Tuoreimpien eli vuoden 2023 jäsentilastojen (Avaa uuden sivuston) mukaan Suomen ortodoksisen kirkon koko jäsenmäärä laski 1,08 prosenttia. Kirkossa oli vuoden päättyessä 55 957 jäsentä, mikä on 619 vähemmän kuin vuoden alussa. Jäsenmäärän lasku ei kuitenkaan ollut yhtä raju kuin edellisvuotena, jolloin kirkon jäsenmäärä laski yli tuhannella hengellä.

Suurinta lasku oli Kuopion ja Karjalan hiippakunnan alueella, missä ilmiötä selittää ainakin kuolleiden suuri määrä.

Vaikka kirkkoon liittyi (983 jäsentä) vuoden aikana lähes yhtä monta kuin siitä erosi (989 jäsentä), väestön ikärakenne painaa kokonaisjäsenmäärää miinukselle: vuonna 2023 kastettujen (208) ja kuolleiden (758) erotus oli 550.

Lisäksi kastettiin muutamia kymmeniä ukrainalaislapsia, joita ei voitu rekisteröidä kirkon jäseniksi, koska kummallakaan vanhemmalla ei ole vielä kotikuntaa Suomessa.

Kirkkoon liittymisiä kirjattiin vuoden aikana enemmän (+234) ja kirkosta eroaminen väheni myös tuntuvasti (-189) verrattuna vuoteen 2022.

Seurakunnat ovat siis muun muassa ikärakenteesta johtuen jäsenkehityksessä hyvin erilaisten haasteiden edessä. Jäsenkehityksen jatkoseurannan kannalta on tärkeää selvittää, mille alueille kotikuntaoikeuden saaneet ukrainalaiset ovat Suomessa asettuneet. Jäsenkehityksen selvittelyä hankaloittaa seurakuntien suuri koko, jolloin hajontaa yksittäisen seurakunnankin sisällä voi olla merkittävästi.

Suuri osa ukrainalaisista on ortodokseja

Jotta laskeva jäsenmäärä saataisiin uuteen nousuun, merkittävä potentiaali piilee tällä hetkellä maahamme asettuneissa ukrainalaisissa sotapakolaisissa – niin äärettömän traaginen kuin tilanne sinällään onkin. Kuitenkin ukrainalaisten saaminen kirkkomme yhteyteen on nähtävissä myös nimenomaan keinona tukea heitä – arvioiden mukaan ukrainalaisista noin 70 prosenttia on ortodokseja.

Valtioneuvoston katsauksen (Avaa uuden sivuston) mukaan noin 60 000 ukrainalaista oli jättänyt Suomessa tilapäisen suojelun hakemuksen heinäkuuhun 2023 mennessä.

Haasteena on kuitenkin se, että he eivät välttämättä hakeudu Suomen ortodoksisen kirkon jäseniksi. Ratkaisevan tärkeää onkin, miten heidät ja muut maahanmuuttajataustaiset saataisiin virallisesti kirkon jäseniksi.

Ulkomaalaistaustaisille ortodokseille kirkon virallinen jäsenyys ja sen merkitys saattaa tulla eteen vasta, kun on tarve toimittaa jokin kirkon sakramentti, kuten kaste tai hautaan siunaaminen.

Suomen ortodoksinen kirkko ei ole suinkaan ainoa kirkkokunta, joka kamppailee laskevan jäsenmäärän kanssa: Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on täsmälleen sama haaste ratkaistavana.

– Suomen ortodoksisen kirkon tilanne eroaa kuitenkin merkittävästi evankelis-luterilaisen kirkon tilanteesta sikäli, että maassamme on tällä hetkellä paljon potentiaalisia kirkkoomme liittyjiä, joista suurin ryhmä ovat ukrainalaispakolaiset, sanoo Itä-Suomen yliopistossa ortodoksista käytännöllistä teologiaa opettava isä Teemu Toivonen.

Raha on merkitsevä seikka

Yksi syy kirkosta eroamiseen on hyvin yksinkertainen – raha.

