Ajatuksia metsän reunalta: ihana pääsiäinen!

Kevät tapaa toistua tasaisin väliajoin. Siksi sen ihmeellisyys jää helposti huomaamatta. Kun luonnon prosesseja ryhtyy seuraamaan lähempää, jokainen kevät alkaa tuntua edellistä ihmeellisemmältä. Keväinen metsä alkaa saada pääsiäisen makua.

Metsän ylösnousemus

Yleinen ylösnousemus on kristinuskon erikoisimpia opinkappaleita. Kirkkoisät joutuivat selittämään asiaa jatkuvasti. Ylösnousemuksen ideaa puolustaessaan he viittasivat lähes aina luonnon keväisiin prosesseihin.

Jo Paavalille siemen oli ylösnousemuksen alku. Kevät on tämän teeman epifania. Se mikä oli pieniä siemeniä ja harmaita oksia, hengittää yhtäkkiä värikylläisinä kukkina, pensaina ja puina.

Mikä mielenkiintoisinta, luonnossa tapahtuva ylösnousemus ei ollut kirkkoisille ainoastaan vertauskuva, vaan siinä nähtiin samanlainen tai jopa jossain määrin sama prosessi. Ylösnousemuksen ihme tapahtuu luonnossa koko ajan ja erityisesti keväisin. Tämän voisi ilmaista niin, että molemmat prosessit ilmaisevat samaa olevaisen syvärakennetta. Samasta syystä kirkkovuoden juhlat ja niiden sanoma mukautuvat luontevasti luonnon kiertokulkuun.

Keväisen metsän kauneuden syvyys menee helposti ohi, jos vihertymisen mieltää vain värin vaihtumisena ja kalenterin etenemisenä. Metsän viherrys on perustavanlaatuista tapahtumista, elämän tarkoituksen toteutumista, elämänvoiman ilmestymistä. Kirkkauden voittoisuutta hetken kauneudessa.

Jos luonto on teologiaa, metsä kertoo Jumalasta ja jokainen puu on teologiaa. Jokainen niitty ja jokainen kukka on teologiaa, kuten Nikolai Velimirović asian ilmaisi. Jokainen pensas on omanlaisensa ikoni: kuva elämästä ja sen suvereenista voitosta.

Jokainen verso muistuttaa siitä, ettei mikään katoa lopullisesti. Jokainen silmu on kuin pieni piikki kuoleman valtaa vastaan. Kuolema, missä on sinun voimasi?

Kevät on piilossa olleen elämän paljastumista. Tässä mielessä kevät on mystinen: pinnan alla salassa olevan verho alkaa raottua. Piilossa oleva elämä voimistuu puhjetakseen esiin. Elämä tulee siksi mitä se jo kerran oli. Metsä vihertyy ikään kuin se muistaisi ja päättäisi jotakin sellaista, mihin me yritämme uskoa.

Ylösnousemus ei perustu haudan tyhjyyteen vaan elämän täyteyteen. Siksi ylösnousemus löytyy sieltä, missä elämä lepää kätkettynä. Kun mirhantuojanaiset palasivat haudalta, ylösnousemus oli heidän sisällään. Niin puukaan ei katsele ylösnousemusta ulkopuolelta; se elää ylösnousemusta.

Jos kevät tapahtuisi vain yhdessä paikassa yhden ainoan kerran, se olisi kaikkien aikojen suurin ihme. Lehteen puhkeava oksa osoittaa, ettei elämän puute kuolemaa ollutkaan. Olevaisen tragedia kääntyy nurinpäin. Kuolema oli mitä oli, pimeys pelkkä verho, joka väistyi.

Vaikka kevät ei ole varsinainen ylösnousemuksen todiste, se tekee asiasta uskottavamman. Keväinen metsä avaa ylösnousemuksen horisontin. Silmiemme edessä.

Metsä antaa myös mallin kuolevaisuuden kohtaamisesta. Metsä ei muista talvea suruna; talvi on vain tila, jonka läpi on kuljettava. Talven harmaa himmeys tarvitaan, jotta kevät olisi kevät.

Kevät ei selitä itseään, vaan se antaa itsensä avautua katsojilleen ja kuuntelijoilleen. Tämä muistuttaa runouden logiikkaa. Keväinen pusikko ojan reunalla on runoa. Jokainen silmu on kuin poeettinen ilmaisu, jota vastaan ei voi väittää, jota ei voi kumota. Se voi vain avautua.

Lintujen liturgiassa

Pääsiäisyön palveluksessamme ylösnousemusta ei kuvata vain menneenä tapahtumana vaan kosmisena murroksena, joka koskee koko luomakuntaa ja muuttaa todellisuuden luonteen. Kristus laskeutuu tuonelaan, murtaa kuoleman portit, koko todellisuus avautuu valolle. Luonto ei ole tässä taustakulissi vaan osallistuja. ”Viettäköön siis koko luomakunta juhlallisesti Kristuksen ylösnousemista!”

