Uspenskin katedraalissa pitkään ponomarina palvellut Petrus Palola taltioi videolle patriarkan vierailun vuonna 2013. Haave katedraalissa tehtävistä monikameratuotannoista syntyi jo tuolloin.

– Päivätyöni on tv- ja radioalalla, joten sen ja itselleni tärkeiden ortodoksisuuden ja erityisesti nuorisotyön yhdistäminen pyöri vuosien varrella usein mielessä, kertoo Palola.

Sopiva hetki osui kohdalle koronakeväänä 2020.

– Työmatkani peruuntuivat pandemian vuoksi ja ehdotin heti katedraalin papistolle, että voisin ruveta striimaamaan yleisöltä suljettuja palveluksia. Näin sovittiin, ja laitteistona toimi hyvin kotikutoinen kokoelma erilaisia kameroita, joita sain myös lainaksi eri paikoista. Muutaman tunnin rakentamisen jälkeen ensimmäinen palvelus striimattiin 18.3. ja se onnistuikin suhteellisen hyvin. Sovimme että lähetyksiä jatketaan toistaiseksi. Tuossa vaiheessa en tiennyt ollenkaan minkälainen seikkailu tästä vielä syntyisi.

Ensimmäisen kuukauden aikana Palola huomasi viettävänsä Uspenskissa kaiken vapaa-aikani – striimasin 20 palvelusta. Pääsiäinenkin vietettiin suljetuin ovin, ja kesään mennessä oli takana jo 42 striimausta. 

– Omien päivätöiden vilkastuessa kesäkuussa pyysin seurakunnan toista ”aktiivinuorta” Mitja Ritvasta mukaan. Hän teki lähetyksiä tunnollisesti aina armeijaan lähtöönsä asti, jonka jälkeen seurakunnan leireillä tapaamani Felix Nesterinen otti hänen paikkansa. Felixin oli tarkoitus tehdä noin neljä palvelusta kuussa, mutta pandemian iskiessä täydellä voimalla uudestaan keväällä 2021 hän päätyi tekemään yli 40 lähetystä ensimmäisen kahden kuukauden aikana. 

Pandemian jatkuessa palvelu vakiintui ja löysi uskolliset katsojansa. 

– Investoin pikkuhiljaa uuteen laitteistoon. Sen myötä saimme striimauspisteen siirrettyä katedraalin kylmästä takanurkasta kirkon kryptaan.

Syksyllä 2022 Yleisradio vieraili Uspenskissa pääsiäisyön tv-tuotannon suunnittelua varten. 

– Olin mukana esittelemässä kirkon tietoliikennekaapelointia, jota Yle mahdollisesti voisi hyödyntää. Vierailun aikana kävi selväksi, että striimauskalusto on riittävän laadukas myös Ylelle, ja he olivatkin jo katselleet Uspenskin striimattuja palveluksia YouTubesta. Muutaman viikon suunnittelun jälkeen allekirjoitin tuotantosopimuksen Ylen kanssa. Live-tuotanto toteutettiin 100% ortodoksinuorten voimin, avaimet käteen -palveluna ilman Ylen henkilöstöä. 

Tämän kokemuksen jälkeen oli luontevaa aloittaa keväällä 2023 keskustelu patriarkaalisen rukouspalveluksen tallennetuotannosta Ylelle. Tätä kokonaisuutta oli lopulta tekemässä yhdeksän ortodoksinuoren joukko.

– Tapamme tuottaa näitä striimauksia on muista alan toimijoista poikkeava. Olen kouluttanut kaikki tekijät seurakuntamme nuorista jäsenistä, joihin olen tutustunut seurakunnan leireillä tai matkoilla. He ovat oppineet striimaamaan nimenomaan ortodoksisia jumalanpalveluksia, joten he todella tietävät mitä palveluksessa milloinkin tapahtuu ja miksi ja osaavat siksi miksata oikeaan aikaan oikean kameran ulos ja seurata esimerkiksi suitsutusta ja saattoja ongelmitta.

Pandemian aikana tuotantoja tehtiin myös monille järjestöille ja yhdistyksille, joita olivat Filantropia ry, Trapesa ry, Troitsan Kuoro ry, Pokrovan Veljestö ry, Diakonissalaitos, Kirkon alat ry ja Linnanmäen Sirkuskoulu ry. 

