Yle (Avaa uuden sivuston) uutisoi vastikään, että Suomen ortodoksiseen kirkkoon on liittynyt korona-ajan jälkeen paljon nuoria ja nuoria aikuisia. Tällä hetkellä Suomen ortodoksisen kirkon 56 000 jäsenestä yli 30 prosenttia on alle 29-vuotiaita, ja vuosittain kirkkoomme liittyy noin 900–1 000 uutta jäsentä. Joissakin seurakunnissa jopa puolet katekumeeniopetukseen osallistuvista on nuoria tai nuoria aikuisia – ja edustettuina ovat etenkin nuoret miehet.

Tämä käy yksiin viimeaikaisten tutkimustulosten kanssa: suomalaiset nuoret miehet ovat huomattavasti uskonnollisempia kuin naispuoliset ikätoverinsa. Tämä käy ilmi muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuoden 2022 julkaisusta Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa (Avaa uuden sivuston) ja kaupunkiseurakuntien empatia- ja tunnettuuskyselystä.

Maallistuminen luo tyhjiön

Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos arvelee ilmiön liittyvän kaikkien nuorten osalta nimenomaan nuoruuteen kuuluvaan etsikkoaikaan.

– Nuoret ylipäätään etsivät ja hakevat vastauksia. Kuitenkin katekumeenien ikä vaihtelee yleensä välillä 14–55. 

Isä Ioannis huomauttaa 2000-luvun ilmiön olevan se, että lapsia ei kastetta.

– Kuitenkin näiden lasten vanhemmat ja ne lapset löytävät tiensä meidän kirkkoomme. Kysymykseen siitä, onko merkittävää eroa miesten ja naisten välillä Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittymisessä, voisi vastata selkeämmin, kun kyseinen data on käytössä muutaman vuoden ajalta. 

Isä Ioannis pohtii syitä, miksi juuri nuoret ihmiset kiinnostuvat ortodoksisesta kirkosta.

– Elämme maallistuneessa maailmassa, josta ihmiset itse ovat päättäneet repiä irti pyhyyden kokemukseen. Pitkällä aikavälillä se tyhjiö, mikä jää jäljelle, alkaa vaikuttaa ihmisen elämään. Nuoret, jotka ovat syntyneet 2000-luvun alussa ovat kokeneet, että heidän elämästään puuttuu jotain, ja jotkut heistä löytävät tiensä meidän kirkkoomme. Nuoret etsivät vastauksia netistä ja somesta – ja jotkut niistä vastauksista ohjaavat heidät meidän kirkkoomme. Kirkkomme on oltava valmis vastaanottamaan ja ohjaamaan heitä, isä Ioannis painottaa. 

Aamun Koitto uutisoi viime viikolla, että netin ja sosiaalisen median merkitys on kasvussa myös kirkkoon ja uskontoon liittyen. Etenkin videomuodossa oleva materiaali löytää katsojia. Jo monet kirkkomme aktiivit hyödyntävätkin näitä kanavia.

Traditio ja estetiikka viehättävät

Lisäksi Aamun Koitto on jo aiemminkin kartoittanut sitä, mikä ortodoksisessa kirkossa vetoaa sen jäseniin tai kirkkoon liittyviin. Esimerkiksi romanialaissyntyinen Mihaela-Viorica Ruşitoru listasi aimo liudan asioita, jotka viehättävät häntä suomalaisessa ortodoksisuudessa: pääsiäisaikaan kuuluvat perinteet, ristisaatot ja etenkin eri-ikäisten ihmisten kohtaamiset.

Varsin usein mainitaan myös traditiossa pitäytyminen, yhteys alkukirkkoon ja ylipäätään se, ettei kirkkomme yritä olla ”kaikille kaikkea”. Myös ortodoksisen liturgian kauneus sekä se, että jumalanpalvelukset puhuttelevat niin monia aisteja, ovat osa ortodoksisen kirkon vetovoimaa.

