”Äiti” on yksi Susanna Suutarlan elämän rakkaimmista sanoista.
– Äitiys on määrittänyt minua pitkään. Sain esikoiseni 18-vuotiaana. Se, että tulin nuorena äidiksi, oli todella hartaasti odotettu ja suunniteltu asia.
Kolme tytärtä ovat kasvattaneet Susanna Suutarlan äitiyteen. Toisen avioliiton kautta perheeseen tuli vielä neljä bonustytärtä lisää. Tällä hetkellä lapsenlapsia on uusperheessä 17.
– Omaan vauvakirjaani on ammatin kohtaan kirjoitettu, että minusta tulee lastentarhanopettaja. Jo pikkutytöstä saakka hoivasin nukkeja tai naapurin pienokaisia.
Toive työstä lasten kanssa toteutui. Hoiva on sana, joka määrittelee pitkälle Susannan maailmankuvaa yhä tänä päivänä. Suutarla opiskeli Snellman-korkeakoulussa steinerpedagogiseksi varhaiskasvattajaksi ja perusti Luonnossa kotonaan -päiväkodit, joista luopui 21 vuoden jälkeen vuonna 2020.
– Päiväkotien myynnin jälkeen tiesin kuitenkin haluavani yhä jatkaa työtä äitiyden ja vanhemmuuden äärellä. Se on elämäntehtäväni.
Työstä luopumisesta aiheutunut tyhjä tila kuljetti Suutarlaa yhä syvemmälle omaan ihmisyyteen ja kuuntelemaan sisintä myös hengellisten kysymysten kautta. Kuluvan vuoden tammikuussa hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon.
– Äitiys on ollut minulle aina merkittävä opettaja, osa omaa kasvutarinaa. Toisaalta se on ollut itsensä syrjään laittamista ja toisaalta itsestä huolehtimista.
Itsetutkiskelun rinnalle on tullut yhä syvemmin rukous, ortodoksisen tradition täyteys.
– Katumuksen sakramentin eli metanoian lahja puhuttelee minua syvästi. Se on kutsunut minua koko elämäni ajan. Tässä on minulle jopa yksi elämän tarkoituksista. Miten voin kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joksi Jumala on minut tarkoittanut?
Suutarla pohtii, kuinka kasvaminen on samalla rakastavaa, mutta myös hyvin raadollista – ainaista keskeneräisyyden kohtaamista. Usein se tapahtuu samalla tavalla kuin kipu, joka vie kohti uutta syntymää.
– Myös vanhemmuus on ollut minulle kasvamista, kuten monille muillekin. Tämä luo armon väylän loppumattomalle rakkaudelle, anteeksiannon ilolle. Armo on minulle syvimmillään ortodoksista uskoa, kirkon suomaa tukea. Rakkaus ja armo kulkevat mielestäni käsi kädessä äidiksi syntymisen ja äitinä olemisen sekä muiden auttamisen kanssa.
Vanhemmuuden iloa ja kipua
Päiväkotityö on työtä lasten kanssa, mutta myös heidän vanhempiensa rinnalla kulkemista.
– Se valtava rakkaus mitä vanhemmuus tuo elämään, tuo myös valtavan kivun. Me vanhemmat olemme ikään kuin aina vähän jäljessä siitä, mitä me sydämessämme haluaisimme lapsillemme antaa.
– Itse mietin, miten voisin auttaa muita yhä enemmän nyt, kun omat lapseni ovat jo aikuisia.
Nämä ajatukset kantoivat Susanna Suutarlaa hiljalleen kohti doulan, eli synnyttäjän tukihenkilön tehtävää.
– Omien lasten syntymät ovat olleet suurta kasvumatkaa esikoisen kontrolloidusta synnytyksestä kohti kolmatta syntymään antautumisen ihmettä, jonka äärelle haluan nyt auttaa muita synnyttäjiä. Ensimmäinen synnytykseni oli perinteinen sairaalasynnytys, jossa ikään kuin systeemi synnytti minusta lapsen. Olin lähes ulkopuolinen tarkkailija. Se jätti itseeni syvän jäljen: koin olleeni syrjässä elämäni suurimmasta tapahtumasta.