– Luterilaiseen kirkkoon keskittyvän tutkimuksen (Avaa uuden sivuston) mukaan kirkosta eroamisen taustalla ovat useimmiten taloudelliset syyt, ja tulos lienee sovellettavissa myös ortodoksiseen kirkkoon. Tähän viittaisi etenkin se, jos eropiikit osuvat vuoden loppuun ja liittymispiikit vuoden alkuun. Ortodoksisten seurakuntien luterilaisia seurakuntia keskimäärin suuremmat veroprosentit saattavat hieman vielä voimistaa taloudellisten syiden vaikutusta ortodoksisen kirkon piirissä – tai kasvattaa kynnystä liittyä kirkkoon. Myös talouden taantuma ja elinkustannusten nousu saattavat heijastua jossain määrin kirkosta eroamisiin. Taloudellisten syiden ensisijaisuus voidaan joka tapauksessa lukea ”synninpäästöksi” kirkolle, koska se tarkoittaa sitä, että kirkosta eroamisten taustalla ei ole ainakaan ensisijaisesti kirkon toiminta, sanoo Helsingin yliopiston tutkijatohtori Talvikki Ahonen. 

Ahosen mukaan myös se, miten kirkon jäsenet mieltävät kirkon roolin heijastuvat siihen, mitä kirkolta odotetaan. Suomessa erityisasemassa olevia kirkkoja eli luterilaista ja ortodoksista kirkkoa on luonnehdittu sekä julkisen että kolmannen sektorin alueella oleviksi toimijoiksi.

– Osa kirkon jäsenistä saattaa esimerkiksi mieltää jäsenyytensä keinona tukea ”jäsenmaksun” kautta kirkon arvoja tai esimerkiksi diakoniatyötä, vaikka he eivät itse olisi kirkollisesti aktiivisia. Ortodoksisen kirkon tapauksessa aivan keskeistä on kuitenkin huomioida se, että etnisen ja kansallisen monimuotoisuuden vuoksi on paljon kirkollisesti aktiivisia ja passiivisia ortodokseja, jotka eivät kuitenkaan virallisesti kuulu kirkkoon.

Huomio kiinnittyy kasteiden määrään

Jäsenmäärän laskun osalta isä Teemu Toivonen kiinnittää huomiota erityisesti kasteiden vähäisyyteen.

– Aivan kuten yleinen trendi on, kirkkoon kuuluvat vanhemmatkaan eivät kasta lapsiaan. Kirkon jäsenyyttä ei koeta tarpeelliseksi. Sama tarpeettomuuden kokemus toistuu luonnollisesti eroamisten kanssa. Kuinka kirkko artikuloi jäsenyyden tarpeellisuutta? Mitä jäsenyys tarkoittaa?

Uskonnolliseen yhteisöön liittyvät ihmiset sitoutuvat myös paikalliseen yhteisöön.

– Näkyykö tämä myös seurakuntien välisissä eroissa jäsenmäärien kehityksessä? Totta kai seurakuntaa ympäröivät seikat kuten väestörakenne vaikuttavat asiaan, mutta kysyisin myös, miten paikallisia yhteisöjä rakennetaan. Kuinka niissä otetaan vastaan uudet jäsenet – mutta myös, miten jo olemassa olevista huolehditaan?

Aamun Koitto julkaisi vastikään kirkkoon liittyneen Heljän kertomuksen, jossa kuvastuu voimakas ulkopuolisuuden kokemus omassa seurakunnassa. Lehden lukijat ovat tuoneet esiin viesteissään myös kokemuksia siitä, että kirkon ja seurakunnan sisällä vallitsevat tietyt kuppikunnat ja piirit, ja jopa ei-ortodoksinen tausta on koettu olevan ongelma joillekin ”syntymäortodokseille”. Oman lisänsä tuo nykyään Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, mikä saattaa heijastua jännitteinä seurakuntalaisten ja kirkolliseen elämään osallistuvien ukrainalaisten ja venäläistaustaisten kesken.

Toisaalta on myös olemassa näyttöä ortodoksien yhdistymisestä yli sodan haavojen. Tästä oivana esimerkkinä on Ukrainasta sotaa paenneen Olesia Yermolenkon ja Suomessa jo parikymmentä vuotta asuneen venäläistaustaisen Elizaveta Rombachevan aloittama rukouspiiri rauhan puolesta.

– Toisaalta osallisuuden kokemukset rakentuvat myös ”etäältä”. Hengellinen kokemus, rukous, pyhien tekstien lukeminen, media ja entistä enemmän esimerkiksi myös jumalanpalvelusten suoratoistolähetykset muodostavat kokemusta kuulumisesta yhteisöön, vaikka fyysistä läsnäoloa tai yhteydenpitoa muihin jäseniin ei olisi juuri lainkaan, isä Teemu sanoo.

Toisaalta digimaailmassa on myös vaaroja.