– Digital Palola Oy onkin työllistänyt keväästä 2020 lähtien osa-aikaisesti yli 20 Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorta, joille kaikille kuuluu kiitos hyvästä työstä!

Tähän mennessä striimaukset seurakunnan YouTube-kanavalla ovat keränneet noin puoli miljoonaa katselukertaa ja kanava on saanut 2400 uutta vakiseuraajaa. Myös kirkolliskokous näki Uspenskin striimit niin tärkeäksi palvelumuodoksi, että niiden toteuttamiseen varattiin vuoden 2022 kirkolliskokouksessa 10 000 euron määräraha.

– Onkin uskomattoman hienoa nähdä, miten pienestä vaikealla hetkellä syntyneestä ideastani on kasvanut vakavasti otettava palvelukonsepti, josta muutkin seurakunnan nuoret ovat vilpittömästi innostuneet. Hienointa striimien tekemisessä onkin lopulta ehdottomasti se, että olen pystynyt tarjoamaan innostuneille seurakuntanuorille töitä ja nähnyt heidän sitoutumisensa yhteiseen tekemiseen, toteaa Palola.

Patriarkaalisen viikonlopun tuotantojärjestelyt olivat mittavat. 

– Aloitimme konkreettiset valmistelut Uspenskissa jo keskiviikkona, ja torstaina katedraalin kryptaan rakennettiin yhden henkilön ohjaamasta järjestelmästä laajempi, neljän ihmisen työpiste. Perjantaina striimasimme jo kanttorikuoron upean konsertin. Lauantain kiitosrukouspalvelus striimattiin sekä YouTubeen että tallennettiin Ylelle monikameratallenteena. 

Pasilassa palvelus leikattiin vielä Ylen editoijan kanssa siihen muotoon, jossa se nähdään Ylen TV 1 -kanavalla. Tallenteeseen lisättiin kuvituskuvaa sekä korjattiin myöhästyneitä mikrofoniaukaisuja. Tallenne myös lyhennettiin 58 minuutin pituiseksi, jotta se mahtuu Ylen ohjelmakarttaan.

– Patriarkaalisen viikonlopun sunnuntaina striimasimme vielä patriarkaalisen liturgian seurakunnan YouTubeen. Tähän lisähaastetta toi valtavan ihmismassan takia parkkipaikalle tuotu äänentoisto ja ulkoscreeni, joihin ajoimme ohjelmaäänen ja -kuvan. 

Kaikkiaan viikonlopun tuotannossa oli mukana yhdeksän ortodoksinuorta. 

– Ääniteknikko Mikko-Juhani Kuittinen oli lainassa Tampereen seurakunnan striimitiimistä, josta saimme myös lisämikrofoneja. Kiitos siis Tampereelle!

Petrus Palola on tottunut olemaan jumalanpalveluksissa lähes aina ponomarina tai kuorolaisena eli vahvasti mukana ja osallisena. Nyt rooli on useimmiten toinen.

– Vaikka striimatessa on fyysisesti erillään jumalanpalveluksesta, on todella hienoa ulottaa se ulos kirkkorakennuksesta kotikatsomoihin ympäri maailmaa, viimeisen kolmen vuoden aikana syntyneen virtuaalisen seurakunnan nautittavaksi. Kunnia Jumalalle!

Uspenskin katedraalissa 9.9. toimitettu patriarkaalinen kiitosrukoushetki on katsottavissa Yle TV 1 -kanavalla sunnuntaina 8.10. kello 10 alkaen.

Patriarkaalisen viikonlopun tuotantotiimi:
Ohjaus: Petrus Palola
Kamerat: Felix Nesterinen, Bella Meer ja Elias Keltanen
Ääni: Mikko-Juhani Kuittinen
Tuotantojärjestäjä: Matvei Palola
Avustajat: Matvei Nurmela, Åsa Wörlin, Sofia Konopliv

Pääkuva ylhäällä: Patriarkaalisen liturgian striimauksen tuotantotiimi ulkoskriinin edessä
Vasemmalta oikealle: Bella Meer, Åsa Wörlin, Sofia Konopliv, Matvei Nurmela, Matvei Palola, Petrus Palola, Felix Nesterinen, Elias Keltanen ja Mikko-Juhani Kuittinen. Kuva: Niina-Maarit Rautamäki