Miten tämä viettäminen tapahtuu? Pitkä talvi on täynnä odotusta, helmikuu hyinen ja hiljainen. Metsä on hiljainen kirkkosali, jossa ei ole seiniä eikä kattoa. Se odottaa laulajiaan.

Lintujen paluu kotimetsään ei ole vain siirtymistä paikasta toiseen. Lintujen paluu on jo omanlaisensa ylösnousemus, elämän triumfi, Lasaruksen lauantai. Linnut tulevat uuden maailman airueina.

Talven taittuessa metsä odottaa ylösnousemuksen alkusäveltä. Äänen antaa talitintti. Ja sitten mennään. Peipot ja punarinnat, te aamupalvelusten rakastajat, laulakaa!

Linnunlaulu on kuin ylösnousemuksen ääntä. Jo ennen kevätpäivän tasausta kiurut alkavat laulaa kuin valo olisi jo voittanut. Joosef Hesykastin sanoin: ”Kaikki luodut, niin elävät kuin elottomat, laulavat veisuja Jumalalle, jotkut äänillään, toiset lehdillään.”

Kevät ikään kuin paljastaa maailman liturgisen rakenteen. Metsän liturgiassa kevät on kuin hitaasti lausuttu evankeliumi, jonka sanoma soi viikosta toiseen. Ohikulkijalta sen sanoma jää helposti hahmottumatta.

Linnuilla ei ole sanoja mutta heillä on oma kielensä, ja Pentakostarioninsa (Avaa uuden sivuston)he tuntevat. Lintujen liturgiassa opetusta on ehkä niukanlaisesti, mutta laulu itsessään on pääsiäisen iloa. Linnut laulavat kuin maailma olisi jo pelastettu. Laulu ikään kuin heijastaa samaa pääsiäisen valoa, jota kirkko välittää maailmaan.

Nikolai Velimirović ilmaisi asian vielä rohkeammin: ”Sinä lainaat äänesi linnuille.” Hänelle linnut olivat Jumalan sanansaattajia.

Niin, ja onhan linnuilla myös omat kanoniset kiistansa. Reviirit ovat heille rakkaita ja periksi ei anneta. Olisikin mieletöntä väittää, että linnut eivät ole ortodokseja.

Ylösnousemuksella on oma kirkas rytminsä, johon metsä yhtyy. Meidän palveluksistamme lintujen liturgia muistuttaa eniten pääsiäiskanonia slaavilaiseen tapaan veisattuna. Iloista viserrystä ja pulppuavaa tempoa.

Meidän pääsiäiskanonissamme tulee hetki, jolloin tempo hidastuu, sävellaji madaltuu hieman, tunnelma vaihtuu dramaattisemmaksi ja kaihoisammaksi: ”Nähtyämme Kristuksen ylösnousemuksen…” Lintujen liturgiassa tämä on mustarastaiden veisu.

Rastaiden joukossa on suuria taiteilijoita, joiden melankolinen sävelmistö on hidas ja kaihoava. Rastaan kauneuden- ja pyhyydentajukin on esimerkillinen: ruokailu ja arkiset askareet hoidetaan maan pinnalla, mutta kun on laulun aika, rastas nousee korkeimmalle oksalle. Runoniekka katsoo kaukaisuuteen ja aloittaa hitaan aariansa.

Tänä keväänä suurena lauantaina jopa lähipuun tikka lopetti loputtoman nakuttamisensa ja alkoi laulaa omaa veisuaan – yksinkertaista yhden nuotin aamenta. Mutta täydellä sydämellä.

Entä Kerubiveisu? Tarvitaan mystinen korkeampien maailmojen airut. Jotain tällaista on kurjessa. Kurki on ylevä ja voimakas mutta herkkä ja arka – kuin hengellinen olento ainakin. Sen ohikiitävä ääni kesäillan utuisan järven yllä on mystinen; se viittaa jonnekin korkeammalle.

Linnun ääni on ylösnousemuksen julistusta myös siinä käytännöllisessä mielessä, että linnunlaululla on taianomainen kyky pyyhkiä kaikki huolet pois. Lintuja katsellessa ja kuunnellessa murheet ja ahdistus sammuvat. Kuolemakin tuntuu menettäneen merkityksensä. Stressin syyt eivät muistu mieleen. Tässäkin mielessä linnunlaulu on liturgista.

Lintujen liturgia huokuu välittömyyttä. Vaikka lintu ei välittäisi ymmärryksellemme tiedollista sanomaa, lintu itsessään on sanoma. Jokainen tiaisen tsirpitys ja pikkusiepon piipahdus on kuin pienen pieni kivi, joka vierii pois haudalta.

Sellaista on luomakunnan ilo lintujen liturgiassa.