– Kirkosta eroamisten kannalta tällä on näinä aikoina myös toinen puolensa. Sähköisen median kautta tursuaa näkemyksiä, joita ei tunnisteta enää omiksi: yhteisön kokemuksesta irtautunut, ainoastaan kirjallisiin sitaatteihin perustuva kristinusko, jossa uuskonservatiiviset ja jopa ääriajattelut korostuvat, saattaa näyttäytyä keskitien kulkijalle vieraalta ja madaltaa kynnystä jättää tarpeettomaksi koettu instituutio. Tässä kontekstissa kirkon omalla medialla on aika suuri vastuu: minkälaiset hahmot ja asiat ovat esillä kirkon kanavilla?

Pienikin sysäys voi olla ratkaiseva

Yhdeksi ratkaisuksi isä Teemu ehdottaa keskittymistä siihen, että kirkon rekisterin ulkopuolella oleva potentiaali saadaan kirkon jäseniksi.

– Onhan myös niitä, jotka osallistuvat ehkä aktiivisestikin oman yhteisönsä toimintaan olematta kuitenkaan jäsenrekisterissä. Samoin muista kuin syvän periaatteellisista tai uskon syistä eronneissa oletan olevan sellaisia, joiden paluu olisi ehkä pienestäkin sysäyksestä kiinni.

Saattaa olla hyväksi myös ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta.

– Uudet, ehkä yllättävätkin ryhmät ihmisiä, ovat toisaalta kiinnostuneita uskonnollisista asioista. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa miesten uskonnollisuus ja hyvinvointi ovat nousussa – päinvastoin kuin nuorimpien naisten. Näkyykö tämä jo Valamon veljestön kehityksessä? (Toim. huom. Valamon veljestö on kasvanut huomattavasti viimeksi kuluneiden vuosien aikana)

– Toisaalta seurakunnissa näkyy myös toisenlainen ryhmä: nuoret perheet, joista osan tausta on hyvinkin toisenlaisessa uskonnollisessa perinteessä kuin mitä ortodoksisen kirkon yhteisöllinen perinne on. Nämä ilmiöthän ovat lähtökohtaisesti erittäin positiivisia, mutta vaativat toisaalta kirkon paimenilta viisautta ja laajakatseisuutta. Kirkon katolisuus, yksi uskontunnustuksessa mainituista Kirkon ominaisuuksista kuitenkin käsitteenä tarkoittaa sitä, että Kirkko on kaikenlaisten ihmisten yhteisö, isä Teemu sanoo.

Vuonna 2023 toteutetun Suomen ortodoksisen kirkon jäsenkyselyssä negatiivisiksi ja kirkosta eroamishaluja lisääviksi asioiksi koettiin muun muassa julkisuudessa olleet oikeudenkäynnit ja aiemmin piispojen riitaisilta vaikuttaneet keskinäiset suhteet. Sittemmin esimerkiksi piispainkokous on ollut koolla säännöllisesti. Myös tässä kyselyssä esiin nousivat ulkopuolisuuden kokemukset.

– Lääkkeenä näkisin opetusta, opetusta ja opetusta ja sen johdonmukaista noudattamista niin mediaan päätyvissä hallinnon kiemuroissa kuin paikallisyhteisöjen tasolla läsnäolossa ja ajan antamisessa toinen toisillemme – myös siis heille, jotka eivät joka sunnuntai tai joka vuosikaan osallistu kirkon yhteiseen toimintaan.

Osallisuuden kokemuksia ovat tarkastelleet Mikko Punkki ja Pekka Metso parin vuoden takaisessa Uskonnontutkijan artikkelissaan sekä Ahonen, Metso ja Takala-Roszczenko pandemia-ajan osallistumista käsittelevissä artikkeleissaan. (Ks. luettelo jutun lopussa)

Nuoret väliinputoajina

Vuonna 2019 tarkastettu FM, TM Mikko Punkin pro gradu-tutkielma (Avaa uuden sivuston) osoitti, että 20–45 -vuotiaat ovat Suomen ortodoksisen kirkon väliinputoajia. Pro gradussa etsittiin vastauksia kolmeen kysymykseen. Miksi ikäryhmän edustajien suuri enemmistö on kirkollisesti passiivinen? Miksi passiivinen enemmistö kuitenkin pysyy kirkon jäsenistössä? Miten ikäryhmän seurakuntalaiset toivovat kirkon kehittävän toimintaansa?

Kyselyyn vastasi 243 kohderyhmään kuuluvaa vastaajaa.

Tutkimuksen mukaan vastaajien kirkollisen aktiivisuuden ydin rakentuu jumalanpalveluselämän, sakramenttien ja kirkollisten toimitusten arvostamiselle. Tästä huolimatta huomattava osa vastaajista jää kokonaan tai lähes kokonaan seurakuntaelämän ulkopuolelle.