Toki ortodoksisen kirkon vetovoimatekijöitä täytyy tiedustella myös kirkkoon liittyneiltä.

23-vuotias Ella Törmäkangas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon puolisen vuotta sitten.

– Ortodoksisessa kirkossa parasta on pysyvyys ja muuttumattomuus. Entisenä uushenkisyydessä olleena pelkkä omien tunteiden ja ajatusten seuraaminen ja sen kaiken petollisuus tuli tutuksi, sillä ne helposti vievät väärään suuntaan, kohti ylpeyttä ja itsekkyyttä. On turvallista ja ihanaa, että ortodoksina voin luottaa Jumalaan ja siihen, että Hän tietää paremmin, mikä on minulle hyväksi, ja voin nojata kirkon opetukseen elämän aallokoissa, Ella Törmäkangas sanoo.

– Olen ollut kirkon jäsen vasta vähän aikaa ja toivonkin, että pikkuhiljaa ortodoksisuuden maailma alkaa avautua enemmän sen todeksi elämisen kautta, sillä oma hengellinen kilvoitukseni on vasta hyvin alkutekijöissään.

Kiitosta saa myös oma seurakunta.

– Meillä Tampereella myös seurakuntalaisten yhteisöllisyys on ainakin minun sydämessäni täyttänyt sellaisen yhteisöön kuulumisen aukon, jota en ennen kirkkoon liittymistä tiennyt olevan olemassakaan.

Tiina Vistbacka, 37, tuskailee, kuinka parhaiten osaisi muotoilla tuntemuksensa sanoiksi.

– Ortodoksisessa kirkossa parasta on sen vuosisatainen ja -tuhantinen historia; se, että se on Kristuksen itsensä perustama Kirkko, joka on säilyttänyt apostolisen uskon. Sakramenttien ja runsaan liturgisen elämän kautta kilvoittelu konkretisoituu ainutlaatuisella tavalla. Yhdistettynä nämä tuovat uskoon ja elämään ihan omanlaistaan kokonaisvaltaisuutta, syvyyttä ja osallisuutta – pyhittymistäkin. Armo ja Jumalan rakkaus ovat Kirkon jäsenenä jotenkin paljon todempia kuin ennen, Vistbacka sanoo.

Myös käytännön asioilla on merkitystä.

– Suurperheen äitinä olen ollut vallan riemuissani siitä, miten lapset ovat tervetulleita kirkkoon juuri sellaisina kuin he ovat, siis lapsina, saaden osallistua kirkon elämään ja sakramentteihin siinä missä aikuisetkin. 

Vistbacka on ollut Suomen ortodoksisen kirkon jäsen vajaat kaksi vuotta.

– Alan vasta ymmärtää, miten vähän vasta tiedänkään ja miten lähtökuopissaan kilvoitukseni onkaan. Tampereen seurakunnasta olen löytänyt itselleni kodin ja yhteisön, ystäviäkin. En oikein edes enää muista, miten tyhjää elämä olikaan ennen kotiin löytämistä.

Pääkuva ylhäällä: 23-vuotias Ella Törmäkangas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon puolisen vuotta sitten. Kuvassa on Ellan lisäksi isä Heikki Honkamäki.

Kun puolisoni vuosia sitten makasi puhe- ja liikuntakyvyttömänä alueellisen keskussairaalan neurologian osastolla, vein potilashuoneen hyllyn päälle, hänen katseensa ulottuville, pyhän ylienkeli Gabrielin ikonin. Seuraavana päivänä yritimme hoitajan kanssa saada hätääntyneen miehen huulilta luetuksi, mitä tärkeää tämä halusi saada sanotuksi. 

– Vaimo on päästettävä pois laatikosta! 

– Tässähän vaimosi seisoo, yritti hoitaja rauhoitella ja osoitti minua. 

