssia ja opetusta askeettisesta kohtuuden tiestä, kuka toimintapiirien palstaviljelmiä Kalliosalmeen, kuka nuorten talkooleiriä Lintulan luostarin kasvimaille. Lintula on lupautunut projektimme suojelijaksi ja yhteistyötahoksi. Nuoremme keräävät syksyn pyhiinvaelluksella luostarin niityiltä siemeniä omalle niityllemme, ja näin meillä on pian kukkiva rukousyhteys.
Syksyn alussa avautuu projektin blogi, niittykirkko.fi, jonka kautta voi seurata, minkälaisia hedelmiä projektimme kantaa. Ehkä ideoiden siemenet lentävät uusiin seurakuntiin ja kirkkomme muuttuvat yksi kerrallaan kukkiviksi keitaiksi – ilosanomaksi kaikille luoduille!