Pappeus antaa perspektiiviä katsoa maailmaa ortodoksisuuden kautta. Rovasti Olavi Merraksen neuvo ihmisille, erityisesti nuorille ortodokseille on selvä:

– Opettele ja ymmärrä lause: ”Ortodoksisuus on tapa olla olemassa”. Ota selvää asioista ja ymmärrä, mitä ortodoksinen kirkko elämästä ja traditiosta opettaa ja neuvoo, mihin suuntaan se ihmisiä perinteessään kuljettaa. Se on olennaista, hän sanoo.
Ortodoksiuus puhuttelee monia. Tänä päivänä Merras kannustaa etenkin tekniikan äärellä viihtyviä nuoria tutkimaan vaikkapa televisiosta ja netistä löytyvää tietoa. Kirjojen luku on hänen mukaansa ikävä kyllä liian monelta unohtunut. 
– Tärkeintä on, että on itse kiinnostunut selvittämään. Jumalanpalvelukset ovat aina elämää rikastava asia. 
Ehkä tämän päivän internet avartaa näkemään myös sen, kuinka maailmanlaajuisesta traditiosta ortodoksisuudessa on kysymys. Olavi Merras on taustaltaan karjalainen. Hän on syntynyt Kuopiossa, mutta äiti oli syntyjään Suistamolta ja isä Sortavalasta. Hän iloitsee vierailustaan Suistamon kirkolle, jossa äidin kotitalo ja kotikirkko ovat edelleen kuin ihmeen kautta pystyssä. Myös isän asuintalo on yhä olemassa, lähellä Suomen ortodoksisen kirkon entistä keskustaloa. 

Ortodoksisuuden kahtiajako surettaa

Tämän päivän kahtia jakaantunut ortodoksinen maailma surettaa rovastia.

– Meidän ortodoksiselle kirkollemme ja yhteiselle uskon todistuksellemme tämä aika on haasteellinen. On surullista, että kaksi ortodoksista maata, Venäjä ja Ukraina, sotivat tällä hetkellä keskenään. 
– Jokaisen ortodoksin kannattaa huomioida sodan olemassaolo eikä hyväksyä sitä, vaan kantaa oma rukouksensa maailman rauhan hyväksi. On myös arvokasta tuoda epäkohta esille yleisissä keskusteluissa, Merras muistuttaa. 
Aina ei Suomessa ortodoksin ääni kuulu, mikä luo kirkolliselle elämälle omat haasteensa. Yhteisö on pieni. Yhteisöllisyys ja tasavertainen yhteys kaikkien välillä on kuitenkin tärkeää. 
Olavi Merras kertoo esimerkin lapsuudestaan, jolloin hän oli isänsä kanssa automatkalla Keski-Suomessa. 
– Eksyimme matkalla ja menimme pyytämään apua läheisestä talosta. Hämmästyin todella, kun näin talon huoneessa ikonin, jonka edessä paloi lampukka. Se kertoi itselleni siitä, että Suomessa on koteja, joissa ortodoksinen elämäntapa on osa arkista, jokapäiväistä elämää, odottamattomienkin vieraidenkin saapuessa yllättäen taloon.
Karjalainen kulttuuri ja sen tavat ovat aina olleet luonnollinen osa Merraksen elämää, osa omia juuria. Hän kuitenkin muistuttaa siitä, ettei Suomen ortodoksinen kirkko ole vain karjalaisten vaan kaikkien yhteistä traditiota eteenpäin kantava kirkko.  
– Ortodoksinen traditio on kaikille tasavertaisesti yhteinen, Merras muistuttaa. 
– Meidän tulee huomioida myös heidät, jotka ovat aikuisena liittyneet ortodoksiseen kirkkoon. Heidän taustansa on erilainen. Eivät he suinkaan liity etniseen karjalais- tai venäläisryhmään vaan ortodoksiseen kirkkoon. 
Ja kansainvälisyys on tänä päivänä kaikkia koskettava asia. 
– Eri puolilla maailmaa kulkiessa voi huomata, ettei ortodoksisuus ole kovin yksimuotoista. Kulttuuri vaikuttaa aina uskonnon harjoittamiseen ja antaa sille oman arvokkaan rikkautensa, Merras sanoo. 