Kun mies jatkoi anomistaan, avasin hoitopöydän laatikon, löysin sieltä edellispäivänä tuomani ikonin ja asetin sen takaisin hyllyn päälle. Potilas rauhoittui saman tien. Vakavasti sairaan sanavarastossa vain menivät vaimo ja ylienkeli sekaisin. 

Tuo pieni välikohtaus palaili mieleeni kun viime vuoden lopulla istuin Tukholman vuosittaisessa Konsten att hålla ihop ett land -konferenssissa ja kuuntelin puheenvuoroja sairaalasielunhoidon haasteista moniuskontoisissa yhteiskunnissa. Yksi pääpuhujista, sairaalakappalainen Mark Newitt Sheffieldin opetussairaalasta esitteli Skotlannissa kehitettyä mallia, jossa perinteisesti kirkkojen vastuulla ollut sielunhoitotyö on siirretty sairaaloiden tai niiden ylläpitäjien rakenteisiin.

Velvollisuus palkata sairaalasielunhoitajia perustuu lakipykälään, jonka mukaan potilaan uskonnollisiin, sielunhoidollisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin tulee kyetä vastaamaan ja palvelun tulee olla saatavilla kaikille uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Sielunhoitopalvelujen riittävyydestä tulee huolehtia samaan tapaan kuin fysioterapeuttien, toimintaterapeuttien, pesulapalvelujen, ruokahuollon ja vartiointipalvelujen riittävyydestä. 

Skotlannin mallissa sairaalasielunhoitajan ammattiin voi pätevöityä noin vuoden mittaisella yliopistokoulutuksella. Pääsyvaatimuksena edellytetään alempia korkeakouluopintoja, mutta teologista pohjakoulutusta tai uskonnollista vakaumusta ei vaadita. Vaikka ammattinimikkeenä käytetään kristillisestä perinteestä nousevaa termiä ”kappalainen’ (”hospital chaplain”), ei toimia täytettäessä saa suosia mitään tiettyä uskontoa tai vakaumusta, jollei sille löydy erityisiä perusteita. Esitelmöijän mukaan uskontoneutraali sairaalasielunhoito ei ole este sairaaloiden yhteistyölle uskonyhteisöjen kanssa. Pappi, rabbi, imaami tai pakanapapitar kutsutaan paikalle erikseen silloin kun potilaan henkisen hoivan tarpeet laajenevat uskonnolliseen ulottuvuuteen.

Esitelmä jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä uskontoneutraalien sairaalakappalaisten ammattiryhmä on oivallinen keino vastata moniarvoisen yhteiskunnan tarpeisiin, toisten mielestä se on yleistävä ansa, joka ei palvele hengellisesti omaan tunnustukseensa sitoutuneita potilaita. Sakramenttien toimeenpanoon kuten esimerkiksi ripin vastaanottamiseen tai ehtoollisen nauttimiseen toki kutsutaan papisto, mutta onko muutoin samantekevää millaista viestiä sairaan luona viipyvät kantavat mukanaan?

Maallikkona pysähdyin miettimään ammatillisen osaamisen ja vastuullisuuden ohella myös omaisten ja vapaaehtoisten tukihenkilöiden sairaalamiljöössä kohtaamia jännitteitä.  Virallisesti vakuutetaan, että potilaiden ja heidän läheistensä vakaumusta ja tahtoa kunnioitetaan. Henkilökunnan suvaitsemattomuus saattaa kuitenkin ilmetä toisin: vaikkapa ikonin nakkaamisena pois omista silmistä, potilaan pöytälaatikkoon. Niin tai näin, asia kokonaisuutena on tärkeä: moniarvoisen yhteiskunnan sairaalasielunhoidon haasteet ovat ja tulevat olemaan ajankohtaisia, ja niistä on syytä keskustella Suomessakin.

Kuvituskuva ylhäällä: Kirjoittaja VTT Päivi Billie Gynther on omien sanojensa mukaan ortodoksisuuden rajapinnoista kiinnostunut riviseurakuntalainen Jyväskylästä.