Vastaukset osoittavat, että myös suuri osa passiivisista kirkon jäsenistä kuitenkin arvostaa ortodoksista uskoa ja sen siirtymistä sukupolvelta seuraavalle.

Passiivisuuden yleisin syy onkin tutkimuksen mukaan ikäryhmälle tyypillisestä elämäntilanteesta johtuva kiire. Kiire liittyi perhe- ja/tai työelämän kuormittavuuteen. Kiireen ja aikatauluongelmien jälkeen kolmanneksi merkittävimmän esteen seurakunnalliselle aktiivisuudelle (Avaa uuden sivuston) muodostivat vastaajien mukaan seurakunnan toiminnassa koetut yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet. 50,8 % vastaajista oli kokenut yksinäisyyttä ja/tai ulkopuolisuutta vähintään vähän kirkollisessa toiminnassa. Peräti neljännes vastaajista oli kokenut yksinäisyyttä/ulkopuolisuutta melko paljon, paljon tai erittäin paljon.

Osa vastaajista koki, että vanhemmat ikäluokat ovat kirkossa hallitsevassa asemassa: koettiin, ettei toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa oteta tarpeeksi huomioon esimerkiksi nuorempien yksineläjien ja nykyajan lapsiperhearkea elävien näkökulmaa.

Kirkon jättävät herkimmin juuri tämän tutkimuksen kohderyhmänä olleen ikäryhmän jäsenet. – mutta toisaalta juuri saman ikäryhmän edustajat myös liittyvät kirkkoon ahkerasti.

Sekä kirkollisesti aktiiviset että vähemmän aktiiviset toivoivat, että nuoremmat ikäryhmät huomioitaisiin ja kohdattaisiin seurakunnissa paremmin.

Kirkosta erkaantuneille on hyvä muistuttaa, että he ovat aina tervetulleita takaisin. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on vedonnut kirkosta eronneisiin, jotta he eivät epäröisi tulla takaisin kirkon jäseniksi.

Kuvituskuva ylhäällä: Ukrainalainen Olesja Yermolenko ja venäläistaustainen Lena Rombatcheva sytyttävät yhdessä tuohuksia. Kuva Vlada Wahlstén

Lähteet tekstiin upotettujen linkkien lisäksi:

Suomen ortodoksisen kirkon verkkouutinen Mikko Punkin pro gradu -tutkielmaan liittyen (Avaa uuden sivuston)

Suomen ortodoksisen kirkon verkkouutinen jäsenmäärään liittyen 2024 (Avaa uuden sivuston)

Suomen ortodoksisen kirkon jäsenkysely

Lisää luettavaa:

Metso, P.; Kallatsa, L.; Mikkola, S. & Ahonen, T. 2021. Kokemukset hengellisestä yhteydestä ja hengellisyyden muutoksesta koronapandemian aikana Suomen ortodoksisessa ja evankelis-luterilaisessa kirkossa. Diakonian tutkimus 2/2021, 55-76. URL: https://journal.fi/dt/article/view/109489 (Avaa uuden sivuston)

Ahonen, T.; Mikkola, S.; Kallatsa L. & Metso, P. 2022. ’Sacrament of (Be)longing’: Analysis of Finnish Lutheran and Orthodox Christian Eucharistic Practices amid Absence and Estrangement. Exchange, Volume 51: Issue 1, 39-60. URL: https://brill.com/view/journals/exch/51/1/article-p39_4.xml?ebody=article%20details (Avaa uuden sivuston)

Metso, P. & Ahonen, T. 2022. Osallistujia ja katselijoita: Kokemukset Suomen ortodoksisen kirkon striimattuihin jumalanpalveluksiin ja poikkeusjärjestelyin toimitettuihin sakramentteihin osallistumisesta. Teologinen aikakauskirja 127(2), 171-188.

Takala-Roszczenko, M. 2023. Etäinen etäsiunaus – jumalanpalveluksen virtuaalinen kokemus Suomen ortodoksisessa kirkossa.  Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, 302, 96-114. URL: https://erepo.uef.fi/handle/123456789/29493 (Avaa uuden sivuston)

Takala-Roszczenko, M. 2023. Between privilege and exclusion: Orthodox church singers coping with the Covid-19 lockdown. Archive for the Psychology of Religion, 45(2), 210-226. URL: https://doi.org/10.1177/00846724231158409 (Avaa uuden sivuston)

Luentovideo:

Kati Tervo-Niemelä: Uskonnon välittyminen sukupolvelta toiselle (Avaa uuden sivuston). Suomen teologisen instituutin luentovideo.