Hengellinen yhteisö syntyy

Oman osansa suomalaiselle ortodoksiselle elämäntavalle Olavi Merras on antanut 1990-luvulla Lahden seurakunnan kirkkoherrana toimiessaan ja perustamalla puolisonsa sekä muutamien muiden henkilöiden ja yhteisöjen kanssa Heinolan kaupunkiin Juliana-yhteisön. Se on tänä päivänä avoinna kaikille yhteisöelämästä kiinnostuneille sukupuolesta, iästä tai uskonnosta riippumatta. Yhteisö kuitenkin vaalii ortodoksista perinnettä, sijaitseehan se seurakunnan mailla. Viereinen Heinolan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkko kutsuu kaikkia yhteisen jaettuun rukoukseen.  
– Ajatus yhteisöstä syntyi Valamossa, jonka pihamaalla istui joukko ihmisiä. Mietimme, että olisi hienoa, jos lähempänä Helsinkiä olisi paikka, jossa ihmiset saisivat jakaa elämää ja rukousta yhdessä. Tuntui, että silloin oli tarvetta hengelliselle yhteisölle, muistelee Merras.
Ajatus kantoi käytännön tasolle. Lahden seurakunnalla oli Heinolassa käytettävissään iso tontti. Sen toiseen päähän rakentuivat nykyisen yhteisön rakennukset, kymmenen vuokra-asuntoa. Vaikka tänä päivänä yhteisö kutsuu nettisivuillaan tykönsä kaikkia, oli yhteisö alkujaan ajateltu erityisesti naisille.
Tänä päivänä rovasti Olavi Merras ei ole enää yhteisön hallinnossa mukana. Hän nauttii levollisesti eläkepäivistään. Vuodet ovat hänen mielestään kulkeneet ohi kuin itsestään. 
– Elämä soljuu nyt rauhallisesti; välillä käydään vaimon kanssa kävelyllä, kerran viikossa vesijumpassa, viikonloppuisin kirkossa. Palvelen jumalanpalveluksissa sen verran kuin jaksan. 
Kesällä puuhaa riittää perheen Sulkavan kesämökillä. 
Viime kesänä rovasti Olavi Merras vietti 80-vuotissyntymäpäiviään kolmeen kertaan; ensin kesämökillä perheen kanssa, sen jälkeen seurakuntalaiset tarjosivat Lahden kirkossa syntymäpäiväkahvit ja lopuksi järjestettiin vielä sukulaisten vastaanotto Tikkurilan Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon seurakuntasalissa.

Monia armorikkaita vuosia isä Olaville!

Aihe sinällään ei ole uusi, sillä teemaa pohdittiin jo varhaisessa kirkossa ja bysanttilaisena aikana perinteen hakiessa eri muotojaan.
 
Varhaisessa kirkossa tunnettiin diakonin tehtävä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Tehtävä ei vielä tässä vaiheessa ollut keskeisiltä osiltaan liturginen (Ap.t. 6).
 
Esimerkki naisdiakonien tärkeästä roolista on apostoli Paavalin suositus, jonka hän antoi Foibelle, Kenkrean seurakunnan diakonille. Rooman seurakunnan tuli suosituksen mukaan ottaa hänet vastaan ”Herran palvelijana”. (Room. 16:1–2) Pyhän Johannes Krysostomoksen (347–407) mukaan Paavali mainitsi erikseen, että sisar Foiben status oli diakoni (diakonos) (Roomalaiskirjeen saarna 30).
 
Apostoli Paavali kuvailee myös diakonien vaatimuksia ja mainitsee tekstinsä lopussa, että myös naisten tuli samoin olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:8–11). Kirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä siis esiintyi), että Paavali puhuu tässä naisista yleensä, mutta kysyy sitten, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista. Siten diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös tähän tehtävään asetettuja naisia (Saarna 11).

Varhaiselta ajalta Bysanttiin

Varhaisen kirkon ajalta aina keskibysanttilaiselle ajalle saakka varhaiset kirjalliset lähteet ja hautakivet kertovat useista kymmenistä naisista, jotka toimivat diakoneina jo pelkästään Vähän-Aasian alueella eli idän kirkon sydänmailla. Moni lienee jäänyt myös tuntemattomaksi.
 