– Koin silloin, että synnytyksessä on jotain, joka sisältää ytimen koko äitiyden matkalle – siinä mennään syvälle elämän mysteeritasolle, johon äidin tulisi saada kulkea omaan tahtiinsa. Kolmannessa synnytyksessä otin jo vastuun siitä, että minä olen synnyttäjä, tuleva äiti, joka on tapahtumien keskiössä lapsen lisäksi. Minä synnytän ja minun kauttani syntyy uutta elämää, eikä se ole muitten kontrolloitavissa.
Synnytykset ovat olleet Suutarlalle itselleen – kuten useimmille äideille – äitiyden matkan kulminaatiopiste. Uusi lapsen syntymä on aina myös uuden äitiyden syntymä.
Hyvästä parempaan
Susanna Suutarla haluaa lähestyä synnytyskokemusta luonnollisena tapahtumana, vaikka hän kunnioittaa myös lääketiedettä ja sen antamaa turvaa.
– Kuitenkin samanaikaisesti, kun lääketiede on tehnyt paljon äitien hyvinvoinnin hyväksi, se on vienyt heitä pois synnytyksen keskiöstä.
Suutarla kertoo eräästä doulana jakamastaan lapsen syntymästä, joka tapahtui kotona ilman kätilöä.
– Kotisynnytys tuntuu aiheuttavan ihmisille nykyään enemmän kauhistusta kuin ymmärrystä. Se on nykyään tavatonta – synnytyksestä on tullut pelottavaa ja jopa luonnotonta, vaikka se on mitä luonnollisin asia. Äidit kuvaavatkin tätä tilaa usein pyhäksi, syväksi luovuuden tilaksi.
Lapsen syntymä on kuitenkin altis myös traumojen syntymiselle. Siksi synnytykselle tulisi suoda mahdollisimman rauhallinen ja turvallinen tila. Joillekin äideille se saattaa merkitä synnytysosaston ja lääketieteen tarjoamaa ympäristöä ja turvaa – ja toisille omaa kotia. Synnytystapoja tai -ympäristöjä ei ole syytä arvottaa, vaan tulisi kunnioittaa jokaisen äidin toiveita siinä määrin kuin se on turvallista sekä hänelle itselleen että syntyvälle lapselle.
Doulan tehtävä on kuunnella äidin toiveita.
– Vaikka itse puhun luonnollisen synnytyksen puolesta, minun tehtäväni on kunnioittaa aina äidin toiveita ja tukea häntä. Nainen voi pelätä kovasti tulevaa synnytystä, ja silloin olen hänen kanssaan täysin hänen ehdoillaan, myötätuntoisesti kohdaten. Usein äidit kirjoittavat synnytystoivelistan, jota tulkkaan kätilölle äidin puolesta, jos hän ei esimerkiksi olisi rationaalisessa tilassa synnytyksen aikana.
Suutarla toimii myös postpartum-doulana, joka tarjoaa apua vastasynnyttäneelle äidille.
– Se on luonteva jatko jo aiemmin tekemälleni työlle. Haluan rukouksessa olla auttamassa siinä, mitä vanhemmuuden alkuhetkillä tapahtuu.
Suutarla pohtii, että synnytyksen jälkeen huomio kohdistuu usein vauvaan, vaikka äidin oma hyvinvointi on ratkaisevan tärkeää: hyvinvoiva äiti jaksaa antaa rakkautta ja syliä vastasyntyneelleen. On hyvä havahtua siihen, että tuore äitikin tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa. Nykyaika asettaa vastasynnyttäneille äideille paljon vaatimuksia, kuten ulkonäköpaineita ja pikaista paluuta työhön mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Suutarla vaatii äideille oikeutta totutella rauhassa uuteen tulokkaaseen ja elämäntilanteeseen. Suomessa korostetaan usein liikaakin yksin pärjäämistä ja itsenäisyyttä ja tällä tavalla ikään kuin ”kielletään” kaikenlainen tarvitsevuus tai toive avusta.
– Konkreettinen tuki on tärkeää, jotta äiti saa hoivata vauvan lisäksi myös omaa kehoaan ja herkkää mieltä. Lapsivuodeaika määritellään usein 40 päivän ajanjaksoksi.
Kaiken keskiössä on siis jälleen hoivan merkitys.
– Maailma olisi erilainen, jos pysähtyisimme toisen ihmisen vierelle ja osaisimme tarjota toisillemme sellaista huolenpitoa, jota kristinusko meille rakkaudellaan välittää, Susanna Suutarla sanoo.
Kuuntele
