Kuuntele
Yhdysvaltain presidentti oli vielä parikymmentä vuotta sitten lähellä Hollywood-hahmoa, kulttuuriteollisuuden huolella puunaamaa kansan isää, joka oli tapahtumien keskipisteessä monissa elokuvissa ja puolusti pientä ihmistä ulkoavaruudenkin uhkia vastaan.
Monet meistä ovat tottuneet naureskelemaan yhdysvaltaiselle paatokselle, joka kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan ja kaksiulotteisuudessaan oli kuitenkin kuva samalla jaetuista ideaaleista. Ideaaleille tulee voida nauraa, sillä muutoin ne eivät ole elossa. Historia tuntee kylliksi vakavia ihmisiä, jotka toteuttavat ideaalejaan hapettomasti, kuvattomasti ja raa’asti.
Trumpin (tai kuten on oireellista nykypäivänä sanoa, Trumpin tiimin) postaama AI-kuva Trumpista Jeesuksena oli tyypillisen merkillinen veto. Kauhistelu kuvan äärellä on mielenkiintoista sekin, tietenkin poliittisen pöyristymisen ja some-irtopisteiden ulkopuolella.
Mauton ei ole riittävä sana kuvaa arvioimaan, sillä se vihjaisi juuri jaettuihin ideaaleihin ja maailmaan, joka on nyt poistumassa horisonttiin. Ehkä postauksen kuvallisuus itsessään voidaan asettaa kyseenalaiseksi – jo pelkästään tekoälyn luoma vesivärimäinen hempeys luo välittömät mielleyhtymät 1900-luvun propagandajulisteisiin. Onko Trump Jeesuksena uusi Pissakristus (Avaa uuden sivuston)? Voiko tällainen kuva loukata ketään, mikäli se loukkaa vähän kaikkia? Onko propaganda propagandaa, jos se myöntää olevansa propagandaa heti kättelyssä? Onko kyseessä edes kuva?
En tiedä. Mutta mitään omaa kristinuskoani haastavaa tai vahvistavaa ei postauksessa ole. Ja tässä on tuon ”kuvan” suurin hämmentävä asia: se ei liity mihinkään. Se on kuva, jossa ei ole muuta kuin viesti.
Ehkä kuvaavinta onkin lopulta se, että tuo ”kuva” tekee surulliseksi. Se surettaa, sillä tuo kuva on ennen muuta yksinäisyyden kuva. Se ei kutsu mihinkään, se kirkuu ainoastaan reagoimaan viestiin. Siinä ei ole edes postmodernia leikkiä merkityksillä, se on ahdas, tekomielikuvituksellinen ja paljas.
Se on kuva kuvattomuudesta. Se on kuva, jossa ei ole kommuuniota, vaan pelkkää kommunikaatiota – kuin musiikkikappale, joka koostuu pelkästään koukuista. Tuo ”kuva” ei kuvaa, vaan puhuu päälle.
Kuvat ovat valtaa. Nykyvallankäytön muodoista ilmeisempiä on nimenomaan tykittää syötettä ja vastata kritiikkiin tykittämällä lisää. Kulttuurikriittisessä mielessä tunnelma tekoälyn ja somen aikana muistuttaa hieman valokuvauksen keksimisen aikaa – kuvan pelättiin kokevan inflaation massatuotannon aikana. Mutta kuvan puolesta ei tarvitse pelätä. Vaarallisempaa on, jos itse kuvallisuus tulee kavennetuksi näihin kuviin.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvaukseen, eli teki ns. alkuperäisen postauksen itsestään. Luomisen somefiidi ei ollut kommunikaation väline, vaan kommuunion. Luominen ei ollut viesti vaan jaettu yhteyden paikka: paratiisi. Tätä kuvallisuutta ikoni pitää yllä.
Ikoni ei ole ensisijaisesti viesti, vaan kuva paikasta, joka todella on jaettujen ideaalien paikka; paikka, jossa erikseen tilanteesta puristettuja ja abstrahoituja ideaaleja ei enää tarvita. Ikoni on muisto ja kurottautuminen kohti tulevaa. Siten ikoni ei ole pakopaikka tai kenenkään yksityinen viesti; ikoni lohduttaa henkilökohtaisesti juuri siksi, että se puhuu yhteisestä (jumal)ihmisyydestämme. Ikonin kanssa ei voi olla yksin, koska se on peili menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
Kielen totunnaisuus ja kuvallisuuden haalea tulkinta saavat meidät helposti unohtamaan, että kukin meistä on Jumalan kuva – aivan todella, ei metaforisesti. Peilistä voimme tarkistaa lähimmän tiedonannon ja kuvauksen Jumalasta. Ja jos peili on oikea peili, siis taikapeili, joka kertoo tylyn totuuden, näemme siinä jumalan, joka on pahasti kesken, vioittunut, pälyilevä, ehkä surkeakin. Mutta tämä on nähtävä voittona: itsensä jumaloimisen sijaan ihminen näkee itsessään jonkun toisen, jumaloitumiseen kykenevän.
Kristinuskon tarkoitus on olla tuo peili toisille. Ihminen kuvana on lupaus Jumalasta – ihminen viestinä taas vain yksi ääni vaatimassa jotain.