Eräs maineikkaimmista on pyhänä kunnioitettu diakonissa Olympias (k. 408; ks. Synaksarion 25.7.). Hänet vihittiin tehtäväänsä jo kolmekymmentävuotiaana, vaikka yleinen ikäraja naisdiakoneille oli vielä tuolloin kuusikymmentä vuotta (ikärajat olivat siten periaatteita, joista voitiin joustaa). Olympias toimi muun muassa patriarkka Nektarioksen neuvonantajana ja pian myös patriarkaksi valitun Johannes Krysostomoksen läheisenä työtoverina ja tukijana. Hänen reliikkinsä sijoitettiin aikanaan Apostoli Tuomaan luostarin kirkkoon Konstantinopoliin.
 
Johannes Krysostomoksen tiedetään monien muiden kirjoittajien tavoin laatineen lukuisia paimenkirjeitä muun muassa Konstantinopolissa diakonissana toimineelle Amprouklalle (esim. kirjeet 96 ja 103).

Ekumeenisten kirkolliskokousten ohjeita diakonissoista

Kysymys diakoneina toimineista naisista päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin.
 
Niinpä esimerkiksi jo ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous (325) ohjeisti, että tietyistä harhaopeista kääntyneet naiset, jotka olivat toimineet diakonissoina (terminä kreikan sana diakonissa), tuli kastaa muiden tavoin ja sen jälkeen vihkiä tehtäväänsä uudestaan. Jos he olivat tehtävään sopimattomia, heidät tuli ”erottaa kleeruksesta” eli papistosta samalla tavoin kuin tehtävään sopimattomat miehet. Diakonissoilla kokous tarkoittaa ”ainoastaan niitä, joita puvun mukaan pidetään sellaisina” eli niitä, jotka on asetettu tehtäväänsä kantamaan diakonille kuuluvaa pukua. (Kanoni 19)
 
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous (451) alensi diakoneina (diakonos) toimiville naisille asetetun ikärajan kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Avioliiton solmiminen vihkimyksen jälkeen kiellettiin samoin kuin muun papiston kohdalla. (Kanoni 15)
 
Molempien tekstien mukaan vihkiminen tapahtui kättenpäällepanon kautta, mistä käytetään termiä kheirotonia. Näin vihittiin myös diakoneina toimivat miehet ja muu papisto. Alempi papisto, kuten lukijat ja alidiakonit vihittiin (siunattiin) – kuten yhä nykyään – alttarin ulkopuolella kirkkosalissa niin sanotulla kheirotesialla, jota ei edellisen tavoin pidetä pappeuden sakramenttina.
 
Joissakin varhaisemmissa lähteissä eri vihkimysten termejä käytetään myös rinnasteisina, mutta ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset eivät tällaista lukutapaa näytä tukevan.
 
Tarkasti ottaen Nikean kokouksen määräys toteaa, että harhaoppisissa liikkeissä kheirotesialla (”alemman pappeuden vihkimys”) tehtävään asetetut diakonissat tuli kääntymyksensä jälkeen vihkiä kheirotonialla (”ylemmän pappeuden vihkimys”). Muussa tapauksessa heidät tuli lukea maallikkojen joukkoon.
 
Jo aiemmin, 300-luvulla kootuissa tai laadituissa Apostolisissa konstituutioissa mainitaan erilliset diakoniksi vihkimisen rukoukset miehille ja naisille (8.19–20).

Diakonissojen tehtävät ja viran katoaminen

Suoranaisia sakramentaalisia tehtäviä, mysteerien varsinaista toimittamista, diakoneille (miehille tai naisille) ei Apostolisissa konstituutioissa osoiteta: ne kuuluivat piispoille ja papeille. Tekstin mukaan naispuoliset diakonit avustivat muun muassa naisten kasteissa ja suorittivat heidän voitelunsa pyhällä öljyllä. Teksti viittaa myös siihen, että heidän tehtävänsä erosivat joiltakin osin miespuolisista diakoneista. (8.28)
 
Erään lähteen mukaan diakonissat avustivat myös alttarissa, ainakin joillakin maantieteellisillä alueilla. Tämän mukaan heillä oli esimerkiksi muiden diakonien tavoin oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2, 20.7; 500-luvun Syyria/Egypti).
 
1000-luvulle tultaessa diakonissojen tehtävä alkoi vähitellen kadota. Joissakin aikalaislähteissä tätä muutosta perustellaan naisten heikkoudella. Perustelut liittyvät usein – ehkä vähän yllättäenkin aiempaan traditioon verrattuna – naisten kuukautisiin eli rituaalipuhtauteen. Tällä perusteltiin osin myös sitä, etteivät naiset voi yleensäkään päästä alttariin. Tämän käsityksen mukaan diakonissan vihkimys nähtiin kehäpäätelmän tavoin tarpeettomaksi, koska alttariin pääsy oli jo muutenkin kielletty.
 
Perinteen muutokseen vaikutti luultavasti kristinuskon voittokulun myötä tapahtunut aikuisena kääntyneiden kasteiden määrän vähentyminen kirkon ydinalueilla. Samalla diakonien tehtävät eriytyivät osin varhaisemmasta tarkoituksestaan – nykyistä liturgista roolia lainkaan väheksymättä. Samalla miesten rooli alkoi korostua. Tarve ja tottumus edellä mainittuun muutokseen määrittelivät käytännön.
 
1300-luvulla pyhä patriarkka Athanasius I ilmaisi pitävänsä naisdiakonaattia aiempana käytäntönä, mutta ei pappeuteen rinnastettavana virkana. Hän määräsi, ettei uusia diakonissoja tule enää asettaa tehtäväänsä. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa.
 
1300-luvulla vaikuttanut kreikkalainen kanonisen lain kokoelman laatinut munkki Matteus Blastares toteaa, ettei ole tarkkaan tiedossa, miksi varhaisempi naisdiakonien (diakonoi gynaikai) instituutio katosi. Sakramentaalisesti vihityt (kheirotonia) naiset kuitenkin toimivat papiston keskuudessa heille kuuluvan palvelutehtävän mukaisesti.
 
Blastareksen mukaan jotkut arvelivat naisdiakonien kastaneen naisia. Toiset taas olivat sitä mieltä, että heillä oli lupa lähestyä alttaria ja tehdä lähes samoja tehtäviä kuin miehetkin. Tehtävään vihittyjen naisten pääsyä alttariin kirkon varhaisempina vuosina Blastares perustelee pyhän Gregorios Teologin (Nazianzilainen; n. 329–390) sisaren Gorgonian tapauksella, vaikka hän torjuukin ajatuksen naisista alttarissa ja viran palauttamisen. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
 
Sisarensa hautajaissaarnassa Gregorios kertoo ihailevasti, miten jonkinlaiseen verenvuototautiin sairastunut pyhä Gorgonia (k. 375) rukoili itkien alttaripöytää vasten (diakonissana lupa lähestyä alttaripöytää). Sitten hän voiteli itsensä – hyvin poikkeuksellisesti ainakin nykynäkökulmasta katsottuna – pyhitetyistä ehtoollislahjoista tekemällään seoksella ja parani. (Saarna 8.17–18)

Nykypäivän kysymyksiä

Kuten edellä kuvatut suppeat esimerkit osoittavat, ajatus vanhakirkollisen diakonissainstituution elvyttämisestä pitää sisällään monia käytännöllisiä, teologisia ja kulttuurillisia, osin tottumukseen liittyviä kysymyksiä. Niiden pohtiminen voi herättää monenlaisia tunteita.
 
Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitkä olivat diakonissojen vaatimukset ja tehtävät varhaisen perinteen ja ekumeenisten kirkolliskokousten valossa? Millä tavoin traditiota ja varhaista käsitystä naisen roolista kirkossa tulisi/voisi tulkita nykyään? Voitaisiinko varhaisempi virka yhä palauttaa? Millä tavoin kirkon alttarin ja diakonissojen välinen suhde tulisi tradition valossa ratkaista? Millaisia tarpeita varten virka tulisi kenties elvyttää?
 
Tämänkaltaista pohdiskelua on käyty akateemisissa piireissä jo varsin pitkään teologian, historian ja käytännön näkökulmista käsin. Aihetta on tarkasteltu myös kirkollisesti.

Joitakin ortodoksisen kirkon vastauksia

Patriarkka Bartolomeos totesi jo 1990-luvulla diakonissainstituution olevan vastaansanomaton osa kirkon perinnettä, joka sai alkunsa jo varhaisesta kirkosta. Hänen mukaansa monissa paikalliskirkoissa on syntynyt toive ja tarve palauttaa tämä traditio. Lisäksi Bartolomeos mainitsee, että kirkossa on jo olemassa joukko naisia, jotka ovat selvästi kutsuttuja tähän tehtävään. (Ortodoksiselle naistenkonferenssille 12.5.1997) Näkökulmassa korostuu varhaisimman, ei myöhäisemmän, perinteen painoarvo.
 
Liikehdintää asian suhteen on ollut 2000-luvun alussa joiltakin osin esimerkiksi Kreikan kirkossa. Vuonna 2017 yhden käytännön vastauksen antoi myös Aleksandrian patriarkaatti, joka elvytti vanhan tradition paikallisesti, korostaen samalla viran erityispiirteitä.
 
Aleksandrian patriarkaatissa vihkimys noudatti niin sanottua alemman papiston ei-sakramentaalista vihkimyskaavaa (kheirotesia). Vihityt diakonissat tulivat piispan kaitsennan alaisuuteen, kuten muukin alempi ja ylempi papisto. Aleksandrian kirkko on perustellut viran uutta nousua entisen perinteen elvyttämisenä nykypäivän pastoraaliset tarpeet huomioiden ja kirkon missiota korostaen, ei uudenlaisena kirkollisena innovaationa.
 
Kuten nämä esimerkit osoittavat, avoimelle ja toisia kunnioittavalle keskustelulle on nähty olevan tarvetta. Siihen on annettu myös käytännön vastauksia, vaikka prosessi on ollut hidas ja ratkaisut maltillisia, ehkä joidenkin mielestä kovin varovaisiakin.
 
Asia on tietysti käytännössä hankala. Se herättää traditionaalisimmissa mielissä helposti vastustusta (”liikaa muutosta”) ja kaikkein vapaimmin asiaan suhtautumisessa tyytymättömyyttä (”liian vähän muutosta/paluuta aiempaan traditioon”). Osalle kysymys liittynee omaksuttuun ajatukseen pysyvyydestä, osalle kokemukseen omasta kutsumuksesta. Jotkut taas ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja omaan rooliinsa kirkossa. Toisia saattaa ahdistaa liiallinen pysähtyminen aiempien vuosisatojen myöhäsyntyisiin muutoksiin, vaikka perinnettä arvostetaankin. Ehkä jotkut saattavat jopa ajatella – kristillisestä perinteestä ja kirkon teologiasta radikaalisti irrottautuen – naisten olevan sopimattomia/kykenemättömiä juuri muuhun kuin lasten synnyttämiseen ja keittiöpalveluun.
 
Riippumatta siitä, mihin johtopäätöksen kukin ortodoksikristitty tai papiston jäsen naisdiakonaattikysymyksen ja sen palauttamisen äärellä päätyy, historian ja käytäntöjen valossa on ilmeistä, että diakonin virka on kirkon tradition näkökulmasta katsottuna paljon monisyisempi, moniulotteisempi ja rikkaampi kuin on totuttu ajattelemaan. Tämä seikka lienee asia, minkä eri tavoin ajattelevat voivat tunnistaa ja tunnustaa. Tämä huomioiden on toivottavaa, että keskustelu naisten roolista kirkossamme on luonteeltaan sävyisää ja kunnioittavaa.
 
Viime kädessä kirkollisten keskustelujen ja ennen kaikkea historiallisten ja teologisten tutkimusten ja tradition tuntemuksen tulokset suodattuvat, kuten kirkossamme on totuttu, piispainkokousten ja synodien päätösten siivilän lävitse. Pyhän Hengen välitöntä ja rajatonta toimintaa unohtamatta nämä päätökset lopulta määrittelevät kirkon tulevaisuuden ja apostolisuuden polun.
 
Joka tapauksessa voidaan perustellusti kysyä: olisiko nyt sopiva aika palata tradition lähteille niin, että tarve, toive ja kutsumus voivat löytää täyttymyksensä omassa paikalliskirkossamme? Suunnan löytymiseksi tarvitsemme rukouksen ohessa myös avointa ja pohdiskelevaa keskustelua vailla pelkoa.

Toim. huom. Professori Carrie Frederick Frost luennoi naisdiakoneista Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa syyskuussa 2023. Seminaarissa puhui myös nunna Vassa eli sister Vassa (Dr. Vassa Larin), joka on käsitellyt kanonisten tekstien ja naisen aseman yhteyttä kirkossamme.

Kuvituskuva ylhäällä: Minna Jalovaara